HRA KENONEN, HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA MIELIPITEENSÄ

Kirj.

Tiitus

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

HRA KENOSEN MATKA KONSTANTINOPOLIIN

Hra Kenonen lähtee aivan odottamatta pitkälle matkalle, jolta hän kuitenkin yhtä odottamatta palaa takaisin

Oli lämmin alkukesän iltapäivä, mutta hra Kenosen asunnossa Fredrikinkadun varrella maamme pääkaupungissa vallitsi kuitenkin olosuhteisiin katsoen verraten tyydyttävä ilmasto, sillä toisella puolen katua oleva kasarmimainen viisikerroksinen kivimuuri loi varjonsa juuri hra Kenosen ikkunoihin, ehkäisten auringonsäteiltä pääsyn m.m. siihen rauhoitetuksi julistettuun pyhättöön, jonka avoimesta ikkunasta sikarinsavukiekurat hiljalleen ja hätäilemättä purjehtivat pois kunnioitettavan aiheuttajansa, hra Kenosen lähimmästä ympäristöstä, ja jossa mainittu kunnioitettava henkilö, hra Aukusti Bartholomeus Kenonen, leposohvallaan sulatteli yhtä maukasta kuin voimakastakin päivällistään.

Oli, niinkuin sanottu, lämmin iltapäivä, josta syystä hra Kenonen loikoilikin leposohvallaan paitahihasillaan ja sukkasillaan. Hän oli nukahtanut puolen tuntia sekä herännyt erinomaisesti virkistyneenä niin hengen kuin ruumiinkin puolesta, ja nyt hän, ei enää aivan selällään, mutta ei ihan kyljelläänkään maaten tutki suurella mielenkiinnolla laajahkoa, onnistuneilla valokuvilla kaunistettua matkakertomusta Etelä-Euroopasta, hymähdellen silloin tällöin puoliääneen itsekseen ja vaipuen lopuksi haaveiluihin, jollaiset eivät usein hänen käytännöllistä, todellisuuden varmalla ja vankkumattomalla pohjalla pysyvää ajatustaan askarruttaneet.

Miten hra Kenosen ajatus tällä kertaa liittyi ajatukseen, mielikuva mielikuvaan, sitä voisi tuskin hra Kenonen itsekään tarkemmin selittää, ja vielä vähemmän sitä, miten nämä ensin irrallisina haihattelevat haaveet, mielikuvat ja ajatukset äkisti kokoontuivat yhdeksi ryhmäksi, sulautuivat toisiinsa, jähmettyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi ja kiteytyivät varsin merkilliseksi päätökseksi nopeudella, jonka täysin uskoo ja käsittää vain se, joka henkilökohtaisesti tuntee tämän suuripiirteisen miehen ja hänen erinomaisen päättäväisyytensä elämän ratkaisevissa käännekohdissa.

Hra Kenosen sisässä, hänen toimeliaassa henkisessä työpajassaan tällä hetkellä tapahtuva elementtien purkauksen kaltainen mullistus kuvastui hänen kunnioitusta herättävässä ruumiillisessa olemuksessaan siten, että hänen hengityksensä melkein salpautui, hänen päälaelta harvennut tukkansa alkoi kohota kiihdyttäväksi töyhdöksi, hänen suuri, vankka ja luonteenlujuutta todistava leukansa loksahti alaspäin, hänen tukeva vatsansa pysähtyi rauhallisessa, säännöllisessä liikkeessään ylös ja alas, hänen pitkät ja tuuheat, vähän riippuvat viiksensä värähtelivät ja hänen kieltämättä jossain määrin ulkonevat silmänsä, jotka sydämetön ivakuvien piirustaja mahdollisesti saattaisi, tapansa mukaan liioitellen, kuvata jämeiksi mulkosilmiksi, pysähtyivät tuijottamaan vastapäisellä seinällä riippuvaan kauppaneuvos Sampion suurennettuun valokuvaan, jonka kauppaneuvos itse, liikkeensä täyttäessä 35 vuotta, oli kunnioituksella ja kiitollisuudella lahjoittanut arvossapidetylle liiketuttavalleen ja henkilökohtaiselle ystävälleen A.B. Kenoselle.

* * * * *

Kolmen sekunnin kuluttua hyökkäsi hra Kenonen ylös, huusi rva Kenoselle ruokasaliin, että kapsäkki oli korkeintaan puolen tunnin kuluessa pakattava täydelliseen ja ehdottomaan matkakuntoon, vilkaisi kelloonsa, alkoi kiskoa toista kenkää jalkaansa ja saatuaan sen paikoilleen potkaisi kiireessään ja vahingossa toisen kenkänsä syrjään ja huomasi sitten potkaisseensa sen niin kauas leposohvan alle, ettei hän ulottunut sitä sieltä noin vain tempaamaan, vaan hänen oli pakko laskeutua sohvan ääreen permannolle yhtä epämukavaan kuin hänen kaltaiselleen henkilölle vähemmän arvokkaaseenkin asentoon. Näin haparoidessaan sohvan alle sadatteli hän kenkää, sohvaa ja rautatiehallitusta, viimemainittua tällä kertaa etupäässä siitä kylläkin oikeasta ja pätevästä syystä, että se, epäilemättä pelkästä virkavaltaisuudesta ja kiusanteon halusta, on määrännyt kaikki junat lähtemään aina puoli tuntia liian aikaisin. Saatuaan vihdoin piilossa olleen kenkänsä esille antoi hän sille kengitetyllä jalallaan vihaisen rangaistuspotkun, ja kurituksensa saanut jalkine poukahti ikkunalautaan, jolloin hra Kenonen alkoi sadatella sitä kuin ihmeen kautta välttynyttä mahdollisuutta, että se olisi rikkonut ikkunan tai lentänyt avoimesta ikkunanpuoliskosta ulos Fredrikinkadulle, jossa usein liikkui enemmän tai vähemmän epäilyttävää ja omistusoikeuden pyhyydestä välinpitämätöntä kansanainesta.

Rva Kenonen, joka luuli hra Kenosen lähtevän Hämeenlinnaan, minne hänen oli ollut aikomus matkustaa johonkin niistä lukuisista kokouksista, joihin hra Kenosen yhteiskunnallisena henkilönä täytyi tuhlata kallista aikaansa, kysyi kapsäkin äärestä viereisestä huoneesta, hra Kenosen juuri taistellessa ratkaisevaa taistelua kirotun kauluksen ja vielä kirotumman niskanapin kanssa, riittääkö yksi paita, jolloin hra Kenonen, jolla oli hirmuinen kiire — älä koskaan lykkää huomiseksi sitä, minkä voit tänä päivänä tehdä, on nimittäin hra Kenosen järkähtämättömin elämänohje — hermostui melkoisesti ja sanoi katkerasti hänen oman, laillisesti vihityn vaimonsa nähtävästi pitävän häntä tavallisena jätkänä ja maankiertäjänä, koska aikoi lähettää hänet kaukaiseen Konstantinopoliin ja mahdollisesti onnelliseen Arabiaan saakka ainoastaan yksi paita kapsäkissä.

— Konstantinopoliin! huusi rva Kenonen sydäntäsärkevällä äänellä ja vaipui osittain tainnoksissa kirjavalle lattiamatolle, mutta koska hra Kenosella ei parhaalla tahdollaankaan ollut aikaa ryhtyä häntä virvoittelemaan, niin sulloi hän kapsäkkiin niin paljon paitoja kuin ehti piironginlaatikosta parilla kelpo otteella käsiinsä kahmaista. Hän tosin jo silloin huomasi, että niistä ainakin puolet oli rva Kenosen paitoja, mitkä hän tunsi pitseistä, mutta hänellä ei nyt ollut tilaisuutta ryhtyä niitä lajittelemaan ja erottelemaan, sillä junan lähtöön oli enää kaksikymmentä minuuttia.

— Lähetän hänen paitansa vakuutetussa postipaketissa takaisin Konstantinopolista, mutisi hra Kenonen ja alkoi etsiä hammasharjaansa, joka oli ollut kateissa viime Tukholmanmatkasta lähtien.

Hra Kenonen käyttää näet matkoilla ollessaan aina hammasharjaa, jonka hän hotelliin saavuttuaan pistää vesilasiin pesupöydän reunalle, ottaen sen lähtiessään samasta paikasta yhtä koskemattomana kuin on sen siihen pannutkin ja säästäen siten luonnollisesti sekä harjaa että aikaa ja hampaitaan. Ja koska ajatus matkustaa Konstantinopoliin ilman hammasharjaa tuntui hänestä kutakuinkin yhtä mielettömältä kuin lähtö pohjoisnavalle ilman villasukkia ja kompassia, niin sieppasi hän makuukamarista rva Kenosen hammasharjan, pistäen sen päällimmäiseksi kapsäkkiin, sulki kapsäkin voimakkailla tempauksilla, litistettyään sen umpeen koko elävällä painollaan, nosti tämän kokeneen ja uskollisen matkatoverinsa eteiseen ja alkoi juuri kiskoa ylleen harmaata päällystakkiaan, kun rva Kenonen toipui hetkellisestä voimattomuudentilastaan ja juoksi myöskin eteiseen, heittäytyi hra Kenosen kaulaan, mitä ei tiettävästi ollut tapahtunut yhdeksän viimeksikuluneen vuoden aikana, vannotti äkkituumaista miestään luopumaan oudosta ja hurjasta aikeestaan ja rukoili, ettei hän hylkäisi isänmaataan ja kotiliettään eikä luopuisi Lutherin uskosta, johon hänet oli kastettu, ei pettäisi avioliittolupaustaan eikä vaipuisi inhoittavaan turkkilaiseen monivaimoisuuteen.

Kun hra Kenosella nyt, niinkuin jo edellä on käynyt selville, oli todellakin kiire, niin ei hän ehtinyt antamaan minkäänlaisia lupauksia enempää toisessa kuin toisessakaan suhteessa, vaan — huomautettuaan kuitenkin ohimennen, että hänet on kastettu vain hätäkasteessa — karisti hän rva Kenosen kaulastaan ja puristi hyvästiksi hänen kättään, mikä ei kuitenkaan sattunut olemaan rva Kenosen käsi, vaan eteisen vaatenaulakossa riippuvan sadetakin vasen hiha, suuteli epähuomiossa vaateharjaa, sylkäisi ja juoksi ulos, kapsäkki toisessa ja rva Kenosen punainen päivänvarjo toisessa kädessään, huutaen mennessään rappukäytävässä, että hän kirjoittaa heti lisää, antaen silloin tarkempia tietoja ja määräyksiä. Rva Kenonen seisoi vielä neljännestunnin kuluttua eteisessä, hiukset hajallaan ja katseessa kauhun ilme, kun asemalta tuli eräs kantaja, joka toi rva Kenosen punaisen päivänvarjon sekä terveisiä hra Kenoselta, että hän oli ehtinyt juuri parahiksi junaan, viimeisen vaunun takasillalle, miltä hän oli junan vieriessä asemalta heittänyt kantajalle yhden markan ynnä punaisen päivänvarjon, huutaen sitten, kämmeniään suun edessä torvena pitäen, osoitteensa sekä jotain muuta, jota kantaja ei kuitenkaan junan jyrinän ja välimatkan pitenemisen vuoksi ollut kuullut.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui asiaan lisävalaistusta, postin tuodessa rva Kenoselle junassa kirjoitetun kirjeen hra Kenoselta, missä viimemainittu, jolla sivumennen sanoen on aina sellaiset paperit kuin passit ynnä muut kunnossa, ilmoitti päättäneensä virkistyksekseen ja yleissivistyksensä kartuttamiseksi tehdä matkan Konstantinopoliin, kuka tiesi Pyhälle maallekin ja onnelliseen Arabiaan, käski rva Kenosen olla hyvässä turvassa ja muuttaa kesän ajaksi Luonnonmaahan Naantalin lähelle, jossa asuu luotettavaksi ja rauhalliseksi tunnettu väestö, sekä käydä kolmesti viikossa, sikäli kuin katsoo siihen syytä olevan, kylpemässä Naantalissa liikaa lihavuutta vastaan, ja pitää poikia kurissa, etteivät he ylimielisellä käytöksellään häväisisi isänsä kunniallista nimeä ja vastoin asetuksia ja sakkotauluja tallaisi tai muuten vahingoittaisi Naantalin kaupunkia mahdollisesti kaunistavia istutuksia ja kukkalaitteita, jotka ilahduttavat luonnonkauneuden ystävää ja luovat viihdytystä kivulloisen kylpyvieraan rauhattomaan rintaan. Lopuksi lupasi hra Kenonen pysyä yleensä oppi-isämme Lutherin uskontunnustuksen kannalla, mikäli eivät ankarat ja hengenvaaralliset asianhaarat pakoittaisi joskus tilapäisesti löysäämään sen pykälistä uskonkiihkoisuudestaan ja ahdasmielisyydestään tunnettujen musulmanien keskuudessa. Mitä erityisesti aviolupaukseen tulee, niin pitää hra Kenonen sen yhä edelleenkin voimassa, huomauttaen sulkumerkkien välissä, että turkkilaiset naiset, jotka huokaavat rutivanhoillisten säädösten ja mustasukkaisten miestensä orjuudessa, ovat yleensä hunnutettuja, niin ettei niistä tiedä, mikä on nuori, punaposkinen tyttö ja mikä vanha, hampaaton akka. Kirjeen viimeisellä sivulla kysyi hra Kenonen, oliko päivänvarjo, jonka hän väitti rva Kenosen tupanneen hänen kainaloonsa sateenvarjon sijasta, tullut takaisin, ja oliko kantaja muistanut sanoa, että kassakaapin avain oli kirjoituspöydän vasemmassa alalaatikossa ja viimemainitun laatikon avain hra Kenosen kapsäkissä.

Rva Kenonen muutti jäljellä olevine perheineen heti Luonnonmaahan, kauniissa lahdenpoukamassa olevaan taloon, jonka kaikesta huoltapitävä hra Kenonen Turun läpi kulkiessaan oli sekä ehtinyt että muistanut tilata perheelleen kesäasunnoksi, eikä hra Kenosesta sitten kuulunut muuta kuin yksi Trelleborgissa postiin pantu tavallinen kuvaton postikortti, johon oli suurilla, mutta hieman epävarmoilla kirjaimilla kirjoitettu hra Kenosen helposti tunnettavalla käsialalla ainoastaan seuraava, kolminkertaisesti alleviivattu sana:

" Suuremmoista!!"

Rva Kenonen koetti turhaan miettiä, mikä hra Kenoseen oli niin suurenmoisen vaikutuksen tehnyt, ja meni sitten kieltämään poikia ajelemasta talon kanoja.

* * * * *

Seuraavana iltana, kun rva Kenonen istui avonaisen ikkunan ääressä, parsien poikien sukkia, hengittäen puutarhasta leviävää syreeninkukkien tuoksua ja katsellen peilityynessä Naantalin salmessa Kultarantaan päin lipuvaa palkovenhettä, hän näki vanhanpuoleisen miehen soutavan niemen takaa laituriin ja nousevan maihin. Sitten hän kuuli miehen huutavan vähän ylempänä rantapengermällä kiviä nakkeleville pojille:

— Asuuks tääll rouva Kenonen? Mull olis hälle kiireellinen telegrammi!

Rouva Kenosen sydäntä kouristi, ja henkisillä silmillään hän näki rakkaan miehensä lepäävän vaaleana ja jäykkänä mustilla paareilla keskellä Konstantinopolin katua, uhkaavannäköisen turkkilaisen roskajoukon tungeskellessa paarien ympärillä ja fetsipäisen turkkilaisen lääkärin tri Ali Baban, nenällään siniset sankalasit ja leuassaan ruskea parta, kumartuessa koettelemaan hra Kenosen sydäntä. Ja lääkäri kohottaa päätään ja sanoo turkin kielellä ja kumealla äänellä: "Kuollut!" ja julmat turkkilaiset hymyilevät vahingoniloisesti. Päivä paistaa ja minareettien huiput kylpevät Etelän auringon kultaisessa hohteessa, jonka säteet säälien hyväilevät myöskin hra Kenosen iäksi kalvenneita kasvoja…

Ennen näitä silmänräpäysvalokuvia hra Kenosen surullisesta kohtalosta oli maailma jo ennättänyt musteta rva Kenosen silmissä, mutta kooten kaikki voimansa nousi hän ylös ja juoksi rantaan, tempaisi sähkösanoman vanhanpuoleisen miehen kädestä, huusi "oih!" ja vaikeroi, ettei hän uskalla sitä avata, koska hänen sydämensä ja aavistuksensa sanoo hänelle, että Kenoselle on tapahtunut jotain hirveätä, ja että hän on nyt leski ja hänen hennot poikansa turvattomia orpolapsia, joilla ei tänään ole tietoa siitä, mitä he huomenna voivat suuhunsa panna. Tämän synkän uutisen kuullessaan avasivat nuoret Kenoset harvinaisella yksimielisyydellä kitansa ja alkoivat parkua pahalla äänellä huutaen, että he tahtovat voileipää ja maitoa ja juustoa ja viiliä, viimemainittua jauhosokerilla ja inkiväärillä höystettynä, ja rva Kenonen avasi sähkösanoman, mutta pudotti sen maahan, tarttui päähänsä ja huusi vielä kerran: "oih!" Sitten hän tointui hieman, nosti vapisevin käsin sähkösanoman ja luki seuraavat sanat:

"Katso perään ettei Kalle putoo mereen.

Kenonen".

Rva Kenonen sulki miettiväisenä sähkösanoman, maksoi vanhanpuoleiselle miehelle 1 mk. 25 p., minkä vanhanpuoleinen mies otti vastaan sen näköisenä, kuin olisi hän oikeastaan ollut saapa 2 mk., ja loi sitten katseensa vanhimpaan ja siis myöskin viisaimpaan poikaansa Kalleen, joka täydellä voimallaan ja vakaumuksen lämmöllä itkeä kohotteli orpoutensa haikeutta, huomasi tämän nuorukaisen likaisimmaksi olennoksi koko Luonnonmaan luomakunnassa ja kysyi sen johdosta, eikö hänen tapansa ole ensinkään käydä uimassa.

Kalle Kenonen pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi, että merivesi on niin suolaista ja kylmää, että hän saa lavantaudin, ja uimaranta niin huono — teräviä kiviä pohjassa — ja hänen oikea jalkapohjansa vielä kipeänä siitä, kun hän sen polkaisi ruostuneeseen rautanaulaan. Yleensä huomasi rva Kenonen myöskin tämän nuoren lehvän Kenosten viheriöitsevässä sukupuussa tuntevan koko suvulle yhteistä kammoa vettä, niinhyvin suolaista kuin makeaakin kohtaan, joten hän ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin hra Kenosen kiireellisen sähkösanoman johdosta.

Neljäntenä päivänä edellä mainitun sähkösanoman saapumisesta ilmestyi hra Kenonen hikisenä ja huolestuneena ja kapsäkki kädessä höyrypursi "Nådendalista" eli Näärentaalista, niinkuin raisiolaiset sanovat, laiturille, kiiruhti ylös taloon ja huusi jo portilla, ovatko pojat kotona ja oliko Kalle pelastunut, ja kun pojat olivat tulleet saapuville ja asetetut riviin, luki hra Kenonen heidät kahteen kertaan ja tukisti kummallakin kerralla heitä jokaista vuorostaan, ilmeisestikin tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, että he todellakin olivat eläviä Kenosia eivätkä vain joitakin henkimaailman utuisia ja häipyviä Kenos-ilmestyksiä. Sitten kiinnitti hän erikoisen huomionsa rivin pisimpään mieheen eli Kalleen ja lupasi piestä hänet siniseksi ja gredliiniksi, jos hän vielä toisen kerran rohkenee hukuttaa itsensä.

Mutta kun rva Kenonen sanoi, etteivät pojat olleet missään hengenvaarassa olleetkaan, ja kysyi, miksi Kenonen oli niin pian palannut Konstantinopolista ja matkaltaan onnelliseen Arabiaan, niin rauhoittui hra Kenonen melkoisessa määrässä, tukistaen sen johdosta koko poikajoukon varmuuden vuoksi vielä yhteen kertaan, tällä kertaa etupäässä siitä syystä, että he olivat uskaltaneet pettää häntä olemattomalla hengenvaarallaan, ja vetäytyi sitten rva Kenosen kanssa sisähuoneisiin, missä hän alkoi purkaa kapsäkkiään, purkaen siinä sivussa myöskin sappeaan rva Kenoselle sen anteeksiantamattoman huolimattomuuden johdosta, että enemmän kuin puolet kapsäkissä olleista paidoista oli ollut rva Kenosen yksityistä liinavaatevarastoa. Hra Kenonen lausui otaksuman, että rva Kenonen varustaa hänet seuraavalle matkalleen hameilla ja kureliiveillä ja harsopuseroilla, ja ilmaisi sitten, ettei hän oikeastaan ollut Konstantinopolissa käynytkään. Hänen oli nimittäin täytynyt keskeyttää matkansa jo Etelä-Saksassa tai jossain sentapaisessa maassa, koska hän oli nähnyt erästä Kallen kokoista ja hieman Kallen näköistä poikaa nostettavan hukkuneena Tonavasta tai Weikselistä tai Seinestä tai jostain muusta sen suuntaisesta joesta, jonka nimestä hra Kenonen ei ollut oikein selvillä, kun rannassa ei ollut mitään sellaista taulua, jossa joen nimi olisi ollut mainittuna. Ainakaan ei hra Kenonen ollut mitään tuollaista nimikilpeä huomannut.

Ja kun ei hra Kenonen ollut lähtiessään muistanut taikka oikeastaan ehtinyt antaa mitään määräyksiä ja ohjeita poikien valvonnan ja hukkumisen vaaralta varjelemisen suhteen, niin ei hänen ollut auttanut muu kuin kääntyä takaisin melkein Konstantinopolin tulliportilta.

Hra Kenonen lopetti matkakertomuksensa huokaukseen, että hän on todistettavasti onnettomin isä sekä Uudenmaan että Turun ja Porin läänissä, eikä voi koskaan levollisin mielin matkustaa edes Helsingistä Oulunkylään, Tikkurilasta ja Keravasta puhumattakaan.

Sitten avasi hra Kenonen ikkunan, pisti päänsä siitä ulos ja alkoi haukkua läheisellä mäellä tappelevia poikiaan ryövärimäisestä ja sivistyskansan jäsenille sopimattomasta elämästä, heristi heille nyrkkiään ja uhkasi vihoissaan, että hän seuraavalla kerralla Konstantinopoliin ja onnelliseen Arabiaan lähtiessään lukitsee heidät koiranketjuilla ja varmuuslukoilla sängyntolppiin kiinni, minkä ennakkopäätöksen julistettuaan hän tiedusteli, missä se pitkäsiima on ja miten kastemadot jaksavat, ja muutaman tunnin kuluttua saivat pojat tuntea mahtavan isänsä hallituksen taas alkaneen, kiskoessaan kuin kaleeriorjat irvissä ikenin Kukkarokivelle päin suurta ja vanhaa ruuhta, joka oli raskas kuin synti, ja jonka perässä istuva, henkisen tasapainonsa jälleen saavuttanut hra Kenonen tyytyväisin ja toivorikkain mielin laski pyydyksiään mereen.

Aurinko painui taivaanrannan alapuolelle suurena kultaisena pallona, apilapelloilta Raision rantamilta kantautui veden yli sakeita ja makeita tuoksuja, ja jostain kaukaa, Ruissalon suunnalta, kuului karjankellojen kalahduksia.

Hra Kenonen veti mielihyvällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja murahti:

— Joopa joo…

HRA KENONEN KESÄLAITUMELLA

Miellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä luonnon-ihanassa Luonnonmaassa

Palattuaan retkeltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään hyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuuteen luonnonihanuudestaan ja hymyilevistä maisemistaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä, raikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen ja sopivan kehyksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka päähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja taideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen vaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jälkeläisensä, nimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotias Heikki Kenonen, 8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Vilhelm Kenonen, 4-vuotias Jonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.

Klo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli mahtavasti, veti laveat nimettömät ylleen, sysäsi jalkansa kulta- ja hopealangoilla ylellisesti kirjailtuihin tohveleihinsa, otti kylpylakanan kainaloonsa sekä lähti, uusien punaisten housunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas rantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten varovaisesti pisti oikean jalkansa isonvarpaan veteen, värähti ja sanoi "burr!", tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätensä etusormellakin, mittasi veden lämpömäärän uimahuoneen seinällä olevalla lämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite, uskollisena kaikkien lämpömittarien ikivanhoille traditsioneille, valehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi tänä kesänä lämmennyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien ne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Senjälkeen palasi hän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä mahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.

Keittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi, levisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin tuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista salapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.

Mutta mäeltä riihen takaa kuului valtaava melu. Siellä esittivät Kenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta elämästä. Kalle Robinson oli rakentanut havuista majan kuusen juurelle, ja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen, joka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu jalastaan nuoralla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi laama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin vaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan varoittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat ihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm, jousilla ja nuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkösälle metsän reunasta.

Päivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä huoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden kasvojensa peitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan, ja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan tulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen nenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen ympärillä ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä pelättävä mies todellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen nenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.

Hra Kenonen huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin kärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai huulella.

Vihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman päivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:

"Herännyt leijona on kiivas, On julma hammas tiikerin, Mut ihminen, min raivous riivas. On hirmuisista hirmuisin".

Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa, nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asestettuna tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja tuhansien äkkikuoleman käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla, milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunin kyljestä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painoisensa miehen niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.

Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta kärpäsjahtia, niin olisi häneen varmaankin vaikuttanut mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioitettavan ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella ahdistavan kärpäset sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään voinut pelastaa niitä hra Kenosen varmalta, surmaatuottavalta iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin vangitsevan, vieläpä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastunut kärpäslätkästä. Tämän ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen saavuttanut jo varhaisessa nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästen ja muiden lentelevien hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. "Mitä nuorena oppii, sen vanhana taitaa", mutisikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.

Välistä hra Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansanomaisuudelleen on, että hän lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten, pelloilla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen sopivaisuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperossikotelosta, joka hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.

Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.

Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle, tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin hyvää.

* * * * *

Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää, kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä. Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampumien tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.

Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen äskeisestä ulkomaamatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan mahdollisuuksista arveltiin.

Hra Kenonen nojautui silloin taaksepäin korituolissaan karisti tuhkan sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa ja kaikesta päättäen eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman, edestakaisin. Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.

Vieraat nyökäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin aina… mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se yksinkertainen syy mahtoi olla.

Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoista minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin, rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti, vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei sekuntiakaan siitä yli.

Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa muhennokseksi laitettuina, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.

Saatuaan näin vakuuttavat takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit keventynein sydämin kotiinsa.

HRA KENONEN JA NAISASIA

Hra Kenonen käy Naantalin kaupungissa ja palaa sieltä sekä hämmästyneenä että suuttuneena

Mutta muutamien päivien kuluttua valtasi hra Kenosen toimeliaan hengen jälleen matkustushalu, ja koska hän oli epäonnistunut yrityksessään päästä kaukaiseen Konstantinopoliin, niin alkoi hän arvella, eikö mahdollisesti retki melkoista lähempänä olevaan, vaikkakin tuntuvasti pienempään Naantalin kaupunkiin, jonne oli vain tuo verraten vähäpätöinen 3 kilometrin matka, onnistuisi paremmin. Tavallisella päättäväisyydellään ja nopeudellaan panikin hän tämän suunnitelmansa täytäntöön, astui eräänä päivänä klo 12 laivaan ja astui arvokkaasti laivasta Naantalin laiturille tasan puolen tunnin kuluttua, jolla välin laiva oli ehtinyt poiketa viidessä muussakin laiturissa.

Hra Kenonen huomasi Naantalin kaupungin erittäin miellyttäväksi ja kodikkaaksi pisteeksi synnyinmaansa kartalla, mutta pudisti vakavasti päätään ajatellessaan mahdollisuutta, että hänen täytyisi siirtää sinne varsinainen toimintansa. Sillä hra Kenosen kaltainen liikemies tarvitsee ennen kaikkea laajan, suuren ympäristön, jossa hänellä on mahdollisuudet päästää kaikki pursuvat ja kuohuvat voimansa ja liikemieskykynsä valloilleen. Tahtoopa välistä itse Helsinkikin käydä hänelle liian ahtaaksi, niin että hänen täytyy siirtyä viikoksi tai pariksi Pohjanmaan lakeuksille, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja voidakseen ojennella raajojaan. Naantalissa hän kiireen tullen — ja toimessa ollessaan on hänellä aina kiire — löisi ensimmäisessä käänteessä nenänsä lähimmän talon nurkkaan.

Käveltyään Naantalissa yhden tunnin hra Kenonen tunsi osaavansa tämän kaupungin ulkoa ja tuhautti kärsimättömästi sieraimiaan, joutuessaan viidennen kerran erään puiston keskessä olevan vesimyymälän eteen. Muudan vanhahko Naantalin kaupungin alkuasukas, joka näki hra Kenosen olevan ensi kertaa paikkakunnalla, kysyi häneltä, oliko hän jo käynyt kirkossa, jota hän väitti Naantalin suurimmaksi nähtävyydeksi. "Kirkko kuin kirkko… kyllä minä olen niitä nähnyt", vastasi hra Kenonen ja kysyi vuorostaan, milloin ensimmäinen laiva lähtisi.

Saatuaan kuulla sen lähtevän vasta kello neljän aikaan tajusi hra Kenonen, että hänellä oli nyt runsaasti kaksi tuntia ylimääräistä aikaa, jota hänen olisi vaikea saada tyydyttävästi kulumaan. Hän alistui kuitenkin välttämättömyyden pakkoon, koska ei mikään muukaan näyttänyt auttavan, kapusi Kuparivuorelle ja katseli sieltä käsivarret rinnalla ristissä allaan olevaa maisemaa kuin vangittu Napoleon pienen saarensa korkeimmalta, kalliolta sitä ahdasta valtakuntaa, johon kohtalon sokea käsi oli mahtavan kotkan kiinnikytkenyt.

Hra Kenonen laskeutui alas Kuparivuorelta ja käveli ikävystyneenä kuudennen kerran ennenmainitun vesimyymälän ohitse. Koska ensimmäinen puolitusinaa tapaamisia täten oli tullut täyteen, osti hra Kenonen sen kunniaksi lasin mehuvettä ja siirtyi sitten kylpylaitoksen puistoon, jossa hän istuutui muutamalle penkille, mahdollisimman kauas koreavärisissä kesäpuvuissaan keikailevista vierasmaalaisista kylpyvieraista, ja alkoi kantapäillään piirustella käytävän hiekkaan mittausopillisia kuvioita. Hra Kenosen silmät ovat kyllä nekin olleet aikoinaan avoimet naisellisille suloille ja muulle maalliselle turhuudelle, mutta iän karttuessa on hänkin vakiintunut, jotapaitsi hän on niin paljon maailmaa nähnyt mies, ettei pienen kylpyläkaupungin vierasnäyttely voi tarjota hänelle mitään erikoisesti uutta ja mieltäkiinnittävää.

Jokseenkin tähän suuntaan kiersivät hra Kenosen ajatukset melkein tahdottomasti, itsetiedottomasti ja epäselvästi, kun hän samassa havahtui mietteistään siihen, että hänen jalkainsa juureen putosi naisten käsilaukku, sellainen salaperäinen esine, jota ilman kaupunkilaisnainen ei voi ottaa yhtään askelta porttinsa ulkopuolelle.

Hra Kenonen huomasi sen pudonneen eräältä pitkäkasvuiselta ja laihalta, melkoisen miesmäisesti puetulta ja kävelevältä naishenkilöltä, ja kun hra Kenonen tarpeen vaatiessa on itse kohteliaisuus, niin kiiruhti hän nostamaan käsilaukun maasta ja ojentamaan sen omistajattarelleen, joka itsekin oli huomannut sen putoamisen ja kääntynyt sitä noutamaan.

— Kiitos! sanoi nainen ja istuutui sitten, hra Kenosen ikäväksi pettymykseksi, samalle penkille, jolla hra Kenonenkin istui.

Nainen, jolla oli silmälasit nenällä, mutta jonka tukka ei kuitenkaan ollut lyhyeksi leikattu, aloitti kursailematta keskustelun hra Kenosen kanssa, sanoi tulleensa usein hra Kenosta vastaan Helsingin kaduilla sekä siis tuntevansa hänet ulkonäöltään, ja alkoi sitten puhua sodan uhasta. Hänellä tuntuivat kaikki asiat olevan valmiina pääkopassa, niin ettei hra Kenosen tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista, ja hän sanoi, että sodat niinkuin kaikki muukin paha tässä maailmassa johtuu siitä, että ohjakset ovat miesten käsissä.

— Kenenkäs käsissä niiden sitten pitäisi olla? kysyi hra Kenonen äkkiä ja mullisti silmiään. — Lastenko?

— Ei, vaan naisten! vastasi toinen tarmokkaasti.

— Te taidatte olla niitä naisasianaisia, joista minä olen jotain juttua kuullut? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti ja siirtyi varovaisuuden vuoksi hieman kauemmaksi naapuristaan.

Viimemainittu myönsi kuuluvansa tuohon hra Kenosen pelkäämään luokkaan, jolloin hra Kenonen heti siirtyi penkin toiseen päähän.

— No älkää nyt lähtekö karkuun? sanoi hänen uusi puhekumppaninsa. — En minä teitä pure!

— Kuka sen tietää! mutisi hra Kenonen. Mutta koska naisasianainen oli vedonnut hänen rohkeuteensa, niin jäi hän tietysti paikoilleen ja sanoi:

— Mitä niihin sotiin tulee, niin luulen, ettei tässä maailmassa olisi yhtään rauhallista päivää, jos naiset olisivat vallassa. Minä en ole vielä koskaan tavannut kahta naista, jotka olisivat olleet oikein hyvässä sovussa keskenään ja joiden välille ei ennemmin tai myöhemmin olisi tullut toraa. Se olisi kamala tapaus, jos naiset saisivat vallan käsiinsä… mutta eiväthän ne sitä toki onneksi milloinkaan saa, lisäsi hra Kenonen luottavaisesti.

Kuullessaan näin taantumuksellista puhetta innostui naisasianainen väittelemään hra Kenosen kanssa aatteistaan, ja vaikka hra Kenosella on vastaus aina valmiina siinä kuin jollain toisellakin, niin täytyy meidän tunnustaa, että tämä harvinainen mies tällä elämänsä kohdalla ensi kerran todellisesti pelkäsi joutuvansa tappiolle, sillä se tapa, jolla naisasianainen pommitti häntä yllättävillä väitteillä, välikysymyksillä, huudahduksilla, historiallisilla tapahtumilla sekä ivan ja pilkan myrkytetyillä nuolilla, joita vastaan rehellinen ja vakaamielinen hra Kenonen oli jokseenkin turvaton, oli aivan tavaton. Hra Kenonen sai lyhennetyssä ja kootussa painoksessa silmilleen kaikki ne muistutukset, joita naisilla on Saaran ja Hagarin päivistä alkaen ollut miehiä ja heidän toimenpiteitään vastaan esitettävänä. Ja kaikkien nykyisten epäkohtien pohjimmaisena syynä, sai hän kuulla, on se suuri kasvatusopillinen virhe, että pojat saavat erilaisen kasvatuksen kuin tytöt ja saavat leikkiä erilaisia leikkejä hevosilla, pyssyillä ja miekoilla, jotka kasvattavat heissä raakuutta ja verenhimoa. Sentähden on pojat kasvatettava samalla tavoin kuin tytötkin, jotta heistä kasvaisi kilttejä ja hyödyllisiä jäseniä tähän yhteiskuntaan.

— Kilttejä lammasnahkaisia tohvelisankareita! ärjäisi hra Kenonen, joka oli lopulta alkanut yhä enemmän ja enemmän menettää mielenmalttiaan, etenkin sen vuoksi, ettei hän mitenkään tahtonut saada suunvuoroa.

Ei ole aivan mahdoton sekään peloittava otaksuma, että hra Kenosen ja naisasianaisen väittely, joka oli alkanut kohota niin korkeaan äänilajiin, että se herätti Kasinon verannalla päivällistään syövän kylpyläyleisön huomiota, olisi muuttunut suoranaiseksi käsikähmäksi, jollei hra Kenonen olisi samassa huomannut, että kello oli viittä minuuttia vailla neljä, ja alkanut hyvästiä sanomatta juosta laivalle.

* * * * *

Hra Kenonen palasi Naantalista sekä hämmästyneenä että suuttuneena kaikesta siitä, mitä hän oli naisasianaiselta kuullut, ja päästyään sisään sanoi hän rva Kenoselle saaneensa silmänsä auki ja nyt vasta täysin käsittävänsä ne jumalattomat ja lainvastaiset päämaalit, joihin kirotut naisasianajajat pyrkivät.

Rva Kenonen käski hänen puhua suunsa puhtaaksi, minkä hra Kenonen siekailematta tekikin. Ja kun rva Kenonen sitten sanoi, ettei hän voi huomata mitään väärää ja nurinkurista Naantalissa olevan "suffraketun", niinkuin hra Kenonen häntä nimitti, mielipiteissä, niin kohotti hra Kenonen oikean kätensä ylös, ikäänkuin manatakseen taivasta sen todistajaksi, mitä hänen oman perheensä keskuudessa tapahtui. Hra Kenonen käveli sitten koko iltapäivän pitkin askelin permannolla, heilutellen käsiään ja koettaen saada aviopuolisonsa luopumaan turmiollisesta maailmankatsomuksestaan, mutta kun myöskin rva Kenonen varsin hyvin tietää, mitä hän tahtoo ja mitä hän ei tahdo, niin ei hra Kenosen kaunopuheisuus tällä kertaa kantanut mitään mainitsemisen arvoisia hedelmiä, ja raskaalla, katkeroituneella sydämellä meni hän sinä iltana nukkumaan.

Seuraavana aamuna lähti hra Kenonen Turkuun, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hänellä kainalossaan joukko paketteja. Sitten kutsui hän pojat eteensä, ja kun koko joukko oli saapuvilla, piti hra Kenonen, kasvojaan omituisesti vääristellen ja luoden rva Kenoseen silloin tällöin merkillisiä silmäyksiä, pienen puheen, jossa hän tunnusti olleensa ymmärtämätön isä, joka vasta vanhoilla päivillään on saanut tietää, miten poikia on kasvatettava.

Nuoret Kenoset kuuntelivat tätä harvinaista esitystä hämmästyksellä, jolla ei enää ollut mitään rajoja, kun hra Kenonen hitaasti aukaisi pakettinsa ja antoi kullekin pojalle kirjavan, posliinipäisen nuken sanoen, että ajat ovat nyt suuresti muuttuneet ja ettei hän halua ottaa omalletunnolleen poikiensa kasvamista raakalaisiksi ja maantierosvoiksi. Uudet, hameniekat isännät olivat nyt astumassa Euroopan kohtaloiden johtoon, ja sen vuoksi on parasta, että myöskin Kenosen pojat ajoissa alkavat tottua uuteen järjestykseen. Itse oli hän, hra Kenonen, ehkä liian vanha saadakseen sopivaa tointa uudessa akkaväen tuhatvuotisessa valtakunnassa, mutta ahkeralla harjoituksella ja hyvällä tahdolla toivoi hän sentään voivansa vielä mahdollisesti kehittyä kätilöksi, kuppariksi tai pesumatamiksi.

Senjälkeen käski hra Kenonen, joka oli saanut mielestään tarpeeksi nolatuksi rva Kenosta, poikiensa mennä hiiteen ja viedä nuket mennessään, ja pojat luikkivat hämillään metsään, jossa he hirttivät uudet lahjansa puiden oksiin ja alkoivat ammuskella niitä kaaripyssyillään, leikkien punanahkoja, jotka kiduttivat kynsiinsä joutuneita valkonaamaisia sotavankeja.

HRA KENONEN EMÄNTÄNÄ

Hra Kenonen muuttuu isännästä emännäksi ja keittää riisiryynipuuron

Ajatuksenvaihtoa naisasiasta jatkui hra Kenosen ja puolisonsa välillä vielä seuraavana päivänä, ja rva Kenonen sanoi, että olisi hauskaa nähdä hra Kenosen hoitavan kotitalouttaan edes yhden päivän, ja hra Kenonen paukautti nyrkillä rintaansa sanoen, että kyllä hän on valmis siihen koska tahansa, ja lausui toivomuksen, että suffraketut olisivat yhtä valmiit ja kykenevät hoitamaan miesten raskaat tehtävät. Ja rva Kenonen otti miehensä heti kohta sanoistaan kiinni ja matkusti seuraavana aamuna koko päiväksi Turkuun, ja kun hra Kenonen aamulla sai sen kuulla, niin hän vähän pöllähti, ja kun hän kuuli, että rva Kenonen oli ottanut palvelustytön mukaansa, niin hän pöllähti vielä enemmän ja piti sitä arvottomana ja sopimattomana sotajuonena, mutta päätti kuitenkin hoitaa uudet tehtävänsä niinkuin mies, ajoi pojat vuoteiltaan metsään ja sanoi, että mitä kauemmin he siellä pysyvät, sitä parempi. Sitten järjesti hän vuoteet sillä tavoin, että työnsi sängyt patjoineen, tyynyineen ja lakanoineen kokoon, heitti peitteet päälle ja sanoi, että tämäpä nyt muka konsti!

Sen tehtyään istuutui hän miettimään ruokapuolta, ja hänen sisäinen aavistuksensa sanoi hänelle, että jos hän ryhtyisi aamiaista puuhaamaan, niin joutuisi se valmiiksi aikaisintaan päivälliseksi. Käytännöllisenä miehenä päätti hän siis sivuuttaa aamiaisen vaitiololla ja siirtyä yhtähyvin oikopäätä päivällisvalmistuksiin.

Pian oli hän myöskin selvillä siitä, että hän keittäisi riisiryynipuuroa, tuota maukasta ja tukevaa ruokaa, ja tukahduttaisi sillä kerta kaikkiaan sekä oman että poikiensa nälän siksi päiväksi. Tämä oli hänestä edullista siitäkin syystä, kun riisiryynipuuron keittämiseen ei hänen mielestään tarvittu mitään erikoisia esitietoja eikä käytännöllistä harjoitusta, ja hän onnitteli itseään tämän keksinnön johdosta, jolla hän mielestään taitavasti ja viisaasti yhdisti huvin ja hyödyn, kun koko miespuolinen Kenos-suku kuului riisiryynipuuron innokkaisiin suosijoihin.

Hra Kenonen katsoi kelloaan, joka oli neljännes vailla 9 aamupäivällä. Hän muisteli joskus kuulleensa, että riisiryynipuuron kiehuminen vaatii aikansa, mutta ryhtyessään näin ajoissa puuhaan oli hän varma siitä, että puuro olisi pahimmassakin tapauksessa pöydässä viimeistään kahden aikaan päivällä.

Hra Kenonen löysi aitasta suuren riisiryynipussin, jonka hän kantoi keittiöön. Sinne kantoi hän myöskin kaikki aitassa olevat maitokulhot. Sitten latoi hän keittiön uunin eteen sellaisen pinon polttopuita ja sytykkeitä, että sillä olisi kuljettanut laivan Luonnonmaasta Turkuun.

Nyt oli hän valmis ryhtymään toimeen.

Sytytettyään hellaan mahtavan rovion hän pani tulelle keittiön suurimman kattilan, johon kaasi vettä, sillä hän muisteli, että puuronkeiton alkupuolella sopi säästäväisyyssyistä käyttää aluksi vettä siihen saakka, kunnes ryynit alkavat pehmetä, jolloin on paras aika ryhtyä keittämään maidossa. Sitäpaitsi täytyisi hänen, jos hän aloittaisi suoraapäätä maidolla, hämmentää pataa pohjaanpalamisen estämiseksi koko ajan, eikä hra Kenosella ollut mitään halua ryhtyä puoleksi päiväksi kattilan hämmentämiseen.

Hra Kenonen mittasi kattilaan puolen kolmatta litraa ryynejä, arvellen sen suunnilleen riittävän. Jolleivät pojat saa siitä kylläänsä, niin syökööt leipää lisää.

Ensimmäinen vesi tuli hyvin likaiseksi ja sameaksi, jolloin hra Kenonen hoksasi, ettei hän ollut muistanut pestä ryynejä. Lausuen paheksumisensa siirtomaatavarakauppiaille, jotka laskevat liikkeeseen epäsiistiä ja pesemätöntä tavaraa, kaatoi hra Kenonen likaisen veden pois kattilasta ja pani uutta sijaan.

Koska hra Kenonen piti hellassa vireillä tulta, joka olisi tuottanut kunniaa rautavalimon sulatusuunin hoitajalle, niin ei viipynytkään kauan, ennenkuin kattila alkoi kiehua. Mutta samalla pani hän merkille, että vaikka kattilassa olikin vettä eikä maitoa, osoitti keitos kuitenkin pohjaanpalamisen oireita. Hra Kenonen tarttui vihaisesti hierimeen ja alkoi hämmentää, sytytettyään sikarin.

Samassa alkoi uusi ilmiö herättää hänessä huolestumista. Hän oli pannut kattilan puolilleen vettä ja ryynejä, mutta keitto alkoi nyt lisääntyä itsestään omituisella ja hämmästyttävällä tavalla. Se oli kuin sadun sammakko, joka tahtoi pullistaa itsensä härän kokoiseksi. Sen pinta kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja mikäli kattilan sisällys pullistui, sikäli pullistuivat myöskin hra Kenosen silmät.

— Ryynit paisuvat! huusi hra Kenonen, joka ei ollut tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ja alkoi kiireesti ammentaa kattilan sisällystä ensimmäisiin astioihin, mitkä käsiinsä sai.

Ammennettuaan kymmenkunta kauhallista arveli hän sen riittävän ja jatkoi rauhoittuneena hämmentämistään, hämmentäen joukkoon myöskin peukalonpään kokoisen pötkyn tupakantuhkaa, joka hänen sikaristaan siinä kiireessä putosi pataan.

— Lisänä rikka rokassa, lohdutti hra Kenonen itseään ja arveli, ettei noin pieni määrä tuhkaa voi olla vahingoksi niin suuressa puuromäärässä.

Sitä lajia tavaraa tuli kuitenkin piakkoin kattilaan enemmänkin.

Hra Kenonen huomasi nimittäin, että tuli kattilan alla oli sammunut.

Polttopuut olivat näet kuivia risuja, joita herrasväki Kenonen, jolle oli luvattu vapaat polttopuut, sai kerätä talon takana olevasta metsästä. Ne olivat hyviä palamaan, melkein liiankin hyviä, sillä ne paloivat valitettavan nopeasti loppuun, niin että rva Kenosen keittäessä piti palvelustytön koko ajan tunkea lisää polttoainetta pesään. Kun ei hra Kenosella ollut tällaista vakinaista lämmittäjää, ja hän oli liian ylpeä turvautuakseen poikiensa apuun tässä kunniakysymyksessä, niin tapahtui hänen keittopuuhissaan tuon tuostakin keskeytys.

Onneksi oli hän arvannut varata tätä polttoainetta viereensä melkein itsensä korkuisen pinon, ja hän tunki hellan täyteen uusia risuja ja polvistui sitten puhaltelemaan, saadakseen tulen nopeammin syttymään ja päästäkseen jälleen hoitamaan kattilaa.

Hra Kenosen keuhkot ja posket toimivat kuin pajan palkeet, ja hänen silmilleen tuprahti nokea ja tuhkaa, josta melkoinen osa leijaili riisiryynikattilaan. Hra Kenonen kirosi, mutta samassa, ehkäpä juuri sanan voimasta, syttyikin tuli palamaan.

Hra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois silmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen kuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle kiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai silmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja huomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.

Hra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi hän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa itsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan kattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja, puhallellen hyppysiinsä, huusi:

— Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?

Tähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta suurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta, aasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta tarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan romuksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan muodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta. Se seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli alkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita kristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.

Näissä vaihtelevissa puuhissa oli hra Kenosen aika kulunut kuin siivillä, ja ennenkuin hän huomasikaan, oli kello jo kaksitoista. Oikeastaan ei hän sitä silloinkaan itse huomannut, vaan muistuttivat häntä siitä hänen omat poikansa, jotka pistivät päänsä sisään keittiön ovesta ja kysyivät, joko he pian saavat aamiaista. Silloin sanoi hra Kenonen, että hän maksaisi mielellään markan, jos saisi tietää, onko muualla maailmassa sellaista hyvinlajiteltua ja edustavaa valikoimaa ahmatteja ja suursyömäreitä yhdessä koossa kuin hänen perheessään, ja käski poikiensa mennä hornaan, mieluimmin oikotietä, sillä hän oli mielestään elättänyt heitä tarpeeksi kauan sekä alkoi tuntea väsymystä ja elämäänsä kyllästymistä.

Pojat mulkoilivat toisiinsa ja hra Kenoseen, jota naamastaan päättäen olisi tällä hetkellä voinut pikemmin luulla joksikin hottentottiylimykseksi kuin hra Kenoseksi, ja nuori Jonas Kenonen otti itselleen vapauden huomauttaa:

— Isän naama on niin noessa!

— Älä sinä sitä sure, poikani! vastasi hra Kenonen ylevästi ja arvokkaasti. — Nokisenkin naaman takana voi olla jalo ja miehekäs sydän.

Kun ei aamiaisesta näyttänyt olevan tietoa lähitulevaisuudessa, ja päivällisenkin kohtalo näytti epävarmalta, niin vetäytyivät Kenosen pojat puutarhaan ja alkoivat siellä, karviaismarjapensaiden takana, pitää Kallen johdolla mielenosoituskokousta. Pian kaikuikin hra Kenosen korviin kimeä, kapinallinen laulu:

"Nälkä tääll' on aina vieraanamme. Vaan kun korpit haaskoiltaan Me kerran kaikki karkoitamme. Niin päivä pääsee paistamaan, Tää on viimeinen taisto…"

Hra Kenonen irvisti harmistuneena, kuullessaan tämän laulun, mutta päätti suhtautua mielenosoitukseen yli-ihmisen välinpitämättömyydellä, ja kaatoi nyt maitoa puurokattilaan.

Maitoa lisäsi hän keitokseen sen jälkeen tuon tuostakin, ei kuitenkaan kovin paljoa kerrallaan, koska hän pelkäsi, ettei siitä muuten tulisi puuroa koko viikolla. Samaan aikaan loppui tavallisesti tulikin hellasta, kattila lakkasi kiehumasta, ja hra Kenosen täytyi taas ryhtyä palkeeksi.

Ryynit eivät mitenkään tahtoneet pehmitä ja muuttua puuroksi. Sitäpaitsi ei hra Kenonen tahtonut saada vetistä väriä ja makua pois keitosta, ja alkoi vähitellen aavistaa syyn olevan siinä, että hän oli aluksi keittänyt sitä vedessä. Saadakseen tulevaan puuroonsa jotain makua lisäsi hän siihen puoli kiloa voita, muutamia lusikallisia suoloja, pari kourallista perunajauhoja sekä, asiaa jonkin verran tuumittuaan, annoksen vehnäjauhojakin.

Iltapäivällä tunsi hra Kenonen itsensä läpiväsyneeksi ja surumieliseksi, jotapaitsi häntä vaivasi kalvava nälkä, mutta vihdoin alkoi puurokin valmistua.

Kun rva Kenonen klo 7 aikaan illalla palasi Turusta, oli hra Kenonen juuri saanut päivällispöydän katetuksi ja istuutunut siihen nälkäisine poikineen. Katsellessaan puuroaan, joka nyt vihdoinkin valmiina ja kymmenkunta kertaa pohjaanpalaneena höyrysi vadissa, näytti hra Kenonen epätietoiselta ja miettiväiseltä, sillä sen näköistä ja makuista riisiryynipuuroa ei hän vielä eläissään ollut syönyt, mutta kun rva Kenonen kysyi, mitä se ruokalaji oli, jota hänen miehensä oli valmistanut, niin kohotti hra Kenonen kulmakarvansa puoliväliin otsaa ja sanoi jokaisen voivan nähdä, että se oli riisiryynipuuroa.

Äkkiä laski hra Kenonen lusikan syrjään ja käski viedä puuron sioille sanoen, että naisväki oli antanut ryynien pilautua aitassa. Koska sitä oli suuri kattilallinen, niin olivat siat sinä iltana odottamattomaksi riemukseen revetä hra Kenosen riisiryynipuurosta.

HRA KENONEN KASVATTAA LUONNETTAAN

Hra Kenonen lähtee uistelemaan kolmella uistimella ja saa etsimättään erinomaisen tilaisuuden kasvattaa luonnettaan

Rva Kenonen sanoi eräänä päivänä, ääntään koroittaen, että on se nyt sentään merkillistä, kun ei saa tuoretta kalaa nähdäkseenkään, vaikka asutaan aivan veden hengessä.

Hra Kenonen kuuli tämän valituksen ja sanoi, että jollei muusta ole kysymys, niin on asia pian autettu. Ja tavalliseen tapaansa ryhtyi hän siekailematta toimenpiteisiin.

Hra Kenosella oli kolme uistinta.

Yksi niistä oli kauhean suuri, sopiva paremmin valaskaloja kuin haukia varten. Sen koukut olivat kuin harpuunin väkäset, ja sen hopeoitu lusikka oli pikemmin lapio kuin lusikka. Oli varmaa, että jos siihen uistimeen josko kala tulisi, niin olisi siinä kalaa kerrakseen. Toinen uistin oli pieni ja siro, heleänvärisillä töyhdöillä koristettu, niin että oikein vesi kielelle tuli sitä katsellessakin. Kylläisen täytyi sen kalan olla, jonka makuhermoja sen ilmestyminen näköpiiriin ei olisi alkanut kutkuttaa. Kolmas oli silakkauistin. Siinä oli pieni varras, johon paremman syötin puutteessa voitiin pistää suolattu silakka, ja painettiin pienehköt, petolliset koukut silakan ympärille, joka varmuuden vuoksi sidottiin parista kohden langalla kiinni. Silakan pää katkaistiin poikki ja heitettiin rannalle, mutta pään kohdalla oli uistimessa pieni kiiltävä propelli, joka pani koko vehkeen iloisesti pyörimään.

Ottaen nämä oivalliset pyydykset esille kätköistään vyötti hra Kenonen kupeensa ja suvaitsi lähteä — yksin, sillä pojat olivat äkkiä kadonneet ties mihin — omassa persoonassaan päästämään puolisoansa tuoreen kalan puutteesta.

— Kun laskee kolme uistinta veteen, niin ovat mahdollisuudet kolme kertaa suuremmat kuin yhdellä uistimella yritettäessä, sanoi hra Kenonen lähtiessään, ja tämän kenenkään kumoamattoman matemaattisen väittämänsä hän myöskin toteutti käytännössä, laskien valaskalauistimen ja töyhtöuistimen veteen venheen vasemmalta puolen, mutta silakkauistimen oikealta puolelta, käärien kelat sääriensä ympäri ja alkaen reippaasti soutaa Rymättylään päin.

Kaikki kävi aluksi hyvin. Mutta erään saaren lähellä tuli hra Kenonen, jolla luonnollisesti on silmät vain etupuolella päätään, liian lähelle ruohikkoa, ja kun ensimmäiset kaislat alkoivat kahista venheen laitoja vastaan, pyöräytti hän kiireesti aluksensa ympäri ja alkoi soutaa väljemmille vesille.

Puolen minuutin kuluttua huomasi hra Kenonen, että hänen vasemman säärensä ympärillä olevat uistintensiimat kevenivät äkkiä, kun taas silakkauistin samassa silmänräpäyksessä tuntui paljon raskaammalta kuin äsken.

— Uistimenpirut ovat tarttuneet käänteessä toisiinsa, mutisi hra Kenonen säpsähtäen, mutta lisäsi sitten:

— No, ei hätää mitään… nostetaan ne ylös venheeseen ja päästetään irti.

Kello oli silloin neljännestä yli seitsemän iltapäivällä. Aikamäärä oli täysin tarkka, sillä hra Kenonen oli juuri sattunut katsomaan kultakelloaan.

Hra Kenonen nosti airot venheeseen ja alkoi vetää ylös silakkauistinta. Heti huomasi hän, että kaikkien kolmen uistimen siimat olivat erinomaisella taituruudella kietoutuneet toisiinsa yhdeksi köydeksi. Tuskinpa se olisi voitu edes köydenpunomossa paremmin suorittaa.

Hra Kenonen kalpeni hieman ja alkoi yhä nopeammin lappaa siimoja ylös vedestä. Mutta kun hän vihdoin katseli venheen pohjalla olevaa kasaa, josta pisti esiin kolmen uistimen kelat, muutamia suurempia ja pienempiä koukkuja sekä suolatun syöttisilakan häntä, tunsi hän huimausta. Eikä ihme, sillä itse Aleksanteri Suuri, joka miekallaan halkaisi kuuluisan solmun, olisi suuruudestaan ja miekastaan huolimatta, nähdessään sen kauhistuttavan sykkyrän, mikä tällä hetkellä oli hra Kenosen venheen pohjalla, hypännyt Bukephaloksensa selkään ja ajanut täyttä laukkaa tiehensä, pelastautuen ensi kerran elämässään hurjalla paolla ylivoimaisesta tehtävästä.

Mutta siinä, missä suuri Aleksanteri olisi toivottomana heittänyt mainehikkaan miekkansa metsään katajapensaaseen ja ratsastanut lähimpään kapakkaan hukuttaakseen rypälevereen surunsa ja häpeänsä, siinä ei peräytynyt hra Kenonen. Ylpeydellä kirjoittaa hänen historioitsijansa jälkeentulevien sukupolvien luettavaksi, ettei sellainen ajatus juolahtanut hänen mieleensäkään.

Taikka, noudattaaksemme mahdollisimman suurta totuudenmukaisuutta, sellainen ajatus vilahti kyllä ohimennen hänen aivoissaan. Hra Kenosen katsellessa suu auki ja tuskan hiki otsalla jalkainsa juuressa olevaa kaikkien aikakausien sekasotkuisinta vyyhteä sanoi hänen terve järkensä hänelle, että paras, mitä hän nykyoloissa voisi tehdä, olisi nostaa koko tuo kirottu sekamelska aironlavalla mereen ja soutaa kiireen kaupalla mahdollisimman kauas sen läheisyydestä. Omaksi vahingokseen ei hra Kenonen kuitenkaan tällä kertaa noudattanut terveen järkensä ääntä. Tapahtunut onnettomuus oli epäilemättä siinä määrin lamauttanut hänen joustavat henkiset kykynsä, ettei hän kyennyt sen suuruutta täysin tajuamaan ja arvostelemaan.

— Tässä tarvitaan ennenkaikkea kärsivällisyyttä, huomautti hän itselleen. — Ei mitään muuta kuin kärsivällisyyttä. Kieltämättä näyttää asia pahalta, vieläpä hyvin pahalta, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa — ahkeruus unenkin estää…

Vahvistettuaan itseään tällä lohdullisella sananlaskulla istuutui hra Kenonen venheentuhdolle, riisui liivit yltään ja ryhtyi tarkastelemaan asemaa.

Se näytti epätoivoiselta, sitä ei voinut kieltää. Mutta hän päätti sittenkin yrittää. Ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin tuo pirullinen sekamelska vihdoinkin olisi selvitetty ja kaikki siimat jälleen olisivat kauniisti omien kelojensa ympärillä, paisui hänen sydämensä, ja hetkellisen innostuksen huumaamana vannoi hän kalliin ja kovan valan ei ennen kotia menevänsä, ennenkuin työ olisi tehty.

— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! toisteli hän itsekseen. — Sinä Aukusti Bartholomeus Kenonen olet nyt elämäsi vaikeimman tehtävän edessä, mutta tähän saakka olet sinä kunnialla suorittanut kaiken, mitä olet tehtäväksesi ottanut, ja kärsivällisyydellä olet sinä pääsevä tästäkin ikävästä pälkähästä.

Hän ryhtyi työhön.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nosti hän päätään ja huomasi auringon laskevan. Hra Kenonen lausui kohteliaisuuden Pohjolan valoisalle kesäyölle, joka salli ahkeran miehen toimiskella päivän kultaisen kehrän painuttua taivaanrannan alapuolellekin, ja tarkasti sitten, mitä hän tähän saakka oli aikaansaanut.

Hänellä oli nyt venheen pohjalla noin kaksi metriä selvitettyä siimaa, mutta tähän asti olikin hänen tehtävänsä ollut helpompaa, kun siimat kasan päällä olivat löyhemmässä. Jokainen siima oli 25 metrin pituinen, joten kasassa siis vielä oli 73 metriä selvittämättä.

Samassa alkoi venhe rytistä ja kallistella. Säikähtäen hypähti hra Kenonen seisomaan ja oli horjahtaa mereen venheen pahasti kallistuessa, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että tuuli oli vain painanut hänen venheensä lahden toiselle puolen parin kilometrin päässä olevaan rantaan.

Seuraava huomio, minkä hra Kenonen teki, oli se, että edellämainitut pari metriä selvitettyä siimaa olivat hänen horjahtaessaan ja suurine saappaineen siimakasassa kompuroidessaan uudestaan sotkeutuneet.

Hra Kenonen veti syvään henkeä. Sitten hän kiristi hampaitaan, puristi kätensä nyrkkiin ja sanoi, vaahdon kiehuessa suupielissään:

— Minä en kiroa! Huomatkaa: minä en kiroa kertaakaan, ennenkuin kaikki kolme siimaa ovat selvitetyt.

Mutta varmuuden vuoksi lisäsi hän:

— Mitä minä sitten sanon — se on minun asiani.

Hra Kenonen huomasi tarvitsevansa, voidakseen vapaasti toimia, paljon enemmän tilaa kuin mitä ahtaassa venheessä oli käytettävissä. Hän potki siis koko sekasotkun rannalle, hyvin tietäen, ettei sillä ollut näistä potkuista mahdollisuus enää sen enempää sotkeutua.

Sitten ryhtyi hän uudestaan työhön.

— Tarvitaan etupäässä järjestelmällisyyttä, mutisi hän.

Hra Kenonen ryhtyi raastamaan ja penkomaan kasaa, ja neljännestunnin kuluttua oli hän saanut kaivetuksi sen keskeltä esille valaskalauistimen, jota ikäänkuin taivaan lahjana hra Kenosen kärsivällisyyden palkinnoksi seurasi kaupanpäällisiksi kokonaista kolme metriä paksua, solmutonta siimaa.

— Hyvä tulee! hihkaisi hra Kenonen riemuissaan. — Pallo alkaa purkautua. Tunnin tai parin kuluttua on kaikki klaari!

Poloinen hra Kenonen…!

— Tätä saalista en päästäkään käsistäni, sanoi ura Kenonen, joka tänä iltana oli alkanut puhella ääneen itsekseen.

Ja ollakseen varma asiasta kiinnitti hän valaskalauistimen vieressään kasvavan paksun männyn runkoon; koukuista kiinni ja kietoi uistinta seuranneen selvän siiman saman rungon ympärille.

— Siinä sinä paholainen et ainakaan sotkeennu! huudahti hra Kenonen ilkkuen.

— Nyt on minulla ainakin varma lähtökohta, jatkoi hän sitten. — Nyt sen täytyy selvitä.

Yön hetket kuluivat…

Aurinko, joka länteen laskiessaan oli nähnyt hra Kenosen kärsivällisesti ja maltillisesti selvittelevän sotkuista vyyhtiään venheessä, näki idästä noustessaan saman erinomaisen miehen tappelevan saman vyyhden kanssa rannalla, paksun männyn juurella.

"Tappelevan" on juuri oikea sana, sillä hra Kenonen huitoi, reutoi, huusi ja telmi. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, ja joka tempauksella sekautui uistimensiimavyyhti yhä pahemmin hänen ympärilleen. Hra Kenonen muistutti jättiläistoukkaa, joka oli ruvennut koteloitumaan.

* * * * *

Kello neljän aikaan samana aamuna heräsi läheisyydessä olevan torpan väki avunhuutoihin, jotka kuuluivat rannalta päin. Luullen jonkun haaksirikkoutuneen kaupunkilaisen huvipurjehtijan taistelevan vedessä hengenhädässä lähti torpan ukko juoksemaan alusvaatteissaan rannalle.

Suuresti hän hämmästyi, nähdessään edessään hra Kenosen, joka puuhun sidottuna huusi: apua, apua…!

Itkikö hra Kenonen?

Torpan ukko on jälkeenpäin kertonut, että hra Kenonen itki. Hra Kenonen itse on taas nimenomaan väittänyt, ettei hän suinkaan itkenyt. Torpan ukko on siis valehtelija.

Hra Kenonen kertoi ukolle, että ryövärit olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, ryöstäneet hänet putipuhtaaksi ja köyttäneet hänet uistimensiimoilla puuhun kiinni, painaen petomaisella julmuudella suurimman uistimen koukut hänen takapuoleensa, niin ettei hän voinut hievahtaakaan. Ja hra Kenonen rukoili ukkoa lain ja kristillisen rakkauden nimessä viivyttelemättä juoksemaan takaisin torppaansa ja tuomaan hyvät sakset, mutta nopeasti, Herran nimessä nopeasti…

Ukko lähti juoksemaan, ja viiden minuutin kuluttua palasi hän takaisin, kädessään suuret keritsimet, joilla hän leikkasi siimat palasiksi.

— Hyvin ne julmettuneet roistot ovat osanneetkin herran sitoa, sanoi ukko.

Vihdoinkin oli hra Kenonen vapaa siimoista, mutta ei valaskalauistimestaan, sillä siihen tarvittiin kirurgin apua. Lähin moottorivenhe pantiin käyntiin, ja hra Kenonen vietiin sillä, maaten vatsallaan moottorivenheen pohjalla, Turkuun lääninsairaalaan.

Lääkärin oli viillettävä kolme haavaa, ennenkuin uistin saatiin irroitetuksi. Nämä leikkaukset olivat tosin vaarattomia, mutta hra Kenosen omasta pyynnöstä nukutettiin hänet kuitenkin.

Hra Kenosen kertomus ryöväreistä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa — viisi miestä, joista kahdella musta parta, oli hra Kenonen, joka lopuksi itsekin alkoi uskoa siihen, kertonut — painettiin aikoinaan uutisena maan kaikkiin lehtiin, ja uutisen otsakkeena oli:

" Petoja ihmishaamussa ".

HRA KENONEN JA SOTA

Hra Kenosen mielipiteistä huolimatta syttyy sota, ja hra Kenonen huomaa isänmaansa olevan vaarassa

Sodan syttyminen kävi hra Kenosen ennustuksista huolimatta hetki hetkeltä yhä varmemmaksi, ja hra Kenonen sanoi silloin tapahtumien kehittyvän juuri siihen suuntaan kuin hän oli aavistanutkin ja Euroopan kansojen olevan tulivuoren partaalla.

Hän alkoi nyt puhua ampuma-aseista ja tuomitsi nykyiset pienireikäiset kiväärit kokonaan kelvottomiksi, sekä sanoi, että ne jykevät, isokuulaiset Berdaanin kiväärit, joilla hän reservikomppaniassa sotapalvelustaan suorittaessaan paukutteli — ollen silloin, oman ilmoituksensa mukaan, komppanian paras ampuja — olivat paljon varmempia ja tappoivat ehdottomasti, jos vain luoti kohti kävi. Hra Kenonen lausui toivovansa, että hänellä nyt olisi sellainen kivääri, sillä silloin voisi hän ehkäistä vihollisen nousun Luonnonmaahan sekä puolustaa kunnialla kotiliettään, ja sanoi pojilleen, ettei heidän tarvitse pelätä ensinkään, vaan kokoontua vain hänen ympärilleen, niin tietää hän kyllä keinot heidän suojelemisekseen. Samalla hän neuvoi poikiaan heittäytymään heti maahan, kun näkevät tykinlaukauksen välähtävän vihollisen sotalaivalta, koska välähdyksen ja pommin saapumisen välillä kuluu aina muutamia sekunteja. Mutta jos he heittäytyvät maahan vasta silloin, kun kuulevat laukauksen pamahtavan, niin on se myöhäistä, koska ääni kulkee hitaammin kuin tykinkuula, ja he menettävät tyhmät päänsä.

Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen toimeenpanemaan pojilleen järkiperäisiä maahanheittäytymisharjoituksia, mutta kesken kaiken kilisi puhelin, ja hra Kenoselle huudettiin talon puolelta, että hänelle on puhelu Turusta.

Hra Kenonen palasi puhelimesta kalman kalpeana, ja kun rva Kenonen säikähtyneenä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin huohotti hra Kenonen, että piru on irti, ja juoksi pihalle ilmoittamaan pojille, että sota on julistettu. Hra Kenonen huusi, että isänmaa on vaarassa, ja että jokaisen on pelastettava itsensä miten parhaiten taitaa. Sitten ryhtyi hän suurella kiireellä pakkaamaan tavaroitaan ja sanoi rva Kenoselle, että heidän on nyt kiiruhdettava Helsinkiin linnoituksen tykkien suojaan. Hän sanoi, että vitkasteleminen voi tuottaa kaikille turmion, ja lähetti Heikin rantaan tähystelemään, näkyisikö vihollisen sotalaivoja olevan tulossa Airistolta päin. Viholliset ovat salakavalalla tavalla yllättäneet rauhallisen ja jumalaapelkääväisen kansan, joka on hiljaisuudessa asunut majoissaan eikä ole kenellekään mitään pahaa tehnyt, mutta hra Kenonen toivoi, että Kaitselmus rankaisisi vihollisia tämän kansainvälisen oikeuden törkeän loukkauksen johdosta.

Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen sadattelemaan matkatavarain paljoutta ja sanoi, etteivät ne olisi mahtuneet edes ukko Noan arkkiin, vaikka kaikki kamelit ja norsut ja virtahevot olisi ajettu sieltä ulos. Ja kun rva Kenonen huomautti, että itsehän hän oli aina määrännyt, mitä kaikkea maalle oli mukaan otettava, niin sanoi hra Kenonen hyvin ymmärtävänsä, että kaikki tahdottiin panna hänen syykseen, ja kysyi, oliko hän myöskin käskenyt raahata tuon kirotun, kukkivan verenpisaran saviruukkuineen Helsingistä asti, ikäänkuin ei Kaikkivaltias kasvattaisi Luonnonmaan kedoilla paljon ihanampia kukkia ihmisten iloksi. Vihastuneena heitti hän sitten kukan ulos ikkunasta sanoen, että jos viholliset saavat, heidät kiinni, niin nähdään pian toisenlaisia verenpisaroita. Rva Kenonen läiskäytti silloin kätensä yhteen ja huusi:

— Aukusti Kenonen, mitä sinä teet! Sehän oli talonväen kukka!

Hra Kenonen ei sitä kuitenkaan enää kuullut, sillä hän juoksi jo yli pihan aittaan pelastamaan siellä olevia tavaroitaan.

Usein on nähty hra Kenosen tarpeen vaatiessa toimivan nopeasti, mutta sellaisella nopeudella ei hän ole vielä koskaan toiminut. Jos olisi ollut kysymys tulipalosta, niin ei kokonainen palokunta olisi voinut vikkelämmin pelastaa uhattua irtaimistoa kuin hra Kenonen pakkasi tavaransa ja kiidätti ne rantaan.

Laiva oli täynnä huutavia ja huitovia, sotaa pakoon lähteviä naantalilaisia kylpyvieraita, eikä kapteeni olisi tahtonut ottaa laiturilta alukseensa muuta kuin herrasväki Kenosen itsensä, neuvoen heitä jättämään tavaransa seuraavaan laivaan. Väkivallalla ja syytäen suustaan uhkauksia, jotka saivat karaistuneen merikarhun värisemään, tunki hra Kenonen kuitenkin kaikki tavaransa laivaan ja antoi irroittaa köyden vasta sitten, kun rva Kenonen, Leena ja viimeinen tavaramytty oli saatu sullotuksi laivaan. Kapteeni sanoi, että jos laiva uppoaa, niin on se hra Kenosen vika, mutta hra Kenonen sanoi, että kyllä hän siinä tapauksessa vastaa asiasta, ja ojensi kapteenille nimikorttinsa. Nähtyään, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua, muuttui kapteeni oitis ystävällisemmäksi ja kohteliaammaksi, jolloin hra Kenonen kysyi, oliko väylä turvallinen ja eikö ollut pelättävissä uivia miinoja, sekä kehoitti kapteenia heti laskemaan lähimpään rantaan, jos jotain epäilyttävää ilmenisi.

Tunnin kuluttua laski laiva kuitenkin onnellisesti ja vahingoittumattomana laituriinsa Samppalinnan kohdalla Turussa, missä parhaillaan vallitsi kiihkeä mieltenkuohu sodan syttymisen johdosta, ja mikä mieltenkuohu muuttui tappeluksi, kun hra Kenonen oli päässyt maihin. Tappeluun otti osaa hra Kenonen toiselta ja kolme ajurinrenkiä toiselta puolen, ja kun poliisi vihdoin oli onnistunut palauttamaan järjestyksen, niin merkitsi hän kaikkien läsnäolevien nimet kirjaansa. Hra Kenonen sanoi silloin, ettei hra konstaapelin huoli ottaa asiaa kovin vakavasti, koska oli vain tapahtunut levottomien aikojen aiheuttama hyvin ymmärrettävä väärinkäsitys. Hra Kenonen sanoi olevansa mielihyvällä valmis suorittamaan rahallista hyvitystä sekä sille ajurinrengille, jolta hän oli reväissyt tukon hiuksia päästä, että myöskin sille, jolta hän oli repinyt ainoastaan takinkauluksen ja kaksi nappia, ja hänen suoritettuaan edelliselle henkilölle 15 mk. ja jälkimmäiselle 10 mk. katsoi konstaapeli asian järjestetyksi ja toivotti herrasväki Kenoselle onnea matkalle. Hra Kenonen puristi poliisin kättä, mutta saavuttuaan rautatieasemalle ja saatuaan tavaransa pakaasiin sanoi hra Kenonen puolisolleen poliisin menetelleen puolueellisesti ja ohjesääntöjensä vastaisesti, ja lupasi tehdä konstaapelin menettelystä ilmoituksen Turun poliisimestarille. Samalla päätti hän valittaa rautatiehallitukselle sen johdosta, ettei hän ollut saanut lähettää herrasväki Kenosen parisänkyjä pakaasina, vaan oli ollut pakoitettu lähettämään ne rahtitavarana. Hra Kenonen kertoi, että se on vakava asia ja voi johtaa hyvin surullisiin seuraamuksiin, koska nyt ovat voimassa sotalait, ja ne virkamiehet, jotka tekevät itsensä syypäiksi rikkomuksiin, saavat vastata menettelystään kenttäoikeuden edessä, jonka ohjesääntönä on: lyhyt virsi, pitkä hirsi.

Junan lähdettyä liikkeelle sanoi hra Kenonen, että pahin vaara oli nyt toistaiseksi vältetty, mutta ettei matka vieläkään ollut täysin turvallinen, koska rata kulkee Piikkiössä niin läheltä merenrantaa, että vesi näkyy ikkunoihin. Hra Kenonen huomautti, että rannikkoradan rakentamisessa oli osoitettu mitä törkeintä sotilaallisten näkökohtien syrjäyttämistä, ja arveli sen johtuneen valtiopäivien, hallituksen ja insinöörien yhteisestä typeryydestä.

Karjan asemalle saavuttua sai hra Kenonen kuulla huolestuttavia tietoja Hangosta ja sanoi rva Kenoselle, että ulkosalla vallitsi epävarmat olot ja että yhteisen kansan mieliala näytti kiihoittuneelta, josta syystä hänen olisi parasta pysyä poikien kanssa vaunussa eikä lähteä aseman ravintolaan päivällistä syömään. Kun Kenosen perhe ei sinä päivänä ollut nauttinut suuruksen murenaa, niin tuntui asia heistä vaikealta, mutta sotaisten aikojen johdosta katsoivat he kuitenkin parhaaksi pysyä vaunussa.

Hra Kenonen taas meni veturin ääreen ja tarjosi veturimiehille sikarit, mitkä nämä ottivat kiitollisuudella vastaan, minkä jälkeen hra Kenonen sanoi vaaran piilevän takanapäin ja mielellään maksavansa heille 10 markkaa mieheen, jos he ajavat niin kovasti, että päästään Helsinkiin tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Veturimiehet vastasivat, etteivät he rohkene sitä tehdä, jolloin hra Kenonen sanoi, että sotaisina aikoina vaaditaan kaikilta kansankerroksilta rohkeutta ja päättäväisyyttä, mutta huomattuaan, ettei hän voinut saada veturimiehiä puolelleen, hän meni aseman ravintolaan ja söi siellä koko perheensä edestä.

Oulunkylän asemalla juoksi hra Kenonen asemakonttoriin kysymään, oliko junan turvallista jatkaa matkaansa Helsinkiin, ja kun pilettejä myyvä nuori mies nyökäytti myöntävästi päätään, niin kysyi hra Kenonen, vastaako hän siitä päällään. Silloin ilmoitettiin hänelle, ettei yleisöllä ole oikeutta häiritä rautatien virkamiehistöä turhilla kysymyksillä, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi, että virkamiehet ovat yleisöä varten eikä yleisö virkamiesten ylpeilemistä varten. Hra Kenonen käskettiin nyt ulos ja hänen mukavuutensa vuoksi avattiin ovikin hänelle valmiiksi, ja hän lähti ulos, luvaten kuitenkin panna muistiinsa sen epäkohteliaisuuden, jota Suomen kansalaisille osoitettiin valtion virastoissa vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kello soi, juna vihelsi ja lähti painaltamaan viimeisiä jäljellä olevia kilometrejä Helsinkiä kohti.

HRA KENONEN JA HELSINGIN POMMITUS

Hra Kenonen huomaa joutuneensa ojasta allikkoon ja päättää kaatua paikalleen

Samaan aikaan kun hra Kenonen perheineen saapui Helsinkiin, oli koko pääkaupunki suuren levottomuuden vallassa, koska pelättiin vihollisen hyökkäävän Helsingin kimppuun ja pommittavan sen maan tasalle.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, pyrkivät päistikkaa pois kaupungista, eikä Helsingin parissasadassa tuhannessa asukkaassa ollut muita kuin yksi ainoa järkähtämätön henkilö, nimittäin hra Kenonen, joka oitis karkoitti joukkonsa pois kaupungista yhtä nopeasti kuin oli sen sinne tuonutkin, käskien sen matkustaa taakseen katsomatta pohjoiseen päin, mutta ilmoitti itse jäävänsä viimeiseen saakka paikoilleen, näyttääkseen viholliselle, ettei vielä ollut sammunut se suku, mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, ja lohdutti junasillalla kyynelöivää rva Kenosta sillä, että jos hänen miehensä löydetään kaatuneena taistelukentältä, niin havaitaan kohtalokkaan kuulan sattuneen häneen edestäpäin eikä takaapäin, minkä vakuutuksen jälkeen juna päästi surunvoittoisen vihellyksen ja lähti ähkyen liikkeelle, vieden sotapakolaiset pois uhatusta pääkaupungista.

Se tuntuikin tapahtuneen yhdennellätoista hetkellä, sillä kun hra Kenonen palasi takaisin asemalta, kohtasi hän Hakasalmenkadulla tuttavansa hra Harjuksen, joka hengästyneenä tarttui hra Kenosen kaulaliinaan kiinni, pyöritteli änkyttäen silmiään, niin että hra Kenonen tunsi pahoinvoinnin oireita, ja kertoi vihdoinkin ääneen päästyään vihollisen laivaston lähenevän täydellä höyryllä ja merellä olevan käynnissä kiivaan taistelun, jonka ratkaisusta ei vielä ollut tapahtumapaikalta saatu minkäänlaisia tietoja.

Hra Kenonen tunsi, miten hänen polvensa rupesivat vapisemaan, mutta hra Harjus hellitti hänen kaulaliinastaan, jatkaen juoksujalassa matkaansa asemalle päin, ja hra Kenosen valtasi melkein ylivoimainen halu nakata, kädessään oleva näkkileipäpaketti kadulle ja seurata hra Harjuksen esimerkkiä. Ankaralla tahdonponnistuksella voitti tämä pohjaltaan miehuullinen mies kuitenkin tuon hetkellisen heikkoudenpuuskauksen, jollaisia silloin tällöin sattuu suurimmillekin sankareille, ja saavuttaen jälleen järkähtämättömän, mitään vääjäämättömän mielentilansa ajoi hän ajurilla kotiinsa, kantoi hikoillen kellariin pukkisängyn ja peitteitä, tuolin, pöydän, kynttilöitä, juomavettä, korin olutta ja kaikki ruokavarat, mitkä hän keittiön komeroista löysi, kävi viereisestä ruokatavarakaupasta ostamassa niin paljon elintarpeita kuin jaksoi kantaa, ja järjesti itselleen kodikkaan, vaikkakin hieman ahtaan ja ummehtuneelta tuoksuvan piilopirtin kellariin, jossa olevat perunasäkit hän latoi etuvarustukseksi oven eteen.

Saatuaan nämä järjestelytoimenpiteensä loppuun suoritetuiksi tunsi hra Kenonen itsensä jonkin verran rauhallisemmaksi, kiinnitti kellarin avaimen, vaikka se painoikin kaksi kertaa enemmän kuin kaikki muut avaimet yhteensä, avainketjuunsa, ja palasi takaisin varsinaiseen rauhanaikaiseen huoneistoonsa odottelemaan tapahtumain kehitystä.

Kaksi päivää ja yhtä monta yötä kului verraten rauhallisesti, ja hra Kenonen käveli päivät kaduilla tai istui sanomalehden toimituksessa. Kadulla hän osti kaikkien lehtien julkaisemat sähkösanomat ja toimituksessa hän tiedusteli, oliko tullut uusia sähkösanomia, kurkisteli toimittajien olkapäiden yli, mitä he kirjoittivat, sekä kehoitti heitä karttamaan turhaa monisanaisuutta ja kaunopuheisuutta ja antamaan yleisölle tärkeimmät tiedot supistetussa, ytimekkäässä muodossa. Yhden toimittajista täytyi sitäpaitsi aina keskeyttää työnsä ja ryhtyä kartan ääressä selittämään hra Kenoselle rintamien muodostumista. Yöt taas nukkui hän ikkuna auki, kuullakseen paremmin ensimmäiset tykinlaukaukset.

Kolmantena päivänä alkoivat huhut jälleen saada uhkaavan muodon. Jostakin kaukaa kuului kumeata jyrinää, ja hra Kenonen oli tarttumaisillaan puhelimen kuulotorveen, soittaakseen sanomalehden toimitukseen ja kysyäkseen, oliko ratkaiseva hetki tullut, kun talon perustuksia samassa tärisytti ankara pamaus, niin että ikkunalasit ja hra Kenosen posliininen tuhkakuppi helisivät, ja hra Kenonen, säikähdyksestä järjiltään, syöksyi paitahihasillaan ja tohvelit jaloissa eteiseen, lyöden nenänsä oveen niin että veri roiskahti, hyökkäsi eteisestä rappukäytävään ja sitten, ehtimättä painaa eteisen ovea kiinni, yhtä kyytiä alas portaita kellariin saakka, mihin hän sulkeutui, vierittäen perunasäkit oven eteen.

Uusi pamaus jyristeli samassa talon perustuksia.

— Nyt sattui pommi kohdalle ja rakennus luhistui! ajatteli hra Kenonen, ja ryhtyi heti laskemaan ruokatarpeitaan, riittäisivätkö ne siihen saakka kunnes hänet olisi ehditty kaivaa ylös raunioista. Huomattuaan muonavaraston kohtuullisesti käyttäen riittävän kahdeksi kuukaudeksi tunsi hra Kenonen itsensä levollisemmaksi, heittäytyi pukkisänkyyn ja nukkui sikeästi ankaran mielenliikutuksensa jälkeen.

Näihin aikoihin oli rva Kenonen palannut takaisin kaupunkiin noutamaan useita kaikkein välttämättömimpiä tarpeita, jotka lähtökiireessä olivat jääneet mukaan ottamatta, ja tultuaan perille hän näki oven olevan auki rappukäytävään ja pelästyi, ja tultuaan sisään ja nähtyään eteisessä kaatuneen sateenvarjotelineen ja hra Kenosen toisen tohvelin, juoksi hän kaikkien huoneiden läpi, löytämättä miestään, palasi takaisin, äkkäsi hra Kenosen verta kynnyksellä ja veripilkkuja rappukäytävässä, ja juoksi huutaen ja valittaen hakemaan apua talonmieheltä, säikähdyttäen talonmiehen perheen puolikuoliaaksi ilmoituksella, että rosvot olivat murhanneet hra Kenosen kamalalla tavalla ja vieneet hänen ruumiinsa mennessään.

Talonmiehen tuotua kadulta poliisin ryhdyttiin toimeenpanemaan tutkintoa, jota säestivät rva Kenosen valitushuudot, ja veripilkkuja seuraten tultiin lopuksi kellariin, herrasväki Kenosen kellarin oven eteen.

Poliisi jyskytti ovea, ja huomatessaan sen suljetuksi sisäpuolelta veti hän sapelin tupestaan ja työnsi sapelinkärjen ovenrakoon, vääntääkseen oven siten auki.

Hra Kenonen oli herännyt jyskytykseen ja huutanut: "werdaa?" mutta nähdessään sapelinkärjen ovenraossa alkoi hän huutaa:

— Ich pin herr Kenonen!

Samassa potki hän perunasäkit syrjään, avasi vapisevin käsin oven, nosti kätensä ylös ja huusi:

— Ich antaudun!

Nähtyään rva Kenosen ja poliisin ja talonmies Pikkaraisen ja talonmies Pikkaraisen muijan venyivät hra Kenosen kasvot jonkun matkaa, ja hän laski kätensä alas ja kysyi, oliko talo luhistunut ja oliko kaupunki valloitettu, vai pitikö linnoitus vielä puoliaan vihollisen tulisia hyökkäyksiä vastaan.

Kuultuaan, ettei mitään pommitusta ollut tapahtunutkaan ja talonmies Pikkaraisen selitettyä pamauksien aiheutuneen siitä, että viereisellä rakennustontilla louhittiin dynamiitilla kiviä, raapi hra Kenonen päätään ja alkoi vähän ajan kuluttua nauraa ja väitti tehneensä vain pientä pilaa rouvansa kustannuksella. Hän pyysi anteeksi talonmieheltä ja poliisilta, että oli ajattelemattomalla leikinlaskullaan tullut tahtomattaan säikäyttäneeksi heitäkin, antoi heille viisi markkaa kummallekin ja sanoi, ettei asiasta tarvitse puhua muille, jonka jälkeen molemmat poistuivat tyytyväisinä.

Mutta rva Kenonen loi hra Kenoseen katseen, joka sisälsi enemmän kuin kokonaisen sanomalehden 16-sivuinen sunnuntainumero, ja käski hra Kenosen kanssaan ylös keskustelemaan lähemmin asiasta.

HERRA KENONEN OSTAA HUVILAN

Hra Kertonen ostaa huvilan ja koettaa sytyttää märkiä halkoja, jonka johdosta hän jonkin aikaa on niinkuin von Döbeln

Aika kului, viikot vierivät, ja sota, jonka hra Kenonen oli ennustanut päättyvän viidessätoista tai ainakin kahdessakymmenessä minuutissa, oli jo kestänyt yhtä monta viikkoa, pianpa kuukauttakin, niin että hra Kenonenkin oli ennättänyt unohtaa entiset ennustuksensa ja sanoi varhaisesta nuoruudestaan saakka olleensa, vastoin koko muuta maailmaa, sitä mielipidettä, että kun kerran yleiseurooppalainen sota syttyy, niin tulee siitä hyvin pitkällinen, koska kaikilla sotivilla on käytettävissä miltei ehtymättömät apulähteet.

Hra Kenonen mukautui muuten erinomaisella, hänelle tunnusmerkillisellä joustavuudella uusiin oloihin ja laajensi välitysliikettään, joka nyttemmin käsitti melkein kaikki inhimillisen liiketoiminnan alat, ja hyötyi yhtenä sotavuotena enemmän kuin ennen viitenä rauhan vuotena yhteensä. Tämän johdosta olikin hra Kenonen oikeutettu sanomaan, että mies, jolla on vakavat kristillismieliset ja kansalliset liikeperiaatteet, voi ahtainakin aikoina ansaita jokapäiväisen leivän lapsilleen, koska hänen työtään seuraa siunaus, mutta keinottelijat ja epäkansalliset huijarit joutuvat lopuksi hunningolle.

Taksoituslautakunta, joka ei ollut oikein selvillä hra Kenosen tuloista, vaikka se olikin saanut vähän hajua siitä, että hra Kenonen oli viime aikoina ansainnut koko rotevasti erinäisillä välitystoimilla, mätkäsi hänelle 60 äyriä (edellisenä vuonna oli hänellä 15 äyriä, kun ei hänen valitustaan oltu otettu huomioon), ja hra Kenonen joka oli odottanut vähintään yhdeksääkymmentä äyriä, tuli siitä niin iloiseksi, että nyhtäisi epähuomiossa päästään kolme hiusta, joka teki niin kipeää, että hän vihastuksissaan särki kukkaruukun ja syytti sitten palvelijatarta siitä, että tämä oli pannut kukkaruukun sellaiseen paikkaan, että se siitä itsestään putosi.

Seuraavana päivänä kuuli hra Kenonen eräästä miehestä, jolla olisi myytävänä huvila Tuusulan toisella puolen, ja hra Kenonen meni heti hieromaan kauppaa sekä sai nähdä huvilan postikorttivalokuvan. Hra Kenonen haukkui valokuvan ottajan poropeukaloksi ja kysyi sitten, millainen variksenpesä se huvila oikeastaan todellisuudessa oli, ja kun huvilanmyyjä kehui huvilansa pilviin asti, niin sanoi hra Kenonen mainiosti ymmärtävänsä, että tämä aikoi petkuttaa häntä, ja uhkasi haastaa hänet raastupaan, josta kovasta ja ankarasta puheesta myyjä tuli hyvin murheelliseksi ja vannoi pyhästi antavansa huvilansa hra Kenoselle ilmaiseksi, jollei se täydellisesti vastaisi myyjän siitä antamaa selontekoa. Sitten kysyi hra Kenonen, oliko huvilan ympärillä kesällä hyttysiä, ja kun myyjä alakuloisena vastasi, että se onkin valitettavasti ainoa puutteellisuus hänen huvilassaan ja että siellä tulee oikein ikävä hyttysiä, kun ei milloinkaan kuule niiden kotoista hyrinää, niin osti hra Kenonen huvilan heti paikalla.

Parin viikon kuluttua muisti hän äkkiä, että hänellä nyt oli huvila ja matkusti heti poikineen katsomaan ja tarkastamaan sitä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän selvillä siitä, että myyjä oli petkuttanut häntä mitä häpeämättömimmin ja että hän oli maksanut huvilastaan liikaa ainakin 5,000 mk., jonka johdosta hra Kenonen tukisti ankarasti Kallea sen takia, että tämä potki erästä halkinaista konttorin ovea, ja päätti koettaa myydä huvilan ensi tilassa, vaikka hän ei kaupassa voittaisi muuta kuin kolme- tai neljätuhatta markkaa.

Hra Kenosella oli mukanaan korissa hiukan evästä, kuten leipää ja lihaa ja maitoa ja juustoa ja anjovista ja muikunmätiä ja korppuja ja makkaraa ja palvattua lampaankääpää ynnä munia ja muita ruokatavaroita, mutta koska huoneet olivat aivan kylmät, päätti hra Kenonen lämmittää toista kamaria sen verran, että väsynyt matkamies voisi siinä nauttia vaatimattoman välipalansa sekä sitten permannolle levitetyllä sanomalehdellä hiukan uinahtaa ruoan päälle matkan vaivoista ja tunnottoman huvilankauppiaan petollisen ja rikollisen menettelyn aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Hra Kenonen käski siis poikiensa mennä noutamaan halkovajasta halkoja ja sytykkeitä, ja kun pojat parin minuutin kuluttua palasivat ilmoittamaan, ettei vajassa ollut ensinkään halkoja, niin sanoi hra Kenonen vanhan sydämensä vuotavan verta ajatellessaan, kuinka hänen tyhmät poikansa tulevat toimeen sitten, kun hän on kallistanut harmaantuneen, huolten murtaman pääraukkansa haudan lepoon. Ja hra Kenonen tuli itsekin niin liikutetuksi omasta kaunopuheisuudestaan, että hänelle nousivat melkein vedet silmiin, jonka jälkeen hän alkoi puhua aivan toisessa äänilajissa ja tarttui poikiaan korvista kiinni ja huusi, että vajassa on vähintäänkin kolme syltä pieniksi pilkottuja ruutikuivia koivuhalkoja, niinkuin huvilanmyyjä nimenomaan oli ilmoittanut, ja että hänen poikansa olivat tolvanoita, kun eivät olleet huomanneet sellaista halkopinoa. Annettuaan pojilleen tämän letkauksen ja sitäpaitsi pari letkausta kämmenelläänkin lähti hra Kenonen itse halkovajaan, lausuen mennessään pojilleen myrkyllisellä äänellä sananlaskun: "laita lapsi asialle, mene itse perässä!"

Kuullessaan tuon loukkaavan sananlaskun punastuivat Kenosen pojat selkäpiitään myöten harmista ja häpeästä, mutta heidän kasvoilleen levisi parin silmänräpäyksen kuluttua tyytyväisempi ilme, kuullessaan isänsä karjahtavan tyhjässä halkovajassa niinkuin vihastunut kontio eli karhu.

Sillä vaja oli kuin olikin tyhjä, lukuunottamatta pientä avoimesta ovesta sisään pyryttänyttä lumikinosta.

Hra Kenonen lausui hartaana toivomuksenaan, että hän vielä elämänsä taipaleella tapaisi, mieluimmin kahden kesken, sen miehen, joka oli hänelle huvilan myynyt, ja potkaisi sitten vihoissaan mainittua pientä lumikinosta, jolloin hänen kenkänsä kärki kolahti johonkin kovaan. Hra Kenonen potki silloin koko kinoksen hajalle ja löysi sen alta kymmenkunta jäätynyttä puukalikkaa, jotka hän heti poimi syliinsä ja kantoi palelevin sormin sisään ja paiskasi kaakeliuunin eteen ja sanoi pojilleen, että näettekös nyt, että siellä oli halkoja, kun mies meni hakemaan, mutta mitäs kakaroista!

Sitten latoi hra Kenonen halot uuniin ja ryhtyi sytyttämään tulta, mutta vaikka hän oli jostakin lukenut, että villi-ihmiset ja raakalaiset saavat tulen syttymään hieromalla kahta puupalasta vastakkain, ei hra Kenonen saanut pesään valkeata, vaikka tuhlasikin kaksi laatikkoa tulitikkuja ja kaikki löytämänsä paperinpalat ja muut roskat sytykkeiksi.

Silloin lausui hra Kenonen vakaumuksenaan, että huvilanmyyjä oli varta vasten jäädyttänyt puut, tehdäkseen hra Kenoselle kiusaa, kaivoi eväskoristaan esille emaljituopin, joka oli otettu mukaan maidon juomista varten, ja käski Heikin juosta läheiseen sekatavarakauppaan ostamaan tuopin täyden petroolia, ja kun Heikki takaisin palattuaan kertoi kauppiaan neuvoneen käsittelemään petroolia varovaisesti kylmää uunia sytytettäessä, koska lehdissä oli juuri ollut uutinen Turussa Ison Hämeenkadun varrella samanlaisessa tapauksessa sattuneesta ankarasta petrooliräjähdyksestä, niin naurahti hra Kenonen halveksivasti ja sanoi, että sekatavarakauppiaalla näkyi olevan yhtä hämärät tiedot räjähdysaineista kuin petroolin ominaisuuksistakin, ja heitti koko tuopillisen petroolia uuniin, jossa tuli ritisi muutamissa tikuissa.

Toinnuttuaan huomasi hra Kenonen istuvansa nurkassa huoneen toisella puolen, ja kaakeliuunin olevan hajalla. Ympäri huonetta oli tiilen- ja kaakelinpalasia ja muurilaastaa, ja Kenosen pojat istuivat eri tahoilla huonetta permannolla, kylkiään hieroskellen. Eräs kaakelinpalanen oli napsahtanut hra Kenosen otsaan, ja kun hra Kenonen huomasi otsastaan tippuvan verta, huusi hän kalpeana, että hänet oli murhattu ja että hänen aivonsa olivat lentäneet seinään, sekä ajoi heti Kallen ilmoittamaan viereisessä huvilassa asuvalle kunnanlääkärille, että liikemies Kenonen Helsingistä oli katalan salamurhan uhrina räjähytetty ilmaan ja lepäsi viimeisillään oman huvilansa nurkassa.

— Herra tohtori, te näette nyt edessänne kuolevan ihmisen! huokasi hra Kenonen sammuvalla äänellä, kunnanlääkärin astuessa sisään, jonka jälkeen lääkäri sitoi hra Kenosen otsan ja vakuutti hänen työteliäitten ja nerokkaiden aivojensa olevan vahingoittumattomina ja hänen tilansa muutenkin olevan täysin tyydyttävän.

Kenosella oli sittemmin muutamia viikkoja otsallaan musta nauha, ja muistutti hän sen johdosta mielestään melkoisesti sotasankari von Döbelniä. Ja yhä edelleenkin on hän sitä mieltä, ettei räjähdystä aiheuttanut petrooli, koska petrooli ei ole mitään räjähdysainetta, vaan dynamiitti, jonka huvilanmyyjä oli kätkenyt uuniin peittääkseen rikoksensa ja haudatakseen pettämänsä hra Kenosen huvilan raunioihin.

HRA KENONEN JA PULAT

Hra Kenonen kuulee sokeri- ja voipulan uhkaavan, sekä ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin

Hra Kenonen sai äkkiä sattumalta kuulla, että Helsingissä oli sokeri hyvin vähissä, ja juoksi keittiöön toimeenpanemaan ankaran kotitarkastuksen.

Kenosen perheen sokerivarasto, joka heti punnittiin, havaittiin 450 grammaksi pala- ja 280 grammaksi jauhosokeria, jonka jälkeen hra Kenonen otti palasokerin oitis takavarikkoon ja lukitsi sen kassakaappiinsa. Hän olisi menetellyt samalla tavoin jauhosokeriinkin nähden, mutta palvelijatar pani sitä vastaan ankaran vastalauseensa, koska jauhosokeria tarvittiin päivällisruokien valmistukseen. Samalla kävi selville, että Heikki Kenonen oli aamulla näpistänyt sokerirasiasta kaksi sokeripalaa, jonka johdosta hän heti sai kaksi tukkapöllyä, yhden pöllyn kumpaisestakin palasta.

Sitten lähti hra Kenonen juoksujalkaa lähimpään puotiin ja pyysi saada ostaa 100 kiloa keko- ja 200 kiloa palasokeria.

Kauppias punnitsi hänelle puoli kiloa palasokeria ja sanoi tekevänsä senkin vain vanhan tuttavuuden vuoksi, sitoi tuon pienen pussin langalla kiinni ja antoi sokerin hra Kenoselle, kehoittaen häntä noudattamaan sen käytössä mitä suurinta säästäväisyyttä.

Hra Kenonen kiiruhti kotiin, talletti pussin kassakaappiinsa ja lähetti vanhimman poikansa samaan puotiin ostamaan puoli kiloa palasokeria.

Mutta koska Kenosen pojat tuntee koko kaupunginosa, niin sanottiin Kalle Kenoselle, että hänen isänsä on jo saanut osansa sokeria, ja Kalle sai palata tyhjin toimin kotiinsa.

Isä Kenonen antoi nyt tukkapöllyn kaikille pojilleen sen johdosta, että he huomiotaherättävällä ja yltiöpäisellä esiintymisellään olivat tehneet itsensä liian tunnetuiksi pääkaupungissa, ja lähetti palvelijattarensa koettamaan onneaan.

— Onko se Kenosen herrasväelle? kysyi kauppias palvelijattarelta.

— On, vastasi tämä yksinkertainen ja rehellinen sielu.

Kauppias ei antanut palvelijattarellekaan sokeria, vaan kirjoitti hra Kenoselle kirjeen, jossa hän ystävällisesti, mutta vakavasti kehoitti hra Kenosta luopumaan enemmistä petosyrityksistä.

Silloin alkoi hra Kenonen käsittää, että asia oli vielä arveluttavampi kuin hän ensin oli otaksunutkaan, ja hän kutsui kokoon perheensä, siihen luettuna molemmat palvelijattaret, ja piti tälle joukolle ylevän, lämminhenkisen puheen, jossa hän innostutti jokaista mitä pontevimpaan toimintaan, otti esille kaupungin kartan, jonka mukaan hän jakoi koko kaupungin piireihin perheensä kesken, antoi jokaiselle 20 markkaa taistelurahoiksi ja julisti hyökkäyksen alkaneeksi.

Kun Kenosen perheen jäsenet illalla kokoontuivat yhteisen kotilietensä ääreen ja saalis laskettiin, havaittiin sen tekevän yhteensä yksitoista ja puoli kiloa sokeria ja parikymmentä kiloa kaikenlaista muuta tavaraa, jota oli täytynyt ostaa sokerin ohella, koska useat kauppiaat eivät suostuneet myömään sokeria muuten kuin että samalla ostettiin jotain muutakin tavaraa.

Tällä sokerimäärällä oli Kenosen perheen nyt tultava toimeen monta kuukautta, sillä Kenoset tunnettiin tämän sotaretken jälkeen jokaisessa myymälässä, missä ikinä on sokeria myyty, eikä heidän esiintymisensä ollut omiaan synnyttämään kauppa-apulaisissa mitään lempeitä tunteita heitä kohtaan.

Hra Kenonen, joka oli toivonut tämän hyvinjärjestetyn yrityksen tuottavan hänelle vähintään 150 kilon sokerivaraston, vaipui illalla syviin mietteisiin.

Mutta äkkiä hänen ilmehikkäät kasvonsa kirkastuivat.

Hän oli saanut aatteen.

Hra Kenonen, joka on erittäin nerokas ja kekseliäs mies, päätti kerta kaikkiaan kyllästyttää koko perheensä sokerilla, niin ettei se sietäisi sitä nähdäkään vuoden päiviin.

Seuraavana päivänä antoi hra Kenonen palvelijattarensa käytettäväksi yli neljä kiloa sokeria kaikenlaisten erinomaisten makeiden ruokien valmistamista varten sekä rajattoman määrän siirappia, tilasi sokerileipureilta leivoksia, sokerikakkuja ja hilloja, ja aloitti illalla kotonaan sellaiset makean syömingit, ettei niillä ole vertaistaan koko Kenos-suvun historiassa.

Kenosen pojat luulivat olevansa taivaassa, eikä kynä pysty kuvaamaan sitä vauhtia, jolla he söivät. Isä Kenonen valvoi hiki otsalla, että jokainen teki tehtävänsä, ja siroitteli vahvasti sokerijauhoja makeimpiinkin hilloihin ja leivoksiin.

Klo 9 illalla ilmoittivat Kenosen pojat tyytyväisinä, että he olivat saaneet tarpeekseen, mutta hra Kenonen rypisti otsaansa ja käski heidän jatkaa.

Neljännestä yli yhdeksän vakuuttivat pojat, etteivät he voi syödä enempää. Sitäpaitsi olivat kaikki kaakut ja leivokset lopussa.

Silloin asetti hra Kenonen jokaisen uhrinsa eteen neljänneskilon jauhosokeria ja lusikan, haki eteisestä pitkän vitsan ja käski jatkaa juhlaa.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoittivat nuoremmat Kenoset itkien, etteivät he enää koko elämässään voi syödä sokeria, ja sanoivat kuolevansa, jos heidän täytyy vielä syödä.

Silloin valaisi tyytyväisyyden hymy hra Kenosen älykkäitä kasvoja. Hän otti lusikan, pisti jokaisen pojan suuhun kaksi lusikallista sokeria ja kantoi heidät sänkyihinsä, sillä itse eivät he jaksaneet tuolilta liikahtaa.

Sitten meni hra Kenonen itsekin nukkumaan, tyytyväisenä epätoivoisen yrityksensä loistavaan tulokseen.

Seuraavana aamuna pisti Juhana Wilhelm Kenonen nuoren päänsä sisään hra Kenosen kamarin ovesta ja kysyi toivorikkaana:

— Isä, saammehan me tänäkin päivänä sokeria ja hilloa ja sokerikakkua?

Silloin lähti hra Kenonen kotoaan.

Hän näytti murtuneelta mieheltä.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua kuuli hra Kenonen kaupungilla, että pääkaupungissa vallitsi n.s. voipula.

Tästä vaarasta ei hänellä ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, sillä hänen hyvinvarustetussa pöydässään oli joka aterialla ollut voita ainakin neljänneskilo.

Mutta kun hän kuuli voipulasta, otti hän auton ja ajoi sillä kotiinsa, pudottaen hattunsa kadulle. Aikaa sen ylösottamiseen ei hänellä ollut.

Kotona kutsui hra Kenonen luokseen poikansa, jotka hieman epäröiden lähestyivät rakasta isäänsä, ja antoi heille määräyksen lähteä voiliike Valioon ostamaan voita kilon erissä mahdollisimman suuren määrän uhkaavan pulan torjumiseksi Kenosen rauhallisesta perheestä.

Koska Kenosen pojilla oli ikäviä kokemuksia heidän suurelta sokeriretkeltään, ilmaisivat he vastalauseensa perheen päämiehen uutta suunnitelmaa vastaan.

Silloin ryhtyi hra Kenonen tunnettuun ripeään tapaansa käsittelemään jälkeläisiään, aloittaen vanhimmasta ja lopettaen Jonakseen, ja jonkin aikaa kuului hra Kenosen työhuoneesta sellainen elämä, kuin olisi siellä toimeenpantu "iltama vaihtelevalla ohjelmalla". Viiden minuutin kuluttua oli vastarinta murrettu, jonka jälkeen hra Kenonen leppyneenä vetosi poikiensa järkeenkin, eikä ainoastaan heidän tunteisiinsa, ja huomautti heille, ettei heitä Valiossa kukaan tuntenut.

Sitten lähtivät Kenosen pojat Valioon, jossa ennen heitä odotti vuoroaan sataviisikymmentä henkeä. Omituisinta kuitenkin oli, että joka viides tai kuudes ostaja oli Kenosen poika, vaikka ainoastaan kolme vanhinta poikaa toimi ostajana. Neljäs toimitti varastomestarin ja kotiinkuljettajan virkaa Esplanadin kulmassa. Mutta Kenosen pojat vääristivät aina uudelleen esiintyessä uudella tavalla naamansa, niin etteivät myyjät, joilla oli tavallisuuden mukaan hirmuinen kiire, voineet heitä tuntea. Varmuuden vuoksi asettivat he sitäpaitsi lakkinsa joka kerta eri asentoihin ja käänsivät ne joskus nurinkin. Näillä tempuilla olisivat he voineet vetää nenästä vaikka Sherlock Holmesia.

Illalla oli hra Kenosella voita kokonainen dritteli ja sitäpaitsi vielä kolme kiloa.

Kenosen naapuri Hyrylä ei ollut syönyt voita nokarettakaan kahteen päivään. Mutta kun hän kuuli, että Kenosella oli voita aivan mahdottomasti, meni hän pyytämään, että hra Kenonen myisi hänelle neljänneskilon.

Hra Kenonen sanoi, että Hyrylän tarkoitus oli näännyttää nälkään Kenonen ja hänen viaton perheensä, riistämällä siltä viimeisenkin vaivoin hankitun voipalan.

Sitten ajoi hra Kenonen Hyrylän ulos ovesta.

Rva Kenonen, joka oli Tikkurilassa vierailemassa sukulaisissaan, kuuli siellä, että Helsingissä vallitsi voipula, ja aavistaen Kenos-parkojen kyyneleillä kostuttavan kuivaa, voitonta leipäänsä, osti hän mailta astian voita ja lähetti sen kiireesti Helsinkiin.

Kenosilla oli nyt voita yli kaksi astiaa, ja hra Kenosen kotkankatse tarkasti terävästi, ettei kukaan saanut ruokapöydässä levittää voita leivälleen enempää kuin oli aivan välttämätöntä.

Parin päivän kuluttua kuuli hra Kenonen eräältä asiantuntijalta, että voipula olikin jo lopussa. Koko Helsinki oli itse asiassa täynnä voita, ja uutta tuli niin paljon kuin veturit jaksoivat vetää.

Hra Kenonen vaipui syviin mietteisiin ja meni sitten Valioon kysymään, ostettaisiinko sinne häneltä kaksi astiaa hyvää voita.

Valiossa vastattiin, että heillä on voita enemmän kuin tarpeeksi. Sitten kysyttiin hra Kenoselta, miten hänelle oli sattunut karttumaan niin paljon voita.

Hra Kenonen pureskeli sikarinpätkäänsä, punastui vähän ja kertoi kautta rantain poikainsa viimeiset liiketoimet.

Hra Kenosta pyydettiin hyväntahtoisesti painamaan lakki päähänsä ja astumaan ulos ovesta, minkä hän ääneti tekikin.

Hra Kenonen kuljeskeli sitten pitkin kaupunkia ja kysyi jokaiselta vastaantulevalta vähänkin tuttavannäköiseltä henkilöltä, eikö tämä ostaisi voita hinnan alennuksella.

HRA KENONEN KEINOTTELEMASSA

Hra Kenonen keinottelee vaihtelevalla menestyksellä ja huomaa ilokseen, etteivät omenat ole pudonneet kauas puusta

Joka tapauksessa oli hra Kenosen huomio nyt tullut kiintyneeksi voikaupan alalle, ja pian alkoikin uusi voipula, entistä paljon vakavampi ja pitkäikäisempi! Hra Kenonen lähti silloin pitkille matkoille maaseudulle, matkusteli useamman kuukauden ja osti yhteensä 12,000 kiloa voita. Mihin se voi on joutunut, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hra Kenonen itse, ja hän ei ole sitä sanonut.

Olipa sen asian laita miten tahansa. Meidän velvollisuutemme on vain todeta, että hra Kenonen ilmestyi lopuksi jälleen kotilietensä ääreen Helsingin kaupunkiin ja pisti ensi työkseen lompakkonsa kassakaappiin, jolloin rva Kenonen huomasi lompakon olevan niin täynnä, että ompelukset olivat ratkenneet kahdesta kohden.

— Saitko voita? kysyi rva Kenonen.

Hra Kenonen kohotti ylevästi kulmakarvojaan, loi puolisoonsa paljonpuhuvan katseen ja vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi:

— Kaksitoistatuhatta kiloa!

Rva Kenonen vaipui istumaan lähimpään tuoliin ilonkyyneleet silmissä ja painoi vasemman kätensä sydämelleen, ettei hänen sydämensä riemusta pakahtuisi, ja sanoi perheen olleen kaksi viikkoa voitta ja poikien mielentilan olevan sen johdosta arveluttavan sekä palvelustytön muuttaneen pois, ja pyysi hra Kenosta heti noutamaan asemalta yhden drittelin kotitarpeiksi.

Silloin hra Kenonen, jolla ei ollut asemalla yhtään dritteliä, koska hän ei ollut ehtinyt eikä suoraan sanoen muistanutkaan varata kotitarpeiksi yhtään grammaa voita, hyökkäsi epätoivoissaan Valion myymälään, saadakseen edes neljänneskilon, mutta Valion herrat hymyilivät kalpeina ja laihtuneina aavemaista hymyä ja sanoivat, etteivät he ole itsekään nähneet voita muuta kuin unissaan, ja silloinkin enintään parinkymmenen pennin edestä.

Viiden minuutin kuluttua nähtiin hra Kenonen silmät narrillaan kävelevän pitkin Etelä-Esplanadikatua. Passissa oleva poliisi huomautti hänelle kiukkuisesta, ettei saa kävellä ihmisten päälle, jolloin hra Kenonen vaistomaisesti, päällystakin napit auki, siirtyi keskikadulle, ollen kävellä kumoon ensimmäisen vastaantulevan issikkahevosen.

Rattailla istui hänen hyvä tuttavansa, liikemies R—nen, joka huomattuaan hra Kenosen olevan joutumaisillaan tappeluun ajurin kanssa hyppäsi alas rattailta, puristi kauan ja lämpimästi hra Kenosen kättä ja kysyi, missä veli Kenonen on ollut, kun ei häntä ole pitkään aikaan näkynyt kaupungissa.

Siihen hra Kenonen hieman vitkastellen vastasi, että hän on vain vähän hommaillut voialalla, ja hra R—nen sanoi, että hän on menetellyt perin ajattelemattomasti kömpiessään maaseuduilla siihen aikaan, jolloin kaikki muut etevät liikemiehet ansaitsevat omaisuuksia Helsingin pörssissä.

Ja kun hra Kenonen oli puolen tuntia kuunnellut, mitä hra R—nen kertoi hänelle pörssissä saaduista satumaisista voitoista, unhotti hra Kenonen voin ja pienet, voinnälässä olevat poikaraukkansa ja kiiruhti kotiin, huutaen siellä ohimennen vaimolleen, ettei ole enää silmänräpäystäkään hukattavissa, jos mieli voittaa osakekaupoilla, tempaisi kassakaapista paksun lompakkonsa ja katosi sen tiensä.

Rva Kenonen, joka oli rva R—seltä kuullut, että rva R—nen oli voittanut pankkiosakkeillaan 220 mk., muisti, että hänellä oli 10 pankkiosaketta, ja soitti heti pankkiiriliike X:lle, ostaisivatko he 10 kappaletta mainittuja osakkeita. Pankkiiriliike osti ne heti, ja rva Kenonen laski ansainneensa 300 mk.