Produced by Tapio Riikonen

ODYSSEUN HARHARETKET

Suorasanaisesti kerrottuna

Kirj.

HOMEROS

Suom. I. S.

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1916.

Suomen nuorisolle, sankaritöitä ihaileville tyttärille ja pojille on tämä kirja ajateltu. Sen tarkoituskaan ei ole korvata runomittaista Odysseiaa, jonka ihanuus näin suorasanaisena ei voi osapuilleenkaan tulla näkyviin, mutta jos se edes vähässä määrin kykenee innostuttamaan nuoria mieliä, on se saavuttanut tarkoituksensa.

Lukijalle.

Innostuneina ja sykkivin sydämin me vanhemmat kouluaikanamme kuulimme tarinoita Troian sodan sankareista ja erittäinkin Odysseusta, ja lisää tietoja koetimme saada lainakirjoista. Mutta eipä ollut missään Odysseiaa, ja niin oli tyytyminen siihen, mitä olimme saaneet.

Vanhempain sivistyskansain lapsilla on jo kauan ollut Odysseiansa, ja allekirjoittanut on rohjennut näitä käyttäen kudoskella tämän Suomen nuorisolle. Apulähteinä on käytetty etupäässä saksalaista ja ruotsalaista Odysseia-käännöstä, De gyllene böckerna-sarjaan sisältyvää Odysseia-sovitusta ja A.J. Churchin esittämää The story of the Odyssey. [Lopussa olevan nimiluettelon laadinnassa on käytetty pääasiassa: K. Forsmanin kirjoittamaa Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiaa ja Tietosanakirjaa.] Tehtävä oli arka, mutta innostuttava.

Ja sinä, poika ja tyttö, joka tämän luet, lupaa lukea se uudelleen, sittenkuin se ilmestyy täydellisenä ja helskyvällä kuusimitalla tulkittuna!

Lokakuulla 1916.

I. S.

Homeros.

Homeros, muinoisajan kreikkalaisen runoilijan, arveltiin olleen suurien sankari-eeposten Iliadin ja Odysseian luojan. Molemmat eepokset ovat vanhimmat Kreikan kansan hengentuotteet, mitä jälkimaailmalle on säilynyt, ja kummassakin kerrotaan Troian sodasta ja siihen liittyvistä taruista.

"Ei mikään kansa ole luonut eepillistä runoelmaa, joka kertomuksen välittömässä luontevuudessa, vilkkaudessa ja tempaavassa voimassa olisi Iliadiin ja Odysseiaan verrattavissa. Niin kirkaspiirteinen ja havainnollinen on niissä kuvaus, että vielä nytkin lukija on miltei näkevinään henkilöiden elävinä liikkuvan silmäinsä edessä."

Homerosta itsestään säilyneet tiedot ovat aivan hämäriä. Milloin hän on elänyt ja missä syntynyt, on tietymätöntä. Herodotos arvelee hänen eläneen noin v. 900 e.Kr. Se vain on varma, että jo 7:nnellä vuosisadalla e.Kr. pidettiin Homeron runojen lausumisesta juhlakilpailuja. Kerrottiin ainakin seitsemän kaupungin kiistelleen Homeron synnyinpaikan kunniasta.

Meille, uudenajan lapsille, merkitsevät enemmän itse ihanat runoelmat, jotka johtavat meidät kauas muinoisiin aikoihin uskontoineen, taisteluineen ja voittoineen.

ENSIMÄINEN RUNO.

Hävitettyään Troian pyhän kaupungin käänsivät kreikkalaiset laivansa kotia kohti. Monia seikkailuja he saivat kokea, ken joutui haaksirikkoon, kenen koti oli hävitetty, kenelle taas oli joku muu onnettomuus tapahtunut. Suuri osa oli kuitenkin vuosien kuluessa saapunut koteihinsa; viisas Odysseus yksin yhä kierteli meriä katkerasti ikävöiden kotiinsa. Jumalatkin säälivät maailmalla ajelehtivaa urosta; Poseidon vain kantoi vihaa ja vainosi häntä, kunnes hän vihdoin saapui kotirannalleen.

Nyt oli Poseidon lähtenyt kauas Etiopian maahan kantamaan kansan uhraamaa jumal'uhria. Hänen siellä parhaillaan nauttiessaan herkullista ateriaansa, kokoontuivat toiset jumalat Olympon saleihin Zeun luo. Täällä johti Zeus, jumalain ja ihmisten isä, keskustelun maan lapsiin:

"On ikävätä", virkkoi hän, "että ihmiset aina syyttävät kaikista onnettomuuksistaan jumalia, silloinkin, kun he itse ovat tehneet rikoksia."

Puheeseen puuttui nyt Zeun lempitytär, kirkaskatseinen Atene:

"Olet oikeassa, ja useimmiten he ovat itse ansainneet rangaistuksen. Mutta sydäntäni kirvelee se tuskien taakka, mikä jalon Odysseun harteille on laskettu. Pakotettuna elämään kaukaisessa saaressa keskellä aavaa valtamerta hän on jo kauan saanut kärsiä koti-ikävää. Julman Atlas-jättiläisen tytär, ihanamuotoinen Kalypso siellä metsäisessä saaressa asuu, kahlehtien luonaan urosta ja koettaen lumosanoin saada hänet unohtamaan kotinsa Itakan. Mutta Odysseus, joka ei muuta ole ajatellut, kuin saada nähdä savun nousevan kotoisilta saariltansa, ikävöi nyt toivottomana kuolemaa. Oi, sinä suuri Zeus, eikö hänen kohtalonsa liikuta sydäntäsi? Onhan hän sinulle uhrit kantanut, miksi vihaat häntä?"

Mahtava Zeus vastasi hänelle:

"Lapsi, lapsi! Olisinko minä unohtanut Odysseun, jumalain vertaisen, muita kuolevaisia viisaamman. En toki. Mutta Poseidon on vihannut häntä siitä asti kuin hän tämän pojan, kyklopi Polyfemon, silmän puhkaisi. Hän ei salli uroon kotirantaan saapua. Neuvotelkaamme nyt, miten autamme hänet jälleen kotiinsa. Poseidon luopukoon vihastaan; eihän hän voi yksin jumalia vastustaa."

"Oi, jumalien isä", Atene virkkoi, "jos on kaikkien iäisten jumalien tahto, että viisas Odysseus saa jälleen synnyinmaahansa palata, niin lähettäkäämme silloin Hermes, sanansaattajamme, kiharakutrisen nymfin luo ilmoittamaan hänelle luja päätöksemme. Itse riennän Itakaan puhumaan Odysseun pojalle, Telemakolle, lohdutuksen sanoja, kehoittamaan häntä kutsumaan kreikkalaiset neuvottelukokoukseen, päättämään, miten karkoittaa talosta kosijain suuret joukot, jotka viettävät ylönsyömisessä päivänsä ja teurastavat pian koko Odysseun karjan. Lähetän hänet sitten Spartaan ja hiekkarantaiseen Pyloon ottamaan selkoa isästään. Samalla hankkii hän itselleen nimen maailmalla."

Näin lausuen hän sitoi jalkaansa taivaisen ihanat kultasandaalinsa, jotka tuulen vauhdilla kiidättävät häntä yli maitten ja merien. Tarttuen sitten pitkään, painavaan, kuparisilaiseen keihääseensä, hän nopeasti kiiti pois Olymposta ja pysähtyi keihääseensä nojaten Odysseun linnan ovenpieleen, ottaen Tafian kuninkaan Menteen hahmon. Täällä hän näki suuren joukon saarien ruhtinaita, jotka olivat kerääntyneet sinne kosimaan kuningatar Penelopea. Istuen eläinten taljoilla he pelasivat noppaa ja orjat palvelivat heitä. Heidän keskellään istui Telemakos murheissaan isänsä viipymisestä ja harmissaan vieraitten julkeudesta. Siinä miettiessään hän havaitsi ovensuussa seisovan vieraan, riensi hänen luokseen, toivotti hänet tervetulleeksi ja pahoitteli sitä, että vieras kenties jo kauankin oli saanut seisoa ovella kenenkään huomaamatta. Sitten hän käski tuomaan vieraalle ruokaa ja viiniä. Hänen keihäänsä hän asetti vasten korkeaa pilaria, jossa jo ennestään oli joukko uljaan Odysseun komeita keihäitä. Sitten hän johti vieraansa kallisarvoisten vaippojen verhoamalle istuimelle ja istuutui itse viereen, syrjään meluavista kosijoista. Orjatar kantoi kultamaljalla vettä ja valeli sillä vieraan kädet, toinen toi pöytään talon parhaita herkkuja. Samassa astuivat sisään meluavat kosijat ja asettuivat arvojärjestykseen penkeille ja raheille pöytien ääreen.

Syötyä alkoi kosijain joukko kaivata soittoa ja tanssia, ja Femion soittaessa ihanaa sitraa kumartui isäntä Atenen puoleen puhellen hiljaa:

"Vieras, ällös sanojani pahastu! Nuo toiset löytävät huvinsa laulusta ja soitosta. He tuhlaavat toisen omaisuutta, miehen, jonka vaalenneet luut kenties maatuvat jonkin vieraan maan kamaralla, elleivät aallot niitä ajele ulapalla. Jospa he kerran saisivat nähdä hänen palaavan Itakaan, unohtaisivat he kultakirjaillut pukunsa ja muut koristuksensa ja kiittäisivät onneaan, jos pelastuisivat isännän käsiin joutumasta. Mutta uros on joutunut säälimättömän kohtalon uhriksi, eikä enää ole toivon rahtuakaan, vaikkakin ennustetaan hänen kerran palaavan. — Nyt on sinun vuorosi kertoa ken olet, mistä tulet, kutka ovat vanhempasi ja mikä laiva sinut tänne toi? Vielä kerro, oletko talossa ensi kertaa vai oletko jo Odysseun aikana ollut hänen vieraanaan?"

Loistavin katsein silloin vale-Mentes kävi puhumaan. Kertoi olevansa Tafian kuningas, viisaudestaan kuulun Ankialon poika, ja nyt matkalla laivoineen Kypron saarelle kuparirikkaaseen Temeeseen vaihtaakseen omia hohtavia rautavarastojaan Kypron kuuluun kupariin.

"Ystäviä olimme, isäsi ja minä, jo ammoin. Siitä voisi kertoa kuningas Laertes, isäsi isä, vaikka olen kuullut sanottavan, ettei hän enää tule tänne, vaan surren työskentelee viinitarhoissaan. Poikkesin tänne, koska luulin kuulleeni isäsi jo palanneen. Jumalat ovat kuitenkin vielä hänen matkaansa estäneet. Mutta vaikken olekaan ennustaja, enkä taida lintujen taikoja tulkita, sanon sinulle kuitenkin sen, mitä jumalat ovat sydämeeni painaneet: kaukana ei isäsi enää ole. Pian hän palaa, esteet voittaa ja kotiinsa rientää. Mutta, sanoppa, nuorukainen, oletko sinä Odysseun poika? Katseesi ja pääsi muoto ovat ihmeellisesti samat."

"Ystävä", Telemakos vastasi, "isääni en tunne, syntyäni en tiedä. Äitini sanoo minun olevan Odysseun pojan. Toivoisinpa melkein, että isäni olisi vanhus, joka saa rauhassa nauttia elämänsä iltahetkiä."

"Jumalat eivät ole määränneet sukuasi maineetonna sammumaan, koska Penelope on puolisolleen synnyttänyt sinunlaisesi nuorukaisen. Mutta kerro, mitä väkeä täällä näin runsaasti on? Onko täällä juhlat? Häitäsikö vietät? Vieraasi ovat rohkeita, säälimättä he näkyvät täällä elämöivän. Johan jokainen rehellinen ihminen puhkeaa harmiin tätä nähdessään."

Silloin kertoi Telemakos:

"Oli kotini kerran rikas ja mahtava ja olisi vieläkin, jos eläisi isäni. Jospa hän olisi edes kaatunut troialaisten parissa tai ummistanut silmänsä ystävien luona, silloin en häntä niin raskaasti surisi, ja kreikkalaiset olisivat pystyttäneet hänelle muistomerkin. Nyt ovat harpyiat vieneet hänet maineetonna myötänsä. Sitä suren. Mutta jumalat ovat lähettäneet vielä muitakin huolia. Ympäröivien saarien hallitsijat, kaikki lähistön ruhtinaat kosivat äitiäni. Hän ei tahdo heihin suostua, mutta ei uskalla heitä karkoittaakaan, ja nyt he hävittävät kotini putipuhtaaksi ja lopulta he riistävät henkenikin."

Harmin valtaamana kehoitti silloin Atene Telemakoa kutsumaan kokoon kosijat ja vaatimaan heitä palaamaan kotiinsa. Jos Penelope jonkun heistä puolisokseen valitsee, lähteköön hän silloin takaisin isänsä kotiin ja siellä pidettäköön häät. Mutta vielä toisenkin neuvon antoi Atene:

"Varusta laivoistasi paras, ota kaksikymmentä taitavinta soutajaa ja lähde kyselemään, onko kenkään kuullut isästäsi mitään. Riennä ensin Pyloon viisaan Nestorin puheille, sieltä mene Spartaan kultakutrisen Menelaon luo, hänen, joka viimeisenä kreikkalaisista palasi. Jos kuulet isäsi olevan elossa ja kotimatkalla, odota sitten, vaikka miten raskaaksi odotus-aikasi kävisi. Jos taas kuulet hänet kuolleeksi, palaa silloin rakkaille kotirannoillesi, pystytä muistopatsas isällesi ja juhlien vietä hänen muistoaan. Silloin on äitisi vapaa uuteen avioliittoon. Kaiken tämän tehtyäsi mieti tarkoin, miten saat kostetuksi kosijoille, sillä nytpä on jo aika sinunkin näyttää olevasi mies. Muistanet, minkä kunnian saavutti jalo Orestes kostettuaan kavalalle Aigistolle, kuninkaan murhaajalle?"

Telemakos oli tarkkaavaisena kuunnellut vieraan sanoja. Kun tämä oli lopettanut ja aikoi lähteä, sanoi hän kiitollisena:

"Sanasi ovat lähtöisin ystävän sydämestä. Puhut kuin isä pojalleen, enkä sitä koskaan unohda. Mutta viipyös hetkinen vielä, tahdon antaa sinulle muistoksi hyvän ystävän lahjan."

Mutta jumalatar vastasi siihen:

"Älä minua viivytä, sillä lähdön aika on tullut. Kun matkaltani palaan, poikkean jälleen luoksesi, silloin voit lahjasi antaa."

Neuvot annettuaan Atene nousi ja riensi linnun nopeudella laivallensa huolimatta Telemakon pyynnöistä. Mutta nuorukaisen sydämen oli hän sytyttänyt. Isän kuva oli entisestään kirkastunut, ja silloin hänen siinä miettiessään selvisi hänelle, ettei vieras voinut olla muu kuin jumala.

Sillä välin olivat kosijat huvitelleet parhaansa mukaan ja paraikaa soitti Femios kreikkalaisten surullisesta paluusta Troiasta. Ihana Penelope oli istunut yliskamarissaan soittoa kuunnellen. Murheellisena hän astui sieltä alas saliin kahden orjattaren seuraamana ja pysähtyi ovipieleen hiljaa, kookkaana, hunnulla ihanat kasvonsa peittäen. Itkien hän kääntyi soittajan puoleen ja virkkoi:

"Femios, osaathan lauluja paljon, osaat niitä, jotka kertovat jumalain ja ihmisten urotöistä. Oi, laula niitä ja suo vieraitten nauttia rauhassa viiniään. Mutta lopeta jo tämä tuskien muistolaulu. Se kirvelee sydäntäni ja saattaa minut yhä voimakkaammin kaipaamaan puolisoani."

Siihen virkkoi Telemakos:

"Äiti, mikset sallisi laulajan halunsa mukaan mieltämme ilahuttaa? Eihän laulaja ole syypää kohtaloomme. Sitä paitsi kuunnellaanhan aina mieluimmin laulettavan siitä, mikä on äskettäin tapahtunut. Koeta hillitä mielesi. Eihän ollut Odysseus ainoa kaatunut, samahan oli siellä muittenkin kohtalo. Palaa siis huoneisiisi ja hoida siellä tehtäviäsi. Siellä olet sinä käskijänä, täällä taas minä."

Poikansa järkeviä sanoja ihmetellen palasi Penelope huoneisiinsa ja itki siellä katkerasti, kunnes Atene vuodatti virkistävän unen surevan väsyneihin silmiin.

Hänen mentyään puhkesi salissa kova hälinä. Kukin toivoi saavansa ihanan kuningattaren puolisokseen. Mutta Telemakos kääntyi kosijain puoleen ja virkkoi ääntänsä korottaen:

"Te rohkeat kosijat, iloitkaa ja juhlikaa tänään ja sallikaa laulajan jumalaisen äänen kaikua. Huomenna kutsun teidät kokoon ja ilmoitan teille ajatukseni. Toivon teidän jättävän taloni. Juhlikaa muualla, käykää vuoroin toistenne vieraina, sehän on sopivampaa kuin täällä lopettaa toisen omaisuutta. Suuri Zeus on sen teille kostava."

Kosijat purivat harmissaan huultaan, ihmetellen nuorukaisen rohkeita sanoja. Vihdoin Antinous sanoi:

"Telemakos, varmaankin ovat jumalat panneet suuhusi noin rohkeat sanat. Kenties Zeus tekee sinut vielä kerran Itakan kuninkaaksi oikeata perintöäsi hallitsemaan."

Siihen vastasi Telemakos:

"Kuninkaana olo ei ole arvoaan vailla. Hänen talonsa rikastuu ja itse hän saa kunniaa. Jos Zeus suo, otankin kuninkuuden mielelläni vastaan. Mutta onhan täällä Itakassa muita sekä nuoria että vanhoja, joista joku voi nousta kuninkaaksi Odysseun kuoltua. En muuta pyydä kuin saada omassa talossani elää rauhassa ja hallita orjia sekä sitä omaisuutta, minkä Odysseus itse on sodissa koonnut."

Eurymakos lausui:

"Yksin jumalat tietävät, kuka Itakan hallitsijaksi tulee. Sinun talosi on kuitenkin sinun yksityisomaisuuttasi. Mutta kerro, ken oli äskeinen vieras ja mistä hän tuli? Toiko hän tietoja isästäsi vai omilla asioillaanko hän luonasi kävi? Miksi hän niin nopeasti poistui ja miksei hän kenenkään seuraa etsinyt? Ja kuitenkin näki hänestä, ettei hän ollut halpaa sukua."

Ystävällisesti vastasi Telemakos:

"Oi, Eurymakos, se päivä ei koita, jolloin isäni palaisi. En usko sitä, vaikka ennustajat, joilta äitini kyselee, niin sanoisivatkin. Kysyit, ken vieras oli. Hän sanoi olevansa Mentes, Tafian kuningas."

Ilta kului yhä pitemmälle ja kosijat viettivät sitä soittaen ja tanssien, kunnes vihdoin kukin läksi huoneeseensa. Telemakoskin astui omiin kammioihinsa monien ajatusten risteillessä hänen aivoissaan. Vanha, viisas Eurykleia, joka nuoresta neidosta asti oli ollut talossa ja hoitanut Telemakoa lasna, astui edellä valaisten soihdulla tietä. Kauniissa huoneessaan laskeutui Telemakos vuoteelleen Eurykleian järjestellessä hänen vaatteensa ja ripustaessa ne naulaan. Sen tehtyään hiipi vanhus hiljalleen pois sulkien oven jäljessään. Mutta nuorukainen ei vaipunut uneen, vaan suunnitteli mielessään Atenen neuvomaa matkaa.

TOINEN RUNO.

Aamun valjetessa Telemakos kutsutti kansan kokoon. Kun tori oli nopeasti täyttynyt, tuli hän kahden koiran seuraamana, kuparinen keihäs kädessä, itse paikalle ja Atene loi merkillisen jumalaisen loisteen hänen ympärilleen, niin että kaikki, yksin vanhimmatkin, tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa hänen astuessaan isänsä paikalle.

Kokoukseen oli saapunut myös vanha, kokenut Aigyptios, jonka pojista eräs oli lähtenyt Troiaan Odysseun kanssa ja jota hän yhä katkerasti suri. Kaksi hänen pojistaan hoiti isänsä kanssa maita, neljäs vietti päivänsä kosijain parissa Odysseun talossa.

Tämä viisaudestaan kuulu vanhus ryhtyi ensimäisenä puhumaan:

"Vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin viimeksi, jalon Odysseun kutsumina, olimme täällä koossa. Ken on meidät nyt kutsunut? Telemakosko? Onko hän saanut tietoa sotaan lähteneistä vai haluaako hän kanssamme neuvotella tärkeistä asioista? Miten lieneekin, siunatkoon Zeus hänen aikeensa ja suokoon niiden menestyä."

Telemakos, joka iloitsi vanhuksen ystävällisistä sanoista, nousi nyt puhumaan:

"En ole saanut lähteneistä tietoa, mutta tahtoisin kääntyä teidän, Itakan miesten puoleen, pyytäen teiltä apua. Isäni on kerran kuninkaana teitä hallinnut, mutta nyt tahtovat kansamme parasten miesten pojat pakottaa äitini vastoin tahtoaan naimisiin, ja vastausta odotellessaan tuhlaavat koko omaisuutemme. Lopettakaa tämä vääryys ja antakaa minun suruineni olla rauhassa, muuten vedätte Zeun koston päällenne!"

Itkien hän lopetti puheensa ja kaikki tunsivat myötätuntoa tuota nuorta miestä kohtaan. Nousi silloin kosijain joukosta Antinous vastaamaan:

"Telemakos, ällös meitä soimaa, vaan soimaa äitiäsi, joka on viekkain kaikista vaimoista. Neljäs vuosi on kohta loppuun kulunut siitä kuin tänne tulimme ja äitisi yhä kohtelee meitä viekkaudella. Kaikille hän lähettää tervehdyksiä, kaikissa pitää toivoa yllä, vaikka ajatukset askartelevat muualla. Pitkän kankaan hän loi, kangaspuihin pani ja lausui: 'Jalosukuiset kosijani, älkää häitäni kiirehtikö, sallikaa minun kutoa tämä kangas Laerteen kuolinvaipaksi. Jos se kesken jää, jäävät langat käyttämättä!' Näin hän puhui. Kolme vuotta häntä uskoimme, kunnes petos tuli ilmi. Minkä hän päivällä kutoi, sen hän yöllä purki. Lähetä äitisi luotasi isänsä kotiin, siellä valmistettakoon hänen myötäjäisensä ja valittakoon puoliso. Siihen asti kuin sen teet, elämme talossasi ratkaisua odottaen."

"En voi, oi Antinous, ajaa talosta äitiäni, joka minulle on elämän antanut ja minua lasna hoitanut. Kosto kerran kohtaisi minua sellaisesta teosta. Mutta lopettakaa te hurjistelunne ja vierailkaa toistenne luona."

Hänen siinä puhuessaan lähetti Zeus kaksi kotkaa. Nämä leijailivat ensin liikkumattomin siivin rauhallisesti rinnakkain. Mutta saavuttuaan kokoontuneitten kohdalle ne alkoivat lyödä siivillään voimakkaasti ilmaa, lennellä edestakaisin ja katsella uhkaavasti alas kansanjoukkoon. Samassa ne syöksyivät toistensa kimppuun ja lensivät sitten toisiaan raadellen pois yli kaupungin talojen. Kaikki olivat huomanneet lintujen lennon ja kyselivät nyt äänekkäästi ihmetellen, mitä se merkitsisi.

Tietäjä Aliterses ymmärsi lintujen lennosta lukea jumalien tahdon ja hänpä nyt selitti:

"Varokaa, kosijat ja te muutkin. Suuri onnettomuus uhkaa teitä kaikkia. Kun Odysseus läksi Troiaan, ennustin, että hän tulisi paljon kovaa kokemaan ja vihdoin palaamaan tuntemattomana kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Nyt se aika on kulunut ja Odysseus saapuu varmasti."

Kosijat vastasivat pilkaten tietäjän sanoihin, mutta Telemakos lausui:

"On turhaa puhua teille, te korskeat kosijat. Pyydän vain laivaa ja kahtakymmentä soutajaa lähteäkseni Spartaan ja Pyloon kuulemaan, tietääkö kukaan mitään isästäni. Jos kuulen hänet kuolleeksi, palaan kotiin, pystytän hänelle muistomerkin ja vietän juhlalliset hautajaiset. Silloin on äitini valmis uuteen avioliittoon."

Hän istuutui ja puhumaan nousi nyt vanha Mentor, Odysseun ystävä, jolle hän lähtiessään oli uskonut kotinsa valvonnan. Hän sanoi:

"Kuulkaa minua, miehet Itakan! Soisin tästä lähtien saavanne kuninkaan ankaran ja säälimättömän, koska te olette voineet unohtaa Odysseun, joka kohteli kansaansa kuin isä lapsiaan. Kosijoista en puhukaan, heitä uhkaa perikato, vaan teitä muita moitin siitä, että sallitte kuninkaanne talossa niin elettävän. Olettehan te toki monilukuisemmatkin kuin nuo röyhkeät kosijat."

Silloin nousi Leokritos kosijain puolesta puhumaan:

"Joutavia juttelet, Mentor. Yllytäthän kansaa vastaamme. Se on supi suotta. Vaikkapa itse Odysseus palaisi, niin kävisipä huonosti hänen, jos ryhtyisi meitä karkoittamaan. Ei, hyvät miehet, lähteköön kukin töilleen. Mentor ja Aliterses pitäkööt huolta Telemakon matkasta. Siitä tuskin kuitenkaan mitään tulee."

Tähän päättyi kansankokous. Kukin kävi askareilleen, kosijat Odysseun taloon.

Telemakos astui yksin meren rannalle, pesi merivedessä kätensä ja kääntyi rukoillen Atenen puoleen:

"Auttaos minua, suuri jumalatar, joka eilen luonani vierailit ja kehoitit minua lähtemään isääni etsimään! Auta minua, sillä kansa ja etenkin nuo korskat kosijat tahtovat matkaani estää."

Hänen siinä rukoillessaan pysähtyi jumalatar hänen viereensä Mentorin hahmossa:

"Jos olet Odysseun ja Penelopen poika, et saa peljäten jättää matkaasi suorittamatta. Älä huolehdi siitä, mitä kosijat sanovat, he, raukat, eivät aavista, mikä kohtalo heitä uhkaa. Samana päivänä he joutuvat kaikki kuoleman saaliiksi. Mene rauhassa kotiisi, vietä iltasi heidän kanssaan ja varusta viinit ja viljat sekä muut matkatarpeet. Minä pidän huolta sekä laivasta että miehistöstä."

Kun Telemakos saapui kotiinsa, olivat kosijat pihalla, mikä vuohta teurastamassa, mikä mitäkin askaroimassa. Antinous kävi nauraen häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Terve, rakas Telemakos! Syö, juo ja riemuitse kerallamme. Kyllä muut sinulle sekä laivan että miehet valitsevat, siitä saat olla huoleti."

Mutta Telemakos veti hiljaa kätensä pois, virkkaen:

"En halua kanssanne iloita. Te olette kauan minulle vain vahinkoa saattaneet. Nyt olen mieheksi varttunut ja toivotan kostoa teille. Matkaani ei mikään voi estää, ja ellen täältä laivoja saa, saan niitä muualta."

Kosijat silloin pilkkaamaan häntä mikä sanoen mitäkin. Eräs virkkoi:

"Telemakos aikonee hakea Spartasta ja Pylosta apua murhatakseen meidät kaikki tai kenties hän tuo salaista myrkkyä, jota sekoittaa juomaamme."

Toinen jatkoi:

"Tai ehkäpä hän Odysseun tavoin harhailtuaan joutuu itse surman suuhun. Mutta siten hän, mies parka, tekee meidän asemamme vielä vaikeammaksi, sillä silloin on meidän jaettava keskenämme vielä hänenkin perintö-osansa. Ainoastaan talon annamme hänen äidilleen ja tämän tulevalle puolisolle."

Tällaista hän sai kuulla ympäriltään, mutta hän jätti heidät ja astui isänsä suuriin varastosaleihin, joissa säilytettiin kasottain kultaa ja hopeaa, arkuttain vaatteita ja suurin määrin kallisarvoisia öljyjä. Siellä oli myös kalliit varastot vanhoja viinejä, joita ainoastaan kuningas itse sai käyttää. Eurykleia, talon uskottu, säilytti tarkoin näiden varastojen avaimet.

"Rakas hoitajani", virkkoi Telemakos hänelle, "pane kahteentoista kannelliseen astiaan lähinnä parasta viiniä ja täytä yhtä monta säkkiä parhaalla viljalla. Tulen ne itse noutamaan äitini mentyä levolle. Lähden Spartaan ja Pyloon etsimään isääni, mutta älä sinä tästä kerro mitään äidilleni."

Tämän kuultuaan alkoi uskollinen Eurykleia katkerasti itkeä:

"Rakas lapsi, minne sinä aiot mennä avarassa maailmassa? Sinä ainokaisemme, jää'ös kotiin! Pois mentyäsi keksivät kavalat kosijat turmion sinulle. Älä mene!"

Mutta nuorukainen vastasi:

"Älä huolehdi, lähden jumalain kehoituksesta. Vanno vain, ettet äidilleni ilmoita mitään matkastani, ennenkuin yksi- tai kaksitoista päivää on kulunut, ellei hän sitä ennen minua kaipaa."

Eurykleia vannoi valan ja ryhtyi sitten täyttämään viiniastioita ja viljasäkkejä. Telemakos taas kävi kosijain joukkoon.

Sillä aikaa kulki Atene, ottaen Telemakon hahmon, kaupungilla, kooten paraita miehiä laivaan, jonka hän myös hankki.

Kun aurinko laski ja hämärä verhosi kaupungin, saapui hän Mentorin hahmossa Odysseun talolle, uuvutti kosijat uneen ja kutsui Telemakoa:

"Joudu, laivaväkesi odottaa, aika rientää!"

Kookasta Atenea seuraten riensi Telemakos rantaan, jossa kaikki oli valmiina. Täällä hän kääntyi soutajien puoleen, lausuen:

"Tulkaa kanssani! Matkatarpeemme ovat varastohuoneissamme valmiina. Mutta liikkukaa hiljaa talossa, ettette herätä nukkuvia, sillä lähdöstäni ei tiedä kenkään, yhtä palvelijaa lukuunottamatta, ei edes äitini."

Matkatarpeet tuotiin laivaan, Telemakos asettui keulaan ja Atene pysähtyi hänen viereensä. Hohtavat purjeet nostettiin, ja laiva kiiti myötätuulessa iltaruskon kultaamalla merellä. Aallot löivät riemuiten leikkiä laivan ympärillä. Mutta Telemakos ei unohtanut uhrata viinejä jumalille, etenkään Atenelle.

KOLMAS RUNO.

Seuraavana päivänä auringon noustua keskitaivaalle saapui Telemakon laiva Pyloon, jossa Nestor hallitsi. Rannalle oli kokoontunut paljon kansaa uhraamaan Poseidonille. Siellä oli yhdeksän joukkoa, kussakin viisisataa miestä, ja joka joukolla oli yhdeksänsataa härkää.

Tulijat käärivät purjeensa ja pysähtyivät rannalle. Atene kääntyi nyt
Telemakon puoleen, sanoen:

"Nyt, ystäväni, on sinun astuttava viisaan Nestorin eteen. Olet lähtenyt matkaan saadaksesi tietoja isästäsi. Nestor on sanova totuuden ja kertova sinulle, mitä hän isästäsi tietää."

Telemakos vastasi:

"Mentor, miten uskallan häntä lähestyä. En ole oppinut vielä puhumisen suurta taitoa ja onhan sopimatonta, että nuorempi kyselee vanhemmalta."

"Sinun on itse mietittävä alkusanat, kyllä jumalat sitten sinua auttavat eteenpäin."

Näin sanoen astui kookas Atene edellä ja Telemakos seurasi häntä Nestorin luo, joka poikineen istui juhlaa valmistelevan kansansa keskellä. Vieraitten lähestyessä kokoontuivat kaikki heidän ympärilleen ja Nestorin poika Peisistratos astui heitä vastaan, johtaen heidät hiekkarannalle levitetyille patjoille istumaan. Sitten hän toi Atenelle viinipikarin, kehoittaen häntä vanhempana vieraana ensin juomaan, uhraamaan meren jumalalle ja antamaan pikarin sitten nuoremmalle ystävälleen.

Atene, iloiten nuorukaisen huomaavaisuudesta, tarttui kultapikariin rukoillen:

"Suuri Poseidon, kuule pyyntöni, suo Nestorin ja hänen poikansa menestyä ja palkitse muille Pylon miehille heidän uhrinsa. Meitäkin auta, meille suotuisa kotimatka suo ja asiamme toimitetuksi saata."

Saatuaan kultapikarin rukoili Telemakoskin samoin.

Kun vieraat olivat syöneet ja juoneet, kääntyi kunnianarvoisa Nestor heidän puoleensa:

"Nyt saanemme kuulla, millä matkoilla vieraamme ovat, mistä tulette, mihin menette ja mitä asioita ajatte?"

Telemakos vastasi Atenen rohkaisemana:

"Nestor, Neleun poika, kreikkalaisten ylpeys! Tulemme Itakasta ja matkamme määrä on täällä. Tulimme kuulemaan, mitä tiedät Odysseusta, isästäni, tuosta kovia kokeneesta miehestä, joka ennen taisteli rinnallasi Troiassa. Kaikista muista uroista tiedetään jotain. Ken on onnellisesti kotiinsa saapunut, kenet on kuolema kohdannut. Isästäni vain ei tiedetä, onko hän vihollisen kädestä surmansa saanut, vai merikö hänet on saaliikseen vienyt. Pyydämme sinua, sano, mitä tiedät. Näitkö omin silmin hänen kuolemansa vai oletko huhuna siitä tietoa saanut? Säälimättä kerro, jos kovakin on kohtalonsa ollut."

Nestor vastasi hänelle:

"Puheesi johtaa mieleeni koko sen hädän ja kurjuuden, jota Priamon kaupungissa saimme kokea. Paraat joukostamme kaatuivat siellä. Siellä lepää sotaisa Aias, siellä Akilleus, siellä myöskin jalo Patroklos. Sinne kätkin rakkaan poikani Antilokon ruumiin. Ken voi kertoa kärsimämme vaivat? Jos vuosia luonani viipyisit, väsyisit, ennenkuin kertomukseni niistä loppuisivat. Yhdeksän pitkää vuotta kesti sota, kunnes sen vihdoin Zeus saattoi loppuun. Kekseliäisyydessä ja viekkaudessa ei ollut toista jalon Odysseun vertaista. Eikä ole epäilystäkään siitä, ettet sinä olisi Odysseun poika, muotosi, yksinpä puheesikin sen todistaa. Harvoin lapsi niin vanhempaansa muistuttaa. Läpi elämän olimme ystäviä, aina yksimielisiä sekä ruhtinaitten kokouksissa että kansan keskellä. Mutta kerronpa sinulle mitä tiedän.

"Kun sota oli loppunut, syntyi kreikkalaisten kesken riita siitä, oliko jo lähdettävä vai oliko ensin uhrattava jumalille. Puolet joukosta lähti kotimatkalle, niiden joukossa meidän laivamme sekä Odysseun. Alkutaival sujui hyvin. Jumalat soivat tyynen matkan, mutta silloin puhkesi taas keskinäinen riita, ja nyt kääntyi Odysseus takaisin uhraamaan jumalille. Vihdoin pääsin onnellisesti kotirantaan, samoin saapuivat Akilleun joukot hänen rohkean poikansa johtamina ja urhean Filokteteen sekä monien muiden urhojen laivat. Agamemnonin loppu oli surullinen. Kavala Aigistos hänet murhasi. Mutta jäihän Agamemnonilta poika, Orestes, joka kuninkaanmurhaajalle kosti. Niin sinäkin, poikani, nuori ja kaunis, näytä olevasi voimakas, silloin on kansasi sinua kunnioittava."

Telemakos vastasi:

"Orestes teki urostyön ja on siitä Kreikassa aina ylistys kaikuva. Kunhan jumalat soisivat minullekin sellaisen voiman, kostaisin kosijoille heidän julkeutensa."

"Mainitsit kosijat", sanoi siihen Nestor. "Olen kuullut, että he majailevat kodissasi vasten tahtoasi. Mutta ken tietää, ehkäpä isäsi kerran palaa ja kaiken kostaa. Jospa Atene osoittaisi sinulle samaa rakkautta, mitä hän aikanaan isällesi osoitti, toimittaisi hän varmasti kosijoille muuta ajateltavaa."

Mutta Telemakos arveli:

"Liian paljon toivotat minulle, kuuluisa Nestor, liian paljon, jotta se koskaan voisi toteutua."

Silloin puuttui puheeseen Atene:

"Ystäväni, mitä nyt sanoitkaan! Ei ole jumalille vaikeata pelastaa ketään. Ainoastaan kuoleman käsistä eivät jumalat voi rakkaimpiaankaan auttaa."

Mutta murheellisena lausui Telemakos:

"Mentor, ällös enää puhu siitä, isäni kotiintulopäivä ei koita koskaan. Hän on joutunut kuolon synkän jumalattaren valtaan. Mutta sinulta, viisas Nestor, jonka sanotaan kolme miespolvea hallinneen, sinulta kysyn, kerro, miten Agamemnon kuoli, missä hänen veljensä Menelaos silloin oli? Eikö hän ollutkaan Argossa ja miten saattoi heikompi Aigistos voimakkaamman voittaa?"

Nestor kertoi silloin nuorukaiselle:

"Troiassa verisiä taisteluja käydessämme vietti Aigistos, Agamemnonin orpana, päivänsä Argossa koettaen vietellä kuningatarta, ihanaa Klytaimnestraa uskottomuuteen. Alussa jalosydäminen vaimo kauhistui tämän aikeita, mutta lopulta hän, onneton nainen, taipui. Kuningas oli lähtiessään jättänyt puolisonsa suojelemisen linnan laulajan huoleksi, mutta hänet tuo kavaltaja kuljetti kauas, asumattomaan saareen, jättäen sinne korppien saaliiksi. Ja silloin hän vihdoin sai kuningattaren pauloihinsa. Mutta jumalien lepyttämiseksi hän uhrasi runsaat uhrit.

"Troiasta lähdin ystäväni Menelaon kanssa. Mutta saavuttuamme Attikan kärkeen, pyhään Sunioniin, lennätti Apollo kuolettavan nuolensa Menelaon oivaan perämieheen. Menelaos olisi halunnut rientää maihin hautaamaan ystävänsä, mutta Zeus, joka oli koko matkan vainonnut meitä, lähetti rajumyrskyn, joka hajoitti koko laivaston. Toiset laivat ajautuivat Kreetaan, toiset pirstoutuivat kallioihin, ja miehet pelastuivat hädin tuskin. Ainoastaan Menelaon viisi laivaa saapui eheänä Egyptin rantaan. Sillä aikaa kun Menelaos täällä vierailla mailla keräsi kultaa ja hopeaa, teki Aigistos hirmutyönsä ja pakotti kansan kuuliaisuuteen. Seitsemän vuotta kuuluu hän hallinneen rikkaassa Mykenessä, kunnes kahdeksantena saapui Atenasta nuori Orestes ja murhasi petturin. Samana päivänä palasi myöskin Menelaos, laivat täpötäynnä rikkauksia. — Ja nyt, poikani, älä sinäkään kulje kauas kodistasi, vaan pysy sen lähettyvillä, eihän tiedä, milloin sinuakin tarvitaan. Kehoitan sinua kuitenkin ensin käymään Menelaon luona. Hän on vasta palannut kaukaisilta mailta koettuaan monet vastukset. Hän, rehellinen mies, kertoo sinulle, mitä tietää. Lähde Lakedaimoniin laivoinesi, tai jos haluat sinne maitse kulkea, ovat hevoseni käytettävinäsi ja joku pojistani lähtee kerallasi."

Niin puhui viisas Nestor. Mutta aurinko oli jo ennättänyt laskea ja hämäriin verhota maat. Silloin virkkoi Atene:

"Jo on aika puheet lopettaa ja jumalille uhrata. Ei ole soveliasta myöskään jumal'uhrien ääressä valvoa, sillä aurinko on jo laskenut."

Atenen kehoitusta toteltiinkin, ja kun uhrit oli uhrattu, aikoivat
Telemakos ja Atene palata takaisin laivaansa. Mutta silloin pysäytti
Nestor heidät:

"Ei suinkaan, ystäväni, eiväthän jumalatkaan sallisi, että te lähtisitte Nestorin luota laivaan yötänne viettämään. On meillä toki vuoteita ja vaippoja teillekin asti. Niin kauan kuin Nestor elää, ei kuuluisan Odysseun poika täällä vieraillessaan saa laivan kannella nukkua."

"Oikein puhut, viisas Nestor", lausui vale-Mentor. "Telemakos levätköön luonasi, mutta minä menen laivaan ja kerron sen nuorelle miehistölle, miten asiat ovat. Huomenna lähden Kaukoniaan asioilleni, sillä aikaa kuin sinä lähetät poikasi Telemakon mukana Spartaan."

Sen sanottuaan nousi Atene merikotkana lentoon kadoten pilviin. Kaikki seisoivat hämmästyneinä, mutta Nestor tarttui Telemakon käteen, sanoen:

"Nyt näen, nyt tiedän, ettet voi olla halpamielinen, koska jo noin nuorena sinua jumalat suosivat. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Pallas Atene. Hän sinun isääsikin erikoisesti suosi."

Ja kääntyen jumalattaren puoleen rukoili vanhus Atenen suojelusta omallekin kodilleen, luvaten uhrata kultasarvisen hiehon.

Ja niin lähtivät kaikki kohti kuninkaan ihanaa palatsia, jossa heille tarjoiltiin kalliita, vuosikymmenen vanhoja viinejä. Yönsä vietti Telemakos palatsin sisäsuojissa toverinaan Nestorin poika Peisistratos, kuulu keihäänheittäjä.

Seuraavana aamuna astui viisas Nestor linnastaan ulos ja istuutui valtikka kädessä hohtavan valkoiselle, oven vieressä olevalle kivelle, jolla hänen isänsä Neleus oli aikanaan usein istunut. Kaikki hänen kuusi poikaansa astuivat hänen luokseen ja Telemakolle tarjottiin paikka urhean Peisistraton rinnalle. Kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi vanhus:

"Nyt rientäköön kukin työhön! Yksi teistä lähteköön niityille paimenen luo; sieltä tuotakoon eilisiltana Atenelle lupaamani hieho. Toinen menköön laivalle käskemään Telemakon väkeä tänne linnaan. Kolmas kutsukoon tänne kultasepän kultaamaan uhrieläimen sarvet. Te muut saatte jäädä kotiin juhla-ateriaa valmistamaan."

Kaikki kuninkaan käskyt täytettiin nopeasti. Kun hiehon sarvet oli kullattu, toimitettiin juhlallinen uhri kaikkien Nestorin poikien ja heidän puolisoittensa läsnäollessa. Uhrin jälkeen johti Nestorin tytär, kaunis Polykaste, Telemakon kylpyyn ja hieroi häntä hyvänhajuisilla öljyillä.

Kun juhla-ateria oli nautittu, kehoitti Nestor poikiaan valjastamaan vaunujen eteen parhaat juoksijat, kuninkaan viinejä pantiin matka-eväiksi ja vaunuihin astui Telemakos sekä urhea Peisistratos, joka voimakkain käsin tarttui ohjaksiin. Pimeän tultua he yöpyivät Ferain kaupunkiin, kuningas Diokleen luo, aamulla ani varahin he jatkoivat matkaa ja saapuivat seuraavana iltana perille Lakedaimoniin.

NELJÄS RUNO.

Spartassa, kuningas Menelaon palatsissa, vietettiin parast'aikaa suuria juhlia, kaksoishäitä. Toisena morsiusparina oli kuninkaan ihana tytär Hermione, suloinen kuin rakkauden jumalatar, ja Akilleun poika, myrmidonien kuningas Neoptolemos, toisena morsiusparina Menelaon poika, voimakas Megapendes ja spartalaisen Alektorin tytär. Ensinmainittu avioliitto oli päätetty jo Troiassa, mutta nyt vasta sallivat jumalat sen päätöksen toteutua. Vieraita oli paljon, soitto soi, laulajat lauloivat ja keskellä salia karkeloivat tanssijat.

Peisistratos ja Telemakos pysäyttivät kaksivaljakkonsa portin eteen. Linnan ylihovimestari huomasi heidät ja riensi heti Menelaon luo, virkkaen:

"Kuningas, kaksi vierasta pysäytti hevosensa porttisi eteen. Asultaan he ovat kuin kuninkaan poikia. Riennänkö riisumaan valjaat vai neuvonko heitä muualta asuntoa etsimään?"

Tyytymättömänä tähän hovimestarinsa kysymykseen Menelaos vastasi:

"Mehän olemme saaneet niin paljon vieraanvaraisuutta osaksemme maailmalla matkatessamme, lähettäisimmekö heidät siis pois. Ei suinkaan! Riennä riisumaan hevoset ja johda vieraat juhliimme."

Puhuteltu kiirehti täyttämään käskyä, vei hevoset talliin ja johti vieraat komeaan linnaan. Täällä nämä ihmetellen katselivat salien komeaa loistoa. Kun he olivat kylpeneet ja saaneet uudet, komeat viitat, saatettiin heidät kuninkaan luo. Orjattaret toivat vettä kultakannuilla, huuhtelivat vieraitten kädet hopeamaljoissa ja kattoivat sitten heille ruokapöydät. Menelaos tervehti heitä, pyysi aterioitsemaan ja virkkoi:

"Kun olette ravitut, kertokaa, keitä olette ja mikä on asianne.
Kuninkaitten sukua olette, siitä puhuu käytöksenne."

Syötyään kumartui Telemakos ihmeissään ystävänsä puoleen:

"Katsos, Peisistratos, katsos tätä kullan ja hopean hohtoa. Täällä on kuin Olympon saleissa Zeun luona."

Menelaos kuuli nuorukaisen sanat ja virkkoi hänelle:

"Ei kenkään kuolevainen voi Zeun kanssa kilpailla, ja lienee muillakin yhtä suuria rikkauksia kuin minulla. Mutta vaivalla nämä ovat saadut. Vaikka omistaisin ainoastaan kolmanneksen tästä kaikesta, olisin kyllin onnellinen, kunhan ei tarvitsisi surra sotatielle sortuneita. Ja katkerimmin kaikista suren verratonta Odysseusta. Elääkö hän vai onko hän kuollut, siitä ei tiedä kenkään."

Telemakos, kuullessaan isästään puhuttavan, peitti purppuraviitallaan kasvonsa, jotteivät kyyneleet näkyisi. Silloin Menelaos huomasi, että nuori vieras oli Odysseun poika. Hän miettimään, puhuisiko nuorukaiselle vielä hänen isästään vai koettelisiko häntä toisin sanoin. Hänen siinä miettiessään astui sisään kauneudestaan kuulu Helena-kuningatar. Heti riensi kolme orjaa palvelemaan häntä. Yksi asetti esille komean istuimen, toinen levitti maahan hienon villavaipan ja kolmas ojensi hänelle hopeakorin, jonka hän kerran oli saanut lahjaksi Egyptin kuningattarelta Alkandralta. Korissa oli mitä hienointa lankaa, Helenan kehräämää, ja nytkin hän otti käteensä kultavärttinän. Istuttuaan kääntyi ihana kuningatar puolisonsa puoleen:

"Sano, joko tiedät keitä vieraamme ovat? Arvannenko oikein, mutta en milloinkaan ole nähnyt ketään, joka olisi niin Odysseun näköinen kuin tämä vieras. Hänen pieni poikansa jäi kotiin isän lähtiessä minun, heikon naisen puolesta käytyyn kovaan taisteluun Ilionin muurien edustalle."

"Puolisoni", vastasi hänelle Menelaos, "samoin olen minäkin arvellut. Kädet, jalat, kasvot, katse, pään muoto, yksinpä hiuksetkin ovat samat kuin Odysseulla. Ja kun hänen kärsimyksistään puhuin, näin, miten kyyneleet vierivät vieraamme silmistä, vaikkakin hän koetti sitä peittää."

Peisistratos, Nestorin poika, lausui silloin:

"Oikein sanot, Menelaos. Hän on Odysseun poika Telemakos ja on nyt saapunut luoksesi kysymään sinulta neuvoa. Sillä vaikeata on nuorukaisen isätönnä, turvatonna asua kodissaan, jonka vieraat tahtovat tuhota."

Menelaos sai lausumaan:

"Olen siis saanut kotiini sen ystäväni pojan, joka minun tähteni on saanut kovimmat kokea. Jos Zeus olisi suonut minulle onnen hänet vielä kerran tavata, olisin ystävyyteni osoitteeksi lahjoittanut hänelle Argossa kaupungin ja asunnon, jonne hän olisi saanut tuoda koko Itakan kansan. Silloin olisimme saaneet usein tavata toisiamme ja viettää yhdessä vanhuutemme päivät. Mutta jumalat eivät ole sitä sallineet."

Hänen sanansa saivat kyyneleihin sekä kuninkaan itsensä että ihanan Helenan ja Telemakon. Eipä Peisistratoskaan voinut kyyneleitään pidättää, sillä hänen mieleensä johtui hänen Antilokos-veljensä, joka sai Troiassa surmansa. Mutta hän lausui:

"Kuningas, sinua, jos ketä, kutsuu isäni viisaaksi kertoellessaan salissamme sinusta. Mutta ehkä sittenkin tahdot neuvoani noudattaa. Itku ja suru eivät sovi juhla-ateriaan. Koittaahan päivä huomennakin. Vaikka toiselta puolen: miksi emme itkisi rakkaita vainajia! Ja olihan siellä minunkin armas veljeni, joka ei suinkaan ollut kreikkalaisten huonoimpia. Sinäkin tiedät, että hän oli juoksussa nopea ja sodassa urhea."

"Viisaasti puhut", lausui Menelaos. "Näen, että olet onnellisen
Nestorin älykäs poika. Jatkakaamme ateriaamme. Huomenna keskustelen
Telemakon kanssa."

Ihana Helena sekoitti silloin viinipikareihin nestettä, jolla on se ominaisuus, ettei sitä nauttinut sinä päivänä tunne surua eikä vuodata kyyneltäkään, vaikka hänen oma isänsä tai äitinsä joutuisi kuolon uhriksi aivan hänen silmäinsä edessä. Tämän taikajuoman hän oli saanut egyptiläiseltä kuninkaantyttäreltä Polydamnalta. Egyptissä kasvaakin monenlaisia yrttejä ja siellä on kukin oma lääkärinsä. Tämän ihmejuoman valmistettuaan Helena puhui:

"Menelaos, Atreun poika, ja te muut Kreikan miehet! Ei Zeus ole kaikille samaa kohtaloa suonut. Toisilla on iloa, toisilla surua. Mutta iloitkaa nyt te. Minäkin kerron teille Odysseusta, vaikk'en osaakaan kertoella hänen urotöistään sodassa. Troiassa ollessamme hän pukeutui kerran mitä kehnoimpiin riepuihin, orjan pukuun ja hiipi vihollisen kaupunkiin. Täällä hän kulki kerjäläisenä eikä kenkään tuntenut häntä. Minä kuitenkin tunsin ja koetin saada häneltä tietoa hänen aikeistaan. Mutta viekkaasti hän vältti kysymykseni. Vasta sitten kuin olin hänet kylvyssä öljyillä voidellut ja vannonut pitäväni salassa tiedot, sain kuulla kaikki akaialaisten suunnitelmat. Ja kaupungista pois lähtiessään hän surmasi suuret joukot troialaisia. Naiset itkivät, mutta minä iloitsin, sillä kaipasin kipeästi kotiini puolisoni ja pienokaiseni luo."

Kuningas lausui siihen:

"Totta puhut, puolisoni. Odysseun vertaista ei ole toista. Suurta malttia hän osoitti, kun me kaikki parhaat kreikkalaiset istuimme tuon puuhevosen sisässä, jonka avulla Troian tuhosimme. Siellä ollessamme lähenit sinä hevosta. Varmasti joku jumala, joka katsoi Troian parasta, sinut sinne johti. Sinä kuljit sen ympäri ja mainiten nimeltä ruhtinaitamme, matkit heidän puolisoittensa ääntä. Silloin oli vaikeata vaieta, niin voimakas koti-ikävä täytti mielemme ja moni olikin joko astumaisillaan hevosesta ulos tai huutamaisillaan sinulle, ellei Odysseus olisi pakottanut meitä vaikenemaan. Siten hän pelasti kreikkalaiset. Omin käsin hän tukki innokkaimman suun, kunnes Atene johti sinut pois."

Surumielin virkkoi Telemakos:

"Niin viisas oli Odysseus ja sittenkin hän on joutunut turmion omaksi. Mutta jo on aika käydä levolle, jotta huomenna jaksamme uusin voimin nousta."

Kuningatar lähetti silloin orjattarensa valmistamaan vieraille purppuravaippaiset vuoteet.

Varhain seuraavana aamuna pukeutui Menelaos kuninkaanvaippaansa, vyötti vyölleen terävän miekkansa ja sitoi jalkaansa kevyet sandaalit. Pukeuduttuaan hän kääntyi Telemakon puoleen, sanoen:

"Ystäväni, nyt toivon sinun vastaavan suoraan, mikä sinut saattoi tänne pyhään Spartaan? Koskeeko asia sinua yksin vai onko se yleisempää laatua?"

Telemakos vastasi siihen:

"Läksin tänne saadakseni kuulla sinulta isästäni. Vieraat miehet, äitini kosijat, täyttävät talon ja tuhlaavat kaiken omaisuuteni eikä mistään näy apua. Siksi saavuin tänne ja nyt pyytämällä pyydän, jos jotain tiedät isästäni, joko sitten itse olet nähnyt tai muilta kuullut, niin sano suoraan minua säälimättä, vaikka kohtalonsa kovakin olisi ollut."

Vihasta punastuen vastasi silloin Menelaos:

"Jopa jotakin kuulla sain! Vai sinne kunnon miehen kotiin he aikovat vuoteensa raketa. Niin laskee hirvikin pienet vasikkansa leijonan luolaan, mutta kun leijona palaa, on vasikoiden loppu surkea. Niin on käypä silloinkin, kun Odysseus kerran palajaa. — Pyysit minua kertomaan, mitä tiedän, ja olen sen tekevä. Mitään peittelemättä kerron, mitä vanhalta merenhaltijalta kuulin.

"Kaipasin kipeästi kotiin, mutta jumalat pidättivät laivani parisenkymmentä vuorokautta Faros saaren rannassa — päivän matkan päässä Niilin suusta. Olin uhrannut heille liian vähän. Suotuisia tuulia ei vaan kuulunut, ruokavaramme olivat lopussa ja miehistömme nääntymäisillään. Eräänä päivänä olin murheellisena yksin kävelemässä kaukana laivamiehistä, jotka koettivat nälkänsä sammukkeeksi kalastella. Silloin läheni minua merenhaltija Proteun tytär Eidotea, jonka sydän heltyi tuskamme nähdessään. Hän virkkoi:

"'Muukalainen, oletko ajattelematon vai niin uupunutko olet, ettet keksi mitään keinoa, millä lopettaa kärsimyksenne? Etkö näe, että miehistösi voimat aivan loppuvat?'

"Vastasin hänelle:

"'Ken lienetkin jumalattarista, sanon sinulle avoimesti, etten vapaasta tahdosta täällä viivy. Olen ehkä suututtanut jonkun jumalista, mutta kenen, sitä en tiedä. Sano sinä, ken se on, ja sano, miten kotiini pääsisin.'

"Jalo jumalatar vastasi:

"'Vieras, annan sinulle neuvon. Silloin tällöin tulee tänne isäni, vanha merenhaltija Proteus Aigyptios, joka on jumalaista syntyä. Jos onnistuisit tapaamaan hänet, saisit varman tiedon siitä, miten kauan vielä matkasi on kestävä. Ja jos pyydät, kertoo hän sinulle myös, mitä kotonasi on sillä aikaa tapahtunut.'

"Vastasin hänelle:

"'Neuvo minua vielä, miten pääsisin huomaamatta häntä niin lähelle ettei hän ihmistä minussa peljäten pois kaikkoaisi. Ei ole näet kuolevaisen huokeata jumalata voittaa.'

"Tähän jalo jumalatar virkkoi:

"'Muukalainen, kerron sinulle kaikki: Auringon noustessa keskitaivaalle kohoaa aalloista tietäjävanhus, länsilaineitten vaippaan verhottuna. Sieltä hän kohoaa asettuakseen levolle luolien varjoon. Mutta hänen kerallaan nousee sieltä myös Amfitriten, merenemännän, hyljekarja asettuen vanhuksen ympärille ja levittäen kaikkialle voimakasta suolaisen meren hajua. Aamun koittaessa johdan sinne sinutkin. Mutta kanssasi tulkoon kolme komean laivasi parasta miestä. Ensi töikseen hän tarkastaa karjansa ja laskee niiden luvun. Asetettuaan ne viisipäisiin joukkoihin ja vielä tarkoin niitä katseltuaan hän paneutuu kuni paimen nukkumaan laumansa keskelle. Huomattuanne ukon nukkuvan on teidän voimakkaasti ja uljaasti käytävä hänen kimppuunsa ja lujasti pidettävä kiinni hänen rimpuillessaan vastaan. Hän on koettava silloin muutellaida jos miksi, mitä taivaan ja maan välillä liikkuu, yksinpä tuleksi ja vedeksikin. Mutta yhä lujemmin vain puristakaa häntä, kunnes ukko alkaa selvästi sinulle puhella ja ottaa sen hahmon, mikä hänellä levolle käydessään oli. Silloin päästäkää hänet heti irti ja pyytäös nyt häntä kertomaan, ken jumalista sinua vainoaa ja miten voisit kotiisi päästä.'

"Näin virkkaen vaipui jumalatar meren aaltoihin, mutta minä läksin kohti rannalla odottavaa alusta sydän huolia täynnä. Seuraavana aamuna astuin rannalle hartaasti rukoillen, kanssani kolme luotetuinta miestä. Mutta jumalatar olikin päättänyt viekkaudella voittaa isänsä. Hän kohosi aalloista, muassaan neljä vastateurastetun hylkeen vuotaa. Nopeasti hän kaivoi meille kuopat rantahiekkaan, asetti meidät niihin riviin ja peitti vuodilla. Tilamme oli ylen tukala, sillä heti alkoi meripetojen ellottava haju vaivata meitä kauheasti. Mutta suojelijamme oli armelias, hän antoi hengittääksemme ambrosiaa ja se haihdutti ilkeän hajun. Koko aamun odotimme kärsivällisesti. Merikarja nousi hitaasti vetten valtakunnasta ja asettui levolle peittäen kohta rannan, jota vaahtopäät aallot huuhtoivat. Puolenpäivän aikaan nousi vanhus merestä. Katseltuaan lihavia hylkeitä hän kulki toisen luota toisen luo laskien, montako kaikkiaan oli. Meidät hän laski ensimäiseksi ja paneutui sitten keskellemme lepäämään petosta aavistamatta. Silloin me karkasimme huutaen ylös ja tartuimme häneen voimakkain käsin. Hän tietysti pani koko taitonsa liikkeelle muuttuen milloin tuuheaharjaiseksi leijonaksi, milloin louhikäärmeeksi, milloin taas pantteriksi tai karjuksi. Kun se ei auttanut, tekeytyi hän juoksevaksi vedeksi ja vihdoin tuuheaksi puuksi. Mutta me pidimme hänestä kuitenkin väsymättä kiinni, kunnes hän kyllästyneenä vastusteluun kysyi minulta selvällä äänellä:

"'Sano, oi Atreun poika, ken jumalista sinulle neuvot antoi, miten minut voi tavoittaa? Mitä minusta tahdot?'

"Vastasin hänelle:

"'Miksi teeskentelet ja kysyt asiaa, jonka varsin hyvin tiedät? Olen kauan ollut tällä saarella enkä tiedä, miten täältä pois pääsisin, vaikka sydämeni on tuskasta pakahtumaisillaan. Siksipä pyydän sinulta, kaikkitietävä jumala, sano, ken taivaan asukkaista matkaani estää, ja neuvo, miten merten teitä kotiini kulkea taidan?'

"Hetipä vastasi vanhus:

"'Ennenkuin laivaan astuit, olisi sinun ollut velvollisuus kantaa pyhät uhrit Zeulle ja muille jumalille, silloin olisit saanut purjehtia nopeasti yli sinimerien kotimaallesi. Nyt ei salli kohtalo sinun ystäviäsi tavata eikä ihanaan palatsiisi saapua, ennenkuin olet jälleen Niilille palannut ja siellä avaruuden iäisille asukkaille jumal'uhrit kantanut. Silloin vasta he suovat sinun ikävöimällesi matkalle lähteä.'

"Niin hän lausui, ja sydämeni oli tuskasta murtumaisillaan ajatellessani pitkää, vaivalloista matkaa takaisin Niilille. Hillitsin kuitenkin itseni ja sanoin hänelle:

"'Mitä minulta vaadit, sen teen, mutta kerro vielä, ovatko ne akaialaiset, jotka Nestorin ja minun kanssani lähtivät Troiasta, palanneet koteihinsa terveinä, vai liekö kova kuolo heidät matkalla kohdannut tai ovatko kenties saaneet ystävien sylissä silmänsä sulkea?'

"Tietäjä vastasi:

"'Miksi näitä kyselet, Atreun poika. Siitä tiedosta ei sinulle ole mitään hyötyä, päinvastoin vuodatat viljalti kyyneleitä kuullessasi kaikesta. — Moni on vielä elossa, moni jo manalle mennyt. Ainoastaan kaksi Kreikan kuparihaarniskaista päällikköä päätti kotimatkalla päivänsä — sodassahan olit itse näkemässä — ja yksi ajelehtii yhä aavalla merellä. Haaksirikkoon joutui Aias, alkaakseni hänestä, mutta pelastui surmasta, kun Poseidon heitti hänet mahtaville Gyrain vuorille. Hän olisikin välttänyt kuoleman, vaikka Atene häntä vihasi, ellei hän olisi ylpeyden sokaisemana pilkannut jumalia ja kerskunut pelastuneensa. Itse Poseidon kuuli sen, tarttui silloin vihaa uhkuen jäntevin käsin kolmihaarukkaansa ja työnsi sillä vuoren mereen. Osa vuorta jäi pystyyn, mutta se, jolla Aias seisoi, suistui syvyyteen. Siihen loppui uhmaajan elon matka. Veljesi oli pelastunut ja Heran suojelemana purjehtinut jo yli möyryävän meren ja aikoi kiirehtiä Maleian vuorille. Mutta kova myrsky heitti hänet jälleen kauas raivoavalle merelle ja kuljetti sitten maan toiselle äärelle. Jumalat sallivat kuitenkin tuulen kääntyä ja niin hän pääsi onnellisesti kotiin. Suuri ja liikuttava oli hänen riemunsa saapuessaan isänmaansa rantaan; ilosta itkien hän syleili rannan hiekkaa. Mutta Aigistos oli asettanut vartijan torniin luvaten hänelle kolme kultatalenttia palkaksi, jos hän tehtävänsä suorittaa Aigiston mielen mukaan. Koko pitkän vuoden olikin vartija siellä jo vartioinut, ettei kuningas vaan huomaamatta maahan pääsisi. Nähtyään veljesi saapuvan, hän riensi ilmoittamaan päällikölleen, joka heti ryhtyi viekkaaseen juoneen. Kahdenkymmenen paraan soturin seurassa hän riensi hevosineen ja vaunuineen pahaa aavistamatonta hallitsijaa vastaan häntä muka tervetulleeksi toivottamaan. Kotona oli valmistettu juhla-ateria, mutta sen aikana hän keihästi Agamemnonin kuoliaaksi, kuten härkä isketään seimensä ääreen. Mutta silloin syntyneessä tappelussa saivat surmansa kaikki sekä kuninkaan että Aigiston miehet.'

"Näin vanhus. Ankea oli tuska, minkä hänen sanansa saivat sydämeeni. Rannalle vaivuin ja itkin, itkin itkemistäni toivoen kuolemaa, kunnes meren jumala kääntyi jälleen puoleeni virkkaen:

"'Menelaos, älä heikkoudellesi valtaa suo, eihän valitus mitään auta. Riennä sen sijaan kotiisi, kenties Aigistos elää vielä, ellei Orestes ole hänen päiviään jo päättänyt. Ainakin hautajaisten todistajaksi ennätät.'

"Näin lausui Proteus, ja hänen sanansa herättivät sydämessäni jälleen innon ja rohkeuden. Sanoin hänelle:

"'Nyt siis tiedän, mitä on tapahtunut, mutta vielä tahtoisin tietää jotain hänestä, joka merellä yhä ajelehtii, vai joko hän lie kuollut.'

"'Tarkoitat Odysseuta, Laerteen poikaa, Itakan kuningasta. Olen nähnyt hänet. Kaukaisella meren saarella näin hänen katkeria kyyneleitä vuodattavan, sillä Kalypso, saaren sorjamuotoinen nymfi, ei laske häntä pois eikä hänellä ole ainoatakaan alusta käytettävänään. Sinä, Atreun poika, olet jumalien suojaama, sinut vievät he kerran lempeän Radamantyn, tuonelan tuomarin eteen, kauas Elysionin kentille maailman ääreen. Siellä on elo onnellista, ei siellä lumi, ei pakkanen eikä sade elämää rasita, vaan sinne, iäisen kevään maahan, leyhyttelee Okeanos aina raikkaita tuulahduksia. Sinne sinä joudut, sillä puolisosi, ihana Helena, on Zeun tytär.'

"Sen sanottuaan vanhus katosi meren syvyyteen. Minä läksin urhoollisine miehineni astumaan laivaa kohti monenlaisten ajatusten risteillessä mielessäni. Seuraavan aamun koitteessa nostimme purjeet ja palasimme pyhälle Niilille. Siellä runsaat jumal'uhrit uhrattuamme ja kohotettuamme kummun veljeni muistolle lähdimme paluumatkalle. Jumalat olivatkin jo leppyneet ja soivat meille suotuisan kotimatkan.

"Nyt, ystäväni, pyydän sinua viipymään luonani päiviä kymmenen, kaksitoista, ja kun sitten kotisaarellesi palaat, lahjaksi sinulle annan uhkeat vaunut kolmivaljakkoineen ja pikarin, josta jumalille uhrata saatat ja joka aina johtaa antajan mieleesi."

Kuninkaan lopetettua lausui Telemakos:

"Niin pitkäksi ajaksi älä minua pyydä Spartaan jäämään, Menelaos. Jaksaisin vuoden kokonaan täällä puheitasi kuunnella kotiini ikävöimättä. Suuri nautinto olisi parissasi olla, mutta Pylon rannalla odottavat minua mieheni kärsimättöminä. Siks'en voi viipyä. Lupaamasi kalliin lahjan säilytän pyhänä muistona. Mutta hevosesi eivät sovi Itakan vuorimaille. Jääkööt ne siis sinulle tänne talosi koristukseksi. Täältä laajat vainiot aukeavat, lotus ja kypressi täällä vihannoi ja vehnä- ja ohrahalmeet lainehtivat. Itakassa et tasankoja näe, eivät siellä niityt eteesi aukea, vuohet siellä vain vuorilla kiipeilevät, ja kuitenkin ovat ne karut seudut minulle rakkaimmat kaikista."

Ystävällisesti hymyillen Menelaos silloin lausui: "Rakas lapsi, puheesi todistaa, että olet jalon isän jalo poika. Vaihetan lahjat. Annan sinulle itse Hefaiston takoman, Sidonin kuninkaan Faidimon lahjoittaman hopeamaljan, jota kultaraidat koristavat."

Heidän siinä keskustellessaan saapuivat linnaan juhlille odotetut vieraat tuoden tullessaan vuohia, lampaita ja viinejä.

Sillä aikaa elelivät kosijat Itakassa kuten ennenkin, urheillen ja leikkiä lyöden. Eräänä päivänä he huvittelivat keihään ja diskon heitolla vartavasten tasoitetulla kentällä. Ainoastaan Antinous ja Eurymakos, joukon komeimmat ja urheilussakin etevimmät, istuivat katselemassa. Silloin astui heidän eteensä Noemon, Fronion poika, kysyen:

"Vieläkö Telemakos viipynee Pylossa kauan, onko se tiedossasi, Antinous? Laiva, jolla hän lähti, on minun ja nyt sitä itse tarvitsisin."

Hämmästyneinä silmäilivät ruhtinaat toisiaan, heillä ei ollut aavistustakaan Telemakon lähdöstä, vaan he luulivat hänen jossain lammas- tai sikopaimenten luona majailevan. Vihdoin Antinous puhkesi puhumaan:

"Kerro, mies, mitä tämä merkitsee, minne hän on mennyt ja mistä miehistön saanut? Omia orjiaanko hän on ottanut? Tahdon tietää kaiken tarkoin. Ottiko hän väkivalloin aluksesi vai lainasitko sen hänelle hänen rukoustensa liikuttamana?"

Noemon vastasi silloin:

"Mielelläni toki hänelle, murheitten painamalle, laivani annoin, enhän toisin voinut tehdä. Ja miehistönä hänellä ovat miestemme parhaat. Näin Mentorin päällikkönä laivaan nousevan, vai eikö lie ollut joku jumala, sillä olihan Mentor vielä eilisaamuna täällä joukossamme."

Tämän sanottuaan hän jätti ruhtinaat, mutta viha kuohahti näiden sydämissä. Kosijat lopettivat leikkinsä ja kokoontuivat Antinoon ympärille, joka vihasta säkenöivin silmin puhui:

"Voi meitä! Telemakos on ryhtynyt vaarallisiin töihin. Emme uskoneet hänen rohkenevan tälle matkalle lähteä, mutta nyt hän on työntänyt vesille laivan ja ottanut miestemme parhaat mukaansa. Vieköön Zeus häneltä voimat, ennenkuin hän ennättää meidät tuhota! Hankkikaa minulle laiva ja parikymmentä miestä, lähden väijymään häntä tuonne saaremme ja kallioisen Samos-saaren välille. Ja sen sanon, että hänen retkensä on saava huonon lopun."

Kaikki myönsivät Antinoon viisaasti puhuneen ja suunnitelmaan, miten tuhota Telemakos, astuivat kaikki palatsiin. Mutta pianpa sai Penelopekin tiedon hankkeista. Medon oli näet kuullut neuvottelut ja riensi nyt palatsin suurten salien halki kuningattarelle kertomaan kuulemiaan.

Mutta tuskin hän oli kynnykselle astunut, kun Penelope katkerin mielin valitti hänelle:

"Lähetettiinkö sinut taas kokoamaan suuren Odysseun väkeä juhla-aterian valmistukseen? Niin te mässäten tuhlaatte jalon Telemakon perintöä, ja mitä pahaa onkaan Odysseus teille tehnyt? Hän oli kaikille poikkeuksetta aina lempeä, jalo ja oikeamielinen. Mutta osaisitteko te silti tuntea kiitollisuutta!"

Viisas Medon vastasi hallitsijattarensa sanoihin:

"Jalo kuningatar, jospa heidän ilkeytensä siihen loppuisikin, mutta nyt he suunnittelevat yhä pahempaa. Zeus heidän hankkeensa kuitenkin estäköön! He hiovat miekkojaan Telemakon pään varalle. Hänen palatessaan kotiin Pylon ja Spartan matkaltaan, jolle hän oli lähtenyt isäänsä etsimään, aikovat he hänet surmata."

Penelope vaipui silloin voimatonna maahan eikä jaksanut kotvan aikaan sanaakaan virkkaa. Vihdoin kohotti hän ihanat, kyyneleiset silmänsä ja ennen niin kaunis ääni kaikui nyt haudan raskaana, kun hän virkkoi:

"Sano, miksi läksi poikani? Mikä hänet pakotti astumaan aavoilla ulapoilla liitävään laivaan?"

Viisas Medon vastasi vain lyhyesti:

"Lienevätkö itse jumalat hänelle tien viitoittaneet vai omastako alotteestaan hän läksi isäänsä etsimään, sitä en tiedä", sanoi ja läksi linnasta.

Mutta äiti raukka jäi syvien tuskien valtaan ja istuen huoneensa kynnyksellä hän puhui itkien ympärillään sureville palvelijattarilleen:

"Ystäväni, jumalat ovat antaneet minulle murheita enemmän kuin kenellekään ikätovereistani. Olen kadottanut uljaan, suurisieluisen puolisoni, joka oli kuulu kautta Hellaan ja Argon. Ja nyt on jäljettömiin kadonnut rakas poikani. Oi, miksi olitte julmat, miksette minua unestani herättäneet kuullessanne poikani lähdöstä! Jos olisin saanut tietää hänen aikomuksistaan, olisin hänen matkansa pysäyttänyt, vaikka hänen halunsa olisi ollut miten suuri. Rientäköön joku teistä hakemaan palvelijani Dolion, jonka isäni minulle tänne tullessani lahjoitti. Hän rientäköön kertomaan kuningas Laerteelle asiain tilan, kenties vanhus neuvon keksii."

Uskollinen Eurykleia virkkoi silloin: "Rakkahin valtiatar, miekalla saat minut surmata, jos jotain sinulta salaan. Olen tiennyt hänen lähdöstään ja minä hälle pyytämänsä matka-eväät ja viinit varustin. Mutta mitä ankarimmalla valalla kielsi hän minua ilmoittamasta sinulle sanallakaan matkastaan, ennenkuin pari viikkoa olisi kulunut, ellet itse häntä kysyisi. Nyt on sinun, valtiatar, käytävä kylpyyn ja pukeuduttava puhtaaseen pukuun. Sen tehtyäsi astu neitoinesi rukoilemaan suurta Atenea, hän kykenee poikasi kuolosta varjelemaan. Mutta vanhaa Laertesta säästä. Hänellä on yllin kyllin murheita, älä niiden taakkaa enää lisää."

Eurykleian sanat lohduttivat surevaa kuningatarta ja hän teki kuten vanhus kehoitti. Atenelle hän kantoi uhrit ja itkien rukoili häntä suojaamaan Telemakoa.

Ilta hämärtyi hämärtymistään, alhaalla salissa oli jo melkein pimeä, mutta kosijat siellä yhä mellastivat. Eräs heistä lausui ylvästellen:

"Ihana kuningatar taitaa valmistella häitä, eikä aavistakaan, että me hänen poikansa kuoloa hankimme."

Samaa arveli moni muukin, mutta eipä kenkään heistä aavistanut, miten kävisi.

Antinous suuttui puheesta ja lausui: "Hullut, lopettakaa jo tyhmät puheenne, ennenkuin ne joutuvat kuningattaren kuuluville. Toimikaamme sen sijaan hiljaa ja pankaamme suunnitelmamme täytäntöön."

Valittuaan kaksikymmentä urhoollisinta miestä hän läksi heidän kanssaan rannalle. Mustan, nopean laivan he vesille työnsivät, mastot ja purjeet kuntoon panivat, sitoivat airot nahkahihnoihin ja levittivät valkoiset purjeet. Kantoivat sitten aseensa laivaan ja jäivät odottamaan yön tuloa.

Mutta palatsissaan istui yön yhä hämärtyessä Penelope, ruokaa, juomaa haluamatta. Hän mietti, miten kävisi, pelastuisiko hänen armas poikansa vai kosijatko lopultakin voittaisivat. Ja kuten aitaukseen suljettu leijona hurjasti kulkee edestakaisin aukkoa etsien, samoin kiertelivät hänenkin ajatuksensa pelastusta löytämättä, kunnes vihdoin uneen uupui.

Mutta Atene, jumal'silmä, tahtoi lohduttaa katkerasti surevaa äitiä ja saattaa hänelle muuta ajateltavaa. Hän lähetti unessa Penelopen luo tämän sisaren Iftimen, joka oli Feraissa kuningas Eumelon puolisona. Iftime avasi oven hihnalukon ja astui Penelopen luo:

"Siskoni, nukutko murheellisna?" hän hellien virkkoi. "Jumalat eivät salli sinun enää itkeä, sillä tiedä, poikasi on onnellisesti kotimatkalla, hän ei ole jumalia vastaan rikkonut."

Suloisesti nukkuen viisas Penelope vastasi:

"Miksi tänne läksit, siskoni? Ethän kaukaisesta kodistasi ole ennen Itakaan tullut. Lohduttamaanko läksit, sieluni tuskiako keventämään sait? Raskaat ovat suruni. Olen kadottanut puolisoni, leijonamielen, josta maine kuulu kulkevi kautta Hellaan, ja nyt on ainoa poikani lähtenyt laivalla pois. Lapsi hän on vielä, ei ole oppinut puhumisen eikä taistelun taitoja. Siksi suren häntä sitä enemmän. Vavisten pelkään onnettomuuden häntä kohtaavan joko vierailla mailla tai aavalla merellä, sillä pahansuovat miehet ovat asettuneet väijymään hänen henkeään."

Mutta unikuva vastasi hälle:

"Rohkeutta, sisko! Turhaan huolehdit. Pojallasi on toveri, jota moni mies kadehtii, Atene, joka auttaa voi. Surusi on liikuttanut jumalatarta ja hänpä minut lähettikin tänne sinulle näitä kertomaan."

Penelope virkkoi silloin:

"Jos Atenen lähetti lienet, sano, vieläkö onnettomuuksia kokenut puolisoni on elossa, voiko hän nähdä auringon ihanan valon vai joko hän kuolleena Hadeessa päiviään viettää?"

Unikuva kuiskasi vain:

"Sitä en tiedä" ja katosi samassa kuin tuulahdus.

Pian heräsi Penelope, Ikarion tytär, ja riemu valtasi hänen mielensä nähtyään keskellä yötä sellaisen näyn.

Sillä aikaa astuivat kosijat laivaansa ja läksivät ulapalle kostoa miettien. — Keskellä vuoristen Samos- ja Itaka saarten välistä salmea on pieni saari, Asteris. Sen suojaan asettuivat väijyjät uhriaan odottamaan.

VIIDES RUNO.

Aamuruskon jumalatar Eos, ruusunhohteinen, oli jo noussut vuoteeltaan luomaan valoaan sekä kuolemattomille jumalille että ihmislapsille, kun Olympon jumalat kokoontuivat neuvottelukokoukseensa. Ylinnä istui mahtava Zeus, suurin kaikista. Atene suri Odysseun kovaa kohtaloa ja hän nyt sanoiksi sai:

"Kaikkivaltias Zeus ja te muut kuolemattomat! Älköön nykyään inehmojen joukossa kenkään valtikan kantaja olko lempeä ja hyvä, älköön olko oikeudenmukainen, vaan kova, häijy ja vääryyden puoltaja kukin, koska jalon Odysseun ovat voineet unohtaa kaikki ne, joita hän ennen hoivasi kuin isä lapsiaan. Nyt hän saa nääntyä kaukana, yksinäisellä saarella, jossa nymfi Kalypso häntä pidättää. Ei ole hänellä minkäänlaista alusta, ei neuvoa mitään, miten kotimaahansa matkata. Vielä lisäksi kosijat väijyvät hänen poikaansa Telemakoa, joka oli lähtenyt Spartaan ja Pyloon isäänsä etsimään."

"Lapseni", virkkoi taivaan pilvien hallitsija, "mitä sanoitkaan? Sinähän jo sait aikaan päätöksen, että Odysseus palaisi kotiinsa kostamaan heille. Seuraa sinä Telemakoa ja johda hänet onnellisesti kotiin. Kosijat kaikki sieltä lähtekööt."

Ja kääntyen Hermeen, rakkaan poikansa, puoleen hän jatkoi:

"Hermes, riennä kiharakutrisen nymfin luo ja ilmoita hänelle horjumattoman tahtomme olevan, että uros pääsee jälleen kotimaahansa. Mutta saapukoon, ei jumalien enemmän kuin ihmistenkään avulla, vaan kahdenkymmenen päivän kuluttua vankalla aluksella fajakien luo Skherian viljavalle maalle. Siellä osoitettakoon hänelle jumalille tulevaa kunniaa, lähetettäköön laivalla rakkaaseen synnyinmaahansa ja annettakoon kultaa, kuparia ja loistovaatteita niin paljon, ettei hän Troiastakaan olisi enempää saanut."

Nopea sanansaattaja totteli heti, sitoi jalkaansa somat kultasandaalinsa, jotka hänet tuulen vauhdilla kantavat yli maitten ja merien, tarttui sauvaansa, jolla hän mielensä mukaan ihmisiä uneen vaivuttaa tai herättää. Hän lensi yli Pierian maan, laskeutui sitten merta liki ja kiiti pitkin äärettömiä ulapoita kaloja pyydystävän lokin lailla, joka silloin tällöin siivillään vettä hipaisee. Vihdoin hän nousi saarelle, jonka luolissa nymfi asuntoa piti. Luolassa paloi iloinen takkavalkea. Nymfi kulki kultapuisten kangaspuitten ympärillä kutoen ja laulellen kirkkain äänin. Ylt'ympärillä kasvoi mitä raikkain poppeli- ja tuoksuava kypressimetsikkö, jonka oksille olivat pesiään rakentaneet aavojen merten väkeväsiipiset linnut. Pitkin holvia kiertelivät mehevät köynnökset, joista riippui suuria, täyteläisiä rypäleterttuja. Neljä kristallinkirkasta lähdettä poreili vierekkäin, vesi soljui niistä neljälle eri suunnalle, ja niityt hohtivat väriloistossaan.

Jos tänne sisään astuit, kohtasi katsettasi niin ihana näky, että Hermeskin pysähtyi luolan suulle vallan hämmästyneenä. Siinä kotvan seisottuaan ja ihailtuaan hän astui peremmä. Kalypso, huomattuaan tulijan, tunsi hänet heti, sillä jumalat tuntevat aina toisensa. Odysseuta ei Hermes nähnyt sisällä, sillä tämä istui tapansa mukaan meren rannalla kauas ulapalle katsellen ja ikävissään katkerasti itkien.

Tarjottuaan vieraalleen komean istuimen virkkoi Kalypso:

"Mikä asia sinut tänne saattoi, kultasauva Hermes? Tulosi on minulle suuri kunnia, mutta asiatta et ole tullut; viime käynnistäsi onkin aikoja vierryt. Käy lähemmä, vieras!"

Sen sanottuaan hän asetti vieraansa eteen pöydän, jossa oli runsaasti ambrosiaa ja punaista nektaria. Syötyään vastasi vieras emäntänsä kysymykseen:

"Haluat tietää, miksi tulen. Kerron sen sinulle. Omasta tahdostani en lähtenyt, sillä kukapa rannattomia meriä mielellään kulkee, siellä ei maata tapaa eikä siellä ihminen jumal'uhria kanna. Mutta kenpä uskaltaa kaikkivaltiaan tahtoa vastaan sotia! — Täällä luonasi kuuluu asuvan mies, onnettomampi muita Troiassa käyneitä. Kymmenentenä vuonna he sieltä kotia kohti läksivät, mutta matkalla he Atenea vastaan rikkoivat ja hän lähetti silloin hirmumyrskyn, joka tuhosi palaavien laivastot. Yksi sankareista joutui tänne, ja nyt on Zeun tahto, että hänet heti luotasi lasket, sillä kohtalo ei ole määrännyt häntä täällä päiviään päättämään."

Sen kuultuaan vavahti Kalypso tuskasta, mutta uljaasti itsensä hilliten hän virkkoi:

"Oi, te jumalat olette julmia, kateellisempia kuin kenkään muu. Te ette salli meidän konsaan omistaa sitä miestä, jolle rakkautemme olemme lahjoittaneet ja jonka puolisoksemme olemme valinneet. Kun Eos, aamuruskon valtiatar, valitsi Orionin, kuulun metsämiehen, vihastuitte te, suruttomina elävät jumalat, ja eräs teistä, Artemis, lähetti häneen surmannuolensa. Ja kun kiharakutrinen Demeter kerran häitään juhli Jasionin kanssa, lähetti Zeus säihkyvän kuolonsalamansa, joka rakastetun surmasi. Nyt te minua kadehditte. Minä hänet pelastin hänen yksinään aalloilla ajelehtiessaan. Tänne hänet toin, hoivaa ja rakkautta hänelle jaoin ja lupasin hänet tehdä kuolemattomaksi ja iäti nuoreksi. Mutta jos kerran kaikkien jumalien on alistuttava Zeun tahtoon, lähteköön Odysseus sitten. Laivaa, enemmän kuin miehiäkään, ei minulla ole hänelle antaa, mutta neuvoa tahdon, miten hän kotimaahansa pääsee."

"Lähetä hänet heti, jos Zeun vihaa välttää tahdot", virkkoi lyhyesti
Hermes ja lähti.

Kuultuaan Zeun terveiset läksi kaunis nymfi Odysseun luo. Tämä istui yhä rantakalliolla katsellen silmät kyynelissä ulapalle ja kaivaten kotiaan. Hänen luokseen astui nyt kookas jumalatar:

"Poloinen, oi, pyyhi kyyneleesi, laatkoon suuri surusi, kotiisi sinut nyt kulkemaan lähetän. Käy, kaada tuolta suuria puita, laadi niistä lautta ja korkealle rakentaos lautan kansi. Eväitä, vettä ja viiniä sinulle mukaasi annan, vaatteita saat, vieläpä myötätuulen lähetän sinua kotiisi saattamaan."

Jumalattaren sanat kuultuaan säpsähti kovia kokenut sankari, nousi ja lausui:

"Oi, jumalatar, mitä mielessäsi hautonetkaan tällaista puhuessasi? Totta et voine tarkoittaa. Onhan mahdotonta moisella aluksella kulkea pohjattomien syvyyksien yli, koska usein oikea laivakin tuhoutuu, vaikka Zeus suotuisat tuuletkin suo. Siksipä en alukseen astu, ellet pyhällä valalla vanno totta tarkoittavasi."

Silloin hymyili ihana Kalypso ja hyväillen hiljaa Odysseun poskea hän virkkoi:

"Olethan itse niin rehellinen, miten saattaakaan mieleesi moista juolahtaa! No, kuulkoon sitten sekä maa että yllämme kaareutuva taivas kuin myös allamme virtaava Styx valani. Pahaa en sinulle suo, vaan annan sinulle neuvon, johon itsekin sinun asemassasi ryhtyisin. Sillä katso, rinnassani sykkii sydän lämmin ja armelias eikä kylmä, rautainen, kuten kenties luulet."

Kookkaana läksi hän astumaan kohti asuntoaan Odysseun seuratessa. Kultatuolin hän Odysseulle asetti ja herkullisia ruokia hänelle tarjosi, niitä, joita ihmislapset syövät. Mutta itse hän nautti jumalain ruokia ambrosiaa ja nektaria. Syötyään Kalypso virkkoi:

"Viisas Odysseus, Laerteen jalo poika, kotiisiko siis palata aiot? No niin, onnea vain sinulle toivotan. Mutta jos tietäisit, mitkä kärsimykset sinua matkalla tulevat kohtaamaan, jäisit ainiaaksi luokseni. Ikävöit armasta puolisoasi, mutta sekä koossa että ihanuudessa kykenen hänen kanssaan kilpailemaan, sillä tuskinpa kuolevaiset voivat vetää vertoja kuolemattomille jumalille."

"Ällös pahastu, korkea jumalatar", vastasi Odysseus. "Oi, tiedänhän hyvin, ettei Penelope sinulle vertoja vedä. Hän on kuolevainen nainen, sinä kuolematon, iäti nuori. Mutta sittenkin ikävöin kiihkeästi kotiini. Jos jumalat minut jälleen haaksirikkoon saattavat, kestän senkin, olenhan jo paljon oppinut kärsimään sekä maalla että merellä, kunhan vain kerran kotini saavutan."

Seuraavana aamuna varhain pukeutui Odysseus viittaansa. Kalypsokin otti ihanan, hopeanhohtoisen pukunsa, solmi uumilleen kultavyön ja levitti kutreilleen koristeisen huntunsa. Senjälkeen hän alkoi järjestellä vieraansa poislähtöä. Hän antoi Odysseulle kaksiteräisen kuparikirveen, jonka varsi oli ihmeellisesti koristettu ja terään taidokkaasti kiinnitetty. Vielä hän antoi säihkyvän tapparan ja neuvoi sitten tien saaren korkeille huipuille, joilla kasvoi mahtavia poppeleita ja taivasta tavoittelevia honkia, kuivia, laivapuiksi erinomaisia. Tien opastettuaan palasi jumalatar kotiinsa, mutta Odysseus ryhtyi reippaasti työhön, kaatoi kaksikymmentä puuta, veisti ja tasoitteli niitä, kuten kirvesmiehet tekevät. Saatuaan vielä Kalypsolta kairan, hän liitti salavaarnoilla hirret lujaksi laivaksi. Pohjan hän teki yhtä laajan kuin laivanrakentajat kauppalaivoihin tekevät. Sitten hän asetti kaaripuut tiheitten tukien varaan, kiinnitti lankut, pystytti maston ja liitti siihen raakapuun, laati peräsimen ja asetti ympäri aluksen pajupunokset kovien aaltojen varalle. Viimeksi sai laiva hyvän pohjalastin. Jumalatar antoi vielä kutomaansa kangasta oivallisiksi purjeiksi.

Neljän päivän kuluttua oli työ valmis. Viidentenä hän astui alukseensa saatuaan kylvyn jälkeen Kalypsolta vienotuoksuiset vaatteet. Vielä viimeiseksi lahjakseen oli jumalatar pannut mukaan kolme täyttä säkkiä. Yhdessä oli vettä, toisessa viiniä ja kolmannessa matka-eväitä. Suotuisan tuulen puhaltaessa Odysseus nosti iloisena purjeensa ja tarttui peräsimeen ohjaten laivansa ulapalle. Uni ei öisin hänen silmiinsä tullut, sillä hän tarkaten tähysi tähtien teitä, plejaadien ja Otavan hidasta kulkua ja isoa karhua, jota myös vaunuiksi sanotaan ja joka aina taivaalla risteillen metsästäjä Orionia väijyy. Kalypso oli näet antanut hälle neuvon kulkea koko ajan niin, että nämä tähtisikermät ovat vasemmalla puolella. Seitsemäntoista päivää hän oli jo purjehtinut, kun hän kahdeksantenatoista huomasi fajakien maan sumuisten vuorten kohoavan taivaanrannalle.

Mahtava Poseidon oli jo palannut Etiopian maasta uhrijuhlilta. Nyt hän seisoi Solymian vuorilla katsellen merelle ja huomasi silloin Odysseun purjehtivan siellä. Hän vihastui silloin entistään enemmän ja itsekseen päätään pudistaen puhui:

"Jopa jotakin! Jumalat ovat minun Etiopiassa vieraillessani näkyneet päättäneen pelastaa Odysseun. Hän on jo lähellä fajakien rantaa ja kohtalo on määrännyt, että hänen tuskansa loppuvat hänen sinne saavuttuaan. Mutta ennen sitä hän saakoon vielä kylliksi kurjuutta kärsiä!"

Sen sanottuaan hän peitti pilvivuorilla taivaan, ja tarttuen kolmihaarukkaansa sekoitti merta, lähetti tuulispäitä liikkeelle ja peitti sekä taivaan että maan niin sakeaan sumuun, että sysimusta yö verhosi kaiken. Itä- ja etelätuulet puhalsivat, länsi ulvoi ja pohjoinen nostatti mahtavasti ärjyvät aallot.

Ei jaksanut enää Odysseus toivoa mitään, vaan voimatonna valitti:

"Voi minua! Mihin, raukka, lopulta joutunenkin? Nyt uskon Kalypson totta puhuneen hänen sanoessaan, että ennen kotiin tuloani tulee kärsimysteni mitta kukkuroilleen. Katsos, Zeus on peittänyt taivaan pilviin ja nyt hän lähettää hirmumyrskyn merelle! Mitä hirveintä kuolemaa kohden kuljenkaan! Kolmin, oi, nelin kerroin onnellisempia ovat ne kreikkalaiset, jotka saivat kaatua Ilionin tantereilla atridien puolesta taistellessamme. Olisinpa minäkin siellä päiväni päättänyt, olisinpa määräni sinä päivänä saavuttanut, jolloin kaatuneen Akilleun vieressä seisoessani troialaisjoukot kohdistivat keihäs-sateensa minuun! Silloin olisi minut juhlallisesti haudattu ja nimeni olisi jälkipolville säilynyt. Nyt minua vain kurja kuolema odottaa."

Samassa tuli hirveä tuulispää, joka kietoi aluksen kokonaan liepeisiinsä ja riuhtasi Odysseun irti peräsimestä. Yht'äkkiä yhtyivät monet tuulet, katkaisivat keskeltä poikki maston, viskasivat purjeet ja peräsimen kauas yli vaahtopäisten aaltojen ja pyyhkäisivät Odysseun mereen, jossa hän pitkän aikaa ajelehti voimatta päätänsä nostaa. Vihdoin hän sai suolaisen veden suustaan ja läksi uiden ponnistelemaan alushylkyänsä kohti. Sinne hän pääsikin, mutta aallot viskelivät sitä yhä hurjasti. Milloin sillä pohjoinen leikki heitellen sitä yli aaltojen lakkapäiden, kunnes etelätuuli vuorostaan otti sen eteenpäin heittääkseen. Toisinaan siitä taas länsi- ja itätuuli kiistelivät.

Silloin näki Odysseus-paran Ino, entinen ihmislapsi, nyt meren rakastettu Leukotea-niminen jumalatar. Säälien harhailevan hätää hän nousi lokkina aalloista, istahti aluksen laidalle ja virkkoi:

"Poloinen, miksi sinua Poseidon yhä vainoaa ja kaikin tavoin tuhota koettaa? Hengiltä ei hän sinua saa, vaikka miten kovasti yrittäisi. Tee nyt kuten käsken. Riisu vaatteesi, jätä aluksesi oman onnensa nojaan ja pyri uiden fajakien maahan, johon kohtalo on määrännyt sinut pelastumaan. Tästä saat huntuni, sido se rinnallesi, silloin ei sinun tarvitse enää kuolemaa eikä kärsimyksiä peljätä. Ja vasta sitten, kun kätesi tapaa lähimmän rannan, irroita huntu vyöltäsi ja heitä se kasvot poiskäännettyinä läikkyvään mereen."

Sanoi, jätti Odysseulle huntunsa ja sukelsi vesilinnun tavoin mereen, sinne kadoten.

Mutta paljon kärsinyt Odysseus ei luottanut hänen sanoihinsa, vaan arveli itsekseen:

"Voi minua! Ehkäpä jumalat ovat jälleen asettaneet ansan kehoittaessaan minua jättämään alukseni. Tuolla kaukana siintää maa, jonne hän käski minun uida. Vielä en purttani jätä, en, niin kauan kuin on pirstalekin jäljellä. Sitten vasta lähden uimaan, kun aallot alukseni särkevät, kun en enää muuta keinoa keksi."

Mutta hänen näin miettiessään nostatti Poseidon hirmu-aallon, jättiläiskokoisen. Se vyöryi raskaana Odysseun alukseen ja hajoitti sen lopullisesti kuin tuuli akanat. Nopeasti hypähti Odysseus irtautuneen hirren päälle, ratsasti sillä kuin hevosella, repi kiireesti Kalypson loisto-vaatteet yltään, sitoi hunnun vyölleen ja heittäytyi suin päin mereen. Mutta huomattuaan sen nyökäytti Poseidon päätään, puhellen itsekseen:

"Kas niin, harhaile nyt merellä, kunnes maan saavutat. Varmaankin tämän surkeuden tulet ikäsi muistamaan."

Ja jumala läksi Aigaihin, jossa hänellä oli komea templi.

Nyt riensi Atene Odysseulle avuksi. Hän käski tuulia levolle, jättäen yksin pohjoisen liikkeelle, ja raivaten tietä Odysseulle koetti hän saattaa hänet fajakien maalle.

Kaksi yötä ja kaksi päivää Odysseus ajelehti aalloilla usein jo kuolemaa odottaen. Kolmantena päivänä tyyntyi tuuli. Silloin hän näki maan kohoavan edessään ja hänet valtasi samanlainen rajaton riemu, mikä valtaa kauan sairaana maanneen isän pojat, jotka ilokseen näkevät hänen jälleen tervehtyvän. Voimakkain vedoin hän ui rantaa kohti ja oli jo niin lähellä, että huuto olisi rannalle kuulunut, kun äkkiä nousi uudelleen hirveä myrsky. Aallot peittivät vaahdollaan lähikalliot, eikä missään näkynyt satamaa, ei suojaista paikkaa, äkkijyrkkinä vain rannat kohosivat. Voimatonna ja alakuloisena hän valitti:

"Onneton, onneton! Jo salli Zeus minun nähdä kaivatun maan, mutta jyrkkänä nousee ranta, ei jalansijaa missään ja allani pohjaton meri. Minä hetkenä tahansa paiskaa aalto minut kallioihin murskaksi, jos ylös täältä yritän; jos taas uin etsimään loivempaa rantaa, saattaa myrsky uudelleen ajaa minut ulapalle tai lähettää demooni syvyyksistä meripedon kimppuuni."

Näin hänen miettiessään tuli suuri aalto, joka kuljetti häntä kallioista rantaa kohti. Nyt olisi hän varmasti murskautunut, ellei Atene olisi herättänyt hänen mielessään ajatusta kietoa kätensä aalloista esiinpistävän kalliokielekkeen ympärille ja pidellä siitä kiinni, kunnes aalto jälleen vyöryi takaisin. Mutta aalto palasikin uudelleen, vyöryi hänen ylitseen ja heitti hänet verissä käsin kauas ulapalle. Sinne hän olisi vastoin kohtalon säädöstä jäänyt, ellei Atene olisi taas häntä neuvonut uimaan aallon rinnalla rantaa kohti. Nyt hän näki ihanan, kalliottoman rannan, jonka kaunis joki mereen laskiessaan halkaisi. Silloin nousi Odysseun rinnasta hiljainen rukous:

"Ken lienetkin, kauan kaivattu valtias, luoksesi tulen, suojaa sinulta etsin Poseidonin vihaa välttääkseni. Suuri joki, eteesi polvistun, armahda minua harhailevaa ihmislasta!"

Joki, säälien Odysseuta, hiljensikin juoksuaan, se asetti aaltonsa ja nyt pääsi uupunut sankari vaivatta rantaan. Mutta rannalle saavuttuaan hän vaipui voimatonna tainnoksiin hietikolle, sillä meri oli vienyt kaiken hänen kestävyytensä. Koko ruumis oli ajetuksissa ja vesi virtasi suusta ja sieraimista.

Herättyään hän heti sieppasi jumalattaren antaman hunnun ja heitti sen virtaavaan jokeen. Virta vei sen mereen ja siellä sen Ino heti otti. Mutta Odysseus vaipui rannan kaislikkoon polvilleen ja syleili riemuissaan maata. Yhä kuitenkin täytti huoli hänen mielensä ja hän mietti: