Produced by Tapio Riikonen

PERITÄÄNKÖ VIHAKIN?

Jutelma kahdessa osassa

Kirj.

K. J. GUMMERUS

Helsingissä, 1875.
Uuden Suomettaren kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Edellinen osa:
Viaton.

I. Jolsan Matti ja hänen vaimonsa
II. Veljekset
III. Rikos
IV. Varpuset
V. Rytilä saa uuden isännän
VI. Rauhallisia vuosia
VII. Ensikerran kyydissä
VIII. Kaksi toveria
IX. Puoti-poika
X. Vanhat tuttavat
XI. Anteron neuvot
XII. Mitä matkalla Rytilään tapahtui.
XIII. Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa
Jolsan Matista.
XIV. Viittauksia
XV. Murtovarkaus
XVI. Provastin perhe
XVII. Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.

Toinen osa:
Syylliset.

I. Kauppias ja hänen puotipoikansa
II. Naapuri-perheet
III. Vanha Eeva
IV. Kapteenin tytär
V. Yöllä ennen rikosta
VI. Haaksirikko
VII. Kuolleita ja aaveita
VIII. Isä on kumminkin isä
IX. Vehkeitä
X. Päivä alkaa koittaa
XI. Iltahuvit Rytilässä
XII. Seikat selvenevät
XIII. Lopussa kiitos seisoo

EDELLINEN OSA.

VIATON.

I.

Jolsan Matti ja hänen vaimonsa.

"Oma maa mansikka, muu maa mustikka" — sanoo suomalainen sananlasku. Sen sananparren totuus näkyykin kaikkialla Suomessa; sillä harva kansalainen rakastaa niin maatansa kuin Suomalainen. Hänen maansa on, jos sitä muihin maakuntiin maailmassa vertaa, köyhä; mutta kumminkin on se tunne, missä hän ensikerran päivän valon näki, hänelle kallis. Jo kaukaisia aikoja takaperin huomattiin tämä, ja niin luemme esimerkiksi eräässä kertomuksessa jo toista sataa vuotta takaperin eräästä Saksalaisesta merikapteenista, jolla satunnaisesti oli joitakuita Suomalaisia laivamiehiä laivassaan: "Ihmeteltävä on näiden Suomalaisten lujuus; mutta vielä ihmeteltävämpi on se alituinen ja syvä rakkaus, joka heissä elää kylmää, pohjoista kotimaatansa kohtaan. He ovat uskollisia ja rohkeita; vaaran suuruus ei heitä peloita. Mutta kun ikävä kotimaahansa saa vallan heissä, silloinpa ei suurin palkkakaan saa heitä jäämään. Koti elää heidän mielessänsä ja kiiruhtamasta kotiinsa ei voi kukaan estää heitä, kun ovat jonkun pitemmän ajan olleet sieltä poissa". — Ja tässä lauseessa, minkä muukalainen antaa suomalaisista merimiehistä, asuu totuutta. Meren rannoilla saamme nähdä, varsinkin merikaupungeissa, vanhuksia tukulta, mitkä ovat ikänsä kyntäneet Ahden vakoja kaukaisilla vesillä, mutta aina tuon tuostakin käyneet katselemassa onko koto Pohjassa entisellä paikallaan, — kunnes vihdoin jäävät tähän rakastettuun kotimaahansa kuolemaan. Tavallisesti ovat nämä entiset merimiehet köyhiä, sillä nuoruudessaan eivät he ole tienneet säästää mitään vanhojen päiväinsä varaksi, ja moni heistä käy viimeiset aikansa talosta taloon kerjäten, ellei pitäjäs muulla tavalla ole heistä huolta pitänyt. Useammat heistä ovat rehellisiä, pian lapsellisia olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista, mihin heillä kumminkin olisi ollut tilaisuutta. Moni heistä on ollut vaaroissa semmoisissa, joita emme me, maa-moukat, voi aavistaakaan. Ja kun he meiltä leipä-kultaa pyytävät, emme ensinkään osaa ajatellakaan, mitä kaikkia pyytäjät ovat kärsineet ja nähneet. Mutta jos silloin sattuu puheeksi tapauksia heidän elämästään, sattuu puheeksi vaaroja, missä he ovat olleet, haaksirikkoja, joita he omin silmin ovat nähneet, joissa heidän oma henkensä on ollut onnen nojassa, — niin onpa silloin kuin muuttuisi vanha kerjäläinen toiseksi olennoksi. Muistot, mitkä ovat uinailleet hänessä, heräävät; hänen silmänsä säkenöitsee ja koko hänen olennossaan astuu henkiin entistä miehevyyttä. Hänelle on merikin rakas, josko isänmaa on vielä rakkaampi; ja hän kertoo nyt kertomuksia, joita meidän täytyy ihmetellä, että hänelläkin on ollut päivänsä — sen nä'emme ja kuulemme, ja väkisinkin anastaa hän meiltä meidän kunnioituksemme.

Mutta "ei ruista missä ei rikkaa". Suo anteeksi, lukijani, että, kun nyt pyydän sinun astumaan sisään erään vanhan merimiehen asuntoon, tämä merimies ei ole aivan semmoisia, joista vasta puhuimme. Kaikissa säädyissä — ja merimiestenkään ei tee poikkeuksia tästä — löytyy, ynnä hyviä ihmisiä, myöskin niitä, joiden omatunto ja parempi tieto on kiusausten myrskyssä mennyt haaksirikkoon. Jolsan Matti oli näitä viimeksi-mainittuja. Hän oli ollut merimies, mutta mereltä toi hän maalle myrskyä ja vastatuulta; merelle jätti hän nuoruutensa puhtauden ja omantuntonsa rauhan.

K——joen pitäjäässä oli vähäisellä saarella noin 40 vuotta takaperin vähäinen asunto. Aava meri lakasi yhdeltä taholta saaren rantoja, toisilta tahoilta kiilui auringon paisteessa saaria ja moniaista kohdista mannermaa. Tälle vähäiselle saarelle oli noin 50 vuotinen mies rakentanut asuntonsa. Saari oli, niinkuin sanoimme, pieni, mutta kumminkin niin suuri, että Jolsan Matin kaikki omaisuus sinne mahtui. Ja paljon omaisuutta ei Matilla ollutkaan. Kymmenkunta verkkoja nähtiin rannalla kuivaamassa väliin, kun Matti oli poissa. Siinäpä Matin pää-omaisuus olikin.

Huone oli pieni, kalliolle rakennettu. Mannermaan puolella oli ovi, joka tupaan vei. Noin neljä kyynärää ovesta oli ovi-seinällä vähäinen akkuna ja seinällä vastapäätä, merelle päin, toinen, isompi. Pöytä, pari tuolia, isompi arkku, pata ja joitakuita pulloja — siinä kaikki huonekalut, johon ehkä vielä voimme panna kaksi pyssyä, kirves ja saha, sekä yhtä ja toista pikkukapinaa. Takan-puolimaisella seinällä nähtiin toinen ovi, joka vei pieneen pimeään komeroon, mikä sisälsi vanhoja vaateryysyjä, mädänneitä verkkoja ja muuta semmoista.

Saari oli, paitsi tätä huonetta, ihan autio. Ei puun pensasta siellä nähty, ei ääntä siellä kuulunut muun kuin tuulen, joka tuvan ympärillä pauhasi, ja silloin tällöin jonkun merilinnun. Saari oli kivinen, ja näitä kiviä oli luonto laatinut toinen toisensa päälle omituisiin muotoihin, jotta lohkareista meren-puolimaisella rannalla oli syntynyt jotakin luolan tapaista.

Samana päivänä, jona kertomuksemme alkaa, nähtiin tässä luolassa yhtä ja toista, jota ei olisi osannut arvata tällä saarella löytyvän. Mutta kun nämä kalut moniaiden päiväin perästä ovat kadonneet, niin voimme kohta sanoa, että ne eivät kuuluneet Matin omaisuuksiin; — ne olivat kaupan kaluja, joista ei tahdottu tullia maksaa ja jotka Matin avulla salaisuudessa ja hiljaisuudessa olivat saatettavat omistajansa luo.

Tällä kivisellä saarella, joka tuskin oli saareksi nimitettävä, asui, niinkuin jo tiedämme, Jolsan Matti ja — Leena hänen vaimonsa. Matti itse oli vielä parhaassa ijässään. Ja ikäänsä ja voimiinsa nähden olisi hän vielä varsin hyvin voinut kelvata merimieheksi, — jota ammattia hän olikin toistakymmentä vuotta toimittanut ennenkun rupesi erakoksi tälle autiolle kalliolle — ellei hän olisi ollut raajarikko. Hän oli näet käsi-puoli. Toisen kätensä olkapäästä saakka oli meri korjannut. Viimeiselle meriretkelle kun hän läksi — ja silloin ei hän vielä saarella asunut — oli hänellä kaksi tervettä kättä, kun hän palasi oli toinen mennyt, ja Matista ei enää ollut merimieheksi. Silloin muutti hän saarelle Leenan kanssa, jonka hän pari vuotta ennen onnettomuuttansa oli nainut.

Tämä Leena, Matin vaimo, oli miestänsä joitakuita vuosia vanhempi. Hänen kanssaan ei ollut hyvä käydä tukkanuotalle, sillä hän osasi itsensä puolustaa, ja jos suursotaan joku rupesi hänen kanssaan, niin eipä niin terävä-kielistä, joka Leenaa olisi voittanut. Leenaa pelkäsivät siis rantamaan asukkaat, mutta Leena itse ei pelännyt ketään muuta kuin miestään Mattia; ja olipa se niinkuin olla pitää, sillä onhan mies vaimon pää ja vaimon tulee miestänsä kunnioittaa. Mutta eipä tiennyt moni, mitä tämä isäntänä oleminen omassa kodossaan Matille maksoi, sillä Leena-muori ei hyväntahtoisesti ruvennut Matin alamaiseksi. Ei, useita kertoja oli hän koettanut anastaa isännyyden, varsinkin kuta vanhemmaksi hän tuli, ja siinä tarvittiin mies semmoinen, kuin Matti, pitämässä kotivaltikkaa, jottei se joutuisi Leenan käsiin. Mutta Matissa oli semmoinen koti-valtikan pitäjä, ja Leenan usein revitty tukka ja siniset posket näyttivät, että kotikuri se oli, joka pidätti valtikan Matin huostassa. Tähän kotikuriin tarvittiin voimia; sitä antamaan ei ollut kehnon miehen rupeeminen, sillä Leenan jäntevät hartiat, vahva vartalo ja kovat kädet osoittivat, että hänellä oli täyden miehen voimat. Hänen suuret harmaat silmänsä iskivät tulta, kun hän oli suutuksissa, ja näitä silmäniskuja pelkäsivät rantanaapurit, sillä samaten kuin ukkosen leimu usein lyö milloin mihinkin, niin eipä aikaakaan ennenkuin oli Leenan nyrkki näyttänyt, etteivät hänen silmänsä turhaan tulta iskeneet.

Mutta vaikka Leena oli jotenkin pikaista luontoa, niin vallitsipa tavallisesti hyvä sopu hänen ja Matin välillä. Leena oli uuttera työssään ja hyvästi olisivat Jolsan saaren asukkaat tulleet toimeen, ellei viinaa olisi löytynyt. Mutta niin pian kuin oli jotakin ansaittu, muutettiin raha viinaan ja silloin heiluivat verkot rannalla ja tuvasta kuului milloin lauluja, milloin torua — ja seuraavana päivänä vallitsi saarella ja tuvassakin syvin hiljaisuus, sillä asukkaat — — nukkuivat. Lankokin — aika-iso englantilainen koira, jonka Matti viimeisellä meriretkellään penikkana oli tuonut kotiinsa — makasi semmoisina päivinä veneessä rannalla ja tiesi, että tämä päivä oli hänelle paaston päivä.

Syyskuu oli loppuun kulumaisillaan. Päivä oli yöksi muuttumaisillaan. Matti ja Leena olivat aamusta asti olleet kiireessä työssä, eikä edellisenä yönäkään ollut kumpikaan heistä joutanut, ei niin silmänräpäystäkään levätä. Silloin oli näet lähellä olevasta laivasta, jota ei auringon nousun aikana enää näkynyt, veneitä kulkenut ehtimiseen saarelle, ja veneistä oli kaluja kannettu tuohon saarella olevaan luolaan. Saarella oli silloin ollut liikettä. Seuraavana päivänä oli siellä nähty vieras vene ja kaksi vierasta miestä. Nämä miehet olivat Matin ja Leenan kanssa työskennelleet puoleen päivään asti tuossa luolassa. Kalut olivat muutetut toisesta paikasta toiseen. Puolen päivän aikoina oli osa näitä kaluja kannettu Matin veneesen, ja kohta sen jälkeen oli Matti pystyttänyt purjeet ja hyvällä myötätuulella lähtenyt purjehtimaan mannermaata kohden. Toinen saarella olevista vieraista miehistä oli sitä ennen kiikarilla tarkastanut merta ja sanonut: "kaikki hyvin!" — Ja samalla kun Matti läksi, olivat miehet käyneet huoneesen ja heittäyneet kursailematta Matin ja Leenan aviovuoteelle, mistä kuorsaaminen pian ilmoitti heidän uneen vaipuneen.

Leena oli ollut erittäin hyvällä tuulella koko viime yön ja päivänkin. Hänen silmistänsä oli loistanut tyytyväisyys ja ilokin. Olisi luullut hänen väsyneeksi samaten kuin miehet, mutta eipä ollut Leenan väsymisestä puhuttavaa. Kun hän kuuli miesten kuorsaavan, meni hän kiiruusti heidän veneensä luo. Siinä olivat miehet vähän ennen Matin lähtöä syöneet ja Leenakin oli vierasten taskumatista saanut aika kolauksen. Tästä Leenalle hyvä mieli, ja tarkasti oli hän pitänyt silmällä paikkaa, mihin taskumatti kätkettäisiin. Sitä kiiruhti hän nyt etsimään. Eväspussin käänsi hän nurin, sillä sinne oli kaiketi viinapullo kätketty, mutta — tyhjään haki hän sitä nyt. Vieraat tunsivat näet Leenan; he olivat ennenkin olleet saarella ja samaten kuin nyt nukkuneet, mutta herätessänsä huomanneet taskumatin pirstana ja Leenan makaavan palaisien vieressä ja nukkuvan autuaallista unta. Tätä estääksensä oli toinen heistä nyt salaa ja hymyillen pistänyt taskumatin nuttunsa lakkariin, Leenan sitä huomaamatta.

Naurusuin oli Leena mennyt veneen luo. Hymyhuulin oli hän tarttunut eväspussiin, mutta kun hän näki itsensä petetyksi, kun hän huomasi, ettei siinä viinapulloa ollutkaan, niin silloinpa muuttui hän ihan toisellaiseksi. Nauru katosi hänen huuliltaan, hänen silmänsä iskivät tulta, ja kuin riivattu hyppäsi hän veneestä maalle.

"Te h——tin narrit! Te muukalais-naasikat, te s——n juottovasikat! Kehtaatte tämmöistä petoskauppaa tehdä! Mihin ovat pullon kätkeneet? — — — Kielilakeni on kuiva, että halkeaa! Lempo teidät korjaa, te juutakset, jotka ette suo vanhalle suulle kastetta". Ja ämmä näin höristen alkoi tarkastella luolaa ja rantaa, mutta turhaan, pulloa ei löytynyt.

"Olisiko Matti, se peikkojen pesä, saanut käsiinsä sen?" — mietti ämmä, kun vihdoin viimein oli hakemasta lakannut. — "Mutta mitä hän sillä tekisi? Hän ei juo merellä, hän tietää tehtävänsä, se hunsvotti… Hän ei ole ottanut sitä. Täällä se pitää löytymän!" — Ja ämmä levitti sieraimensa, ikäänkuin olisi hän hajusta tahtonut huomata, missä aarre talteusi.

"Olisivatko ne kanaljat kuljettaneet sen tupaan… Katsella saa —". Ja eukko riensi tupaan. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Jos ei pulloa sieltä löytyisi, turhaan sitten etsiminen. — Hän avasi hiljaan oven. Vuoteessa kuorsasivat merimiehet. Hän pudisti nyrkkiä heille ja mumisi hiljaan itsekseen. Hän tarkasteli huoneen kaikki paikat — turhaan. Hänen himonsa olivat nyt niin kiihtyneet, että kuola valui hänen suu-pieluksistaan. Mutta turhaan haki hän. Silloin vihan vimmassa lähestyi hän jälle vuodetta, aikoen väkisten ottaa, mitä ei varkain saanut. Hän kyykistyi herättääksensä miehiä, mutta — — kas nyt! Jo välähti hänen silmistänsä, hymyily palasi jälle hänen huulillensa, koko hänen muotonsa kirkastui. Hän oli nähnyt toisen nukkuvan miehen lakkarin suusta pullon suun tuikkaavan. Hän sieppasi pullon, mutta varovasti, ja kuin sotilas, joka voitettu lippu kädessä riemuitsee, hiipi hän hiljaan tuvasta ulos.

"Te pullojunkkarit, hi, hi hii, hiih!" nauroi hän. "Koetitte Jolsan Matin muijaa pettää, hi hih!" Ja nyt ilmoitti hiljainen: "pull, pull, puli" että eukko oli maku-juomansa nautinnossa.

Aika kolauksen oli hän pullosta ottanut. Läähöttäen kirvoitti hän pullon suun huuliltansa. "Te koetitte pettää minua, mutta jos minä — — — hi hi!" — Ja varoin laski nyt Leena pullon maahan, hiipi hiljaan komeroon, toi sieltä vanhan kannun-mitan, kaasi siihen viinan, täytti puteliin merivedellä ja vei sen tupaan, missä hiljaan pisti sen entiseen paikkaan. Nyt vasta loisti ilo muijan harmaista silmistä, nyt kun kivellä istuen tuon tuostakin naukkasi kannumitasta.

Pullo oli ollut tuopin vetävä; siitä oli toista kortelia juotu kun se Leenan käsiin joutui; hän siis sai täyden määränsä. Mutta jokainoan pisaran juoksutti hän kurkkutorveansa alas ja sitä tehden joutui ämmä aina yhä iloisemmaksi. Vihdoin, kun oli viimeinen pisare saapunut ämmän suuhun, heitti hän kannun-mitan kauas tyköään.

"Te … naasikat!… Tuon verta! … kahdelle mie—helle!…" hörisi hän ja kaatua pölähti kiviselle rannalle.

Ilta oli yöksi muuttumaisillaan, kun vihdoin viimein merimiehet tuvassa heräsivät. He hypähtivät kiiruusti vuoteelta, kun näkivät, että aurinko jo oli laskeunut ja että jo oli jotenkin pimeä.

"Nyt perhana meidät korjaa!" huusi toinen… "Olemme nukkuneet liika kauan. Nyt kiiruusti mannermaalle".

"Leipäpala ja naukki ja valmis olen" — sanoi toinen, vetäen esiin pullon lakkaristansa. — "Missä muija menee, kun ei nyt ole täällä? Aina ennen se viinan hajun tunsi", ja mies kallisti pulloa suuhunsa. — "Mitä riivattua! —" huusi hän — "mitä perhanaa! Kuka lempo on viinan suolavedeksi muuttanut? — Muija! Matin Leena, se ilkiö sen on tehnyt!" Ja vihoissansa heitti hän pullon tuhannen pirstaksi lattialle.

Suutuksissansa riensivät miehet veneensä luo. Rannalla näkivät he
Leenan, joka yhä vielä humalassaan nukkui.

"Luulit tehneesi hyvänkin työn", lausui se miehistä, jonka lakkarissa viinapullo oli talteunut; — "mutta et suuresti kiitä meitä, kun heräät". Ja tämän sanottuansa otti hän esiin puukkonsa ja ajoi kiiruusti puolet hivuksista Leenan päästä. — "Ota se vesi-kopin merkki päähäsi, viina-varas" — sanoi hän.

Kotvan ajan perästä ei nähty saarella muuta elävätä kuin Leenaa, joka yhä vielä nukkui, ja Lankoa — koiraa —, joka Matin veneen sijalla makasi.

* * * * *

Seuraavana aamuna heräsi Leena omassa vuoteessaan, kun aamun ensi säteet koittivat. Hänellä oli himeä muisto eilisestä tapauksesta, ja tämä muisto yhä selveni, kuta enemmän hän sitä mietti. Hän nousi vihdoin istualle; hänen päänsä oli raskas. Hän kulki hoperoiden ovelle ja siitä vähäiselle lähteelle likelle luolaa. Siellä nyt kelpasi muijalle vesi. Juotuansa juohtui kaikki eilispäivän tapaukset hänen mieleensä, ja hän haki kannun-mittaa — — "jos siinä vielä ehkä löytyisi pisarekaan". Mutta kannun-mitta oli tyhjä. Huo'aten otti ämmä sen ja kulki tupaan jälle.

"Missä hiideessä Matti viipyy! Hänellä olisi varmaankin vähän kastetta kuivalle kielelleni", mumisi eukko ja heittäysi jälle vuoteellensa. Mutta kiiruusti hypähti hän siitä nyt ylös ja silmäsi sitä tarkkaan. Ei, hänen silmänsä eivät valehdelleet — siinä, ihan hänen vieressään, missä hän vasta oli maannut, makasi pieni kaksi-vuotinen poika. "Noh, kaikki pyhät", huusi ämmä. — "Sen sanon minä! Olisiko tuo minun lapseni, yöllä saamani! Mistä Jumalan nimeen on poika tähän tullut!" — Ja käsin kupeissansa seisoi ämmä kauan ja katseli poikaa. — Silloin kuuli hän kuorsauksen kamarista. Hän riensi avaamaan ovea ja näki Matin makaavan verkkoryysyjen päällä.

"Kylläpä olen perhanasti nukkunut, kun en huomannut Matin kotiintuloa! — Ja miten hiiden lailla jouduin minä omaan vuoteeseni? — Milloin läksivät miehet? — — Onko nyt kaikki noiduttua!" — huusi hän kurkkunsa täydeltä, sillä hän oli sattunut käymään käsin päätänsä ja tuntenut, että toinen puoli oli keritty. Poika heräsi ja rupesi itkemään. "Ulos sinä, lemmon sikiö. Mistä perhanasta oletkin tullut! Suus kiini, tahi sinun juubeli korjaa! Minä olen Jolsan Leena!… Herras-lapsi!" huusi hän hämmästyen, kun poika heitti pois peitteen, jotta vaatteensa näkyivät. "Herras-lapsi… Matti on sen pelastanut veden hädästä. No noh, älä itke lapsi, ei Jolsan Leena ole paha…! Sinun pelastuksesta aina joitakuita kolikoita lähtee… Älä itke lapseni! älä" — ja Leena koetti kaikin mokomin lepyttää pienoista, mutta turhaa.

"No huuda sitten, sinä vintiön tuoma!" ärjäsi eukko ja peitti vanhalla hauteella paljaan päänsä… "Kuka Lempo on hivukseni teilannut… Matti! … Miehet?"

Ei kumma, että lapsi itki, sillä heräsipä Mattikin vihdoin viimein eukon huudosta ja kirouksista ja astui unihorroksissa kamarista. — "Korento käteesi ja takaanpa, ettei ole pääpiru julmempi kuin sinä nyt tuossa" — sanoi hän. "Mitä siinä huudat kuin riivattu, vai kihelmöikö humala päässäsi, sinä viina-lekkeri — häh! Ja mikä on pääsi nylkenyt, sinä emäsika? — Nyt jos mielesi tekee säästää vanhoja sorkkaluitasi, niin ole ääneti, että saa väsynyt nukkua tahi, lempo vie, saat tästä" — ja Matti pudisti nyrkkiänsä.

"Sanohan mistä lapsi on — —"

"Sen ehdit huomenna tietää … ole huutamatta penikka!… Tuki kappa kivejä sen suuhun, jotta herkeää rääkkymästä". — — Ja Matti meni jälle kamarikomeroon ja löi oven kiini.

II.

Veljekset.

Mannermaalla, puolen virstaa merestä, toista peninkulmaa Jolsan saaresta on Rytilän kartano. Vähäinen puro tahi joki juoksee sen vierestä mereen. Joen rannalla on ihana kryytimaa ja sen sisässä seisoo Rytilän kartanon asuinhuoneet.

Rytilän kartano on suuri sekä veroltansa, että maa-alansa suhteen. Sen viimeiset omistajat olivat olleet aika hyviä maanviljeliöitä ja senpä tähden oli nyt kartano kaikin puolin hyvässä kunnossa. Sen avaroilla pelloilla teki kolmatta kymmentä torpparia työtä. Sen laajilla laitumilla ammoi viisikymmentä lehmää. Sen heinärikkailla niityillä nähtiin lato pian ladon vieressä, täynnä heiniä nyt, sillä niitto-aika oli jo toista kuukautta takaperin loppunut.

Ihanalla paikalla seisoi Rytilän kartanon asuinhuone. Sen ylikerrasta oli näkyala varsin avara: kaunis ryytimaa tuuheine puineen meren rantaan asti ja siitä sitten meri saarinensa. Yhdeltä taholta ei silmä maata eroittanut. Kauniina pilvettöminä päivinä siinti taivahan rannalta vähäinen saari — Jolsan saari. Muuta mitään ei tältä taholta nähty kuin merta, aavaa merta. Kartanolta meren rannalle kävi käytävä, jonka tuuheat, korkeat pihlajat varjosivat, ja pitkin joen vartta nähtiin tiheä orjantappura-pensasto, jonka takana kävi polku meren rannalle.

Iloista, onnellista oli olla Rytilässä. Vieraat ihmettelivät sen ihanuutta ja kadehtijat kadehtivat sen omistajaa. Mutta kumminkaan kuka kadehtijoista olisi tahtonut astua omistajan sijaan!

Kamarissa, missä kaikki osoitti rikkautta ja ylöllisyyttä, makasi vuoteellansa vaalea mies. Hänen silmänsä, joista kumminkin kirkkaat säteet lensivät, makasivat syvällä päässä. Koko hänen muotonsa osoitti kuoleman kanssa taistelevaa, joka jo itsekin on huomannut, että kuolema on voiton puolelle päässyt. Hän oli kumminkin vielä nuori, tämä mies, vielä ei ollut hän kolmatta vuosikymmenystään nähnyt. Tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli koko patteria rohtoja; mutta mitä ne kuolemalle taisivat!

Hän on nukkunut ja vasta herännyt. Hän silmäilee nyt kirkkailla silmillä seinällä vastapäätä vuodettaan olevaa kuvaa. Kuva oli ihanan nuoren naisen — hänen vaimovainaansa, joka toista vuotta takaperin oli löytänyt viimeisen vuoteensa siinä kirkkomaassa, joka nyt puolisoa odotti. Hän silmäili kuvaa ja hymyili, sillä lääkäri, joka vasta oli Rytilästä lähtenyt, oli hänelle suoraan sanonut, että hänen elämänsä nuora oli katkeemaisillaan, että hänellä ei enää ollut monta päivää jälellä.

Akkunan vieressä istui provasti Wern. Hän katseli surullisesti sairasta. Hänelle oli sairas uskonut kalliimman aarteensa maailmassa, ainoan poikansa, pienen kaksi-vuotisen. Ennenkun isä väsymyksestä uneen vähäksi ajaksi vaipui, oli tämä pieni poika seisonut hänen vuoteensa vieressä ja nauranut hänelle. Isä oli puristanut pienosen kättä ja sanonut, viitaten provastiin: "tuossa on, Kaarle, sinun isäsi, kun minä olen kuollut; kasva hänelle iloksi, niin ilahutat sinä samalla minuakin". — Ja provasti Wern oli hellästi isän nähden syleillyt pienoista ja luvannut olla hänelle todellinen isä. — Sairas oli sitten kirjallisesti ilmoittanut viimeisen tahtonsa. Kihlakunnan tuomari oli kirjoittanut mitä sairas lausui, ja kaksi todistajaa oli piirtänyt nimensä jälkeen-säätöksen alle. — Tämä työ oli vienyt voimat sairaalta ja väsymyksestä oli hän nukkunut.

Nyt oli hän jälle herännyt. Provasti Wern oli kahden kesken sairaan kanssa.

"Kiitoksia lupauksestanne, hänenkin puolestaan", sanoi sairas. "Minä näin unta, niin kaunista unta. Minä näin Amandan, joka hymyili minulle, niinkuin autuas hymyilee. Minä näin teidänkin ja pienen Kaarlen, jonka Amanda pani teidän helmaanne. Minä en enää murehdi Kaarlen kohtaloa, minä tiedän, ettette te petä minua, eikä häntä".

"Ole vakuutettu siitä" — vastasi provasti.

"Jos olisi Konrad täällä, jos olisi hän laskenut kätensä käteeni — — niin kuolisin mielelläni. — — Mutta missä on hän?"

"Kahdesti on häntä käyty tänään hakemassa; viimeinen kysyjä tiesi kertoa, että hän oli lähtenyt kalastamaan" — —

"Ja täällä kuolee hänen veljensä, joka tahtoisi puristaa hänen kättänsä" — huokasi sairas. "Jos ymmärtäisin, jos voisin aavistaa miksi hän minua vihaa, — miksi hän ei ole käynyt minua katsomassa… Hänen sydämensä on jäästä" —

Ovi aukeni samassa ja hiljaan astui keski-ikäinen mies sisään. Hän oli vahvavartaloinen ja käyntinsä osoitti merimiestä. Hänen hivuksensa olivat mustat ja osaksi valuneet alas hänen otsalleen, ja niitten alta tuikki kaksi terävää silmää. Hänen kasvonsa olivat ahavettuneet, jopa jotenkin mustat; pitkä arpi teki ne rumaksi. — Sairas oli tuskin nähnyt tämän miehen ennenkuin hän koetti nousta — —

"Konrad!" huusi hän. "Sinä tulit! Minä puhuin sinusta; minä kaipasin sinua. Kiitos tulemastasi, veli".

Veljeksi kutsuttu tirkisteli pienillä silmillänsä sairasta. Näissä silmissä asui ajatus, mutta mikä, sitäpä ei voinut sairas niistä lukea; ja jos hän olisi voinut nähdä, mitä veljen mielessä liikkui, niin ei hän olisi hänelle oikaissut laihaa vapisevaa kättänsä puristettavaksi.

Konradiksi kutsuttu puristi tätä kättä. — "Sinä olet huonona sairassa, veljeni?" sanoi hän. "Minä tiesin, että sinä olit kivuloinen, mutta näin huonoksi en sinua uskonut, muuten olisin ennen tullut sinua katsomaan".

"Minun päiväni on kulunut", vastasi sairas. "Mutta ennenkuin ummistan silmäni viimeiseen uneen. Sano Konrad, mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat?"

Konrad piti sairaan kättä yhä vielä kädessänsä. Kummallisia ajatuksia ajoivat toinen toistansa takaa hänen aivoissaan, se näkyi hänen silmistänsä, jotka milloin olivat kirkkaat, milloin himmeät, milloin sumuiset. Hän seisoi siinä sairaan vuoteen vieressä kauan sanaa sanomatta, silmäillen milloin sairasta, milloin provastia, milloin ulos ryytimaata, milloin taasen merta. Vihdoin lausui hän kovasti:

"Minäkö vihaan sinua? Mistä sinä olet niin hulluja ajatuksia saanut?"

"Sinun käytöksestäsi minua kohtaan, Konrad! Kun sinä lähdit merelle, olin minä pieni poikainen; mutta sinä olit minulle paha. Sen minä hyvin muistan, Sinä löit minua, milloin vaan taisit, ja kun isämme siitä sinua nuhteli, osoitit sinä yhä vaan pahempaa mieli-alaa minua kohtaan. Muistatko vielä erästä Elokuun ehtoota, jolloin sinä töyttäsit minun veneestä mereen, johon epäilemättä olisin hukkunut, ellei Jolsan Matti olisi minua siitä pelastanut? Minä olin tottelematon sinulle silloin, minä olin ylpeä, sillä minä olin Rytilän maan perillinen. — Anna minulle anteeksi, että loukkasin sinua. Mutta olinpa silloin vielä varsin nuori, vasta kahdeksan-vuotinen… Muistatko mitä samana ehtoona tapahtui juuri tässä kamarissa isämme ja meidän välillä? Muistatko niitä sanoja, joilla silloin loukkasit hänen hellää sydäntänsä? Sinä muistat ne, sillä sinä karkasit merelle samana yönä… Sitten olit sinä meille tietämättömissä monta vuotta… Vihdoin tulit takaisin, kun jo luulimme sinun kuolleeksi. Sinä tulit minun kihlauspäivänä; isäni syleili sinua, minä riensin sinulle kättä tarjoomaan; — — sinä et vastannut isän syleilylle, sinä et antanut minulle kättä. Sinä vihasit isää, sinä vihasit minua, mutta sinä rakastit Amandaa… Minä tiesin sen, enkä sitä pannut kummaksi, sillä häntäpä kaikki rakastivat. Sinä koetit houkutella Amandaa minulta, ja kun ei se onnistunut, katosit sinä taasen. Ja taasen kului vuosia. Isä kuoli, Amanda seurasi häntä pian hautaan. Minä luulin olevani pienen Kaarlen kanssa ainoa suvustani, kun sinä taasen ilmestyit. Mutta nyt et sinä käynytkään Rytilässä; sinä ostit itsellesi talon pari virstaa täältä, etkä ollut tietävinäsikään, että sinulla Rytilässä oli veli. Nyt olet sinä jo kolme kuukautta ollut näillä seuduilla, mutta mitätön olen ollut sinulle, koska eivät kutsumukseni, joita useita olen lähettänyt, ole saaneet sinua minua katsomaan. Konrad, nyt kysyn minä viime kerran: mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat? Minä olen kysynyt sitä itseltäni, mutta en ole siihen kysymykseen löytänyt vastausta. Sillä ethän ole niin pitkävihainen, että tuo pieni tapaus nuoruudestani enää kytisi sinussa?"

Sairas oli puhunut tyyneellä, hiljaisella, pian rukoilevalla äänellä. Nyt kun hän lopetti, katsoi hän silmillä, jotka olivat kirkkaat, niinkuin ne usein keuhkotautisella ovat, veljeänsä. Konrad näytti liikutetulta. Hän yhä vielä piti veljen kuumaa kättä kädessään, ja hän yritti useita kertoja vastaamaan, ennenkuin vihdoin hänen sanansa kuuluivat:

"Minä en vihannut sinua … minä kadehdin sinua; siitä syystä en voinut sinua kärsiä".

"Minun aavistukseni oli siis oikea! Konrad, jos olisit minun kihlauspäivänäni nuo sanat sanonut, niin olisin minä lausunut: jaetaan Rytilä, ota kumpi puoli tahdot".

"Sen sinä olisit tehnyt?" huusi Konrad, ja hänen pienistä silmistänsä loisti polttava leimu; mutta se leimu katosi ja silmä himmeni. Hänen ruumiinsa värisi vähän; hän heitti veljen käden, hän nousi ja meni akkunan luo. Järvellä tuli vähänen venhe Rytilän rantaa kohden soutaen. Konrad oli tuskin ehtinyt nähdä tämän, ennenkuin hän kiiruusti vetäysi takasin likemmäksi sairaan vuodetta. Hän oli vaalennut, niin vaalennut kuin hänen ahavettuneet kasvonsa saattivat vaaleta. Veneessä istui vaan ainoa mies, Jolsan Matti. Hänkö sai Konradin vaalenemaan?

Kotvan aikaa kului. Sairas seurasi silmillään veljeänsä. Kukaan huoneessa ei puhunut. Vihdoin nousi provasti, joka oli ollut äänetön todistaja veljesten yhtymiseen. "Antakaa kateuden kadota, herra Kornman, antakaa vihan sammua; suokaa veljenne erota maailmasta sovitettuna teidän kanssanne!"

Konrad oli veljensä puhuessa tuon-tuostakin silmäillyt vanhaa provastia; sitten oli hän unohtanut hänen läsnä-olonsa; nyt heräsi hän ikäänkuin tuskallisesta unesta. Hän kohotti olkapäitänsä, vaaleus katosi; silmänsä tuijottivat kummallisesti. Mutta hänen olentonsa muuttui samassa ja hän sanoi:

"Minä olen tehnyt väärin sinulle. Minä huomaan sen surulla nyt. Anna minulle se anteeksi. Itse olen minä enemmän kärsinyt tästä kateudesta kuin sinä… Tämä kateus sai minun karkaamaan isäni huoneesta, sai minun ulos autioon maailmaan. Ollut ja mennyt on se aika. Miksi vanhoihin haavoihin kosket?"

Ilon leimaus leimusi sairaan kirkkaista silmistä. Hänen kasvonsa valistuivat.

"Niin on viimeinen toivoni maailmassa täytetty", sanoi hän.

Sovinto veljesten välillä oli täydellinen, ainakin sairaan puolesta. Sairas puhui kuluneista, puhui tulevista ajoista; ja kuluneista ajoista kun hän puhui, puhuipa hän silloin enimmiten Amandasta, suloisesta vaimostaan, mutta kun hänen ajatuksensa juoksu sai hänet tulevaisuuteen silmäämään, näkipä hän enimmiten vaan Kaarlea, pientä iloista poikaansa.

Konrad antoi hänen haaveilla. Eipä ollut varmaa, että hän kuuntelikaan mitä sairas puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena, vaikka hän oli kuulevinansa veljen toivelauseita, vaikka hän väliin koetti sairaalle hymyilläkin. Aina väliin nousi hän ja meni akkunan luo, josta kauvan silmäili merelle. Sieltä ei nyt kumminkaan enää mitään näkynyt. Jolsan Matin vene oli kadonnut niemen taakse suurelle lahdelle, joka eroitti Rytilän Koivikosta, kapteeni Konrad Kornman'in tilasta,

Mutta sairas puhui yhä vaan pojastansa. Hän uskoi hänen, sanoi hän, sovitetulle veljelleen, jonka hän käski ynnä provastin pitää silmällä, ettei pieni Kaarle poikkeisi pois avujen tieltä. "Minä olen tehnyt testamenttini", lisäsi hän. "Minä panin pienen Kaarlen provasti Wernin huostaan; sinun vihasi, Konrad, esti minun uskomasta hänet sinulle. Mutta nyt, valvokaa yhdessä hänen tulevaisuuttaan. Rytilän ja kaiken omaisuuteni olen minä hänelle antanut; ne olivatkin hänen, sillä ne olivat minun äitini. Valvokaa, ettei rikkaus saa Kaarlea pilata".

Näitä sanoja kuuli Konrad, se nähtiin varmaan, sillä omituiseen hymyyn levisivät hänen huulensa, kun sairas puhui omaisuudestaan. Mutta hymy katosi pian, ja vakavalla äänellä lupasi hän tehdä, voimiensa mukaan, mitä veli häneltä vaati.

"Hyvin teit" — sanoi hän — "kun provastille uskoit pienen; minussa ei ole lapsen kasvattajaa; minä siihen lisäksi en kauan menesty maalla. Jos olisit tahtonut pojastasi merimiestä, olisin minä jonkun vuoden perästä voinut ottaa hänet merelle, mutta minä tiedän, että sinä kamoksut merta".

Vielä kotvan aikaa puhui sairas, mutta väsymys alkoi jo voittaa hänet. Hänen puheesensa sekausi haaveksimisia, ja sanansa osoittivat nyt tuon-tuostakin, että kuume oli anastanut hänen sielunsa voimat. Provasti havaitsi tämän. — "Hyvää yötä! Te tarvitsette lepoa" — sanoi hän. "Teidän hoitajaanne tahdon käskeä. Tulkaa kapteeni Kornman!"

Konradin käsi makasi taasen sairaan veljen käsissä. "Hyvästi!" sanoi hän. Kamarissa vallitsi melkoinen pimeys; mutta pimeydenkin läpi tunkeusivat sairaan silmäilykset. Konrad tunsi sen. Olipa hänestä kuin olisivat ne polttaneet häntä. Värisipä hänen ruumiinsa kun sairaan jäähyväiset kaikuivat hänen korvissaan: "Hyvästi, Konrad! Valvo pienen Kaarlen tulevaisuutta!"

Kun Konrad tuli toiseen huoneesen, huokasi hän syvästi. Oli kuin olisi suuri kuorma vyörynyt hänen sydämeltään.

"Suokoon Jumala, että vihanne viimeisetkin tähteet olisivat kuoleuneet!" sanoi provasti Wern hiljaan.

Konrad et vastannut mitään. Hänen silmänsä olivat käännetyt pieneen vuoteesen, missä pikkuinen kaksi-vuotinen poika nukkui. Pieni Kaarle ei tietänyt lapsuutensa viattomuudessa aavistaa mitä hän juuri nyt oli kadottamaisillaan. Hän nukkui lapsen rauhallista, makeaa unta. Provastikin huomasi hänen: "Pieni raukka! Niin nuori ja kohta aivan orpo maailmassa!" sanoi hän hiljaan.

Konrad, joka muutama silmänräpäys oli nukkuvaa katsonut, läksi kiiruusti. Provasti, kun näki hänen menneeksi, lausui itselleen:

"Jumala tietää…!"

Mitä hän ajatteli, kun hän nämä sanat lausui, sitä ei hän ilmoittanut.
Hän siunasi pientä nukkuvaa.

III.

Rikos.

Kun herra Kornman tuli kotiinsa, oli jo yötä kotvan kulunut. Kynttilä paloi hänen kamarissaan ja keski-ikäinen nainen istui sen valossa, sukkaa kutoen. Tämä nainen oli varsin uninen; monesti oli hän säikähdyksellä herännyt unelmistaan. Kun hän vihdoin kuuli ovea avattavan ja näki Konradin astuvan sisään, huokasi hän: "Jumalan kiitos!"

Konrad iski häneen epäilevän silmäilyn. "Onko kukaan käynyt minua tapaamassa?" kysyi hän synkällä äänellä.

"On, käsipuolinen merimies on teitä jo kauan odottanut".

"Ei kukaan muu!"

"Ei!"

"Käske hänen tulla puheelleni!"

Nainen meni ja Konrad kulki pitkillä askeleilla edestakaisin kamarissaan. Hänen pienistä silmistään välkkyi nyt lujuus semmoinen, joka ei tiedä muuta kuin maaliansa. Hän seisahtui aina väliin silmänräpäykseksi ja tirkisteli näillä kummallisen rohkeilla silmillään erästä pientä lipasta, joka oli työnnetty kamarin pituu-seinän vieressä olevan sohvan ja syrjä-seinän väliin. Mutta tämä seisahtuminen oli niin pikainen, ja Konrad alkoi taasen niin kiiruusti kulkuansa, että tuskin olisi huomattukaan hänellä tässä pienessä lippaassa olevan jotakin, jota hän mietti. Vihdoin aukeni ovi ja unisena astui Jolsan Matti huoneesen.

"Sinä olet minua kauan odottanut" — sanoi Konrad. "Oletko vielä sama mies kuin ennen?"

"Melkeinpä, luulisin ainakin", vastasi tullut ja nauraa irvisteli rumasti.

"Vaikka olisikin kysymys asioista, jotka tavallisesti saavat hellätunteisia vapisemaan?"

"Vaikka! Mutta puhukaa suunne puhtaaksi, siitä saanen tietää, mitä tahdotte ehdoitella. Talvi on tulossa eikä Jolsan saarella eletä, ellei ole millä elää".

"Ole siitä huoleti…" Ja Konrad meni muutamia askeleita Mattia lähemmäksi, katsoa tuijotti häntä terävästi silmiin ja kysyi kovalla äänellä: "Vaivaisiko salamurha raskaasti miehen omaatuntoa?"

"Salamurha!… Herra kapteeni, mitä toki mietitte?"

"Temmata pois tieltä velipuoleni pojan, joka kieltää minulta Rytilän maan".

"Se on, sanon ma, suora puhe ja siihen vastaan minä suoraan: en rupee semmoisiin… Mutta", lisäsi hän vähän ajan kuluttua — "mitäs antaisitte?"

"500 helisevää kolikkoa on palkkasi".

"Entäs veljenne…?"

"Hän sairastaa, niinkuin tiedät, keuhko-tautia; minä olen vasta käynyt häntä katsomassa. Hänestä tekee kuolema lopun ilman meidän avuttamme".

Jolsan Matti ei vastannut mitään tähän, hän vaan siinä seisoa töllisteli… Konrad alkoi taasen kulkuansa. Hän tunsi miehen, jolle oli ehdoituksen tehnyt; hän tiesi, että kytevä säkene, kun se saa palaa omia aikojansa, vihdoin sytyttää ilmi-tulen.

Hän ei tässä pettynytkään. "500 kolikkoa! Milloin saan minä ne, jos —?"

"Niin pian kuin poika on kadonnut".

Taasen kului kotvan aikaa, jona ei kumpikaan puhunut.

"Mutta jos joudun kiini, niin koskee se päätäni", lausui Matti vihdoin.

"Se on sinun oma asiasi; juuri vaaran tähden on palkkasi niin suuri".

"Ja te saatte vaivatta, vaaratta Rytilän kartanon…"

Herra Konrad ei ollut kuulevinansa tätä lausetta. Hän silmäili kelloa.
"Sano ajatuksesi, päätöksesi pian; aika on tärkeä".

"Kuinka pian poika olisi…?"

"Ennen huomis-auringon laskua. Ja jos sukkelasti ja hyvästi asiasi teet, saat siitä erittäin 50 ruplaa".

"Ennen huomis-auringon laskua…" mutisi Matti ajattelevasti, ikäänkuin olisi kysymys ollut varsin tavallisesta, vähäpätöisestä asiasta. "Aurora laiva tulee varmaankin kotiin näinä päivinä, silloin on aina vähin minunkin ansaittava saarella. Mutta 550 ruplaa! Tosin on patroni, veljenne, ollut minulle varsin hyvä, mutta 550 ruplaa — — Herra kapteini, minä suostun kauppaan, mutta en ennen kuin on patroni kuollut".

"Ennen huomis-auringon laskua. Nyt on maanantai-aamu, siis ennen tiistain, huomis-päivän iltaa olen minä Rytilän herra, jos sinun on mieli saada palkkasi".

"Perhana! herra kapteeni, te panette minut lujalle. Toinen oli laita Espaniassa, siellä ei muuta kuin olkoon menneeksi… Mutta tämä, joka nyt on tiellänne, on lapsi vielä. Hyi! ilettää!"

"Ei pitkiä puheita nyt enää. Mitä vaadin, sen tiedät; palkkasi saat tästä", — ja kapteeni avasi arkun, jossa Matti näki runsaasti hopeaa. — "Nyt mene, ja jos keskiviikko-aamuna todistat, että työ on tehty, niin ovat rahat omasi".

Matti tunsi arvattavasti ennaltaan kapteenin, sillä hän ei enää sanonut mitään. Hän silmäsi kumminkin, ennenkuin lähti, arkkua. — — Yö oli kolkko ja pimeä. Kylmä tuuli puhalsi ja synkistä pilvistä oli vettä ruvennut pisaroimaan. Herra Konrad ei ajatellut aikaa. Hän yhä jatkoi kulkuaan ja viserteli hiljaan, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku miete veti hänen huomionsa.

"Seuraus olkoon, mitä tahansa" — mutisi hän… "Jos poika katoo tietämättömiin, ei voi kukaan, ei edes provasti Wern, minussa aavistaa hänen kadottajaansa; mutta jos hän huomataan murhatuksi?… No, se, joka elää, näkee". Ja kapteeni meni hiljaan lähimmäiseen huoneesen, mihin nainen, jonka vasta näimme, oli vetäinnyt. Mutta kapteeni tuli kohta takaisin ja mutisi itselleen; "hän nukkuu toki; kummapa, etten voi tottua varovaisuuteen; maallakin luulen olevani laivassani".

Tällä välin oli Matti kulkenut ulos sateesen. Veneensä vieressä seisoi hän mietiskellen olisiko lähteminen saarelle vai jääminen mannermaalle.

Kolkko yö ei miestä pelättänyt; sade, joka vähitellen kasteli vanhaa ruumista, ei häntä saanut vilustumaan; esitys, minkä hän vasta oli kuullut, ei häntä hämmästyttänyt. Tämä esitys ajoi hänen ajatuksiansa milloin minnekin, mutta aina palasivat ne kapteeni Konradin rahalippaasen, ja usein kuului miehen huulilta nuo lumoavat sanat: "550 ruplaa!" Mutta Matti ei siinä kumminkaan ollut taistelussa omantuntonsa kanssa; omaatuntoa oli hänellä tosin kerran ollut; mutta sen ääni oli jo aikoja takaperin vaiennut; se ei häntä enää missään estänyt. Ihmisiä löytyy maan päällä tarpeeksi asti, jos toinen tahi toinen ennen aikaansa kuoleekin — oli hänellä tapa sanoa; mutta nyt oli kysymys lapsesta, joka tuskin vielä oli eloon ehtinyt. Esitetty rikos siis Mattia iletti, niinkuin hän vasta oli esittäjälle lausunut. Mutta toiselta puolelta loistivat hopea-kolikot niin kauniilta. Kauan seisoi Matti siinä kahden vaiheella. Useita kertoja oli hän syössyt veneensä vesille, mutta jälleen taas vetänyt sitä maalle. Tämmöisessä pulassa ei ollut Jolsan Matti koskaan ennen ollut.

"Lempo tässä seisokoon!" mutisi hän vihdoin. "Pieni temppu vaan, ja minä olen rikas mies, tahi … jos jätän tempun tekemättä, jään köyhäksi kuten ainakin. Ilettää tosin perhanasti, mutta … narrihan minä olisin, jos työntäisin pois tyköäni tuon suuren summan… Sitä en tee, en lempo soikoon". — Ja Matti työnsi vihdoinkin taasen veneensä vesille ja alkoi soutaa kaiken voimansa takaa, jott'ei tuo päätös enää pääsisi horjumaan.

Matka Koivikolta Rytilään oli jotenkin pitkä maatse, mutta sitä vastoin vettä kulkein hyvin lyhyt. Ulos mereen pistää kolme nientä; toisella, äärimmäisellä näistä on Koivikon yksinäinen ja vähäinen talo, toisella, vaikka toista Suomen virstaa rannalta, Rytilä; keskimäinen niemi on osittain muokattu pelloksi, osittain niityksi. Matti kun myötätuulta oli päässyt tämän keskimmäisen niemen päähän, lakkasi soutamasta ja katseli ympärilleen. Jolsan saarta ei näkynyt; siitä hän toki ei ollut millänsäkään; pimeässä ennenkin oli hän sinne osannut. Mutta Rytilän hovin akkunoista hohti ryytimaan nyt jo lehdittömäin puitten välistä valkea. Matti tuijotteli kauan sinnepäin ja lieneepä jotakin johtunut hänen mieleensä, sillä hän, kun taasen tarttui airoihin, alkoi soutaa vastatuulta Rytilää kohden, min jaksoi.

Mitä olikin hänellä mielessä?

Jos olisi joku häneltä tätä kysynyt, ei hän olisi siihen voinut vastata, ja kumminkin eli hänessä, vaikka vielä himmeänä ajatuksena, syy mintähden hän Rytilää kohden nyt souti. Tämä ajatus, aina kuta lähemmäksi hän tuli, sai aineellisemman muodon, ja kun vihdoin vene puski rantaan, puhkesi se sanoihin: "Silmäily ei haittaa", jonka ohessa kummallinen valo lensi hänen silmästään, mikä, jos sen ken olisi nähnyt, olisi sanonut: "Jahka sopisi nyt jo?"

Matti oli siis päättänyt näkevin silmin tarttua siihen koukkuun, minkä kapteeni Kornman oli hänelle syötiksi pannut. Palkka, tuo suuri rahasumma, hehkui ukon mielessä.

Hän katseli ympärilleen. Valo yhä hohti Rytilän hovista; hän katsoi taivasta, huomatakseen min verran yötä oli kulunut, puolet matkaa Koivistosta oli hänellä ollut myötätuulta; toisen puolen matkaa oli hän vasta-tuulta melonut, ja siihen oli kulunut aikaa, — sillä Matti oli, niinkuin muistamme, käsipuoli. Tämä, joka esti hänet rupeemasta enää varsinaiseksi merimieheksi, oli usein ennenkin, semminkin alussa, tehnyt hänelle hänen kalastusretkillään häiriötä, mutta Matti oli vähitellen oppinut toisen kätensä asemesta käyttämään milloin jalkojansa, milloin hampaitansa, milloin mitäkin.

Taivas oli yhäti pilvessä; ilma samallainen kuin Matin lähtiessä Koivikosta. Hänen oli mahdotoin aavistaakaan, min verran yötä oli kulunut. "Samapa se", mutisi hän, kun, vedettyänsä venettään rannalle, alkoi hiljakseen kulkea käytävää Rytilän hoviin.

Täällä oli asema melkein samallainen, kun kapteenia siinä nähdessämme. Hovin isäntä, patroni Kaarle Kornman makasi kuumeellisessa unessa. Paikalla, missä vasta Konrad oli istunut, istui nyt vanhan-puolinen eukko. Hän ei ollut näitä palkattuja potilaan-hoitajia, jotka odottavat kituvan kuolemaa ja omaa runsasta palkkaansa. Rytilän Eeva oli ollut jo entisen patronin aikana kartanon emännöitsiä; hän oli keinutellut sylissään pientä Kaarlea, jonka kuolinvuoteella hän nyt istui. Hän ei nukkunut: hänen silmänsä olivat alati käännetyt nukkuvaan, eikä vähinkään väre tämän kasvoissa jäänyt Eevalle näkymättä. Eevan silmissä välkkyi siihen lisäksi aina tuon tuostakin kyynele, joka paremmin kuin lujimmat vakuutukset sanoi, että sairas oli hänelle rakas.

Että sairas unessansakin kärsi, sen sanoivat hänen kasvonsa, mitkä aina väliin osoittivat tuskaa. Ei siis kumma, ettei hellä-sydämminen eukko muistanut eikä huomannut mitään muuta kuin häntä, joka vuoteella makasi. Jos hän olisi kääntänyt silmänsä akkunaan päin, olisi hän nähnyt jotakin outoa. Mutta hän ei kääntänyt. Ja kun hän vihdoin nousi, juuri kuin kello lähimmäisessä huoneessa löi 2, ja meni pöydän luo — jonka vieressä seisoen Konrad muutamia tunteja ennen oli järveltä nähnyt Jolsan Matin — ja lääkärin määräyksen mukaan kaasi lusikkaan rohtoja, sairaalle annettavaksi, — niin ei hän enää mitään nähnyt. Ja vaikkapa hän vielä olisi nähnytkin mitä outoa ihan vasta oli ollut nähtävänä, niin tuskinpa hän olisi omia silmiänsä uskonut; hän olisi, taika-uskoinen kuin oli, luullut näkönsä aaveitten kuvaamaksi.

Mutta mitä olisikin hän nähnyt?

Eipä muuta mitään, kuin akkuna-pieluksen vieressä, akkunan alimaisella reunalla, vähän miehen tukkaa, vähän miehen otsaa ja poskea, mutta kokonaisen silmän.

Se näkö oli ollut siinä nähtävä ainoastaan silmänräpäyksen — sitten oli se kadonnut. Mutta se, jonka silmä oli, oli nähnyt silmänräpäyksessä, minkä tarvitsi.

Eeva kun oli kaatanut rohtoja lusikkaan lähestyi hiljaan sairasta ja tiputti varovasti, jottei hän häntä herättäisi, hänen suuhunsa lusikan sisällön.

Ovi lähimmäiseen kamariin oli vähän raollansa. Siinä kamarissa makasi, niinkuin tiedämme, sairaan ainoa perillinen, nuori poikainen. Hän nukkui lapsen viatonta unta.

Samaan aikaan kun Eeva kaasi rohdot patronin suuhun, tirkisteli silmä kamariin, missä pieni Kaarle, kuolevan ainoa lapsi, makasi. Se näkyi tässä enemmän aikaa nyt, kuin vasta sairaan kamarin akkunassa. Mutta se katosi kumminkin pian.

Eeva istui taasen patronin vuoteen vieressä ja silmäili häntä surullisesti. Hän näki selvästi, että patronilla oli viimeiset hetket käsissä; hän mietti pitäisikö hänen lähettää provastille sana, jota tämä, kun täytymyksestä lähti Rytilästä, oli vaatinut, vai pitäisikö hänen antaa provasti nukkua. "Ehkä elää patroni vielä kun päivä vaalenee". Mutta provastin käskyä muistaen, nousi hän vihdoin ja oli juuri menemäisillään pienen Kaarlen kamariin, kun sairas avasi silmänsä ja hiljaan lausui: "Minä näin hänen, minun rakastettuni. Hän kutsuu minua".

Sitten loi sairas silmänsä uskolliseen palkolliseen. "Vai istut sinä täällä, Eeva! Kohta saat sinä nukkua, kohta. Sillä minä olen nähnyt hänen ja minä saan pian yhdistyä hänen kanssansa. Mutta … viimeiset, tuoreimmat terveiset tahtoisin minä sanoa hänelle pieneltä Kaarlelta… Mene ja tuo hän tänne".

Juuri kun patroni avasi silmänsä ja alkoi puhumaan, oli toisesta huonehesta kuulunut ikäänkuin olisi ovi porstuaan avattu, ja samassa oli puoleksi tukahutettu uikutus sattunut Eevan korviin. Hän ei kumminkaan tästä mitään pitänyt. Hän kuunteli rakkaan isäntänsä puhetta loppuun saakka ja oli jo valmis astumaan pienen Kaarlen luo, kun hän tunsi raollaan olevasta ovesta kylmän viiman. Luullen jonkun palkollisista tulleen toiseen kamariin, suuttui eukko, ja täyttämään isäntänsä tahtoa, mutta myöskin kovasti torumaan varomattomaa tulijaa, kiiruhti hän ulos.

Pienen Kaarlen kamarissa ei ollut ketään, jota hän olisi voinut torua; mutta joku oli siellä käynyt, sillä ovi kylmään porstuaan oli heitetty auki. Eeva kätki torat, antaaksensa ne vuokralla syylliselle sopivassa tilaisuudessa. Hän veti kiiruusti oven porstuaan kiinni ja meni pientä Kaarlea herättämään.

Mutta Kaarlen pienessä vuoteessa ei ollut ketään. Sia, missä hän oli maannut, oli vielä lämmin.

Eukko seisoi siinä suu auki eikä tiennyt mitä ajatella.

"Tuo tänne pikku Kaarle!" kuului sairaan ääni toisesta huoneesta.

"Herra Jumala, missä on poika!" — huudahti vihdoin eukko ja säntäsi ulos. "Hän on ehkä kulkenut unissaan".

Eeva oli unohtanut, ettei pieni Kaarle ensinkään olisi ylettynyt avaamaan oven lukkoa. Hän oli, kun ulos juoksi, itse unohtanut töytätä kiini oven, joka vei porstuaan. Ja kun hän tuon huutonsa päästi, ei hän muistanut sairasta. Mutta kuolevainen kuuli huudon, ja se väristytti häntä.

"Kaarle, tuo Kaarle tänne!" huusi hän.

"Kaarle, pieni Kaarle!" vastasi eukon huuto ulkoa.

Mutta pieni Kaarle ei vastannut.

Kenen silmä tirkisteli ensinnä sairasta, sitten pientä Kaarlea akkunasta, arvaa lukija; mistä syystä pienoisen vuode oli tyhjä, kun Eeva meni sen luo, ei myöskään ole lukialle salaisuus, mutta Eevan oli mahdotointa ymmärtää, mihin poika oli kadonnut. Jos hän olisi tiennyt, missä pieni Kaarle nyt oli, olisi hän rientänyt polkua merelle ja polulla olisi hän tavannut Jolsan Matin ja tämän sylissä sen, jota hän kaipasi.

Mutta hän ei sitä tiennyt.

Unen hörröksissä olevaa pientä kantoi Matti poveensa litistettynä; hän riensi kiiruusti veneensä luo. Uusi ajatus, ajatus, joka sai käsipuolisen pian iloiseksi, oli hänessä herännyt; ajatus: "minun ei tarvitse vuodattaa pienosen verta".

Tämä ajatus sai hänet yhä enemmän kiiruiseksi. Pian oli hän veneensä luona, eikä aikaakaan ennenkuin ihmisvaras uhrinensa oli ehtinyt Jolsan saarelle.

Eipä paljon puuttunut, ettei Jolsan Matti olisi kiittänyt Jumalaa siitä, ettei tarvinnut ruveta salamurhaajaksi.

Leenan vuoteesen heitti Matti pojan, joka siinä itki kunnes nukkui; sitten kantoi hän humalapäisen eukkonsa sisään ja asetti hänet makaamaan lapsen viereen.

* * * * *

Kun aurinko nousi ja Jolsan saarella vielä kaikki nukkuivat, oli asema ihan toisellainen Rytilässä. Patroni Kaarle Kornman oli kuollut, saamatta viedä terveisiä ainoiselta lapseltaan rakastetulle puolisollensa.

Mihin pienonen oli kadonnut, ei voinut kukaan ymmärtää. Hänen vaatteensa, mitkä Eeva illalla oli asettanut tuolille vuoteen viereen, olivat myöskin poikessa; ei missään näkynyt mitään, joka olisi sanonut hakijoille suuntaa, mistä Rytilän uusi patroni oli haettava.

Me tiedämme missä hän oli — poika parka! Taimi, joka oli istutettu hyvään maahan, oli siitä väkivaltaisesti revitty ylös ja heitetty rikkaruohona tietämättömiin. Taimi juurtui siellä uudestaan, mutta mitkä hedelmät on se kantava?

IV.

Varpuset.

Me puhuimme tämän kertomuksen alussa muutamia sanoja Suomen merimiehistä yleensä. Me sanoimme, että useimmat heistä ovat rehellisiä, ja pian lapsellisiakin olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista; mutta me lisäsimme: ei ruista, missä ei rikkaa.

Erään tämmöisen rikkakasvin Suomen merimiesten seassa olemme me nähneet. Mutta monta semmoista ei toki löydy. Totta on että merimiehet näkyvät meille raa'oilta, että me hämmästymme heitä, jos tapaamme heitä esimerkiksi kapakoissa. Ken siellä kuulee heidän puhettansa pullon ääressä, saa usein aihetta kauhistukseen. Mutta kumminkin ovat useimmat ne seikat, jotka tätä kauhistusta herättävät, vaan pintapuoliset. Julmia sanoja me kuulemme, ja arvaamme niitä, joista nämä julmat sanat lähtevät, julmiksi miehiksi — mutta useimmasti erehdymme tuomiossamme. Julmalla sanalla ei ole juurta sanojan sydämessä. Ulkonainen tapa on raaka, on koleisen kiven pinnan kaltainen. Mutta koleisen kiven sisässä voi väliin puhdasta kultaa löytyä. Niinpä usein merimiehissäkin. Heidän suunsa on usein täynnä törkeyttä, mutta suuta syvemmälle ei tämä törkeys ole päässyt laskeumaan. Rinnassa asuu miehuus, miehuudessa useinkin lapsellinen viattomuus. Kova työ on kouluuttanut heitä; kova työ saa aikaan kovia tapoja; työt ja tavat muodostavat miehen. Mutta näissä töissä, näissä tavoissa ei löydy mitään, joka saastuttaisi sydäntä. Ja senpä tähden asuukin usein merimiehen kovan kuoren sisässä sydän, jossa lapsellinen viehkeys ja hellämielisyys vallitsee, — vaikka pinta on karskea kuin pohjoisen pakkanen.

Kullakin ihmisellä on eri luonteensa. Toiseen koskee kipeästi mitä toinen ei tunne ensinkään. Toinen muistaa kuolinpäiväänsä saakka loukkaavan sanan; toinen ei loukkaavasta sanasta loukkau ensinkään. Toisessa elää koston-himo, joka pimittää hänen elämänsä ilon, toisessa leimuaa tämä himo salahmana tuleen, mutta katoo ja sammuu niin nopeasti kuin salahma; toisessa vielä ei saa mikään koston himoa syntymään.

Lujimmissa luonteissa elää muisto kärsitystä vääryydestä unohtamatta. Lujaluonteinen voi tosin hillitä itseänsä, jottei katkera muisto muodostu kostonpyynnöksi; mutta itse muistoa ei hän voi tukehuttaa. Se kalvaa niinkuin ruumiinmato häntä yhä, sitä katkerammasti kuta syvemmälle hänen sydämeensä kärsitty vääryys koski. Omituista onkin nähdä hellän, rakastettavan, jota olemme oppineet kunnioittamaan rauhan sanansaattajana, äkkiä muuttuvan, kun hän muistaa jotakin, joka, jopa aikoja takaperin, haavoitti hänen sydäntänsä. Mepä hämmästymme niinkuin se, joka kaunista tarua lukiessaan, käännettyä kirjassa lehden, lukee jotakin, jota hän ei olisi voinut aavistaa. Niinpä on ihmissydänkin kirja, jossa löytyy monta lehteä. Aika kirjoittaa niihin; niiden täydellistä lukiaa kumminkaan ei löydy maan päällä. Mutta jo niistä muutamista riveistä, mitkä me ihmiset voimme saada selville, saamme me aiheita hämmästykseen.

Eräänä syksy-aamuna oli rivi, jommoista ei olisi kukaan voinut uskoa löytyvän kirjoitettuna Lauri Varpusen sydämen kirjassa, luettava suurilla kirjaimilla; nämä oikeen loistivat ikäänkuin isonnus-lasien takaa; mutta isonnus-lasit olivat Lauri Varpusen suuret silmät. Vastikään, kun nyt esillä oleva lehti sydämenkirjassa vielä piilousi toisten lehtien takana, välttyivät näitten isonnus-lasien tuolta puolen sanat: viattomuus, rakkaus, ystävällisyys, hiljamielisyys, rehellisyys, uutteruus, miehuus. Mutta kun lehti käännettiin, luettiinpa toiselta sivulta: viha kuolemaan saakka, kostonpyyntö ijankaikkisuuden rajoja ulommalle.

Lauri Varpunen oli pienen tilan omistaja, joka asui lähellä K——n kaupunkia. Hänkin oli nuorena ollut merimies. Mutta merimieheksi, joksi hän oli ruvennut syystä, ettei hänen kodissansa häntä tarvittu. Siellä kun oli neljä häntä vanhempaa veljestä työtä tekemässä — merimieheksi ei hän kelvannut; siihen oli hänen luonteensa liian tulinen. Hänen ensimmäinen ja ainoa meriretkensä oli kestänyt kaksi vuotta; maailmaa oli hän saanut nähdä, mutta vielä enemmän oli hän saanut tuta laivakuria, milloin syystä, milloin syyttömästi. Kun hän kahden vuoden kuluttua jälleen pääsi kotiinsa, vannoi hän ei sinä ilmoisna ikänä enää menevänsä merelle, ja sen valansa oli hän pitänyt. Mutta iloinen poika, joka merelle oli lähtenyt, toi sieltä maalle muassansa muiston, joka alati pysyi hänen mielessänsä niin elävänä kuin hetkenä, jona se oli alkunsa saanut. Lauri oli syytetty varkaudesta ja siitä saanut varkaan rangaistuksen, vaikka hän oli syytön. Varas oli hänen syyttäjänsä, tuomari oli hänen oma kapteeninsa, joka — siitä oli Lauri vakuutettu — tiesi hänen viattomuutensa. Tämä käytös Lauria kohtaan piirtyi hänen sydämeensä kirjaimilla, mitkä liian syvälle painuivat, jotta aika olisi voinut ne kuluttaa pois. Muisto tästä sai Laurin elämän pimeäksi, ja samalla kun hän huomasi, että häntä hänen veljensä ja entiset toverinsa ylönkatsoivat, samalla lujeni kallion kovaksi hänen sydämessään viha hänen syyttäjäänsä ja hänen tuomariansa vastaan.

Hänen syyttäjänsä oli Jolsan Matti.

Hänen tuomarinsa ja kurittajansa kapteeni Konrad Kornman.

Toistakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona tämä tapahtui; Lauri Varpunen oli tämän ajan kuluessa voittanut jälleen yleisen luottamuksen ja arvon; puhe hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan oli hiljennyt; sitä ei muistanut enää kukaan muu kuin yksi ainoa.

Ja tämä ainoa oli Lauri itse.

Hän oli niinkuin jo sanoimme ahkera, siivo ja hyvän-sävyinen mies, joka ei kenellekään vähintäkään pahaa suonut, joka aina piti viattoman puolta. Mutta jos joku hänen seurassaan sattui mainitsemaan Jolsan Matin tahi kapteeni Kornman'in nimeä, niin silloinpa joutui Matti vimmaan, joka ei rajoja tiennyt. Tämän omituisuuden Laurissa oli hänen vaimonsa ja naapurinsa pian huomanneet, ja senpä tähden ei Jolsan Matista eikä kapteenista eikä myöskään Laurin meriretkestä mitään puhuttu. Josko he ensimmäisinä vuosina muistivatkin tätä, unohtivat he sen vihdoin kokonaan.

Lauri eli nyt pienellä torpantilalla, tavallansa onnellisena vielä,
nuoren vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa, joita hän hellästi rakasti.
Peltola oli torpan nimi, mutta siksi sitä harvoin kuultiin mainittavan.
Sen tavallinen nimi oli Varpula ja sen asukkaat kutsuttiin kylän kesken
Varpusiksi.

Peltolan eli Varpulan torpassa olivat kesätyöt loppuneet. Lauri ja Anna, hänen vaimonsa, olivat riihtä puimassa. Riihtä omaa ei heillä toki ollut; semmoisen olivat he saaneet lainata Mattilan isännältä, joka omisti maan, millä Lauri torpparina asui. He olivat ani-aikuisesta aamulla olleet kovassa työssä, kun eineen aikana moniaat työläiset kokoontuivat riihen ovelle kummia kertomaan. Mutta eipä siinä sen kummempaa kerrottu kuin mitä lukia jo tietää, puhuttiin näet Rytilän patronin kuolemasta ja pienen perillisen katoomisesta, ja tästä viimeksi mainitusta tapauksesta aprikoitiin jos mitä. Niinkuin ainakin nähtiin siinä noitumista, ja miten se noituminen oli poistettava, siitäpä nyt neuvoa hierottiin. Eräs kielekäs eukko tiesi sanoa, että pitäisi kadonnutta soitettaman, niin hän kohta tulisi näkyviin. Niinhän oli Jussilan Kyllikki ja Variksilan Muurikki löytynyt; kaksi viikkoa olivat ne olleet tietämättömissä, mutta niin pian kuin erään tietäjän neuvosta kirkonkelloa oli soitettu, seisoivat Kyllikki ja Muurikki kaikkein kummaksi kotivainiolla, missä surullisesti ja nälkäisinä ammoivat. Olipa sekin ihmeellistä, että kaksi suurta kiveä, jotka vainiolle ilmausivat kun lehmät katosivat, kohta katosi kun kirkonkellon ääni oli kolmasti kuulunut; mutta ihan samassa olivatkin lehmät vainiolla nähtävät. Lehmät olivat tietysti olleet noidutut ja samaten oli nyt nuoren patronin laita. Jos ei matka Rytilän hoviin olisi niin pitkä — koko viisi peninkulmaa — niin tekisipä eukon mieli kulkea sinne antamaan neuvoansa ja samalla voittamaan tuo suuri palkinto, minkä kapteeni Konrad Kornman oli lapsen löytäjälle luvannut.

Näin höpisi eukko ja olisi ehkä kauankin vielä saanut höpistä. Väki seisoi kuunnellen ja uskoi vahvasti mitä eukko puhui. Mutta kun eukko sattui mainitsemaan kapteenin nimen, niin keskeyttipä häntä Lauri äkkiä.

"Mene sinä Rytilään, kyllä sinä palkintoa saat" — ilveili hän.

"Eilen kuulutettiin kirkossa, että se, joka pojan löytää tahi hänestä tietoa voi antaa, saa 50 ruplaa" — vastasi eukko — "sen on kapteeni luvannut".

"Hän on luvannut sinulle 50 selkään".

"Sulle hän ne säästää, Lauri", ärjäsi eukko suutuksissaan.

Eipä muuta tarvittu. Lauriin, jonka veri oli ruvennut kuohumaan, kun kuuli kapteenin nimeä mainittavan, koski eukon muistutus menneistä ajoista kipeästi. Hänen kasvonsa, jotka olivat harmaat riihen tomusta, vaalenivat. Vaaleus tosin ei näkynyt, mutta tuli, joka leimusi hänen silmistään, näkyi, ja turhaan koetti Anna lepyttää häntä.

"Korjaa sorkkasi täältä", huusi Lauri kielekkäälle eukolle vihasta vapisemalla äänellä, "tahi, Jumal auta, en tiedä mitä teen".

"Mattilan on maa ja riihi!" arveli eukko itsepäisesti.

Lauri seisoi kotvan aikaa sanaa sanomatta. Sitten rupesi hän työhön niin kiivaasti kuin olisi hän hengen hädässä ollut; jyvät pirisivät, akanat pölysivät hänen päänsä ympäri ja olet menivät mäsäksi hänen iskuistaan. Hän koetti täten saada kuohuvaa vihaansa sammutetuksi. Anna autti häntä.

Riihen ovelle kokoontunut joukko seisoi kotvan aikaa katsellen Laurin ja Annan työtä; vihdoin kyllästyivät he tähän ja lähtivät. He olivat närkästyneet eukkoon; jos olisi Lauri ja Anna vähäksikään aikaa herenneet työstään, olisivat he kuulleet miten joukko puolusti entistä merimiestä.

Tuskin huomasi Lauri olevansa kahden pikku vaimonsa kanssa, ennenkuin hän heittäysi pitkäkseen mäsäksi survotuille olille. Syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan, hänen huulensa värisivät ja hänen nyrkkinsä olivat kovasti puristetut.

"Jumala armahda minua!" huokasi hän.

Olipa omituista nähdä suomalaisen talonpojan tuollaisessa tilassa. Viha, ääretön viha raivosi hänen sisässään; hän koki kaikin voimin saada se tukehutetuksi — mutta hän ei sitä voinut.

Hän hypähti äkkiä ylös. Hän mumisi jotakin, jota ei Anna, joka hämmästyksellä häntä katseli, voinut kuulla, ja läksi kiiruhusti riihestä.

Oli, niinkuin jo sanoimme, eineen aika. Lauri ja Anna olivat aina ennen ehtineet eineeksi päästä riihestä, jonkatähden ei heillä evästä ollut mukanansa. Nyt oli viimeinen lottia puitavana; tunnin kuluttua olisi se ollut puitu ja jyvät viskattu ja puhdistettu; mutta nyt keskeytyi työ. Anna kun näki miehensä, joka ei hänen kysymyksiinsä mitään vastannut, kulkevan kotiin päin, seurasi häntä.

Lauri kulki sanaa sanomatta kiiruusti kotiinsa. Kun hän sinne tuli, heittäysi hän vuoteelle, tomuisena, nokisena kuin hän oli, ja puristi kovasti käsiänsä rintaansa vastaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt sydämen puhkeevan. Hän kärsi siinä äärettömästi, kärsi vielä enemmän kuin päivänä, jolloin hän oli varkaudesta rangaistu.

Anna tiesi, ettei häneen tälläisinä hetkinä mikään vaikuttanut. Hän pani einettä pöydälle ja odotti Laurin asettumista. Lapset olivat kaikki ulkona. Vanhin tyttö Loviisa kantoi nuorinta puolivuotista sisartaan.

Silloin astui vanha kerjäläis-akka Peltolan torppaan, pieni lapsukainen sylissä. Ryysyihin oli ämmä, ryysyihin lapsi puettu, ja päänsä ympäri oli eukko monin kerroin käärinyt vanhan vuodepeitteen, jotta hänen kurjuutensa vielä enemmän pisti esiin.

Hän pyysi suruisella äänellä ruokaa, sanoi kulkeneensa pitkät matkat etelästä, sanoi vielä saavansa kulkea pitkät matkat, ennenkuin ehtisi miesvainajansa veljen luo; hän kertoi kielekkäästi pieniä uutisia, aina tuon tuostakin valittaen nälkäänsä ja kurjuuttansa.

Annan kävi eukkoa, mutta etenni lasta sääliksi. Pienen poikaisen kasvot olivat aivan ruvessa, jottei niissä muuta eheää ja tervettä paikkaa nähty kuin huulet ja silmät. Siihen lisäksi näkyi lapsi kituvan jotakin sisällistä tautia, sillä hän ei jaksanut tuskaansa itkeä, ainoastaan hiljaisesti uikutella.

"Käykää tänne muori syömään", sanoi helläsydämminen Anna. "Jahka
Loviisa tulee sisään, annetaan pienoiselle velliä".

Eukkoa ei kahdesti tarvittu käskeä. Hän pani, lupaa siihen kysymättä, lapsensa Annan nuorimman lapsen kätkyeesen, missä väsynyt pieni vähitellen lakkasi vaikeroimasta ja vaipui uneen.

Tämä tapaus oli saanut Laurin ajatukset hajoomaan. Hänen kuohuva verensä rupesi vähitellen asettumaan ja kotvan ajan kuluttua kelpasi hänelle leipä, piimä ja silakka, mitkä Anna eli pannut eineeksi pöydälle.

"Mikäs on vieraan nimi?' kysyi hän, kun eukko oli syönyt ja kiittänyt ruoasta.

"Ompahan vaan Katrina Tanhuansuu, Aapeli Tanhuansuun leski" — vastasi eukko.

Ei siinä sitten paljon enempää puhuttu. Lauri muisti nyt, että hänellä oli riihi vielä kesken. Hän meni sinne, mutta Anna jäi nyt kotiin kehräämään.

Iltapuolen päivää, jolloin rupinen lapsi, joka nyt makasi penkillä, jälleen oli uneen vaipunut, läksi vieras ulos, sanoen käyvänsä taloissa pyytämässä vähän evästä matkalle. Loviisa lupasi syöttää pientä Heikkiä, jos tämä heräisi. Lauri oli mennyt saunaan ja Anna vaavutteli pientä lastaan uneen.

Iltaa kului. Pieni Heikki oli syötetty ja jälleen nukkunut; Lauri oli jo aikaa tullut saunasta ja laskeunut vuoteeseen; torpan katossa paloi valkea, jonka valossa Anna ja Loviisa kehräsivät. Ämmää ei kuulunut palaavaksi.

Iltaa kului yhä enemmän. Perhe oli jo illallisen syönyt; pieni vieras oli asetettu makaamaan uunin päälle, siellä olisi muka lämpimämpi; valkea talossa oli sammutettu; Anna, Lauri ja Loviisa rupesivat jo maata.

Eukkoa ei kuulunut.

Torpan väki tuota ihmetteli, mutta eipä tuosta sen enempää puhuttu kun oli Anna lausunut: "Arvattavasti oli eukko väsynyt, josta syystä on jäänyt Mattilaan yöksi. Huomenna ennen päivän nousua on hän taasen täällä".

Kaikki torpassa nukkuivat sitten yönsä rauhassa, paitsi Loviisa, jonka aina väliin oli täytynyt hyräillä eukon pienelle pojalle, saadaksensa häntä leppymään. Aamu koitti, koko perhe oli herännyt; isäntä ja emäntä oli jo jalkeilla. Kummaa: eukkoa ei näkynyt.

"Olisiko hän kääntynyt kipeeksi?" arveli Anna.

"Se on mahdollista; muuten kai olisi hän jo palannut lapsensa luo", vastasi Lauri.

Päivää kului. Mattilassa oli eukkoa kysytty; muistakin naapureista oli häntä etsitty, mutta häntä ei ollut kukaan nähnyt, Sepä toisista varsin outoa. Naapurit riensivät Varpusten luo katsomaan poikaparkaa. Kaikki surkuttelivat häntä. "Ei hänelle ole monta päivää jälellä", arvelivat he. Ja sen ohessa arveltiin pojan äidistä kaikenmoista. Uskalsipa tuo ämmä, joka eilen riiteli Laurin kanssa, puhua jotakin noitumisesta, tietäjissä käymisestä ja muuta semmoista, ja väki olisi ollut varsin taipuvainen suostumaan eukon tuumiin, elleivät Lauri ja Anna olisi panneet jäykästi vastaan, ja vakuuttaneet, että kadonnut ämmä eilen oli siunannut ruokaa niinkuin kristityt ihmiset ainakin.

"Mutta mihin hiiteen olisi ämmä joutunut?" kysyi Mattilan isäntä.

"Siitäpä juuri nyt on kysymys, ja minä sanon, sanokoot muut mitä tahansa, että eukko, joka lapsensa tänne jätti, on kun onkin noita". — lörpötti kielekäs ämmä.

"Mutta entäs on eukko tiellä kylään kuollut johonkin ojaan?" arveli
Loviisa. — "Niinpä kävi viime talvena kauppa-Eskon".

Ukot tuota mietettä kuullessaan, kynseivät päätään ja arvelivat, että olisi se semmoinenkin tapaus saattanut tapahtua.

Mitäpäs siitä! Loviisan arvelu näkyi aina, miten mietittiin, todenmukaisemmalle ja vihdoin päätettiin lähteä kadonnutta hakemaan, "sillä eihän eukko ole voinut maan päältä kadota".

Kielekäs ämmä ei puhunut enää mitään; hän vaan pudisti päätänsä, ikäänkuin arvellen: "hakekaa vaan, mutta ette niin mitään löydä".

Ja siinä oli ämmä ihan oikeassa. Kadonnutta haettiin päivä, toinen, mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vihdoin viimein arvasi Lauri totuuden, kun oli kolme päivää haettu. "Turhaan haemme; minä pelkään, että eukko on karannut päästäksensä lapsestaan vapaaksi", arveli hän.

Tämä lause vaikutti kummia väessä. He olivat tässä tapauksessa nähneet jotakin ihmeellistä; he olivat odottaneet saavansa nähdä eukon kuolleena tahi murhattuna ja nyt — olisiko hän vaan ollutkin pahanjuoninen kerjäläinen, jolle lapsensa elättäminen tuli tukalaksi? He lakkasivat kohta hakemasta ja menivät kiroten kotiin.

Mutta Varpuset olivat lisääntyneet yhdellä hengellä.

V.

Rytilä saa uuden isännän.

Ymmärrettävä on, että nuoren Kaarle Kornmanin äkkinäinen katoominen herätti mitä suurinta huomiota. Jo samana yönä, kun se tapahtui, laitettiin siitä tieto Rytilästä sekä pappilaan että Koivikkoon kapteenin luo, ja molemmat sekä kapteeni että provasti hämmästyivät kertojan uutisista: "patroni on kuollut; nuori patroni on kadonnut". Molemmat kiiruhtivat kohta Rytilään, mistä joitakuita tunteja ennen olivat lähteneet; molemmat tapasivat jälleen toisensa nuoren Kaarlen kamarissa, missä vanha Eeva väännellen käsiänsä tuli heitä vastaan.

"Herra kapteeni Kornman, missä on veljenne poika?" oli provastin ensimmäinen kysymys ja sitä seurasi silmäily, joka tunkeusi, tahi ainakin tahtoi tunkeutua kapteenin sydämmen pohjaan.

"Siihen kysymykseen voitte te paremmin vastata kuin minä; missä on holhottavanne? Te lähditte täältä myöhemmin kuin minä".

Provasti heitti häneen ylönkatseellisen silmäilyksen; hän oli vakuutettu siitä, että rikos tässä oli tehty, hän myöskin varmaan tiesi, kuka rikoksen oli tehnyt; mutta rikoksen laatua hän ei uskaltanut ajatellakaan.

"Te tiedätte missä poika on" — sanoi hän kovasti. "Olkaa varma siitä, että tällainen rikos, vaikka se kuin salaisesti olisikin tehty, tulee ilmi".

"Te olette joko hullu tahi kulette ja puhutte unissanne, provasti. Poika jäi nukkumaan, kun minä läksin; sen te itse tiedätte yhtä hyvästi kuin minä. Mutta tässä seisominen ei tuo poikaa takasin. Päivä on jo nousemaisillaan, siis kadonnutta etsimään kaikki".

"Näön vuoksi" — mumisi provasti.

"Provasti, teidän sananne ovat loukanneet minun", vastasi kapteeni närkästyneenä; "jos teillä vähänkään kunniantuntoa on, niin ymmärrätte sen. Te luulette, että se viha, mikä minussa muinoin vallitsi velipuoltani vastaan, on hänen kuolemallaan muuttanut hänen viattomaan poikaansa. Ja kumminkin olitte te vasta ikään todistajana minun ja veljeni sovintoon. Provasti, minä annan teille anteeksi teidän loukkaavat puheenne ja vakuutan, sillä minä kunnioitan teitä, jolla oli veli vainajani luottamus, että minä antasin 10 ikävuosistani, jos nyt poika astuisi elävänä sisään".

Kapteeni oli puhunut, niinkuin se puhuu, joka on vääryydellä syytetty.
Provasti loi silmänsä häneen, kapteeni kesti tämän silmäilyn.

Mutta ennenkuin provasti ennätti mitään sanoa, kuului hirmuinen kolina huoneesta, jossa kuollut makasi. Kapteeni vaaleni, mutta provastiin lensi ajatus: "ehkä on poika siellä". — Ja kiiruhusti astui hän vainajan kamariin.

Turhaan etsi hän siellä pienoista; tämä ei ollut huonehessa. Suuri seinätaulu, kuolleen patronin puolisovainaan kuva, oli pudonnut seinästä kuolleen rinnalle; siitä kolina.

Kapteeni seisoi vaaleana ovella. Kun hän huomasi syyn kolinaan, huokasi hän syvään. Provasti nosti pois taulun ja lausui:

"He näkevät mitä täällä tapahtuu!"

"Uskotteko sitä?" — mumisi kapteeni ja vetäysi kiiruhusti toiseen huoneesen. Siellä, mihin nyt muutamia talon miehistä oli kokoontunut, tointui hän vähitellen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja voitti väkisin tykkivää sydäntänsä.

Provasti avasi oven ihan auki. "Täällä lepää nyt hyvän isäntänne kylmennyt ruumis", sanoi hän väen kuullen; "hänen poikansa on kadonnut. Minä, kapteeni ja vanha Eeva olimme viimeksi täällä iltapuoleen yötä; joku meistä on syypää pojan katoomiseen ja — — tietää missä hän on ——" oli provasti aikeessa sanoa, mutta hän hillitsi puheensa ja sanansa kuuluivat: "ja minä vannon, etten ole syypää siihen; ettei syy ole Eevan. Sen me näemme, siis voiko kapteeni…"

Mitä provastilla oli mielessä sanoa, sen ymmärsi kapteeni. Hän oli taika-uskoinen, ja provastin melkein varmuudeksi muuttuneen luulon kapteenin syyllisyydestä saanee lukea syyksi omituiseen, kovaan keinoon, jolla hän tahtoi kapteenia kukistaa. Eikä olekaan varmaa, miten olisi käynyt — sillä provasti tunsi hyvin kapteenin taika-uskoisuuden ja oli tiennyt juuri sen hellimpään paikkaan koskea — ellei ihan samassa Eeva olisi keskeyttänyt hänen sanojansa ja heittäytyen ruumiin päälle huutanut:

"Minä, minä olen syyllinen, minä yksin; minä en katsonut poikaa!"

Provastin hyvä aikomus oli rauennut tyhjään. Hän ei enää voinut vaatia kapteenia valalle; hän olisi silloin samalla lausunut selvän syytöksen kapteenia vastaan, ja sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen sijaan sai hän nyt, miten taisi, lohduttaa Eevaa, joka ei ensinkään tahtonut vastaan-ottaa mitään lohdutusta.

Kapteenin neuvosta, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pois provastin vaarallisesta likisyydestä, saatiin nyt toimeen kolme hakia-kuntaa, joita kapteeni itse innokkaasti otti ohjatakseen.

Provasti antoi väen mennä. "Nä'ön vuoksi", mumisi hän taasen.

Ja siinä oli hän oikeassa. Sillä kun miehet puolipäivän aikana palasivat kotia, ei niin jälkeä kadonneesta missään. Nimismiestä oli sillä välin käyty noutamassa Rytilään, ja provastin pyynnöstä alettiin nyt täydellinen tutkinto. Mutta siinäpä ei tiennyt kukaan muu kuin vanha Eeva sanoa mitään, ja seuraus tutkinnosta oli, että asiasta ei entistä enemmän selvää saatu.

Provasti oli ennen väen takasin tuloa puhunut nimismiehelle arveluitaan, ja nimismies tekikin nyt useita kysymyksiä kapteenilta. Mutta päivä oli valoinen, yön hoimu ei enää hirvittänyt kapteenia; tunnotonna seisoi hän kuolleen velivainajansa vieressä. Kapteenia vastaan ei provasti saanut, ei niin syyllisyyden varjoakaan. — Provastilla ei ollut muuta tehtävää kuin patroni-vainajan testamentin nojassa ruveta kadonneen pojan holhojaksi ja Rytilän väli-aikaiseksi isännäksi.

Tämän ilmoitti hän julkisesti, samalla kuin hän luki patronin testamentin, johon kapteeni lausui: "Minä olen todistaja siihen, että se oli veli-vainajani tahto".

Kadonnutta etsittiin vielä kauan; suuret palkinnot luvattiin sille, joka voisi hänestä mitään tietoa antaa; tästä kuulutettiin ensinnä likeisessä, sitten kaukaisemmissa kirkoissa; mutta kadonneesta ei niin jälkeä huomattu.

Jolsan Matin käynti kapteenin luona yöllä, joka käynti oli tullut provastin tiedoksi, selitettiin niin, että Matin Leena oli kapteenille kutonut verkkoja, ja ettei Matti tahtonut palata palkkaa saamatta Jolsan saarelle takaisin.

Muutamia viikkoja kului. Ympäristössä ja vielä loitommallakin puhuttiin tuosta Rytilän kummallisesta tapauksesta, ja siihen koetettiin jos jollaisiakin selityksiä. Josko alussa kapteeni olikin kovasti epäluulon alainen, niin hajosi tämä epäluulo aina enemmän, miten aikaa kului; sillä kadonnutta hakiessa oli kapteeni innokkain kaikista, innokkaampi ainakin kuin provasti, joka ei vielä ollut tehnyt mitään, ei ainakaan näkyväistä, kadonneen löytämiseen. Provastilla oli, niinkuin tiedämme, omat ajatuksensa tässä asiassa ja niistä ei kapteeni voinut saada häntä luopumaan.

Kapteeni ei ollut sen kovemmin käynyt Rytilässä; siellä hallitsi provasti isäntänä. Kuinka kauan tämä asiain tällainen olo kestäisi, sitä oli vaikea sanoa. Yleisesti tiedettiin että, ellei kadonnut löytyisi, oli kapteeni Rytilän perillinen. Mutta kuinka kauan oli kadonneen ilmaantumista odotettava? Tuosta puhuttiin ja mietittiin, semminkin kuin provastin sanottiin vakuuttaneen ettei hän antaisi Rytilää kapteenille ennenkuin täydellisesti oli toteen näytetty, ettei nuorta patronia enää ollut maailmassa olemassa.

Kapteeni ei ollut tähän saakka tehnyt mitään voittaaksensa Rytilän. Hän, joka ei ennen ollut ketään pelännyt, hän pelkäsi nyt provastia, ja hän pelkäsi häntä yhä enemmän, kuta enemmän provasti salasi aikeitaan ja ajatuksiaan. Kapteeni näki selvään, että provasti hänessä tiesi pienen poikasen katoomiseen syyllisen; hän tiesi myöskin, että provasti ei laiminlyönyt mitään, saadaksensa selkoa tähän hämärään. Hän oli, niinkuin tiedämme, syypää pienen Kaarlen katoomiseen tahi surmaan; mutta että Matti niin pikaan tekisi tehtävänsä, sitä ei ollut kapteeni osannut ajatella. Matti oli saanut luvatut rahat. Kapteeni oli antanut ne hänelle, uskaltamatta kysyä, miten surma oli tapahtunut; sillä siitä, että poika oli surmattu, että hän oli mereen upotettu, - siitä oli kapteeni vakuutettu. Hän oli — sen tiesi hän — nyt Rytilän herra.

Mutta varovaisuus vaati, että hän vielä odottaisi.

Oli, kuten sanottiin, muutamia viikkoja kulunut. Kaikki kumma, mikä maailmassa tapahtuu, jääpi vähitellen unohduksiin. Ihmiset haluavat aina jotakin uutta. Tuon tiesi kapteeni hyvin. Hän oli hakenut kadonnutta innokkaasti alussa; hakemisen turhuus väsytti häntä vähitellen ja viimein lakkasi hän kokonaan. Mutta niin kauan kuin Rytilä pysyi provastin käsissä, kyti muisti kummallisesta tapauksesta kansassa ja aina väliin puhuttiin siitä. Se puhe oli saatava hiljentymään; itse muisto oli sammutettava. Miten?

Siten, että kadonnut oli löydettävä.

Eräänä päivänä seisoo taasen Jolsan Matti kapteenin kamarissa. Niinkuin viimeinkin käy kapteeni suoraan asiaansa.

"Missä on poika?" kysyi hän.

"Tallella on" — vastasi Matti.

"Meren pohjassa?"

"Syltä vettä päällä".

"Voitko saada ruumis selkä ylös?"

Jolsan Matti katseli pitkään isäntäänsä. "Ettäkö se löydettäisiin?" — kysyi hän.

"Niin!"

Matti raapi korvan taustaansa. "Kyllähän se ei olisi mahdotointa … mutta…"

"50 ruplaa on palkkasi!"

"Niinkuin kuulutuksessa… Mutta … en minä rupea sen löytäjäksi…"

"Ei sinun sitä tarvitsekaan".

"No silloin ei estä mikään poikaa tulemasta päivän valoon taasen".

Ei siinä sen enempää puhuttu. Kapteeni ja Matti tunsivat toisensa.

"Aivan oikeen — — niinkuin arvasin"? — ajatteli Matti. "Mutta vielä sinä Rytilän isäntänä saat minulle muutamia kolikoita tästä maksaa".

"Se mies olisi valmis tappamaan minuakin, jos vaan kukaan siitä mitään maksaisi" — mietti kapteeni.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun provasti istui kamarissaan ja mietti miten saisi epäluulonsa toteen näytetyksi, tuli hänen vaimonsa kiiruhusti kamariin. Että jotakin oli tapahtunut, sen näki provasti kohta rouvan muodosta ja käytöksestä. "Mitäs nyt?" kysyi hän.

"Kadonnut on löydetty" huusi rouva, "Sorvarin muori on hänen löytänyt".

Provasti hypähti ylös. "Mistä? milloin?"

"Merestä, läheltä meidän rantaa".

Provasti vaipui jälleen tuolilleen. "Minun olisi pitänyt se arvata.
Jumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?"

Sorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli nähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli ottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että kääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli hän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan pojan jäännökset.

"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?" — huokasi provasti.

Mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies haettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut syytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen kohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä vuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin ymmärtää.

"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin salaisuutensa —" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä mitään petosta tässä löynnissä. — "Parasta kentiesi oli sinulle, että pääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka sinun elämäsi nuoran katkaisi!" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen medaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.

"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi" — sanoi hän.

Sorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli siis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen oli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut eri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa, mutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. "Viisaasti on hän asioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut" — sanottiin. Ja kapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin, mutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti: "Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen on".

Provastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän maata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut, siitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K——joen kirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen. Mutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.

Samana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa viereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa. Siitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului hänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.

Tämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo ei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut voittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.

VI.

Rauhallisia vuosia.

Pieni orpo oli tuonut siunauksen Varpusten alhaiseen mökkiin. Laurilla oli nyt hevoinen ja kolme lehmää, ja torppari, kellä sen verran elukoita on, on varalliseksi kutsuttava. Tosin oli Lauri alussa ollut pahoillaan perheensä äkkinäisestä, odottamattomasta lisäyksestä, mutta eipä käynyt syökseminen pientä viatonta maantielle, sairaana ja pian kuoleman kourissa kun oli. Naapurit antoivat Laurille apua. Saipa hän sitä pappilastakin, jotta Lauri jo ens'viikolla huomasi, että hän oli saanut monin vertaisesti enemmän kuin poika hänelle maksoi. Kaikki mitä Lauri taisi, teki hän saadaksensa tietää, mistä poika oli, kuka hänen oli näin armottomasti jättänyt, mutta eipä siihen mitään selitystä saatu. Omituista oli monen mielestä, itsepä Laurinkin, että tämä orpo tuli tietämättömistä hänen mökkiinsä samaan aikaan, jolloin Rytilästä oli nuori patroni kadonnut. Tuo oli saanut aikaan kaikenmoisia mietteitä, ja olivatpa muutamat arvelleet, että löytölapsi kentiesi saattaisi olla Rytilän kadonnut isäntä. Mutta ken tätä tällaista arveli, hänen ei tarvinnut muuta kuin käydä Peltolassa näkemässä pientä Heikkiä ja arvelunsa hajosi; sillä mahdotointa oli, että tämä sairas, kituva lapsi, joka pian päästä kantapäähän saakka oli yhtenä rupena, saattaisi olla Rytilän patroni-vainajan poika; hänpä oli kadotessansa ollut ihan terve, lihava ja siihen lisäksi löytölasta paljon pitempi. Ja elleivät nämä seikat olisi saaneet arveluita kuolemaan, taukosivat kumminkin pian kaikki puheet tähän suuntaan, kun saatiin tietää, että pienen Kaarlen ruumis oli löydetty. Se seikka esti huhun, joka jo löytölapsesta oli ruvennut leviämään, pääsemästä naapuri-pitäjään K—-joelle.

Pieni Heikki — siksi oli tuo ilkeä akka, joka pojan Peltolaan jätti, häntä nimittänyt, jäi siis ottolapsena Varpusten luo. Loviisa, Laurin vanhin tytär, piti hänestä äidillisen murheen, Laurin yhä odottaessa, että pienonen tautiinsa kuolisi.

Mutta pieni Heikki ei kuollut. Hän tointui Loviisan hoidolla; hän parani vähitellen. Ja vaikka hän vähän liikkasi, vaikka ruvet olivat hänen kasvoihinsa jättäneet syvät arvet, vaikka ne olivat saaneet toisen silmän toista vähän pienemmäksi — kun hän tautivuoteeltaan uunin päällä nousi, niin oli hän pian ihan terve. Lauri kun ei saanut pienoista hautaan sulkea, ei sanonut mitään, päivä seurasi toista ja Heikkiä pidettiin Peltolaan kuuluvana.

Siunaus oli, kuten jo sanoimme, hänen kanssansa käynyt Varpusten luo asumaan. Vaikka Lauri oli hyvän-sävyinen mies, olisi hän kumminkin joskus nureksinut löytölapsen elättämistä; mutta sitä hän ei tehnyt koskaan, ja parhain este siihen lienee ollut juuri se, että hän Heikin tähden sai runsaita lahjoja. Anna oli hänelle tästä puhunut, ja Lauri oli myöntänyt, että vaikkapa pojasta oli kyllä vaivaa, se vaiva oli runsaasti palkittu saaduilla antimilla. Sittemmin, miten aikaa kului, osoitti Anna miehelleen, miten ihmeellisen hyvälle kannalle heidän elämisensä oli kääntynyt siitä päivästä, jona löytölapsi tuli mökkiin. Olipa kuin olisi tulot enentyneet ja menot vähenneet, ja selityksen tähän luuli Anna löytäneensä Pyhästä Raamatusta, josta oli lukenut: joka köyhälle antaa, hän antaa Jumalalle. Lauri ei siihen nytkään sanonut juuri mitään. Mutta kun hän eräänä syksynä kävi kaupungissa ja sieltä palasi omalla hevoisellaan, silloin sanoi hän: "Anna, sinä olet oikeassa. Heikki on tuonut siunauksen mökkiimme. Nyt kun meillä on viisi lasta, käy elämisemme kahta vertaa paremmin kuin silloin, jolloin me kahden rupesimme taloa pitämään".

Hevoisellansa ansaitsi nyt Lauri paljon rahaa. Anna ja Loviisa ynnä tämän nuoremmat sisarukset hoitivat Peltolan taloutta. Heikkikin oli heillä tässä avullinen, sen mukaan kuin ikänsä sitä salli. Hän oli hyvänluontoinen poika, joka kaikissa koetti, jo nuorimmasta lapsuudestaan, osoittaa kiitollisuuttaan Laurille ja Annalle. Tämä hyvänsävyisyys antoi hänen rumille kasvoilleen jotakin jaloa, jotakin, joka teki, että häntä mielihyvällä, jopa rakkaudellakin näki. Hänen käsityksensä oli sukkela, hänen ymmärryksensä selvä ja hänen oppihalunsa suuri. Monesti sai Lauri ihmetellä hänen sukkelia tuumiaan, kummastella hänen selityksiään ja aivanpa usein joutua pulaan, kun Heikki kysyi semmoisia asioita, mitkä ilmoittivat hänen ajattelevaisuuttaan, mutta joista Lauri ei ensinkään ollut mitään miettinyt, kaikkia, mitä hän kuuli, pani hän muistiinsa, ja varsinkin, jos missään kuuli jotain luettavan, siinä oli hän aina hiljaisena, uteliaana kuulijana ja tiesi aina sitten selkeästi kertoa, mitä oli kuullut. — "Hänestä voisi tulla pappi" — sanottiin. Ja kun hän ensimäisillä lukukinkereillä oli, taputti pastori häntä päälaelle ja sanoi: "Jatka, niinkuin olet alottanut, kyllä edistyt". — Siitä lauseesta oli Heikki onnellinen.

Näin oli aikaa kulunut kymmenen vuotta. Mitään erityistä ei ollut niiden kuluessa Peltolassa tapahtunut; rauhassa ja rakkaudessa oli eletty; ja rauhan ja rakkauden välittäjänä oli Heikki ollut, semminkin Laurin nuorimpain lasten keskuudessa. Mutta nyt, kun yhdestoista vuosi oli kulumassa, tapahtui seikka, joka sai löytölapsen elämän-aluksen, mitä tähän saakka hiljaista myötätuulta oli uinut rauhallisessa lahdelmassa, ulos myrskyisemmille ja avarammille aloille.

Eräänä päivänä tuli Jussi, Mattilan isäntä, Varpusten luo Peltolaan ja pyysi, että Lauri hänen sijassaan lähtisi Raasilaan hollin tekoon. Oli nyt Jussin vuoro, mutta hänellä olisi muita tärkeämpiä toimia.