POIMINTOJA JAAKKO FELLMANIN MUISTIINPANOISTA LAPISSA

Koonnut ja suomeksi toimittanut

A. Meurman

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1907.

SISÄLTÖ:

Alkulause.
I. Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.
II. Suomen Lapin asukkaat.
1. Johdatus.
2. Lappalaisten muinaisuskonto.
3. Lappalaisten lauluista ja saduista.
4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.
5. Uutisasukkaiden vaikeudet.
III. Lapin ilmanala.
IV. Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.
V. Porontaljojen näytteellepano.
VI. Käynti Matti Samulin luona..
VII. Kirkollisia ja siveellisiä oloja.
VIII. Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.
IX. Joulumarkkinat Inarissa 1821.
X. Käräjät Inarissa 1827
XI. Matkaseikkailuja.
XII. Sairaus.
XIII. Ruijassa.
XIV. Kemin markkinat.
XV. Käynti Venäjän Lapissa.
XVI. Eronhankkeita ja lopullinen ero Lapista.

Alkulause.

Vasta neljä vuotta pappina oltuaan nuori Jaakko Fellman nimitettiin Utsjoen ja Inarin kirkkoherran virkaan, johon hän astui v. 1820 ja oli siinä kahdettatoista vuotta eli vuoteen 1831, jolloin hän kokonaan heikontuneen terveytensä vuoksi tästä virasta erosi. Koko tällä ajalla hän kirjoitti omista ja seurakuntansa oloista ruotsiksi muistiinpanoja, jotka 1906 painettuina julaistiin, täyttäen neljä paksua nidosta, ja jotka monipuolisen ja runsaan sisällyksensä tähden ovat saavuttaneet hyvin ansaittua huomiota.

Innokkaana lapinkansan ystävänä ja lämpimänä sielunpaimenena ei hän välttänyt vaivaloisimpia ja hengenvaarallisiakaan matkoja, kun virkatoimet niitä vaativat, koskivat ne sitten kuulutettujen jumalanpalvelusten pitämistä, sairaiden luona käymistä tai vanhojen ja raihnaiden palvelemista, kun nämä eivät kyenneet saapumaan kirkolle. Lämpimällä rakkaudella, joka huokuu kaikissa hänen kirjoituksissaan, hän liittyi kovaonnisiin seurakuntalaisiinsa ja sai heidän puoleltaan yhtä vilpittömän ja lämpimän tunnustuksen ja rakkauden palkinnokseen.

Mutta kuten niin moni maamme etevistä sielunpaimenista ei Fellmankaan harrastanut ainoastaan seurakuntalaistensa hengellistä kehitystä vaan myös heidän aineellisten olojensa parantamista. Milloin hän tarjoutuu opettamaan heitä polttamaan tervaa juurikkaista, milloin hän neuvoo heille uusia ketunpyytämistapoja, milloin hän taas kehottaa silloin vielä tuskin alussa olevaan potaatinviljelykseen, jota hän koettaa edistää lahjoittamalla siementä. Ja aina avoimella silmällä hän tutkii mitä viljelyksen mahdollisuuksia kullakin paikkakunnalla on olemassa, kehoittaa etenkin karjanhoitoon missä hän huomaa ruohoisia jokivarsia, ja esittää palkittaviksi uutteria uutisviljelijöitä, jopa itsekin perustaa uutistalon Inariin, siten kehoittaakseen lappalaisia yhtäläisiin yrityksiin; ja moni uutistalo syntyikin siellä hänen aikanaan. Tuon tuostakin hän istuu puheenjohtajana lappalaisten kotokäräjissä. Ja kun kihlakunnan käräjiä aina vuodesta 1812 ei oltu pidetty Utsjoella eikä Inarissakaan, ja lappalaisten oli pakko ajaa käräjäasiansa Enontekiäisissä, jonne Utsjoelta oli 37 ja Inarista 22 peninkulmaa, puuttui Fellman, kohta Lappiin tultuaan, tähänkin asiaan, ja saatiinkin vihdoin aikaan että vuodesta 1827 alkaen kihlakunnan oikeus taas istui Inarissa.

Mutta laajemmallekin ulottui hänen näköpiirinsä. Jo vuonna 1822 Fellman lähettää silloiselle valtiosihteerille paroni Rehbinderille "Kertomuksen Utsjoen kirkkoherrakunnan nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi". Siinä hän muun muassa, tiettävästi ensimäisenä, on huomauttanut välttämättömäksi ja Suomen lappalaisten elämänehdoksi, että heille suodaan maakaistale Jäämeren rannalla, sekä että heille 1820-luvun rajankäynnissä Venäjän ja Norjan valtakuntien välillä pidätettäisiin se oikeus Jäämereen, joka heillä ikivanhoista ajoista on ollut. Samaa asiaa hän muistuttaa rajankäyntikommissioonille 1826. Mutta kaikki turhaan, ja turhiksi ovat jääneet myöhemmätkin yritykset samaan suuntaan. Mainitsemme vain lyhyesti muut hänen laveasuuntaiset ehdotuksensa, kuten esim. kauppalan perustamisen Patsjoen suulle, Patsjoen perkkaamisen uittoväyläksi, ryhtymisen valaanpyyntiin ja karjanhoidon edistämiseen. Keisarilliselle Suomen talousseuralle Fellman kirjoittaa taloudesta Utsjoella, joka kirjoitus jo 1826 ilmestyi painosta. Hän tutkii eräässä kirjoituksessa kysymykseen tullutta ehdotusta Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan, toisessa hän pyytää että rukoushuone rakennettaisiin Venäjän alueelle Inarin porolappalaisille; ja kyllä paljonkin aikansa edellä me hänet tapaamme, kun hän eri kirjoituksissa neuvoo kotimaisten rehukasvien viljelemiseen ja — ihmeeksi — kehoittaa kalanviljelykseen Suomessa ja Suomen Lapissa, jossa hän itse oli yrittänyt kokeilla tällä alalla.

Olisihan jo tässäkin kyllin yhden miehen osaksi. Mutta Fellman oli sen lisäksi etevä tiedemies etenkin kasvi- ja eläintieteen alalla. Semmoisena hän oli kirjevaihdossa useain kotimaisten ja ulkomaalaisten tiedemiesten kanssa, ja tästä kirjevaihdosta näkyy, kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Lapin kasvi- ja eläinkunnasta hän on kirjoittanut laajoja selontekoja.

Mutta kielitiedekään ei ollut hänelle vieras. Lappalaisten opetuksessa oli heidän oma kielensä kielletty; kaikki opetus oli annettava suomeksi. Jos suomenkieli olikin Suomesta karkoitettu matalimpiin mökkeihin, niin saihan se Lapissa rehennellä herrana. Tätä vääryyttä Fellman ei sietänyt. Itse hän pian oppi lapinkieltä, eikä hätävaraksi vaan; täydellisesti hän siihen perehtyi ja esiintyi kirjailijanakin tällä kielellä. Hän kokosi suuren joukon kansanlauluja ja taikoja, tutki lappalaisten muinaisuskontoa ja heidän satujansa ja julkaisi niistä arvokkaita kirjoituksia. Monien ponnistuksien jälkeen hän saikin lapinkielen käyttämisen kiellon peruutetuksi sekä seurakuntalaisten että itsensä suureksi iloksi.

Näin laajoille aloille ulottuvan elämäntyön suorittaja ansaitsee tulla tunnetuksi maanmiestensä keskuudessa laajemmalle kuin voi levitä hänen yllämainitut muistiinpanonsa, jotka suurimmaksi osaksi ovat varsinaisia tiedemiehiä varten. Jaakko Fellmanin elämäkerta olisi liitettävä kansamme muiden merkkimiesten sarjaan. Mutta kukapa rohkenisi ruveta kilpailemaan hänen kanssaan sen kertomuksen vilkkaudessa, elävyydessä ja viehättäväisyydessä, jolla hän itse esittää oloaan ja havaintojaan Lapissa. On tuntunut sentähden luonnollisemmalta, että nämä olot ja havainnot tulevat lukijan silmien eteen Fellmanin omilla sanoilla. Niitä kahtatoista vuotta, joina hän eli ja vaikutti Lapissa, on hän kuvannut muistiinpanojensa ensimäisessä osassa, 680 sivuisessa nidoksessa, kukin vuosi eri jaksona. Siinä laveudessa niitä nyt ei voida suomeksi julkaista, vaan on niistä etupäässä lappalaisia koskevat tärkeämmät kohdat poimittu ja aineiden mukaan järjestetty. Siten on syntynyt tämä kuvaus Jaakko Fellmanista. Ainoastaan varsin vähäisessä määrässä hän tässä esiintyy tiedemiehenä, lukija vain viittauksista huomaa, että hän niilläkin aloilla liikkuu. Mutta silloiset olot Lapissa, Fellmanin kuvaukset Lapin ja lappalaisten elämästä ja hänen toimistaan niiden keskuudessa, toivottavasti viehättävät sitä lukijaa, joka harrastaa maamme oloja ja maamme toimimiesten tuntemista. Fellman oli syntynyt Rovaniemellä 1795 maaliskuun 25 päivänä ja kuoli 8 p. samaa kuuta 1875 kirkkoherrana Lappajärvellä, jossa hän toimi 43 vuotta. Hänen esi-isänsäkin olivat kolmessa polvessa olleet lappalaispappeina, yhteensä ja yhtämittaa 120 vuotta.

A. M.

I.

Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.

Pätevien hakijoitten puutteessa oli Utsjoen kirkkoherranvirka ollut jonkun aikaa avoinna. Pohjoinen ilmanala ja paikan etäisyys sivistyneestä maailmasta peloitti. Vuonna 1817 oli hallitus suonut Lapinmaan pastoreille ylennysoikeuden edullisempiin kirkkoherranpaikkoihin Suomessa, kun olivat kunnollisesti hoitaneet virkaa Lapinmaassa; ja vaikka vaikeudet Suomen pohjoisimman seurakunnan hoidossa pelottivatkin minua, voittivat kuitenkin ne tulevaisuuden toiveet, jotka siihen liittyivät. Määrättynä syyskuussa 1819 alkamaan väliaikaisena virantoimitustani Lapinmaassa, sain saman vuoden joulukuussa valtakirjan Utsjoen ja Inarin kirkkoherranvirkaan. Riensin uusiin oloihini, enkä edes malttanut paljonkaan käydä tien varrella asuvien ystävieni luona, jotka sanoivat minulle ikuiset jäähyväiset, kun heidän liioitteleva mielikuvituksensa näki minut jo haudattuna Lapin lumikinoksiin tai jähmettyneenä sen hirvittävässä pakkasessa. Saavuttuani Tornion seuduille, tapasin muutamia pohjoisesta palaavia matkustajia, jotka ilmoittivat minulle, että matkustus Inariin ja Utsjoelle tähän aikaan ja niin suurella porojoukolla, kuin tarvitsin, oli mahdoton, ellen saisi vastaani juhtia sitä 200:n kilometrin pitkää erämaan taipaletta varten, joka eroittaa Inarin Sodankylästä, jonka vuoksi parin viikon viivytys viimemainitussa paikassa kävisi tarpeelliseksi. Eihän tuo tuntunut kehottavalta, ja eroa sivistyneestä maailmasta katkeroitti lisäksi vaikein kaikista, ero Rovaniemessä asuvasta äidistäni, joka, silloin leskenä, aina oli kieltänyt minua lähtemästä Lappiin vastaista menestystäni silmällä pitäen. Miltei puoli penikulmaa hän minua kodista seurasi, varoittaen hoitamaan terveyttäni, karttamaan tunturien jyrkkiä kalliokuiluja vaappuvassa poropulkassa, ja ennen kaikkea lähtemästä erämaahan ilman riittäviä eväitä. Jos olisin aina noudattanut tahi voinut noudattaa näitä äidin rakkauden antamia ja sen kyyneleillä minuun juurruttamia neuvoja, en olisi niin usein saanut kärsiä nälkää näissä erämaissa, enkä olisi niin kauvan kieltäytynyt vastaanottamasta sitä ruokatavarain runsasta varastoa, jonka hän sai minut ottamaan mukaani.

Suotuisassa ilmassa ja hyvällä kelillä jatkui matkaa keskeytymättä Kiurujärven uutistaloon, 4 1/2 penikulmaa pohjoiseen Sodankylän kirkolta. Täällä sain jo kokea miltä tuntuu Lapissa oleminen. Oli pakko viipyä Kiurujärvellä kaksi vuorokautta kyytiä odottamassa, ja minun täytyi siellä oleskella varsin kurjassa hökkelissä, jossa asui talonväki, jotkut köyhät lappalaiset, jotka täällä viettivät talvea, ja joukko koiria ja kissoja. Hirveä haju saastutti ilmaa, ja syöpäläisiä vilisi kaikkialla. Toisen päivän iltana, kun kietoutuneena vaippaani suojellakseni itseäni savulta, loikoilin pirtin nurkassa, kuulin äkkiä ihmisääniä ja ahkioiden narinaa pihasta. Noustuani kaikui vastaani äänekkäästi: "Porot ovat täällä, laita meille tupakkaa ja viinaa!" Kun suostuin pyyntöön, virkistyivät miehet, ja kun kaikki valmistukset olivat suoritetut, lähdettiin kello 4 aamulla matkaan. Keli oli hyvä, tie auki, ja kaikki ennusti niin huoletonta päivää, kuin yleensä on mahdollista talvimatkalla 68:lla pohjoisasteella. Mutta koiran säikähyttämänä renkini poro tuimassa vauhdissaan rikkoi viinalekkerini pohjan, ja tuo kovassa ilmanalassa matkustavalle välttämätön tavara meni hukkaan. Vielä kuljettiin 1/2 penikulmaa ja vasta Purnuavansaaren pienellä kunnaalla, suunnattomalla nevalla pysähdyttiin. Porot söivät, nuotio viritettiin ja pakkasen kiihoittama ruokahalu höysti niukat ruokalaitoksemme, kun kyytimiehet käskivät rientämään lähtöön, sillä kova ilma oli tulossa. Tuskin olimme lähteneet, kun jo puhkesi kauhea myrsky, ja vaivoin jaksoivat hyvät poromme kestää niitä raekuuroja ja ikäänkuin pitkin maata vyöryviä pilviä, jotka meitä kaikkialla ympäröitsivät, ja jotka eivät haihtuneet ennenkuin puolentoista tunnin jälkeen saavuimme metsän reunaan, josta lähtien puiden suojassa vaikeuksitta jatkoimme matkaa yösijaan Korvasen uutistaloon, jonne saavuimme kuljettuamme sinä päivänä 7 penikulmaa.

Tänne oli pari päivää sitä ennen saapunut kaksi lappalaista kyyditäkseen minua 14:llä porollaan Inariin 200 virstaa, jolla matkalla ei tavata ainoatakaan ihmisasuntoa. Semmoinen joukko poroja näyttää ehkä liialliselta, mutta kun yksi poro ei jaksa kuljettaa enemmän kuin 8 — 10 leiviskää, ja useita poroja on aina muassa varalta, niin ei ollut porojen luku ylenpalttinen. Kyytimieheni pian minuun mielistyivät kun noudatin Lapissa matkustavaiselle välttämätöntä kohteliaisuutta tarjoamalla tupakkaa ja viinaa; ja ilma oli erämaassa ollut siksi suotuisa, että kyyditsijäni porojen tulomatkalla tekemät jäljet olivat ensimäisenä matkapäivänä näkyvissä. Koko tällä taipaleella, jolla tavallisesti kuluu 4 — 5 päivää, en viipynyt kuin 3 päivää, ja ainoastaan kaksi yötä olin pakoitettu viettämään metsässä. Maa oli kaikkialla, paitsi nevoilla ja tuntureilla, metsää kasvavaa ja tunturiselänteen poikki oli ainoastaan penikulma matkaa. Kaikkialla, missä poroja syötettiin, voitiin nuotioita virittää, eikä muuta vaikeutta sattunut, kuin pakko kävellä vuorenrinnettä ylös, kun poro ei jaksanut ajajaansa vetää. Metsä oli vaivaismäntyä, koivua ja nevakoivua; ainoastaan silloin tällöin matkan alussa tavattiin jokunen vaivaiskasvuinen kuusi. Itse tunturit olivat romanttisen kauniit; mutta siellä ollaan alituisessa vaarassa syöksyä kuiluihin pitkin sitä peilinliukasta jäätä, jonka muodostaa vuorenjyrkänteiltä valuva vesi ja joka vaihtelevin värein säteilee tuhansissa kummallisissa muodoissa sekä tekee matkustamisen yhä huolestuttavammaksi, kun iljanne on sekä poroille että pulkalle varsin vaarallinen.

Kello 4 aikaan puolisen jälkeen saavuin määrättynä lauvantaina Inarin kirkolle; jossa väki jo oli koossa. Jo edeltäkäsin oli kyyditsijäni, minun tietämättäni, lähettänyt lappalaisilla, joita heidän kirkkomatkallaan tapasimme, tiedon kirkolle, että uusi pappi kohta saapuu. Vastaani tulikin väkijoukko lakit kädessä ystävällisesti tervehtien, ja eräs nuori lappalainen riensi irroittamaan porohihnan, jonka silmukka oli kiinnitetty käsivarteeni, ja taluttamaan poroani. Minua sitten saattoi väki pappispirtille, jonne tultua nuorat, joilla olin kiinnitetty pulkkaan, irrotettiin. Minut nostettiin pulkasta, ja jokainen koetti olla minulle avullinen; yksi pudisti lumen turkistani, toinen lappalaiskintaistani, toinen taas tavoitteli lakkiani, sitä kuivatakseen; lyhyesti sanoen, kaikki olivat liikkeellä. Heidän surullisen synkissä kasvoissaan ilmeni palvelemisen halu ja hyväntahtoisuus, ja yhä huusivat tiellä seisovat: puorest, puorest! — Jumalan rauha — samalla kun ojensivat kätensä tervehdykseksi.

Vihdoin aukeni sen huoneen ovi, joka 40 vuotta on ollut papin asuntona täällä, ja johon sydämestäni halusin vapautuakseni poronnahkapuvustani, jossa olin, ollut kolme päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa. Tuvan pinta-ala oli 7 kyynärää kumpaankin suuntaan; sen korkeus lattiasta katonrajaan 2 1/4 kyynärää, ja keskikohdalta 3 1/4 kyynärää. Uunin asemasta siinä oli harmaasta kivestä tehty avonainen takka (s.o. ilman peltiä). Huonekaluston muodostivat seinäpenkit, hirsistä seinään salvattu vuoteentila, joka anasti ainakin kuudennen osan huoneesta, sekä kahdesta veistetystä lankunpätkästä tekaistu pöytä ja siinä kaksi tuohkosta, toisessa kirkasta tunturivettä, toisessa lumensekaista, jota Lappalaiset mieluummin juovat syystä että se on kylmempää.

[Eikäpä tuo pappilarakennus, joka Inarin kirkonarkistossa löytyvien asiakirjain mukaan korjattiin vuonna 1825 samalla kun siihen lisättiin kamarikin, siten uudistetussa kunnossaankaan ollut paljoa tyydyttävämpi. Vuonna 1828 Inarissa pidetyn rovastintarkastuksen pöytäkirjassa annetaan nimittäin siitä seuraava kuvaus:

"1:ksi. Yksi kamari, äsken rakennettu pienistä mäntyhirsistä, 4 kyyn. 2 tuumaa lattiasta välikattoon, 7 k. leveä, 4 k. 14 t. pitkä. Lattia on tehty irrallaan olevista, kapeista ja kirveellä halaistuista laudoista. Vesikatto ja välikatto, joka on peitetty turpeilla, on samanlaatuisista laudoista. Akkuna on 11 k. korkea, 15 t. leveä ja on kiinnitetty seinään ilman kehyksiä; kamarin ovi on kirveellä veistetyistä ja höylätyistä laudoista. Uuni harmaasta kivestä ilman peltiä. Muutoin on huone, kun se on huonosti salvattu ja tilkitty, siksi vetoinen, ettei siinä terveyttä turmelematta saata asua. Ankarassa pakkasessa siinä ei voi oleskella muuta kuin turkkeihin käärittynä. Kun takassa on tuli, kuumentaa se liiaksi uuniin kääntynyttä ruumiin puolta, jota vastoin toista puolta jäätää pakkanen.

"2:ksi. Tupa kamarin edessä on 4 k. 2 t. korkea lattiasta välikattoon, 7 k. leveä ja 5 1/2 k. pitkä. Muutoin kaikki muut osat samanlaiset kuin kamarissa. Kalustoa ei ollut muuta kuin 2 huonoa pöytää, vuode ja vanha penkki.">[

Synkät tunteet valtasivat minut tulevaisuuteen nähden, kun oli moinen huone asuttavana 69:llä pohjoisasteella — mutta en saanut kauvan niihin antautua, sillä pian oli tupa täynnä ihmisiä, jotka lukkarin johdolla tulivat ilmaisemaan ilonsa saapumisestani. Tämä lukkari oli vanha mies ja hän oli hoitanut tätä virkaa 54 vuotta 5:n ruplan vuosipalkalla. Minulle asetetut kysymykset kuuluivat: Onko maassa rauha? Riehuuko siellä tauteja? Onko matkalla sattunut onnettomuuksia? Mitä pidätte uudesta asemastanne? y.m. Kylän vanhin eli kylännimismies piti suurella puuhalla huolta matkakalujeni kantamisesta huoneeseen ja silojen sinne ripustamisesta; tuvan seinää vastaan pystytettiin pulkkani, jonka nokka ulottui räystään yli. Eräs pitäjäläisistä, joka oli määrätty palvelijakseni täällä oloni aikana, kysyi halusinko syödä. Kysyttyäni, mitä hänellä oli tarjottavana, hän vastasi: "Mitä suinkin haluat: lihaa, kalaa, ydintä, muuramia, olenpa onnistunut lampaanlihaakin sinulle hankkimaan." Kaikki läsnäolijat saivat ryypyn ja toivat toisena päivänä lahjojansa, muun muassa erästä sara-heinää, jota lappalaiset käyttävät kengissään sukkien verosta, sekä poron ja lampaanmaitoa. Pienessä padassa oli maito saanut jäätyä möhkäleeksi tikun ympärille, joka nyt oli kädensijana, kun jäätynyt maitomöhkäle, hieman sulatettuna valkean ääressä, irtaantui astiasta ja tarjottiin minulle. Illallinen tuotiin savun mustuttamassa puukupissa, ja lihaliemessä oli paljon poronkarvoja, joita aina lappalaisen ruokaa valmistaessa putoilee keittoastiaan.

Ollessani täällä kaksi sunnuntaita ei kokoontuneesta väestä yksikään lähtenyt kotiinsa, johon toisilla oli 100 jopa 120 virstaa, vaan he saapuivat miehissä Herran huoneeseen. Arkipäivinä pidettiin lukukinkerit ja rippikoulu. Silloin kun ei ollut toimitusta kirkossa tai rukoushuoneessa tapasin seurakuntalaisia lukemassa ja laulamassa kojuissaan. Harva luki lapinkieltä, useimmat suomea sujuvasti, ja Lutherin katkismuksen sekä Gezeliuksen tai Sibeliuksen selitykset ulkoa; sitä paitsi muutamia raamatunlauseita, Athanasiuksen uskontunnustuksen ja Davidin psalmeja.

Nyt oli jo jokaisen aika lähteä kotiinsa, minun Utsjoelle, jossa pastorin asumapaikka on. Suorin matka sinne oli 150 virstaa. Vanhat ja nuoret kokoontuivat pulkkani ympärille, istuessani kiinnitettynä siihen. Miehet paljastivat päänsä ja lukkari ilmoitti, että seurakunta tahtoisi laulaa jäähyväisiksi. Hän alkoi virren enkelien varjeluksesta ja kaikki läsnäolijat yhtyivät siihen; sitten luettiin siunaus, porot laskettiin liikkeelle ja pian kulkusten kilinään ja koirien haukuntaan hukkui näiden hyvien luonnonihmisten surun ilmaisut eron johdosta ja heidän usein uudistamansa huudot: "tervetuloa jälleen!"

Tänä päivänä matkaa jatkettiin vain kolme penikulmaa lappalaiskotaan, ainoaan, johon voidaan matkalla Inarista Utsjoelle yöpyä. Viisi tai kuusi korttelia korkea ovenaukko oli kuitenkin siksi ahdas, etten mahtunut siitä, ennenkuin olin 36 asteen pakkasessa riisunut talvipukuni kodan ulkopuolella, ja ryömien nelin kontin onnistuin vihdoin pääsemään sisään. Seuraavana vuonna sinne saapuessani oli ovi suurennettu, mutta valitettiin kylmyyttä huoneessa. Talonisäntä oli yksin kotona, opettaen muutamia pieniä lapsia lukemaan ja laulamaan. Pian loimusi tuli arinalla, joka ainoastaan muutaman neliökyynärän suuruiseen huoneeseen verrattuna oli suunnattoman suuri. Loimu, kuumuus ja savu karkoittivat minut ulkoilmaan, josta hyväntahtoinen isäntäni pian kutsui minut takaisin tarjoutuen valmistamaan ateriaa. Kaksi pataa, toinen 10 kannun vetoinen, toinen vähän pienempi, olivat jo tulella. Edelliseen pantiin hienoksi survottua pettua, ja toisesta, jossa keitettiin kalaa, otettiin muutamia palasia; nämä survottiin hienoksi ja sekoitettiin pettuun, josta muodostui paksu velli. Kala laitettiin minulle; isäntä lapsineen rupesi syömään pettuvelliä. Sen ruokahalun kiihottamana, jolla nuo pienet lapset särpivät mustaa ruokaansa, minäkin yritin sitä maistaa, mutta kirpeä pihkanmaku teki minulle mahdottomaksi lusikallisenkaan nielemisen. Tämä ateria, omien varojeni jäännöksillä höystettynä, oli heidän ainoa tänä päivänä.

Matkaa jatkettiin seuraavana aamuna ja kahden päivän perästä saavuin Utsjoelle, menetettyäni Utsjoen virtavissa koskissa, jotka eivät jäädy talvisinkaan, kokovuotisen sokerivarastoni. Astuin uuteen asumukseeni, jossa paitsi kyökkiä oli kolme välttävää kamaria, mutta kaikki ilman uunia, joiden asemasta oli ainoastaan lappalaisten käyttämiä harmaakivitakkoja. Huone oli rakennettu pienistä hirsistä ja seinät siksi huonosti varustetut, että rakojen läheisyyteen pantu kynttilä sammui ilmaviiman vaikutuksesta. Rikkinäisten akkunain, seinänrakojen ja savutorven kautta oli lunta tuiskuttanut sisään siksi paljon, ettei valkeata voitu sytyttää ennenkuin usean tunnin työn jälkeen. Vähitellen sai tuli aikaan jonkinmoista lämpöä, ja minä matkakumppaneineni laskeuduin nukkumaan. Yöllä nousin jäätävän pakkasen herättämänä juomaan, mutta turhaan tartuin vesiastiaan — siinä ei enää ollut muuta kuin jäätä. Suurempiin korjauksiin rakennuksessa ei voitu ryhtyä ennenkuin kesällä, ja asuminen niin huonosti varustetussa asumuksessa tuli vielä epämieluisammaksi, syystä että lämmittäminen kävi varsin kalliiksi, koska mäntyä ei enään kasva Utsjoen kirkon pohjoispuolella, eikä täällä ole muuta metsää kuin koivupensaita. Kun lisäksi ei vielä ollut ainoatakaan ihmisolentoa, paitsi minua ja matkakumppaneitani, lähempänä kuin kahden penikulman päässä, en päästänyt kyytimiehiäni lähtemään, ennenkuin olivat koonneet melkoisia kasoja parin kolmen kyynärän pituisia koivuja, joiden oksat usein olivat yhtä pitkiä ja paksuja kuin runkokin. Yhdeksänä päivänä heidän lähtemisensä jälkeen en nähnyt muita ihmisiä kuin ne kaksi palvelijaa, jotka olin tuonut muassani. Kymmenentenä päivänä saapui rahvas jumalanpalvelukseen.

Utsjoen lappalaiset ovat enemmän paimentolaisia kuin inarilaiset, he ovat harjaantumattomampia lukemaan ja osaavat huonommin kuin heidän etelämpänä asuvat naapurinsa suomea, jonka käyttäminen oli uskonnonopetuksessa pakollinen. Huomattavia poikkeuksia tietysti löytyy. Inarilaiset, joilla on vain vähän poroja, asuvat talvisin samoissa, useimmiten puusta rakennetuissa mökeissä ja viettävät niissä jokseenkin toimetonta elämää. Porolappalaiset Utsjoella sitä vastoin muuttelevat siirrettäviä asuntojaan useasti viikossa yhä paimentaen laumojansa, ja kalastajat, jotka hirsien puutteessa talvisin asuvat turpeista kyhätyissä hökkeleissään, viettävät kesänsä kalastuspaikoissa jäämeren rannikolla. Kuitenkaan ei puutu Utsjoen lappalaisiltakaan virkeätä uskonnonoppimisen harrastusta, ja he käyvät usein ja hartaudella jumalanpalveluksissa. Heidän kirkkoveisuunsa on kuitenkin mitä huonoin eikä ole omiansa herättämään hartautta muissa. Yrittäen toinen toisensa ääntä voittamaan, muistuttaa heidän laulunsa virran pyörteissä taistelevaa ihmisen hätähuutoa. Sitävastoin inarilaiset ovat koraalilaulussa etevämmät kuin mikään rahvas, jonka olen kuullut laulavan, — seurauksena heidän ahkerista hartaustoimituksistaan kodeissa, jommoisia Utsjoella harvemmin sattuu, koska siellä kaikki perheenisät eivät, kuten Inarissa, lue saarnakirjasta sunnuntain saarnaa. Keskitalven aikaan saapuu Utsjokelaisia kirkkoon tavallisesti 10 — 12 henkeä, joka sunnuntai, milloin pastori ei ole matkustanut Inariin; ainoastaan joka kolmas sunnuntai he tulevat miehissä ja silloin jatkuvat toimitukset kaksi, kolme päivää. Kun joskus kesälläkin pidetään jumalanpalveluksia, ei niihin saavu kuin 7 — 8 henkeä, koska useimmat toukokuun alussa, karttaaksensa sääskiä ja hyönteisiä, lähtevät Jäämeren rannikolle. Ja jos paikalla sattuu olemaan norjalainen pappi, avustaa hän heitä papillisilla toimilla, kuten taas Norjan lappalaisetkin, jotka jäkälän puutteessa saapuvat Utsjoelle, siellä käyttävät pappia.

Lappalaisten yleinen siirtyminen suvella suo heidän kirkkoherralleenkin lomaa siihen aikaan oleskelemaan maan asutuimmissa seuduissa; eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuloani yksikään pappi kestänyt kesän viettoa Utsjoella, jonka alastomat vuoret ja kalliot jo ensi silmäyksellä synnyttävät synkän mielialan. Niiden jyrkänteistä ja rotkoista lumi usein kajostaa elokuussa, eikä jäät Utsjoen järvistä tavallisesti lähde ennenkuin heinäkuun alussa. Suvi on sittenkin täällä kuten muuallakin mieluisin vuodenaika, etenkin jos ei arastele sääskiä, jotka täällä miljoonittain ympäröivät ihmistä. Päivä ja yö ovat silloin yhtäläiset; ukkosta harvoin kuulee ja vielä harvemmin sattuu pitkällisiä sateita; mutta sittenkin täydellinen eristys maailmasta saattaa syvään synkkämielisyyteen, ja vaikkei varkaita ja rosvoja, paitsi kenties jotakin Vuoreijasta karannutta linnavankia, tarvitse pelätä, on tämä yksinäisyys kuitenkin kammottava ja synkkä, eivätkä sitä tunnetta vähennä ne sudet, joita öisin näkee ja kuulee, vaikkeivät ne täällä hyökkää edes koirienkaan kimppuun, arvattavasti sentähden, että ne porolaumoista saavat runsaasti elatusta.

Kesän aikana on papilla ani harvoin virantoimituksia. Sitä vuoden aikaa olenkin minä senvuoksi käyttänyt opintoihin, luonnontieteellisiin ja fysikaalisiin havaintoihin, kalastukseen ja metsästykseen. Mutta usein jo elokuussa hyönteiset häviävät, lunta sataa, katoaa, tulee uudestaan, ja kasvit kuihtuvat. Syyskuun alussa lehdet kellastuvat ja sen keskivaiheilla koivut ovat menettäneet kauneutensa. Lokakuun ensi päivinä revontulet alkavat näkyä, järvet jäätyvät, riekko ja kärppä pukeutuvat luonnon väreihin, ja Mantojärvikin, joka syvyytensä tähden kauvimmin antimillaan hyödyttää papin kyökkiä, jäätyy kuukauden loppupäivinä, jolloin tavallisesti on 20 — 30 asteen pakkanen. Selkeällä ilmalla aurinko vielä näkyy marraskuun 20 p:nä, mutta se onkin viimeinen kerta vuodessa. Päivät käyvät pimeiksi, yöt unettomiksi. Sittenkin elämä toisesta syystä käy mieluisemmaksi. Kun, näet, lappalaiset palaavat Norjasta, saa joka viikko nähdä ihmisiä ja puhutella heitä, ja heidän vähäpätöisetkin uutisensa, jotka supistuvat kertomuksiin kalastuksesta, tavarain hinnoista ja ostajista sekä vastaisista Ruijan suurkäräjäin jäsenistä, eivät ole näillä autioilla seuduilla viehätystään vailla.

Vähää ennen joulua posti saapuu Suomesta, tuoden ruununvoudin kantoluettelon ja yksityisiä kirjeitä, mitkä neljän, mitkä kymmenen kuukauden vanhoja. Mikä juhla! Useat seurakunnan jäsenet tulevat nyt kirkolle uutisia kuulemaan. Ensimäinen kysymys on: Onko maassa rauha? Elääkö keisari? Onko hän terve? Onko piispa terve? Ovatko kristityt rauhassa muhamettilaisilta ja pakanoilta? — Mutta tammikuun 25:nen ja 30:nen päivän vaiheilla, jolloin aurinko taas nousee taivaanrannan yli, on vieläkin suurempi juhla, jonka arvoa täysin käsittää yksin se, jolta sen suloinen näky on puuttunut enemmän kuin kaksi kuukautta. Mikä majesteettinen kauneus, kun sen ensimäiset, uudestaan näkyvät säteet kultaavat taivaanrannan reunaa! En ole koskaan kyyneleittä voinut nähdä tätä ilmiötä. Näitä kyyneleitä ei sovi oudoksua, jos kohta niitä osaksi saa vuotamaan myös maailmasta ja sivistyneiden ihmisten seurustelusta eristetty elämä, josta puuttuu monet mukavuudet, joita jollekin sivistysasteelle kohonnut ihminen jo pitää välttämättömyytenä. — Lappalaisetkin muinoin viettivät auringon palaamisen juhlaa.

Varmuudella täällä ei voida toivoa muuta syötävää kasvikunnasta kuin muuramia ja suolaheinää. Lauhkeampina suvina menestyvät nauriit ja retiisit, lauhkeimpina myös pinaatti. Jauhoja ja suoloja saadaan venäläisistä laivoista Jäämeren rannoilla. Lihaa ja kalaa on yllinkyllin, ja siirtomaatavaraa tuodaan joka tai joka toinen vuosi Oulusta 95 penikulman päästä. Tämän kirkkoherrakunnan nykyinen väkiluku ei ole 900 henkeä suurempi, mutta kun pinta-ala on 260 neliöpenikulmaa, niin se ei suinkaan vähässä määrässä lisää papillisen toimituksen vaikeuksia täällä.

Paitsi määrättyjä matkoja Inariin sattuu usein muita, kuten Outakoskelle, 80 virstaa Utsjoelta, Patsjoelle 250 v. ja Kyrön kylään 220 virstaa täältä, jonka tähden virkamatkojen pituus vuodessa tekee noin 2,000 virstaa, jolloin useimmasti saa viettää yöt hangella taivasalla, koska lappalaiskotia harvoin tapaa.

Palaan nyt kuvaamaan ensimmäistä vuottani Lapissa. Sittenkun papilliset toimitukset Utsjoella ja Inarissa olivat suoritetut, jättivät lappalaiset minulle jäähyväiset täksi talveksi huhtikuussa ja oleskelin sitten yksin pappilassa palvelijani kanssa. Yöt tulivat valoisammiksi ja sen ohessa heräsi toivoni kesän tulosta, jota kaipasin sitä enemmän, koska tullessani tuomani ruokavarat olivat lopussa. Jauhoja oli kyllä jo saapunut Norjasta, mutta minulla ei ollut paistinuunia. Jäätyneestä maasta en saanut savea, itse muuratakseni uunin, ja kun joskus halusin herkutella leivällä, täytyi vatkutettua taikinaa paistaa takan hiilillä tahi kypsentää rautapellillä. Maa alkoi paljastua paikoittain, riekot kisailivat nurkkien ympärillä ja lisäsivät vesilintujen melun ohessa unettomuuttani. Joka päivä tein pitkiä kävelymatkoja ympäristössä, jossa ei ollut teitä, ei polkua eikä asuntoa, jossa ei huomannut mitään viljelystä ja jossa alastomat vuoret ja kivilouhikot tuottivat kipua jalkoihin. Useissa kohdin oli sulava lumi muodostanut suuria puroja, jotka syöksyivät alas pilvenkorkuisilta vuorilta, jonkun päivän jälkeen taas kadotakseen. Voima, jolla ne sieltä tulivat, oli siksi kova, että ne vyörittivät rinteistä kiviä. Pehmeään maaperään muodostivat nämä syvänteitä, joissa pienet elävät syksyllä menettivät henkensä. Joskus kuului vuorilla vyöryvien lumikinosten pauhua. Tämä tapahtui kesäkuussa, jolloin aurinko keskiyölläkin jo oli 2 à 3 astetta taivaanrannan yläpuolella.

Pitkän aikaa oli jo erakkoelämätäni vaihtelutta kestänyt. Eräänä yönä, kun lintujen kova melu esti minua nukkumasta aina kello kahteen saakka aamulla, nousin liikkuakseni luonnon helmassa, jossa jo muutama ruohon korsi pistäytyi ylös maasta, ja kuullakseni likeisen vuoren juurella lintujen laulua, jota kesti läpi vuorokauden, ellei rajuilma sitä estänyt. Akkunastani huomasin silloin kaksi hanhea, ja ne saivat minut ajattelemaan ruoka-aittaani, joka oli kokonaan tyhjä. Toinen hanhista kaatui pyssynlaukauksesta etehisestäni, ja rientäessäni sitä ottamaan näin savua kirkon likellä siaitsevasta lappalaiskodasta. Ainoastaan se, jolta kaikkinainen ihmisseura on puuttunut, saattaa käsittää iloni nähdessäni tämän varman todistuksen ihmisten läsnäolosta. Riensin kotaan ja tapasin siellä naapurivaimon, joka, jäätyään yksin omaistensa lähtiessä Jäämeren rannalle kalastamaan, oli tänne paennut kahden lehmänsä kanssa uhkaavaa nälänhätää välttääkseen ja nyt huvitti minua kertomuksillaan ennen minua täällä olleista papeista sekä kestitsi minua lehmiensä maidolla. Parasta mitä minulla oli — viinaa ja kuivattua lihaa — leipää ei ollut — pantiin pöydälle tervetulleelle vieraalle, ja hän korvasi vieraanvaraisuuteni lahjoittamalla minulle riekkoja, joita hän pyysi ansoilla, houkutellen heitä niihin matkimalla heidän ääntään.

Juhannus-aikaan alkoi lohenpyynti. Pappilan kalastuspaikka 3/4 penikulman päässä tuotti minulle jokapäiväistä työtä, ja aika kului vähitellen, kunnes heinäkuun loppu palautti muistiini lupaukseni toimittaa elokuun aikana papillisia tehtäviä Inarin seurakunnassa. Suvitie sinne käy halki nevojen ja rämeiden 220 virstaa, mutta kun tienopasta ei saatu, täytyi minun ryhtyä toiseen keinoon ja päätin kulkea alas Varankivuonoon Tenojokea pitkin ja sitten ylös Patsjokea Inarinjärvelle. Lähdin heinäkuun 31 p:nä, mutta en saapunut Inariin ennenkuin vasta elokuun 27 p:nä. Viivytys ei aiheutunut matkan pituudesta, vaan niistä tavattomista vaikeuksista ja esteistä, joita läheisyydessä asuvat Venäjän lappalaiset saivat aikaan matkallani Patsjokea myöten, jota venematkaa ei kukaan silloin vielä ollut tehnyt. Matkalla näki yleensä kivisiä ja hedelmättömiä rantoja ja matkan ikävyyttä lisäsi sekin, että meidän täytyi viimeisenä viikkona syödä paljasta kalaa, jota pyysimme omilla verkoillamme. Olimme onnellisia jos saimme rannoilla kootuiksi joitakuita sipuli- ja suolaruohoja yksitoikkoisen ruuan höysteeksi. — Oleskeltuani kahdeksan päivää Kyrön kylässä ja Inarissa, lähdin paluumatkalle, ensiksi jalkaisin 10 penikulmaa Jorgastakin kalastuspaikalle, sieltä 17 penikulmaa veneellä pitkin Inarin- ja Tenojokea. Syyskuun 10 p:nä olin taas kotona, kuljettuani 72 penikulmaa.

Lappalaiset eivät vielä olleet palanneet Jäämeren rannoilta. Kolmen viikon aikana en nähnyt yhtään ihmistä, eikä Mikonpäivänäkään, jolloin jumalanpalvelus pidettiin, saapunut kuin toistakymmentä henkeä. Lunta oli jo maassa; lyhyet päivät tiesivät vastaista pitkää pimeyttä ja jääsohjoa näkyi joessa. Kolmen viikon kuluttua lappalaiset osaksi palasivat, ja Pyhäinmiesten päivänä heitä oli jo 23 kirkossa. Rippikoulu alkoi ja työni lisääntyi. Sitä keskeytti ainoastaan käynti nimismiehen luona, joka asui kahden penikulman päässä. Yksin kulkien tuntemattomissa seuduissa, olin sillä matkalla vähällä menettää henkeni.

Tämä yritys sai minut pelkäämään vastaisia matkoja ja pysyin kotona joulukuun keskivaiheille saakka, jolloin pappi tavallisesti matkustaa Inariin. Päivällisaikana istuuduin pulkkaan ja saavuin samana päivänä Mierasjärven kotaan, jonne oli 60 virstaa. Sieltä toivoin silloisella hyvällä kelillä saapuvani seuraavana iltana Inariin. Lähdimmekin matkaan klo 2 aamulla, mutta pitkälle emme päässeet ennenkun kyytimies ilmotti, että rajuilma raivosi tuntureilla, jonka vuoksi olisi parasta odottaa sen loppumista. Aavistamatta sen voimaa vaadin matkan jatkamista, mutta pian tuli niin ankara lumipyry, että töin tuskin löysimme takasin majapaikkaamme, jossa voitelimme haavottuneet kasvomme rasvalla. Kaksi vuorokautta täytyi meidän viipyä täällä ennenkuin rajuilma salli meidän jatkaa matkaamme tunturien poikki.

Inarissa viivyin kaksi viikkoa. Joulun viidentenä päivänä lähdin sieltä paluumatkalle ja saavuin Utsjoelle joulukuun viimeisenä päivänä. Rahvas oli jo koolla seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Illan loppupuoli kului pakinoidessa. Niistä lukemattomista tähdistä, jotka tuikkivat kirkkaalta taivaalta, ennustettiin hyvää muurainsatoa ensi vuonna. Pidettyämme iltarukouksen erosimme. Muistellessani kohtaloltani Lapissa nukahdin, ja siten oli ensimäinen vuosi sielläolostani loppunut.

Kuluneen vuoden viimeisen illan olin viettänyt hiljaisissa mietteissä, iloisessa nöyryydessä ja luottamuksessa kaitselmukseen. Hilpeällä mielellä heräsin virkistävästä unesta ja tervehdin uutta vuotta rukouksella että toinenkin vuoteni Lapissa loppuisi yhtä onnellisesti kuin ensimäinen oli loppunut. Nyt astui sisään kirkonisäntä Samuli Matinpoika Laiti toivottaen minulle sydämmellisesti samaa mitä olin hartaudessa anonut. Laiti oli yleisesti arvossa pidetty ukko, jonka ulkonäkökin herätti kunnioitusta. En tahtonut tuntoakaan tuota varsin tuttua vanhusta, niin komeaksi hän oli varustautunut juhlan kunniaksi. Pitkä parta oli leikattu, kalju pää oli peitetty valetukalla, jonka Laiti 1781 oli saanut lahjaksi rakkaalta rippi-isältään, kirkkoherra Högmanilta, ja pitkä uusi peurannahkainen turkki oli hänen yllään. Hän jatkoi: "Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi sanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: "Vähä ja paha on minun elämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan. Siunaan teitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja vuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei minun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja että te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa vanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen. Laiti oli kestänyt monta onnettomuutta, mutta enimmin hän suri kahden pienokaisensa kuolemaa. Se tapahtui 1799, kun hän perheineen seurasi porolappalaisia opettaen heidän lapsiaan. Äkkinäinen tulva, jonka aiheutti Tenojoessa patoutuneet jäät, vei muassaan hänen vasta rakennetun mökkinsä ja sen mukana molemmat lapset, jotka hukkuivat. (Tarkemmin kerron tästä tapauksesta vastedes.)

Tuo hyvä kirkonisäntä ei ollut vielä lopettanut puhettansa, joka oli täynnä raamatunlauseita ja kuvauksia, kun naapurinvaimo, leski Ella Helander ja hänen kanssaan lukkari Juuso Pietarinpoika, hänkin vanha ja seurakunnassa arvossa pidetty, saapuivat kumpikin toivottamaan minulle hyvää uutta vuotta. Viimemainittu ilmoitti lapsenkasteen suoritettavaksi, joka heti tapahtuikin. Sitten toinen tervehdyskäynti seurasi toistaan lukuisasti kokoontuneen rahvaan puolelta. Joukossa oli myös monta Norjan lappalaista. Jokainen tahtoi paapa puorastet (tervehtää pappia).

Kello kymmenen ajoissa soitettiin toisen kerran kirkkoon. Se oli lähtömerkki. Kokoontunut väki kulki hitaasti ja järjestyksessä, vaivoin kahlaten syvässä lumessa, kirkkoon päin, joka on noin 150 syltä pappilasta. Nyt oli koossa lukuisa ja kirjava joukko kumpaakin sukupuolta, vanhoja ja nuoria. Äidit kantoivat pieniä lapsiaan lappalaiskehdoissa. Astuessaan temppeliin rahvas pysähtyi avaraan sakaristoon; vanhan tavan mukaan lukkari täällä piti rukouksen lapinkielellä valmistuksena jumalanpalvelukseen kirkossa. Seurakunnassa ilmeni silloin syvä ja liikuttava hartaus. Sitten astuttiin varsinaiseen kirkkoon ja asetuttiin paikoilleen. Astuin alttarille ja aloin toimituksen. Laulussa epämieluiset ja terävät äänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa sanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella äänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä. Alttaripalveluksen päätyttyä nousin saarnastuoliin. Kirkonisäntä Laiti oli pyytänyt ja saanut lupaukseni tulkita Lapinkielellä saarnani niinkuin joskus oli tapahtunut edeltäjienikin aikana. Hän nousi nyt suorittaaksensa tehtävänsä ja asettui ensi rivin penkin korvalle, jonka ohi ainoa käytävä kirkossa viepi kuoriin. Lukiessani saarnarukousta tuo patriarkkaalinen vanhus seisoo liikkumattomana silmät minuun kiinnitettyinä. Saarnan alkusanat olivat: Katso, nyt on otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä. Ja heti kun olin sanat lausunut kuului tämä lauselma Laidin miehekkäällä äänellä lapiksi: Katsa, de tal lā täkkolas aigge! de tal lā aivdogas vuoda peivve! Siten kirkonisäntä lauselma lauselmalta käänsi koko saarnani, noudattaen tarkoin nousua tai laskua äänessäni ja liikkeitäni. Koko seurakunta vuodatti kyyneleitä, ja se aiheutui pääasiallisesti siitä liikuttavasta lämmöstä, jolla Laiti vuodatti taivaalliset totuudet kuulijain sydämiin. Kun luettiin Isä meidän, polvistui hän kääntyneenä seurakuntaan päin, ja kaikki tekivät samoin. Jumalanpalveluksen loputtua poistui kansa kirkosta hitain askelin ja riveissä, samoin kuin se oli sinne tullutkin. Palattuamme pappilaan rahvas pysähtyi puoliympyrään asumuksen portaitten eteen, sydämellisesti kiittäen saarnasta, ja etenkin siitä, että Laiti oli saanut heidän kielelleen tulkita Jumalan sanaa.

Kokoontuneista seurakuntalaisista oleskeli suurin osa kirkolla seuraavat seitsemän päivää, ja Loppiaiseksi saapui uusia tulokkaita, osaksi Utsjoelta, osaksi Norjasta. Sillä aikaa toimitettiin joka päivä yhteisiä aamu- ja iltarukouksia sekä katkismuskuulusteluja, ja muutama kerta täydellinen jumalanpalveluskin. Loppiaisen jälkeen poistui kansa. Tammikuun 27 p:nä oli taas koossa melkoinen joukko, mutta saman kuun 28 p:nä vain 7 henkeä.

II

Suomen Lapin asukkaat.

1. Johdatus.

Ei edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin vallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä pelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa mukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen alaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten hyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin puolelta. Tätä viimemainittua tunsivat etenkin ne, joiden onnettomuudekseen täytyi suorittaa veroja, ei ainoastaan yhdelle, vaan kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ja vihdoin he saivat kovaa kokea tunkeilevien uutisasukkaiden puolelta, jotka heille usein tekivät väkivaltaa ja vääryyttä, joita hallitus ei ollut tarkoittanut.

Vallinneet olot ovat siten pakottaneet Lappalaiset siirtymään perimpään pohjolaan, hallittuansa muinoin ei ainoastaan niitä alueita, joita vielä Lapiksi mainitaan, vaikka niiden suurimmalla osalla jo asuukin vierasrotuisia kansoja, vaan vielä lisäksi laajoja aloja niiden eteläpuolella Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Siten on Suomen Lapissa tähän aikaan ainoastaan Utsjoki yksinomaan lappalaisten kotipaikkana, sillä heihin ovat sulautuneet sinne siirtyneet suomalaiset ja norjalaiset.

Yhä vieläkin lappalaiset pitävät suomalaisia, joista he erosivat vasta viimemainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan. Eivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta kieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin helposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan maanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa kieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista suomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin. Niinpä ovat esim. monet talonpojat, jotka asuvat Simon ja Livon jokilatvoilla Pudasjärvellä ja Kemissä, lappalaista alkuperää. Sama on laita Kuusamossa ja Sodankylässä, jopa useimmissa Suomen pohjoisissa pitäjissäkin. Toiselta puolen tavataan ei vain Utsjoella vaan useissa muissakin Lapin pitäjissä lappalaisia, jotka polveutuvat suomalaisista, mutta ovat jo kansallisuudeltaan lappalaistuneet siihen määrään, että sen, jolla ei ole tarkkaa silmää siinä suhteessa, on vaikea havaita heidän vierasta alkuperäänsä.

Muinoin ovat lappalaiset olleet useille vihollisten hyökkäyksille alttiit. Niin oli semminkin Kemin Lapin asukasten laita. Sillä nämä hyökkäykset tulivat aina idästäpäin. Kuitenkin kerrotaan Kemijärvellä, joka vanhaan aikaan myös oli Kemin Lappia, että ruotsalaiset jo ammoisina aikoina hävittivät siellä kaksi suurta lappalaiskylää, Riuhtalan ja Termuslahden.

Venäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu. Kummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin, ryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin. Niinpä sanotaan ryöstävän joukon murhanneen "Sompion kardossa" kaikki ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin. Mutta kyllä tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin eräs johtaja Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja urhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.

Lappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan heitä sanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi. Ensinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja kalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona on, paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset poronsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin jättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella kauvas, eikä hän siis voi seurata porolaumaansa. Paimentolaislappalaiset hankkivat elatuksensa paimentamalla ja hoitamalla tilallisten poroja, vaikka heillä joskus on omiakin.

Poro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaan
Utsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyy
ainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.
Ei ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataan
Enontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.

Mitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin siirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja notkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.

Siirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja edellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin jälkimäinen, mutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä kuin lappalainen.

Elämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus lappalaisten ja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys ja varsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla, ryhtyivät lappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin paikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa. Siten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi pohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen eivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan hävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai, kuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22 p:ltä heinäkuuta 1638, "ne elämöivät heidän metsissään kaskea kaataen ja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten menetetään turkikset". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei alkanut kuitenkaan sillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan lappalaisten alueelle. Ilmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi harjoittivat metsästystä ja kalastusta ainoastaan vissinä vuoden aikoina, mutta sen kautta he kuitenkin väittivät saaneensa nautinto-oikeuden anastamillaan alueilla. Mutta mikä lieneekään ensin aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne pohjanperille, etenkin Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan siirtymiset olleet monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja syyskuun 3 p:ltä 1695 Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen pohja maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä sanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava kuningas Kaarlo Yhdennelletoista.

Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin, julistuskirjalla 27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin, jotta siellä asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja käyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi sen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet hyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan itselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan loukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin maa-alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta varsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta julistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus ilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.

Mutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei sittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä, sillä heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja ilmaantuikin ei ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan laitumienkin tähden. Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja asustamiselle, sinne he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta tarkastetuiksi itselleen uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen nautinto-oikeus ei paljoa painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että ohjesäännössä Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään silmällä "ettei ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta, nevoilta ja vuorilta, jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa vaan ei uutisasukkaalle hyödyksi". Jos lappalaisen naapuruus kävi uutisasukkaalle kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti hänet, sytyttämällä metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.

Lappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös uutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati lisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä Sodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille oli luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin ovat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat joutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan uutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti lisääntynyt, mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei jää mitään, josta voisivat elää ja verojaan suorittaa.

Kun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen, siirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita erämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin eteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat elantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen, maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696 ja 1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.

En ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset ja lappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai ovatko vasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu. Pysykäämme siis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota nykyään pidetään Lapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset paimentolaiskansana ensin katosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä perheestä, jotka v. 1718 siellä asuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin 10. Vuonna 1760 ei enää ollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä joko siirtyneet pois tai ruvenneet maanviljelijöiksi.

Samoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia lappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti tavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä Enontekiäisissä.

2. Lappalaisten muinaisuskonto.

Jokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat valtavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt. Sen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa saanut, että myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen suurempi tai niukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.

Luonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua suuremmissa ryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan anteliaisuus rikastuttaa kansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti varustetuilla temppeleillä, kallisarvoisilla jumalankuvilla, jumalanpalveluksen ulkonaisella komeudella ja monilla siihen liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä aineellisissa että henkisissä oloissa edistyy verrattain ripeästi.

Ainoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä, semminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä Lapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin lappalainen kesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime aikoihin saakka ovat olleet ainoat keinot ihmisen elämän mahdollisuudelle; jossa siitä syystä ihmisten oli pakko elää toisistaan kaukana olevissa kodissa; jossa maaperän hedelmättömyys ja ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla estää kaiken kasvullisuuden; jossa vallitsee suurimmaksi osaksi talvi ja jossa sentähden ikuinen jää peittää korkeimmat vuorenhuiput ja pysyy nevoilla ja soillakin monessa paikassa sulamatta; jossa siis, kuten Ovidius laulaa: Lumi vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa katkaise, kun pohjatuuli sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.

Pakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä muusta maailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi. Niissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä kehity hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen vaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja ehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaan puuttui kaikki ulkonainen komeus, eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.

Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista
Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti viheriästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka lappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.

Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin Muorra Jubmel'iksi (puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat kivijumalia, oli se, että Gedgge Ibmel eli Jubmel, joksi yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana kuin Muorra Jubmel ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut näkemään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 penikulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, penikulma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan pienen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi, kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita oli myös kivijumalien yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville siinä käytetystä vihkimispuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani".

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat seisoivat, runsaan saaliin.

Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat ja lihavammat sen antimet — tietysti sillä edellytyksellä, että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada noitarummulta, tältä lappalaisen arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.

Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat poronsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen." Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: "Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen pani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.

"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."

3. Lappalaisten lauluista ja saduista.

Soittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista harrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu soitto oli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua. Paitsi monenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää pakanuuden ajan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi vaan jumalien kunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen suorittamisessa, oli heillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita, kuten tuohi- tai puutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä pajunkuorista tehtyjä puhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja sitten heillä tunnettu. Mutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä niissä ei ole tapana soittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa tanssisoittoa suoritetaan viululla.

Lauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän harrastusta. Laulujansa he nimittävät "juoigam" eli "juoigem", ja laulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he käyttävät sanaa "lavl" tai "lavllo" ja laulaa virsiä on "lavllot".

Näitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin yksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin hilpeällä, milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun laulun tulee ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys, ja kun se on ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen tottumattomille korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen ja sisältää nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja loppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä kuten aa, oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa yksityisten tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa yksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen. Sisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja varsin puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla moninaisilla äänillä.

Mutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut, lappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin laulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla tekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä lehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta puusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin toisesta, milloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä ilmenee hänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.

Poroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen pysyy ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset paimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee laulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se aiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe. Esimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja jota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja etsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin sattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä sanat:

Laiha susi
pitkähäntäinen.

Mutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy loppumattomiin.

Oikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi kun hän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta pidetään nykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että vaarallisena, koska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän kuitenkaan ei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele onkin se, niin väitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan. Venäjän lappalaisten kertoman mukaan paholainen siihen opetti vanhan akan, joka sitoutui opetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä nuolemaan pois perkeleen syljen. Voihan helposti otaksua, että papit entisaikoina saivat lappalaisiin istutetuksi tämän käsityksen joikaustaidon synnystä.

Mutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka tavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla n.s. Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös yliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi lappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita laulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia, joiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi. Kun niitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä ollessa, johti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide. Nämä laulut elävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään henkilön muistossa. Ja hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi maallisen rangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta arkatuntoisuudesta. Sillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa tuottavien laulujen, niin sanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman muistettaviksi. Joskus luulin myös huomanneeni, että joskin muutoin oltiin taipuvaisia sanelemaan minulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä ja toista pois, joka muka oli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin syytä epäillä väitteen todellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina pois kiroukset, kun hän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut niitä oppia, vaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet muistissa.

Sillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on syvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet elinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä, miten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä että hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin valistunut ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu kuningas Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun ajanhengen vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka pahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi, vaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten kansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle olivat lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja kuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan saada tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m. kirjoista.

Mutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita käytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen hävittämisessä, täytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden ja tosipappien harrastuksille koettaa sytyttää tämänkin luonnonkansan keskuudessa ikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa siihenkin ihmiselle arvoisen ja taivaallisten totuuksien kanssa yhtäpitävän elämänkatsomuksen.

Kuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin tuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä muistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen teinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset perkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo aikoja sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin vihdoin erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään että olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä syntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten maallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en minä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin minulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset, mitä saamen-kielellä kirjoitin muistiin.

Hänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän nuoruudessaan oli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä, semminkään ei kristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta valtaa. Itselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat saaneet hänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli tullut hänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista oli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja syvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta ylistää Vapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli tullut osalliseksi.

Näiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se, miten lappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa metsästystä ja hyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he vaativat, että jumalat monenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut uhrit, ja vihdoin uhaten, että ellei jumala anna mitä he pyytävät, eivät he ainoastaan hylkää häntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois ne sarvet, joita jo olivat hänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.

Lappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja synkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista elämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa, vaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.

Kuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on romanttista, niin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja, ojia, vesiä y.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten oma voima, vaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo, jonka avulla metsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita suurtöitä. Jättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan uumenista ja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat, joiden apua myös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.

Suomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka lappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys ja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan siihen, että ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä kumpikin kansa on erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo ennenkuin suomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle kehityskannalleen, olivat lappalaiset eronneet suomalaisista. Kosketuskohtia oli heidän välillään kuitenkin senkin jälkeen monenmoisia. Ei siis ihmettäkään, että suomalainen laulu on vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä sekään, että viimemainitun kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden olojen johdosta, joissa lappalaiset ovat eläneet.

* * * * *

Lauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa, kuinka Aasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti useimmat korkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset voittivat jättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia, jotka terävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet, jotka olivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa asunnoissa; kuinka he uskoivat esi-isiensä henkien avulla suorittaneen sankaritekoja taistellessaan jootteja, skyyttejä, karjalaisia ja muita kansoja vastaan, joiden kanssa olivat joutuneet tekemisiin; kuinka kupari-, hopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit lennättivät lappalaisia sankareita kallioihin rakennettuihin kuningaslinnoihin kaukaisissa maissa, joissa useat heistä olivat suorittaneet suurtekoja ja siitä syystä otettiin kuninkaiden turviin, ja joissa monet heistä, kuten Ruobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin uskotaan mitä hullunkurisimpia satuja, ja usein kyllä vakuutetaan, että niissä kerrotut seikkailut, mitä laatua lienevätkin, ovat tapahtuneet äsken manalaan menneiden sukupolvien aikana. Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi kuluneella vuosisadalla, ovat olleet vaikeissa taisteluissa jättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita senkaltaisia olentoja vastaan, jotka olivat niin väkeviä, että ne viskelivät kokonaisia vuoria, kaatoivat laivoja y.m., ja niin suunnattomia, että janoissaan ollessaan joivat tyhjäksi koko järven. Usein kuulee puhuttavan noidista, jotka keskenään kilpailivat noitataidossa sillä koettaen toinen toistaan vahingoittaa, ihmisistä, joita noiduttiin eläimiksi, ja joiden täytyy semmoisessa muodossa vaeltaa maan päällä, ynnä muuta samanlaatuista mielettömyyttä. Saa niinikään kuulla satuja siitä, kuinka Pelko taisteli paholaista vastaan ja voitti hänet, Peivaan, Akimelekin, Torajan, Lavrekan ja muiden sankarien urostöistä, ja myös kaikenmoisista muista tapahtumista.

4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.

Lappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli aiheuttanut.

Mahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että Lapinmaa aikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen valtakunnan alaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään otaksumista, että etenkin Kuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi syntynyt siten, että rahvas suostui siihen, saadakseen olla rauhassa Venäjän puolelta tehdyiltä rosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan Kuusamon pitäjästä luulee kuitenkin, että semmoinen suostumus oli tehty "rajakäynnissä Kaarlo IX aikana", siis Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Mutta tämä otaksuminen, joka kenties perustuu siihen, että silloin Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin rauha, on luultavasti kokonaan perätön. Sillä useammin lienevät meikäläiset häirinneet Venäjän puolta kuin Venäjän raja-asukkaat häiritsivät Suomen Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi, että veronkanto Suomen Lapista, ja siis tietystikin välittömästi rajalla olevasta Kuusamosta, toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän puolelta, joka juuri mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta Tornion Lapissa, josta siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin valtakunnalle.

Todenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille valloille ole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu, eikä jonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan yksinkertaisesti siitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita nautittiin vieraan valtakunnan alueella.

Vielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja porojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä aloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä jäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella tapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää poroja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 — 3 kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä ilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat lumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa laitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara kuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella mahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat (hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa jokin tauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.

Semmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa huomioon, jos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu talvella tekemään laajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia. Merenrannikolla, jota lappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet kaikille yhteisinä, ei jäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että porolaumat siellä voisivat elää kautta talven. Useammin kuin metsäseuduissa peittää siellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan vaikeuta poron ruuan hankintaa vaan myös helpottaa suden hyökkäyksiä. Talven tullessa porolaumat sentähden lähtevät sisämaihin, jonne niiden omistajien täytyy tahtoen tai tahtomattaan niitä seurata. Keväällä puhaltaa alituisia merituulia, ja porot, jotka haluavat kulkea vastatuuleen, suuntaavat kulkunsa merenrannikolle, jossa lappalaiset pienten koiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin niemiin. Siellä ne ovat paremmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta, joten niitä on helpompi paimentaa ja pitää koossa.

Niinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella, eikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja, majavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään. Mutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan samoilevat paikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja hiirien perässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen siementen saanti määrää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan jälessä, jonka pesää se käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä missä hän luuli riistaa löytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se ei estänyt kalastajaakaan harjottamasta ammattiaan, missä hän vain luuli sen kannattavan. Kalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä satunnaisista syistä olla melkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis jossakin paikassa on niukka, saattaa se olla varsin runsas toisessa paikassa, joka ei ole varsin kaukana.

Kaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin, että porolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan valtion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen suvella pyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella, vieraatkin, huolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen sisäosiin.

Siten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän toisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten luona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina pitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo silloin samanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten. Ainoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä, ajojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta suvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään eivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi näkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten käytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot sitä vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä toisessa valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen, lapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä ja lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän jäämerelle kalastamaan.

Noita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin kirjoitettuina kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä pakotettiin sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle valtakunnalle. Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin kauvan kun verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat saaneet nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja siten vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen, jota sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.

Niinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä kertomuksessa: "Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän novgorodilaisia lähettejä saapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla ei ollut mitään voimaa kieltäytyä, kullekin varojensa mukaan". Kuitenkin tuntuu siltä, että ainakin myöhempinä aikoina, jolloin järjestyneempiä oloja saatiin aikaan, lukuun otettiin veroa määrätessä myöskin se aika, jolloin verotettu oli oleskellut valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja. Siitä riippui kai se, että esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin Ruotsille kokovero, vaan Norjalle ainoastaan puolivero.

Asian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla vieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella tavata muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden rajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor Ivanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat ruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt, vaan pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien elatustansa milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa, suorittaen veroa kummallekin.

Kukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta, joita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat, ja kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista avustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa veroa kootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman valtakunnan etuja.

Mutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan tunnustaneet muuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina pitivät oikeana Herranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he valittivat, kun verot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee nimityksessä "Miin konagas" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät tarkoittaessaan Ruotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa nimitettiin "Karjel" eli "Ruossa konagas" ja Norjan "Vuona könagas" s.o. Vuonoin kuningas.

Minun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden mukaan näissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle usealle valtakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin ainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä jousivero Suomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä kesäkuuta 1801.

Varsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs 1588 vuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa suoritettiin veroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot Enontekiäisten Peltojärven kylässä.

Viimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594. Koska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken mainitun vuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen kanto näkyy siis lakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595, jolloin Venäjä Ruotsin eduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa, johon Peltojärvenkin kylä kuului.

Näyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena jousiverosta pitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen tullen, suoda joitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä pyysivät. Semmoista tapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi tuottaa Venäjältä viljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.

Venäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä Ruotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin pitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto saataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus syrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin valituksiin sen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä lisäyksellä, että kunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä alamaisistaan, että ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä tulisivat autetuiksi. Niin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen anomus uusittiin valtiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman muuta tulosta, kuin että kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18 p:ltä 1766 vaati läänin maaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien kauppiaita avustamaan Kemin Lapin asukkaita tarpeellisella viljalla.

Mutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille, sillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen, joka myös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa erityisiä tarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä on joitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden paikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.

Keminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin) kruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä, Sodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja Inarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus lakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle menevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli Kittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.

5. Uutisasukkaiden vaikeudet.

Olemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti Lappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on myös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin suhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden. Nälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista asutusta Kemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat katovuosien 1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743 seuraukset, kuten näkyy Niilo Fellmanin muistelmista onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet Kemijärveä, verratessa niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista vuosina 1748 ja 1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.

Perinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet ainoastaan monta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös lukuisia siirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja Sodankylästä; sillä sielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen metsissä ja kalan puutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä matkoilla, jonka tähden siellä useat talot jäivät autioiksi.

Näiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli vielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin seuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811 kylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen parempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu mitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin elukat ja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden eläinten raatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin nälänhätää pakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne, joilla vielä joku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen, alastomina ja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa seuraavana vuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä kalastajina. Monet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle, jossa he piankin kääntyivät kreikkalaiseen uskoon.

Toisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni autioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään ja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa pettua syöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan tienvarrelle lepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan vaipuivat erämaassa kuolemaan.

Suurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta eteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan puutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain nälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka hallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui näkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he myös halukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.

Vaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat kuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla ravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui usein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis taas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat kasvot.

Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa nimeltä "Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä" sanoo näin: "Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä, kasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan. Useat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua metsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin henkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa. Jumpruttain lainattiin jauhoja, ja takaisin maksettaessa syntyi usein riitoja kukkurasta. Maitohorsma suolaruohon ohessa ja koivunkuori olivat herkkuisia leivän aineita. Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen ja Majavajärvi elivät koko kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen (Menyanthes trifoliata) korsista ja juurista, joita paistettiin tuokkosissa. Niistä tuli verikakun näköisiä möhkäleitä, joita syötiin päretikulla ja käytettiin eväänä matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat siihen kalaa, eikä hyljätty hevosraatojenkaan luita."

Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch, joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.

Mutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus talvella 1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja ne, joilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia itselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan myös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi suvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä siemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä vuonna kylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja useat tilat siellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat siirtyneet paikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja asettuivat asumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi vieraitten asumina.

Sinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat paremmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka. Talojen ja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön hyvinvointi on uskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu luonnonetuja. Jos siis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat suuremmat, kuin mitä ne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus Keminlapin tilallisessa väestössä, eritoten verojen vähyyden tähden, piankin tulla yleiseksi. Rovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan 7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli silloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä olivat syyneissä arvioidut, 26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16 manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12 manttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain manttaalia, jotka silloin eivät vielä olleet veronalaisia.

Talot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki kruununluontoiset. Ainoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi ostettu. Ensimäinen perinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän 45:stä manttaalista on kuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia perinnöksi ostettuja.

Niille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan kohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762 ikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla Suomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on niinikään, mikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830 alamaisesti tehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin oikeus saada kruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina merkityiksi maakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2 p:ltä 1831 on ilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.

Maataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka aiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan talonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin siellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin ehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä on yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella paikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on kuoltuaan jättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400 riksiä puhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset korjaavat enemmän viljaa kuin mitä omassa taloudessa tarvitaan, ja ylijäämät huolellinen säästää katovuosia varten. On niitäkin, jotka töistä, 20:stä tahi 25:stä lehmästään — eräässä talossa Kittilässä tapasin 30:täkin — myyvät 25, jopa 50 ja vieläpä useammankin leiviskän voita vuodessa. Usealla on sitäpaitse melkoinen joukko poroja, joista hän, muuta hyötyä mainitsematta, saa lihaa, sarvia ja vuotia myytäväksi.

Metsänriistakin on talollisille melkoinen tulolähde. Mutta kun paikkakunta on kaukana merestä, ei ole vielä, mitä itse metsään tulee, ymmärretty sen runsaista aarteista ammentaa. Paitsi talontarvepuita, on saatu joku vähäinen tulo potaskan polttamisella, jota on ruvettu harjoittamaan Kuusamossa, sekä myymällä sahapölkkyjä, joita viedään Kittilästä ja Sodankylästä erääseen sahalaitokseen Rovaniemellä.

Inari on köyhä seutu. Se on ylänkömaata ja näyttää etelästä saapuneelle karulta, viljelykselle mahdottomalta, semmoiselta, josta viljelijän kaikki vaivat menevät hukkaan; sillä jäätyneitä järviä ja jokia tavataan täällä vielä kesäkuussa, ja tunturien lumikinokset tekevät ilman vielä Juhannuksen jälkeen tuuliseksi ja kylmäksi. Mutta kun suvella tulee Utsjoelta Inariin, viriävät muissakin melkein samat tunteet kuin norjalaisessa, joka uhmattuansa Jäämeren myrskyjä ja aaltoja Ruijasta saapuu tänne. Moni Ruijalainen on minulle sanonut: "Oi, mikä ihana maa tämä Inari, täällä tahtoisin elää talvet ja muuttaa rannikolle keväällä; kuinka mainioita metsiä tapaakaan täällä, mitä somia honkia, kuten aarniometsässä, josta puhutaan Salomo kuninkaan ajoilta; ihme, ettei täällä viljellä ohraa". Norjalainen pitää ohran viljelemisen mahdollisena kaikkialla missä honka menestyy. Tosin tuntuukin ilma täällä toisenlaiselta kuin Norjan Ruijassa ja Utsjoella, joissa pohjoistuuli suvellakin saa lumen ja pyryilman liikkeelle, ja saattaapa heinä- ja elokuullakin sattua semmoisia. Pihkaa tuoksuva honka suokin suvella mieluisan viileyden Inarissa, josta kylmyys ja pahat ilmat silloin näkyvät olevan karkoitetut. Aarniometsien kautta virtaa jokia hymyilevien laaksojen läpi, ja ruohoiset rannat ja saaret ennustavat täällä hyvää tulevaisuutta karjanhoidolle; mutta siitä ei voi paljon koitua, niinkauvan kuin heinänteko on jätetty naisille, lapsille ja ukoille, mieskuntoisen väen Jäämerestä pyytäessä turskia tai sen lahdissa onkien monenmoisia kaloja, tai vaanien peuroja tuntureilla, ajattelemattakaan maan muokkaamista, johon varatkaan eivät kai riitä. Inarissa ei tosin honka pääse samaan paksuuteen ja pituuteen kuin Kemin ja Tornion vesiväylien varsilla, mutta aarniometsiä täällä tavataan useammin kuin etelämmässä. Syynä siihen on selvästi se, että vaikka ruotsalaisille ja suomalaisille, jotka halusivat asettua uutisasukkaina Lappiin, vakuutettiin melkoisia etuja, ei heitä mainittavassa määrässä ole saapunut. Lappalainen pitää metsästä huolta, sillä jos metsä palaa, niin tuhoutuu jäkäläkin, johon hänen toimeentulonsa perustuu. Uutisasukas sitä vastoin sytyttää metsän asuntonsa ympärillä, saadaksensa parempaa laidunta karjallensa. Kun suvet ovat kuivat, leviävät metsäpalot suurille aloille, koska niitä alussa ei tahdottu, ja sittemmin ei voitu sammuttaa. Hitaasti on uutisasutus edistynyt Inarissa. Mutta on se sielläkin alulla.

Olen toisessa paikassa kertonut, miten tohtori Deutsch, seuralaistensa kanssa, ja minä saavuimme uutisasukkaan Tuomas Kyrön taloon Ivalojoen varrella. Varakkaalta ja hauskalta se tuntui. Isäntä toi meille rieskamaitoa hopeapikarissa, jonka hänelle oli lahjoittanut Keis. Suomen talousseura. Kääntyen minun puoleeni, kun olin hänelle tuttu, kysyi hän nöyrästi ja häveliäästi, kuinka suuria herroja seurassani kulki, ja pitikö hänen panna rintapieleensä mitalinsa, jota kuitenkin pidin tarpeettomana, kun muka nyt oli niin myöhäinen. Mutta toisena aamuna ukko esiintyi juhlapuvussa, mitali rinnassa. Tätä uutteraa suomalaista ei ollut peljättänyt perimmäisen pohjolan syvät kinokset ja jylhät tunturit, joiden takana hän oli pohjattomista nevoista hankkinut itselleen toimeentulon. Kunnaalle joenlaakson yläpuolelle hän oli rakentanut asuntonsa, tummiin pilviin kohoavien honkametsien suojaan, sieltä silmäilläkseen niitä syviä nevoja, jotka hän, kuivaamalla ja keväällä tulvavedellä kastamalla, oli muuttanut heinämaiksi. Peltoa hänellä tosin ei vielä ollut kuin noin 2 — 3 tynnyrinalaa, mutta hän korjasi suvella kokonaista 300 kuormaa heiniä, joilla hän ruokki melkoisen karjan ja sen avulla pakotti ohran tuleentumaan ja hyvää satoa antamaan tässä pohjoisessa ilmanalassa.

Mitä vankka, uupumaton, ahkera suomalainen saa aikaan erämaassa, siitä on Tuomas Kyrö kuvaavana esimerkkinä. Hän syntyi 1776 Sodankylän Kittilän kylässä, jossa hänen isällään oli talo. 1804 hän nai vielä elossa olevan vaimonsa Anna Pietarintyttären Peltovuoman. Paitsi kuuttakymmentä riksiä sai hän perinnöksi vanhan tamman, viisi lehmää ja lampaan, jota vastoin talo, joka oli kruununtila, siirtyi vanhemmalle veljelle. Näiden perityiden elukkain ruokkiminen niillä heinillä, joita hän saattoi koota Kittilän vielä jakamattomista soista, kävi vaikeaksi. Mutta hän oli kuullut puhuttavan Ivalojoen hedelmällisistä rannoista, ja hän lähti sinne metsästysmatkalle, löytääksensä siellä, mikäli mahdollista, sopivan paikan uutistalolle. Seutu miellytti häntä, mutta parhaat paikat olivat jo 1760-luvulla tarkastetut Kyrön kruununtilalle, ainoalle, joka siihen aikaan oli Ivalon vesijakson varrella. Tila oli kuitenkin ensimäisen perustajan kuoleman jälkeen ollut autiona, ja hänen neljää poikaansa olivat sukulaiset Kittilässä hoitaneet ja kasvattaneet. Mutta kun he olivat varttuneet ja naineet, päättivät he jatkaa vanhempiensa alkamaa viljelystä, ja jakoivat siinä tarkoituksessa jo nurmettuneet avarat tilukset neljään osaan. Yksi pojista luopui kuitenkin toivosta saada osansa viljellyksi ja lähti kalastajaksi Varanginvuonoon. Tämän osan osti Tuomas, ja 60:sta riksistään hän maksoi suostutun kauppasumman, 55 riksiä. Palattuansa kotia hän lähti vaimonsa ja jonkun viikon vanhan poikansa, hevosensa, 5 lehmänsä ja lampaansa kanssa, sekä kalustona hyvä pyssy, jotkut kirveet, viikatteet ja verkot, 30:n penikulman taipaleelle erämaan halki rakentaaksensa itselleen talon jylhään metsään. Pyssyllään ja verkoillaan hän matkalla hankki elatusta perheelleen, ja syyskuun 20 p:nä 1805 hän majautui kunnaalle Ivalojoen rannalla synkkään metsään ja noin penikulman päähän siitä paikasta, jossa Kyrön uutisasutus sijaitsi. Vaikka vuodenaika olikin myöhäinen, onnistui hänen kuitenkin koota sen verran kuihtunutta ruohoa, että siitä riitti elatusta hänen elukoillensa, jonka ohessa hän myös ryhtyi asumuksen rakentamiseen. Kalastusta ja metsästystä täytyi myöskin harjoittaa elatuksen hankkimiseksi; mutta tästä kaikesta huolimatta oli asunto ja elukkain suojat valmistuneet 8 viikon ajalla. Saattaa käsittää millä mielihyvällä perhe muutti uuteen, tulisijalla varustettuun asuntoonsa, vietettyänsä koko rakennusajan nuotiotulen ääressä. Nyt hän oli noin 21 vuotta asunut tässä paikassa, kaksi penikulmaa ylempänä Ivalojoen laskupaikasta Inariin, ja omisti 20 lypsävää lehmää, 3 hevosta ja 100 lammasta, lisäksi vielä joukon poroja. Vuonna 1819 hänellä oli ollut 130 lammasta, joista susi oli puolet tappanut.

Suvella 1820 tarkastuksessa ja arvioimisessa, jota hänen pyynnöstään tilalla pidin lappalaisnimismiehen Juhana Morottajan ja kihlakunnan lautamiehen Martti Matinpoika Wallen avustamana, arvosteltiin: asuinrakennus, joka oli 24 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 5 kyynärää korkea perustuksesta katonrajaan saakka ja sisälsi kaksi tupaa ja kamarin tulisijoineen, sekä muut rakennukset, nim. 2 navettaa, kaksi lammashuonetta ja niihin kuuluvat heinäladot, navettakyökki, sauna, talli, viisi kalu- ja vilja-aittaa, riihi ja jalkamylly, yhteensä 430 hopearuplaksi; kulut 2 tynnyrinalan suuruisen pellon muokkaamisessa 80 ruplaksi; 130 heinäkuorman alan perkaaminen ja ojittaminen niityksi 950 ruplaksi; vanhojen metsistyneiden niittyjen parantaminen, josta ennen oli saatu 30, mutta nyt 60 kuormaa, 600 ruplaksi; 14,000 kyynärää aitaa 140 ruplaksi; siis kaikkiaan 2,200 hopearuplaksi. Ensimäisinä vuosina ei hänen talossaan ollut muita kuin hän itse, hänen vaimonsa ja silloin pieni poikansa. Nyt on siinä kuusi täysi-ikäistä henkilöä; paitsi äskenmainittuja renki ja 2 piikaa. Tämä työvoima oli tietysti suvisin riittämätön laajojen niittyjen korjaamiseen, mutta silloin oli hänellä tässä apuna runsas liha-, voi- ja jauho y.m. varastonsa. Melkein jokainen metsästäjä, joka elokuussa täältä lähti likeisille tuntureille peuranajoon, etsi täältä eväitä. Niitä he saivatkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he ainakin viikon ajan olivat heinänkorjuuta avustamassa, jonka tehtyään saivat kolmen viikon eväät lainaksi. Mutta oli siitä toinenkin etu. Metsästäjä ei siten ainoastaan tottunut heinäntekoon, vaan työ viritti hänessä halua karjanhoitoon, ja hän huomasi, että kun metsästys ja kalastus usein epäonnistuivat, uutisasukkaan aitasta sensijaan ei koskaan puuttunut voi, liha, taljat ja villat, kaikki sellaista tavaraa, joka paikkakunnalla ja semminkin Norjassa meni hyvin kaupaksi. Metsästäjän vaivaloinen ja alituinen taistelu metsänpetoja vastaan sateessa, kuivuudessa, myrskyssä ja pyryilmassa, ei voinut suojata häntä köyhyydestä, ja vanhana menetetystä terveydestä, jota vastoin uutisasukas silloin nautti rauhaa mökissään lapsiensa hoitamana; ja kun metsästäjä hävitti tai karkoitti kaukaisiin erämaihin metsän elukat, joten hänen toimeentulonsa kävi yhä vaikeammaksi, parantuivat sitä vastoin uutisasukkaan olot vuosi vuodelta. Usein olivat lappalaiset, jotka metsästyksellä ja kalastuksella elivät kädestä suuhun, ihmetelleet hänen kestävyyttään työssä, josta hän vasta tulevaisuudessa sai korvausta; mutta kyllä he jo rupesivat huomaamaan, että hän yhä edistyi varmemmin ja paremmin kuin he, ja moni heistä osti jo häneltä vasikan tai lehmän — ikävä vain että hinnat olivat jotensakin korkeat, ja ettei täällä semmoisia muualla ollut saatavissa.

Tuomas oli onnistunut asuinpaikan valitsemisessa. Hän oli heti kiinnittänyt huomionsa niihin syviin soihin ja nevoihin, jotka ympäröivät sitä korkeata metsää kasvavaa multavaa kunnasta, johon hän oli asuntonsa rakentanut. Hän puhkasi ne töyryt, joiden välissä joki kulki, ja johti siten veden pois soista, jotka sitten rupesivat heinää kasvamaan. Nämä ojat, jotka olivat vain muutaman sylen pituisia, olivat siten kaivetut, että kevään tulvavesi niiden kautta virtasi soille ja toi niihin mutaa, josta kasvullisuus edistyi. Vähässä ajassa olivat siten nuo rämeiset, epäterveelliset ja vesiperäiset laaksot ja nevat, jotka hänen tänne asettuessaan ympäröivät hänen taloansa, muuttuneet lujiksi heinää kasvaviksi kentiksi, joista hän sai melkoista lisää niihin heiniin, joita hän korjasi perkaamistaan maaniityistä. Kaiken sen lannan, jota Tuomas ei voinut käyttää pieniin peltoihinsa, hän levitti sellaisille niityille, joihin ei noussut tulvavesi, ja sai siten varsin runsaasti kasvavia maaniittyjä. Pyhiin kirjoihin ukko oli hyvin perehtynyt. Kirkossa hän aina kävi, kun tiesi papin tulevan, mutta harvoin niissä kokouksissa, joihin lappalaiset väliajoilla saapuivat. Joka pyhä hän luki kappaleen raamatusta tai saarnakirjasta, ja oli varsin hyvillään, jos joku vieraskin saapui niihin hartaushetkiin, joita hän piti talonväkensä kanssa.

Paitsi Tuomas Kyröä on tässä mainittava Puljun uutistalon isäntä Kittilässä. Kun vuonna 1828 terveyteni parantamisen tähden olin oleskellut Oulussa, saavuin paluumatkalla Puljun uutistaloon, pohjoisin talo Kittilässä ja lähimmistä naapureista kolmen penikulman päässä. Talo oli kauvan ollut sangen kurja uutisasunto, mutta nykyinen isäntä, joka noin 15 vuotta sitten osti sen parillakymmenellä riksillä, on uutteruudella, mutta valitettavasti myöskin turmiollisella viinanmyynnillä lappalaisille, päässyt varallisuuteen. Hänellä oli jo noin 20 lehmää, 50 à 60 lammasta ja samanverran poroja. Hän kylvi vuosittain, vaikka asuikin tunturin juurella, 3 à 4 tynnyriä ohraa, ja viime kymmenenä vuotena on ainoastaan yhden kerran halla tehnyt vahinkoa. Karjastaan hän vuodessa möi 40 à 50 leiviskää voita, osaksi tunturilappalaisille, osaksi Norjaan, josta hän osti venäläisiä ruisjauhoja. Hänen pöydällään näin sentähden yhtä hyvää leipää kuin ikinä talonpojilla Suomessa. Asunto sitävastoin ei ollut kiitettävä. Paitsi varsin siivotonta savupirttiä — jossa isäntä, hänen perheensä ja muu talonväki asui ja sai sopia tilasta muutamien nälkäisten ja keskenään riitaisten koirien, useiden lampaiden ja jonkun vasikan kanssa — oli hänellä toisessa rakennuksessa vierashuone, jossa oli tavallinen harmaasta kivestä tehty uunikin. Mutta tällä kertaa se oli täynnä poronsarvia, eikä se siis ollut varsinaiseen tarkoitukseensa käytettävissä. Navetta oli paras, ja tietysti runsaimmin tuottavakin rakennus talossa. Hänen ainoa hevosensa käveli ulkona pihalla ja sai silloin tällöin heinätukon. Kun se joskus koetti tunkea navettaan päästäksensä suojaan raivoavalta ilmalta, karkoittivat naiset sen heti sieltä. Sen karva olikin ainakin kolme kertaa pitempi kuin hyvin hoidetun hevosen. Muutoin onkin huomattava, että mitä edemmäksi pohjoiseen tullaan, sitä surkeammasti hoidettuna tapaa tämän luonnostaan jalon eläimen, sillä talvellakaan ei sille anneta muuta suojaa ilmaa ja tuulta vastaan kuin avoin vaja navetan ja heinäladon välissä, ja niin niukasti ruokaa, ettei olekaan varsin harvinaista, että sitä täytyy nostaa jaloilleen, kun se, heti kun maa on paljastunut, ajetaan vielä harmaalle laitumelle. — Mutta on löytynyt ja löytyy monta muutakin tarmokasta uutisviljelijää Lapissa, ja on siellä tilaa vieläkin runsaassa määrässä, ei vain etelässä vaan myöskin pohjoisessa.

Se joka esimerkiksi pohjoisimman Lapin yleensä karuilta mailta saapuu Luton, Nuottijoen, Ivalon tahi Kaamasjoen, monin paikoin ruohoisille rannoille ja reheviin metsiin, tuleekin ajatelleeksi, eikö olisi suotava, että ainakin joku osa vangeistamme siirrettäisiin näihin seutuihin, käyttääkseen hyväkseen täällä olevia elatuslähteitä. Ainakin voitaisiin niitä panna täällä vapaalle jalalle samalla menestyksellä kun Norjan kartoitettuja Ruijassa — kunpa vain heitä seuraisi pappi ja valistunut sekä oikeutta rakastava virkamies — sillä ehdolla ja velvollisuudella että täällä viljelevät itselleen uutistaloja. Mitä mainioita karjanlaitumia täällä vähän ajan perästä olisikaan, jos jokainen semmoinen työmies saisi omakseen sen maan, jota hän viljelee. Tuollainen siirtolaiskunta kuitenkaan ei voisi menestyä ilman mukavaa myynti- ja lastauspaikkaa. Sitä varten olisi tarpeen muutama penikulma Jäämeren nyt autiota merenrannikkoa Patsjoen ja Karabellan välissä. Sillä varmaa on, että meidän tunturintakaiset lappalaiset ja uutisasukkaat eivät voi hyvin menestyä, suurimmillakaan uhrauksilla valtion puolelta, ellei Suomelle suoda maapalstaa jäämeren rannikolla.

III.

Lapin ilmanala.

Utsjoella jo tammikuun keskivaiheilla tekee etelän kaunis rusko puolipäivän ajan valoisammaksi, saa ilman selkeämmäksi ja läpikuultavammaksi, karkoittaa tähtitaivaan siintävän hämärän ja herättää pitempien päivien toivon. Tammikuun loppupuolella alkaa näkyä päivän sappeja etelästä taivaanrannalla, ja nekin ennustavat auringon palaamista. Ne ovat siis yhtä mieluisia kuin tervetulleitakin ilmiöitä, vaikka niitä usein seuraa pakkanen, lumituiskut ja pahat säät. Tammikuun viimeisinä päivinä tai helmikuun alussa, riippuen ilmasta, näkyy vihdoin todellinen aurinko täydessä loistossaan. Silloin usein pakastaa ankarasti, mutta yleensä pilvisen talven sijasta tulee nyt selkeämpi ilma ja tähtien valaisemia öitä. Pyryilmat käyvät harvinaisemmiksi, lunta ei sada yhtä usein kuin ennen ja puolipäivän aurinko lämmittää. Mutta vaikka aurinko päivä päivältä nousee korkeammalle, on vielä päiväntasauksen aikana keväällä täysi talvi ja mainio keli. Ensimäinen kevätlintu, lumivarpunen, saapuu jo maaliskuun viimeisinä päivinä, jolloin ei ole vielä kevään merkkejäkään. Sanotaan myös, että tämä lintu joskus täällä talvehtiikin. Huhtikuun alussa ei hämäryys puoliyönkään aikana muutu pimeydeksi, mutta 20 asteen pakkanen ei ole silloin vielä harvinaista. Tässä kuussa saapuu vihdoin kaivattu kevät, sillä vaikka yöt ovat kylmiä, puhdistaa aurinko oksat ja risut lumesta ja kuurasta. Puolukan, sianpuolan ja variksenmarjan varret nostavat näkyviin edellisen vuoden marjansa, jotka ovat tuleentuneet kinosten alla, lumivarpunen ja västäräkki visertelevät, jään aukot koskissa suurenevat ja maidonvalkoinen joutsen muistuttaa tulollansa etelän ihanuutta. Tuhatlukuisina laumoina porot silloin, toinen toisensa jäljissä, seuraavat omistajiansa merenrannikolle. Kun he lähenevät pappilaa, antavat paimenet käskyn koirillensa ajaa porot läheiseen rantaan, sillä lappalaiset tahtovat silloin aina, jos ovat omia pitäjäläisiä, käydä puhuttelemassa ja jäähyväisiä sanomassa papilleen. Ero tapahtuu harvoin ilman liikutuksen ja surun ilmaisuja sen johdosta, että kaitselmus on asettanut niin, ettei Utsjoen pappi, samoin kuin Norjan papit, suvella muuta merenrannalle. Yksinäisyydessäni ajattelin usein, että jos suuri keisarimme saisi tietoonsa asian oikean laadun, hän kyllä lahjoittaisi tälle kovaonniselle kansalle aution Karabellan niemimaan suvi- ja kalastuspaikaksi, jossa se oman pappinsa palvelemana saisi omassa kirkossaan ylistää Jumalaa ja kiittää häntä meren antamasta jokapäiväisestä leivästä.

Ei missään niin ikävöidä auringon tuloa, eikä se missään ole niin tervetullut kuin Lapissa. Se ilmaisee tulollaan, että kuukausia kestänyt yö nyt on lopussa. Se tyynnyttää myrskyt ja tuottaa lievennyksen sairaille. Se sulattaa jäät, jotka ovat kasaantuneet maan äidilliselle povelle, se poistaa sen valkoiset peitteet, ja Vellamon neidet taas riemulla tanssivat purojen vaahdossa pitkin vuorten rinteitä, joissa hento ruoho nousee niiden jäljissä. Monien kuukausien kuluessa saa se paahtavilla säteillään kasvullisuuden silmäänpistävällä nopeudella kehittämään kauneuttansa, ja valon voimalla se tänne etelästä houkuttelee ilman siivelliset laulajajoukot riemulla tervehtimään äsken herännyttä luontoa. Eikö siis ihminenkin, joka on taivaltanut läpi napamaiden pitkän talven, täällä enemmän kuin muualla, polvistuisi luomakunnan suuruuden edessä syvän kiitollisuuden valtaamana Kaikkivaltiasta kohtaan, nauttisi kevään ja suven suloudesta; ja tottakai se tunne minussakin yksinäisessä pappilassani nousi voimakkaaksi, kun vuoden yhdeksänä kuukautena luonto on jään ja lumen kahleissa, ja lähes kolmena kuukautena ei näe auringon pienintäkään sädettä.

Talvesta kevääseen ja kesään siirtyminen, joskin se on pikainen, ei kuitenkaan käy ilman häiriöitä. Pohjoistuuli usein ajaa ensimäiset elävät olennot, joita kevätaurinko on esille houkutellut, takaisin lymypaikkoihinsa, ja polttaa varhaisimmat kesäkasvit. Mutta rajusään jälkeen Luoja suo auringon paistaa kahdenkertaisella voimalla. Hallan jälkeen tulee etelätuulia, ja ne sekä auringon lämpö saavat maan uudestaan kyyneleihin, niin että purot jälleen tulvivat ja seutu taas pukeutuu täyteen kesäasuun. Lehdet kehittyvät, ja linnunlaulu kajahtaa taas vuoristossa. Valtameren kalat pyrkivät jokiin, ja kaiken sen, minkä usva ja pyry ovat hävittäneet, kaiken minkä pakkanen on saanut jähmettymään ja kylmenemään, virkistää kirkkaasti loistava aurinko, joka somistaa maan vereksillä kukkasilla, pensailla ja lehvillä ja lehdot ilon väreillä. Kuinka suloista onkaan moisen rajusään jälkeen nähdä koko seutu varsinaisena eläintarhana, jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät paratiisin viattomuudessa eivätkä suurestikaan pelkää ihmisen läheisyyttä, vaan iloitsevat ja nauttivat, vanhojen opettaessa poikasilleen luonteensa mukaisia tapojaan, kun sorsat ruohostossa ja kiurut kivellä katselevat kuvaansa vedessä, kun aallot lepäävät ja kala kutee laululintujen kuorossa riemuitessa jokien ja lampien viheriöillä rannoilla.

Mutta ilmanala on Lapin eri seuduissa sangen erilainen. Se ei riipu yksistään kunkin paikan leveysasteesta ja korkeudesta vedenpinnasta vaan muistakin paikallisista suhteista, esim. meren etäisyydestä, nevojen ja soiden, tunturien tai metsien läheisyydestä. Lapin ilmanala on kuitenkin melkoisesti lauhkeampi kuin saman leveysasteen alla olevat Aasian ja Amerikan seudut. Utsjoella on vuoden keskilämpö +2,09°, Enontekiäisissä +2,86°; Kuolajärvellä lähteissä suoritetuista tutkimuksista huomasin maan lämmön +3,5 asteeksi. Ohra tuleentuu vielä 69:nellä leveysasteella, mutta Siperiassa on 60:nellä ja Kanadassa 51:sellä asteella maanviljelys mahdoton.

Kovimpia pakkasia tuottavat täällä koillistuulet, ja tammikuussa, harvemmin helmikuussa, yltyy pakkanen ylimmilleen. Joskus sattuu ankara pakkanen jo joulukuussa, mutta harvoin se on kestävä. Sodankylässä talvi on ankarampi kuin Utsjoella, johon selvänä syynä on Utsjoella meren läheisyys, ja sittenkin lämpömittari joskus siellä alenee — 45:een, jota vastoin Vesisaaressa, joka sijaitsee Varanginvuonon rannalla, se harvoin laskee —25:ttä alemmaksi.

Ankara ja pitkällinen talvipakkanen saa jään hyvin vahvaksi, tavallisesti 6 korttelin paksuiseksi. Ikuisen lumen peittämiä vuorenhuippuja ei ole, vaikka ei paljoakaan puutu, sillä lumiraja täällä on noin 3,000 jalan korkeudessa merenpinnasta. Sitä vastoin näkee kyllä suuria lumikinoksia koko kesän tunturien rotkoissa.

Talven pituus on painostava, ja sen pimeys on sitä vieläkin enemmän, josta taas on seurauksena asukasten välinpitämättömyys ja epäsiisteys. Sen valta tietysti kestää yhä kauvemmin, kuta pohjoisempaan tullaan. Utsjoen pappilassa, jonka eteläpuolella ei ole harjuja, aurinko pysyy näkymättömänä 66 vuorokautta. Enontekiäisten vanhassa pappilassa sitä vastoin ainoastaan 40 päivää. Kuusamossa jo se näkyy läpi vuoden. Mutta jos talvella valoa puuttuu, saa sitä kyllä runsaasti suvisin. Kun siihen lisää upeat revontulet, joita alkaa näkyä jo syyskuussa ja joskus loimuavat pitkin yötä, Lapin säteilevän tähtitaivaan ja sen kirkkaan kuutamon, joka joskus on niin voimakas, että sen valossa saattaa lukea ja ampua metsänriistaa, niin tuntuu melkein siltä, kuin taivaankappaleet täällä loisivat enemmän valoa kuin etelämpänä.

Se sanomaton sulous, jonka synnyttää Lapin kaunis, valoisa ja kirkas suvi, ei kuitenkaan korvaa talven pimeyttä ja kylmyyttä, sillä suvi on lyhyt mutta talvi pitkä. Täällä syntyneet ja eläneet ovat siitä onnelliset, että kun heiltä talvella puuttuu työtä tai pimeys estää heitä sitä tekemästä, he voivat mielin määrin nukkua. Olen tavannut kalastajalappalaisen, joka monipäiväisten vaivojen jälkeen nukkui yhtämittaa 36 tuntia, lukuunottamatta sitä tuntia, jolloin hänet herätettiin syömään. Eivätkä siirtolaisetkaan talvisin jää uneliaisuudessa lappalaisista jälkeen.

Pimeä aika rasittaa lappalaisiakin, eivätkä he mielellään silloin lähde pitemmille matkoille, ellei ole kuutamoa. Sentähden lappalaisenkin katse ilmaisee iloa, kun tammikuussa, jolloin pimein aika on ohi, hänelle huomauttaa, että pian on aurinko näkyvissä, ennustaen suvea. Pakkanen sitä vastoin ei rasita lappalaista, päin vastoin hän siitä on hyvillään, sillä kylmän talven jälkeen hän toivoo lämmintä suvea.

Maanselän pohjoispuolella suvi ei ole likimainkaan niin lämmin kuin Etelä-Lapissa, jossa lämpömittari joskus nousee 40 asteeseen. Suvilämpö tulee Utsjoelle tavallisesti kesäkuun 1 päivän tienoissa, jolloin koivutkin alkavat näyttää viheriöiltä. Mutta sitä kestää säännöllisesti vain muutamia päiviä. Sen jälkeen seuraa viileä ilma, joka joskus kestää heinäkuuhun. Vasta siihen aikaan, kesäkuun loppupuolella, jolloin koivu on täysin viheriä, on suven valta taattu, sillä kesäkuussakaan eivät lumisateet ole harvinaisia. Semmoisia sattui esim. vuonna 1822 kesäkuulla 13 eri päivänä, viimeisen kerran 28 p:nä.

Mutta jos suvi onkin Utsjoella lyhyt, niin ovat kevät ja syksy sitäkin lyhyemmät. Kevät saapuu myöhään, syksy varhain, ja saa melkein sanoa, että suvi ja talvi astuvat toisensa jäljissä. Kyllä jo huhtikuussa sattuu lauhkeampia ilmoja, mutta vasta toukokuussa purot juoksevat pitkin tunturien rinteitä ja valavat vetensä vielä jäätyneisiin järviin ja jokiin. Silloin saapuvat laululinnutkin ja pidetään kevään tulleen laaksoihin, vaikka vielä on täysi talvi ylemmillä paikoilla. Tapahtuu myös, että pieni Mantojärvi, jonka rannalla Utsjoen pappila sijaitsee, pysyy jäässä aina heinäkuun alkuun saakka.

Kylmät pohjois-myrskyt, jotka alkavat syyskuussa, joskus elokuussakin, tekevät kerrassaan lopun suvesta ja tuovat jo silloin lunta, joka kuitenkin vähän ajan päästä katoaa, palataksensa pysyväisesti Mikonpäivän aikaan, sittenkun se jo varemmin on saanut varman talvisijansa tuntureilla.

IV.

Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.

En tunne Pohjolassa yhtään kansaa, jota kunnioittaisin puhtaitten tapojensa vuoksi enemmän kuin inarilaista. Siinä yhtyy todellinen jumalanpelko ja lainkuuliaisuus Jumalan, lähimmäisen, hallituksen ja isänmaan rakkauteen. Tämä kansa ei tiedä mitään kateudesta eikä ilkeydestä, vielä vähemmin ne ovat siihen juurtuneet. Se on, kuten nykyiset lappalaiset yleensä, tietoja vailla, mutta siltä ei puutu tiedon halua. Koulut eivät ole sille oppia antaneet, mutta perhe-elämä on siihen juurruttanut velvollisuudentunnon, jumalanpelvon ja kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan, ja äidinmaidosta on lapsi imenyt hellyyttä vanhempiansa kohtaan. Sekä pappi että siellä toimivat katekeetat vaikuttavat suoranaisesti vanhempiin ja välittömästi lapsiin vähemmin, joita pappi ainoastaan harvoin tapaa. Katekeetan enin aika kuluu matkoilla seurakunnassa, jonka ala on noin 100 neliöpenikulmaa. Vanhemmat saavat katekeetoilta oppia millä tavoin lapsia opetetaan, saavat heiltä halua lukemiseen ja kotihartauteen, joka vähitellen on tullut mieluisaksi tehtäväksi ja yhä on semmoisena säilynyt, ja jumalanpelkoa juurrutetaan lapsiin niiden ainoana perintönä. Pakana-ajoista asti on lappalaisella ollut käsitys kahdesta vallasta, hyvästä ja pahasta, ja kristinusko on hänelle lisäksi tuonut sovitus-opin. Hänen uskonsa on puhdas ja horjumaton, ja haaveilusta hän ei tiedä. Vielä vähemmin ovat jäykkä oikeauskoisuus, välinpitämättömyys ja järkeisoppi jäähdyttäneet hänen sydäntänsä. Lukutaitoinen inarilainen elää paljon muiden lappalaisten parissa, kuitenkaan omistamatta heidän tapojaan. Hän toimittaa hartautensa huolimatta muiden elämänkäsityksestä. Hän näennäisesti ei tee mitään kristinuskon levittämiseksi, mutta hän sitä enemmän sitä harjoittaa. Ne suuret ja hyödylliset toimet, joihin esivalta ryhtyy, ovat hänestä Jumalan töitä, ja esivalta Jumalan välikappaleena. Hän ymmärtää uuttatestamenttiaan yksinkertaisesti, mutta se puhuu hänen tunteelleen sitä syvemmin, ja usein tuntuu kuin olisivat kristinuskon opit hänessä myötäsyntyneet ja hänen olentoonsa sulautuneet. Sanotaan tosin: mitä viisaampi ihminen on, sitä sydämellisemmin hän palvelee Jumalaa. Mutta mistä siis tulee tämä inarilaisen vilpitön jumalanpelko? Olen usein tullut heidän mökkiinsä, ei semmoisiin, jotka ovat kulkutien varrella, vaan kymmenien penikulmien päässä siitä, jopa lappalaisten luo, jotka eivät ole olleet kodeissaan, vaan taivasalla kalastamassa ja metsästämässä, ja olen heidät tavannut hartauden harjoituksessa.

Sanotaan, ettei mikään kansa jää kehityksessään paikoilleen, se kulkee joko eteen- tai taaksepäin. Sukupolvet kuolevat, ja uusia nousee. Se, mikä ennen on ollut tarpeellista, ei aina pysy semmoisena, ja se, minkä tarpeellisuudesta ei ennen ole tiedetty, käy välttämättömäksi. Mutta tämä on kaiketi totta ainoastaan niihin kansoihin nähden, jotka ovat sivistyksessä joutuneet niin pitkälle, että he pitävät sitä kalliimpana omaisuutenaan. Täällä ovat kansan tavat, elämän muodot ja tarpeet, ikimuistoisista ajoista pysyneet melkein muuttumattomina, sillä poikkeuksella, että jousi ja nuoli ovat vaihtuneet pyssyyn ja ruutiin, pakanuus kristinuskoon; mutta useimmissa muissa suhteissa he ovat melkein samalla kannalla kuin vuosisatoja sitten. Muodot muuttuvat vireämmässä ympäristössä. Siitä ovat inarilaisten läheisyydessäkin sattuvana esimerkkinä Utsjoen lappalaiset, jotka varsin usein oleskelevat Jäämeren rannoilla. He tuovat sieltä kotiseuduilleen monta uutta tapaa, monta uutta kokemusta. Ne synnyttävät heissä tarpeita, jotka pian kehittyvät tottumukseksi, ja tottumuksesta syntyy tapoja. Mutta ne eivät enään ole niin puhtaita ja niin yksinkertaisia kuin entiset olivat.

Ne lappalaiset, jotka kauvemman aikaa ovat eläneet suomalaisten ja muiden naapurikansojen yhteydessä ja ovat joutuneet sen ylenkatseellisen ja nylkevän kohtelun alaiseksi, jota lappalaiset näiden puolelta tavallisesti saavat osakseen, ovat vähimmin puhtaat tavoissaan. Se, mitä he naapureiltaan ovat oppineet, on harvoin hyvää, vaan he ovat tavallisesti omaksuneet näiden kansojen huonoimmat puolet. Samoin kuin sivistymätön merimies harvoin tuo valistuneesta Englannista mitä hyödyllistä on, samoin tavataan semmoisissa lappalaisissa perheissä, jotka asuvat suomalaisten keskuudessa, tahi oikeammin poropaimenina heidän sydänmaissaan, ainoastaan poikkeuksena rehellistä väkeä. Kun heitä Lapista pestataan, luvataan heille runsaasti, mutta sitten kun ovat asettuneet uusille asuinpaikoilleen, kitsastellaan tahi maksetaan heille turmiollisilla tavaroilla, viinalla tai kiiltokaluilla, jonka vuoksi ne henkilöt, jotka Lapissa nauttivat jotakin arvoa, harvoin rupeavat semmoiseen palvelukseen. Suostuvaiset taas joutuvat pian köyhyyteen ja puutteeseen, jota koettavat korjata varastamalla isänniltään poroja, ja ovat sentähden useimmat saaneet raipparangaistuksia sekä ovat petokseen, alhaiseen voitonpyyntöön ja muihin paheisiin taipuvaisia. Muiden elatuskeinojen puutteessa, sitten kun heiltä on kaikki riistetty korvaukseksi ja oikeudenkulunkeihin, he tavallisesti esiintyvät noitina ja poppamiehinä, kuljeksivat niinä tahi kuohareina y.m., tahi missä niihin ammatteihin ei panna arvoa elättävät itseään kerjuulla. Niiden tietojen mukaan, joita on saatu näiden tämmöisten kurjien paheista, arvostellaan sitten lappalaisväestöä yleensä, jonka vuoksi kylläkin usein suomalaisissa pitäjissä Lapin rajoilla kuullaan pahankurisia ihmisiä sanottavan lappalaisiksi. "Manaa kuin lappalainen", on lauselma, joka viittaa semmoisiin noituutta harjoittaviin, samoileviin, rappeutuneihin ja petollisiin lappalaisiin, jotka itsekin käsittävät halveksitun tilansa ja kurjuudessaan tahtovat tulla huomatuiksi, noituutta ja kaikenmoisia kepposia harjoittamalla kierrellessään seutuja kerjäten. Moisten henkilöiden mukaan sitten muka arvostellaan tunturien takana asuvia vapaita, itsenäisiä, isien puhtaita tapoja harrastavia lappalaisia, joita ei ole koskaan nähty eikä heillä käyty. Toisin kuin nämä kurjat, esiintyy kuitenkin itsenäinen ja turmeltumaton Lapin mies, joka usein, oltuaan kauvan kodistaan poissa, yhtä turmeltumattomana palaa kotiseudulleen. Presidentti Vesvrotte Ranskan Dijonista vei sinne muassaan lappalaistytön Jukkasjärveltä v. 1722. Tyttö joutui naimisiin erään varakkaan käsityöläisen kanssa Parisissa, mutta miehensä kuoltua hän möi omaisuutensa ja palasi Lappiin. Englantilainen Bullock osti eräältä Sungesaudilta poroja v. 1815 ja vei ne Englantiin, koettaakseen saada ne viihtymään sen vuoristossa. Näiden porojen hoitoa varten hän niinikään vei muassaan nuoren lappalais-pariskunnan. Näillä lappalaisilla oli hyvä olo Englannissa, mutta kun porot eivät viihtyneet, Bullock luopui tuumastaan, lappalaiset palasivat Norjaan, eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat saapuneet rakkaille tuntureilleen.

Lappalainen ei pyri varallisuuteen, eikä hän harrasta muidenkaan auttamista siihen. Kun puute ilmaantuu ja nälkä ahdistaa, ei hän koskaan ole toivoton, mutta jos hän itse tai joku muu joutuu hätään, on hän uupumaton tämän lieventämiseen. Sananlasku sanoo: "nälkä pakottaa lappalaisen metsästämään." Mutta hän ei metsästä ainoastaan omaa vaan muidenkin patoja varten, jos hän tietää ne tyhjiksi. Ollen aina siinä varmassa luottamuksessa, että jos hänen tekonsa on jalo ja hänen rukouksensa vilpitön, Jumala auttaa hädässä; sillä lappalainen kyllä tietää, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta ja hänen käskynsä mukaan. He puhuvat kyllä esi-isien suurtöistä ja ritarillisista seikkailuista, mutta niitä ei pidetä omalla voimalla suoritettuina. Niinpä melkein aina heidän saduissaan loukattu ja heikko vie voiton korkeamman mahdin avulla; ja ulkoapäin annetulla voimalla he suorittavat valtavampia toimia, kuin mihin inhimillinen tarmo kykenee. Mainitaan, kuinka rupinen Ruobba, vaikka oli vain kääpiö, jopa veljiensäkin halveksima, taistelee ja voittaa 18 leiviskää painavalla miekalla, nai kuninkaantyttären ja jää kuninkaallisiin saleihin. Ihmisen, s.o. lappalaisen, rukouksen johdosta Tiermes tuhosi lappalaisten väkevimmätkin vastustajat, mursi vuoria, johti puroja jättiläisten luoliin, ja karkotti ne siten kauvas lappalaisten asuntopaikoista. Rotto ryömi nelijaloin vuorten ja laaksojen poikki, ja uhkasi mahtavia tuholla ja kuolemalla, halveksi tavallisesti kurjia ja heikkoja; mutta heikommasta tuli hänen surmaajansa. Sanalla sanoen: omalla voimallaan lappalainen vähän sai aikaan, vaan voima tuli ulkoapäin; ja sieltä se vielä nytkin tulee hänen mielestään, mutta nykyään yksin Jumalan kaikkia hallitsevasta kädestä.

Ei ole vielä yksikään lappalainen kuvannut omia kansalaisiaan; ja muut kirjailijat, heidän kieltään taitamattomina ja tuntematta heidän elinmuotoja ja tapoja, eivät ole esittäneet niitä semmoisina kuin ne todellisuudessa ovat, vaan kaikissa kertomuksissaan lappalaisista ja Lapista noudattaneet sitä, mitä ovat suullisesti kuulleet lappalaisista mainittavan ja pintapuolisesti kerrottavan niiden säälimättömiltä naapureilta, ruotsalaisilta, norjalaisilta ja suomalaisilta, jotka ovat niistä erillään asuneet, ja alusta alkain kasvatetut halveksimaan näitä kovaonnisia naapureitaan. Siitä on ollut seurauksena, että on opittu tuntemaan ainoastaan lappalaisten huonoja, eikä heidän parempia puoliaan, vielä vähemmin lappalaisia semmoisina kuin ne tavataan kotielämässään, vaan semmoisina kuin ne ovat kodittomina kerjäläismatkoillaan. Noin 200 vuotta sitten kammoivat norjalaiset lappalaisia siihen määrään, että lappalaisia heidän viattomien noitarumpujensa tähden pidettiin niin vaarallisina, että jumalisten ihmisten täytyi perustaa asuntonsa monien penikulmien päähän heistä [kuningas Kristianin asetus vuodelta 1600] ja suomalaiset täällä pohjan perillä suuttuvat vielä, jos heidän sukulaisuutensa lappalaisten kanssa johdetaan likemmältä ajalta kuin Aatamista. Eräs kirjailija [norjalainen vouti Blom], joka sanoo, että "kun on nähty yksi lappalainen, kyllä ne kaikki tuntee, käykööt missä puvussa tahansa", ei luule koskaan havainneensa mitään rumempaa ihmismuodossa kuin nähdessään kerran kaksi lappalaismuijaa. Hän mainitsee, että lappalainen ei rakasta lapsiansa, vaan myy niitä norjalaisille. Tässä väitteessä varmaankaan ei ole muuta perää kuin se, että lappalaiset joskus, nälänhädän aikana, ovat jättäneet lapsensa kasvatettaviksi norjalaisille, jotka niitä väenpuutteen tähden mielellään ottavat vastaan. Hän sanoo heidän lauluansa rääkynnäksi, jolla kuitenkaan ei liene tarkoitettu muuta kuin heidän rääkyntäänsä juopuneina ollessaan. En tiedä muita yliopistollista sivistystä saaneita lappalaisia kuin lähetyssaarnaaja Fjellnerin, pastori Lundelinin Arjepluogissa, erään ylioppilas Fällmanin Jockmockissa ja Olli Sirman, joka oli provastina Enontekiäisissä, mutta ei yksikään niistä ole kirjoittanut mitään maanmiehistään. Lapissa kasvaneet Laestadiukset polveutuvat ruotsalaisista vanhemmista, mutta ovat sittenkin teoksissaan noudattaneet kohtuutta lappalaisiin nähden, pysymällä oikeudessa. Kuuluisa Lundin yliopiston professori J. W. Zetterstedt ei anna heistä parempaa todistusta, kuin että he ovat tuskin sieluttomia luontokappaleita paremmat. Englantilainen kapteeni Coppet Brooke mainitsee, että lappalaisten porot juoksevat 30 penikulmaa vuorokaudessa ja että porojen täytyy ainakin kerta vuodessa maistaa merivettä, muutoin ne menehtyvät. Parhaat ja reippaimmat porot tavataan kuitenkin Inarissa ja Sompiossa, mutta merta ne eivät ole koskaan nähneet, vielä vähemmin maistaneet sen vettä. Antti Juhana Sjögren mainitsee, että Lapissa tavataan tulenkarvaisia kettuja. Jos luettelisi kaikki ne kummallisuudet, joita jotkut matkustajat, hätimmiten kuljettuansa maassa, kertovat huomanneensa Lapissa ja lappalaisissa, saisi kokoon aimo kirjan hullutuksia ja valheita. He eivät kuitenkaan ole tätä tehneet ilkeämielisyydestä tätä turvatonta kansaa vastaan; mutta he ovat arvostelematta käyttäneet niitä kertomuksia, jotka naapureissa, usein ammoisilta ajoilta, ovat lappalaisista käymässä, eikä yksikään heistä ole ottanut vaivakseen perinpohjin tutustua lappalaisten luonteeseen, tositapoihin ja elämänmuotoihin. Semmoisissa tapauksissa tulokset ovat yhtä todenperäisiä kuin jos tahdottaisiin arvostella Tukholmaa niiden kertomusten perustuksella, joita Bellman antaa muutamista kapakoista ja niiden irstaista roikaleista. Tosin on lappalainen viinaan menevä, ja kun hänet tapaa norjalaisissa markkinapaikoissa, joissa kauppiaalla muun kauppansa ohessa myös on kapakkaliike, hän tosin sattuu olemaan juovuksissa, joka kyllä tapahtuu kirkkomatkoillakin, jos niissä ilmaantuu kapakoitsija tahi kemuja vietetään. Mutta valitettavasti on semmoisissa tilaisuuksissa viina kaikkien pohjoisten kansojen, vanhojen ja nuorten, maitona ja ilojuomana. [Paitsi Laestadiusveljesten teoksissa en ole, aina Högströmin jälkeisiltä ajoilta saakka, lukenut lappalaisista mitään, joka perustuu todelliseen asiantuntemiseen.] Mutta on monta lappalaista Lapin sisämaassa, jotka niissäkin tilaisuuksissa esiintyvät yhtä siivosti ja raittiina, kuin moni muu rahvas; niinpä esim. Inarin ja Karasjoen lappalainen, jota raittiuteen nähden saattaa verrata mihin pohjoiseen kansaan tahansa. Mutta se joka käy lappalaisten luona heidän kodeissaan, ja tahtoo tutustua heidän kotoiseen elämäänsä, luonteeseensa ja tapoihinsa, ei epäilekään antaessaan heistä edullisemman arvostelun. Hän huomaa silloin, että he ovat hyviä, rauhaisia, Jumalata pelkääviä, siveellisiä, tyytyväisiä, ja heidän hyvät ominaisuutensa täytyy hänen piankin tunnustaa voittavan ne heikkoudet, joita heissä ei käy kieltäminen. Ihmetellen, liikutettuna ja kunnioittaen huomaa hän heidän elävän tyytyväisinä semmoisissa oloissa, jotka kauhistuttavat sivistynyttä ihmistä. Ne voittavat rannikon itäiset ja läntiset naapurinsa rehellisyydessä ja uskollisuudessa, niillä on luonnostaan hyvä ymmärrys ja oppimiseen he ovat halukkaat, mutta verrattuina suomalaisiin ei heillä ole samaa työkykyä siinä, missä tarmoa, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vaaditaan. Lukemista he harrastavat, ja harrastaisivat enemmänkin, jollei heitä opetettaisi vieraalla kielellä, vaan saisivat omankielisiä oppikirjoja, niistä ammentaakseen uskonnon totuuksia. Moni harhaluulo on lappalaisiin vielä juurtunut, mutta he luottavat vähemmän noituuteen ja loitsuihin kuin Lapin suomalaiset ja venäläiset. Muuten harjotetaan enemmän loitsuja venäläisessä kuin muussa Lapissa. Venäjän Lapissa on lappalaisia aina kohdeltu säälivämmin kuin Suomen ja Norjan Lapissa. Niille on aina myönnetty sama oikeus maahan ja veteen kuin venäläisille, eikä heitä rangaista kuolemalla tai maanpaolla heidän taikauskonsa ja noituutensa tähden. Mutta niiden opetuksesta pidetään vähemmän huolta.

Saavuin kerran Martti Pietarinpoika Paadarin mökkiin. Sinne kokoontui suuri matkustajajoukko. Ei mahtunut kymmeneskään osa pirttiin. Nuotioita viritettiin mäelle. Nämä tulet, sadottain poroja ja lappalaiset pyhäpuvuissaan, täyttivät koko kummun ja näyttämö oli komein mitä Lapin erämaassa olen nähnyt. Paadar polveutui vanhasta lappalaissuvusta ja oli hurskas ukko. Hän pyysi minua luettamaan omia lapsiansa ja toistenkin, jotka olivat tänne tulleet pappia näkemään ja lukemaan hänen edessään. Kuulustelu ja se hartaus, jolla sitä seurattiin, teki olon tässä matalassa majassa mieluisaksi. Kovin hauskaa oli mielestäni nähdä vanhan Paadarin sydämellistä iloa, kun lapset vastasivat selvästi ja täsmälleen helppoihin uskonnonkysymyksiin, lukivat ja tavasivat pieniä lehtisiä, joilla heitä palkitsin. Kuinka onnellinen onkaan ihminen, ajattelin, kun hänellä ei ole tarpeita, ja kuinka onneton hän onkaan, kun hän onnea kaukaa etsii ja luo itselleen väärän ja katoavan ilon. Tällä perheellä ei ollut juuri mitään, mutta siltä ei puuttunutkaan mitään. Mäntymetsä oli likellä ja siellä runsaasti pettua. Suot olivat muuramia ja joenrannat kenkäheinää täynnä.

Mutta paljon on lappalaisessa taikauskoakin. Niinpä uskottiin ja kerrottiin erityisenä sankaruutena, että palvelijani, kun pappi, johon eivät mitkään aaveet ja salaiset voimat pysty, oli matkoilla, rohkeni asua niin likellä kirkkoa, kuin Utsjoen pappilassa. Ei yksikään lappalainen Utsjoella ole, papin poissaollessa, yöpynyt kirkon lähellä, vaan rientää ohitse ainakin puolen penikulman päähän. Jopa kirjaan pystyväisimmätkin ja arvokkaimmat lappalaiset, kuten he itse ovat minulle kertoneet, mieluummin yöpyvät synkässä metsässä, kuin yksin markkinakojuissa kirkon luona. Kun pappi on paikalla uskotaan aaveiden pysyvän hiljaa ja levossa. Niin kuitenkaan ei ollut laita erään välipapin aikana, sillä lappalaiset luulivat hänen pelänneen aaveita, jonka vuoksi aaveetkaan eivät hänestä välittäneet.

* * * * *

Lappalaisten sovinnollisuus on ehkä seurauksena heidän hitaudestaan ja kylmäverisyydestään. Tosin he, vaikka varsin harvoin, puolihumalassa joutuvat riitaan ja sanakahakkaan, jopa on nähty korvapuustejakin annettavan, mutta harvoin, ainakaan ei heti, samalla tavalla vastataan, joskus monen minuutin kuluttua. Joskus kuluu koko neljännestuntikin valmistukseen. Tavallisesti taotaan nyrkkiä jotakin puuta vastaan uhkauksia ladellen, ennenkuin rohjetaan lyödä toista poskelle. Sillä välin voi koko isku unhottua ja riitaveljelle annetaan anteeksi, tai syytetään häntä papin edessä. Joskus käytetäänkin sentähden sunnuntai-illat semmoisten pienten loukkausten sovittamiseen. Niinpä tuotiin eteeni kaksi serkkua, joita jo kirkonisäntä ja lukkari olivat turhaan varottaneet. Nuo olivat leppymättömimmät lappalaiset, mitä tapasin. En ollut vielä silloin kieleen hyvin perehtynyt, enkä ollut viiteen viikkoon kuullut lappia puhuttavan, jonka tähden asia käsiteltiin tulkin avulla. Toinen oli sanonut tahtovansa tapella, johon toinen oli vastannut: "papin luona en rohkene, mutta menkäämme muualle." He menivätkin ulos ja luulin heidän sopineen. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet 10 sylen päähän, kun toinen, muistuttaen lupausta, vaati taisteluun. "En rohkene vielä täälläkään", vastasi toinen, "pappi on huomannut pahat aikeemme." Vasta virstan päässä olivat he pysähtyneet ja piesseet toisiansa veriin ja sinelmiin asti. Siinä tilassa he eivät uskaltaneet jäädä kirkolle, vaan lähtivät samassa veneessä kotiin. Seuraavassa kokouksessa saivat he kumpikin hyvin ansaittuja moitteita, pyysivät anteeksi ja saivatkin, ehdolla ettei heidän kesken enään koskaan syntyisi vihaa ja toraa. Ei ole senjälkeen heistä kuulunut muuta kuin hyvää. Nämä olivat kalastajia.

Vieläkin rauhallisemmat, jopa kylmäkiskoisemmat ovat inarilaiset. Kun kuulevat saarnattavan siitä, kuinka huonosti ihminen korvaa Jumalan hyvyyden ja Kristuksen ansion, saattavat he kyllä itkeä omaa kurjuuttaan, mutta ani harvoin olen nähnyt heidän itkevän vanhempiensa tai lastensa haudalla; päinvastoin iloitsevat siitä, että he ovat kuolleet rauhassa, päässeet siunattuun maahan ja nyt saaneet vaihtaa maalliset huolet ijankaikkiseen kunniaan. Tämän maailman ihmisille olisi ehkä, arvelevat he, hänestä voinut olla maallista hyötyä, mutta kaiketi oli poislähtö hänelle hyödyllisempi kuin nämät katoavat edut; muutoin ei Herra olisi häntä ottanut pois. Hänhän ei tee mitään, joka ei olisi hyödyksemme, ja pitkäkö on aikamme täällä.

Ei saata kylliksi ihmetellä, kun näkee miten vähään lappalainen tyytyy, joutumatta epätoivoon tai valittamatta. Kerran matkallani Inariin yövyin leski Anna Mikontyttären Aikion luona Vastusjavrella. Hänen miehensä oli äsken kuollut. Pata oli jo ennen tultuani tulella, mutta siinä ei ollut muuta kuin pettua, ja sillä oli ravittava 6 lasta koko päivä. Kuitenkin oli hän hyvällä mielellä ja huoleton sanoessaan: "minun täytyy huomenna seurata sinua kirkolle, jotta siunaisit mieheni hautaan; kyytimiehesi lupasi minulle poron, jolla kuljen seurassasi". "Eikö sinulla ole omia poroja?" kysyin. "Ei ole, ne kuolivat kaikki viime syksynä, eikä niitä monta ollutkaan". "Onko sinulla lampaita." "Viimeiset vei susi keväällä". Mitä enemmän tutkin, sitä vähemmin talossa tapasin, niin että hänen koko omaisuutensa supistui puoleen leiviskään lihaa ja muutamiin kuivattuihin kaloihin, ja sittenkin hän lausui: "Kyllä Jumala ruokkii lapsensa; ei hän ole antanut kenenkään omansa kuolla nälkään, ja niitä, jotka häneen uskovat, hän ei hylkää." Tätä usein liiallista luottamusta kaitselmuksen apuun ei ollut yksin hänessä, vaan sitä tavataan useimmissa inarilaisissa. Heti tuon vaimon kirkolle tultua sukulaiset ja ystävät saivat tiedon hänen kohtalostaan, ja he pitivät huolen hänen talvisesta ravinnostaan ja olivat hänen apunaan kalastuksessa suvella. Hänen sanansa kävivät toteen; Jumala ei sallinut hänen ja hänen viattomain lastensa nääntyä kurjuuteen. Seuraavana suvena hän löysi kolme ketunpesää ja ruokki yhdeksän ketunpenikkaa, joista hän seuraavilla Inarin joulumarkkinoilla sai suuremman tulon kuin moni työhön kykenevä, joka koko suven oli kyntänyt Jäämeren aaltoja. Nykyään ovat kaikki lapset täyskasvuisia ja voivat auttaa muita, joskaan ei tavaroilla, ne kun ovat paikkakunnalla harvinaisia, niin ainakin työllä ja palveluksella; ja paljonko tarvitsee toimeentuloonsa se, joka on tottunut olemaan melkein kaiken puutteessa.

* * * * *

Ei mikään, joka ei ole kerrassaan välttämätöntä, houkuttele lappalaista. Mutta kun hätä pakottaa, ei häntä arveluta suurimmalla uskaliaisuudella uhmata jokia ja koskia, kallioita ja karia, tahi kyntää kehnolla veneellään Jäämeren aaltoja ja hyökylaineita. Vähillä eväillä, jopa ilman niitä, hän syksyllä lähtee kaukaisiin tunturiseutuihin metsäpeuroja pyytämään ja palaa vasta 5 — 6 viikon perästä. Joka paikassa, missä hän on kaatanut peuran, hän valmistaa säilytyspaikan, johon saalis pannaan, perittäväksi talvella tahi hän upottaa lihat vuolaaseen virtaan, kiviä painona, ettei niitä vie muassaan virta tai syö karhut ja ahmat. Sillä välin kotona oleva vaimo lapsineen pitää jo kultaisena sorsien ja metsähanhien sulkasadon aikaa, jolloin hän niitä saa käsin kiinni päivän ruuaksi. Vaikka Inarin lappalainen on muita lappalaisia köyhempi, on hän kuitenkin kansansa itsetietoisin. Hänen suuri etevyytensä kristinuskossa, lukutaidossa, siveellisyydessä ja arvokkaassa esiintymisessä tekee, ettei hän tervehtiessäänkään antaudu kaikenlaisiin lörpötyksiin kuten usein muut lappalaiset. Tavalliset sanansa ovat: "Kiitos Jumalan, että olet terve." "Onko maassa rauha?" Sillä rauhalla hän ei tarkoita yksinomaan sodan sallimaa, vaan myös susien tuhotöiden, tautien ja muitten onnettomuuksien väliaikaa. Saatuansa kuulla, ettei esivalta eivätkä muut kansalaisensa ole pahaa kärsineet, sanoo hän jäähyväiset. Tervehdyksessäkin hän eroaa muista. Hän vain tarjoaa kätensä ja sinuttelee jokaista. Useimmat muut, kuten Utsjoen ja Norjan lappalaiset, suutelevat ensin kättänsä ennenkuin tarjoovat sitä papille tahi muulle virkamiehelle, jota kunnioittavat. Muut, etenkin sukulaiset, tervehtivät toisiansa siten, että he painavat poskensa toisen poskeen. Venäjän ja muutamat Ruotsin lappalaiset, etenkin ne, joiden kieli on Venäjän lapinkielen sukua, tervehtivät toisiansa nenänpäitä yhdistämällä.

Kun on saavuttu kirkkojuhliin ruvetaan heti tervehtimisen jälkeen puhdistamaan asuinhuonetta. Tietysti ensin luodaan lumi pois. Toinen hakkaa halkoja, toinen vie porot laitumelle, jossa vanhemmat käyvät irrallaan, mutta nuoremmat pannaan liekaan. Tämän tehtyä kannetaan ruokavarat sisään. Illallisen jälkeen toimitetaan yhteinen rukous.

V.

Porontaljojen näytteellepano.

Kalastus v. 1825 ei ollut tuottava Inarissa, mutta harvoin oli saatu iloita semmoisesta siunauksesta mantereella kuin sinä vuonna. Kun pitkänäperjantaina palasin kirkosta olivat tienvarret melkein koko kirkon ja Inarin kirkonkylän tahi kirkkopirttien välillä, kummallakin puolella porotaljojen peitossa. Laki, tahi ehkä oikeammin isiltä peritty tapa, jota inarilaiset pitävät pyhänä, sallii niiden, jotka tuntureilla tapaavat poroja peurojen joukossa, ampua porot, kuitenkin sillä ehdolla, että talja tuodaan omistajalle ja vain liha joutuu ampujan omaksi. Mutta kun ei tunneta kaikkia poromerkkejä, niin ovat ne taljat, joissa on vieraan omistajan merkki korvassa, asetettavat yleisesti nähtäviksi kirkkotien varrelle kolmena sunnuntaina, jolloin jumalanpalvelusta pidetään. Jollei sillä ajalla omistajaa ilmaannu, on taljakin ampujan oma, jos poro on ammuttu Inarin tunturiseudussa. Merkittyjä poroja, jotka oleskelevat metsämailla, sitävastoin ei pidetä kokonaan menetettyinä, vaikka kulkevatkin metsäpeurojen parissa, sillä ne voivat vielä liittyä kesyjen laumaan, ja siten joutua takaisin omistajalleen. Eikä siinä kyllin, ne voivat joskus vielä tuottaa omistajalleen sen hyödynkin, että tuovat muassaan niitä metsäpeuroja, jotka suvella liittyvät kesyihin poroihin. Semmoista metsäpeuraa pidetään näet sen omana, joka heittää suopunkinsa sen kaulaan, tahi sen kesyttää, tahi jonka laumassa se tavataan. Se on tavallisesti sekä väkevämpi että kestävämpi ajoporona, mutta myös vallattomampi, kiukkuisempi ja uppiniskaisempi kuin syntymisestään kesyt porot. Väitetäänkin että Inarin porot ovat voimakkaammat kuin muiden Lapin paikkakuntien, juuri sentähden, että ne suvisin, etenkin kiiman aikana, oleskelevat peurojen parissa. Jotensakin usein ammutaan myös peurojen joukosta poroja, joiden merkkiä ei tunne kukaan tänne jouluksi kokoontuneesta kansasta. Semmoisten porojen luullaan tulleen tänne aina Kajaanin tai Karjalan paikoilta metsäpeurojen seurassa, jotka täältä ovat samoilleet etelään ja sitten palanneet tänne. Kummallista on muuten, kuinka kaukaa lappalainen voi nähdä onko porolla merkki korvassa vai ei, jonka tähden hän, tavatessaan metsäpeuroja, joiden joukossa on myöskin merkitty poro, erehtymättä ampuu merkitsemättömän, jotta ei olisi pakko saalista jakaa poronomistajan kanssa. Ani harvoin tapahtuu, että ajoporo, ollessaan laitumella, liittyy metsäpeuroihin ja jää sille matkalle.

Tavallista enemmän majaviakin olivat inarilaiset tänä vuonna saaneet pyydetyiksi, kaikki Venäjän Lapista. Venäjän lappalaiset, jotka eivät ole kehuttavia metsämiehiä, ehkä sentähden että kalarikas Tulomanjoki antaa niille riittävästi elatusta, sallivat meidän lappalaistemme pientä veroa vastaan, tavallisesti naarasporo talvesta, metsästää heidän avaroilla alueillaan. Metsästyksen onnistumisesta riippuu veron suuruus.

VI.

Käynti Matti Samulin luona.

Syyskuun 23 p:nä 1826 laski kaksi venekuntaa pappilan rantaan. Toinen venekunta oli tullut noutamaan minut papin toimitukseen Vesterjargaan, kaksi penikulmaa pappilasta Tenojokea myöten, toinen etsiäksensä pari penikulmaa pohjoiseen Utsjoen pappilasta hongankantoja, saadaksensa sopivia tervaksia käytettäviksi tuulastuskalastuksessa. Ilma oli leuto, kun me lähdimme sunnuntaina syyskuun 24 p:nä, joksi päiväksi ei ollut kuulutettu mitään kokousta. Aurinko paistoi ihanasti vuorilla, kun pääsimme Utsjoen suulle. Halusin tällä matkallani käydä kirkkoisännän Laitin luona, jota lappalaiset nimittivät Matti Samuliksi. Yksinään vanhus istui mättäällä turvekojunsa edustalla Erik Sorolaisen postilla kädessään, ja katse suunnattuna laskevaa aurinkoa kohden. Kauvan seisoin katselemassa ukkoa, joka minua ei huomannut ennenkuin häiritsin häntä hänen hurskaissa mietelmissään. Hän iloitsi tulostani ja rupesi kertomaan, kuinka hänelläkin oli ollut tässä paikassa hyvä toimeentulo, kun hän, maailman mieltä täynnänsä, palveli mammonaa, mutta kuinka hän nyt, kun hän oli menettänyt maalliset hyvät, omisti aarteen taivaassa ja ikävöi sinne. Vuoden 1798 pakkas-talven jälkeen oli jää Tenojoessa tavallista paksumpi. Lumensulaminen, joka alkoi vasta kesäkuussa, oli käynyt tavattoman nopeasti. Jääpadot sulkivat vedenkulun ja vesi yhtenä yönä nousi muutamia syliä. Tuolla, hän viittasi pohjoiseen, oli jääpato. Siellä menetin mitä minulla oli rakkainta, kaksi lastani. Kristus erosi usein ihmisten parista etsien yksinäisyyttä, ja silloin enkelit astuivat taivaasta häntä palvelemaan. Minäkin joskus tarvitsen yksinäisyyttä palvellakseni Jumalaa ja ylistääkseni hänen töitänsä taivaan ihanan laen alla, jossa hänen enkelinsä minua suojelevat ja hänen suuruutensa ilmenee tähdissä. Kaikesta, mikä minua ympäröitsee, huomaan Jumalan valoa ja suuruutta. Hiljaisesti miettien Jumalan sanaa opin tuntemaan kuinka Jumala rakasti maailmaa. Minulla ovat seuralaisina Mooses ja profeetat. Olen, niinkuin Paavalikin, nuoruudessani ollut suuri syntinen, ja olen vieläkin; mutta Jumalan armo on suuri. Mies-ijässä olen koettanut noudattaa apostolin esimerkkiä antautuen katumukseen ja sovinnollisuuteen, ja Jumala on kuullut rukoukseni. Hän on keventänyt sydäntäni ja rauhoittanut mieleni. Hän on lahjoittanut minulle lohdutuksen.

Siten puhui Laiti. Hän oli yksi niistä kuudesta lappalaispojasta, joita nuorina kruunun kustannuksella käytettiin koulussa silloisen Utsjoen pastorin luona, valmistettaviksi katekeetoiksi Lapissa. Semmoinen toimi onkin hänellä ollut enemmän kuin 30 vuotta, mutta jo aikoja sitten hän siitä luopui, sanoen syyksi, ettei hän enään pakkasen tähden kestänyt oleskelua tunturilappalaisten teltoissa talvisin. Hän olikin jo vanha, syntynyt 1751, eikä hänen vaimonsa ollut paljoa nuorempi, hän oli nim. syntynyt 1754. Laiti oli muun muassa saavuttanut erinomaisen kyvyn määrätä ajan kuun ja tähtien aseman mukaan, ja siinä häntä usein koettelinkin.

Hämärä levitti jo harsonsa vuorien ja laaksojen yli, kun jatkoimme matkaamme, joka airojen avulla nopeasti edistyi Tenojoen uomassa. Niemen takana loisti kaukana punanen valo, joka näytti taivaanrannalla liitelevältä soihdulta. Pian näkyi toinenkin soihtu ja kolmas ja neljäs. Tuolla tuulastaa Pietari Hellander, tuolla Antti Jauva, tuolla Olli Mikonpoika. Minusta tuntui mahdottomalta, että he näin kaukaa saattoivat tuntea ihmiset. "Miksi emme tietäisi missä kukin kalastaa", vastasivat he varsin ihmeissään. Sopimus ja nautinto säätävät täällä muutamia oikeuksia, ja ne ovat pyhempiä kuin ne, joita maallinen valta säätää.

Seuraavakin päivä oli kaunis, mutta suven viheriyys oli jo täälläkin kadonnut. Viikko sitten olivat Tenojoen rannat vielä olleet suvipuvussa, ja vielä lyhyemmässä ajassa Lapissa kaikki kellastuu, jos riehuu kova pohjoistuuli.

Suoritettuani tehtäväni olin valmis palaamaan. Kyyditsijäni suostumuksella lähdettiin matkaan yön pimeydessä, jotta saisin nauttia harvoin näkemistäni tuulastustulista, jotka heti lähtömme jälkeen kaikkialla loimusivat pitkin Tenojoen harvaan asuttuja rantoja. Jokainen kalastaja, jonka tapasin, tahtoi tietää, oliko minulla tuoretta kalaa. He tahtoivat päästää minut osalliseksi runsaasta saalistaan. Mutta kun saivat tietää, ettei pöydältäni puuttunut kalaa, tyytyivät kiitokseeni. Utsjoen suussa loimusivat useimmat tulet. Tänne pysähdyimme, kun soutomieheni halusivat levätä ja tavata tuttavia. Niitä ei etsitty, vaan koottiin risuja ja puita rannalle, ne sytytettiin, ja silloin toinen vene toisensa jälkeen saapui sinne. Minua varten tahdottiin paistaa lohi. Tuorein heitettiin tuleen ja sille viskeltiin usein suolavettä. Leipää ja voita minulla oli muassani, niin että sain aimo aterian. Lappalaisetkin ruokailivat, ja saadaksemme yhdessäolomme juhlallisemmaksi, kohennettiin tulta ja minä panin tupakkamassini siinä yhteiseksi omaisuudeksi. Pari tuntia kului siten rattoisassa puhelussa. Hiljainen tuuli lakasi tuon tuostakin kirkkaaksi kuun, joka silloin piirsi kauniin hopeapilarin pitkin vedenpintaa, ja siitä syystä kalastuksen jatkaminen sinä yönä kävi mahdottomaksi. Kaikki veneet lähtivät silloin Utsjokea ylöspäin. Mutta pian oli taas kuu pilvien peitossa ja useita pyrähteleviä lohia nostettiin vedestä.

VII.

Kirkollisia ja siveellisiä oloja.

Yrityksistä lappalaisten kääntämiseksi puhutaan kyllä jo Eerikki IX:nen ajoilta. Mutta Ruotsin Lappiin rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita vasta Kaarlo IX:nen, Kristina kuningattaren ja Kaarlo XI:nen aikana; ja sinne perustettiin myös kouluja.

Suomen Lappiinkin rakennutti Kristina kuningatar v. 1648 kaksi kirkkoa, ensimäiset siellä; toisen Kemijärvelle, toisen Inariin. Edelliseen tuli silloin ensimäiseksi papiksi Jaakko Eerikinpoika Lapodius, jälkimmäiseen Esaias Mansvetuksenpoika Fellman tahi Joander, joksi häntä myös sanottiin, koska hän oli listä kotoisin.

Noin penikulman päässä Inarin kirkolta on pieni järvi, nimeltä "Kolmen kuninkaan järvi", jonka nimen sanotaan syntyneen siitä, että täällä muinoin yhtyi kolmen valtakunnan, Venäjän, Ruotsin ja Norjan rajat. Minuun on tämä järvi vaikuttanut erityisellä vetovoimalla mieskohtaisesta syystä. Kuinka usein olenkaan käydessäni kesäaikana Inarissa suunnannut askeleeni sinne ja sen ympäristöön, vaikka sen autioilla rannoilla ei ole yhtään ihmisasuntoa, eikä suinkaan luontokaan ole houkutteleva. Järveä ympäröi laiha, hiekkaperäinen maa, joka ei kasva muuta kuin hirsiksi kelpaavaa metsää ja jäkälää. Käynneilläni ei ole ollut tarkoituksena etsiä noiden kolmen valtakunnan rajapyykkejä, jotka sanottiin sinne pystytetyiksi kuningas Sigismundin aikana. Asiani on ollut vallan toinen. Muisto lappalaisten muinoisesta apostolista, yllä mainitusta Esaiaksesta, on minut sinne houkutellut, siellä kun sanotaan hänen asuneen vuodesta 1648 aina vuoteen 1661. Olenkin hartaasti etsinyt edes jotakin jälkeä hänen asumuksestaan, ei ainoastaan sentähden, että hän oli isänisäni isänisä, vaan ehkä enemmänkin sentähden, että hän oli ensimäinen pappi, joka asui täällä tunturiselän pohjoispuolella levittämässä ja juurruttamassa evankeliumin totuuksia silloin vielä pakanallisten lappalaisten keskuuteen, joiden rakkauden ja luottamuksen hän saavuttikin siinä määrässä, että he niinä 36:na vuotena, joina hän, muutettuansa Inarista Kemijärvelle, siellä eli, vuosittain kokoontuivat hänen ympärilleen saamaan opetusta ja lohdutusta. Kuinka iloinen olisinkaan ollut, jos olisin onnistunut löytämään edes jonkun hänen asuntonsa kulmakiven. Mutta turha on ollut etsimiseni. Eräänä kesäiltana, jolloin aurinko paistoi punasena ja hehkuvana, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi seudulla, jossa näkyi vain joku peura tai vauhko kettu sammuttamassa janoaan järven vedellä, havaitsin vihdoin sammaltuneessa maassa ylennyksen, joka kiinnitti huomiotani.

Astuin lähemmäksi ja löysin vähäpätöisen kiviröykkiön. Kaihomielin katselin näitä sammalten peittämiä kiviä, kykenemättä ratkaista, olivatko ne asuinrakennuksen tulisijan jäännöksiä vai, mikä luultavampaa, ainoastaan metsäsaunan tähteitä. Tämän kurjan lieden tai jonkun samanlaatuisen ääressä, ajattelin, sinä kunnioitettava vanhus ehkä olet nauttinut ravintoa ja lämpöä sekä tyyninä ja onnellisina että katkerina ja vaivaloisina hetkinä. Tai ehkä sinulla ei ollutkaan täällä parempaa asuntoa kuin siirrettävä teltta, samanlainen kuin niillä luonnonlapsilla, joiden opettamista varten olit tänne lähetetty. Tämä näyttääkin todenmukaisemmalta, päättäen Turun tuomiokapitulin kirjeestä huhtikuun 28 p:ltä 1675 maaherra Graanille. Siitä käy näet selville, että eräs Antti Palmannus, joka silloin oli määrätty papiksi Inariin, oli pyytänyt siitä päästä, muun muassa syystä, että hän pelkäsi siellä erämaassa nälän ja vilun painostamana menettävänsä henkensä, siellä kun ei ole mitään asuntoa. Sen vuoksi tuomiokapitulikaan ei luullut voivansa pakottaa pappia asettumaan Inariin, ennenkuin ollaan varmoja siitä, että hänelle on siellä asunto ja ylöspito, joka ensin oli saatava selville. Maaherran olisi siis ensin ryhtyminen semmoisiin toimenpiteisiin, että Inarin pappi saa itselleen tyydyttävän asunnon ja jotakin, josta hän voi elää. Tuomiokapituli, niin lausutaan, oli sitä paitsi alkanut epäillä voiko pappi vakituisesti asuakaan Kemin Lapissa — vaikkakin Esaias Mansveti, ollessaan siellä 12 vuotta, oli sen todistanut mahdolliseksi.

Esaias Mansveti oli Iin, sittemmin Sotkamon kirkkoherran Mansvetus Fellmanin poika. Hän tuli ylioppilaaksi 1648 ja lähetettiin, niinkuin jo on sanottu, vielä samana vuonna, Kristina kuningattaren käskyn mukaan ja piispa Isak Rothoviuksen määräyksestä, ensimäiseksi papiksi meidän tunturitakaiseen Lappiin. Vaikka pyhää sanaa jo varemmin oli näilläkin seuduilla julistettu, oli siellä tunturin sekä etelä- että pohjoispuolella täydellinen pakanuus vallalla vielä silloin kun Esaias Mansveti sinne saapui. Työ oli siis sekä tärkeätä että raskasta. Mutta kun hänen vihdoin onnistui kääntää mainio Sompion kylänvanhin, lappalainen Suas, ja tämä oli hänelle tarjonnut kätensä, tuli sieltä muitakin anomaan opetusta ja kastetta. Hänen onnistui saada myös Inarin kylänvanhin, ovela Valle, omasta ja talonväkensä puolesta taipumaan kristinuskon oppimiseen, vaikka tosin vasta sitkeän vastarinnan jälkeen. Ja kun Vallekin oli kastettu, noudatti vähitellen koko väestö Inarijärven itäisellä ja eteläisellä puolella Suaan ja Vallen esimerkkiä. Ja siksi innokkaan sanottiin tämän pappismiehen olleen, että kaikki inarilaiset olivat kastetut ja vieläpä lukutaitoisetkin, kun hän 1661 sieltä siirtyi Kemijärvelle, jonne piispa Johannes Elai Terserus, Lapodiusen 1660 kuoltua, oli määrännyt hänet kappalaiseksi. Aina vuoteen 1669 hän sitten oli ainoana pappina koko Kemin Lapissa, jossa hänen täytyi talvisin matkustaa ja palvella rahvasta seitsemässä käräjäkunnassa: Inarissa, Sompiossa, Sodankylässä, Keminkylässä, Kittilässä, Kuolajärvellä ja Kitkassa. Ollessaan Inarissa hänen kääntämistyönsä kuitenkin oli siihen määrään edistynyt, että vielä nytkin pidetään inarilaisten paremman lukutaidon, muihin lappalaisiin verrattuna, olevan seurauksena hänen opetuksestaan. Tuon tuostakin olivatkin inarilaiset sekä maaherralle että kihlakunnanoikeudessa ilmilausuneet toivomuksensa saada "Mansvetus" takaisin. Sillä Kaapro Tuderus, joka 1669 ryhtyi toimeensa lappalaispappina, vaikka olikin harras virassaan, oli ehkä liiallisella kiivaudella ja kovakouraisuudella, josta monet häntä vastaan nostetut syytökset ja käräjäjutut ovat todistuksena, suuressa määrässä saanut lappalaiset tyytymättömiksi.

Tuderus ei kuitenkaan asunut Lapissa, vaan Torniossa, josta hän kerran vuodessa kävi Lapissa ja Inarissakin. Vanhemmissa asiakirjoissa häntä myös sanotaan Sompion (Sombeån eli Sombyn) kirkkoherraksi. Sinne piti Kunink. M:tin määräyksestä rakennettaman kirkko ja siellä kirkkoherrankin tuli talvisin asua, mutta kesällä Kitkajärvellä (Kuusamossa). Sinne olisi rakennettava avara tupa, sellaiselle paikalle, joka voisi olla Kuolajärven ja Maanselän kylien lappalaisille sopiva, kun ne suvisin täällä kalastelevat. Torniossa huhtikuun 3 p:nä 1675 päivätyssä päätöksessä, samassa jossa maaherra Juhana Graan antaa lausuntonsa lappalaisten uudistetuista valituksista Tuderusta vastaan, ja jonka 6 §:stä äsken mainitut tiedot ovat saadut, sanotaan edelleen: "Ja mitä koskee herra Esaiasta Kemijärvellä, niin sopii hänen kesällä saarnata siellä niille lappalaisille, jotka muista kylistä saapuvat kalastamaan Kemijärvelle. Mutta lappalaisten anomukseen päästä hra Kaaprosta, hänen usein ankaran kovakouraisuutensa tähden, lupaa maaherra vastedes vastata." Saman Graanin edellä mainitusta päätöksestä joulukuun 27 p:ltä 1671 ilmenee myös, että Sompion ja Sodankylänkin lappalaiset pyysivät saada pysyä entisessä kirkossaan Kemijärvellä; mutta "koska Sompion ja Sodankylän kylät ovat hänen tiellään, kun hra Kaapro isänsä puolesta tulee näihin kyliin, täytyy heidän olla hänelle kuuliaiset, koska hän on virassaan ahkera ja vakava mies." Kuitenkin Esaias Mansveti yhä edelleen palveli myöskin inarilaisia ja oli, Tuderuksen v. 1684 tultua Tornion kirkkoherraksi, taas monta vuotta ainoana pappina koko Keminlapissa.

Esaias Mansveti harrasti myös paikkakuntansa (Kemijärven) edistystä taloudellisellakin alalla, koettaen virittää halua maanviljelykseen ja taitoa siihen. Siinä tarkoituksessa hänen onnistuikin saada muutamia Iiläisiä ja Oululaisia asettumaan sinne ja siellä perustamaan uutistaloja. Innokkaasti työskenneltyään 49 vuotta täällä kaukaisessa pohjolassa Esaias Mansveti kuoli 1697 ja haudattiin Kemijärven kirkkoon, jonka lattian alla hänen ruumiinsa vielä lahoamatta lepää, ja luullaan sen semmoiseksi jäävän tuomiopäivään saakka, koska häntä pidettiin niin vanhurskaana Jumalan sanan palvelijana, ettei hänen ruumiinsa tarvinnut joutua häviön jalostumisen alaiseksi. Sjögren kertoo tästä: "1821 vuoden vaiheilla huomattiin tämän lappalaisapostolin ruumis vielä hyvin säilyneeksi, vaikka toiset myöhemmät ruumiit jo olivat lahonneet. Ainoastaan silmät ja nenä olivat jotensakin lutistuneet. Tuon kaltainen sattuma olisi muissa maissa korottanut, etenkin semmoisen miehen kuin Mansvetus oli, pyhimykseksi". Muuta maallista palkintoa uhraavaisesta toiminnastaan hän ei saanut — ehkäpä ei halunnutkaan — kuin tämän kappalaisen viran Kemijärvellä, jota varten ei edes liene määrätty mitään vakinaista palkkaa, paitsi ne 20, myöhemmin 30 tynnyriä ohria, jotka sai kruunulta. Siltä ainakin tuntuu piispa Terseruksen hänelle annetusta virkavahvistuskirjasta. Siinä näet sanotaan: "Sentähden teitä kaikkia Kemijärven ympärillä asuvia kehoitetaan pitämään tätä arvon miestä oikeana saarnaajananne, ollen hänelle kuuliaisia ja tottelevaisia virassaan, ja samoin kuin hän teille jakaa hengellisiä hyviä opettamalla ja Jumalan sanaa saarnaamalla, toivotaan myös, että kukin teistä varojensa mukaan mielellään pitää huolta hänen ajallisesta toimeentulostaan."

* * * * *

Utsjoen kirkkoherra on Utsjoen ja Inarin 240 neliöpenikulman laajoissa, vaikka harvaan asutuissa seurakunnissa vieläkin ainoana pappina. Avustajina lastenopetuksessa on hänellä kolme katekeettaa, joista kaksi asuu Utsjoella, yksi Inarissa. Nämä ovat kiertäviä, ja velvolliset matkoillaan pitämään aamu- ja iltarukouksia lappalaisten kanssa tuntureilla, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä saarnakirjasta lukemaan päivän saarnan, joka tapahtuu Utsjoella lapiksi, mutta Inarissa tavallisesti suomeksi. Koulunsa ovat katekeetat ikimuistoisista ajoista olleet velvolliset alkamaan heti joulun jälkeen ja jatkamaan sitä Marianpäivään saakka, kuitenkin siten, että pappi aina on ollut oikeutettu käyttämään Utsjoen toista katekeettaa rippikoulussa tulkkina ja avustajana.

Joulun ajan kirkkoherra aina viettää Inarissa, jossa hän sitäpaitsi käy helmikuussa ja Pääsiäisen aikana. Paikkakunnalla hän silloin viipyy jonkun viikon, pitäen rippikoulua, useita jumalanpalveluksia ja kuulustellen uskonnollisissa asioissa kansaa, jota on koolla koko papin siellä oloajan. Kesämatkoja kirkkoherra kyllä ei ole velvollinen tekemään Inariin, mutta olen keskimäärin käynyt siellä joka toinen kesä. Sillä välin kirkkoherra asuu Utsjoella, joka on hänen vakinainen olopaikkansa. Pitkien matkojen vuoksi ei kansa kumminkaan edes talvisaikoina yleisesti kokoonnu kirkolle joka sunnuntai. On sentähden vanhastaan ollut tapana kuuluuttaa varsinaisia kirkkopäiviä tahi kokouksia talvella noin joka toiseksi tahi kolmanneksi sunnuntaiksi, kesäisin, kun lappalaiset ovat kalastuksillaan, vaan harvoin. Näihin tilaisuuksiin lappalaiset saapuvat lukuisasti. Jokainen tietää silloin tapaavansa toisiakin kirkolla ja siten saavansa siellä kaikellaiset asiansa ajetuksi. Silloin vaihtavat kalastaja- ja porolappalaiset tuotteitaan, silloin pestataan palvelioita ja saadaan tietoja karanneista poroista, joten omistaja taas voi päästä niiden perille. Kirkon ympäristöä näistä syistä sanotaan markkinapaikaksi Utsjoellakin, vaikka varsinaisia markkinoita siellä ei pidetä. Kulmasaarnoja on silloin tällöin pidetty Utsjoen Nuorkamissa ja Outakoskella, sekä Inarin Kyrön ja Patsjoen kylissä.

Niinkuin Inarissa, tutkitaan myös Utsjoellakin kirkonkokousten aikana sekä lasten että vanhempain lukutaitoa ja uskonnonkäsitystä, ja annetaan heille tarpeellisia selityksiä. Katkismussaarnoja pidetään, jos ilma on lauhkea, sunnuntaisin kirkossa, mutta muussa tapauksessa sakaristossa lukukinkerien aikana, jota usein kestää monta päivää.

Vanhan tavan mukaan ja Lapin etuoikeuksien nojalla pidetään rukouspäiväsaarnoja joko lauvantaisin tahi maanantaisin, niin että siten 4 rukouspäivä-saarnaa tulee pidetyksi sekä Utsjoella että Inarissa, kansalle paraiten sopivalla ajalla.

Kaikki kirkolliset toimitukset Utsjoella ovat, sittenkun keisarillinen asetus lokakuun 18 p:ltä 1824 julistettiin, Utsjoella suoritetut lapinkielellä, paitsi jumalanpalvelusta, joka suoritetaan vuorotellen lapiksi ja suomeksi. Lappalaiset ovat siitä erittäin hyvillään ja pitävät sitä parempana kuin entistä järjestystä, jolloin kaikki toimitettiin tulkin avulla, sillä Utsjoen seurakunnassa harvat oikein ymmärtävät muuta kieltä kuin lappia.

Utsjoen seurakunnassa on valitettavasti muutamia, jotka eivät osaa puhtaasti ulkoa muuta kuin Lutherin katkismuksen, Athanasiuksen uskontunnustuksen ja joko kokonaan tai osaksi huoneentaulun, mutta on niitäkin, etenkin nuorissa, jotka puhtaasti lukevat ulkoa Svibeliuksen tai Gezeliuksen kysymykset ja Pontoppidanin tanskalaisen katkismuksen. Lapiksi heille esitettyihin kysymyksiin he vastaavat paremmin kuin voisi odottaa ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jota lukevat, vaan joille kaikki on suullisesti selitettävä.

Inarissa ei ole sitä miestä eikä naista, joka ei osaisi puhtaasti ulkoa koko pitkää katkismusta. He kykenevät myöskin vastaamaan heille esitettyihin kysymyksiin kristinuskosta ja puhtaasti he yleensä lukevat kirjaa. Utsjokelaisten lukutaito, jotka tässä suhteessa aina ovat pysyneet alemmalla kannalla, on, sittenkun he ovat saaneet käyttää Kristianiassa ja Turussa painettuja lapinkielisiä kirjoja, uskomattomassa määrässä parantunut myöskin mitä suomenkieleen tulee, ja nuorissa ei ole enään kuin ani harva, joka ei osaa jotensakin puhtaasti lukea lapinkieltä. Nämä lapinkieliset kirjat ovat virittäneet heissä lukuhalua, ja monet, jotka helposti ovat oppineet lukemaan lappia, ovat sittemmin, kun heitä on vaadittu lukemaan suomea, paljon nopeammin ja suuremmalla menestyksellä edistyneet, kuin ne, jotka suorastaan ovat alkaneet lukea suomea. On kuitenkin semmoisiakin, jotka lukevat jotensakin puhtaasti lappia, mutta joiden on vaikea taivuttaa kielensä suomenkielen oikeaan ääntämiseen, jos eivät laisinkaan ymmärrä suomea.

Utsjoella kansa on siveellistä ja esiintyy hiljaisena, paitsi humalassa ja suutuksissa ollessaan. Mutta silloinkin se helposti alistuu virkamiehen neuvoihin, jos tämä on heille mieluinen ja nauttii heidän luottamustansa, sillä lappalaisilla on erityinen rakkaus esivaltaan, ja virkamiehiä pidetään sen edustajina. Varkaus ja salavuoteus ovat täällä melkein tuntemattomat. Joskus ilmaantuu eripuraisuus aviopuolisojen kesken, joka saattaa yltyä siksikin, että mies kurittaa vaimoansa. Tälle eripuraisuudelle on kuitenkin usein luonnollinen syy, sillä avioliittoa ei yleensä rakenneta mieltymyksen vaan rikkauden pohjalle; ja jos siten 60 vuotias ukko saa vaimokseen 20 vuotiaan tytön, riittää jo sekin että vaimo puhuttelee nuorta miestä epäilyksen synnyttämiseksi miehessä. Toinenkin ikävä tapa, josta lappalaiset eivät tahdo luopua, on se, että lapset harvoin saavat valita itselleen puolison, vaan on tässä suurin vaikutus vanhemmilla ja sukulaisilla, ja kihlaus tuskin koskaan tapahtuu raittiina ollessa. Älköön nuori mies ikinä ajatelkokaan lähteä kihlaamaan tuomatta mukanaan viinaa, ja jos se ennen aikojaan loppuu, on hänellä rukkaset tiettyinä. Ellei ole viinaa omassa pitäjässä, täytyy hänen usein lähteä sitä tuomaan 20 — 30 penikulman päästä. Vieläkin turmiollisempi on vanhempien paha tapa viivytellä kosijaa useita vuosia hyvillä lupauksilla, kun hänen sillä aikaa täytyy kestittää heitä, joten saattavat hänen taloutensa rappiolle.

Inarilaiset ovat siveellisyydessä ja jumalanpelvossa kaikkia naapureitansa edellä. Pyhää he viettävät suurella hartaudella. Silloin ei suoriteta mitään työtä, eikä matkustellakaan. Varhain aamulla ruvetaan lukemaan ja lapsia opettamaan. Kello 10:nen ajoissa, sittenkun siivoton ja köyhyyttä ilmaiseva kota on puhdistettu, perheenisäntä asettuu seinäaukon eteen ja virittää virren, jonka jälkeen hän pitää rukouksen, lukee väellensä synnintunnustuksen, päivän evankeliumin ja päivän saarnan, jos hänellä on saarnakirja. Kun tämä on suoritettu, noutaa hän jotakin syötävää köyhästä ruoka-aitastaan, jossa hänellä yleensä harvoin on muuta kuin kuivattua kalaa — sillä sunnuntaisin hän talvisaikana ei koe jään alle asettamiansa verkkoja eikä silloin kalasta kesälläkään. Kun on ruokailtu, hän joko opettaa lapsia tai lukee ja laulaa kunnes tulee iltarukouksen aika. Kun pappi käy paikkakunnalla, lähtevät he harvoin kirkolta ennen häntä, vaan pysyvät siellä vaikkapa pari viikkoakin jos eväitä riittää. Kun pappi on heidän luonaan, ovat he sangen tyytyväiset, ja hänen poislähtiessään he mielellään, hänen jo istuessaan pulkassaan, jäähyväisiksi laulavat jonkun virren. Jos milloinkaan, niin silloin nämä köyhät ihmiset ovat heltyneitä. Jos silloin laiminlöisi jäähyväisten sanomisen jokaiselle erikseen, niin oltaisiin siitä varsin pahoillaan.

Sittenkun Keisarillisen Majesteetin käskynhaltijat ovat edesvastuun uhalla vaatineet ruununpalvelijoita saattamaan syytteeseen ne, joita tavataan salakapakoimisessa, on jokunen tullut semmoisesta elinkeinosta sakotetuksi; ja siitä on ollut seurauksena, että se on melkein lakannut. Mutta kun huomattiin, että niitä, jotka toivat viinaa Lappiin ja sitä möivät puolentuopin tai suuremmissa astioissa, ei sakotettu, on sellainen myyntitapa ruvennut kukoistamaan. Ei se kumminkaan ole päässyt yhtä turmiolliseksi kuin edellämainittu salakapakoiminen, vaikka se kyllä näyttää vähitellen vievän samoihin tuloksiin.

* * * * *

Ei ole koskaan ollut harvinaista, että ne lappalaiset ja suomalaiset, jotka asuvat Norjan puolella Utsjoen rajamailla, käyvät Utsjoen kirkossa. Tällaisia norjalaisia vieraita näki siellä koko talven 1825 useasti, mutta ei koskaan niin lukuisasti kun saman vuoden ensimäisenä rukouspäivänä, maaliskuun 13 p:nä, sittenkun olivat saaneet esivallan (s.o. voudilta) luvan käydä Utsjoen kirkossa. Tänä vuonna useimmat Norjan puoliset asukkaat Tenojoen varrella tulivat tänne hartaina kuulijoina. Niiden lisäksi saapui monta merenkin lahtien, niinkuin Varankivuonon, Tenovuonon ja Latjisvuonon rannoilta, jopa aina Porsangeristakin. Eniten liikutti minua, kun tapasin Torniosta Norjaan siirtyneen suomalaisen sepän, jonka kohtasin kävellessäni jäällä pappilan rannalla. Hän asui nyt Norskholmassa lähellä Tenojoen suuta, ja hän oli minulle jo ennen tuttu. Vetämässään kelkassa hän kuletti mukanaan tuskin vuoden vanhaa lastansa, ja vaimo, joka kulki perässä, kädessään sauva, auttoi tuupaten sillä kelkkaa takaapäin. Siten he olivat kuljettaneet lasta 11 penikulmaa kastettavaksi Utsjoen kirkossa. Seidasta, Gullholman ja Puolmakin välillä, jossa asukkaat ovat suomalaisia, saapui milt'ei joka mies, jopa jalkasinkin, kun ei ollut aikaa porojen hankkimiseen tunturiseuduilta. Ainoastaan talon-vartija oli jäänyt kotiin. Siksi suuri on uskonnollinen tunne siinä väestössä, joka asuu valtakunnan rajan, Tenojoen, kummallakin puolella, ja sittenkin tahdotaan muka pitää heitä vain "puolivilleinä paimentolaisina".

* * * * *

Utsjoen ja Inarin seurakunnissa on kummassakin kuusi kuudennusmiestä, ja niiden tehtävänä on, kukin piirikunnassaan, valvoa siveellisyyttä ja järjestystä. Kun Lapin seurakunnissa pitkine matkoineen ei aina ole asukkailla tilaisuutta saada papillista palvelusta, Inarissa ani harvoinkin, niin on kuudennusmies velvollinen kunakin pyhä- ja juhlapäivänä pitämään kodissaan n.s. kotijumalanpalvelusta, joka suoritetaan rukouksella ja päivän saarnan lukemisella jostain saarnakirjasta sekä virrenveisuulla.

Kirkon muut virkailijat ovat katekeetta, lukkari ja kirkonisäntä, ja siviilivirkamiehiin — mainittakoon nekin tässä — kuuluu kylä- eli lappalaisnimismies, lautamies sekä niin sanottu passari. Kylänimismies on, niin sanoakseni, paikkakunnan taloudenhoitaja. Hän pitää huolta kyytivelvollisuuden säännöllisestä suorittamisesta; hän valvoo töitä yleisissä rakennuksissa ja osittaa menot näistä niiden kesken, jotka niihin ovat osalliset; hän on puheenjohtaja kota-käräjissä, sekä pitää huolta verojen tasoittamisesta maksavien kesken. Passari on palvelija, joka annetaan tuomarille, voudille ja papille niinä aikoina, jolloin oleskelevat paikkakunnalla. Kylänimismiehellä ja passarilla ei ole muuta palkkaa, kun että ovat vapaat ruununverosta ja seurakunnan muista menoista, mutta lautamies ja kuudennusmies palvelevat yksinomaan kunnian ja yleisen hyödyn tähden. Nimismiehet ovat muinoin olleet lappalaisia tai suomalaisia, mutta ainoastaan harvoin he olivat säätyläisiä, joka silloin oli maan ja lappalaisten suureksi hyödyksi.

Joskus tapahtuu, että kirkon kuudennusmiehet eivät kaikki ole saapuvilla lauvantai-illan neuvotteluissa. Siinä tapauksessa he tulevat sunnuntaina kello 1 vaiheilla papin kanssa keskustelemaan. Jos silloin on nuorempia henkilöitä saapuvilla, niin seurakunnan vanhimmat kohteliaasti kehoittavat heitä suorittamaan asiansa pikaisesti ja sitten poistumaan, koska aijotaan neuvotella papin kanssa seurakunnan asioista. Semmoisissa tilaisuuksissa ilmoitetaan tapahtuneet epäjärjestykset kunkin piirissä, ei lailliseen syytteeseen pantaviksi, vaan varoituksen antamista varten semmoisille hairahtuneille, joita kuudennusmies jo on nuhdellut, vaikka turhaan. Silloin ilmoitetaan myös ketkä ovat laiminlyöneet kirkossa käynnin, tahi harvoin olleet läsnä kotijumalanpalveluksissa, joista jo ylempänä mainitsin; ketkä eivät ole harrastaneet Jumalan sanan lukemista tahi sen opettamista lapsille; ketkä ovat sunnuntaisin matkustaneet, tehneet maallista työtä, tahi muutoin olleet sunnuntaita pyhittämättä, tahi olleet riitaisia. Syytettiinpä kerran kuudennusmiestä Antti Sarrea Patsjoen kylästä siitä, että hän kaksi kertaa perätysten oli laiminlyönyt saapua kirkonkokoukseen, ja siten oli ollut saapumatta kirkkoonkin kahtena rukouspäivänä. Vaadittiin sen nojalla hänen erottamistaan virasta ja uuden kuudennusmiehen asettamista hänen sijaansa. Huomautukseni johdosta, ettei toki ketään kuulustelematta tuomita, suostuttiin lykkäämään erottaminen kunnes hänet tavattaisiin, mutta toistaiseksi tuli ehdotetun uuden kuudennusmiehen toimittaa virkaa. Seuraavana sunnuntaina saapui Sarre, 65 vuoden ikäinen mies. Hän valitti varhaista vanhentumistaan, heikkoa terveyttään ja voimattomuuttaan, ja pyysi sen johdosta eroa virastaan. Asiaa tutkittiin nyt ja huomattiin, että hän, asuen 10 penikulmaa kirkosta, kyllä oli jo perjantai-aamuna lähtenyt kotoa ja sinä päivänä suorittanut puolen matkaa, mutta myrsky oli pakottanut hänet etsimään suojaa eräässä saaressa ja oleskelemaan siellä lauvantai- ja sunnuntaipäivät, josta syystä hän sitten palasi sieltä kotiin. Arveltiin kuitenkin syytetyn menetelleen väärin siinä, ettei hän, joka oli varakas mies eikä tarpeellisen matkaevään puutteessa, ollut aikasemmin lähtenyt matkalle. Mitä tuli jälkimäiseen laiminlyömiseen, nimittäin että hän saapui vasta sunnuntaina, annettiin se anteeksi, koska hän kuitenkin oli tullut, vaikka myöhään. Tulos oli se, että vanhus omasta pyynnöstään sai virastaan eron kiitoslauseella hänen 35 vuoden kunnollisesta palveluksestaan.

Salavuoteus on paikkakunnalla harvinainen ja kovin paheksittu rikos. Semmoinen ilmoitettiin minulle, varoituksen antamista varten, Inarin seurakunnassa. Mies kielsi, mutta hänen syyllisyytensä oli yleisesti tunnettu. Vaikka hän kuului rikkaaseen ja arvossa pidettyyn lappalaissukuun, aiheutti hänen kieltonsa sovittaa rikoksensa hänelle niin paljon ikävyyksiä ja vastenmielisyyttä seurakuntalaisten puolelta, että hänen oli pakko siirtyä paikkakunnalta pois.

Porolappalaisten lukutaito on paljoa huonompi kuin kalastajalappalaisten. Mutta luonnollinen asia se onkin heidän oloissaan. Saavuin erääseen lappalaiskotaan. Tuuli yltyi yöllä myrskyksi, uhaten kukistaa telttamme, joka oli kokoonkyhätty kuudesta sarkaryijystä, ja kuten tavallista pönkitetty käsivarren vahvuisilla riu’uilla. Väki oli siinä sullottuna ahtauteen, jota vielä lisäsi joukko koiria. Lapset parkuivat, koirat tappelivat, vanhemmat haastelivat poroistaan ja muista asioistaan sekä hoitivat kukin talouttaan. Joskus täytti savu kodan, joskus sammui tuli ja oltiin synkimmässä pimeydessä. Vaikeata on sekä opettajalle että lapsille tällaisissa oloissa ahkerasti lukea, eikä siis, puhumattakaan suomenkielen puuttuvasta taidosta, tarvitse etsiä muuta syytä porolappalaisten suurempaan lukutaidottomuuteen. Tarpeen olisivat eri kouluhuoneet, joissa lapset saisivat savun, ihmisten ja koirien häirimättä, oppia lukemaan katekeettain johdolla. Mutta lappalaisen hellyys lapsiansa kohtaan on siksi ylenpalttinen, että harvoin päästävät he niitä luotaan ennenkuin täysikasvuisina, jolloin he jo ovat liian hitaat oppimaan. Vaikka lappalaiset muutoin suuresti luottavat pappoihinsa, ja vaikka heitä on helppo johtaa vakavilla ja ystävällisillä opastuksilla, en voinut tässä kohden saada mitään muutosta aikaan.

Katekeetat kuitenkin ovat suureksi hyödyksi sekä siveellisessä että opetuksellisessa suhteessa. Matkoillaan he pitävät jumalanpalveluksia, toimittavat hätäkasteita, neuvovat nuoria ja vanhoja uskonnon asioissa ja ovat esimerkkeinä vakavassa ja siivossa esiintymisessä. Näihin toimiin valitaan kunnollisimmat, ahkeruudesta ja siveellisestä elämästä hyviksi tunnetut lappalaiset, ja ainoastaan lappalainen voi täkäläisissä oloissa kestää ilmanalan ankaruutta ja raivoa, jota toisissa paikkakunnissa kasvanut ja toisin kasvatettu harvoin ajan pitkään voikaan. He ovat tavallisesti toimessaan hartaat, kestäväiset, uutterat ja opinhaluiset, siten lisätäkseen tietojaan ja saavuttaakseen luottamusta sekä sitä kunnioitusta, joka perustuu ansioon. Rippikoulussa katekeetta aina on saapuvilla ja siellä papille suureksi avuksi. Päivän työn loputtua, tahi lasten loma-aikana hän harvoin jättää tilaisuutta käyttämättä kyselläksensä papilta selityksiä raamatun lauseista tahi tarkempia tietoja hänelle hämäristä maantieteellisistä ja historiallisista seikoista. Heidän arvonsa kansan keskuudessa riippuukin kokonaan heidän tiedoistaan ja hurskaasta elämästään. Eräänä aamuna varhain, rippikoulun aikana Utsjoella, katekeetta Jooseppi Joosepinpoika tuli luokseni tavallisella kohteliaisuudellaan ja tahtoi tietää suuriko oli sikkeli — se hopearaha, josta Juudas Iskariot kavalsi Vapahtajan. Kun hän sen sai tietää ja siten laski summan, huudahti hän "mikä mitätön maksu!" Hän halusi myös tietää, miltä näyttää viikunapuu, ja minkämoinen sen hedelmä on, sillä hän muisti että Vapahtaja kerran nälissään tahtoi syödä semmoisen hedelmän, mutta ei sitä löytänyt. Ja kun hänelle kerroin monenkaltaisista viikunapuun lajeista, toisissa lehdet munanpyöreät tai pitkulaiset, kaljut tai karvaiset, erisuuruiset ja hedelmätkin erilaisia, ihmetteli hän pappien oivallisia ja laajoja tietoja muihin ihmisiin verraten, mutta sitäkin hämmästyneemmäksi hän tuli, kun kasvikokoelmissani näki muutamia tämän kasvin kuivattuja lehtiä ja sai syödäkseen varastostani pari viikunaa, joita hän piti muuramia makeampina. Selitykset saatuansa näihin ja muihin kysymyksiinsä, sanoi hän jäähyväiset, niin tyytyväisenä ja iloisena, että melkein kadehdin häntä. Kiitettyään opetuksista hän lisäsi: "Nämä tiedot minä annan lappalaisille, kun he minulta kaikenlaista kyselevät, etenkin rippikoulun jälkeen, ja nyt tiedän semmoista, joka on heille aivan outoa." Ja kun hänelle huomautin, etteivät hänen nyt saamansa tiedot olleet yhteydessä sen kanssa, joita hän tarvitsi uskonnon ja lukemisen opetuksessa, vastasi hän: "Kyllähän se on sitä mitä minun tulee opettaa, mutta kun en osaa lappalaisille selittää asioita, joista evankeliumikirjassa puhutaan, sanovat he minua hyödyttömäksi opettajaksi."

* * * * *

Talviolot Lapissa ovat tosin hankalat, mutta Lapinmaassa oleskelemisen monet vaivat siihen vuodenaikaan vähenevät tuntuvasti jos hankkii itselleen riittävästi työtä, sillä jokainen jalostava työ, etenkin jota seuraa menestys, virkistää sekä sielua että ruumista. Jos missään on asian laita semmoinen Lapissa. Uskonnonopettaja on täällä kaikki kaikessa, ja täällä hän, ehkä paremmin kuin missään muualla, oppii tuntemaan tehtävänsä laajuuden ja edesvastuun. Yksinään jätettynä luonnonihmisten pariin, hän etsii tyydytystä edistämällä heidän parastaan vakaumuksensa mukaan. Täällä erämaassa hän helpommin saattaa, jos hänellä on siihen halua ja kykyä, menetellä niin, että hänen kuulijansa häntä rakastavat. Täällä hän voi kaikilla aloilla hyödyttää, lohduttaa ja tyydyttää heitä. Utsjoella pappila ja kirkko sijaitsevat lappalaisten yleisen talvitien varrella. Joulun ja pääsiäisen välillä täällä melkein joka päivä, täysikuun aikana, kulkee joku ohi, ja jokainen poikkeaa silloin papin luo, jota paitsi lähinnä asuvat käyvät silloin tällöin häntä tervehtimässä, puhuttelemassa ja pyytämässä häneltä neuvoja. Tähän aikaan lappalaiset yleensä joka toinen tai joka kolmas sunnuntai, mikäli kokous on kuulutettu, saapuvat kirkkoon, eikä heitä odoteta yksinomaan velvollisuudentunnosta, vaan varsin mielihyvälläkin, ja tyytyväisenä näkee sen päivän aaton koittavan, jolloin he kokoontuvat kirkolle. Täkäläinen rahvas ei matkusta kirkolle, kuten sanotaan, vaan se lähtee sinne hartauttansa harjoittamaan, se tulee pappinsa luo kuten kouluun, mutta ei lukeaksensa tai tehdäksensä selkoa läksyistään, vaan saadaksensa keskinäisessä puhelussa valistusta siihen, mikä on hämärää, ja neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa; se tulee hänen luokseen, ei ainoastaan etsimään apua vammoilleen, vaan myös saadaksensa lohdutusta. Matkoillaan kokouksiin saapuvat he vähitellen kaikilta tahoilta Utsjoen ja Tenojoen laaksoihin. Niille, jotka ensin saapuvat, on tie ummessa, ja sentähden jälessä tulijat saavuttavat heidät; ja komeata on nähdä, miten melkein koko seurakunta yhtaikaa saapuu kirkonmäelle ja pappilaan, jonne silloin ei vielä ole ehtinyt juuri kukaan muu kuin 70 vuotias lukkari. Silloin on toista elämää kuin syksyllä, jolloin kuluu päiviä, kuluu viikkoja, näkemättä yhtään ihmistä paitsi omaa talonväkeä. Ei käy kukaan katsomassa, ei tule kukaan kirkkoon, joka pysyy tyhjänä viikon toisensa jälkeen, ja yksin pimeys vallitsee ympärillä. Kesälläkin ovat kirkonmenot harvinaiset. Mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että pappi koettaa toimia silloin kun on päivä, ja että hän, ennenkuin elokuun yöt, tähtikimeltävinä, ennustavat syksyn pikaista tuloa, luopuu yksinäisestä elämästään Utsjoella ja käy tervehtimässä Inarin seurakuntaa, ainakin toisessa niistä kokouksista, joita siellä suvisin pidetään.

Ensimäinen kesä-kokous 1821 oli tavallisuuden mukaan pidetty heinäkuun ensimäisenä sunnuntaina. Silloin ei vietetty kolmatta yleistä rukouspäivää, ja syy siihen oli se, että minua odotettiin jälkimäiseen kokoukseen elokuussa. Siten oli suostuttu ja siten tapahtui. Nyt oli kiire työaika. Vähät heinät olivat korjattavat ennenkun ryhdyttiin metsäpeuran ajoon, joka alkaa Pertunpäivänä. Monet saapuivat jo perjantaina minun kanssani kirkkopirtteihinsä, ja lauantai-aamuna olivat jo useimmat, ainakin kauvimpana asuvat, kokoontuneet kirkolle. Kyseessä oli nyt, palaanko täältä Utsjoelle vai jatkanko matkaa etelään. Tätä minulle tärkeätä asiaa sain kuitenkin vielä aikaa miettiä, sillä useat lausuivat sen toivomuksen, että saapuisin Ivalojoen seuduille, jossa monet raihnaat ja ijäkkäät, jotka eivät jaksaneet tulla kirkkoon, halusivat nauttia Herran ehtoollista. Kirkkotoimet suoritettuani lähdinkin Ivalojoelle sieltä olevien seurassa, vielä ratkaisematta, jatkaisinko sieltä matkaa etelään. Nyt oli siis meno suunnattava seurakunnan väkirikkaimpaan seutuun. Melkoisen kirkkoväkijoukon seuraamana astuin pitkin tuskin näkyvää polkua pienten nevojen ja metsätörmien poikki puolen penikulmaa Inarijärven lähimpään lahteen. Siellä asetuin mukavaan veneeseen. Sivuutimme saaren toisensa jälkeen, järvi yhä laajeni, ja lähenimme syvyyden yli kaareilevaa, Ukonkiveksi kutsuttua kalliota. Halusin käydä tällä näöltään oudolla ja kansanuskossa merkillisellä paikalla. Kallio on aavassa järvessä ja sisältää suuren luolan, jossa muinoin palveltiin ukkosta. Kaikki oli sammaltunutta, mutta itse luolaan ei ollut pystynyt aika eikä väkivalta. Satu kertoo, että luola muinoin tunki niin syvälle maahan, että se oli maanalaisena käytävänä Inarin alitse erääseen toiseen suureen kallioon, nimeltä Akko eli Akon asunto, johon täältä on viisi penikulmaa. Kun aloin kaiveskella niitä suuria poronsarvikasoja, jotka olivat luolan edustalla sammalten peittäminä, sanoi eräs seurassa oleva suomalainen, kaiketi ivaten, vaikka siinä luullakseni oli vähän täyttä tottakin: "Jos vanhus tuolla luolassa panee liikkeelle salamia, jyrinää, tuulta ja sadetta, kyllä silloin tulee kiire lähtö." Eräs vanha lappalainen lausui siihen: "Jos se on Jumalan tahto, niin kyllä vanhuksella on siihen valta, mutta palvelija on hänkin, Jumalan palvelija, ja välikappale Jumalan mahtavassa kädessä, sekä Herran tahdon alainen." Vanha kansanusko on, ettei ukkosta saa nimeltä mainita. Jos niin tapahtuu, kostaa hän rajuilmalla ja muulla pahalla. Nykyisen kristityn käsityksen mukaan kansa häntä ei sanokaan ukoksi vaan Jumalan palvelijaksi, ja ukkosenilmaa Herran voimaksi, Herran ilmaksi y.m. Tässä siis tavataan muinoinen uhripaikka, jota ei ole vielä hävitetty, ehkä sentähden ettei paikalla ole polttopuuta, eikä ole sitä viitsitty muualta kuljettaa.

Kulku Inarijärvellä on hyvin hauska. Tälläkin kertaa vene helposti luisui Inarin kirkkaalla pinnalla, johon kuvastui tuhansittain saaria. Mutta kaksi penikulmaa soudettuamme ukkonen rupesi jyrisemään syviä säveleitänsä ja pukemaan veden mustat aallot valkoiseen vaahtoon. Salama seurasi salamaa, toinen ukkosen jyrinä toistaan. Kaukaisuudessa häämöitti pieni kallio, joka, lähemmäksi tultuamme, kuitenkin osottautui pieneksi saareksi, jossa kasvoi kymmenkunta puuta. Ne eivät suojelleet meitä sateelta yhtä hyvin kuin saaren vankka pohja myrskyltä, joka yhä kiihtyi niin sanotuiksi "Noidan puuskiksi".

Kiintyneenä Inarin aaltoihin, en huomannut että seurueeni jakoi keskenään niukat eväät ajattelematta huomispäivää. Inarilainen elää vahvasti luottaen Kaikkivaltiaan kaitselmukseen. Eletään kädestä suuhun, levätään kun on enemmän kuin mitä hetkeksi tarvitaan, ja tehdään työtä yöt päivät, kun puute ahdistaa. Sunnuntaiksi kootaan jotakin viikon kuluessa, mikäli onni on myötäinen, mutta tyydytään vähäänkin. Tällä kertaa oli luonto ollut siksi kitsas, että kirkolla ollessani minulta keskiyön aikana kysyttiin, pidinkö syntinä vetää nuottaa sunnuntaiyönä. Pari venekuntaa ryhtyikin työhön, ja saaliista riippui, pitikö väen mennä levolle nälkäisinä vaiko ravittuina. Mutta tämä kansa kiittää Jumalaa hyvästä samoin kuin pahastakin päivästä, myötä- ja vastoinkäymisestä. Se pysyy lujasti kiinni sanassa ja siinä, mitä se pitää oikeana. Ja se, mitä ennen on oikeana pidetty, se on sille pyhää, kunnes se heidän omissa kokouksissaan on oikaistu tai esivalta toisin määrännyt.

Myrsky vinkui ja petäjät rytisivät. Ilmakehän asukkaatkin etsivät rajuilmalta tyyssijaa saaressamme; eivät rohjenneet liikkua omalla alallaan, vaan oleskelivat täällä ihmisten parissa. Mikä meistä pusersi veden märästä lakistaan, mikä taas tyhjensi kenkänsä, ja kukin koetti suojella itseään parhaansa mukaan. En kaiketi olisi arvostellut vaaraa niin suureksi, kuin mitä se todellakin oli, ellei rajuilma olisi yhä yltynyt. Jos missään, niin kyllä täällä tulee ajatelleeksi, että Näkymätön elää koko luomakunnassa, että Hänen äänensä kuuluu ukkosessa ja jokaisessa humisevassa tuulessa. Tuuhea sammal oli vuoteenamme, veneet olivat vedetyt maalle sateensuojaksi. Aamupuolella vihdoin "Aijegin" salamat sammuvat, "Tiermeen" jylinä lakkasi, Ukon viha leppyi. Saavuimme vihdoin määräpaikkaamme ja mielihyvällä tartuin vaellussauvaani, kun venekunta hajaantui Ivalojoen suulla. Jokainen lähti omaan suuntaansa kutsumaan väkeä edellisenä sunnuntaina kuulutettuun kokoukseen. Minä kuljin jalkaisin, milloin oppaan muassa, milloin ilman sitä, kotaan, joka oli "pānakulma", s.o. koiran kuuluman tahi, lappalaisten laskun mukaan, penikulman matkan päässä täältä. Kota oli tosin kurja, mutta sydämellisellä tervetulotoivotuksella minut vastaanotettiin, ja se vaikuttaa aina virkistävästi. Usean pienen lapsensa kanssa kotona oleva vaimo oli saanut kiinni muutamia sulkasadossa olevia lintuja, ja niitä hän nyt minulle valmisti. Hän oli köyhän lappalaisen vaimo. Äiti parka, ajattelin. Jotkut kuivatut risukasat olivat näkyvissä kodassa, jossa hän, miehensä ollessa metsäpeurojen ajossa, eli Jumalan kaitselmuksen turvissa, omistamatta tällä kertaa muuta kuin nuo linnut ja muutamia kaloja. Jälestäpäin sain kuulla, että miehen metsästys oli hyvin onnistunut.

Täältä johti polku Kyrön kylään. Matkalla tapasin aitoja niittyjen ja peltojen ympärillä, ja näin taloja, jotka nyt minusta näyttivät hyvin rakennetuilta, vaikka eivät olleet parempia kuin talot Suomen köyhimmissä seuduissa. Astuin sisään. Minut vietiin siistiin, tuloani varten puhdistettuun kamariin, ja pöytä katettiin kaikenmoisilla ruokaherkuilla, mitä uutistalossa suinkin voi toivoa. En tiedä, mikä on virkistävämpää, sekö kun Utsjoelta tulee Kyröön ja näkee ensimäiset aitojen ympäröimät viljavat ohrapellot, tahi se, kun taipaleen kuljettuaan saapuu säännöllisesti asuttuihin suomalaisiin taloihin siivoine vierashuoneineen. Minussa edelliset aina ovat herättäneet iloisempia tunteita, sillä ne ennustavat jo jälkimäisiä, ja niiden ohessa sivistystä. En ollut Utsjoelta lähdettyäni maistanut kertaakaan rieskamaitoa enkä kermapiimää. Täällä sai kumpaakin hyvän ruisleivän kanssa, joka kuitenkin oli leivottu Vienan varsilla kasvaneesta rukiista. Lukija tuskin voi aavistaakaan miten hyvältä moinen ateria, ja lepääminen sen jälkeen, maistui. Varhain olin liikkeellä, eikä täällä ollut paljoakaan vähemmän väkeä kuin kirkossa. Kun jumalanpalvelus oli suoritettu, ja vanhoille ja raihnaille sekä niille, jotka eivät olleet voineet käydä kirkossa, Herran ehtoollinen annettu, pysyi väki koossa vielä koko sen päivän, ja me erosimme vasta seuraavana. Täältä oli sitten lähteminen Sompion kylään Sodankylässä tunturin poikki. Minulle hankittiin oppaat ja eväät, leipää, kuivaa lihaa, kalaa ja voita, pitkää jalkamatkaa varten tunturin poikki tuiki hedelmättömän erämaan kautta.

VIII.

Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.

Kun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan puolenkinvuoden ja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni kaikkien kirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani yksin. Osan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimusmatkoihin Utsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka, paitsi liikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta ravintoa ja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.

Niinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani seuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin opinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle, jonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo 8 vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien kokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että patoja käytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain pari kertaa viikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin Mantojärven jää lähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun 2 p:nä, vaikka Tenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo toukokuun 2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4 viikkoa. Sanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle saakka ennenkuin 14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna oli pyynti melkoinen jo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun Mantojärven jääkasat olivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen ylemmäksi, toinen 400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä suoritti kahdessa päivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 — 40 jopa 100 lohta kerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä lohista, jotka liikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta nimismies Högman, joka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo aikoja sitten oli tätä pyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle todistaa, ettei maksanut vaivaa vetää kahta apajaa perätysten. Olimme kerran saaneet 100 lohta, niistä viskasi Högman jokeen yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt merkin, mutta toisessa apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan. Elokuussa, niinä päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja saatiin omasta rannasta pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja ja vähäisiä lohia. Kun illalla laski pari, kolme verkkoa noin kolmekymmentä syltä asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa. Mutta kun haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p. verkko pitkin rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa. Mentiin sitten rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli hyvä ja ilma sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin neljäsosa tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui kuitenkin lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni kokoamaan hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten kulkiessani nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt noin 1 1/2 penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen kotaan. Hän oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä vaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat ottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli hän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten tapaturmien kautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne muutamat, joita sukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille lahjoittaneet, eivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli nyt elää kalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi pyydyksiä. Talvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut muutamia kuormia turskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt. Vaimo oli nyt lähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta. Hän, 60 vuoden vanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa ilman muuta ravintoa, kuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä siksi risasella ja paikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui suurempi kala, niin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon tämmöiseen toimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui vähäisen matkan päässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut mitään kasveja paitsi muutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille lapsille jakelin ne pienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli muassani, enkä ole koskaan nähnyt nälkäisen koirankaan suuremmalla himolla tarttuvan lihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen näin tekevän. Purematta he nielasivat ne ruokapalat, joita heille tarjosin. Lapset olivat sekä rupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin lopen laihat. Tuskin luuli hänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi menehtyneeltä hän näytti, mutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän hänelle vähän ruokaa, jätti hän lapset, vastustuksestani huolimatta, ja lähti kanssani luvattua ruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä kävelemään hitaasti, mutta vain suurimmilla ponnistuksilla pysyin hänen jäljessään. Kun pappilaan tultuamme annoin hänelle pienen kantamuksen lohia ja muita kaloja, katseli hän varastojani, joita hän piti kutakuinkin runsaina, mutta väitti että edeltäjäni Sund, joka 30 vuotta sitten oli ollut pappina Utsjoella, joskus oli kesällä saanut kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin hänelle, että olin renkini kanssa, joka kuitenkaan ei ollut aina mukanani, kesäkuun alusta saanut senverran, että paitsi jokapäiväistä tarvettani, minulla nyt oli 20 tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko kuivattuja ja savustettuja, eli yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi hän lukkarin saaneen paljon enemmän.

Elokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon Lapissa siedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui yksi parhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut. Naapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui aavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta vaiko unelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua mieluisalla käynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran kustannuksella tutkimassa Ruijan muinoisia ja nykyisiä rajoja, taloutta, tilaa ja tapoja y.m. Hänellä oli suuret tiedot ja terävä arvostelukyky. Hän oli sen ohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen miellyttävää oli seurustelu hänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja luonnonesineiden kokoelmansa jo tekivät hänestä ihmeilmiön näillä seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin kuin minunkin, olivat hyvillään meidän ystävyydestämme, sillä minun lappalaiseni oleskelivat kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset puolestaan talvella Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme sellaisissa tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia ominamme, ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat Vallat 1829.

Deinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä opintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin oppilaitoksessa. Sieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin Kristianian läheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin seurassa sai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun eteläpuolella, josta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä tarkoituksessa päästä Ruijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa. Vaikea oli kuitenkin erota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll mieluummin tahtoi seurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin jäädä yksin kotiin, päätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea avoinna olevaa Vesisaaren pastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava olo Lapissa kysyisi vähemmin varoja ja sen ohessa tulisi pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden päästä saavansa toisen viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa 7 vuotta Ruijassa. En voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen Köpenhaminassa syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu jalo puolisonsa pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla, silloinkin kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan suurkäräjillä; tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin yksi pappi Itä-Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän palvelusajallaan siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.

* * * * *

Vuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä saapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja pari muuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä ainoat, jotka ennen olivat "käyneet tuntureilla". Muutkin olivat kauvan halunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta ilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli kohta Uudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p. kaivoivat siis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin ne olivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa, olivat porot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen kaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin pulkkiin, joihin lappalaiset sitoivat heidät nuorilla. Kellojen ääni ja koirien haukunta virkisti lappalaisia, mutta minussa ne vaikuttivat surunvoittoisen tunnelman, sillä ne tiesivät, että nyt alkoi taas yksinäisyyteni. Se ei onneksi kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi sillä joku aika heidän lähdettyä saapui taas luokseni rovasti Deinboll. Matkalta väliaikaisiin suurkäräjiin Kristianiassa hän oli palannut Torniosta, luettuansa sanomalehdistä, että suurkäräjät olivat hajoitetut. Hänen lähdettyään kävi luonani useita säätyläisiä, kaikki Norjasta. Viihdyin siis hyvin, etenkin kun asunto-oloni olivat tyydyttävät. Jo ensi suvena saapumiseni jälkeen Utsjoelle olin omalla kustannuksellani laittanut itselleni lämpöisen huoneen pappilassa. Seiniä olin laudoittanut, huoneen varustanut uudella permannolla sekä oikealla uunilla tiilipiippuineen. Vasta 1822 korjattiin Utsjoen pappilan rakennus perinpohjin ja lisättiin uutisrakennuksilla. Tätä varten oli Lapin kirkolliskassasta määrätty 1,911 pankkoruplaa, joka täysin riitti. Päärakennuksessa oli nyt 4 asuinhuonetta ja kyökki, kaikki valoisia, lämpimiä ja rattoisia. Terveyteni oli hyvä ja saatoin siis vaikeudetta hoitaa, tosin ei paljotöistä, mutta laajojen matkojen tähden rauhatonta ja vaivaloista virkaani. Matkat minua eivät suuresti rasittaneet, mutta oli ikävää, että kuulijani suvisin siirtyivät pois paikkakunnalta, toiset viedäksensä porojansa Jäämeren rannoille, toiset kalastaaksensa siellä. Sillä aikaa kasvi- ja hyönteistiede, kalastus ja metsästys antoivat minulle mieluista toimintaa, joka oli sitä hauskempaa, kun olin virkeässä kirjeenvaihdossa useiden tiedemiesten kanssa monessa Euroopan yliopistossa. Tuo kaikki sai minut hyvin viihtymään, sitä enemmän koska viime vuodet olivat olleet väestöllekin edulliset. Porolaumat olivat kolmena viime vuotena karttuneet kahdenkertaisiksi, lohensaalis ja merikalastus olivat onnistuneet, kaloista oli saatu kohtuhinta ja Venäjän tavarat olivat olleet halpoja. Jokainen lappalainen, joka osasi käyttää pyssyä tai ketunrautoja, oli saanut myydä useita kalliita ketun ja naalinnahkoja. Tämä kaikki lisäsi väestön viihtymystä, ja sai minutkin tyytyväiseksi. Olin onnellinen saadessani elää tyytyväisten ja siveellisten ihmisten parissa, vaikkakin 70 pohjoisasteella, jossa tosin olin erilläni sivistyneestä ihmiskunnasta, mutta jonka kanssa kuitenkin pidin yhteyttä kirjevaihdon kautta; ja olihan toivossa siirtyminen suotuisampaan paikkaan. Varastohuoneeni oli hyvässä kunnossa, minulla oli riittävästi ampumaneuvoja, hyönteisneuloja, ja paperia kasvikokoelmia varten. Näin hyvin varustettuna pääsin kevääseen. Pieni sade ja muutamat lämpöiset päivät huhtikuun alussa olivat kukkuloilla saaneet aikaan paljaita paikkoja, joissa laihtuneet porot saivat ruokaa tarvitsematta sitä kaapia hangen ja useita jalkoja syvien kinosten alta.

Yleensä sopii melkein sanoa, että täällä ei ole kevättä eikä syksyä — suuri etu tälle maakunnalle, koska sen tähden kelirikon ajat eivät kestä kovin kauvan. Kun talvi on loppumaisillaan ja suvi alkaa, näyttää siltä kuin luonto sulautuisi lämpömiin ilokyyneleihin, jotka eivät ainoastaan vuoda ja juokse, vaan kohisten ja ryskien syöksyvät suihkuina alas pilviä piirtävistä vuorista ja katoavat alla oleviin järviin, puroihin ja jokiin, jotka niitä kuljettavat mahtavaan Jäämereen. Ja kun sitten lyhyt suvi on lopussa, näyttää ikäänkuin aurinko hämmästyksellä katselisi, kuinka lähestyvän talven kaikkea tuhoava voima, jonka ennustajana käy pohjoistuuli syyskuun alussa, joskus jo elokuun lopussa, tukehuttaa sen, mitä se tarmokkaalla työllä on pikaisesti maan helmasta houkutellut eloon. Kauniina ja lämpöisenä elo- tai syyskuun päivänä saa joskus nähdä, kuinka luonto verestyy virkistävän sateen jälkeen. Kaikki silloin kauniisti viheriöitsee. Täysin kehittyneet marjat riippuvat terttuina ja ovat jo saaneet, vaikkeivät olekaan kypsiä, kauniin punan puun etelään leviävissä oksissa. Mutta äkkiä tuuli kääntyy pohjoiseen tai koilliseen, riehuu jonkun aikaa ja tyyntyy yöksi. Silloin ne tavataan aamulla jäätyneinä, ja kun aurinko sulattaa niistä kuuran, putoilevat lehdet ja marjat maahan, jonka helmasta ne ovat lyhyenä elonaikanaan imeneet ravintonsa. Eräs kaunis syyskuun päivä oli houkutellut minut likeisimmälle vuorelle, jossa kotvan aikaa annoin tuskin tuntuvat viimantuulet Rastekaisen jättiläisvuorelta sivellä kasvojani. Järvi kimelsi vielä laskevan auringon säteissä, kun kaksi sutta, varmana merkkinä siitä, että porolappalaiset ja talvi olivat tulossa, tallustivat ylös tunturille. Mikonpäivänä oli maa jo laaksoissa lumen peittämä. Se on tavallista, vaikka lumi toisina vuosina vielä voikin kadota. Mutta muutaman päivän jälkeen tulee uutta lunta ja paksu usva peittää koko seudun. Pian katoo aurinkokin näkyvistä ja kuun hallitusaika alkaa. Silloin on lappalainenkin kotona. Kentillä, jotka suvella ovat tyhjät, vilisee taas upeita poroja, ja niiden omistajat rientävät temppeliin ylistämään Jumalaa lämpimissä rukouksissa. Mutta kun kokous on lopussa ja kirkkoväki maanantai-aamuna lähtee pois, silloin turhaan kuuntelee ihmisääntä. Ainoastaan riekko, jota tapaa melkein joka pensaan takana, antaa onean äänensä kuulua ja viitsii tuskin siirtyä kulkijan jaloista pois. Suvi on siis tuota pikaa muuttunut talveksi.

Muutamien viikkojen perästä lappalaiset palaavat, ja kaikkien kasvoista ilmenee tyytyväisyys. He ovat kovin hyvillään, kun pappi ei valita ikävää tahi ilmoita tyytymättömyyttä, ja silloin he tekevät minkä voivat hänen olonsa sulostuttamiseksi. Mutta jos joku heidän esimiehensä, tai semminki pappi, ilmaisee nyreyttä, katkeroittaa se heitä pitkiksi ajoiksi. Kaikki viritti minussa toivon hyvästä viihtymisestä täällä. En aikonut palata etelämpiin seutuihin ennen määrävuosieni loppua, ja tässä päätöksessäni pysymistä varten ryhdyin kaikkiin sitä varten tarpeellisiin valmistuksiin. Palkkanikin oli nyt maksettava täällä. Jumalanpalveluksiin lupasivat lappalaiset ahkerasti saapua, siis joka kolmas sunnuntai, ja sekä minun että heidän mieltymystään lisäsi se, että minä nyt jo, vaikkapa pitkän valmistuksen jälkeen, voin toimittaa Jumalanpalveluksen heidän kielellään. Olin jo tottunut elämään täällä. Tunsin itseni reippaaksi ja nautin kaksinkertaisesti enemmän ruokaa kuin tänne tullessani. Taajoilla matkoillani joulun ja pääsiäisen väliaikana, etenkin Utsjoen ja Inarin välillä, lepäsin ainoastaan sen ajan kun porot söivät, jotta nuo vaaranalaiset matkat tulisivat mahdollisimman nopeasti suoritetuiksi. Näillä matkoilla tosin säännöllisesti syötiin ainoastaan kerran vuorokaudessa ajan säästämiseksi, vaikka sekä oma että muiden kokemus on minulle opettanut, että mitä enemmän nauttii ruokaa, jona tähän vuoden aikaan on tuore liha ja lihaliemi, sitä paremmin kestää pakkasta. Kun liha keitettiin vähällä suolalla, jopa ilmankin, esti lihaliemi janonkin, ja mitä enemmän sitä nautittiin, sitä vähemmän oli tarvis juoda jääkylmää vettä. Totuin siis kotioloissakin syömään vain kaksi vankkaa ateriaa päivässä. Ruokana oli, sekä kotona että matkoilla, talvella linnun-, poron- tai lampaanliha, ja suvella kala, — jollei ottanut vaivakseen vaihtelun vuoksi ampua joko vesilintuja tai riekkoja. Kun talvi raskailla kahleillaan painaa Pohjan valittavaa luontoa, maata, vettä, ihmisiä; kun köyhän kotaa peittää kokonainen lumivuori, — silloin on ruokahalu tietysti suurempi. Sekä kesällä että talvella oli Patientia, muuramet ja suolaruohon lehdet, jotka ovat oivallisina lääkkeinä keripukkia vastaan, ynnä puuron ja lienten kanssa herkkuja, ja pitkällisen lihansyönnin jälkeen talvella ei mikään paremmalta maistunut kuin kevään ensimmäiset harrit, raudut tahi taimenet, kesällä lohi, sekä syksyllä siika ja made. Kesämatkoilla harvoin söin muuta kuin kuivaa ruokaa ja join vettä. Ylellisyyttä oli jo se, jos ateriaksi oli varaa saada viini-, viina- tai rommilasin. Se vähentää janoa ja on se tuntureilla virkistävää sillekin, joka kotioloissa, jossa ruokaileminen on säännöllisempi, panee niihin vähemmän arvoa. Joskus pitkillä kesämatkoilla turmeli pitkällinen sade ruuan; joskus jouduttiin harhaan ja oli pakko kulkea mutkateitä vesistöjen tähden, jonka vuoksi matka piteni ja eväs loppui; tai petti pyssyyn tahi pieneen verkkoon pantu luottamus, josta oli seurauksena puute ja nälkä, jonka jälkeen taas vatsa rasittui liialla ruualla. Eräänä syyskesänä saavuin Inarista Utsjoelle, viivyttyäni matkalla 8 päivää, jolloin en saanut keitettyä ruokaa, eikä minulla vihdoin ollut muuta syötävää kuin vähän kuivattua poronlihaa ja lampaanmaidon juustoa kun tuli liian kova nälkä. Eikä lappalaistenkaan ruokalaitokset Inarissa minua miellyttäneet. Ensi tehtävä kotiin tultuani oli antaa käsky lihavan lampaan teurastamisesta. Maitoa ja Utsjoesta saatua tuoretta lohta ja muuta kalaa oli minulla nyt yllinkyllin, ja huomasin että ensi aterioissa ruokahaluni ei ollut lappalaisten ruokahalua vähempi. Jos joku meidän arvoisista matkustajistamme jonakuna viikkona kärsisi ruuanpuutetta Lapissa, ja sitten pääsisi hyvin varustettuun pöytään, niin luulen, että hänkin lakkaisi ivaamasta lappalaisten suurta ruokahalua.

Marraskuun 21 p:nä aurinko näytti kirkon ja pappilan luona vain puolet teräänsä, eikä sitä senjälkeen näkynyt ennenkuin tammikuun 25 p:nä. Olen sen kuitenkin kerran nähnyt läheisimmältä kummulta tammikuun 22 p:nä, ja lappalaiset sanovat sen nähneensä Jeskaadamin tunturilta saman kuun 18 p. Kuulee usein mainittavan Lapin kolmikuukautisesta yöstä ja sen alituisesta pimeydestä ennen ja jälkeen päivänseisahduksen. Tällä aikaa elämä tosin on uuvuttavaa ja yksitoikkoista, eikä tunnu loppua tulevan noista pitkistä öistä ja melkein lakkaamattomasta pimeydestä, etenkin alakuussa. Kohta päiväntasauksen jälkeen syksyllä pimeys lisääntyy nopeasti, mutta pian on maa lumipuvussa, joka heijastaa valoa, ja hämärää kestää kauvan aamulla ja illalla. Vielä marraskuun lopussa, kun aurinkoa ei enää näe, käy kuitenkin lukeminen 4 — 5 tuntia, ja pimeimpänä aikana, joulukuun 8 p:stä tammikuun 4 p:ään, jolloin harvinaisina päivinä voidaan lukea tai kirjoittaa kynttilää sytyttämättä, käy kuitenkin työskenteleminen ulkona noin 4 — 5 tuntia, jopa joskus koko vuorokaudenkin; onpa joulukuun 22 ja seuraavinakin päivinä jonkunmoinen valo kello 10 ja 11 välillä, jolloin alkaa pimetä, elleivät taivaankappaleet ja revontulet loista. Päivän voi kuitenkin hyvin erottaa yöstä, etenkin sillä, että ainoastaan ensimäisen ja toisen luokan tähdet näkyvät päivällä, jota vastoin vähemmät tähdet ovat näkymättömissä. Puolet pimeätä aikaa kuu valaisee, ja usein näkee tällä ajalla komeita revontulia. Jos taas niitä ei näy, niin taivaanlaelta kuitenkin virtaa jotenkin paljon valoa; ja niinä vuosina, jolloin Mars on maata lähinnä syystalvella, on valaistus tuntuvampi, jonka vuoksi olen kuullut lappalaisten sanovan, että Mars valaisee pienen kuun voimalla. Itse päivänseisauksen aikana jouluna kestää hämärää useita tunteja, ja tammikuun keskivaiheilla, vaikkei aurinkoa vielä näy, saattaa ilman kuunvaloa tai revontulia matkustaa 11 — 12 tuntia vuorokaudessa. Suvella, jolloin aurinko ei 70:nä vuorokautena laske, on yhtämittaista päivää 1,680 tuntia, ja 4 kuukauden ajalla ei tarvitse öisinkään sytyttää kynttilää. Yleensä on siis täällä paljon enemmän valoa kuin päiväntasaajan seuduilla, joissa ei tiedetä hämärästä, vaan on joko täydellisin valo tai paksuin pimeys. Täällä sitä vastoin hämärä hitain askelin valmistaa yötä.

* * * * *

Melkein koko vuoden 1824 olin sairastanut, kuten myöhemmin tulen kertomaan. Loppui kuitenkin sekin vuosisadan pituinen vuosi ja valkeni Uudenvuoden päivä 1825. Talvi oli leudoin mitä tähän saakka Lapissa olo-aikanani oli ollut. Tammikuun 10 p:nä puhkesi päivällisaikaan etelästä kova myrsky, joka teki vauriota muutamiin kirkkokojuihin. Myrsky hiljeni illalla, mutta keskiyöllä puhkesi vielä kauheampi ilma koillisesta. Se toi mukanaan lunta, hirmumyrskyä ja tuulispäitä, ilmakehä väreili, vuoret jylisivät, huoneet ryskyivät ja minusta tuntui kuin olisi asumukseni katto nostettu ja taas pudonnut paikoilleen. Koskemattomalta se kuitenkin näytti myrskyn jälkeen. Rajuilma raivosi monessa paikassa niin kovin, että tuntureilla matkustajat eivät voineet riisua porojansa, vaan jättivät ne ahkioineen oman onnensa nojaan, itse etsien suojaa kivien ja kallioiden takana, vuorenrotkoissa ja jyrkänteissä, joissa heidät lumi äkkiä peitti. Ne lappalaisteltat, jotka olivat pystytetyt aukeille tuntureille, lutistuivat ja vierivät myrskyn mukana tahi peittyivät lumeen. Vaatteet ja ruoka-aineet, joita säilytettiin lappalaisten n.s. lavoilla heidän asuntojensa läheisyydessä, joko kokonaan hävisivät tai löytyivät vasta suuren etsimisen jälkeen. Paimenten jättämät porot hajaantuivat pitkin mantereita. Joen varrella ja kirkonmäellä olevien hirsirakennusten katot turmeltuivat pahasti. Jopa kirkko ja pappilan ulkohuoneetkin, jotka kuitenkin olivat lujemmin rakennetut kuin kalastajalappalaisten tuvat, vahingoittuivat, ja asuntoni oli, sananmukaisesti, haudattu lumeen räystääseen saakka. Lumi oli nyt mainiona suojana akkunoille, jotka myrsky kaiketi olisi muutoin särkenyt, kuten pari kertaa oli tapahtunut edeltäjäni aikana, jonka tähden suurien ruutujen sijaan oli pantu pieniä. Aamulla oli oven edessä 4 1/2 kyynärän korkea lumipenkere, joka minulta sulki ulospääsyn, vaikka ovi oli sisäänpäin avattava. Satunnaisesti oli luonani vieraana entinen kauppias Balk, jättiläiskokoinen mies ja vielä 50 — 60 vuoden ikäisenä väkevä kuin Herkules. Hän piti asiaa leikintekona. "Olen", sanoi hän, "enemmän kuin 30 vuotta elänyt Lapissa ja olen tottunut tämmöisiin pilajuttuihin." Heti tarttui hän suureen rautalapioon ja rupesi sillä luomaan lunta. Pyryilmana lensi kuiva lumi mahtavan miehen jättiläiskäsivarsien heittämänä, eikä kestänyt kauvankaan, ennenkuin hän oli kaivanut aukon, jonka kautta hän hikisenä ja vähän hengästyneenä viskasi lapion palvelijalleni, sanoen hänelle: pidä lopusta huolta! Moiset kinokset, sanoi hän, eivät ole harvinaisia niillä paikkakunnilla, joissa hän oli elänyt. Useat lappalaiskodat peittyivät lumeen. Siten oli suljettuina 2 1/2 vuorokautta neljä, kalastajalappalaisen Antti Lemetinpoika Lillen lasta pappilan läheisyydessä, syystä että ovi oli ulospäin avattava. Vanhemmat olivat matkustaneet Varankiin hankkimaan elatusta, ja ne niukat ruokavarat, jotka jätettiin lapsille, olivat lasketut riittäviksi siksi, kun vanhemmat palaavat. Mutta rajuilma viivytti heidän tuloansa määrättynä aikana. Eräs toimekas lappalainen, Juho Juusonpoika Klockar, joka tiesi vanhempien matkasta, kulki vähän aikaa pyryilman jälkeen Utsjoen laakson kautta, palaten tunturiseuduilta. Hänellä oli runsaasti ruokavaroja ja hän teki nyt pienen mutkamatkan käydäksensä Lillen kodassa katsomassa miten lasten laita oli ja antaaksensa niille apua. Päästyään paikalle ei näkynytkään mitään kotaa, oli vain suuri lumivuori kodan paikalla. Hän rupesi tutkimaan lumikinosta, löysi kodan ja sai räppänästä puhutelluksi lapsia, jotka jo pari vuorokautta olivat olleet ilman tulta ja ruokaa. Hän loi heille aukon, mistä päästä ulos, ja jätti heille runsaasti ruokaa. Eihän moiset rajuilmat kuulu arkielämään, mutta harvinaisinakin ne kuvaavat Lapin oloja.

* * * * *

Harvoin sattuvia tapauksia Lapissa on veronkanto markkinapaikoilla. Tavallisesti lappalaiset suorittavat veronsa kun nimismies käy heidän luonansa, tahi kun satunnaisesti tapaavat nimismiehen. Näin selitti minulle nimismies Högman: "En ole moneen vuoteen pitänyt ylöskantoa markkinoilla, mutta tällä kertaa olen monien ulkomaalaisten tähden tahtonut antaa sille suuremman juhlallisuuden ja arvon." Tämmöisen juhlallisen veronkannon Högman siis suoritti kynttilänpäivän kokouksessa helmikuulla vuonna 1825. Väkeä oli runsaasti ja sen joukossa kainulaisia ja lappalaisia Norjan puolelta. Maanantaiaamuna helmikuun 7:nä päivänä ennusti kirkas aamunkoitto kaunista päivää, ja aurinko nousikin erittäin ihanana. En ollut pariin päivään käynyt ulkona, koska olin ollut ahkerassa kotityössä rahvaan kanssa. Nyt en mitenkään tahtonut olla käymättä raittiissa ilmassa nauttiakseni ensimäisestä auringonpaisteisesta päivästä. Väkikään ei ollut lähtenyt pois, sillä Högman oli täksi päiväksi kuuluttanut veronkantonsa. Utsjoella oloni aikana ei kruununvouti ollut seudulla käynyt. Vaikka olin veron maksusta vapaa, lähdin kuitenkin kantopaikalle, Högmanin kirkkotuvan luo, sillä olin halukas katselemaan tätä juhlallisuutta. Tupa oli sangen ahdas, sentähden ukko oli tantereelle laittanut pöydäntapaisen, jonka taakse hän oli asettunut istumaan jakkaralle, selkä seinää vastaan. Koko lappalaisrahvaan ympäröimänä hän siinä istui leveäsankaiset silmälasit nenällään, puettuna, ei kuten tavallista poronahkaiseen turkkiin, vaan siniseen takkiin, ja edessänsä pöydällä kruununvoudin allekirjoittama veroluettelo. Toimitus sai siten jonkinmoisen virallisen komeuden. Hän tutki tarkoin rahojen leimaa, kasvojen ilme oli mahtipontinen ja liikkeet arvokkaat, mutta kun jokunen tarjosi hopeariksin, kävi katse leppeämmäksi. Rahanlasku on täällä norjalainen. Vähin maksu on yksi orti, noin 24 killinkiä. Mieliala yleisössä oli hilpeä, etenkin kun astui esiin Juho Juhonpoika Wasse, jota tavallisesti kutsuttiin "puolentaalarin Jonnaksi". Syy tähän nimitykseen oli se, että hän puolen taalarin pestistä oli suostunut toisen miehen puolesta lähtemään sotapalvelukseen Wuoreijan linnaan. Nyt hän oli taksoitettu 48 killingistä, siis puolesta taalarista. Kun hän kysyi paljonko hänen tuli maksaa, katosi nimismiehen vakavuus kerrassaan. "Tottahan sen tiedät, puolitaalaria sinun tulee maksaa", vastasi arvokas toimittaja hymyillen. Kun lappalaiset huomasivat, että itse kruununnimismies hymähti, rupesivat hekin ilveilemään. Toiset huusivat, että puolitaalaria oli Jonnalle liian vähän, toiset että se oli liian paljon, ja taas toiset, että puolitaalaria oli ihan paikallaan. Tässä nauraessa sattui pöytä kaatumaan, sillä kun oli vain yksi jalka. Lumi oli kuitenkin tallattu niin kovaksi, että helposti saatiin kootuksi sekä paperit että rahat. Kello 11 e.p.p. oli toimitus suoritettu loppuun.

* * * * *

Helmikuussa 1827 oli Inarissa tavallista juhlallisemmat häät nimismies Högmanilla. Hänen tyttärensä naitettiin varakkaalle tunturilappalaiselle ja saapuvilla oli Inarissa niin harvinaiset vieraat kuin kruununvouti ja tuomari. Siitä syystä nimismies toimittikin pienet kemut. Ne pidettiin käräjähuoneessa, jonne pariskuntakin vihkimisen jälkeen vähäksi ajaksi saapui. Sekä morsiamelle että sulhaselle tarjottiin ryyppy. Selvästi huomasi miten äsken naidut olivat hämillään, jonka vuoksi nimismies, esitettyänsä onnittelumaljan heille, käski heitä lähtemään kotia ja viettämään yönsä hänen asunnossaan. Mutta tuomari halusi nähdä miltä morsiushuone ja morsiusvuode Lapissa näyttivät, ja kun Högmankin arveli, ettei morsiuspari siitä vielä tulisi häirityksi, vei hän meidät sinne. Mutta huoneessa olikin pimeä. Högman astui kuitenkin sisään, viritti kynttilän ja pyysi meitäkin sinne. Huone oli tyhjä. Päresoihtu kädessään hän lähti ulos ja palasi hetkisen jälkeen, viitaten meitä seuraamaan. Nuori pariskunta oli laskeutunut makuulle tuvan ulkopuolelle, seinän ja suuren lumikinoksen väliin, ilman muuta vuodetta kuin lumi, johon olivat panneet lappalaiskintaansa päänalukseksi. Heidän rauhallista untaan ei tahdottu häiritä. Päresoihtu sammutettiin kinokseen, ja kuun valossa tuomari ja me muut katselimme näitä vaatimattomia aviopuolisoja, jotka olivat todistuksena siitä, miten vähän tarvitaan onnellisena ja tyytyväisenä olemiseen. — Semmoinen oli se morsiusvuode, jonka tuomari sai Lapissa nähdä, ja syvästi liikutettuina me poistuimme.

Nuori morsian oli jo täydellisesti lappalaistunut, joka ei olekaan harvinaista semmoisten virkamiesten jälkeläisille, jotka ovat täällä kuolleet, jättäen lesket ja lapset niin köyhään taloudelliseen tilaan, että siirtyminen on mahdoton. Morsian oli mainion Maria Garvoliuksen pojantytär. Tämän muisto oli Lapissa tavallista rakastetumpi ja kunnioitetumpi. Hänestä kuulin jo lapsuudessani, että hän miellytti kaikkia, jotka hänet tunsivat, olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia, ja ettei ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut ja kunnioittanut. Kuinka vaivaloiselta tuntuukaan elämä Lapin perillä jokaisesta sivistyneestä ihmisestä, jonka on täytynyt pitemmän aikaa olla siellä, vaikka hän olisi muutoin viihtynyt hyvin sen väestön keskuudessa, ja kuinka onkaan hän halunnut onnellisempiin seutuihin. Tämä nainen on todistanut, että täälläkin voidaan ajan pitkään elää onnellisena ja tyytyväisenä, ja ettei talven pitkänä yönä sivistyneen seurustelun kaipuu ja suuremman mukavuuden vaatimus käy liian suureksi. Hänen itsensä ja hänen pitkällisen oleskelunsa Lapissa sanotaan olleen aiheena Franzénin runoelmalle: "Emelie eli ilta Lapissa".

Maria Garvolius oli Siikajoen rovastin Jaakko Garvoliuksen tytär. Hän oli kasvatettu Tukholmassa, jossa hän joutui naimisiin tukkukauppias Klaus Althinille. Jonkun vuoden perästä jouduttuaan leskeksi, hän meni uusiin naimisiin Turun yliopiston dosentin David Erik Högmanin kanssa. Leivättömänä dosenttina hän päätti, huolimatta sananlaskusta: "ei pidä Lapista leipää hakea, ja Luodosta ja Kajaanista ei vielä ole kukaan palannut", etsiä leipäänsä Lapissa, ja hänet nimitettiin Utsjoen kirkkoherraksi. V. 1766 hän lähti pitkälle matkalleen puolisoineen, joka oli kasvatettu ja elänyt Ruotsin pääkaupungissa, kaukaiseen Pohjolaan. Vaalisaarnamatkalla Siikajoelle, siis vaimonsa nuoruuden kotiin, Högman kuoli 1781 Oulussa. Vaimo odotti viikkoja, odotti kuukausia miehensä palaamista, kunnes hän vihdoin, seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen, sai tietää olevansa leskenä. Peläten että hänelle 8 köyhän turvattoman lapsen kanssa kävisi vaikeaksi hankkia elatusta isänmaassa, hän rakennutti itselleen tuvan Utsjoen kirkon lähelle ja päätti siellä elää loppu ikänsä. Nöyryydellä hän kesti kovan kohtalonsa.

Leskenä ollessaan sai hän tunturiseuduilla vaeltavia norjalaisia lähetyssaarnaajia silloin tällöin saarnaamaan Utsjoen kirkossa ja muutoinkin palvelemaan täkäläistä seurakuntaa, sen ollessa ilman pappia. Hän ei ollut pelkästään lastensa äiti, vaan niiden ainoa turva ja vaalija. Takassa palavan liekin ääressä, joka pimeänä aikana oli hänen ainoana valaistuksenaan, hän lastensa ympäröimänä ompeli itselleen ja niille vaatteita siitä kankaasta, jota hän itse oli kutonut omista kehräämistään langoista. Saman tulen ääressä hän valmisti perheen aterian niistä kaloista, joita vanhemmat lapset olivat tuoneet läheisestä järvestä, tai riekoista, jotka olivat heidän ansoihin tarttuneet.

Eräänä pimeänä talvi-iltana, hänen istuessaan lapsiensa ympäröimänä, huudahti yksi niistä: "Äiti! vieraita tulee, kuulen poronkellonääntä". Tietystikin lapset juoksivat ulos, tiedustelemaan, ketä oli tulossa. Äiti yksin, nuorin lapsi sylissään, jäi tupaan ja asettui akkunan viereen katselemaan tulevia. — Toinen lapsi toisensa perässä tuli sisään ilmoittamaan, että matkustajat olivat "meidän ihmisiämme", ja vanhin tytär tietää mainita, että yksi siellä ulkona puhuu ruotsia. Äiti kiirehtien asettaa rukin syrjään ja virittää kynttilän. Arvattavasti he tulevat Suomesta, hän sanoi, ja käski vanhinta tytärtään Loviisaa menemään vieraita vastaanottamaan. Loviisa lähtee, asettuu pulkan ääreen, niiaa miten osaa, mitään sanomatta, sillä lappi oli ainoa kieli, jota hän oikein osasi. Äiti sillä välin astuu kynttilä kädessä porstuaan ja sanoo vieraat tervetulleiksi. Mutta kuinka hän hämmästyykään, kun hän huomaa toisen matkustajista olevan entisen ihailijansa, joka kiittäen ystävällisestä kutsusta samassa astuu porstuaan, ulkomuodoltaan ja esiintymiseltään tosin melkoisesti muuttuneena. Entinen ihailija oli maisteri Heikki Sund, äsken nimitetty Utsjoen kirkkoherra. Nuorempana oli hän kosinut Mariaa, mutta vaikka Högman silloin pääsi etusijalle, oli Sund yhä häneen kiintynyt. Tästä vastoinkäymisestä hän kuitenkin oli siksi pahoillaan, että päätti pysyä naimattomana koko elinaikansa. Mutta kun Maria nyt oli leskenä ja jäänyt Lappiin päätti Sund luopua edullisesta kappalaisen virastansa Kemissä, haki ja sai silloin avoinna olevan kirkkoherranviran Utsjoella, johon hän nyt oli saapunut. Sanotaan, että hän vielä samana iltana kun hän tuli toisti entisen pyyntönsä, johon turvaton leski nyt ilokyynelin suostui ja kiitti Jumalaa, joka oli hänelle ja hänen lapsilleen avun lähettänyt. Onnellinen vaikka jo ijäkäs ylkä oli varmuuden vuoksi, ja jotta ei syntyisi esteitä, tuonut muassaan papin, sittemmin Kuivaniemen pitäjänapulaisen Isak Snellmanin, joka sekä kuulutti avioliittoon vanhan morsiusparin, että yhdisti heidät kirkon siteillä. Hääpäivänä oli morsian puettu samaan Tukholmassa valmistettuun pukuun, jossa hän 20 vuotta sitten oli morsiamena seisonut. Tätä morsiuspukua, jonka vertaista tietysti ei oltu Utsjoella ennen nähty, pidettiin siellä ihmiskäden suorittamana ihmetyönä. Paitsi naispuolisia vieraita oli häihin kutsuttu useimmat isännät Utsjoelta ja Inarista, ja ani harva oli jäänyt tulematta tähän tilaisuuteen, jossa arvossa pidetty Maria oli sekä morsiamena että emäntänä. Tila ei myöntänyt kaikkien olla yhtaikaa huoneissa, jonka tähden tarjoilu kauniina talvipäivänä oli osaksi suoritettava taivasalla. Sekä miehet että naiset kiittivät Jumalaa ja äsken vihittyjä, sekä iloitsivat kun taas saivat rakkaan pastorinlesken pappinsa rouvaksi. Snellman, joka oli tullut tänne vihkiäksensä hyväntekijänsä ja kasvatusisänsä, jäi tänne kahdeksi vuodeksi apulaiseksi, ja sai palkinnoksi vanhimman tyttären, jonka jälkeen hän lähti Lapista. Kunnianarvoisa isäpuoli antoi lapsille sekä kodissa että koulussa parhaan opetuksen, mikä papille Utsjoella on mahdollinen antaa. Näistä kahdeksasta lapsesta ei jäänyt Lappiin kukaan muu kuin vanhin poika, joka, elettyään enemmän kuin 10 vuotta kaupungissa, palasi tänne mieltymyksestä lappalaiselämään ja lappalaistyttöön, jonka hän nai. Hän elää täällä lappalaisen tavoin, ja kasvattaa lapsensa lappalaisiksi. Hänen tyttärensä, eli Maria Garvoliuksen pojantytär, oli nyt vihitty morsian.

Kolmannen miehensä kanssa eli arvossa pidetty rouva täällä vuoteen 1793, jolloin mies sai Iin kirkkoherran viran ja muutti sinne sekä kuoli Iissä 1797. Leski lienee aina sanonut että onnellisimmat päivänsä olivat Utsjoella. Nuorin tytär joutui naimisiin Kuusamon kirkkoherran Eero Castrénin kanssa. Äiti oli kyllä kolmannen miehen kuoltua varakas leski, mutta ilolla hän muutti tyttärensä kanssa kolkkoon Kuusamoon, jossa onnellisena eli viimeiset vuotensa, kunnes 1808 päättyi hänen vaiherikas elämänsä.

Maria Garvolius on kaunis esimerkki siitä, kuinka jalo ja altis luonne, jonka sivistys ei ole kiero, saattaa tottua elämään maassa, jossa ei löydy mitään keinotekoista sivistystä, jossa pisin yö kestää yli kaksi kuukautta, jossa linnut ja muut pienet eläimet useinkin jähmettyvät ja kuolevat viluun, jossa usein puuttuu elämän yksinkertaisimmatkin mukavuudet, jossa pitkät syysillat masentavat mielen, ja jossa talvisin ainoastaan silloin kun kuunvalaistus tekee päivän ja yön yhdenvertaisiksi rohjetaan lähteä kodista ulommaksi; mutta jossa toiselta puolen ei tiedetä pahansuonnista, kateudesta, vihasta tai ihmisten väkivallasta, jossa toinen ihminen ei riitele toisen kanssa, ja jossa harvoin kuullaan luonnon niukkaa kättä valitettavan.

Hänen vanhimmalla pojallaan, nimismies Högmanilla, oli hänelläkin monivaiheinen elämänura. Isänsä kuollessa hän oli vain kymmenvuotias. Häntä opetti ensin kodissa isäpuoli, mutta vähällä menestyksellä, ja senjälkeen osaksi yksityisopettajat, ja osaksi luki hän Tornion koulussa. Sielläkin hän edistyi hitaasti, jonka, vuoksi hänet lähetettiin Tukholmaan, ja pantiin puusepänoppiin. Tässä ammatissa, johon hän jo lapsena osoitti sellaista taipumusta, että hän äidin tupaa rakennettaessa otti tehokkaasti työhön osaa, hän siihen määrään edistyi, että hän oli monia kumppanejansa etevämpi. Oltuansa vuoden Tukholmassa, jossa häntä, koska hän oli roteva ja kaunis mies, tuontuostakin koetettiin pestata sotaväkeen, hän halusi takaisin kotimaahan, johon palasikin, ja pääsi parin vuoden päästä apulaiseksi kauppaliikkeeseen Torniossa. Siihen häntä pidettiin erittäin pystyvänä, kun hän tunsi Lapinmaan, jonne Tornion kauppamiehet siihen aikaan möivät melkoisesti tavaraa, ja jonne he sentähden usein tekivät kauppamatkoja. Hän hoitikin isäntänsä asioita siksi hyvin, että hän sai siihen aikaan tavattoman korkean palkan, 150 hopeariksiä. Myöhemmin hän oli useita vuosia pehtorina Kengiksen rautatehtaalla Länsipohjassa. Talvella 1800, kun hän kauppa-asioissa oleskeli Utsjoella, hän kihlasi varattoman lappalaistytön ja nimitettiin Utsjoen nimismieheksi 10 riksin vuosipalkalla. Tätä virkaa hän hoiti 30 vuotta. 1830 hän sai virkaeron ja 85 hopearuplan eläkkeen. Edellämainitun vaimonsa kanssa hänellä oli kuusi lasta, nyt kaikki täysikäisiä ja useimmat naimisissa. Vanhin pojista rupesi isän suostumuksella 18 vuotiaana minulle rengiksi. Hän oppi kirjoittamaan, oppi suomea ja vähän ruotsia, ja otettiin lappalaisten pyynnöstä katekeetaksi Utsjoelle, jota tointa hän hyvin hoiti.

Leskeksi joutuneena Högman nai uudestaan, nytkin lappalaisnaisen, jolle niinikään syntyi useita lapsia. Sekä nämä että lapset ensimäisestä avioliitosta puhuvat yksinomaan lappia, ja ovat kaikki lappalaisiksi kasvatetut. Yksi Högmanin veljistä asuu etelä-Ruotsissa. Hän on laivankapteeni ja johti muun muassa 1830 erästä laivaa Austraaliaan, joka oli ensimmäinen retki, mikä Ruotsista tehtiin tuohon kaukaiseen maahaan. Kun tämä veli halusi saada yhden tahi pari hänen pojistansa luoksensa, hankkiaksensa heille kasvatusta, vastasi Högman, että hänellä, muistaen kuinka paljon lapsi oppimisen aikana saa kärsiä, ei ollut sydäntä suostua veljen tarjoukseen; "ja sitä paitsi en suo, että lapsistani tulee puolioppineita; sillä puolioppinut tuntee aina puutteensa, mutta sitä ei huomaa se, joka ei ole mitään oppinut; ja uskon että lapsistani tulee onnellisia lappalaisia, kunpa vaan eivät pääse tilaisuuteen oppia enemmän kuin mitä semmoiset tarvitsevat."

Onnettomuudeksi hänen molemmat vaimonsa olivat niitä lappalaisnaisia, jotka eivät synnyttämisen jälkeen toivu, ennenkuin taas ovat raskaina. Siinä raihnaudentilassa ovat he olleet siksi heikkoja, etteivät ole voineet olla liikkeessä. Semmoisissa ja muissa vastahakoisissa oloissa hän on pysynyt iloisella mielellä ja hellästi hoitanut sairaita vaimojaan. Kaksi kertaa hän on tulipalon kautta menettänyt omaisuutensa. Nyt hän on taas, paikallisiin oloihin katsoen, toimeentuleva mies, ja omien sanojensa mukaan hän säilyttää säästöjänsä kovana rahana vuorissa, jossakin paikassa, jonka tietää ainoastaan hän ja hänen vaimonsa. Mutta varallisuudestaan huolimatta hän pienestä palkkiosta ottaa rakentaaksensa lappalaisille hirsihuoneita. Samoin on hän omin käsin rakentanut oman asuntonsa siihen kuuluvine ulkohuoneineen. "En harrasta mitään", sanoi hän, "niin lämpimästi, kuin että lappalaiset vapautuisivat varsin epämukavista ja epäterveellisistä turvekojuistaan, jotka ovat omiansa ainoastaan eläimille, ja saataisiin näistä hökkeleistä ihmisasuntoihin". Tässä kauniissa ja ihmisystävällisessä tehtävässään hän onnistuikin niin hyvin, että noin neljästäkymmenestä kalastajalappalaisesta, joita on Utsjoella, ainakin 30 talvisin asuu hirsirakennuksissa, vaikka pitävät turvekojunsa suvisin sopivampina, koska kuumuus hirsihuoneessa on heille liian rasittava. Tätä nykyä kykenee jo moni lappalainen itse rakentamaan ja sisustamaan asuntonsa.

* * * * *

Kuten lukija tietää kävi minun luonani sivistyneitä norjalaisia joskus useitakin vuodessa. Kotimaasta sitä vastoin olin saanut vastaanottaa ani harvan. Vuosi 1826 oli siinä kohden onnellisempi, sillä silloin oli minulla ilo nähdä useita matkustavia maamiehiäni täällä pohjoisessa. Ensin saapunut, valtioneuvos Sjögren, ilahutti minua seurallaan suurimman osan tammikuuta. Heinäkuussa saapuivat ylimaanmittari Berger, taloustirehtööri Ekström ja postimestari Hildebrandt. Heillä oli tehtävänä olla osallisina rajanjärjestystyössä Norjaa vastaan, ja piti heidän sitä varten tavata Kolmesoivve-Maddakietsassa rajakomisarjukset, jotka olivat everstluutnantti Galemin Venäjän ja everstluutnantti Mejlender Norjan puolesta. Mainittujen rajakomisarjusten piti sen ohessa korkeiden valtojen kesken jakaa n.s. "faellesmaa", yhteismaa, jota kumpikin valtakunta ennen muinoin omakseen vaati, mutta Kuolan viranomaiset pitivät kuuluvana yksinomaan Venäjälle. Työ oli aljettava jo v. 1825, mutta sattui esteitä, jonka vuoksi vasta 1826 ryhdyttiin tositoimiin, joita jatkettiin vielä 1827, mutta ottamatta huomioon meidän lappalaisten oikeutta kalastamiseen Jäämeren rannikolla. Suomen lappalaiset suljettiin pois merestä, jossa niiden esi-isät, kuten tiedetään, ovat 400 vuotta kalastelleet. Tämän oikeuden oli heille vahvistanut suuriruhtinas Vasili kirjeellä, päivätty Moskovassa heinäkuussa 1517, josta Vuoreijan lääninkonttorissa löytyy näinkuuluva käännös:

"Suurivaltaisin Herra Vasili Jumalan armosta kaikkien Ryssien tsaari ja herra y.m. — — — Minä suurivaltaisin herra olen armossa säätänyt, että kun meidän verovoutimme saapuvat lappalaisten luo Lapissa kantamaan meidän verojamme, silloin tulee toisen voudeistamme käydä Kantalahdessa ja Babinitsassa ja Lottoserissa ja Sunielissa ja Newdamassa ja ylisessä Inarissa ja Utsjoella ja Vuoreijassa ja Norjan seudussa — — — Niinikään olen armossa suonut heille järvirantaa Patsjoesta Umbaan saakka; tällä heidän rannallaan älkööt rohjetko kalastaa tai elinkeinoa harjoittaa karjalaiset, nowgorodilaiset tai ruotsalaiset tai kukaan muu."

Mutta kun rajaa nyt käytiin järjestämään, ei kukaan valvonut Suomen lappalaisten oikeutta; ja kun minä komisariuksille huomautin, että tämä oikeus oli rajankäynnissä huomioon otettava, vastattiin minulle, että niiden oikeus ei nyt tule kysymykseen. Kun lisäksi muistutin, että heidän ikivanha oikeus Jäämeressä kalastamiseen toki olisi pysytettävä, vastattiin: "pitäkööt sen sitten". "Se olisi kuitenkin otettava pöytäkirjaan", minä intin, mutta sain vastaukseksi: "siitä ei ole meille annettu mitään ohjeita"; ja sillä sitten oli päästy tuosta tärkeästä ja raskaasta kohdasta rajankäynti kysymyksessä.

Silloiselle ministerivaltiosihteerille, paroni R.H. Rehbinderille lähetetyssä kirjeessä, johon liitin "kertomuksen Utsjoen pastoraatin nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi", olin jo v. 1822, pelastaakseni tämän tunturikansan oikeuden, huomauttanut hänelle Norjan pyrinnöistä saada muka vanhan nautinto-oikeuden perustuksella herruuden sillä kapealla rannikolla, joka on Arkangelin läänin luoteisin osa, ja jonka luovuttamisesta Norjalle on seurauksena Suomen ja Venäjän Lapinmaan riutuminen.

Kun mainitsen, että posti saapui heinäkuun 15 päivänä ensi kerran tänä vuonna (1826), pitävät ne, jotka saavat sen joka viikko, ehkä sitä vähäpätöisenä muistiinpanona. Mutta minusta karkoitti ilo ja uteliaisuus unen aamuun saakka.

Heinäkuun 25 p:nä, joka oli kaunis ja lämmin, päätin lähteä Tenojoelle katselemaan joen kulkua jyrkkien rantojenpa välissä. Tarkotuksena oli sen ohessa käydä Aimiossa, lähellä joen suuta, jota ennen kristinuskontuloa käytettiin hautausmaana. Pari tuntia kuljettuani saavuin paikalle ja ihailin seutua sekä joen tyyntä kulkua. Silloin näin veneen, jota sauvottiin ylöspäin. Siis ihmisiä; onpa hauska tavata heitä. Myöskin yläpuolella näin veneen, ja molemmat laskivat maihin siihen paikkaan, jossa seisoin, soutajat kun olivat jo kaukaa minut huomanneet ja tunteneet. Tässä olisi paljon sopivampi ja hauskempi papin asua, sillä täällä on pitkin suvea liikettä, ja kaduin, etten ollut tänne hankkinut itselleni suviasuntoa, johon lappalaisetkin olivat minua kehoittaneet; mutta nyt se oli myöhäistä. Syynä miksi pappilaa ei rakennettu tänne sanottiin olevan sen, että porolaidun ja metsä on parempi Utsjoella. Nyttemmin, kun Tenojoen rannat tulevat yhä enemmän asutuiksi, olisi papin asunto ainakin suviaikaan sopivampi Tenojoen kuin Utsjoen varrella. Oli jo ilta kun saavuin kotia penikulmia käytyäni.

Seuraavana päivänä lähdin läheisyydessä olevaan Pahdanpäähän eli Pakteoivelle, joka on jyrkkärinteinen tunturikunnas, jossa muutamia vuosia sitten olin luullut huomanneeni jonkinmoisen muinaisten käräjien istumapaikan. Täällä oli suuria 1 1/2 à 3 kyynärän läpimittaisia kivilohkareita asetettu piiriksi ja pieniä kiviä pantu kaltevan puolen alle tueksi, etteivät suuret vierisi syvyyteen. Kun ensikerran 1820 kävin tässä paikassa en aavistanutkaan, että ihmiskäsi oli näitä kiviä asettanut, enkä niitä huomannutkaan ennenkuin suomalainen palvelijani Tuisku osoitti niitä minulle, sanoen niitä paholaisen työksi. Tuisku oli tullut muassani Rovanniemestä nikkarina, muurarina ja seppänä, ja oli muka paljon tietävänä miehenä myös perehtynyt muinaiskansan tapoihin. Hän oli mies, josta saattoi sanoa: kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Hän oli palvellut pikenttinä, lukkarina, seppänä, muurarina, sorvarina, nikkarina, lasinleikkaajana y.m. ja minä otin hänet mukaani korjaamaan asuntoani. Nauroin nyt hänen tuumillensa, ja kun hän halusi vierittää muutamia näitä kiviä jyrkänteen alla olevaan veteen, en sitä kieltänyt. En ymmärtänyt silloin, että tässä hävitin muinaismuiston, mutta olen nyt hyvilläni siitä, etten sallinut hänen vierittää alas enemmän kuin pari kolme näitä sammaltuneita kiviä. Toistakymmentä oli vielä paikallaan kun lähdin paikkakunnalta. Moiset kivenasettamiset eivät ole harvinaisia tunturijyrkänteillä Varanki- ja Tenovuonon seuduilla. Tunturilla Länsi-Tenossa löysin ympyrän, jossa kivet olivat suunnattoman suuret. Niissä on monta siksi suurta, ettei niitä saisi liikutetuiksi kymmenen hevosen voimalla, eivätkä muinaismuistojen tutkijat olekaan yksimielisiä siitä, ovatko nämä kivimuodostukset luonnon vaiko ihmisten tekemiä.

Pahdanpään kivimuodostusten alapuolella, kun turvesuosta, lähempänä vedenpintaa, kaivoin siellä kasvavan harvinaisen kasvin, tapasin useissa paikoissa syvässä turvesuon alla hiiliä, ja kun tätä sovittelin rahvaan perintötarinoihin, että paholainen muka muinoin oli asunut tässä vuoressa, ja että häntä täällä palveli joku muinainen kansa, sain siitä aiheen otaksua, että tässä on ollut uhripaikka, ei kuitenkaan lappalaisten, vaan jonkun toisen kansan, luultavasti Gööttien, joko ennen lappalaisia tai sen jälkeen kun ne olivat maahan tulleet. Ne, jotka täällä tuomittiin uhrattaviksi, oli kai poltettu tai syösty jyrkänteeltä kuiluun.

* * * * *

Nukahdettuani hieman päivän ponnistusten jälkeen, herättivät minut yöllä 27 p. heinäkuuta vastaan tervetulleet vieraat, piirilääkäri Deutsch Torniosta ja hänen seuralaisensa, kaksi kasvitieteen harrastajaa, herrat Heikel ja Deutsch. Tohtori Deutsch matkusti järjestämässä rokotustointa täällä perimmäisessä Pohjolassa. Hän teki kuitenkin havaintoja kaikilla luonnontieteen aloilla. Sentähden, vaikka olinkin jo käynyt paikkakunnan korkeimmalla tunturilla, Rastekaissella, en voinut itseltäni kieltää huvia vieläkin tässä miellyttävässä seurassa käydä tällä Itä-Lapin valtavimmalla tunturilla, joka kohoaa 2,700 jalkaa merenpinnan ja 900 jalkaa puurajan yli. Täällä tapasimme useita tunturikasveja, joita ei löydy Suomessa muualla kuin Lapissa.

Mutta vieläkin korkeammalle, kuin missä tämä kurja kasvullisuus viihtyy, kohottaa tuo lappalaisten muinainen jumala otsansa. Sen alastomilta huipuilta, joilla ei tavata muuta kasvullisuutta kuin kurtistuneita sammalia, näkee pohjoisessa ja luoteessa mahtavan valtameren, sekä Tenojoen toisella puolella tuon alastomuudessaan muhkean Jeskaadam tunturin noin 3—4 penikulman päässä. Melkoisesti lähempänä on Rastekaissen kaksoissisar, Geinokaisse, jonka huippu kohoaa melkein yhtä korkealle merenpinnasta kuin Rastekaisse. Pitkin vuorten alastomia rinteitä valuu joukko vuoripuroja, joiden kohina auringon korkeimmillaan ollessa kuuluu kovemmin kuin toisina vuorokauden aikoina. Alempana niiden karut rannat pukeutuvat viheriäiseen, ja ne kiitävät sitten tuuheiden lehtojen läpi, tuhansien lintujen viserrellessä, kunnes vihdoin sukeltavat Tenojokeen. Ilma oli tyyni ja taivas selkeä. Linnut ja hyönteiset olivat nousseet aina puurajaan saakka, riemuitakseen ylänkömaan suvesta ja nauttiakseen sen alastomista vuorista ja laaksojen kauneudesta, kierrellessään vuoren rinteillä ja ikäänkuin ympäröiden sitä viheriöillä vöillä. Latjis- ja Porsanger-vuonot lepäsivät peilikirkkaina, Tenojoki kimalteli elohopeasuonena, joka milloin katosi kallioiden ja puiden taa, milloin taas ilmaantui kiiltävine pintoineen. Sekä Rastekaissen että Geinokaissen huiput ovat paksun soran ja kuutilokivien peitossa. Ja vaikka ei näy jäkäliä eikä ruohoa, tavataan kuitenkin porolaumojen jälkiä, porot kun lappalaisten sanojen mukaan pakenevat tänne poropaarmoilta suojaan.

Astumiseen pallon puoliskolle — siltähän näyttää Rastekaisse pohjoispuolelta — tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja hyviä voimia. Sillä sauva kourassa täytyy raataa eteenpäin kallioiden lomitse tai niiden ylitse, laaksojen, kunnaiden ja kiemurtelevien, osaksi kuivettuneiden, osaksi juoksevien purojen ja ojien poikki. Vuoren huipulla on pieni tasanko. Täältä silmäillessä seutua ei herää hymyilevän hempeyden vaan kunnioitusta herättävä ja juhlallinen tunnelma. Tälle tasangolle on pystytetty kolmesta päällekkäin ladotusta kivestä pylväs, muistoksi mainehikkaan kasvitieteilijän professori G. Wahlenbergin käynnistä täällä vuonna 1802. Kaksi samanlaatuista pylvästä ovat lappalaiset sittemmin pystyttäneet, toisen minun käyntini elokuun 18 p:nä 1822, ja toisen rovasti Deinbollin saman kuun 19 ja 20 p:nä käynnin johdosta. Hän oli minun kanssani sopinut yhtymisestä täällä elokuun 18 p:nä, mutta matka Latjivuonosta kävikin hitaammin kuin oli luultu, niin ettemme toisiamme kohdanneet täällä. Ikuista lunta ei tavata tällä tasangolla, sillä jo talvella myrsky lakaisee pois lumen suuremmaksi osaksi, ja loput sulaa ainakin heinäkuussa. Syyskuussa 1820, jolloin ensikerran aijoin astua vuoren huipulle, esti lumipyry sen. Silloin kuljin tunturilla useiden sylien paksun jään yli. Matkaoppaani hakkasi jäätä usean kyynärän syvyyteen. Noin korttelin syvällä huomattiin pieni railo, josta näkyi että jääkerros oli lisääntymässä ja karttui uusilla kerroksilla. Pari tänne eksynyttä perhosta oli ainoat elävät olennot täällä. Omituista oli nähdä pilvien, kun eivät jaksaneet nousta vuoren yli, sijoittuvan ikäänkuin lumivaippoina vuoren kylkiin, ja suuremmoista nähdä ja kuulla miten lumivyöryt ukkosen pauhinalla syöksyivät kuiluihin. Pieni lampi, jonka luona kävin elokuun 18 p:nä 1822, oli puoleksi jään peitossa, ja minulle sanottiin, ettei se puoli koskaan sula. Mutta sittenkin oli siinä kaloja, kuten tavallisesti pienimmissäkin tunturijärvissä, semmoisissakin, jotka suvilla kuivuvat. Kysymykseeni, kuinka on mahdollista että kaloja löytyy semmoisissa vesisäiliöissä, eivät lappalaiset tietäneet vastata muuta kuin, että niihin on kalanmätiä tuoneet vesi- ja muut linnut, ja että nuo pienet kalat olivat vain saman vuoden sikiöitä. Mutta kun minä näissä 6 à 8 tuumaisissa rauduissa — muita kaloja emme täällä nähneet — huomasin jotensakin lujan luurakenteen ja yhdessä mätiäkin, en voinut yhtyä lappalaisten mielipiteeseen, vaan luulen että ainakin osa kaloista on vanhempia, ja että näissä lätäköissä, jotka sitä paitsi joka talvi jäätyvät pohjaa myöten, kalat tunkeutuvat jonkun vesisuonen kautta vuoreen ja tulevat taas keväällä sieltä ulos. Ne olivatkin väriltään tummemmat kuin tavalliset tunturiraudut.

Tunturin juurella olivat lappalaiset muinoin palvelleet ilman jumalaa Saaraa eli Sahraa, jolla vielä tänäänkin luulevat olevan kyvyn saada aikaan myrskyä ja pyryjä, jos ken rohkenee mainita tämän hänelle pyhitetyn kallion nimeltään tai siitä puhua epäkunnioittavasti. Ja täälläkin, kuten monessa Suomen seudussa, jossa löytyy korkeita vuoria, mainitsee taru, että Rastekaissellakin on tavattu laivan köli. Oppaani luuli, että hänen vanhempi veljensä, jos hän olisi ollut oppaana, olisi voinut osoittaa minulle sen paikan, missä se vielä on nähtävänä. Lieneekö tämä tarina yhteydessä sen kanssa, että vuorilla, sillä korkeudella jossa nyt tavataan ainoastaan pitkin maata matelevia koivuja, voi, kuten minulle tapahtui v. 1822, noin 1700 à 1800 jalan korkeudessa tavata paksuja honganjuuria.

Elokuun 21 p:nä ystäväni lähtivät etelään, ja minä seurasin heitä Inariin suvijumalanpalvelusta pitämään. Ensi yösijamme saimme lappalaiskodassa, jonka ovi oli vain 1 1/2 kyynärää korkea, ja siellä saimme ankarasti taistella hyttysiä vastaan.

Kylläpä onkin Lapissa runsaasti hyönteisiä, joita kauniina suvipäivinä voi nähdä niin sakeassa, että ne, sananmukaisesti, pimentävät ilman. Sääsket ja paarmat ovat sekä ihmisille että elukoillekin tuskallisimmat. Siitä huolimatta odotetaan halulla niiden tuloa keväisin, ja kyllä niitä kauvemminkin pidettäisiin, sillä niiden tulo ennustaa suvea ja niiden lähtö syksyä. Poropaarma, ampiaisen kokoinen, kiusaa ainoastaan päiväpaisteessa niitä vastaan turvattomia poroja. Kun ilma on pilvinen, ei niistä tiedetä. Mutta heti kun aurinko paljastuu kuuluu niiden surina, ja yksi ainoa paarma riittää jo kauhistuttamaan koko porolauman. Niitä on kahta lajia. Toinen laskee munansa poron selkään, läpeen, jonka se takapuolessaan olevalla pistimellä kaivaa kullekin munalle erikseen. Toinen laji laskee munansa poron sieramiin. Näiden itikoiden kiusaamina porot pakenevat Jäämeren rannoille tai tunturivuorille, tahi myös ankarasti savuavien nuotiotulien ääreen. Paarmojen kiusaamina kotielukat laihtuvat, lehmät ehtyvät, ja karvaton iho ajettuu. Lappalainen niitä sietää, ylistäen suvea. Uutisasukas voitelee kasvonsa pikiöljyllä, kun sitä on, mutta hänkin on hyvillään niitä nähdessään; sillä niin kauvan kuin niiden surinaa kuuluu on hänellä hyvä heinäilma ja hyvän vuoden toivo.

Jouduttuamme Petsikkotunturille rupesi jo hämärtämään ja satelemaan, jonka tähden yövyimme tunturilla, ilman tulta, kun puita ei näkynyt. Yöllä kuitenkin selkisi, ja vaikka kosteus oli tunkeutunut ruumiiseen nousimme aamulla terveinä. Aamu oli viileä ja hyttyset olivat kadonneet. Tietä parhaiten tunteva lappalainen pantiin oppaaksi. Hänen jälessään piti meidän kulkea, ja muut lappalaiset seurasivat kummallakin puolellamme ja takanamme. Kaikki pitivät meistä huolta kuten silmäterästään, ja tulimme ajatelleeksi, että lappalaiset olivat meidät asettaneet kuten Ranskan kenraali Friant sotaväkensä Egyptin retkellä kun vihollinen äkkiarvaamatta hyökkäsi sen kimppuun ja hän kiireesti komensi: "Divisiona neliöön, aasit ja oppineet keskustaan", vaikka emme juuri tahtoneet lukeutua kumpaankaan lajiin. 24:nen päivän iltana saavuimme Martti Pietarinpoika Paadarin asuntoon. Hänen kotansa oli isompi kuin tavalliset kodat ja tuntui hyvältä siellä oleskeleminen. Ainoastaan kolme lasta oli kotona, kun vanhemmat olivat kalastamassa. Vanhin lapsi, 15 vuotias tyttö, otti meidät vierainaan vastaan. Hänen aitassaan ei ollut muuta kuin kuivaa kalaa. Joku verkko oli hänelle jätetty, ja niillä hän sai muutamia kaloja, joita hän pettuun sekoitettuina keitti velliksi. Paitsi 10 lammasta ei perheellä ollut yhtään elukkaa. Vaikka lähimpään naapuriin oli useita penikulmia, eikä tyttö ollut moneen viikkoon nähnyt muita ihmisiä kuin pienet siskonsa, oli hän iloinen ja puhelias, eikä pelännyt harvinaisia vieraitaan, kun hän tunsi minut. Kun häneltä kysyttiin oliko ikävä, piti hän sitä kummallisena kysymyksenä; mikä ikävä olisi, kun on kotonaan ja on ruokaa. Lähdimme taas matkaan. Mutta tohtori Deutsch oli vilustunut ja sairastui eräässä lappalaiskodassa. Hän vakuutti kuitenkin suoriutuvansa vuorokaudessa, ja saattoihan luottaakin niin taitavan lääkärin lausuntoon; mutta sangen levottomalta minusta tuntui, kun minun täytyi lähteä, joutuakseni määrättyyn kirkkokokoukseen ja jättäen siten sairaan ja hänen kumppaninsa. Inarissa tapasimme taas toisemme, tohtori kokonaan terveenä. Hän on kaiketikin ensimäinen lääkkeillä varustettu oppinut lääkäri, joka ikinä on ollut näillä seuduilla. Jokainen, joka luuli itsessään tuntuvan vähintäkin vammaa, tahtoi päästä hänen puheilleen. Mutta kun useimmat potivat leiniä ja luuvaloa — yhdessä oli pitaali — niin ei apu ollut mahdollinen. Hyvälle lääkärillemme, joka oli matkasta uupunut, olisi kyllä lepo ollut tarpeellinen, mutta lakkaamatta kulki vain avunetsijöitä. Säälien tohtoria annoin soittaa kelloja rukoukseen jo kello 9, vaikka muulloin soitetaan sunnuntain iltana vasta klo 10. Sen jälkeen kaikki lähtevät levolle. Tohtoriin, vaikkakin hän oli musikaalinen, vaikutti voimakkaasti Inarilaisten kirkkoveisuu. Hän sanoi siitä jo kuulleensa ennenkin, mutta ei ollut uskonut, että tämä luonnollinen kyky oli heillä niin suuri ja äänet niin kirkkaat ja taipuvaiset. Hän kuuli satoja ääniä ja hänestä se tuntui yhdeltä. Taide ei voisi, sanoi hän, saada sitä täydellisemmäksi ja sopusointuisemmaksi. Eikä hän laiminlyönyt yhtäkään rukoushetkeä Inarissa.

Kun lappalaiset tiistaina lähtivät, valmistautuivat rakkaat vieraanikin matkaan. Minä seurasin heitä Inarijärven yli Auveljoen suuhun, hedelmällisimpään paikkaan näillä seuduilla, joka sentähden on tärkeä kasvi- ja hyönteistieteiden tutkijoille. Täällä tapaa ensimäisiä kuusia, ja penikulman päässä kuusimetsät eivät enään ole harvinaisia. Vieraitteni piti täältä lähteä etelään. Minun täytyy jäädä, kaivaten. Tohtori laski lepäämään ja virvoitti itseänsä viinimarjoilla kuvitellen jo olevansa etelässä. Viinimarjat ja maamuuraimet eivät kuitenkaan joka vuosi kypsy, mutta tänä vuonna kypsyivät Utsjoellakin. Me nuoremmat lähdimme tarkastamaan seutua korkeammilta paikoilta. Jätimme siis tohtorin suloiseen lepoon ja mietelmiinsä ja nousimme läheiselle kukkulalle. Sieltä näimme ihanan Auveljoen laakson aina kaukaisiin tuntureihin saakka, joissa joen lähteetkin ovat; ja se kaunis paikka, johon olimme jättäneet tohtorin, näkyi nyt pienenä täplänä tuolla alhaalla. Taivasta tavoittelevat tunturit, joilla talvi ja kesä jo taistelivat, lähettivät meille silloin tällöin virvoittavan puuskan. Toisella puolella näkyi tuo suuri järvi lukemattomine saarineen. Joki, joka sillä puolen oli leveä ja virtasi tyynenä, tosin viljelemättömien mutta ruohoisten ja viljelykseen kelpaavien maiden halki, kapeni tunturien läheisyydessä, mutta siellä olivat rannat karuja. Laskeva aurinko pakotti meidät lähtemään paluumatkalle, ja tähtitaivas kimelsi jo kirkkaana, kun nousimme sille korkealle kunnaalle, jolla asui Tuomas Kyrö. Tämän uutisasukkaan vaiheet, jotka ovat kuvaavia monelle muullekin samanlaiselle, ovat tässä kirjassa jo laajemmin kerrotut.

Vihdoin löi se hetki, jolloin täytyi erota rakkaista vieraistani. Sydämelliset jäähyväiset sanottuansa, ja kun saattajat olivat nostaneet kantamuksensa selkäänsä, lähdettiin. Katselin herkeämättä niin kauvan kun heitä näkyi, mutta kun ei enään näkynyt muuta kuin korkeat hongat, ryhdyin minäkin alakuloisena jatkamaan matkaani pohjoiseen, ja saavuin Utsjoelle syyskuun 11 p:nä.

* * * * *

Olivathan vieraat, etenkin semmoiset kuin äskenmainitut, ylen harvinaisia. Mutta jokainenkin vaihtelu yksinäisyydessä pysyi kyllä mieluisassa muistossa.

Niinpä kun joulukuussa 1826 yksinäisyys tavallista raskaammin painoi mieltäni ja unettomuus yhä rasitti minua, muistin, että nyt, kuun 18 päivänä, kaikkialla Suomen kaupungeissa on juhlallinen valaistus Nikolainpäivän johdosta. Minulla oli satunnaisesti runsaasti kynttilöitä. Sekä päivän merkityksen johdosta, että nähdäkseni miltä äsken korjatut ja siistityt huoneeni näyttävät tavallista kirkkaammassa valaistuksessa, sytytin useita kynttilöitä, ja otin esille teekeittiöni, jota en isoon aikaan ollut käyttänyt.

En aavistanut että saapuisi vieraita. Mutta en ollut vielä juonut teetäni, ennenkun huone oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, ja näin toisia liikkuvan ulkona mäellä, ikäänkuin olisivat noitumalla vuoren kätköistä nousseet. Ne olivat Norjan kalastaja-lappalaisia, jotka olivat matkalla ostamassa teuraseläimiä ja ajoporoja. Vaikka oli varsin tavallista, etteivät omat lappalaiset sivuuttaneet pappilaa, vaan poikkesivat minua tervehtimään, tapahtui ainoastaan harvoin että Norjan lappalaisia pysähtyi tänne, ellei niillä ollut yksityistä asiaa tahi toivat kirjeitä. Mutta paikkakunnalla tavaton valaistus huoneissani houkutteli heitä astumaan sisään, sillä he otaksuivat, että joku heidän tai meidän "suurmiehistämme", s.o. virkamies, oli saapunut luokseni, ja toivoivat sentähden saavansa kuulla uutisia. Vaikka tämä toivo pettikin, pitivät he tavattoman valaistuksen aiheen, kun sen heille ilmoitin, varsin luonnollisena. Sanoivat Ruijan kauppaloissa nähneensä mainioita valaistuksia kuninkaan nimipäivänä, ja samalla rupesivat ylistämään suurta ja mahtavaa hallitsijaani. Mutta niin komeata teekyökkiä eivät he olleet nähneet, ja halusivat tietää missä se oli valmistettu. Sanoin heille, että sen kotoperä oli Vienanjoen lähdepaikoilla, että se oli Ruijan turskalla ostettu Arkangelista, sieltä tuotu Vesisaareen, josta minä sen ostin poronlihalla. He ihmettelivät matkan pituutta, teollisuustaidon monenkaltaisuutta, muiden kansojen etevyyttä lappalaisiin verrattuina, ja olivat kovin innostuneet ja puheliaat, vaikka lappalainen tavallisesti on varsin vaitelias vieraiden virkamiesten parissa. Sillä sen, joka tahtoo tutustua lappalaisen oikeaan luonteeseen, täytyy "alentua" puhumaan hänen kanssaan hänen omalla kielellään ja ymmärtää perehtyä hänen puhe- ja ajatustapaansa. Ainoastaan siten hänet saa iloiseksi ja avomieliseksi.

Minäkin olin hyvilläni kun pitkän yksinäisyyden jälkeen sain puhella jonkun kanssa, ja pyysin sentähden muukalaisia juomaan teetä ja yöpymään. He riisuivatkin poronsa ja majoittuivat, mikäli tilaa riitti, palvelusväkeni luo, muut taas kirkkotupiin. He kertoivat minulle paljon siitä, mitä viime suurkäräjillä oli tehty Ruijan hyväksi, ketkä olivat olleet Ruijan edustajina, ja keitä aijottiin valita ensi suurkäräjille. Heidän mietteensä Ruijan hallinnosta, virastoista, papeista y.m., heidän lausuntonsa yleisistä asioista, Norjan menestyksestä, sen edistymisestä kalastuksessa ja kaupankäynnissä, osoittivat, että heissä oli paljon norjalaista isänmaallisuutta, vaikka olivatkin vähemmin perehtyneet moisiin kysymyksiin ja ilmaisivat vähemmän ylpeyttä kuin varsinainen norjalainen. Minä koko lailla ikävöin, kun nämä yksinkertaiset ja herttaiset muukalaiset seuraavana päivänä lähtivät — en tiedä minä vuorokauden aikana — sillä jo lokakuussa oli kelloni ponnin katkennut, eikä koko pitäjässä ollut toista kelloa, sillä nimismiehen oli niinikään epäkunnossa. Mutta hämärä oli, ja kun odotin valkenemista tuli vain pimeämpää.

IX.

Joulumarkkinat Inarissa 1821.

Joulumarkkinoille Inariin saapuvat kaikki seudun lappalaiset, mutta myös paljon voitonhalusia ihmisiä, kauppiaita Torniosta ja Norjasta sekä muualta, välittämättä matkan vaivoista ja rasituksista, kunpa vain markankin voitto on odotettavissa. Avoin kenttä papintuvan ja käräjätalon läheisyydessä on paikkakunnan varsinainen pörssi. Siellä puhutaan kaikkia Europan napaseutujen kieliä ja siksi erilaatuisia lapinkielen murteita, että lappalaiset vain vaillinaisesti ymmärtävät toisiansa; ja puvusta päättäen ei niitä kaukaa katsellen luulisi samaksi kansaksikaan. Täällä kuullaan lisäksi yhdessä ryhmässä suomea, toisessa norjaa, kolmannessa venäjää ja neljännessä ruotsia.

Ensin saapuvat inarilaiset vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen. Tunturilappalaisten joukko on kuitenkin lukuisin. Ne tuntee tuuheasta karhunnahkaisista kauluksista ja pronssisilla, hopeisilla, messinkisillä, tinasilla ja muilla kiiltävillä esineillä koristetuista vöistään. Näitä kiiltäviä koristeita inarilainen harmistuneena katselee, ja usein kuulee heidän sanovan, ettei tätä aikaa sopisi käyttää maalliseen turhamaisuuteen, vaan että sen pitäisi olla juhlana sielulle. Tunturilappalaisten silojen sälinää ja koreutta he vielä vähemmin sietävät. Juuri näitä porolappalaisia meidän maamiehemme, Sodankylän ja Kemijärven talolliset ja Tornion kauppiaat, eniten petkuttavat, ne kun harvoin tuovat heille tarpeellisia tavaroita vaan kaikenlaista kiiltävää romua ja viinaa. Lappalainen kammoo ensimäisen ryypyn ottamista "lantalaisilta", joita hän varoo, sillä hän tietää, että kun hän pääsee tuon petollisen juoman makuun, hän ei enään voi itseänsä hillitä. Mutta meikäläisillä miehillä on keinoja, joilla saavat heidät hyvään alkuun. He tarjoavat sille, jonka kanssa tahtovat antautua kauppoihin, ja hänen seurallensa, tuliaisryypyn, ja he ryyppäävät itsekin. He ottavat mielellään lappalaisen tavarat säilytettäviksi ja kestitsevät häntä juhlan aikana kohtuullisesti; mutta kun juhla on päättynyt, täyttävät he hänen astiansa viinalla ja sanovat, että sillä nyt on kaikki kuitattu; eikä hän muuta maksua tavaroistaan saakaan. Jos lappalainen mutisee, niin hänelle tarjotaan jäähyväisryypyt, tai jotakin roskatavaraa, ja silloin on kaikki hyvä ja ystävinä erotaan.

Köyhä, raitis ja säännöllinen inarilainen suorittaa asiansa ensimäisen juhlan jälkeisen arkipäivän aamupuolella. Hän käy jokaisen luona, jolla on tavaroita myytävänä, kuulustelee hintoja, ja suorittaa ostoksensa, missä halvimmalla saa, ostaen hamppua, ruutia, lyijyä, jonkun teräsaseen ja vähän viinaakin, josta tuoppi viedään vaimolle ja lapsille, ja vähän säästetään tunturilappalaisten kestittämiseksi, kun hän lähtee tunturikyliin.

Tunturilappalaisilla ei ole kirkolla omia asuntoja, vaan he vierailevat inarilaisten luona ja nauttivat niiden puolelta paljon huomaavaisuutta. Heitä palvellaan kaikella ahkeruudella, josta kaikesta he runsaasti maksavat. Vähäisestä määrästä kenkäheinää, tai puolesta tynnyristä muuramia, ynnä muusta hyvästä palveluksesta he usein lupaavat kuormittain poronlihaa, jonka köyhä inarilainen sitten käy perimässä tunturiseuduilta. Ne porot, jotka susi on kaatanut, ovat sitäpaitsi inarilaisten tiettynä sivutulona. Yrmeä, vakava ja raitis inarilainen kohtelee sentähden vierailevaa porolappalaista sangen ystävällisesti. Kun tuo vieras markkinoilla juopuu, korjaa inarilainen hänet aina.

Tähän lappalaisten keskinäiseen suhteeseen kiinnitin nyt entistä enemmin huomiota. Ilma oli lauhkea ja tyyni, ja kaunis sarastus taivaanrannalla sai minut kävelylle. Olin kävellyt vähän matkaa markkinakojujen ohi Utsjoelle päin ja näin Pielpajavren toisella rannalla muutamia tulokkaita. Tunturilappalaisten seurassa aina olevien koirien haukunta ilmoitti heidän tuloa. Heti heidät huomattuansa, juoksi joukko nuoria miehiä ohitseni ja vanhoja käveli jälessä. He kertoivat minulle syyn nuorten kiireeseen olevan sen, että he tahtoivat vastaanottaa ja tervetulleiksi sanoa porolappalaiset ja pyytää heitä vieraikseen. Heti kun inarilaiset olivat joutuneet jyrkältä rantatörmältä jäälle, saapuivatkin porolappalaisten ylväät ja läähättävät porot, jotka väistääksensä vastaantulijoita heittäytyivät syrjään. Mutta inarilaiset heti tarttuivat ohjin, ja kukin talutti vieraansa poron mäkeä ylös. Suurella komeudella ja ihmisjoukon seuraamina porolappalaiset siten tuotiin isäntiensä kojuihin. Enin juhlittu oli Vuolle Aslakinpoika, eräs Norjan puoleinen lappalainen. Eräs nuorukainen Saijets, lumivalkeassa mekossaan kaunein inarilainen, minkä olen nähnyt, varsin solakka ja kolmen kyynärän pituinen, joka täällä on tavatonta, talutti hänen poronsa, ukon istuessa ja komeillessa suuressa tuuheassa karhunnahkaisessa kauluksessa hylkeennahalla vuoratussa ahkiossaan, jonka perässä kulki muiden muassa nuorukaisen vanha isä. Kun arvoisa vieras oli saapunut Saijetsin tuvalle, ja ukko autettu pulkastaan, kiersi tämä tervehdykseksi käsivartensa vanhemman Saijetsin kaulan ympäri ja painoi poskensa hänen poskeensa. Vuolle Aslakinpoika oli lähinnä Pietari Pannea rikkain lappalainen, ja sanottiin hänellä olevan noin 6 — 7 tuhatta poroa, jota paitsi hän oli jumalinen mies. Samalla tavalla, vaikka vähemmällä komeudella, saattoi vähälukuisempi seura Niilo Juusonpoika Vuolabbaa ja Niilo Vuollenpoika Perkeä, rikkaimpia ja arvokkaimpia Utsjoen porolappalaisista. Mutta kun melko rikas Juoksa Aslakinpoika Poini ajoi esille komeine tamineineen, eikä kukaan ollut häntä huomaavinaan, huusi hän: "Pojat, tulkaa ottamaan poroni". Vähän epäröiden yksi sitten tarttui hänen poroonsa ja talutti sen tupansa eteen. Kysyttyäni syytä tähän kohteluun, vastattiin minulle, että hän ei ole hyvä mies, ja sitä paitsi itara. Tätä katsellessani ajoi suuri joukko ihmisiä törmää ylös, ensin nuoria miehiä, toiset tummissa, toiset valkoisissa poroturkeissa, sitten vaimoväki. Nämät olivat samanlaisissa puvuissa kun miehet, paitsi että naisilla oli suuret verkaset, punaset, siniset tai viheriät, monivärisillä reunuksilla koristetut kaulukset. Heidän porojensa vyöt olivat koruommellut, niinikään kaulus, jossa poronkello riippui. Tuskin kelloja näkyikään riimujen suurten tupsujen lomitse. Tähän joukkoon vanhemmat inarilaiset eivät huomiota kiinnittäneet, vaan näyttivät melkein närkästyneiltä tästä komeudesta. Nuoret taas, semminkin ne, jotka enemmän aikaa olivat oleskelleet Jäämeren rannalla venäläisten ja norjalaisten parissa ja pitivät itsensä toki parempina, näkyivät arvostelevan, kuka oli maukkaimmin koristanut poronsa. Äskenmainitut olivat rikkaiden porolappalaisten lapsia. Niistä oli Kadja (Kaarina), yllämainitun Vuolle Aslakinpojan tytär, kaikkein mielestä kaunein ja parhaiten koristettu. Näiden seurassa oli nuoria, rikkaita porolappalaisia. Inarilaisia, joita pidettiin liian halpoina ja köyhinä, jotta heille tarvitsisi osoittaa hyväntahtoisuutta, eivät nuo rikkaat nuorukaiset sietäneet, ja kaunottaret syrjäyttivät heidät varmaankin ylenkatseella. Inarilaisten pojat saattoivat porot metsään, vanhempien kestitessä vieraitansa viinalla ja ruualla. Mutta monen rikkaan lappalaistytön poroa ei luovutettukaan inarilaisille, vaan saattoivat niitä metsään ne nuoret, joiden seurassa hän oli saapunut.

Useita talonpoikia oli niinikään saapunut, tuoden mukanaan viinaa, ja olipa myöskin tullut nuoria kauppamiehiä Torniosta. Nämä ovat ainoat, joilla on oikeus käydä täällä kauppaa. Talonpoikien täytyi niille myydä enimmät viinansa, ja ne sitä eivät anniskelleet ryypyttäin, vaan möivät astioittain lappalaisille. Torniolaisten tavaroina oli lyijy, ruuti, hamppu, köydet, karkeat kankaat, padat, kattilat, rautakalut sekä monenmoiset korut, joita he vaihtoivat porotaljoihin, metsäntuotteisiin, ketun-, saukon-, näädän- ja oravannahkoihin, kapakalaan y.m. Talonpojilla oli yksinomaan viinaa, jolla he ovat turmelleet ja yhä turmelevat lappalaisia, niinkauvan kun ei voida tätä ankarasti kiellettyä salakauppaa ehkäistä. Kun lappalainen saa lekkeriinsä viinaa, ei se enään ole hänen, vaan ystävien omaisuutta. Istutaan heidän kanssaan ja pullo kiertelee seurueessa. Yksi pistää piippuun, sytyttää, vetää muutamia savuja ja tarjoo sen naapurille. Siten sekin kiertelee ystävien kesken ja sen täyttää se, joka on vetänyt viimeisen sauvun, tahi se, joka luulee omaavansa parhaat tupakat. Se on onnellista elämää, kunnes pullo on tyhjennetty. Viinahan on lappalaisen sulojuomaa; siitä hän antaa kaikki, kun sitä on saatavissa; jollei ole, niin hän ei sitä kaipaa.

Markkinoilla loisti muita etevämpänä Kadja, ja kun hän liikkui markkinapaikalla tulipunaisessa verkamekossaan, joka oli hopeavyöllä lujasti kiinnitettynä vyötäreihin, seurasi häntä aina puolentusinaa nuoria miehiä, ja jokainen mielellään veti esiin viinapullonsa, jonka hän jollakin tavoin oli markkinoilla hankkinut, tarjoten Kadjalle. Hän taas joka kerta suvaitsi sillä kostuttaa huuliansa. Kun Kadja tuli kauppatupaan, pysähtyi hän aina vaatimattomana ovenpieleen, ikäänkuin ei välittäisi hyllyille asetetuista korukaluista. Kun joku vanhempi sanoi: "Tuo rikas tyttö kai täältä ostaa monta kaunista kalua", hän vastasi, suu vain puoliavoinna ja silmät alasluotuina: "mitäpä minä, lappalaistyttö, noilla tekisin." Itse markkinapäivänä nähtiin Kadjan kuten monen muunkin nuoren lappalaistytön, nojautuvan lemmittyynsä, molemmat yhtä kömpelöitä liikkumaan. Välistä poikettiin kauppatupaan, jossa pullo täytettiin ja ostettiin poltettua sokeria, lakritsaa y.m., istuttiin hangelle, juotiin ja tarjottiin lemmitylle. Vakavat inarilaiset ohimennessään loivat harmilla ja ylenkatseella silmänsä tuohon heidän mielestään pahentavaan menettelyyn. Tavallinen seuraus oli, että kun lähdettiin paikalta, jäi sinne aina jokunen loikomaan, ja silloin oli inarilaisen asia korjata hänet. Kun tuli hämärä, niin joku vanha eukko, kernaimmin sukulainen, kummi tai muutoin likeinen tuttu, seurasi tyttöjä kotiin, ei juuri siveellisyyden tähden, vaan päästäksensä osalliseksi tarjoilusta, sillä nuoret miehet etsivät tyttöjä ja tarjoilivat niille viinaa ja sokeria, jolloin muijatkaan eivät jääneet osattomiksi.

Toisena markkinapäivänä tapasin toisista erillään olevan pitkän norjalaislappalaisen, puettuna tavallista suurempaan, uuteen ja kauniiseen poroturkkiin. Kysyin myisikö hän sen. "Kyllä, jos saan hyvää rahaa" — siis hopeariksejä. Pyysin häntä tupaani, koettaakseni turkkia, mutta hänellä oli verukkeita. Sillä välin oli ympärillemme kokoontunut joitakuita lappalaisia kuulemaan kaupanhieromistamme. He kai aavistivat tuosta hänen vastenmielisyydestään riisua turkkinsa, että hänellä oli kätkettynä jotakin omaa itseänsä varten. Kumppani rupesi hypistelemään hänen rinnustaansa, ja silloin purkautui viinasuihku hänen povestaan. Hänellä oli, näet, kaulassa riippuva turskan maha täytetty viinalla. Lappalaiset usein käyttävät sellaisia viina- ja hylkeenrasva-astioina. Pussi ripustetaan kaulaan vaatteiden alle, ja jollei se ole täysi, eivät kumppanit helposti huomaa, vaan saattaa siten vähemmin antelias säilyttää sitä, paremmin kuin muissa astioissa, itseänsä varten. Saadaksensa ryypyn, hän vie mahansuun, joka on ahdas, omaan suuhunsa, ja painaa rakkoa. Jos toinen lappalainen huomaa hänet tässä toimessa, koettelee hän kohta hänen poveansa, ja heti on hänen ympärillään koko seurue. Varat kursailematta tyhjennetään, sillä matkoilla on ainakin viina ja tupakka yhteistä omaisuutta.

On hupaista katsella markkinain vireätä elämää ja liikettä. Paitsi käräjätupaa, papin ja voudin tupia, on täällä seitsemän tahi kahdeksankymmentä kirkkotupaa ja neljä yksityisten kauppiaiden kojua. Kaikki ovat hirsistä rakennetut, ja kaikissa on harmaasta kivestä tehdyt takat. Kussakin tuvassa on pari akkunaa, ja ainoastaan poikkeustapauksessa ovat ne puolta neliökyynärää suuremmat. Ani harvoin on tupa siksi korkea, ettei pitkäkasvuisen miehen pää ulottuisi kattoon. Pakkasta vastaan ne yleensä eivät ole hyvin varustetut.

Kotimatkalla markkinaväki on tietystikin mitä paraimmalla tuulella. Vuonna 1826 matkustin sellaisessa seurassa. Tunturilappalaiset olivat lähteneet ennen minua; tie oli siis auki ajettu. Saapuessani Paksuednamiin, he jo olivat asettaneet lihapatojansa tulelle tiheässä mäntymetsässä. Porot söivät. Tavarainhinnoista, kauppamiehistä ja siitä, kuinka kukin oli kaupoissaan onnistunut, puhuttiin; mutta inarilaiset pitivät tätä tyhjänä jaarituksena. Kerskailevimmat kilpailivat, kuka suurimmat lihapalaset sai pannuksi yhteiseen pataan. Useimmat leikkasivat merkkinsä tikkuihin, joita pistivät omiin lihapalasiinsa, tunteaksensa ne, kun ne olivat keitetyt. Näiden valmistusten aikana saapui paikalle Aslak Vuolevinpoika Ruijasta ja Niilo Juusonpoika Utsjoelta. He teurastivat heti kumpikin poron, joka maan tavan mukaan hyvin soveltuikin rikkaille ja arvossa pidetyille porolaisille, ja pöyhkeillen he lausuivat, ettei huolita kuljettaa muassa suuria eväitä, vaan on mukavampi, että ruoka itse, s.o. teurastusporo, juoksee mukana, niin voi antaa lihapalankin, kun tapaa ystäviä ja tuttuja matkalla. He pistivätkin niin kookkaita lihakappaleita patoihin, kuin niihin suinkin mahtui, ja lausuivat ylpeillen: "Tuossapa minä löysin tilaa lihakappaleelleni." Oli muutamia, joilla ei ollut muuta tekemistä, kuin hoitaa tulta ja sen ääressä jyrsiä kuivattua lihaa tahi kalaa, jonka ohessa söivät "kakkua". Niitä kehoitti Aslak Vuolevinpoika ottamaan hänen varastostansa mitä mieli teki. Samoin Niilo Juusonpoikakin. Yhä uusia poronlihoja viskattiin vaan puoleksi tyhjennettyihin patoihin, sitä myöten kun jo kypsyneet palat ongittiin sieltä pois ja jaettiin merkkitikkujen mukaan. Toisia matkamiehiä yhä vain saapui, ja uusia lihapatoja asetettiin uusille nuotiotulille.

Semmoisessa ihmisjoukossa olisi ollut turha laskeutua levolle ennenkuin yleinen hiljaisuus oli syntynyt. Sillä lihapalat, tupakkapiiput ja viinapullot, joita lappalaiset pitivät yhteisenä omaisuutena, kiertelivät lakkaamatta. Jotkut vakavat, ja vaikkapa köyhät, kuitenkin ylpeät inarilaiset, ujostelivat, kun ottivat esille niukat kuivatunkalan- ja lihavarastonsa. He palvelivat iloista seuraa tuomalla puita nuotioihin ja vettä järvestä, ja saivat siitä hyvästä syödä tarpeekseen runsaista lihapadoista. Sillä se, jota omistajat eivät syöneet, riitti ylenpalttisesti muulle seuralle. Kun oltiin kylliksi ravitut tuoreella lihalla ja rasvaisella liemellä, ottivat inarilaiset kaikki tähteet, panivat ne yöksi jäätymään, ja kuormittivat ne aamulla ahkioihinsa, jäätyneet lihaliemen möhkäleetkin, jotka he illan tullessa käyttivät valmistaessaan tuota yleisesti käytettyä pettuvelliä. Sellainen ravinto lieneekin inarilaiselle, jonka ruokana usein on hapan ja mädänsekainen liha, varsin terveellinen, semminkin talvisin, jolloin hän usein potee keripukkia ja matoja. Ravitsevaa se kai on, koska mies, joka sitä on syönyt runsaan annoksen, kestää ilman muuta ravintoa koko vuorokauden rasittavillakin matkoilla, tahi hiihtäessä. Kun minulla joskus on ollut renkinä inarilainen, on hän, vaikka olen hänelle pitänyt niin hyvää ja tuoretta ruokaa, että siihen rikkaatkin lappalaiset tyytyisivät, valittanut pahoinvointia, ellei joskus saa kansallisruokaansa, pettuvelliä.

X.

Käräjät Inarissa 1827.