OODIT, KARMEN-SEEKULAARE JA EPOODIT

Kirj.

Kvintus Horatius Flaccus

Suomentanut ja selityksillä varustanut

A. Leino

K. E. Holm, Helsinki, 1891.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Kvintus Horatius Flakkuksen lyhyt elämäkerta.
Lyhennyksiä.

I. Oodit.

Ensimmäinen Kirja.

1. K. Cilnius Maecenaalle. 2. Caesar Augustukselle. 3. Laivalle, jolla Vergilius matkusti Athenaan. 4. Lucius Sextiukselle. 5. Pyrrhalle. 6. M. Vipsanius Agrippalle. 7. Munatius Plankukselle. 8. Lydialle. 9. Thaliarkhukselle. 10. Merkuriukselle. 11. Leukonoëlle. 12. Caesar Augustukselle. 13. Lydialle. 14. Valtiolle. 15. Nereuksen ennustus Trojan häviöstä. 16. Ystävättärelle. 17. Tyndarikselle. 18. P. Kvintilius Varukselle. 19. Glykeralle. 20. K. Cilnius Maecenaalle. 21. Dianalle ja Apollolle. 22. Aristius Fuskukselle. 23. Khloëlle. 24. P. Vergilius Marolle. 25. Lydialle. 26. Aelius Lamialle. 27. Juomatovereille. 28. Merimies ja Tarentilaisen Arkhytaan haahmu. 29. Iksiukselle. 30. Venukselle. 31. Apollolle. 32. Lyyrylle. 33. Albius Tibullukselle. 34. "Itsellensä" (ad se ipsum). 35. Antiumin Onnettarelle. 36. Plotius Numidalle. 37. Tovereille. 38. Palvelijallensa.

Toinen Kirja.

1. K. Asinius Polliolle.
2. K. Sallustius Krispukselle.
3. Kvintus Delliukselle.
4. Xanthias Fokeukselle.
5. Lalagen rakastajalle.
6. Septimiukselle.
7. Pompejus Varukselle.
8. Barinelle.
9. Valgiukselle.
10. Licinius Murenalle.
11. Kvintius Hirpinukselle.
12. K. Cilnius Maecenaalle.
13. Puulle, jonka iskusta hän oli kuolemaisillansa.
14. Posthumukselle.
15. Aikakautensa ylellisyydelle.
16. Pompejus Grosfukselle.
17. K. Cilnius Maecenaalle.
18. Ahnaalle.
19. Bakkhukselle.
20. K. Cilnius Maecenaalle.

Kolmas Kirja.

1. Ihmisten erilaisista riennoista.
2. Roman nuorisolle.
3. Caesar Augustukselle.
4. Kalliopelle.
5. Caesar Augustuksen kunniaksi.
6. Roman kansalle.
7. Asterielle.
8. K. Cilnius Maecenaalle.
9. Lydialle.
10. Lycelle.
11. Lydelle.
12. Neobulelle.
13. Bandusian lähteelle.
14. Roman kansalle.
15. Khlorikselle.
16. K. Cilnius Maecenaalle.
17. Aelius Lamialle.
18. Faunukselle.
19. Telefukselle.
20. Pyrrhukselle.
21. Viini-astialle.
22. Dianalle.
23. Fidylelle.
24. Ahnaille.
25. Bakkhukselle.
26. Venukselle.
27. Galatealle.
28. Lydelle.
29. K. Cilnius Maecenaalle.
30. Melpomenelle.

Neljäs Kirja.

1. Venukselle.
2. Julus Antoniukselle.
3. Melpomenelle.
4. Klaudius Drusus Nerolle.
5. Caesar Augustukselle.
6. Apollolle.
7. Torkvatukselle.
8. K. Marcius Censorinukselle.
9. M. Lolliukselle.
10. Ligurinukselle.
11. Fyllikselle.
12. Vergiliukselle.
13. Lycelle.
14. Caesar Augustukselle.
15. Caesar Augustukselle.

II. Karmen-Seekulaare eli Vuosisataislaulu.

III. Epoodit.

1. K. Cilnius Maecenaalle.
2. Koronkiskoja Alfiukselle.
3. K. Cilnius Maecenaalle.
4. Kohtuuttomasta kohoamisesta.
5. Velhotar Kanidialle.
6. Kassius Severukselle.
7. Roman kansalle.
8. Hekumalliselle akalle.
9. K. Cilnius Maecenaalle.
10. Runoilija Maeviukselle.
11. Pettiukselle.
12. Hekumalliselle akalle.
13. Ystäville.
14. K. Cilnius Maecenaalle.
15. Neaeralle.
16. Roman kansalle.
17. Kanidialle.

Alkulause.

"Quisque suorum verborum interpres."

Kun nyt tässä julkaisen tämän pienen tutkimukseni tuloksen, olen täysin vakuutettu siitä, ett'en ole saavuttava läheskään kaikkein vanhan klassillisuuden ihailijain yksimielistä hyväksymistä. Ainakin ahdasmielisemmät heistä katselevat karsain silmin tällaisen teoksen ilmestymistä, koska muka tämän kautta alkukieltä opiskelevain hieno kieli-aisti ja itseensäluottamus voivat pilaantua. Minä puolestani, yhtyen muutaman entisen etevän opettajani mielipiteisin ja perustuen omaan pieneen kokemukseeni, uskallan asiasta arvella päinvastoin ja luulen siis tällä pienellä teoksellani saavani alkukielen tutkijan ainakin perinpohjaisemmin asiaa ajattelemaan sekä siitä ehkä enempi innostumaan, kuin kuivan sanakirjan selailemisesta.

Sen vaikeuden helpoittamiseksi, joka sen ajan oloja, Roman historiaa ja muinaistiedettä tarkemmin tuntemattomalle tällaisen teoksen käyttämisestä luonnollisesti voi syntyä, olen varustanut tekstin selityksillä. Nämä olen koettanut saada niin monipuolisiksi, kuin suinkin mahdollista, tietysti siitä syystä, että jokainen muukin, paitsi juuri tämän aineen varsinainen harrastaja, viljellessänsä näitä harvinaisen viehättäviä ja opettavia runotuotteita, ehkä suorasanaisessa asussa, saisi luettavastansa niin selvän kuvan, kuin mahdollista. Ikäväkseni vaan, ehkä liian myöhään, olen nyt, teosta lopullisesti valmistaessani, huomannut sen epäkohdan, että toiset selityksistä ovat tulleet liian laveiksi, toiset taas jääneet ehkä liian niukoiksi. Vieläpä on sattunut niinkin, että helposti-ymmärrettäviä kohtia on selitetty, vaikeita taas jäänyt selittämättä.

Mitä itse teoksen suomalaiseen asuun tulee, niin olen sitä koettanut saada niin umpisuomalaiseksi, kuin suinkin mahdollista. Siinä tarkoituksessa olen muutamia kohtia suomentanut jotenkin vapaasti, jos ehkä johonkin kohtaan taas liiallinen alkukielen noudattaminen on saattanut tehdä kielivirheenkin. Ominaisnimien oikeinkirjoittamisessa en ole seurannut mitään erityistä teosta — koska tähänastiset tutkimukset sillä alalla ovat vielä jotenkin häilyväisiä — vaan olen siinä suoraan käyttänyt omaa, osaksi korvakuulooni perustuvaa menetystapaa.

Mutta missä määrin minun on onnistunut päästä tarkoitusteni perille, sitä en saata itse arvostella, se jääköön asiantuntijain tarkemmin punnittavaksi. Etukättä tunnustan kuitenkin ujostelematta sen, ett'en parhaimmalla taidollanikaan ole voinut teokseeni saada sitä viehättävää maukkaisuutta, joka alkuperäisessä on ihailtavana tahi toisin sanoen, en ole voinut luoda sellaista mestariteosta, jossa

"Ei tunnu vasaran jälki,
Eikä pihtien pitimet."

Suomennoksen olen parhaasta päästä tehnyt C. H. Weisen (Leipzigissä 1873) stereotypeeratun painoksen mukaan. Apulähteinäni olen, mainitsematta muita, käyttänyt seuraavia arvokkaita teoksia, nimittäin:

Bojesen, C. F., Handbok i Romerska Antiqviteterna.
Fjerde upplagan. Örebro, 1868.
Broman, A. Th., Handbok i Romerska Litteraturens Historia.
Andra upplagan. Stockholm (Falun), 1871.
Freund, Schüler-Bibliothek. Präparation zu Horaz' Werken.
Dritte Auflage. I. Oden, Säculargesang, Epoden.
Kumlin, L. F., Horatii Oden, Epoder och Sekularsång.
Andra, öfversedda upplagan. Stockholm, 1865.
Mellin, R., Q. Horatius Flaccon Valittuja Lauluja.
Oulussa, 1866.
Nauck, C. W., Des Q. Horatius Flaccus Oden und Epoden.
Zwölfte Auflage. Leipzig, 1885.
Rothsten, F. W., Latinais-Suomalainen Sanakirja.
Toinen painos. Helsingissä, 1884.
Stoll, H. W., Fornromerska Bilder.
Stockholm, 1882.
Weber, G., Yleinen Ihmiskunnan Historia. Vanha aika.
Porvoossa, 1883.

Lopuksi pyydän saada lausua kiitokseni kaikille niille, jotka tavalla tahi toisella ovat olleet minulle avuksi työssäni. Näiden joukossa olen kiitollisuuden velassa erittäinkin professoreille A.O.G. Genetz'ille ja O.E. Tudeer'ille, jotka hyväntahtoisesti käsikirjoituksena silmäilivät teostani ja tekivät siinä tarpeellisia huomautuksia, samoin, enkä suinkaan vähimmässä, kustantajalle, h:ra K. E. Holm'ille, jonka ansio on teoksen painosta ilmestyminen.

Muistaessani, että intoa ja ahkeruutta ei suinkaan ole puuttunut, vaan että työ on ollut paljoa vaikeampi, kuin mihin voimani oikeastansa ovat riittäneet, voin nyt jättää teokseni yleisön käytettäväksi, siinä toivossa, ett'ei työni ole aivan turhaan mennyt.

Helsingissä Marraskuulla 1891.

A. Leino.

Kvintus Horatius Flakkuksen lyhyt elämäkerta.

Kvintus Horatius Flakkus oli erään vapautetun orjan poika Apulian Venusia-nimisestä pikkukaupungista, joka oli eräs Romalaisten uudisasutuksia lähellä Lukanian rajaa. Hän oli syntynyt 8 p:nä Joulukuuta v. 65 e.Kr. Lucius Manlius Torkvatuksen ja Aurelius Kottan konsuleina ollessa. Venusiassa oli hänen isällänsä, joka viraltansa oli huutokauppa-kassööri, pieni maatila, ja siellä sitten runoilijakin lapsuutensa herttaiset hetket vietti. Perheen varallisuus näyttää muuten olleen kohtalaisen hyvä, joten siis pikku Horatiuksellakin oli jo pienokaisesta tilaisuus saada kyllin kaikenlaista sen ajan hienompaa koti-opetusta. Muun muassa todistaa hänen kotinsa kunnollista asemaa sekin seikka, että hän jo pienuudesta näkyy osanneen Kreikan kieltä, jota siihen aikaan pidettiin Roman ylimysperheiden hienomman sivistyksen merkkinä.

Koulu-ikään tultuansa lähetettiin hän Roman hienosti-sivistyneihin piireihin. Siellä hän kävi sen ajan kuuluisimman opettajan, Orbilius Pupilluksen, koulua ja sai kunnollisen kasvatuksen. Opin tietä kulkiessansa mielistyi hän erittäinkin runouteen ja filosofiaan. Pitkittääksensä näitä harrastuksiansa lähti hän, kahdenkymmenen vuoden isässä, Kreikanmaalle Athenaan, kuten sen ajan ylhäisempäin romalaisten nuorukaisten tapa oli, siellä kuunnellaksensa Kreikan kuuluisimpain filosoofein, Theomnestuksen ja Kratippuksen, mainioita luennoita. Mutta täällä hän ei saanut rauhassa työskennellä kauempaa, kuin vuoden ajan, ennenkun hän v. 44 e.Kr. tasavaltalaisten johtajan, Markus Junius Brutuksen, kehoituksesta palasi jälleen isänmaahansa, jossa silloin oli tapahtunut huomattavia seikkailuja (Caesarin murha y.m.) tasavaltalaisten ja yksinvallan-puolustajain metelöivissä riveissä. Horatius nimitettiin nyt sotatribuuniksi ja hän taisteli urhollisesti tasavaltalaisten johtajana isänmaansa vapauden puolesta tuossa Filippin kuuluisassa tappelussa v. 42 e.Kr. Mutta kun tasavaltalaiset joutuivat tässä tappiolle, ja heidän etevimmät johtajansa (Brutus ja Kassius) kaatuivat, hylkäsi Horatiuskin kilpensä, kuten hän itse leikillisesti sanoo, sai voittajalta armon ja läksi Romaan.

Aineellisessa suhteessa oli Horatius nyt joutunut milt'ei täydelliseen rappiotilaan. Hänen isänsä oli tällä välin kuollut ja tämän perinnöksi jättämä maatila omaisuuksinensa oli maanjaossa joutunut sotilasten eli veteraanein haltuun. Varattomuus pakoitti Horatiusta etsimään jotakin sopivaa tointa henkensä elättämiseksi. Sen hän saikin, kun hän rupesi erään kvaestorin kirjuriksi. Mutta tämä virka ei häntä miellyttänyt, ja senvuoksi hän jonkun ajan kuluttua otti eron siitä. Senjälkeen sai hän viran valtionrahastossa, mutta tämäkään ei ollut hänen mieleisensä, eikä hän siinäkään kauan ollut. Hän päätti vihdoin heittää koko virkamiesuran.

Samaan aikaan oli Horatius herättänyt yleistä huomiota, julkaisemalla muutamia runotuotteitansa. Nämä saattoivat hänet piankin silloisten runoilijain, P. Vergilius Maron ja L. Variuksen, tuttavuuteen ja suosioon. Vergilius esitti hänet v. 39 e.Kr. tuolle suurelle seuramiehelle, tiedetten ja taidetten innokkaalle suosijalle, Maecenaalle. Jonkun ajan kuluttua tuli Horatiuksesta ja Maecenaasta eriämättömät ystävät. Maecenaan luona Horatius tutustui aikakautensa etevimpien miesten kanssa, mainitsematta muita, myöskin Roman mahtavan hallitsijan, Augustuksen. Sittemmin kun Horatius, luultavasti Maecenaan välityksestä, oli täydellisesti luopunut tasavaltalaisista mielipiteistänsä, pääsi hän Augustuksen sisimpään suosioon. Tämä, joka tahtoi Horatiuksen erottamattomasti yhdistää omaan persoonaansa, aikoi tehdä hänet käsikirjuriksensa; mutta Horatius ei siihen suostunut. Hän halusi mieluummin yksinäisyydessä viettää elämänsä hetkiä ja muista erillänsä harjoitella lempityötänsä, runoilemista. Hänen jalo ystävänsä Maecenas teki sen vuoksi hänelle mieluisan työn, kun hän lahjoitti hänelle pienen maatilan Sabinilaisten maassa, Tiburin läheisyydessä.[1] Täällä hän hiljaisuudessa sai kehittää neronsa tuotteita ja täälläpä hän useimmat teoksensa valmistikin.

Luonteeltansa oli Horatius erittäin vilkas, iloinen ja leikkisä mies, jonka huulilta usein hieno iva ja pistävä pilkkakin pujahtivat. Hänen periaatteensa oli: "ihmisen pitää olla iloinen ja kohtuudella käyttää hyväksensä kaikkea, mitä Onnetar antaa, niin kauan kun se on hänelle luvallista." Hän eli yksinkertaista elämää ja rakasti ahkeruutta, paheksui taas ylellisyyttä ja velttoutta. Suoralla ja rehellisellä käytöksellänsä hankki hän itsellensä useita ystäviä, joitten seurassa vietti sitten monta hupaista hetkeä, keskustellen tärkeistä ihmiselämää koskevista asioista. — Uskonnosta Horatius ei juuri välittänyt. Ensiksi suosi hän epikurolaista oppia, mutta vieraantui siitä vähitellen, kääntyen Stoalaisten puoleen.

Vähän jälkeen ystävänsä Maecenaan kuoleman muutti runoilijakin Marraskuun 25 p:nä v. 8 e.Kr., lyhyen taudin sairastettuansa, Manalan majoille, viidenkymmenen seitsemän vuoden iässä, ja koska hän oli naimaton, eikä hänellä ollut rintaperillisiä, määräsi hän Augustuksen perilliseksensä. Hänen ruumiinsa haudattiin Eskvilian kummun kupeesen, Maecenaan hautakummun viereen, siis sen maan poveen, jota hän sydämestänsä rakasti ja josta hän lauloi:

"Dulce et decorum est pro patria mori."

* * * * *

Runoilija Horatiuksen teokset ovat seuraavat:

I. Oodit, joista tiedemiehet käyttävät tavallisesti nimeä Carmina. Näistä ilmestyi kolme ensimmäistä kirjaa vv. 41-24 e.Kr. ja neljäs vv. 18-13 e.Kr. Oodinsa Horatius on kirjoittanut kokonansa kreikkalaiselle pohjalle. Mestarimaisesti kuvaa hän niissä perinpohjaisiin tutkimuksiin perustuvaa kreikkalaista elämänviisautta ja runoutta, ehkä se tapahtuu puhtaasti romalaisessa puvussa.

II. Karmen-Seekulaare eli Vuosisataislaulu, kirjoitettu v. 17 e.Kr. pidettävää, Roman seitsemättä Vuosisatais- eli sovitus- ja kiitosjuhlaa varten.

III. Epoodit, joita Horatius itse kutsui nimellä Iambi, mutta joille myöhemmin tiedemiehet antoivat nimen Epodi (εποδοι), sepitettiin vv. 41-30 e.Kr. Nämä, samoin kuin Ooditkin, ovat hedelmiä Kreikan kirjallisuuden perinpohjaisesta tutkimisesta.

IV. Satiirat, joita myös kutsutaan nimellä Sermones, ovat sepitetyt vv. 41-30 e.Kr. Satiirat ovat kirjoitetut puhtaasti romalaiselle pohjalle. Niitä on kaksi kirjaa, jotka kumpikin sisältävät hauskoja kuvauksia sen ajan tapauksista, opetuksia ihmiselämästä, luonteista y.m. Satiireissa on huomattava varsinkin se iloinen, leikillinen esitystapa, jolla Horatius suorittaa tehtävänsä, tahi, käyttääksemme runoilijan omia sanoja: "ridendo dicere verum."

V. Epistolat eli Runokirjeet, joista ensimmäinen kirja on nähtävästi sepitetty vv. 24-20 e.Kr. ja toinen vv. 17-10 e.Kr., ovat sekä kirjoitustavaltansa että sisällykseltänsä jotenkin samaa laatua, kuin Satiiratkin.

VI. Ars-Poetika eli Runousoppi on jonkunlainen kirje Lucius Pison pojille. Tässä runoilija lausuu mielipiteensä sekä runousopista ylipäänsä että erittäinkin draamallisesta runoudesta. Sepitysvuotta ei tarkemmin tunneta.

Lyhennyksiä.

C. l. Carm. I = Ensimmäinen | C. l. Carm. II = Toinen | Kirja Oodeja. C. l. Carm. III = Kolmas | C. l. Carm. IV = Neljäs | C. S. l. Carm. S. = Karmen-Seekulaare (Vuosisataislaulu). E.Kr. = Ennen Kristuksen syntymää. Ep. = Epoodi. Eritt. = Erittäinkin. J.Kr. = Jälkeen Kristuksen syntymän. Kts. l. ks. = Katso. N.k. = Niin kutsuttu. Nim. = Nimittäin. S.o. = Se on. V. = vuonna. Vrt. = Vertaa. VV. = Vuosina l. vuosien välillä. Ylim. = Ylimalkaan.

I.

Oodit.

"Omne principium grave."

ENSIMMÄINEN KIRJA.

1 Laulu.

Kajus Cilnius Maecenaalle.[1]

Oi Maecenas, sinä vanhain kuninkaallisten[2] esi-isäin jälkeläinen, sinä sekä turvani että kallis kaunistukseni![3] Löytyy muutamia, joita huvittaa vaunuillansa tuprutella pölyä Olympian[4] kiistämöllä ja heidät juuri kohoittavat sekä kuumettuneilla[5] kilparattailla kääntöpatsaan[6] kaarteleminen että tuo mainetta-tuottava palmuseppele[7] jumalain, maailman hallitsijain, vertaisiksi; tätä[8] se, jos kevytmielisten Kviritein[9] joukkio kilvan koroittaa hänet ylimpiin[10] kunniavirkoihin;[11] tuota[12] taas se, jos hän on omaan aittaansa saanut korjata kaiken sen viljan, mitä la'aistaan kokoon Libyan[13] puimatantereilta. Sitä, joka iloitsee siitä, että hän saa karhilla muokata esi-isiltä perimiänsä peltoja, sitä et koskaan Attaluksen[14] suurilla tavaroillakaan voisi taivuttaa siihen, että hän, arkana merimiehenä, kyprolaisella[15] laivalla viiltelisi Myrtos-mertä.[16] Kauppijas, joka pelkää ikarilaisten[17] aaltoin kanssa taistelevaa Afrikusta[18] ylistää rauhaa ja kaupunkinsa lähiseutuja; pian korjaa hän kuitenkin vuotavat[19] laivansa, tottumaton kun on köyhyyttä[20] kärsimään. Löytyypä joku sellainenkin, joka ei halveksi vanhalla Massikus-viinillä[21] täytettyjä pikareja, eikä surkaile viettää hetkistä[22] kokonaisesta päivästänsä niiden ääressä, milloin loikuen [23] viheriöitsevän arbuuttus-pensaan juurella, milloin pyhän[24] lähteen vienosti kumpuavan silmän reunustalla. Useita huvittaa leiri ynnä sotatyytyn[25] ääneen yhtyvä koukerotorven[26] toitotus sekä nuot äitejä kauhistuttavat sodat. Metsästäjä viipyy kylmässä taivasalla, muistamatta hellää puolisoansa, joko sentähden että hänen uskolliset koiransa ovat havainneet naarashirven tahi sentähden että marsilainen[27] metsäsika on turmellut hänen lujasti-kudotut verkkonsa. Minut kohoittaa murattiseppele[28] tuo oppineiden otsankaunistus, ylijumalain joukkoon; minut eroittaa kansajoukosta viileä lehto ja Nymfain[29] keveät tanssit Satyrusten[30] kanssa, joll'ei Euterpe[31] pidätä minulta huiluansa tahi Polyhymnia[32] kieltäydy virittämästä lesbolaista[33] kantelettani. Mutta jos sinä luet minut lyyrillisten runoilijain joukkoon, niin kohoanpa kopeasti päälaellani tähtien tasalle.

2 Laulu.

Caesar Augustukselle.[1]

Jo kyllin lunta ja turmiokkaita rakeita [2] on Yli-isä[3] lähettänyt maihin ja, iskettyänsä punertavalla kädellänsä salamiansa pyhiin kumpuihin,[4] peljästyttänyt kaupungin;[5] hän on peljästyttänyt kansat,[6] että Pyrrhan[7] kova aikakausi jälleen palajaisi, hänen, joka päivitteli outoja enteitä: kun Proteus[8] ajoi koko karjalaumansa[9] katselemaan vuorten huippuja ja kalain suku riippui jalavan latvassa, joka ennen oli ollut kyyhkyisten tunnettu olopaikka, ja pelokkaat metsäkauriit uiskentelivat tulvailevassa meressä. Me olemme nähneet kellertävän Tiberin[10] jonka laineita syöksee takaisin etruskilainen ranta,[11] kiitävän kukistamaan kuninkaan muistomerkkejä[12] ja Vestan temppeliä,[13] sillä aikaa kun se heittäytyy kostajaksi liiaksi päivittelevälle[14] Ilialle[15] ja tulvaillen lipuu pitkin vasenta rantaa, vasten Jupiterin tahtoa, tuo liian vaimovaltainen joki(jumala). Tuo esi-isäinsä virheiden vuoksi vähälukuinen nuoriso on kuuleva kansalaisten teroittaneen miekkojansa,[16] joten pelättävät Persialaiset[17] parhaiten olisivat joutuneet perikatoon; kuuleva on se myöskin taisteluista.[18] Ketä jumalista huutaa kansa riutuvan vallan avuksi? Millä rukouksella ahdistavat pyhät neitseet[19] Vestaa, joka tuskin kuulee[20] heidän valitusvirsiänsä? Kenen tehtäväksi antaa Jupiter virheen sovittamisen? Tule vihdoinkin sinä, sitä me rukoilemme, loistavilta hartioiltasi pilvellä verhottuna,[21] oi tietäjä Apollo,[22] tahi jos mieluummin tahdot sinä, oi hymyilevä Erycina,[23] jonka ympärillä pyörii Jokus[24] ja Kupido,[25] tahi näetkö hyljättyä sukuasi ja jälkeläisiäsi, oi kanta-isämme — voi! — sinä liian pitkään sotamelskeesen kyllästynyt, sinä, jota huvittaa sotahuuto, kiiltävät kypärit ja maurilaisen jalkasoturin[26] tuima tuijotus verivihollisiansa vastaan; tahi jälitteletkö sinä, oi armaan Majan[27] siivekäs poika,[28] muutetuin muodoin, maan päällä nuorukaista,[29] sallien kutsuttaa Caesarin kostajaksi? Myöhään palatkos sinä taivaasen jälleen ja ollos kauan iloisena Kviritein kansan[30] seurassa; älköön sinua, vihastuneena meidän virheitemme tähden, liian aikainen tuulenpuuska temmatko pois! Täällä rakastaos sinä mieluummin suuria triumfeja,[31] täällä halutkos sinä kutsuttaa isäksi ja esimieheksi;[32] älä salli Medialaisten[33] rankaisematta ratsastella sinun johtaessasi, oi Caesar!

3 Laulu.

Laivalle, jolla Vergilius matkusti Athenaan.[1]

Niin ohjatkoon sinua Kyprusta hallitseva jumalatar,[2] niin Helenan veljet,[3] nuot loistavat tähdet, ja tuulien isäntä[4] kätkettyänsä kaikki muut[5] paitsi Japyxin,[6] sinua, oi laiva, joka vastaat huostaasi uskotusta Vergiliuksesta, sitä rukoilen minä, että vahingoittumatta lasket hänet[7] Attikan rannalle ja siten säilytät puolen minun elämääni.[8] Rautatammea ja kolmenkertaista vaskea[9] on sydämen ympärillä sillä, joka ensiksi uskoi särkyvän aluksensa kolkolle merelle, eikä peljännyt vinhaa, Akviloja[10] vastaan taistelevaa Afrikusta,[11] eikä synkkiä Hyadeja,[12] eikä raivoavaa Notusta,[13] jota mahtavampaa hallitsijaa Hadrian merellä[14] ei ole, joko hän sitten tahtoo kuohutella tahi asetella sen aaltoja. Mitä kuoleman laatua pelkäsi se, joka kuivin silmin[15] katseli uiskentelevia hirviöitä, kuohuvaa mertä ja noita pahanmaineisia Akrokeraunia-kallioita?[16] Turhaan on jumala viisaudessansa eroittanut maa-osat Okeanuksesta,[17] josta olisi erillänsä pysyminen, jos kuitenkin jumalattomain alukset kulkevat niiden syvänteiden ylitse, joita ei pitäisi lähestyä. Rohkeana kaikkia kestämään, syöksyy ihmissuku kiellettyyn rikokseen. Rohkea Japetuksen poika[18] toi onnettomalla petoksella tulen ihmiskunnalle. Tulen taivaasta varastettua, laskeutui kuihtumus ja odottamaton tautien paljous maihin, ja ennen etäällä-oleva, hidasliikkeinen, välttämätön kuolema alkoi kiirehtää askeliansa.[19] Siivillä, joita ei ole ihmiselle sallittu, koetteli Daedalus[20] tyhjää ilman avaruutta; tunkihan Herkuleen[21] ponnistus aina Akheroniinkin. Ei mikään ole kuolevaisille liian vaikeata. Tyhmyydessämme pyrimme itse taivaasenkin, emmekä rikoksiemme kautta anna Jupiterin asettaa vihaisia salamiansa.

4 Laulu.

Lucius Sextiukselle.[1]

Ankara talvi väistyy, kevään ja Favoniuksen[2] hupaisesti vaihdellessa, ja koneet kiskovat kuivanomaisia laivoja;[3] karja ei enää viihdy navetoissa, eikä kyntömies tulen ääressä, eivätkä niityt kimaltele vaaleanharmaasta härmästä. Jopa kytheralainen Venus[4] johtaa piirihyppyjä, Lunan taivaalta kuumottaessa, ja sievät Gratiat[6] Nymfain seurassa vaihettelevin jaloin polkevat maata, sillä aikaa kun hehkuva Vulkanus[7] polttaa Kyklopsien[8] vaivanalaisia tehtaita. Nyt sopii ympäröitä kiiltävä[9] päänsä joko viheriällä myrtillä tahi niillä kukilla, joita muokattu maa tuottaa; nyt sopii uhrata Faunukselle[10] varjoisissa lehdiköissä, joko hän tahtoo uuhikaritsan tahi mieluummin pukin. Samalla jalallansa polkee kalpea kuolema niin hyvin köyhäin hökkelejä, kuin kuningastenkin palatseja. Onnellinen Sextus! Lyhyen elämän määrä kieltää meitä alkamasta pitkiä toiveita. Pian on sinut verhoava yö ja sadunomaiset Manit[11] ja Pluton[12] köyhä koti; niinpian kun kerran olet tänne tullut, et suinkaan ole pelinopposilla heittävä arpaa juomingin-johdannosta, etkä ihaileva hentoa Lycidasta, jonka tähden nyt jokaisen nuorukaisen sydän sykkii ja johon pian tytötkin rakastuvat.

5 Laulu.

Pyrrhalle.[1]

Kuka hento[2] poika, viruen tuuheassa ruohistossa ja hajuvoiteilla tahrittuna, sinua, oi Pyrrha, rakkaudellansa ahdistelee lemmenluolassa?[3] Ketä varten törhöttelet[4] sinä kellertäviä kiharoitasi, teeskentelemättä siroudessasi? Voi! kuinka usein on hän itkevä sinun uskollisuuttasi[5] ja jumalain muuttunutta mieli-alaa ja rajutuulien mylleröimää mertä, hän, joka nyt herkkä-uskoisena nauttii sinun suloasi, oi Kullatar; hän, joka toivoo sinun aina olevan vapaana,[6] aina lemmittävissänsä, tietämättä itse petollisesta rakkaudesta.[7] Onnettomat ne, joille sinä loistat vielä kokemattomana! Pyhä seinä[8] pyhitettyine tauluinensa osoittaa minun ripustaneen[9] kosteat vaatteeni meren mahtavalle jumalalle.[10]

6 Laulu.

Vispanius Agrippalle.[1]

Sankariksi ja vihollisten voittajaksi kuvailee sinua Varius,[2] tuo maeonilaisen[3] runoelman joutsen,[4] mitätahansa urhollinen sotilas, joko merellä tahi maalla, sinun johdollasi lienee toimittanutkin! Me, oi Agrippa, emme koeta kertoa näitä tekoja, emmekä Pelideen[5] ankaraa vihaa, hänen, joka ei osannut väistyä, emmekä myöskään viekkaan Ulixeen[6] harharetkiä pitkin merta, emmekä Pelopsin[7] kauheaa sukua, me pienet suuria, sillä aikaa kun häveliäisyys ja rauhallista lyyryä hallitseva Musa[8] kieltää minut, syntyperäisen kyvyn puutteessa, vähentämästä jalon Caesarin ja sinun[9] ansioitasi. Kuka voisi kyllin sattuvasti kuvailla Marsia,[10] teräksiseen tuunikaansa puettuna, tahi trojalaisesta pölystä mustunutta Merionesta[11] tahi Pallaan[12] avulla Ylijumalain kaltaista Tydidestä?[13] Me laulamme juomingeista, me tyttöjen taisteluista, tyttöjen, jotka leikatuin kynsin tuimasti taistelevat poikia vastaan, joko sitten olemme rakkaudesta vapaina tahi jossakin määrin siitä palamme, emme kuitenkaan vastoin tavallisuutta ole kevytmielisiä.

7 Laulu.

Munatius Plankukselle.[1]

Muutamat kehuvat mainiota Rhodusta[2] tahi Mytilenaa[3] tahi Efesusta[4] tahi tuon kahden meren välillä olevan Korinthuksen[5] muureja tahi Bakkhuksen[6] palveluksesta kuuluisaa Thebaa[7] tahi Apollon[8] palveluksesta kuuluisaa Delfiä[9] tahi Thessalian Tempeä.[10] Löytyypä niitäkin, joiden ainoana työnä on alituisilla lauluilla ylistellä sievän Pallaan kaupunkia[11] ja kaunistella otsaansa joka taholta poimituilla oliiviseppeleillä. Moni ylistää, Junon[12] kunniaksi, hevoshoitoon sopivaa Argosta[13] ja rikasta Mykenaa.[14] Minua taas ei luja Lakedaemon,[15] eivätkä Larissan[16] viljavat kentät niin ole liikuttaneet, kuin Albunean kaikuva koti,[17] kuin syöksyvä Anio[18] kuin Tiburnuksen[19] lehto ja juoksevain puroin kostuttamat hedelmäpuistot. Niinkuin poutainen Notus[20] usein poistaa pilvet taivaalta, eikä tuo alituisia sateita, samoin muista sinäkin, Plankus, viisaasti poistaa murheet ja elämän vaivat makealla viinillä, joko sitten olet sotalipuista liehuvassa leirissä tahi Tiburisi[21] siimeksessä! Kun Teuker[22] pakeni Salamiksesta ja isänsä luota, sanotaan hänen kuitenkin sitoneen poppeliseppeleen[23] viinistä kosteille ohimoillensa, näin puhutellen surullisia ystäviänsä: "Mihin tahansa isääni mahtavampi Fortuna[24] meitä vieneekin, niin menkäämme, oi toverit ja kumppanit! Teidän ei missään suhteessa tarvitse epäillä, niinkauan kun Teuker on johtajana, niinkauan kun Teuker on suojelijana; sillä varmaan lupasi Apollo, että uudella maalla on meille toinen Salamis syntyvä. Oi te, urholliset miehet, jotka usein olette kanssani pahempiakin kärsineet, nyt poistakaa huolenne viinillä, huomenna lähdemme aavalle merelle!"

8 Laulu.

Lydialle.[1]

Oi Lydia! Sano — kaikkein jumalain nimessä rukoilen sinua — miksi kiiruhdat rakkaudellasi syöksemään Sybariksen perikatoon? Miksi vihaa päivänpaisteista kenttää[2] se, joka voi sietää tomua ja auringon hellettä? Miks'ei se, joka on harjoitellut sotatemppuja, ratsastele[3] ikätovereinsa keskuudessa, eikä hillitse gallialaisen hevosen turpaa sudenhammas-suitsilla?[4] Miksi pelkää hän koskettaa[5] kellertävää Tiberiä?[6] Miksi karttaa hän varovammin oliivi-öljyä[7] kuin käärmeen vertä? Eikö enää kanna aseiden käytännöstä sinertäviä käsivarsia se, joka oli kuulu milloin kiekon-, milloin keihään-heitosta yli määräkohdan? Miksi on hän viiksessä, kuten kerrotaan tehneen merenjumalatar Thetiksen pojan[8] Trojan kurjan perikadon aikana, ettei miehen puku tempaisi häntä murhaan ja lykialaisten[9] laumain keskelle?

9 Laulu.

Thaliarkhukselle.[1]

Sinä näet, kuinka Sorakte[2] on paksusta lumesta valkeankimaltelevana, kuinka nuokkuvat[3] metsät eivät enää jaksa taakkaansa kantaa ja kuinka virrat ovat jäähmettyneet[4] kovasta[5] pakkasesta. Lievennä kylmyys, panemalla runsaasti halkoja liedelle, ja tuo anteliaammin esille neljän vuoden vanhaa[6] sekoittamatonta[7] viiniä kaksikorvaisella sabinilaisella astialla,[8] oi Thaliarkhus! Jätä kaikki muut jumalain huoleksi: nämät kun kerran ovat asettaneet kuohuvalla meren selällä raivoavat myrskyt, eivät nuoku kypressit eivätkä vanhat vuorisaarnetkaan. Älä laisinkaan välitä siitä, mitä huomenna on tapahtuva, ja minkälaisen päivän tahansa kohtalo suoneekin, lue se eduksesi; älä halveksi nuorena ollessasi suloista rakkauden nautintoa, äläkä[9] piirihyppyjä, niin kauan kun juro vanhuus pysyy etäällä kukoistusajastasi. Nyt[10] tulee sinun käyttää hyväksesi kenttää,[11] kisatanteria[12] ja vienoja hämäränaikaisia kuiskeita suostutulla hetkellä, vieläpä tytön suloista nauruakin, joka kuuluu sisimmästä loukosta ja ilmaisee[13] hänen piilopaikkansa, sekä panttia, joka riistetään käsivarrelta tahi näön vuoksi vastustelevasta sormesta.

10 Laulu.

Merkuriukselle.[1]

Oi Merkurius! Sinä Atlaan sulosanainen jälkeläinen, joka puhetaidolla[2] ja jalon palaestran[3] ohjeella olet ymmärtäväisesti sievistänyt veresten[4] ihmisten raa'at tavat, sinusta, suuren Jupiterin ja jumalain lähettiläästä,[5] sinusta, käyrän lyyryn isästä,[6] tahdon minä laulaa, sinusta, joka olet kykenevä kätkemään leikillisellä varkaudella[7] sen, mikä sinua vaan miellyttää.[8] Kerran täytyi Apollon, kun hän tahtoi peljästyttää sinua pikkupoikana uhkaavalla äänellänsä, joll'et vaan olisi antanut takaisin noita petoksella riistettyjä härkiä,[9] kerran täytyi hänen nauraa, kun hän näki itseltänsä viinen viedyksi. Vieläpä nuot pöyhkeät Atridatkin[10] on rikas Priamus,[11] jätettyänsä Iliumin, sinun johdollasi pettänyt sekä thessalialaiset vartiotulet ynnä Trojalle vihamielisen leirin. Sinä saatat hurskasten sielut onnellisten asunnoihin[12] ja ohjaat kultasauvallasi keveää joukkoa,[13] ollen suotuisa niin hyvin taivaan kuin Manalankin jumalille.

11 Laulu.

Leukonoë'lle[1]

Älä tutkistele, oi Leukonoe — sillä mahdoton on tietää — minkälaisen lopun jumalat ovat määränneet minulle, minkälaisen sinulle; äläkä haparoitse babylonialaisia numeroita![2] Kuinka paljoa parempi on kärsiä, mitä tahansa tapahtuneekin! Joko Jupiter on suonut sinulle useampia talvia tahi tämä on viimeinen, joka nyt noita vastukseksi asetettuja hohkakivivuoria[3] vastaan murtaa Tyrrhenian meren vaahtoavia aaltoja; ollos viisas, siivilöitse[4] viinisi ja supista laveanlainen toiveesi lyhyellä aikaa. Sillä aikaa kun puhumme, on kateellinen aika paennut.[5] Nauti päivääsi, ollen niin vähän kuin mahdollista hetas uskomaan seuraavaan.

12 Laulu.

Caesar Augustukselle.[1]

Oi Klio![2] Minkä miehen tahi sankarin otat lyyrylläsi tahi kimakalla huilullasi ylistelläksesi? Minkä jumalan valitset kehuaksesi? Kenen nimeä on leikkisä kaiku matkiskeleva joko Helikonin[3] siimekkäillä rinteillä tahi Pindus-vuoren[4] huipulla tahi kylmällä Haemus-vuorella,[5] josta metsät sikin-sokin seurasivat laulelevaa Orfeusta,[6] joka äidiltänsä perityllä taidollansa[7] seisautti vihaiseen virtaavat joet juoksemasta ja vinhat vihurit; jolla oli kyllin suloa sointuvilla sävelillänsä viekoittelemaan tammetkin[8] kuulosalle. Mutta mitäpä ennemmin ylistäisin, kuin Kaikkivaltiaan[9] tavallista kunniaa, hänen, joka ohjaa jumalain ja ihmisten kohtalot, joka hallitsee maat ja meret sekä taivaan,[10] vuoden aikain vaihdellessa; hänen, josta ei mitään häntä itseänsä mahtavampaa synny, eikä mitään hänen vertaistansa tahi läheskään samanlaista[11] ole olemassa? Häntä läheisimmän kunniasijan on kuitenkin Pallas[12] anastanut. Sinustakaan en tahdo olla mainitsematta, oi sotakelpo Liber;[13] enkä sinusta, oi villipetoja vainoava neito;[14] enkä sinustakaan, oi tarkasti-osuvan nuolesi tähden peljättävä Foebus![15] Myös tahdon minä laulaa Alcideesta[16] ja Ledan pojista,[17] joista toinen[18] oli kuulu ratsastaja, toinen mainio voittamaan nyrkkitaistelussa: heti kun näiden tuikkiva tähti on alkanut kiilua merimiehille, valuu meren velloma kuohu kallioilta alas, tuulet asettuvat, pilvet pakenevat ja uhkaava aalto — niin jumalat ovat säätäneet[19] — painuu jälleen mereen. Olen kahden vaiheilla, tokko heti näiden perään mainitsen Romulusta,[20] tahi Pompiliuksen rauhallista hallitusta, tahi Tarkviniuksen uhkamielistä valtaa, tahi Katon[21] kuuluisaa kuolemaa. Kiitollisesti tahdon oivalla laululla ylistää Regulusta[22] ja Skauruksia[23] sekä Paullusta,[24] joka Punilaisen[25] voittaessa mielellänsä pani henkensä altiiksi, ynnä Fabriciusta.[26] Tämä sekä pitkätukkainen,[27] sotakelpo Kurius[28] ynnä Kamillus[29] syntyivät kovassa köyhyydessä ja kasvoivat esi-isiltä perityssä kohtalaisen varakkaassa[30] kodissa. Niinkuin puu, jonka ikää ei tiedetä, kasvaa Marcelluksen[31] maine; Juliuksen tähti[32] tuikkaa muiden joukossa, niinkuin kuu pienempien tähtien keskellä. Oi sinä ihmissuvun isä ja suojelija, Saturnuksen poika,[33] sinulle on kohtalo uskonut huolen suuresta Caesarista:[34] hallitse sinä ja Caesar toisena![35] Joko hän loistavassa voittokulussa kuljettaa mukanansa nuot lannistetut, Latiumia[36] uhkaavat Parthialaiset[37] tahi Itämaan äärimmäisillä seuduilla asuvat Seriläiset[38] ja Indialaiset, niin on hän kohtuudella, sinulle alamaisena, hallitseva laajaa maanpiiriä; sinä sitä vastoin olet painavilla vaunuillasi tömistävä Olymposta,[39] sinä olet lähettävä koston nuolia saastutettuihin lehtoihin.[40]

13 Laulu.

Lydialle.[1]

Kun sinä, oi Lydia, ylistät Telefuksen ruusunkarvaista kaulaa ja vahanvalkeita käsivarsia — voi! — silloinpa tulistuu minun maksani kiehumaan hurjasta kiukusta.[2] Silloin ei mieleni, eikä kasvojeni väri ole enää oikeassa olossansa ja salavihkoa viruvat kyyneleet poskilleni, ilmoittaen, miten perinpohjin minä kuihdun pitkällisistä rakkauden kipinöistä. Minä palan,[3] joko viinistä ylenmääräiset riidat[4] ovat rumentaneet sinun hohtavanvalkeat hartiasi tahi raivo poika[5] on hampaallansa painanut muistomerkin sinun huulosillesi. Sinun ei pidä, jos vaan kyllin kuulet minua, toivoa sen olevan alituisesti uskollisen,[6] joka on raa'asti loukannut niitä sulo huulia, jotka Venus on mehustanut viidennellä osalla nektariansa.[7] Kolmesti ja enemmänkin onnelliset ovat ne, jotka katkaisematon side[8] yhdistää, eikä katkerain soimaustenkaan pakahuttava rakkaus ole toisistansa eroittava ennenkuin elämän viimeisenä päivänä.

14 Laulu.

Valtiolle.[1]

Oi laiva! Taashan uudet laineet vievät sinut merelle. Oi, minne aijotkaan? Pyri kaikin mokomin satamaan! Etkö huomaa, miten airoton laitasi, miten rajun lounastuulen murtama mastosi, miten raakapuusi ruskavat[2] ja miten emäpuusi tuskin enää köysittä voi kestää liian väkivaltaista mertä? Eiväthän purjeesi ole enää ehjinä, eikä sinulla enää ole jumalia, uudelleen hädän ahdistaessa, avuksi huutaaksesi. Vaikka sinä, oi Pontuksesta peräisin oleva mänty,[3] jalon metsän tytär, vaikka kehutkin sukuperääsi ja hyödytöntä nimeäsi, niin ei pelkuri merimies sinun kirjaeltuun keulaasi kumminkaan luota. Joll'et tahdo tulla tuulien leikkikeräksi, niin pidä varasi! Sinä, joka äsken[4] olit huolettava mieliharmini, mutta nyt[5] olet kaipaukseni ja painavan huoleni esineenä, vältä hohtavien[6] Kykladien[7] välillä aaltoilevia merenselkiä!

15 Laulu.

Nereuksen ennustus Trojan häviöstä.[1]

Kun petollinen paimen[2] idalaisilla laivoillansa[3] kuljetti meren ylitse[4] kestitsijätärtänsä Helenaa,[5] vaivutti Nereus[6] nopeat tuulet vastenmieliseen lepoon, ennustellaksensa kauheita kohtaloja: "Pahalla enteellä[7] viet sinä kotiisi sen, jota koko Kreikka, liittoutuneena yhteen purkaaksensa avioliittosi[8] ja kukistaaksensa Priamuksen vanhan kuningasvallan, on suurella sotavoimalla takaisin vaativa. Voi, voi! Kuinka suuri vaiva on niin hyvin hevosilla kuin miehilläkin! Kuinka suurta onnettomuutta valmistat sinä Dardanuksen suvulle![9] Jo varustaa Pallas[10] kypäriänsä, kilpeänsä,[11] sotavaunujansa ja raivoansa. Turhaan olet sinä, luottaen Venuksen[12] suojelukseen, suoriva suortuviasi, turhaan vieno-äänisellä kitarallasi virittelevä säveliä naisten ratoksi, turhaan makuuhuoneessasikin välttelevä raskaita keihäitä, gnosolaisen[13] peitsen kärkiä, sotamelskettä ja tuimasti ahdistelevaa Ajaxia.[14] Voi! kuitenkin olet sinä vihdoin viimeinkin tahraava viehättävät kasvosi tomuun. Etkö näe takanasi Laerteen poikaa,[15] sukusi surmaa, etkö Pyloksen[16] Nestoria?[17] Pelkäämättä ahdistavat sinua Salamiksen[18] Teuker[19] ja Sthenelus,[20] joka on taitava taistelussa ja väsymätön ohjastaja, jos vaan on tarve hillitä hevosia. Myöskin Merioneen[21] olet oppiva tuntemaan. Kas tuossa! Julma, isäänsä mahtavampi, Tydides[22] riehuu löytääksensä sinut. Häntä olet sinä arkamaisesti ja lähkävällä läähötyksellä pakeneva, kuten hirvi, jättäen nurmikkonsa, pakenee toisella puolen laaksoa näkemäänsä sutta; tätä et kumminkaan lemmityllesi[23] luvannut. Vihastuneen Akhilleen[24] laivasto on viivyttävä tuhopäivää Iliumilta ja Frygialaisten äideiltä;[25] määrättyin vuotten kuluttua on akhajalainen[26] tuli polttava Pergamumin[27] rakennukset."

16 Laulu.

Ystävättärelle.[1]

Oi sinä kaunista äitiäsi kauniimpi tytär! Teeppä loppu, minkälaisen vaan itse tahtonet, minun herjausrunoistani, joko sitten tahdot[2] tulella tahi Hadrian meressä.[3] Ei Dindymene,[4] eikä Pythian asukas[5] niin sykytä pappein sydäntä sisimmässä temppelissä, samoin ei Liber;[6] eivätkä Korybantit[7] siten kalkuttele kimakasti-kiliseviä vaskikilpiänsä, kuin katkerat vihat, joita ei peloita Norikumin miekka,[8] ei haaksirikkoinen meri, ei riehuva tuli, eikä itse tuo hirvittävällä jymyllä maahan-syöksyvä Jupiterkaan.[9] Prometheuksen kerrotaan pakosta täytyneen kaikkialta ottaa osa ja liittää se alku-aineesen[10] sekä sijoittaa meidän sydämeemme raivon jalopeuran tuimuus. Vihan vimma saattoi Thyesteen kauheaan perikatoon;[11] se on aina varsinaisesti vaikuttanut siihen, että mahtavatkin kaupungit ovat joutuneet perinpohjin häviölle ja että uhkamielinen sotajoukko on ajanut vihollisen auransa niiden[12] muurin-muraläjäin ylitse. Hillitse mieltäsi! Minuakin innostutti sydämeni hehku viehättävän nuoruuteni päivinä ja saattoi minut ryhtymään ajattelemattomiin jambeihin. Nyt haluan minä muuttaa katkeruudet vienouksiin, kunhan vaan, peräytettyäni herjaukseni, tulet ystäväkseni ja lupaat minulle sydämesi.

17. Laulu.

Tyndarikselle.[1]

Usein muuttaa nopea Faunus[2] ihanan Lukretiliksen[3] Lycaeukseen[4] sekä estää yhtenänsä vuohistani paahtavan päivän paisteen ja sateiset tuulet. Ilman vaaraa pitkin turvallista lehdikkoa etsiskelevät haisahtelevan miehen[5] harhailevat puolisot[6] salassa-kasvavia[7] sianpuolanvarsia ja ajuruohoja, eivätkä kilit pelkää vihertäviä käärmeitä tahi Marsin susia,[8] miten tahansa, oi Tyndaris, viertävän Ustikan[9] laaksot ja jylhät kalliot lienevätkin kajahdelleet paimenpillin sulo-sävelistä. Jumalat suojelevat minua: minun hurskauteni ja Musani ovat jumalain mieleen. Täällä valuu sinulle anteliaasta sarvesta[10] täysin määrin maan hyvyyksiä. Täällä syvässä laaksossa olet sinä välttävä Kanikulan[11] paahdetta, täällä teialaisella[12] kitaralla ylistävä Penelopea[13] ja kaunista Kirkeä,[14] noita, jotka kiistelivät yhdestä ja samasta miehestä.[15] Täällä siimeksessä olet sinä tyhjentävä kolpakoita mietoa Lesboksen viiniä:[16] eikä semeleläinen Thyonoeus[17] nosta taisteluja Marsin kanssa, etkä sinä epäilyksen alaisenakaan[18] ole pelkäävä, että julkea Kyrus[19] satuttaisi maltittomat kätensä paljoa heikompaan[20] ja tuhoaisi sinun kiharoissasi riippuvan seppeleen ja viattomat[21] vaatteesi.

18 Laulu.

P. Kvintilius Varukselle.[1]

Oi Varus! Älä istuta mitään muita puita ennemmin, kuin pyhiä viiniköynnöksiä, Tiburin[2] möyheään maahan ja Katiluksen muurein[3] ympärille. Sillä raitismielisille on jumala sallinut kaikenlaisia vastuksia, eivätkä kalvavat murheet haihdu millään muulla lailla.[4] Kukapa juomingin jälkeen haastellee rasittavasta sotapalveluksesta tahi köyhyydestä? Kuka ei mieluummin sinusta, oi isä Bakkhus,[5] sekä sinusta, oi sievä Venus?[6] Mutta ett'ei joku ylenmäärin nauttisi kohtuullisen Liberin[7] lahjoja, siitä muistuttaa Kentaurien[8] ja Lapithien[9] keskinäinen jupakka, joka syntyi juuri viinin tähden;[10] siitä muistuttaa tuo Sithonilaisille[11] ankara[12] Evius,[13] koska he, noudattamalla himojansa, pienessä määrin voivat eroittaa oikeutta vääryydestä. Minä en pudista sinua, oi herttainen Bassareus,[14] vasten tahtoasi; enkä tempaa näkösälle sitä, mikä piilee moninaisten lehtien peitossa.[15] Häihdytä korvistani berekyntilaisen torventoitotuksella[16] noiden kauhistuttavien käsirumpujen[17] räminät, joita seuraa sokea itserakkaus, liiaksi tyhjää päälakeansa kohoittava kerskaus ja salaisuutta takanansa pitämätön, lasia läpikuultavampi luottamus.

19 Laulu.

Glykeralle.[1]

Kupidojen julma äiti[2] ja thebalaisen Semelen poika[3] sekä irstas Vallattomuus[4] käskee minun jälleen kääntämään huomioni rajoitettuihin rakkauspuuhiin. Minua innostuttaa Glykeran kauneus, hänen, joka loistaa kirkkaammin kuin Paroksen[5] marmori; minua innostuttaa hänen hupa vallattomuutensa ja nuot hänen silmäillä liian viehättävät kasvonsa. Koko voimallansa syöksyen minuun, on Venus jättänyt Kypruksen,[6] eikä salli minun laulaa Skythalaisista[7] eikä tuosta vielä pakoon kääntämänsä hevosen selässäkin urhollisesta Parthialaisesta,[8] eikä siitä, mikä ei laisinkaan koske häneen. Tuokaa tänne minulle, oi pojat, viheriöitseviä turpeita,[9] pyhiä yrttejä ja suitsutusaineita ynnä malja kaksivuotista viiniä: uhrin toimitettua,[10] on hän[11] lempeämpänä lähestyvä.

20 Laulu.

Cilnius Maecenaalle.[1]

Sinä olet[2] maisteleva kohtalaisista kolpakoistani mietoa Sabinilais-viiniä,[3] jonka minä itse[4] sivelin kreikkalaiseen astiaan säilytettäväksi sitä päivää varten, jolloin sinulle, oi oiva ritari Maecenas, suotiin teaatterissa[5] sellainen suosionosoitus,[6] että kotimaisen joen[7] rannat, samalla myös Vatikanus-vuoren leikillinen kaiku matkiskelivat kiitostasi. Sinä mahdat nauttia Caekubus-viiniä[8] ja Kaleen[9] painimella puserrettua viinirypäleen mehua; minun maljojani eivät Falernuksen[10] viiniköynnökset, eivätkä Formian[11] viinimäet vienonna.

21 Laulu.

Dianalle ja Apollolle.[1]

Oi hennot neidot! Ylistäkää Dianaa.[2] — Oi pojat! Laulakaa kauniskiharaisesta[3] Kynthiuksesta[4] ja ylijumala Jupiterin[5] hellästi rakastamasta Latonasta.[6] — Te (oi neidot)! Ylistäkää häntä, joka huvitteleikse virtain tienoilla ja metsäin lehdiköissä, joko hän sitten esiytyy kylmällä Algidus-vuorella[7] tahi Erymanthuksen[8] jylhissä metsissä tahi Graguksen[9] viheriöitsevillä rinteillä. — Te, oi pojat! Ylistäkää yhtä monella laululla Tempeä[10] ja Apollon syntymäsaarta Delosta[11] sekä noita hänen viinellä ja veljen lyyryllä[12] kaunistettuja hartioitansa. Teidän rukouksestanne liikutettuna on tämä[13] lähettävä surkuteltavan sodan, kurjan nälän ja ruttotaudin Roman kansasta ja sen ruhtinaalta Caesarilta Persialaisiin[14] ja Britannialaisiin.[15]

22 Laulu.

Aristius Fuskukselle.[1]

Se, joka on nuhteeton elämältänsä ja puhdas virheestä, se — oi Fuskus! — ei tarvitse maurilaisia peitsiä,[2] eikä jousta, eikä myrkytetyillä nuolilla täytettyä koteloa; joko hän sitten aikoo matkustaa läpi polttavain Syrtien[3] tahi asumattoman Kaukasuksen[4] tahi niiden seutujen, joita tarunomainen Hysdaspes huuhtelee.[5] Sillä kun laulelin Lalagestani ja huoletonna kuljeskelin rajani ulkopuolelle, pakeni minua susi Sabinilaismetsässä, vaikka olinkin aseetta: hirviö, jonkalaista ei kasvata sotaisa Daunia[6] avarissa tammikoissansa, eikä synnytä Juban maa,[7] tuo jalopeurain kuivettunut kotimaa. Muuta minut niille hedelmättömille kentille, joilla ei yksikään puu kostu kesätuulen hengähdyksestä, tahi siihen maailmanosaan, jota usvapilvet ja paha sää[8] rasittavat; muuta minut tuon liian läheltä kulkevan auringon(jumalan) vaunujen alle, siihen maahan, jossa kaikellainen asumus on mahdoton,[9] sielläkin olen rakastava tuota suloisesti-hymyilevää, tuota suloisesti-ääntelevää Lalagetani.

23 Laulu.

Khloë'lle.[1]

Sinä väistät minua, oi Khloë, nuoren metsäkauriin tavoin, joka etsii vauhkoa emäänsä etäisillä vuorenharjanteilla, vavahdellen turhaan[2] tuulenpuuskia ja metsän huminaa. Sillä joko se on hätkähdellyt[3] keväisen tuulen mukaan lentelevistä lehdistä tahi siitä, että viheriänvoivat sisiliskot ovat liikuttaneet karhunvattua, niin värisee se sekä sydämestänsä, että polviltansa. Mutta minä en kuitenkaan ahdislele sinua repiäkseni, kuten julma tiikeri tahi gaetulilainen jalopeura.[4] Luovu vihdoinkin seuraamasta äitiäsi, ollessasi jo mieskuntainen![5]

24 Laulu.

P. Vergilius Marolle.[1]

Mikä kammo tahi mikä suhta olisi kaipuulla näin rakkaasen mieheen?[2] Opeta minulle surulauluja, oi Melpomene,[3] sinä, jolle Yli-isä[4] on lahjoittanut juoksevan äänen sekä kitaran. — Siis painaa umpinainen uni[5] Kvintiliusta! Milloin todellakin on Häveliäisyys[6] ja Oikeuden sisar, lahjomaton Rehellisyys, sekä suora Totuus keksivä jonkun hänen kaltaisensa? Hän on kuollut monen kunnon miehen kaipaamana, mutta ei kukaan ole itkenyt häntä enemmän, kuin sinä, oi Vergilius! Turhaan sinä helleydessäsi vaadit jumalilta takaisin Kvintiliusta, jota — voi! — ei sinulle näillä ehdoilla uskottukaan. Mutta joskin thrakialaista Orfeusta[7] viehättävämmin soittelisit lyyryä, jonka säveliä puutkin kuuntelivat; niin veri ei kumminkaan palaa takaisin tuohon varjokuvaan, jonka Merkurius,[8] rukouksista heltymättä peruuttamaan Sallimuksen määräyksiä, on kerran hirvittävällä sauvallansa työntänyt haahmuin mustaan laumaan.[9] Kovaa kyllä! Mutta se, jota on mahdoton muuttaa, tulee helpommaksi kärsivällisyydellä.

25 laulu.

Lydialle.[1]

Harvemmin vallattomat pojat tiheillä koputuksillansa kolkuttelevat sinun suljetuille akkunoillesi,[2] eivätkä riistä sinulta unta; sitäpaitsi tuo ovi, joka ennen hyvin helposti liikkui saranoillansa, pysyy nyt mielellänsä suljettuna. Vieläpä sinä harvaa harvemmin kuulet tämän valituksen: "Makaatko sinä, oi Lydia, minun, lemmittysi, kiusautuessa[3] täällä ulkona kaiket yökaudet?" Sinä taas vuorostasi olet vanhoilla päivilläsi ja halveksitussa tilassa,[4] kun Thrakiasta puhaltava tuuli[5] uudenkuun vaihtuessa raivommin riehuu, yksinäisessä loukossa itkevä kopeita kosioitasi: kun palava rakkaus ja kiihko, joka tavallisesti emähevoset vimmastuttaa, riehuvat haavoitetun[6] maksasi ympärillä, katkerasti valittaessasi sitä, että iloinen nuoriso pitää enemmän vihreästä muratista, kuin tummanvärisestä myrtistä, mutta pyhittää kuivat lehdet Eurukselle,[7] talven seuralaiselle.

26 Laulu.

Aelius Lamialle.[1]

Minä, Runottarien[2] lemmikki, annan kaiken surun ja pelon rajutuulille, vietäviksi Kretan mereen,[3] aivan huoletonna siitä, ketä pohjan perillä peljätään hyisen maan kuninkaana, mikä Tiridatesta[4] peloittaa. Oi Pimplan[5] sulo Runotar! Sinä, joka iloitset kirkkaista lähteistä, sido päivänpaistetta rakastavia kukkia toisiinsa, sido Lamialleni seppeleeksi. Sinun avuttasi ei kunnioituksistani tule mitään. Tätä sopii sinun sekä Siskojesi ikuisuuttaa uusilla soittimilla, tätä lesbolaisella näppäimellä.[6]

27 Laulu.

Juomatovereille.[1]

Taistella iloiseen seurusteluun määrätyillä maljoilla on Thrakialaisten mukaista.[2] Luopukaa raa'asta tavasta ja häätäkää suunnallista Bakkhusta[3] verisistä riidoista! Miten hirveästi medialainen miekka kalskuu juomingeissa ja öisissä vieraspidoissa! Hiljentäkää, oi toverit, jumalatonta huutoanne ja sijoittukaa kyynäräpäänne nojaan![4] — Tahdotteko minunkin ottamaan osani väkevää Falernus-viiniä?[5] Sanokoon opuntilaisen[6] Mergillan veli, mistä haavasta hän tulee onnelliseksi, mistä nuolesta taas hän menehtyy. Puuttuuko tahtoa? Muulla ehdolla en juo. Mikä Venus[7] tahansa vallanneekin sinut, ei hän hehota sinua hävettävillä liekeillä, vaan sinä hairahdut aina jalossa rakkaudessa. Mitä tahansa sinulla lieneekin — noh hyvä! — usko se varmain korvain taakse! Oi onneton! Kuinka suuressa Kharybdissa[8] sinä ponnistelet, oi poika, sinä joka ansaitset paremmankin lempijättären![9] Kuka velhotar, kuka noita thessalialaisten taikakeinoin[10] avulla, kuka jumala on sinut kirvoittava? Tuskin Pegasus[11] on vapauttava sinut kolmimuotoisen Khimaeran[12] kidasta.

28 Laulu.

Merimies ja Tarentilaisen Arkhytaan haahmu.[1]

Merimies:

Oi sinä, meren ja maan sekä äärettömän hietikon mittaaja, Arkhytas! Sinua siis pidättää pieni lahja vähä-arvoista multaa[2] Matinuksen[3] rannan läheisyydessä, sinua ei missään suhteessa hyödytä se, että olet tutkistellut taivaan avaruudet ja ajatuksissasi kulkenut halki kuperan taivaan kannen, sinua, jonka kuitenkin täytyy kuolla?

Arkhytas:

Kuollut on Pelopsin isäkin,[4] jumalain pöytävieras, ja Tithonus,[5] joka temmattiin ilmaan, ynnä Minos,[6] joka päästettiin Jupiterin salaneuvotteluihin; Tartarus[7] taas kätkee Panthoideen,[8] toisen kerran[9] alas Orkukseen[10] työnnettynä, vaikka hän, kilven alas temmattua, osoitti trojalaisia aikoja, eikä uskonut mustalle kuolemalle mitään muuta, kuin jäntäreet ja nahan, tuo sinun oman mielipiteesi mukaan jalo luonnon- ja totuudentutkija. Mutta kaikkia meitä odottaa yksi ja sama yö[11] ja kerran täytyy kaikkein meidän kulkea samaa kuolon uraa. Muutamia Furiat[12] määräävät julmalle Marsille[13] katsoinkaluiksi: täytymätön meri on perikadoksi merimiehille. Sekaisin kokoutuu vanhusten ja nuorukaisten ruumiita: julma Proserpina[14] ei ole säästänyt mitään päätä. Minutkin on laskevan Orionin[15] nopea seuralainen, Notus,[16] upottanut Illyrian aaltoihin.[17] Mutta sinä, oi merimies, älä itarana surkaile luoda osaa juoksevasta hiekasta minun luuni ja hautaamattoman pääni verhoksi: siten kaiken sen, mitä tahansa Eurus[18] uhanneekin Hesperian[19] aalloille, Venusian[20] metsät kärsikööt, sinun itse ollessasi vahingoittamatta: vieläpä suuri palkinto, mistä vaan on mahdollista, tulkoon sinulle armolliselta Jupiterilta[21] ja Neptunukselta,[22] pyhän Tarentumin[23] suojelijalta. Halveksitko alkaa petosta, joka ennen pitkää on vahingoittava viattomat jälkeläisesi? Kentiesi sekä ansaittu rankaistus[24] että kova kohtalo odottavat sinua itseäsikin: minä en joudu unhotuksiin, kirousteni jäädessä kuulematta, mitkään sovitus-uhrit, eivät ole pelastavat sinua.[25] Vaikka kiiruhdat, viipymys ei ole pitkä; sinulla on lupa jatkaa matkaasi, kunhan vaan olet kolmesti heittänyt multaa.[26]

29 Laulu.

Iksiukselle.[1]

Oi Iksius! Sinä kadehdit siis nyt Arabialaisten rikkaita aarteita,[2] sinä hankit siis kovalle sotaretkelle noita ennen voittamattomia Saban[3] kuninkaita vastaan ja ta'ot kahleita peljättävälle Medialaiselle?[4] Kuka muukalaisneito, sulhonsa kaaduttua, on palveleva sinua? Kuka hovipoika, kaunistelluin kiharin, on asettuva maljasi ääreen,[5] sellainen, joka on kotimaisella joutsella tottunut ampumaan seriläisiä nuolia.[6] Kuka mahdollisesti kieltää korkeilta vuorilta kiitäväin purojen voivan juosta jälleen ylöspäin ja Tiberin kääntyvän takaperin, koska sinä, luvattuasi jotakin parempaa, mielit muuttaa nuot Panaetiuksen[7] mainiot, kaikkialta kokoon haalimasi teokset ja sokratilaisen[8] koulun iberialaisiin[9] pantsareihin.

30 Laulu.

Venukselle.[1]

Oi Venus, sinä Kniduksen[2] ja Pafuksen[3] kuninkatar, jätä tuo hellimäsi Kyprus ja muuta Glykeran ihanaan asuntoon, hänen, joka runsaalla suitsutuksella sinua kutsuu! Kiiruhtakoot mukanasi tulinen poikasi,[4] Gratiat[5] paljastetuin vyötäisin, Nymfat[6] ja tuo ilman sinua hiukan ystävällinen Juventas[7] ynnä Merkurius.[8]

31 Laulu.

Apollolle.[1]

Mitä runoilija anoo Apollolta,[2] jolle temppeli on pyhitetty? Mitä hän rukoilee, kaataessansa uutta viiniä maljasta?[3] Hän ei ano suinkaan viljavan Sardinian[4] runsaita satoja, ei helteisen Kalabrian[5] suosittuja karjalaumoja, ei kultaa, ei Indian norsunluuta,[6] eikä niitä maisemia, joita Liris,[8] tuo tyven joki, vienolla virrallansa uurtelee. Leikelkööt ne, joille Onnetar sen on suonut, Kaleen[9] viiniköynnöksiä sirpillänsä, juokoon myös rikas kauppijas kultamaljoistansa viiniä, jota hän on vaihettanut Syrian tavaroilla,[10] itse jumalainkin suosimana, koska hän, näet, kolmasti ja neljästi vuodessa ilman vaaraa viiltelee Atlantin[11] aaltoja. Minun ruokani ovat oliivimarjat, maksanohdake ja helposti-sulava koirannauris. Oi Latous![12] Minä rukoilen sinua: suo minun sekä ruumiin että sielun puolesta terveenä nauttia sitä, mitä olen hankkinut; älä salli minun viettää vanhoja päiviäni[13] ylenkatseessa,[14] äläkä runolahjan[15] puutteessa!

32 Laulu.

Lyyrylle.[1]

Meitä vaaditaan laulamaan — jos siis joutohetkinäni siimeksessä kerallasi[2] olen laulanut jotakin sellaista, joka pysyy katoamatta sekä tämän vuoden että useampiakin[3] — niin, hyvä! laulappa siis latinalainen[4] laulu, oi lyyryni, sinä, jota ensiksi soitteli Lesboksen kansalainen,[5] joka, vaikka hän oli kylläkin uljas taistelutantereella, kuitenkin joko aseiden kalskeessa tahi kiinnitettyänsä myrskyn mättimän laivansa[6] kosteaan rantaan, lauleli Liberistä,[7] Runottarista,[8] Venuksesta[9] ja aina hänessä riippuvasta Pojasta[10] sekä tuosta mustain silmäinsä ja mustan tukkansa tähden pulskasta Lykuksesta.[11] Oi lyyryni! Sinä Foebuksen[12] kaunistus ja ylijumala Jupiterin[13] atrioissa suotuisa soittokalu,[14] sinä vaivain viehättävä lievitys, ole minulle suotuisa, milloin vaan oikein sinua avukseni anon!

33 Laulu.

Albius Tibullukselle.[1]

Oi Albius! Älä sure, muistellessasi liian paljon tylyä Glykeraa, äläkä virittele surullisia valitusvirsiä siitä, jotta nuorempi, vastoin annettua vakuutusta, näyttää sinua viehättävämmältä. Matalalta otsaltansa[2] kaunis Lykoris palaa rakkaudesta Kyrusta[3] kohtaan; Kyrus taas kääntyy ynseän Foloen puoleen. Mutta ennen vuohet yhtyvät apulialaisiin susiin,[4] kuin Foloe hairahtuu riettaan rakastajansa seurassa. Niin on päättänyt Venus, jota huvittaa julmalla leikillä yhdistää erilaiset luomat ja luonteet vaski-ikeensä alaisiksi. Minua itseäni on, jalomman[5] Venuksen lähestyessä, vapautettu Myrtale pidättänyt lemmenpauloissa, paljoa tulisemmin, kuin Kalabrian lahtia kiemuroivan[6] Hadrian meren laineet.

34 Laulu.

"Itsellensä" (ad se ipsum).[1]

Minua, jumalain lienteää ja velttoa palvelijaa, kun olin hairauksissa, tuntiessani mieletöntä viisautta, minua pakoitetaan nyt kääntämään purjeeni takatuuleen sekä jälleen kulkemaan hylkäämääni suuntaan: sillä Diespiter,[2] joka usein halkoo pilvet välähtelevällä salamallansa, on ajanut halki kirkkaan ilmakehän tömistävillä hevosillansa ja kiitävillä vaunuillansa, jotta[3] raskas maa ja juoksevat joet, jotta Styx[4] ja vihattavan Taenaruksen[5] kauhistava asunto sekä atlantilainen maanääri[6] tärisee. Jumala voi tehdä pienen suureksi ja alentaa ylhäisen, tuomalla päivänvaloon hämärät seikat: täältä on ahnas Onnetar vinkuvalla vihinällä[7] riistänyt[8] kuningasruunun, tuonne taas hän iloitsee sen asettaneensa.[8]

35 Laulu.

Antiumin Onnettarelle.[1]

Oi jumalatar![2] Sinä, joka hallitset ihanaa Antiumia;[3] sinä, joka olet sekä tehokas koroittamaan kuolevaisen alimmaltakin arvo-asteelta että muuttamaan komeat voittosaatot hautijaiskulkueiksi; sinua lähestyy köyhä maan asukas levottomalla rukouksella, sinua, oi meren valtijatar, lähestyy se, jokatahansa bithynialaisella[4] aluksella kulkeneekin Karpathus-mertä.[5] Sinua kavahtaa villi Dakialainen,[6] sinua pelkäävät kuljeskelevat Skythalaiset,[7] sinua sekä kaupungit että kansat ynnä sotaisa Latium, samoin muukalaiskuninkaiden äidit ja purpuraan puetut itsevaltijaat, että väkivaltaisella jalallasi syökset kumoon pystytetyn patsaan[8] tahi että lukuisa väkijoukkio yllyttää hidastelevia: "aseisin!" "aseisin!" ja kukistaa heidän valtansa. Edelläsi käy aina tuo ankara Välttämättömyys, kantaen väkinauloja ja nalkkeja vaskisessa kädessänsä; eipä puutu häneltä vahva hakakaan, eikä sulava lyijy. Sinua kunnioittavat Toivo ja tuo valkeaan huntuunsa verhottu, harvinainen Rehellisyys, joka ei kieltäydy olemasta seuralaisenasi,[9] milloin vaan, muutettuasi asusi, vihastuneena jättänet mahtavain asunnot. Mutta epäluotettava yleisö ja petollinen portto pakenevat; ystävät eriävät, tyhjennettyänsä maljat sakoinensa, ollen liian viekkaat yhteisesti kantamaan iestä. Suojele Caesaria, tämän aikoessa lähteä sotaretkelle Britannialaisia, maailman äärimmäisiä asukkaita vastaan, sekä tuota verestä nuorukaislaumaa,[10] josta on tuleva pelko Itämaalaisille ja Punasenmeren rantalaisille. Voi, voi! Minua hävetyttää arpemme, rikoksemme ja veljemme.[11] Mitä me, tämä karaistu miespolvi, olemme karttaneet? Minkä jumalattoman työn olemme jättäneet tekemättä? Mistä on nuorisomme, pelosta jumalia kohtaan, pidättänyt kätensä? Mitä alttareja on se säästänyt? Oi jospa uudella alasimella teroittaisit tuon tylsyneen miekan jälleen, Massagetalaisten[12] ja Arabialaisten[13] kauhuksi!

36 Laulu.

Plotius Numidalle.[1]

Sekä suitsutuksella että kielisoitimilla[2] että vasikan luvatulla verellä tekee minun mieleni sovittaa Numidan suojelusjumalat, hänen, joka nyt, palattuansa terveenä äärimmästä Hispaniasta,[3] suikkaa useita suuteloja hyville ystävillensä, kuitenkaan ei kellekään useampia, kuin rakkaalle Lamialle,[4] muistellessansa saman hoitajan hulpiloissa kulunutta lapsuuttansa ja samalla kertaa muutettua toogaansa.[5] Älköön mikään armas päivä kaivatko liidunmerkkiä:[6] älköön olko mitään määrää esille-tuodulla kaksikorva-astialla; älköön, Salilaisten tapaan,[7] olko mitään lepoa jaloilla; älköön äsmälti-juova Damalis[8] voittako Bassusta thrakialaisissa ylellisjuominkeissa;[9] älköön puuttuko ruusuja atrioista:[10] älköön pysyväinen persilja, älköön lakastuva lemmenkukka! Kaikki ovat kääntävät raukeavat silmänsä Damaliksen puoleen; eikä Damalis, kiinteämmin[11] kuin seipäilevä seiniläs, ole eroava uudesta ihailijastansa.

37 Laulu.

Tovereille.[1]

Oi toverit! Nyt pitää juoda,[2] nyt vapain jaloin polkea maata; nyt olisi aika kaunistaa jumalain patja saliarisilla ruokalajeilla.[3] Ennen oli väärin tuoda esille Caekubus-viiniä[4] esi-isäin viinivarastoista,[5] konsa kuninkatar taudin tahraamine, häpeällisine miesjoukkoinensa[6] valmisteli mieletöntä perikatoa Kapitoliumille[7] ja häviötä valtakunnalle, määrästä tietämättömänä toivoessansa kaikkea[8] ja ihanasta onnesta päihtyneenä. Mutta hänen raivoansa hälvensi yksi, tulesta tuskin pelastettu laiva;[9] hänen Mareotikus-viinistä[10] riehuvan mielensä käänsi todelliseen pelkoon Caesar,[11] airoin ahdistamalla häntä[12] hänen paetessansa Italiasta[13] — kuten haukka[14] arkoja kyyhkysiä tahi rivakka metsästäjä jänistä Haemonian[15] lumi-aavikoilla —- pannaksensa kahleisin[16] tuon onnettoman hirviön, joka,[17] haluten jalosti kuolla, ei akkamaisesti pelännyt miekkaa, eikä kiitävällä laivastolla etsinyt salaisia[18] rantoja,[19] vaan uskalsi loistavin silmin katsella kukistettua palatsiansa ja rohkeasti kosketella julmia käärmeitä, imeäksensä niistä ruumiisensa mustaa myrkkyä,[20] päättämästänsä kuolemasta vieläkin rajumpana: koska hän, korkea-arvoinen nainen, katsoi luonnollisesti karsain silmin julmia Liburnilais-aluksia,[21] kuljettamaan itseänsä alhaisesti[22] loistavassa voittosaatossa.

38 Laulu.

Palvelijallensa.[1]

Oi poika! Minä paheksun persialaisia[2] valmistuksia; minua eivät miellytä niinillä[3] sidotut seppeleet. Ole tiedustelematta, missä paikassa myöhäinen ruusu löytyy! Älä puuhaile mitään yksinkertaisen myrtin lisäksi — siitä minä pidän huolta:[4] sillä myrtti sievistää somasti sekä sinua, joka olet palvelija, että minua,[5] joka maisteskelen maljaani tiheälehtisen viinipuun siimeksessä.

TOINEN KIRJA

1 Laulu.

K. Asinius Polliolle.[1]

Sinä käsittelet kansalaislevottomuuksia[2] aina Metelluksen konsuli-ajoista asti;[3] sinä sodan syitä, sen virheitä ja vaiheita; sinä Onnettaren ilveilyä,[4] ylimysten turmiollisia ystävyysliittoja[5] ja noita aseita, jotka ovat tahratut vieläkin sovittamattomalla verellä — todellakin vaarallisesta onnenkoetuksesta ainehikas tehtävä[6] — ja astuskelet petollisen tuhan alla kytevässä mujussa. Hiukan aikaa olkoon tuo yksitotisen murhenäytelmän Runotar[7] etäällä teaattereistamme! Mutta heti kun olet säntilleen selitellyt tapaukset,[8] jatka jälleen suuri-arvoista työtäsi kekropialaisen[9] murhenäytelmän tapaan, oi Pollio, sinä surullisten syytteen-alaisten[10] ja neuvottelevan senaatin erinomainen turva; sinä, jolle laakeriseppele voittosaatossa Dalmatian valloittamisen johdosta[11] on tuottanut ikuisen kunnian! — Nytpä väleen halkaiset korvani sotatorvien uhkaavalla törmällä: jo koukerotorvet räikkyvät; jo aseiden välke säikähyttää arat hevoset ja synkistää ratsastajain muodot. Jo luulen kuulevani nuot jalot, kunniakkaalla pölyllä tahritut päälliköt ja koko maanpiirin lannistetuiksi, paitsi Katon miehevää mieltä. — Juno[12] ja jok'ainoa jumalista, joka, suosien Afrikalaisia, voimattomana oli paennut tästä kostamattomasta maasta[13] on tuonut voittajain jälkeläisiä sovitusuhriksi Jugurthalle.[14] Mikä latinalaisella[15] verellä höystytetty kenttä on hautakummuillansa todistamatta noita kauheita taisteluja ja tuota aina Medialaistenkin[16] kuulemaa Hesperian[17] hävityksen ryskettä? Mitkä virrat tahi mitkä joet ovat tietämättä tuosta surkuteltavasta sodasta? Minkä meren Daunian[18] verilöyly on pitänyt punaamatta? Mikä merenranta on vapaa verestämme? — Mutta, oi rohkea Runotar, älä ole leikkiä laskematta, äläkä enää ryhdy keolaisen[19] murherunoelman muodostukseen, vaan käy kerallani Dionen luolaan[20] ja virittele vieressäni sointuisampia[21] säveliä.

2 Laulu.

K. Sallustius Krispukselle.[1]

Oi Sallustius Krispus, sinä, joka nureksit rahaa![2] Hopealla ei ole mitään hohtoa,[3] itaran maan poveen kätkettynä,[4] joll'ei se kiillä ajanmukaisesta käytännöstä. Maailman ajat[5] on elävä Prokulejus,[6] joka on tunnettu isällisestä mieli-alastansa veljiänsä kohtaan:[7] häntä on jälkeenjäävä maine kannatteleva iäti-uupumattomalla siivellänsä.[8] — Laajemmalle olet levittävä valtaasi, masentamalla ahnaan mielesi,[9] kuin jos yhdistäisit Libyan[10] kaukaiseen Gadeesen[11] ja kumpikin Punilainen[12] palvelisi ainoastaan sinua. Kauhistava vesitauti yltyy, saaden hillitsemättä noudattaa himojansa, eikä saa janoansa sammumaan, joll'ei itse taudin syy väisty verisuonista ja vesinen velttous kalvakasta ruumiista. Rahvaan mielipiteestä poikkeava Virtus eroittaa onnellisten luvusta tuon Kyruksen valta-istuimelle[13] jälleen-asetetun Fraateen[14] ja totuttaa kansan käyttämään vääriä nimityksiä, uskoen varman valtikan ja kuningasruunun[15] sekä lakastumattoman laakeriseppeleen ainoastansa sille, joka voi tähystellä äärettömiä rahaläjiä, taaksensa vilkaisematta.[16]

3 Laulu.

Kvintus Delliukselle.[1]

Muistappa säilyttää maltillista mieltä vastoinkäymisissä, samoin liiallisesta ilosta hillittyä[2] myötäkäymisissä, oi Dellius, sinä, jonka kuitenkin täytyy kuolla, joko sitten elät surullisena kaiken ikäsi tahi, loikuen etäisellä nurmikolla[3] juhlapäivät päähänsä, huvitteleikset parhaalla Falernus-viinillä.[4] Missä suuren suuri petäjä ja vaalehtava poppeli mieluisasti oksistansa muodostavat vieraita-verhoavan varjon ja missä livakas vesi puikeltelee, liristäksensä kiertelevässä purossa, tänne käske tuomaan viiniä ja voiteita sekä pian-kauhtuvia, ihania ruusun[5] kukkia, niin kauan kun tilaisuus, ikä[6] ja kolmen Sisaren[7] mustat[8] langat sen sallivat. Sinun täytyy kerran jättää ostamasi puistot, kartanosi[9] ja maatalosi, jonka maisemia kellertävä Tiber[10] huuhtelee; sinun täytyy jättää kaikki, ja perillinen on anastava läjiin ladotut aarteesi. Oletko rikas ja ikivanhan Inakhuksen[11] jälkeläinen tahi köyhä, vieläpä alhaisesta säädystä ja oleskelet taivasalla — siitä ei ole mitään väliä: tuon säälimättömän Orkuksen[12] saaliiksi sinä kumminkin joudut. Meidän kaikkein täytyy kokoutua samaan paikkaan: onnenuurnassa pudistellaan meidän kaikkein arpaa, joka ennemmin tahi myöhemmin lankee ja määrää meidät veneesen,[13] ikuiseen maanpakoon vietäviksi.

4 Laulu.

Xanthias Fokeukselle.[1]

Älköön olko sinulle häpeäksi rakkaus orjattareesi,[2] oi Xanthias Fokeus! Orjatar Briseis liikutti kerran vaalevalla värillänsä kopeata Akhillesta. Vankitun Tekmessan[3] muoto viehätti Ajaxia, Telamoninpoikaa, hänen omaa herraansa. Atrides[4] hehkui keskellä juhlakulkuansakin rakkaudesta ryöstettyyn tyttöön, kun vihollisen sotajoukot olivat sortuneet thessalialaisen voittajan[5] käsiin ja surmattu Hektor[6] oli jättänyt Pergamumin[7] uupuneille Kreikkalaisille helpommin hävitettäväksi. Sinä et voi tietää, tokko keltakiharaisen Fylliksen varakkaat vanhemmat kunnioittavat sinua vävynänsä:[8] varmaankin hän huolehtii suurta sukuansa ja Penatiensa[9] tylyyttä. Ole vakuutettu siitä, ett'ei tuo hellimäsi hempukka ole voinut polveutua konnamaisesta roistorahvaasta ja ett'ei niin uskollinen ja omaa etuansa katsomaton ole voinut syntyä äidistä, jota sinun tarvitsee hävetä. Ihastumatta ylistelen minä hänen käsivarsiansa, hänen muotoansa ja pyöreitä pohkeitansa; ole epäilemättä[10] enää sitä, jonka ikäkausi on kiiruhtanut päättämään kahdeksatta lustrumiansa![11]

5 Laulu.

Lalagen rakastajalle.[1]

Hän ei vielä jaksa kantaa iestä nöyryytetyllä[2] niskallansa, ei vielä tehdä toverin[3] tehtäviä, eikä sietää kiimassansa riehuvan härän painoa. Pitkin viheriöitseviä kenttiä liehuu sinun hiehosi mieli; hiehosi, joka milloin huojentaa kovaa kuumaansa joissa,[4] milloin taas haluaa leikkiä vasikkain keralla kosteassa pajukossa. Lakkaa himoitsemasta kypsymätöntä viiniköynnöstä: pian on purpuralta punertava syksy tasaava sinulle sinertäviä terttujansa. Pian on se seuraava sinua; sillä aika kuluu rajusti ja lisää hänelle ne vuodet, jotka sinulta riistää. Pian on Lalage julkein otsin pyytävä aviomiestäkin pauloihinsa, viehättävämpänä kuin arka Foloë, kuin Khloris, joka vahanvalkealta niskaltansa loistaa samoin kuin kirkas kuu, joka yö-aikoina kuumottaa meren ulapalla, tahi kuin gnidolainen Gyges;[5] ja tämän jos asettaisit tyttöjen joukkoon, niin pettäisi tuo hajallisilta hapsiltansa ja epäselvältä muodoltansa salainen eroitus[6] ihmeellisesti nuo teräväjärkiset vieraat.

6 Laulu.

Septimiukselle.[1]

Oi Septimius, sinä, joka aijot käydä kanssani Gadeesen[2] ja noiden iestämme kantamaan tottumattomani Kantabrialaisten maahan[3] sekä muukalaisille Syrteille,[4] missä maurilainen aalto alati pauhaa! Oi, jospa tuo argolaisen asukkaan[5] perustama Tibur olisi vanhuuteni[6] asuinpaikka, oi jospa se olisi päämäärä minulle meri- ja maamatkoista sekä sotapalveluksesta uupuneelle! Mutta jos tylyt Parkat estävät minut sieltä,[7] niin menen tuolle hienovillaisista lampaistansa herttaiselle Galaesus-joelle[9] ja lakonialaisen Falantuksen hallitsemille maaseuduille.[10] Tuo maailman kolkka[11] on minulle kaikista suotuisin; siellä hunaja vetää vertoja Hymettus-hunajalle[12] ja öljypuun marja kilpailee Venafrumin[13] vihannan marjan kanssa; siellä Jupiter[14] lahjoittaa pitkän kevään ja lauhkeita talvia; siellä satoisaa Bakkhusta[15] suosiva Aulon[16] ei laisinkaan kaiheksu Falernus-rypäleitä. Tuo paikka[17] ja nuo hedelmälliset kummut kutsuvat meitä sinne; siellä olet sinä velvoitetuilla kyynelilläsi kostuttava ystäväsi, runoilijan, vieläkin tulista tuhkaa.[18]

7 Laulu.

Pompejus Varukselle.[1]

Oi sinä, joka usein kerallani jouduit mitä suurimpaan vaaraan, kun Brutus oli sotaväen päällikkönä! Kuka on sinut kansalaisena[2] jälleen lahjoittanut isäisi jumalille ja Italian taivaalle, oi Pompejus, sinä ylin ystävistäni, sinä, jonka seurassa usein olen viettänyt pitkänlaisen päiväni viinin ääressä, seppelöittynä Syrian malobathrum-öljystä[3] kiiltäviltä kiharoiltani? Sinun seurassasi olen kokenut Filippin[4] tappelun ja nopean paon, jätettyäni onnettomasti kilpeni, kun urhollisuus[5] oli lannistunut ja yhä uhkaavat viholliset leuoin koskettelivat häpeällä tahrattua[6] maata. Mutta minut, peloissani, tempasi nopeasti Merkurius[7] vihollisten keskitse paksuun pilveen; sinut taas ahmaiseva aalto valkopäissä vaahdoissansa saattoi jälleen sodan riehunaan.[8] — Valmista siis velvollinen atria Jupiterille; laske laakeripuuni siimekseen[9] tuo pitkällisestä sotapalveluksesta uupunut kylkesi, äläkä säästä varallesi määrättyjä maljoja! Täytä aina partaita myöden nuot kiiltävät kolpakot unhoitusta-tuottavalla[10] Massikus-viinillä;[11] vuodata öljyä noista avarista karinkaukaloista! Kuka tahtoo kiiruusti sitoa seppeleitä tuoreista persiljoista tahi myrteistä? Kenen Venus[12] on määräävä juomingin kuninkaaksi? Minä en riehu järjellisemmin kuin Edonilaisetkaan:[13] minusta on hauska hurjailla, saatuani ystäväni jälleen takaisin.

8 Laulu.

Barinelle.[1]

Joll'ei koskaan mikään tunnonvaiva väärästä valasta olisi haitannut sinua, oi Barine; jos sinä mustan hampaan tahi yhden ainoan kynnen kautta saisit häväistystä, niin todellakin uskoisin[2] sinua; mutta samalla kun olet velvoittanut valapattoisen pääsi lupauksiin,[3] loistat sinä paljoa kauniimpana ja esiydyt julkisesti nuorukaisten yleiseksi levottomuudeksi.[4] Sinulle on eduksi pettää äitisi haudattu tuhka[5] ja koko öinen taivas tuikkivine tähtinensä[6] sekä kolkosta kuolemasta vapaat[7] jumalat. Tätä nauraa — luulen minä — itse Venus, tätä nauravat myös yksinkertaiset Nymfat[8] ja tuo julma Kupido, joka aina teroittaa säkeneviä nuoliansa verisellä sieralla. Ajatteleppas tähän lisäksi, että sinua varten kasvaa koko nuoriso, kasvaa uudeksi orjakunnaksi, eivätkä edelliset jätä jumalattoman herrattarensa taloa, vaikka he usein ovat uhanneetkin.[9] Sinua pelkäävät äidit nuorten poikainsa tähden; sinua itarat vanhukset ja nuot onnettomat,[10] nykyään naidut vaimot, että sinun henkäyksesi[11] on pidättelevä heidän aviomiehiänsä.

9 Laulu.

Valgiukselle.[1]

Oi rakas Valgius! Rankkasateet eivät alinomaa herahtele pilvistä ryöttäisille pelloille, eivätkä mylleröivät myrskyt vello Kaspian mertä; jähmeä jää ei kaikkia kuukausia ole sulamatta Armenian ylängöillä,[2] eivätkä Garganuksen[3] tammikot nuoku Akviloin[4] vaikutuksesta, eivätkä vuorisaarnet varista lehtiänsä; mutta sinä vaivaat alinomaa itkusävelin Mystes-vainajaa,[5] eikä sydämestäsi lähde lemmittysi kaipuu,[6] ei Iltatähden noustessa, eikä sen paetessa nopeasti-nousevan auringon säteitä. Eihän edes tuo kolme ihmisikää elänyt vanhus[7] koko ikäänsä vaikeroinnut armasta Antilokhusta,[8] eivätkä nuorta Troilusta[9] iänkaiken itkeneet hänen vanhempansa ja frygialaiset sisarensa. Lakkaa vihdoinkin akkamaisista valituksistasi ja laulelkaamme ennemmin Caesar Augustuksen uusista voitoista[10] ja kolkosta Nifates-vuoresta[11] sekä, miten Medialais-joki,[12] luettuna lannistettujen kansakuntain jokien joukkoon, masentuneena vierittelee pienempiä pyörteitä ja miten Gelonilaiset[13] määrätyn rajan sisäpuolella ratsastelevat[14] tiukilla tantereillansa.[15]

10 Laulu.

Licinius Murenalle.[1]

Ymmärtäväisemmin[2] olet nauttiva elämääsi, oi Licinius, pyrkimättä alinomaa aavalle ulapalle ja, arkamaisesti vältellessäsi myrskyjä, liiaksi lähestymättä vaarallista[3] rannikkoa! Kuka hyvänsä rakastaa kultaista kohtuutta, hän varovasti välttää rappiolle-joutuneen mökin siivottomuutta, hän älykkäästi pidättyy kateutta-herättävästä palatsista. Useammin[4] tuulet nuokuttavat suuren suurta petäjää ja korkeat tornit kaatuvat raskaammalla rymäyksellä sekä ukonnuolet iskevät vuorien huippuihin. — Hyvin varustettu[5] sydän toivoo vastoin-, pelkää myötäkäymisissä toisenlaista kohtaloa. Noita kauheita myrskyjä tuo[6] Jupiter[7] tavantakaa, mutta hän sama ne poistaakin. Jos nykyinen tilasi on tiukka, ei se sentään vast'edes ole niin oleva. Apollo herättää joskus vaienneen Musan[8] lyyryllänsä, eikä aina jännitä joustansa. Näyttäy vastoinkäymisissä miehekkääksi ja uljaaksi; mutta kääri[9] viisaasti myös ko'ommalle nuot liiallisen myötätuulen pullistamat purjeesi.

11 Laulu.

Kvintius Hirpinukselle.[1]

Oi Kvintius Hirpinus! Mitä ajattelee sotainen Kantabrialainen,[2] mitä Skythalainen,[3] jonka välillä-oleva Hadrian meri[4] eroittaa täältä — jätä se tiedustelematta, äläkä ole levoton vähän-vaativan elämän tarpeista. Ihana nuoruus ja sulo väistyvät, kun koruton vanhuus[5] poistaa leikillisen lemmen ja keveän[6] unen. Eihän kevään kukilla aina ole samaa somuutta, eihän punertava kuu aina kuumota samalla muotoa. Miksi vaivaat liian heikkoa[7] mieltäsi ikuisilla tuumilla? Miksi emme, joko korkean vaahteran tahi tämän petäjän juurella,[8] loikuen huoletta niin ja näin,[9] maistele maljaamme, koska se meille on luvallista, harmailta hapsiltamme haiskahtaen ruusunlemulta[10] ja voideltuina assyrialaisella[11] nardus-öljyllä? Evius[12] poistaa kalvavat huolet. Kuka poika jäähdyttää nopeammin sivuitse-virtaavalla vedellä nuot kiihdyttävät Falernus-kolpakot? Kuka viekoittelee tuon etäällä-asuvan Lyde-porton hänen kopistansa? Hyvä siis! Hän kiiruhtakoon tänne norsunluisine lyyryinensä, Lacaenan[13] tavoin koruttomat kiharat solmuun sidottuina!

12 Laulu.

Cilnius Maecenaalle.[1]

Älä vaadi minua sovittelemaan kitarani sulosäveliin villinomaisen Numantian pitkällisiä sotia,[2] älä hirmuista Hannibalia,[3] älä punilaisella verellä punattua Sicilian mertä,[4] älä villejä Lapitheja,[5] älä viiniin-vaipunutta Hylaeusta,[6] äläkä Herkuleen[7] kädellä masennettuja Telluksen nuorukaisia,[8] joilta uhkaavan vaaran vuoksi itse tuon vanhan Saturnuksen[9] asuntokin tärisi; mutta sinä, oi Maecenas, sinä olet paremmin suorasanaisella kertomuksella[10] ylistelevä Caesarin taisteluja ja kuvaileva noita uhkaavia[11] kuninkaita, joita kuljeteltiin[12] pitkin katuja.[13] Minut velvoitti Musa[14] laulamaan herratar Likymnian[15] lempilauluja, hänen kirkkaasti-säihkyvistä silmistänsä ja keskinäisiin rakkauksiin aivan altiista sydämestänsä; hänen, jonka vallan hyvin sopii pistää jalkansa piirihyppyihin, kiistellä piloillansa ja leikkiessänsä, pyhän Dianan[16] juhlapäivänä, kiertää käsivartensa sirojen neitosten kaulaan. Tokkopa kaiken sen, mitä oli äveriäällä Akhaemeneella,[17] tokkopa viljavan Frygian mygdonilaiset[18] aarteet, tokkopa Arabialaisten täysinäiset aitat — tokkopa kaikki nämät tahtoisit vaihettaa Likymnian kiharoihin, silloin kun hän kääntää niskansa tulisille suuteloille tahi hellällä tylyydellä kieltää sen, jonka hän kuitenkin mieluummin, kuin itse vaatija, iloitsee itseltänsä riistettävän, välistepä itsekin ennalta haluaa riistää.

13 Laulu.

Puulle, jonka iskusta hän oli kuolemaisillansa.[1]

Oi puu! Sekä onnettomana päivänä on sinut istuttanut se, kukatahansa sen ensiksi lienee tehnytkin, että jumalattomalla kädellä hoitanut jälkeläisten turmioksi ja seudun häpeäksi; hänen voisin uskoa sekä murtaneen isältänsä niskan että öistä aikaa tahranneen sisäkammiot kesti-ystävän verellä; hän on käytellyt sekä kolkhilaista myrkkyä[2] että mitä törkeätä tahansa missäkin voitaneen keksiä, joka istutti alueelleni sinut, oi katala puu, joka olit kaatumaisillasi viattoman herrasi päähän! — Mitä kunkin pitää välttää, siitä ei ihminen milloinkaan joka hetki ole kyllin varma. Punilainen merimies[3] kammoksuu Bosporusta,[4] eikä varo kovia kohtauksia muualla kauempana olevankaan: sotilas[5] pelkää Parthialaisen[6] nuolia ja nopeaa perääntymistä, Parthialainen taas kahleita ja Italian sotavoimaa: mutta odottamaton kuolon voima on temmannut ja tempaa vastakin sukukunnat mukaansa. — Miten näkemäisilläni olin synkän Proserpinan[7] valtakunnan, tuomio-istuimella istuvan Aeakuksen[8] autuasten etäiset asunnot,[9] tuon aeolialaisella[10] kitaralla kotiseutunsa neitosia vaikeroitsevan Sapfon[11] ja sinut, oi Alcaeus,[12] juurin-jaksain kultakanteleellasi lauleskelevan hirveistä haaksirikoista, paon kovista kohtauksista ja sodan raakamaisista rasituksista! Ihmetellen kuuntelevat varjot näiden kummankin[13] laulavan kaikkea sellaista, joka ansaitsee pyhää hiljaisuutta; mutta harrasta hartaammin kuuntelee[14] tuo hartioiltansa taaja joukko[15] kerrottavan taisteluista ja hirmuhallitsijain karkoittamisista. Mitä kummaa? Heti kohta, noista lauluista ällistyneenä, laskee tuo satapäinen peto[16] mustat korvansa lotkollensa ja nuo Eumenidein[17] kiharoihin kiemuroitut käärmeet tointuvat jälleen. Vieläpä sekä Prometheus[18] että Pelopsin isä,[19] tuon suloisen soiton hurmaamina, unhoittavat vaivansa, eikä Orionkaan[20] huoli hätyytellä jalopeuroja, eikä arkoja ilveksiä.

14 Laulu.

Posthumukselle.[1]

Voi Posthumus, Posthumus! Vuodet vierivät nopeasti tiehensä, eikä hurskautesi voi viivytellä kurttuja kasvoiltasi, eikä lähestyvää vanhuutta,[2] eikä säälimätöntä kuolemaa; ei, ystäväni, vaikka joka päivä, joka kuluu, kolmellasadalla härällä koettaisit hyvitellä heltymätöntä Plutoa,[3] joka kiusaa kolmiruumiista Geryonia[4] ja Tityosta[5] noissa kauheissa aalloissansa, joiden ylitse nähtävästi meidän kaikkein, jotka elämme tämän maailman hedelmistä, on purjehdittava, lienemme sitten kuninkaita tahi köyhiä maan asukkaita. Turhaan olemme karttavat veristä Marsia[6] ja kohisevan Hadrian[7] meren murtuneita aaltoja; turhaan olemme syksykaudet varovat tuota ruumiillemme epäterveellistä Austeria.[8] Meidän täytyy käydä tuolla hirvittävällä, hitain juoksuin kiertelevällä Kokytus-joella[9] ja Danauksen[10] pahanmaineisen suvun sekä pitkään pakkotyöhön tuomitun Aeoluksen jälkeläisen, Sisyfuksen[11] luona. Sinun täytyy jättää maisemasi ja kartanosi sekä hellä puolisosi; eikä yksikään noista puista, joita kasvattelet, ole seuraava lyhyt-ikäistä isäntäänsä, paitsi nuo vihattavat kypressit.[12] Sinua itseäsi onnellisempi[13] perillinen on nauttiva sinun sadankin salvan takapuolella säilytetyt Caekubus-viinisi ja kostuttava laattiasi[14] nesteellä,[15] jota parempaa ei käytetä ylipappein upeissa atrioissa.

15 Laulu.

Aikakautensa Ylellisyydelle.[1]

Kohta nuo muhkeat[2] rakennukset jättävät enää muutamia maakaistaleita auran varalle, kohta saadaan kaikkialla nähdä laajempia kalalammikkoja, kuin Lukrinus-järvi,[3] ja köynnöksetön vaahtera[4] työntää jalavat tieltänsä. Vieläpä orvokkipenkit, myrtit ja joukko hyvänhajuisia kukkia levittävät lemuansa öljypuistoihin, jotka tuottivat satoa entiselle omistajallensa; sitäpaitsi tuuhea-oksainen laakeripuu[5] estää auringon polttavat säteet. Niin ei ollut Romuluksen,[6] eikä pitkätukkaisen Katon[7] laeissa määrätty; niin ei ollut esi-isäin elämäntapa. Heidän yksityinen omaisuutensa oli pieni, yhteinen sitävastoin suuri; ei mikään yksityisillä kymmenjalan-mittapuilla määritetty pylväskäytävä ollut viileään pohjaan päin,[8] eivätkä lait sallineet halveksia tilapäistä turvetta, nuo lait, jotka velvoittivat koristelemaan kaupunkeja ja jumalain temppelejä[9] yhteisellä kustannuksella ja hakatulla kivellä.

16 Laulu.

Pompejus Grosfukselle.[1]

Tuulilakkoa rukoilee jumalilta tuo aavalla Aegaean ulapalla hätääntynyt merimies, kun synkkä pilvi on pimittänyt kuun, eivätkä taatut[2] tähdet tuika merimiehille; rauhaa rukoilevat nuot sodassa raivot Thrakialaiset,[3] rauhaa nuot viineltänsä komeat Medialaiset,[4] tuota rauhaa, oi Grosfus, joka ei ole kaupan kalliilla kivillä, ei purpuralla, eikä kullalla. Sillä eivät mitkään aarteet, eikä konsulin henkivartija[5] kykene karkoittamaan mielen surkuteltavaa levottomuutta, eikä noita huolia, jotka leijailevat pitkin korukattoja.[6] Onnellisesti elää niukastakin se, jonka yksinkertaisella pöydällä heloittaa kotoinen[7] suolakuppi[8] ja jolta ei pelko, eikä ahnas voitonhimo riistä keveää unta. Miksi puuhailemme paljon tämän lyhyen aikamme varaksi?[9] Miksi vaihetamme isänmaamme toisen auringon lämmittämän maihin? Kuka maanpakolainen saattaisi paeta omaa itseänsä? Kalvava huoli kiipee vaskivaruisiin laivoihinkin, eikä jätä ratsastajainkaan laumoja, vikkelämmin kuin hirvi tahi nopeammin kuin pilviä-nostava Eurus.[10] Nykyiseen tilaansa tyytyväinen mieli ei huolehdi siitä, mitä tulevaisuudessa on tapahtuva, ja tukahuttaa elämän katkeruudet hienolla hymyllä. Ei mikään ole kaikin puolin onnellista. Aikainen kuolema tempasi mainehikkaan Akhilleen;[11] pitkä ikä riudutti Tithonuksen;[12] mutta aika on kentiesi antava minulle sen, jonka sinulta on kieltänyt. Sinun ympärilläsi määkii satoja lammaslaumoja ja mylvii Sicilian lehmiä; sinulle hirnuu nelivaljakoksi luonteva tamma;[13] sinua vaatettavat kahdesti Afrikan purpuralla punatut villat; minulle taas on sanansa-pitävä Parka[14] suonut pienet tilukset ja kreikkalaisen Kamenan[15] hienon hengen sekä kyvyn halveksia pahanilkistä rahvasta.

17 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Miksi vaivaat minua valituksillasi?[2] Ei ole jumalille eikä minulle mieleen, että kuolisit ennen minua, oi Maecenas, sinä elämäni kallein kaunistus ja paras pylväs! Voi! Jos odottamaton kuolon koura[3] tempaa sinut, joka olet osa henkeäni,[4] miksi viipyisin minä, toinen puoli, joka en enää olisi samanarvoinen,[5] enkä aivan kokonainenkaan? Sama päivä on saattava meidät kummankin perikatoon. Minä en ole vannonut väärin: "Menkäämme, menkäämme, kunhan vaan sinä astut edellä; varustakaamme toveruksina kulkemaan tuota viimeistä taivalta." Minua ei eroita sinusta tultasyöksyvän Khimaeran[6] henkäys, eikä satakäsinen Gyges,[7] vaikka tämä vastukseksi nousisikin; niin on mahtavan Justitian[8] ja Parkain[9] tahto. Joko minut[10] on nähnyt Libra[11] tahi kauhistava Skorpius,[12] tuo syntymähetken pahempi puoli,[13] tahi Kaprikornus,[14] Hesperian meren hallitsija; niin erinomaisesti kummankin meidän tähtemme sopivat yhteen. Sinut tempasi turvihinsa välähyttelevä Jupiter[15] tuon julman Saturnuksen[16] käsistä ja ehkäisi vinheän Fatumin[17] siipiä, kun lukuisa kansajoukko ilonsa innossa taputteli sinulle teaatterissa kolmesti käsiänsä.[18] Minut olisi tuo päälaelleni kaatunut puunrunko surmannut,[19] joll'ei Faunus,[20] Merkuriuksen miesten[21] suojelija, olisi kädellänsä keventänyt iskua. Muistappa toimittaa uhri ja rakentaa luvattu temppeli;[22] minä tahdon teurastaa pienen karitsan.

18 Laulu.

Ahnaalle.[1]

Ei norsunluu, eikä kullattu korukatto hohda huoneessani,[2] eivät Hymettuksen palkit[3] paina noita äärimmässä Afrikassa[4] pälhittyjä pylväitä; enkä minä, tuntemattomana perillisenä, ole anastanut Attaluksen[5] kuningaslinnaa; eivätkä kunnialliset[6] turvatit kehrää minulle Lakonian purpuraa.[7] Mutta minulla on rehellisyyttä ja runsas runosuoni; minua, vaikka olen köyhä, etsii rikaskin. Mitään enempää en jumalilta rukoile, enkä runsaampia lahjoja ano äveriäältä ystävältäni, sillä olen täysin tyytyväinen ainoastaan Sabinilais-tilaani. Aika kuluu päivä päivältä ja uudetkuut katoavat katoamistansa. Sinä annat marmoria hakattavaksi vielä hautasi partaallakin ja, muistamatta kuolemaasi,[8] rakennutat palatseja sekä puuhailet siirtääksesi kauemmaksi[9] Bajassa[10] pauhaavan meren rantaa, vaikka oletkin kyllin rikas mannermaasta.[11] Mitä siihen sanot, että tuon-tuostakin hävittelet likimmän naapurisi kivipyykkejä ja ahnaana samoilet turvattisi rajain toiselle puolelle? Sekä mies että vaimo, kantaen sylissänsä isäinsä jumalia ja repaleisin puettuja lapsiansa, karkoitetaan kodistansa. — Kuitenkaan ei mikään palatsi odota rikasta herraa varmemmin, kuin tuo saaliinhimoisen Orkuksen kaikille määrätty koti. Miksi puuhailet enempää? Samoin aukenee maanpovi köyhälle, kuin kuningastenkin pojille: eikä Orkuksen vartija,[12] rahallakaan lahjottuna, ole tuonut lakaisin kavalaa Prometheusta.[13] Hän pitää kytkössänsä korskean Tantaluksen[14] ja koko Tantaluksen suvun;[15] hän tulee, kutsulla ja kutsumatta, huojentamaan vaivoista väsynyttä köyhää.

19 Laulu.

Bakkhukselle.[1]

Minä olen nähnyt Bakkhuksen[2] opettavan lauluja kaukaisilla kallioilla[3] — uskokaa minua, jälkeläiset! — ja opettelevat Nymfat[4] sekä vuohenjalkaiset Satyrukset[5] kuuntelevin korvin. Evoe![6] Sydämeni sykkyy vereksestä pelosta ja Bakkhuksesta täysinäinen rintani riemuitsee kammokkaasti. Evoe! Säästä, säästä minua, oi Liber,[7] sinä, jota täytyy pelätä painavan thyrsus-sauvasi[8] tähden! Minulla on lupa laulaa yksipäisistä Thyiadeista[9] ja viinin lähteestä sekä maitoa tulvailevista puroista ynnä siitä, miten hunaja heruu ontoista puunrungoista;[10] minulla on lupa laulaa myöskin tuosta onnellisen aviopuolen aina tähtiin asti kohoitetusta kaunistuksesta ja Pentheuksen[11] suuren suurella ryskeellä hävitetystä hovista ynnä thrakialaisen Lykurguksen[12] perikadosta. — Sinä ohjaat jokien juoksut,[13] sinä muukalaisen meren aallot;[14] sinä, juovuspäissäsi, etäisillä vuorenharjanteilla rehellisesti[15] palmikoitset Bistonidein[16] kiharat kyykäärmeen-solmuun.[17] Sinä olet, kun Gigaatien[18] jumalaton joukko syöksyi yli korkeiden kukkulain Isäsi[19] valtakuntaan, jalopeuran kynsin ja kauhistuttavin kidoin[20] törmäissyt takaisin Rhoetuksen,[21] vaikka sinua, jota kyllä kehuttiin taipuvaiseksi tansseihin, pilantekoon ja leikkiin, ei pidetty kyllin sopivana sotatoimiin; mutta kuitenkin olit sinä sama niin hyvin sodan kuin rauhankin kestäessä. Sinua, kultasarvella koristettuna,[22] tähysteli Kerberus,[23] pahaa tekemättä ja hienosti häntäänsä liehuttaen, ja poislähtiessäsi kosketti kolmikielisellä suullansa jalkojasi ja sääriäsi.

20 Laulu.

Cilnius Maecenaalle.[1]

Aivan oudon ja tukevan siiven avulla leijailen minä, kaksimuotoinen runoilija,[2] läpi selkeän ilmakehän; enkä viivy kauemmin maailmassa, vaan, kateutta kopeampana, jätän sen kaupungit. Minä, köyhäin vanhempain jälkeläinen, jota sinä, oi rakas Maecenas, kutsut luoksesi; minä en kuole, eikä minua vangitse stygilainen[3] aalto. Pian, pian karkea nahka liittyy säärieni ympärille ja minä muutun yläpuoleltani[4] valkeaksi linnuksi[5] ja hienot höyhenet kasvavat pitkin sormiani ja hartioitani. Pian käyn minä, sulosti-laulavana lintuna, nopeammin kuin Daedaluksen poika Ikarus,[6] pauhaavan Bosporuksen[7] rannalla, gaetulilaisilla Syrteillä[8] ja hyperborealaisilla[9] kentillä. Minut oppii tuntemaan Kolkhilainen[10] ja Dakialainen,[11] joka salaa pelkonsa Marsin laumain[12] suhteen, ja kaukaiset Gaelonit;[13] minut oppii tuntemaan taitava Iberialainen[14] ja Rhodanuksen[15] ääreinen asukas. Älköön kuuluko kalmanlauluja, älköön noita häpeällisiä murhe- ja valitusvoivotuksia tyhjissä[16] hautijaisissani! Hillitse huutoasi ja jätä joutavat vainajain[17] jumaloitsemiset siksensä!

KOLMAS KIRJA.

1 Laulu.

Ihmisten erilaisista riennoista.[1]

Minä vihaan vihkimätöntä[2] joukkoa ja suljen sen seurastani; vaietkaa hartaasti:[3] minä, Runotarten pappi, laulan tytöille ja pojille[4] lauluja, joita ei koskaan ennen ole kuultu. — Peljättävillä kuninkailla on valta omain alamaistensa[5] suhteen, mutta Jupiterilla[6] taas itse kuningasten, hänellä, joka on kuuluisa Gigaatein[7] kukistamisesta[8] ja joka viittauksellansa[9] mullistaa koko maanpiirin. Sattuu kyllä, että toinen henkilö laajemmalti kuin toinen asettelee istutuksia[10] vakoihinsa; tämä taas suurisukuisempana viranhakijana astuu Marskentälle;[11] toinen[12] kilpailee suuremmassa määrin tavoiltansa ja maineeltansa; toisella taas on lukuisampi joukko turvatteja; mutta samalla lailla Välttämättömyys[13] kuitenkin heittää arpansa niin ylhäisistä kuin alhaisistakin; kaikkein nimeä pudistellaan tuossa avarassa onnenuurnassa. — Sille, jonka jumalattoman päälaen yläpuolella riippuu paljastettu miekka,[14] sille eivät Sicilian ruokalajitkaan[15] voi hankkia hyvää ruoanhalua, sille ei lintujen laulu, eivätkä kitaran säveleet anna entistä unta takaisin. Vieno uni ei halveksi maalaisten mataloja majoja, ei varjoisaa rantaa, eikä länsituulien liehuttamaa Tempeä.[16] Sitä, joka haluaa ainoastaan sitä, mitä tarve vaatii, sitä ei huoleta myrskyävä meri, ei laskevan Arkturuksen[17] eikä nousevan Hoeduksen raivot puuskat; sitä eivät huoleta raesateen raiskaamat viinimäet, eikä tuloa-tuottamaton[18] maatilansa, kun puut syyttävät milloin vesitulvia, milloin ketoja-korventavia tähtiä,[19] milloin ankaria talvia. Kalat tuntevat meren supistuneeksi pohjaan lasketuista kivipadoista:[20] tänne upottaa urakoitsija palvelijoinensa, tänne mannermaahan kyllästynyt tilanomistaja, tavan-takaa kivimöhkäleitä;[21] mutta Timor[22] ja Minat[23] nousevat samaan paikkaan,[24] johon isäntäkin; synkkä Kura[25] ei väisty vaskivaruisestakaan kolmisoudusta ja istuu ratsastajankin selän takana. Mutta joll'ei Frygian marmori,[26] tahi tähtiä kirkkaampi purpuran käytäntö, tahi Falernus-viini, tahi akhaemenilainen[27] kostum-voide[28] huojenna surevaa, niin miksi koettaisin varustaa korkeaa etusaliani[29] kateutta-herättävillä pihtipielillä ja uuteen tapaan? Miksi vaihettaisin Sabinilaislaaksoni huolettavampiin omaisuuksiin?

2 Laulu.

Roman nuorisolle.[1]

Ankarassa sotakurissa karaistu nuorukainen[2] oppikoon tyytyväisesti kestämään kovaa köyhyyttä; vieläpä hätyyttäköön hän, keihäältänsä peljättävänä ratsastajana,[3] noita villejä Parthialaisia[4] sekä viettäköön elämänsä taivasalla ja tukalassa tilassa![5] Kun sotivan itsevaltijaan[6] puoliso ja mieskuntainen[7] tytär näkevät hänet vihollisen muureilta,[8] huahtakoot he: "Voi, voi! Ett'ei tuo sotaan[9] harjaantumaton, kuninkaallinen sulhoni[10] ärsyttäisi tuota koskettaa vaarallista jalopeuraa, jonka raivo verenhimo syöksee keskelle verilöylyjä!" — Suloista ja kunniakasta on kuolla isänmaansa puolesta.[11] Kuolema ahdistaa arkaakin miestä, eikä säästä sotaan tottumattomankaan nuorison polventaipeita, eikä arkaa selkää.[12] Hyve, joka ei tiedä häpeällisestä epäyksestä, loistaa tahraamattomin kunnioin, eikä nosta eikä laske tapparoitansa[13] kansan suosion[14] mielivallan mukaan. Hyve, joka avaa taivaan niille, jotka kuolemattomuutta ansaitsevat,[15] raivaa itsellensä tien pitkin muilta kiellettyä uraakin ja halveksien, pakenevin siivin, jättää halvat kansalaumat sekä kostean maan. — Hartaalla äänettömyydelläkin on varma palkkionsa.[16] Minä kiellän sen, joka on ilmaissut Cereen[17] salaisen palveluksen, olemasta kanssani samojen kattojen suojassa tahi astumasta särkyväiseen alukseen. Usein on tuo polkuna-pidetty[18] Diespiter[19] rankaissut viatontakin viallisen mukana.[20] Harvoin on Kosto, vaikka ontuvin jaloinkin, lakannut ahdistamasta edellänsä-pakenevaa pahantekijää.

3 Laulu.

Caesar Augustukselle.[1]

Rehellistä ja päätöksessänsä-pysyvää miestä ei saa horjumaan järkähtämättömästä mielipiteestänsä mikään säännötöntä säätäväin kansalaisten kiihko,[2] ei uhkaavan itsevaltiaan tuijotus, ei Auster,[3] tuo levottoman Hadrian[4] meren hirmuhallitsija, eikä välähyttelevän Jupiterin mahtava käsikään. Vaikka koko taivaankansi särkyisi ja raukenisi, niin säikäleet kohtaisivat häntä aivan säikähtymättä. Tällä lailla[5] puuhailtuansa, saapuivat sekä Pollux[6] että kuljeskeleva Herkules[7] taivaan kiiluviin tähtitarhoihin;[8] näiden keskelle[9] Augustus asettuu nojallensa[10] ja nauttii purpuraisella suullansa jumalain juomaa. Tämän hyveen vuoksi[11] juuri, oi isä Bakkhus,[12] ovat tiikerisi, syystä kyllä, vetäneet sinua,[13] kantaen iestä tottumattomalla niskallansa. Tämän avulla Kvirinus[14] Marsin[15] hevosilla pakeni Akheronista,[16] kun Juno[17] oli neuvotteleville jumalille myöntyen[18] lausunut näin: "Iliumin, Iliumin ovat turmiokas ja rietas tuomari[19] sekä muukalainen vaimo[20] muuttaneet muraksi, Iliumin, joka aina siitä ajoin, jolloin Laomedon petti jumalat sovitusta palkkiosta,[21] oli kansoinensa ja petollisine ruhtinainensa[22] määrätty[23] minulle ja puhtaalle[24] Minervalle.[25] Nyt ei enää korskeile haureliaan Lacaenan[26] pahanmaineinen kesti-ystävä,[27] eikä Priamuksen valapattoinen suku Hektorin voimilla masenna taistelonhimoisia Akhivilaisia;[28] myöskin meidän eripuraisuutemme[29] kautta pitkistynyt sota on asettunut. Nyt kohta tahdon minä Marsin mieliksi heittää sekä tulisen vihani että luovuttaa hänelle tuon vihattavan jälkeläiseni,[30] jonka Trojan papitar[31] synnytti. Minä annan hänen[32] astua valon asunnoihin,[33] nauttia nektarin nestettä ja luettaa jumalain rauhallisiin riveihin. Niin kauan kun avara meri myrskyää Iliumin ja Roman välillä, hallitkoot maanpakolaiset[34] onnellisesti missä maailman osassa tahansa; niin kauan kun karjalauma tepastelee Priamuksen ja Pariin hautakummulla ja pedot ilman vaaraa[35] säilyttelevät siellä sikiöitänsä, seisokoon Kapitolium komeudessansa ja kyetköön uljas Roma laatimaan lakeja masennetuille Medialaisille.[36] Peljättävänä levittäköön se[37] laajalle, aina kaukaisempiin maanääriin asti, nimeänsä; sinne, missä välinen vesi[38] eroittaa Europan Afrikasta, missä tulviva Nilus[39] kostuttelee ketoja; uljaampi olkoon se[40] halveksimaan kaivamatonta[41] kultaa ja siten[42] paremmin säilytettyä, että maa sen kätkee, kuin keräilemään sitä ihmisten käytettäväksi kädellä, joka turmelee kaikki pyhätkin paikat. Mikä ääri tahansa maailmaa rajoittaneekin, tätä tavoitelkoon se aseillansa, kärkkien katsoaksensa, missä osassa maailmaa tulet, missä pilvet ja vesisateet[43] rajusti riehuvat. Mutta sotaisille Kvinteille[44] julistan minä nämät kohtalot sillä ehdolla, ett'eivät, liiaksi isänmaansa hyvää tarkoittaen[45] ja luottaen voimaansa, tahtoisi uudestansa[46] rakentaa tuon esi-isiltänsä perinnöksi saamansa Trojan rakennuksia. Jos Trojan mahtavuus onnettomalla ajalla kohoaa entisellensä, niin raukenee se uudestansa surullisen häviön kautta, kun minä, Jupiterin puoliso ja sisar, johdan voittoisia laumoja. Jos vaikka kolmesti, Foebuksen toimesta,[47] vaskinen muuri kohoaisi, niin kolmesti pitää sen jälleen Argolaisteni[48] hävittämänä kukistuman, kolmesti pitää vankitun puolison itkemän miestänsä ja lapsiansa.[49]" — Mutta nämät seikat eivät sovi leikilliselle lyyrylleni. Mitä tarkoitatkaan, oi Musa?[50] Lakkaa noin itsekkäästi kertomasta jumalain jutelmia ja kehnoilla sävelilläsi halventamasta näin yleviä asioita!

4 Laulu.

Kalliopelle.[1]

Noh hyvä, oi ruhtinatar Kalliope![2] Astu alas taivaasta[3] ja säestä huilullasi tahi, jos mieluummin tahdot,[4] sointuvalla äänelläsi tahi lyyryllä tahi Foebuksen kitaralla, pitkäikäinen laulu! Kuuletteko, vai pettääkö minut sulo mielettömyys? Minä luulen kuulevani hänet[5] sekä[6] harhailevani pitkin pyhiä lehdikköjä,[7] joihin sekä ihanat lähteet että tuulenpuuskat puikeltavat. Minua ovat tarunomaiset kyyhkyset,[8] poikana ollessani sekä leikistä ja unesta väsyneenä, Apulian Vulturilla,[9] syntymämaani Apulian rajan ulkopuolella, peittäneet tuoreina lehdillä — suureksi ihmeeksi kaikille niille, jotka asustavat korkean Akherontian[10] pesäpaikkaa, Bantian[10] korpia ja alhaisen Forentumin[10] viljavia vainioita, että makasin mustilta käärmeiltä ja karhuilta turvallisin ruumiin, että minua, jumalain avulla[11] rotevaa lasta, verhosi pyhä laakeripuu ja tuuhea myrtti. - Teikäläisenä,[12] oi Kamenat,[13] kohoan minä Sabinilaisylängöille, tahi jos minua on miellyttänyt viileä Praeneste[14] tahi viertävä Tibur[15] tahi selkeätaivainen Baja.[16] Minua, lähdettenne ja tanssienne suosijaa, ei tuhonnut Filippistä[17] pakosalle löylytetty sotajoukkomme, ei myöskään kirottu puu, eikä Palinurus[18] sicilialaisella aallolla. Milloin vaan olette apunani, tahdon merimiehenä halusti kulkea pauhaavaa Bosporusta[19] ja maamatkailijana Assyrian[20] rannan polttavia hiedikköjä; tahdon käydä kesti-ystäville nurjamielisten Britannialaisten ja hevosverestä iloitsevien Konkanilaisten[21] luona; tahdon vaaratta käydä viinivaraisten Gelonien[22] luona ja Skythalais-joella.[23] — Te virkistätte jaloa Caesaria pierialaisessa luolassa,[24] kun hän on majoittanut kaupunkeihin sotapalveluksesta uupuneet laumansa ja koettaa lopettaa vaivansa. Te sekä annatte hänelle lempeää neuvoa että iloitsette jo antamastanne, oi vienot olennot! — Me tiedämme, miten jumalattomat Titanit[25] ja heidän kauhean laumansa on isketyllä salamallansa tuhonnut se,[26] joka hallitsee muokkaamatonta maata ja myrskyisää mertä sekä yksin kohtuullisella valtikallansa ohjaa kaupunkeja ja kolkkoja valtakuntia,[27] jumalia ja kuolevaisten laumoja. Suuren pelon olivat vaikuttaneet Jupiterissa tuo raaka, käsivarsihinsa luottava nuoriso[28] ja nuot veljekset,[29] jotka puuhailivat sälyttää Pelionin[30] Olympokselle.[31] Mutta mitä voisi Tyfoeus,[32] mitä voimakas Mimas,[33] mitä tuo uhkaavassa asennossa oleva Porfyrion,[34] mitä Rhoetus[35] ja mitä tuo hurja, juurinensa kiskottuja puunrunkoja ympärillensä paiskeleva Enkeladus[36] — mitä todellakin nämä kaikki voisivat raivotessansa Pallaan[37] jymisevää kilpeä vastaan? Täällä seisoi saaliinhimoinen Vulkanus;[38] täällä herratar Juno[39] ja tuo, joka ei koskaan aijo heittää jousta olaltansa; tuo, joka puhtaalla Kastilian[40] kasteella kostuttaa hajalliset hapsensa, joka hallitsee Lykian[41] orjantappuristoja ja syntymämaansa metsiä,[42] tuo delolainen ja pataralainen[43] Apollo. — Voima ilman viisautta vaipuu omalla painollansa; maltillista voimaa auttavat itse jumalatkin edistymään; samat taas vihaavat noita kaikellaista vääryyttä mielessänsä mietiskeleviä Väkivaltoja.[44] Minun mietteiteni todistuksena ovat satakäsinen Gyas[45] ja tuo tunnettu neitseellisen Dianan[46] kiusaaja Orion,[47] jonka masensi neitseen oma nuoli. Omain hirviöittensä hartioille syöksyneenä, suree ja valittaa Maa[48] niitä sikiöitä, jotka salama on saattanut kalmakkaasen Orkukseen;[49] nopea tuli ei ole kuluttanut sen selkään sälytettyä Aetnaa; lintu ei jätä hillitsemättömän Tityoksen[50] maksaa, tuo lintu, joka on määrätty konnan kostajaksi; kolmesataa kahletta taas pitää kytkössänsä ihailija Pirithousta.[51]

5 Laulu.

Caesar Augustuksen kunniaksi.[1]

Taivaassa, siihen vakuutukseen olemme tulleet, hallitsee jyrisevä Jupiter;[2] mahtavana[3] jumalana[4] pidetään myöskin Augustusta, laskettuansa valtamme alaisiksi Britannialaiset ja peljättävät Parthialaiset.[5] — Tokkohan on mahdollista, että Krassuksen sotilas on elänyt häpeällisissä aviopuuhissa[6] muukalaisen vaimon yhteydessä ja että sekä Marsilainen että Apulialainen[7] — voi senaattia, voi tapain turmiota! — muistamatta kilpeänsä, nimeänsä,[8] pukuansa ja ikuista Vestaa,[9] kun Jupiter[10] ja Roman kaupunki vielä olivat loukkaamatta, ovat harmaantuneet muukalaisappien alueilla,[11] Median kuninkaan[12] hallitessa? — Tätä oli varonut Reguluksen[13] ennalta-arvaava henki, hänen, joka ei hyväksynyt häpeällisiä ehtoja, eikä esimerkkiä, joka viivytti tuhon tuleviin aikoihin, jollei nimittäin vangittu nuoriso säälimättä menehtyisi. "Minä olen nähnyt",[14] sanoi hän, "sota-lippumme ripustetuiksi Punilaisten temppeleihin ja aseet riistetyiksi sotilailtamme ilman miesmurhaa; minä olen nähnyt kansalaisten kädet pannuiksi ristiin vapaan selän taakse ja portit[15] sulkematta sekä noita sotamme jaloissa hävinneitä vainioita jälleen viljeltävän.[16] Varmaankin tuo kullalla[17] vapaaksi lunastettu sotilas on urhollisempana palaava kotiin?! Te lisäätte häpeään tappion. Eihän purpuralla punattu villa saa enää takaisin kadotettua väriänsä; eikä tosi hyve, kun se kerran on haihtunut, tahdo enää palata kehnontuneimpiin. Jos emähirvi, tuskin selvittyänsä tiheästä verkosta, alkaa taistella,[18] silloin on oleva urhollinen sekin, joka on antautunut valapatoille vihollisille; silloin on uudessa taistelussa kukistava Punilaiset se, joka arkamaisesti kavahti kahleita selkänsä taakse sidotuilla käsillänsä ja pelkäsi kuolemaa. Tällainen, tietämättä, miten hänen pitäisi elämänsä säilyttää, sekoitti rauhan sotaan. Oi häpeää! Oi sinua, Karthago, joka kohoat Italian häpeällisille raunioille!"[19] - Hänen[20] sanotaan, kuten kansalaisoikeutensa menettäneen, työntäneen luotansa kainon, syleilevän puolisonsa ja pienet lapsensa sekä tuimasti luoneen miehekkään silmäyksensä maahan, kunnes hän nerokkaasti rohkaisisi nuot horjuvaiset Isät[21] neuvolla, jommoista ei milloinkaan muulloin ole annettu, sekä oivana maanpakolaisena kiitäisi surevien ystäviensä keskuudesta. Mutta kaiketikin tiesi hän, mitä muukalainen rääkkääjä mieli tehdä hänelle;[22] kuitenkin hän samalla lailla raivasi itsellensä tien keskitse vastustelevien ystäviensä ja paluumatkaansa estelevän kansan, kuin jos hän, riidan ratkaistua,[23] jättäisi turvattiensa pitkäveteiset asiat siksensä, kiiruhtaaksensa Venafrumin[24] alueelle tahi lakedaemonilaiseen Tarentumiin.[25]

6 Laulu.

Roman kansalle.[1]

Vaikka oletkin itse viaton,[2] täytyy sinun kuitenkin kärsiä esi-isäin[3] rikoksista, oi Romalainen, kunnes jälleen olet laittanut kuntoon jumalain temppelit ja riutuneet rakennukset[4] sekä heidän mustasta savusta[5] likamustuneet kuvansa. Sentähden että olet alamainen jumalille, hallitset sinä; tästä[6] johda jokainen alku, tähän kohdista loppu. — Polkuna-pidetyt jumalat ovat valmistaneet paljon onnettomuutta huolelliselle Hesperialle.[7] Jo kahdesti[8] Monaeses[9] ja Pakoruksen[9] sotajoukko ovat masentaneet meidän pyhittämättömät[10] hyökkäyksemme ja loistavat ilosta, lisättyänsä meidän saaliillamme vähäpätöisiä kaulavitjojansa.[11] Kaupungin, jossa puolueriidat vallitsivat, olivat Dakialaiset[12] ja Aethiopialaiset[13] hävittämäisillänsä; näistä edelliset olivat mahtavat heittokeihäiltänsä, jälkimmäiset peljättävät laivastoltansa. — Rikoksista runsaat aikakaudet ovat ensin tahranneet avioliitot, suku- ja perhekunnat; tästä lähteestä johtaen alkunsa, on turmio virtaillut isänmaata ja kansaa vastaan. Mieskuntainen[14] tyttö iloitsee siitä, että hänelle opetetaan jonialaisia tanssiliikkeitä;[15] vieläpä opetteleikse hän keikailemiskeinojakin,[16] ja aina pienestä lapsesta asti mietiskelee hän riettaita lemmenliittoja. Pian[17] hän miehensä juomingeissa[18] etsiskelee itsellensä nuorempia lemmikkejä; kuitenkaan hän ei valitse vasituisesti ketään, jolle hän äkkiä, tulen sammutettua, lahjoittaisi luvattomia huvituksia; vaan käskettäessä, kaikkein nähden ja miehensä tieten, hän kavahtaa seisoallensa,[19] joko häntä sitten kutsuu luoksensa kaupustelija tahi hispanialaisen laivan kapteini, joka irstaisista nautinnoista on valmis kalliistikin maksamaan. — Sellaisista vanhemmista ei ole syntynyt se nuoriso, joka on punannut meren punilaisella verellä,[20] joka on kukistanut Pyrrhuksen[21] ja voimakkaan Antilokhuksen[22] ja julman Hannibalin;[23] vaan se on maalaissotilasten jälkeisöä, sellaista, joka on oppinut kääntämään turpeita sabellilaisilla[24] lapioilla sekä ankaran äidin käskyn mukaan kotiin tuomaan katkottuja karankoja, kun aurinko muutti vuorten varjot[25] ja riisti ikeet väsyneiltä häriltä, tuoden virvoittavaa lepoa kiitävillä vaunuillansa. — Mitä tuhoisa aika on ollut turmelematta? Isäimme aikakausi, joka oli katalampi kuin heidän isäinsä,[26] on synnyttänyt meidät vielä kehnoimmiksi, meidät, jotka taas pian synnytämme vieläkin virheellisemmän jälkeisön.

7 Laulu.

Asterielle.[1]

Miksi itket, oi Asterie, tuota erittäin luotettavaa nuorukaista, Gygesta,[2] jonka poutaiset Favoniukset[3] ovat kevään alussa asettavat sinulle jälleen, Thynian[4] saaliilla sälytettynä? Hän, Notuksien[5] ahdistamana Orikukseen[6] päin, kun Kapran[7] myrskyä-ennustavat tähdet ovat nousseet taivaalle, viettää unettomana kylmät yönsä, runsaasti[8] kyyneliä vuodattaen. Ja kuitenkin hänen levottoman[9] ystävättärensä[10] lähettiläs kertoo hänelle, että Khloë huokailee ja surkuteltavasti hehkuu rakkaudesta,[11] sekä viekkaasti koettelee häntä tuhannellakin tavalla. Hän kertoo, miten valapatto vaimo väärillä syytöksillä yllytti herkkäuskoisen Proetuksen kiiruhtamaan kuolemaa liian puhtaalle Bellerofonille.[12] Hän kertoo Peleuksen[13] olleen joutumaisillansa Tartarukseen,[14] kun hän, puoltansa pitämättä, pakeni magnesialaista[15] Hippolytea, ja koskettelee petollisesti sellaisiakin kertomuksia, jotka saattavat hänet hairahtumaan. Turhaan! sillä Ikaruksen kallioita[16] kuurommin kuuntelee hän tällaista puhetta, ollen vielä viaton. — Mutta varo, ett'ei naapurisi Enipeus olisi sinulle kohtuutta enemmän mieleen, vaikka ei kukaan muu näytäkään yhtä taitavalta ohjaamaan hevostansa Marskentällä, eikä kukaan yhtä nopeasti ui pitkin Tuskus-joen[17] väylää. Sulje huoneesi heti yön alussa, äläkä katsahda kadulle hänen[18] vaikeroivan huilunsa soidessa ja ole hänelle tyly, jos hän usein sinua tylyksi kutsuukin.

8 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Mitä minä, vanhapoika,[2] teen Maaliskuun ensimmäisenä päivänä,[3] mitä tarkoittavat kukat, ja suitsutusaineesta täysinäinen astia ynnä nuot viheriälle turpeelle[4] hohutetut[5] hiilet, ihmettelet kuin sinä, joka olet perehtynyt kumpaankin kieleen.[6] Minä olin luvannut herkku-atriat ja valkean[7] pukin Liberille,[8] kun puuniskusta olin kuolemaisillani. Tämä päivä, jonka joka vuosi[9] tahdon juhlallisesti viettää, on poistava silatun tulpan[10] viini-astiasta, joka Tulluksen konsulina ollessa[11] on varustettu särpimään savua[12] — Tyhjennä, oi Maecenas, sata maljaa suositun ystäväsi menestykseksi ja anna yölamppujen palaa aina päivään asti! Loitolla olkoon kaikki huuto ja kiukku![13] Heitä nuo valtio-huolesi,[14] jotka sinulla ovat kaupunkimme suhteen! Dakialaisen Kotison[15] joukko on kaatunut; vihamieliset[16] Medialaiset[17] ovat keskenänsä riidoin noiden kurjain sotain tähden; Hispanian rannalla asuvat vanhat vihollisemme, Kantabrialaiset,[18] jotka myöhään ovat masennetut kahleilla,[19] ovat meidän alamaisiamme; jopa Skythalaisetkin,[20] jännittämättömin joutsin, aikovat väistyä kentiltänsä. Huolimatta siitä,[21] että kansa jossakin kohdin voi olla pulassa, älä[22] yksityismiehenä huolehdi liiaksi, vaan ota iloisesti vastaan nyky-ajan lahjat ja luovu yksitotisista tuumistasi.

9 Laulu.

Lydialle.[1]

Horatius:

Niin kauan kun pysyin suosiossasi,[2] eikä yksikään nuorukainen, minua suotuisammin,[3] kietonut käsivarsiansa vahanvalkean kaulasi ympärille, elin Persian[4] kuningasta onnellisemmin.

Lydia:

Niin kauan kun et lempinyt[5] ketään muuta tulisemmin, eikä Lydia, tuo nimikuulu[6] Lydia, ollut Khloën[7] perakolla,[8] elin romalaista Iliaa[9] kuuluisammin.

Horatius:

Minut valtaa nyt thrakialainen Khloë, joka osaa lempilaulujani ja taitaa soittaa kitaraa;[10] tämän puolesta en kauhistu kuolemaa, kunhan vaan Onnetar säästää eloon-jäävää sydänkäpyäni.[11]

Lydia:

Minua hehuttaa keskinäisellä liekillä[12] thurilaisen[13] Ornytuksen poika, Kalais; tämän puolesta tahdon vaikka kahdesti kuolla, kunhan vaan Onnetar säästää eloon-jäävää "poikaistani".

Horatius:

Mitäpä - jos entinen Venus[14] palaa ja yhdistää eroitetut vaski-ikeensä alaisiksi; jos keltakiharainen Khloë karkoitetaan tiehensä ja ovi on avoinna hyljätylle Lydialle?

Lydia:

Vaikka hän on tähteä kirkkaampi,[15] sinä korkkia keveämpi ja riehuvaa Hadrian[16] mertä raivompi; sinun seurassasi mielelläni tahtoisin elää, sinun seurassasi kuolla!

10 Laulu.

Lycelle.[1]

Vaikka joisit äärimmäisestä Tanais-joesta,[2] oi Lyce, sinä, joka olet naimisissa raa'alla miehellä, niin kuitenkin sinua itkettäisi jättäessäsi minut, kolkkoen[3] oviesi edustalla pitkänäni venyvän, noiden maassa-raivoavien pohjatuulien[4] saaliiksi. Kuuletko, millä jyskeellä ovi, millä tuo kaunisten huoneusten välimaalle[5] istutettu lehto ärjytuulista jymisevät; miten Jupiter[6] pelkällä nyökkäyksellänsä jäädyttää sataneen lumen? Heitä tuo Venukselle[7] vastenmielinen kopeus, jott'ei tuo pyörivällä pyörällä käyvä hihna alkaisi käydä päinvastaiseen suuntaan.[8] Tyrrhenialainen isä[9] ei ole synnyttänyt sinua kosijoille tylyksi Penelopeksi.[10] Oi! Vaikk'eivät lahjat, eivätkä rukoukset, eikä kosijain orvokilla kirjaeltu vaaleus, eikä Pierian[11] porton[12] haavoittama miehesi voi taivuttaa mieltäsi; niin sääli kuitenkin niitä, jotka sinua rukoilevat, sinä, joka et ole jäykkää tammea taipuvampi, etkä mieleltäsi[13] maurilaisia[14] käärmeitä lempeämpi! Tämä sivuni ei aina ole sietävä kynnystäsi, eikä sadevettä.[15]

11 Laulu.

Lydelle.[1]

Oi Merkurius[2] — sillä sinun opettajana ollessasi on oppelias Amfion[3] liikuttanut kivetkin laulullansa — ja sinä, oi kanteleeni,[4] joka kykenet kaikumaan seitsemälläkin kielellä, sinä, joka ennen olit mykkä ja suloton, mutta nyt sekä rikasten pöydissä että temppeleissä suotuisa; säestä minulle sellaisia säveliä, joihin Lydekin kallistaa vastahakoiset korvansa; hän, joka, kuten kolmivuotinen tamma laajoilla kentillä, hyppien leikittelee ja varoo kosketettaa, ollen lemmenseikoista tietämätön[5] ja irstaan puolison varaksi vielä liian nuorikin.[6] — Sinä voit viehättää tiikerit ja metsät seuralaisiksesi[7] ja hiljentää vinhaan-juoksevat purot. Sinun viehätystäsi väistyi kauhean hovin[8] ovenvartija, Kerberuskin,[9] vaikka sata käärmettä suojelee hänen hirvittävää päätänsä sekä julma henkäys ja verivisva valuu hänen kolmikielisestä kidastansa. Vieläpä sekä Ixion[10] että Tityos[11] nauroivat inhoittavin muodoin; ammennusastia seisoi hiukan aikaa kuivana, kun sinä ihanalla laulullasi viehätit Danauksen tyttäriä.[12] — Huomatkoon Lyde näiden tyttöjen rikoksen ja tuon tunnetun rankaistuksen sekä, miten astia aina on tyhjänä vedestä,[13] joka vuotaa alhaalta pohjasta, ynnä nuo lopulliset kohtalot, jotka odottavat rikoksia vielä Orkuksessakin.[14] He jumalattomat — sillä mitä pahempaa he ovat voineet tehdä? — he jumalattomat ovat julenneet kauhistavalla miekalla surmata sulhonsa. Noista useista vaan yksi ainoa,[15] joka ansaitsee hääsoihdun,[16] oli merkillisen[17] petollinen valapattoista[18] isäänsä kohtaan ja ikuisiin aikoihin kuulu tyttö; hän, joka sanoi nuorelle miehellensä:[19] "Nouse, nouse, ett'ei pitkä uni[20] kohtaisi sinua sieltä, josta et pelkääkään! Peijaa[21] appesi ja rikokselliset sisareni, jotka, kuten naarasjalopeurat, saatuansa vasikoita kynsihinsä — voi kauheata! — kukin repii omansa.[22] Minä, joka olen heitä hellempi, en surmaa sinua,[23] enkä kiusaa salpain takapuolella. Minut sälyttäköön isäni kauheilla kahleilla, koska armeliaisuudesta olen säästänyt kurjaa miestäni, tahi kuljettakoon laivastolla[24] Numidian[25] äärimmäisille seuduille! Mene sinne, minne jalkasi ja tuulenpuuskat sinun vievät, niin kauan kun vaan yö ja Venus[26] suosivat matkaasi; mene myötäisellä enteellä ja kaiverra hautakummulleni valitus, joka muistuttaa minusta!"[27]

12 Laulu.

Neobulelle.[1]

Kurjain tyttöjen osa on se, ett'eivät saa noudattaa rakkauttansa,[2] eivätkä mehukkaalla viinillä haihduttaa huoliansa tahi että menevät tajultansa,[3] peljätessänsä setänsä ankaraa toraa.[4] Kytherean[5] siivikäs poika[6] riistää sinulta, oi Neobule, vasusi; liparalaisen[7] Hebruksen pulskeus riistää sinulta kankaasi ja koko halusi uutteran Minervan[8] käsitöihin; kun hän on huuhdellut voidellut[9] hartiansa Tiberin[10] aalloissa, on hän itse Bellerofoniakin[11] etevämpi ratsumies, nyrkkitaistelussa ja kilpajuoksussa voittamaton, samoin älykäs hiihtämään hirviä, jotka, kun laumaa on hädistetty, pakenevat pitkin lakeutta,[12] ynnä sukkela hyökkäämään tiiheässä pensastossa piileskelevän metsäkarjun kimppuun.

13 Laulu.

Bandusian lähteelle.[1]

Oi Bandusian[2] lähde! Sinä, joka olet lasia[3] kirkkaampi ja ansaitset mehukasta viiniä sekä kukkia; huomenna uhrataan sinulle kauris,[4] jolle hänen sarvenaluista[5] pöhistynyt otsansa määrää sekä rakkaus- että riitaseikat. Kuitenkin turhaan! Sillä vallattoman karjan sikiö värittää kylmät purosi punaisella verellänsä. Sinuun ei saata vaikuttaa polttavan Kanikulan[6] rasittava aika; sinä suot suloista virkistystä aurasta uupuneille härille ja ympärinsä-kuljeskelevalle karjalle. Sinäkin olet tuleva kuuluisaksi lähteeksi, kun laulelen tammikosta, joka kasvaa noissa kallion-rotkoissa, joista lirisevät[7] vetesi puikeltavat.

14 Laulu.

Roman kansalle.[1]

Oi rahvas! Tuo Caesar, jonka äskettäin, Herkuleen[2] tavalla, sanottiin hankkineen itsellensä laakeriseppeleen[3] henkensä kaupalla, hän palaa nyt voittajana Hispanian rannalta Penatiemme[4] luokse jälleen. Jaloon mieheensä ihastunut puoliso[5] astukoon julkisalle, toimittamaan asianmukaisia uhreja, samoin myös kuulun päällikön sisar[6] sekä tyttöjen ja nykyään pelastettujen nuorukaisten[7] äidit, rukoilijan päähineellä koristeltuina. Oi pojat ja te, tytöt, jotka olette oppineet tuntemaan miehen,[8] pidättäkää pahanenteiset sananne! — Tämä päivä, jonka todellakin pidän juhlain juhlana, on poistava synkät huolet;[9] minä en pelkää sotamelskettä,[10] enkä väkivaltaista kuolemaa,[11] Caesarin hallitessa maanpiiriä. Mene, oi poika, tuomaan öljyä, seppeleitä ja Marsilaissotaa[12] muistuttava viini-astia, jos sellainen johonkin ehkä on sattumalta jäänyt kuljeskelevalta Spartakukselta[13] huomaamatta. Sano myöskin terävä-ääniselle Neaeralle, että hän rientää sitomaan myrrhasta-haisahtelevat hapsensa solmuun. Jos viipymys tapahtuu vihattavan ovenvartijan toimesta, niin mene tiehesi. Mieliä, jotka haluavat riitaa ja ilkeää toraa, masentavat harmaat hapset. Mutta minäpä nuoruuteni innossa en olisi kärsinyt tätä, Plankuksen[14] konsulina ollessa.

15 Laulu.

Khlorikselle.[1]

Oi kurjan lbykuksen akka! Paneppa vihdoinkin määrä leväperäisyydellesi ja huudossa-oleville[2] puuhillesi! Lakkaa leikkimästä tyttöjen seurassa, koska olet jo jotenkin lähellä hautasi parrasta,[3] sekä siroittamasta pilveä loistavien tähtien joukkoon![4] Jos jokin kyllin kaunistaa Foloëta,[5] se sama ei kaunista sinua, oi Khloris! Suuremmalla syyllä anastaa tyttäresi nuorukaisten asunnot,[6] kuten käsirumpun lyönnistä kiihtynyt Thyias.[7] Rakkaus Nothukseen[8] pakoittaa häntä[9] kiimaisen vuohen tavalla leikkimään; sinua, oi akka, miellyttävät kuulun Lucerian[10] läheisyydessä kerityt villat;[11] mutta eivät kitarat, eikä ruusunpurpurainen kukka, eivätkä sakoon asti[12] tyhjennetyt maljat.

16 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Vaskitorni,[2] rautatammiset ovet ja valpasten koirain huolellinen vartioiminen olisivat kyllin suojelleet salvatun Danaën[3] öisiltä ihailijoilta, joll'eivät Jupiter[4] ja Venus[5] olisi nauraneet Akrisiusta, kätketyn tytön pelokasta[6] vartijaa: tie olisi nimittäin turvallinen ja avoin, jos vaan jumala muuttuisi kullaksi. Kulta haluaa kulkea henkivartijain[7] keskitse ja halkoa kalliotkin,[8] paljoa voimakkaammin kuin ukonnuoli. Argolaisen ennustajan[9] huone[10] kukistui, voiton vuoksi perikatoon vaipuneena; lahjoin aukasi Makedonialainen[11] kaupunkien portit ja kukisti kilpailevat kuninkaat;[12] lahjat kietovat laivain julmat johtajat.[13] — Kasvavaa rahasummaa seuraa huoli ja himo suurempiin. Syystä, oi Maecenas, sinä ritarein kaunistus,[14] syystä olen kauhistunut kohoittaa laajalle-näkyvää päälakeani. Mitä enemmän kukin itseltänsä kieltää, sitä enemmän hän on jumalilta saava. Varatonna etsin minä niiden leiriä, jotka eivät mitään ahnehdi, ja karkurina taas haluan jättää rikasten roikat, koska silloin olen vähä-arvoisen[15] omaisuuden loistavampana isäntänä, kuin jos minun sanottaisiin varastohuoneissani säilyttävän kaiken sen, mitä ahkera Apulialainen[16] maanviljelyksellänsä saaneekin — varatonna suurien varain keskellä. Kirkasvesinen puro,[17] harvain auranmaiden metsä ja varma luottamus laihooni ovat minun onnellisempi osani, vaikk'ei sitä huomaa se, joka loistaa viljavan Afrikan[18] vallasta. Vaikk'eivät Kalabrian[19] mehiläiset kokoa minulle mettä, eikä viini mietone laestrygonilaisessa[20] kaksikorva-astiassa, eivätkä tuuheat villat kasva minua varten gallialaisilla[21] laitumilla; niin ahdistava köyhyys on kuitenkin kaukana, etkä sinäkään kieltäyisi antamasta lisää, jos sitä vaan haluaisin. Supistamalla himojani, lisään paremmin pieniä tulojani, kuin jos yhdistäisin Alyatteen[22] valtakunnan Mygdonilaisten[23] tantereihin. Niiltä, jotka paljo pyytävät, puuttuu paljo. Onnellinen[24] on se, jolle jumala säästävällä kädellänsä lahjoittaa sen, mitä hän tarvitsee.

17 Laulu.

Aelius Lamialle.[1]

Oi Aelius! Sinä vanhan Lamuksen[2] jalo jälkeläinen — koska kerrotaan sekä muinaisten Lamiain että koko heidän jälkeläistensä suvunkin aina siihen aikaan asti, johon muistorikkaat aikakirjat kestävät, tästä[3] saaneen nimensä; tuosta esi-isästä[4] johtaa alkunsa sekin, jonka sanotaan ensimmäiseksi, lavealti-hallitsevana kuninkaana, pitäneen hallussansa Formian[5] muureja ja tuota Marikan[6] rantoja[7] huuhtelevaa Liristä — huomenna on Euruksen[8] lähettämä myrsky siroittava lehtoon moninaisia lehtiä ja merenrannalle hyödyttömiä merikasveja, joll'ei sateen ennustajatar, vuosikas[9] varis, erehdy. Niin kauan kun ehdit,[10] kokoile kuivia puita:[11] huomenna pitää sinun palvelijoinesi, jotka ovat vapaina toimistansa, uhraaman Geniukselle[12] viiniä ja kahden kuukauden vanha[13] porsas.

18 Laulu.

Faunukselle.[1]

Oi Faunus,[2] sinä vauhkojen Nymfain[3] ihailija! Kulje suopeana alueeni ja päivänkämmenessä-olevain vainioitteni keskitse; mene menojasi, suosien nuorta karjaani,[4] jos vaan vuoden lopulla[5] sinun kunniaksesi teurastetaan pieni kauris, eikä runsasta viiniä puutu maljasta, joka on Venuksen ylin ystävä, ja vanha alttarisi suuresti savuaa hyvänhajuisesta suitsutusaineesta. Kaikki karja leikkii ruohoisella kentällä, kun Nonae-Decembres[6] jälleen palaa sinun kunniaksesi; koko kyläkunta[7] viettää juhlallisesti joutohetkensä niityillänsä ikeestä-irroitettuine härkinensä; susi kiertelee edestakaisin rohkeiden vuonain keskellä;[8] metsä varistaa viljelemättä-kasvavat lehtensä sinun kunniaksesi[9] ja maanmies[10] iloitsee, saadessansa kolmitahdissa[11] jaloin poljeskella[12] vihattavaa[13] maata.[14]

19 Laulu.