SAKSALAISTEN SOTAVANKINA

Muistelmia ja kuvia

Kirj.

KAARLO TAKALAMPI

Kariston 50 p:n kirjoja N:O 45.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1914.

Sotasensuurin hyväksymä 13.-21.XI 1914.

Höyrylaiva "Uleåborgin" lähtiessä Raumalta syysk. 7 p:nä illalla klo 5 tienoissa, ei kellään ollut aavistusta kaikesta siitä, mitä lähinnä seuraavat tunnit tuovat mukanaan.

Yhtä tyynesti kuin tavallisesti, ryhdytään matkavalmistuksiin.

Keulassa sidotaan ankkurit ja muut irrallaan olevat tavarat. Keulaluukku peitetään tralleilla ja purjekangas kiilataan niitten päälle.

Ensimäinen ruotelivahti lähtee täyttämään velvollisuuttaan komentosillalle, jossa jo ennestään luotsin ohella on kapteeni ja toinen perämiehistä.

Muut vahdissa olevat matruusit pingottavat tuulensuojapurretta ylähangan puolelle, jota toimenpidettä perällä, jäissä kylmenevän punssin ääressä istuvat matkustajat pahoittelevat, sillä se estää heidän näkemästä kaunista auringonlaskua, joka leikkii hiljalleen aaltoilevilla laineilla.

Tuulensuojassa alihangan alla on matkustajista suurin osa. Toisiin on meri jo tehnyt vaikutuksensa ja pahoinvoinnin merkkejä saa nähdä siellä, täällä. Toiset taas ovat kyyristyneet matkapäällystakkeihinsa ja huopapeitteisiin, istuen yksin jossakin nurkassa ja taistellen meritautia vastaan tai lukien. Jotkut kävelivät edestakaisin perä- ja keskikannella ja muuan tuijottaa reilinkiin nojaten hämärtyvälle merelle, joka lupaa pysyä tänä yönä kohtuullisen sävyisenä.

Kannella ovat sähkövalot jo sytytetyt. Salonkien suurista akkunoista tulvii lukemattomien lamppujen häikäisevä valo. Ruokasalongissa istuu muuan ijäkkäämpi herrasmies, wiskygroggia nauttien ja pakisten tarjoilijattarien kanssa. Peräsalongin pehmeillä sohvilla lepäilee kokonainen seura ja vilkas puhelu, jota hilpeä nauru silloin tällöin katkasee, todistaa ilon olevan ylimmillään.

Väliin näkee tarjoilijattarien tai siivoojattarien, valkeine esiliinoineen kiirehtivän poikki kannen ja katoavan salonkeihin.

Keittiön ilmanvaihtotorvista lemuaa voimakkaana valmistuvan ruuan haju, kertoen illallisajan olevan lähellä. Ja siihen viittaa myös harjaajapojan ruokaa täynnä olevat höyryävät, suuret valkeat astiat, joine hän katoaa keulassa sijaitsevaan "skanssiin."

Ja tämän tunnelman voimakaistuttaa ja tekee kiinteäksi koneitten tahdikas jyske.

* * * * *

Majakkalaivaa lähestyessä havaitaan "Relandersgrund" kadonneeksi. Sen sijalla on toinen, jonka savutorvi ja muukin ulkonainen varustelu osoittavat sen höyrykoneilla käyväksi. Se on kauttaaltaan punainen.

Luotsilippu nostetaan keulamastoon.

Majakkalaivasta lähtee soutovene ulos merelle. Se suuntaa kulkunsa suoraan "Uleåborgin" reitille.

Komentosillalta soivat merkinantokellot konehuoneeseen. "Uleåborg" hiljentää vauhtiaan.

Nuoratikkaat lasketaan välikannen keulaportista. Luotsi saapuu sinne.

Luotsivene on jo kohdalla. Laivan koneet seisovat. Köysi viskataan veneeseen. Vene tempautuu mukaan. Luotsi hyppää siihen tikkaista. Köysi heitetään irti. Voimakkaat kädet tarttuvat airoihin. Vene etenee majakkalaivaa kohti.

Merkinantolaitteet soivat konehuoneessa. Koneet alkavat taas jyskiä.
Potkuri pieksee vettä vimmatusti. Keulassa kohisevat korkeat kuohut.

Majakkalaiva jää jälkeemme. Se pienenee.

Edessä ja takana aaltoilee silmänkantamiin aava meri, jonka länsipuoliskolla leikittelee yhä voimistuva iltarusko.

II

Kello on kahdeksan.

Vahti lyö laivan keulakellolla kahdeksan lyöntiä.

Merivahti vaihtuu.

Pimeys levittäytynyt meren yli. Taivaanrannalla on iltaruskosta jälellä vain loistava purppuran punainen viiva. Taivas on vetäytynyt pilveen.

Merkkivalot laivan mastoissa ja molemmilla sivuilla ovat sytytetyt.

Tähystäjä asettuu paikalleen kokkaan. Uusi ruotelivahti lähtee komentosillalle ja saatuaan kurssin, vapauttaa edeltäjänsä.

Edellinen vahtijoukkue menee "skanssiin" ja ryhtyy aterialle. Vähän ajan kuluttua astuvat nokiset lämmittäjät poikki keulakannen ja katoavat omaan skanssiosaansa.

Matkustajat viipyvät vielä kannella. Melkein kaikki ovat ulkona.

Äkkiä katkasee hiljaisuuden tähystäjän karkea ääni keulassa:

— Epämääräistä valontuiketta suoraan edessä.

Ääni kuolee pois. Kaikki on taas hiljaista.

Kukaan ei tähän huutoon erikoista huomiota kiinnitä. Tällaisia valoja näkyy merimatkoilla useimmiten lukemattomia. Ainoastaan komentosillalla koetetaan etsiä esinettä, josta se lähti.

Mitään epäilyttävää ei näy. Valo on kadonnut kokonaan.

Kuletaan edelleen täyttä vauhtia Gefleä kohden. Nopeus yksitoista solmunväliä. Laiva keikkuu hiljalleen. Ollaan noin kaksikymmentä meripeninkulmaa. Raumalta. Kello on yhdeksän.

Äkkiä sukeltaa pimeydestä esiin tumma laiva, ilman merkkivaloja. Se kulkee pysähtymättä nopeasti sivutsemme ja katoaa jäljettömiin.

Se oli sotalaiva. Torpeedovene. Sen voi nähdä.

Tämä äkkinäinen salaperäisen laivan näky herättää hämmästystä.

Mitä lajia laivaa se oli? Venäläinenkö vai vihollislaiva?

Mutta kun se noin yhtäkkiä katosi, edes seisauttamatta laivaamme, rauhoitutaan.

Ehkä se oli venäläinen, joka kävi ottamassa selvää laivastamme ja nähtyään, että se oli suomalainen, poistui.

Mutta se on erehdys. Kotvasen kuluttua se ilmestyy uudelleen pimeästä ja tuikaten sähkövalolaitteella antaa merkkejä jonnekin.

Se pysähtyy laivamme alihangan puolelle, aivan viereen.

Se on saksalainen!

Saksalaiset komentosanat huudetaan suhahtavalla räiskinällä.

"Uleåborgille" annetaan määräyksiä.

— Koneet seisomaan!

Käskyä totellaan.

— Kaikki kannelle.

Salaman nopeudella kiidätetään sana kaikkialle.

— Saksalainen torpeedovene on täällä!

Kaikki kannelle!

Syntyy hämminki. Juostaan, huudetaan. Toiset ryntäävät hytteihinsä ja tempaavat mukaansa minkä ensin käteensä saavat. Vuoteille ehtineet hyppäävät ylös. Pukeutuvat kiireesti. Kuuluu naisten itkua ja valitusta.

— Kannelle, kannelle! kuuluu huutoja.

Ja kaikki ryntäävät kannelle.

Saksalaisten komennussanat räiskivät edelleen. — Joku upseereista torpeedolaivalla puhuu ruotsia. — Jokaista määräystä on täsmälleen toteltava. Kaikki käy kuin lentäen.

Tyynenä ja rauhallisena toistaa laivamme kapteeni määräykset. Hän koettaa rauhoittaa väkeään ja matkustajia.

— Mitään vaaraa ei ole. Malttia vain!

Torpeedovene kiinnitetään "Uleåborgin" sivulle. Portit avataan. Silta asetetaan torpeedoveneestä laivallemme.

— Kaikkien on tultava torpeedoveneeseen, kuuluu määräys.

Riennetään hakemaan matkahuopia. Joku matkustajista yrittää laahata muassaan suuria matkakorejakin.

Torpeedoveneelle siirto alkaa.

— Naiset ensiksi! huudetaan

Torpeedoveneellä otetaan vastaan. Toinen toisensa perästä siirrytään keinuvaa siltaa myöten "Uleåborgista". Ensin matkustajat, sitten naiset, miehistö ja kapteeni viimeisenä.

Juoksujalassa tarkastavat saksalaiset upseerit laivan.

— Onko ketään?

— Ei ole!

Hekin poistuvat. Silta otetaan pois. Köydet irrotetaan.

"Uleåborg" seisoo paikallaan. Koneitten jyske on tauonnut. Sen aivot eivät enää ajattele, sen sydän ei tyki. Yksin, hyljättynä seisoo se tuossa sivullamme ja laineet leikkivät sen valkoista kylkeä vastaan. Se on täydessä valaistuksessaan. Salongeista, venttiileistä ja kannelta loistaa keltainen valo. On kuin sen tyhjissä suojissa juhlisivat näkymättömät olennot.

Torpeedoveneen konehuoneeseen annetaan merkki. Kellot soivat. Koneet alkavat surista. Ensin hiljaa, sitten voimakkaammin.

Torpeedovene jättää "Uleåborgin". Se jää paikalleen.

Mikä on oleva sen kohtalo? Tuonneko se jätetään noin ajelehtimaan?
Lukemattomia kysymyksiä satelee.

Naiset ovat kuletetut peräsalonkiin. Heille tarjoillaan hedelmiä, makeisia. Heille lausutaan kohteliaisuuksia ja pyydetään pysymään rauhallisina.

Mutta äkkiä kuulevat he koneitten surinan taukoavan, potkurien seisahtuvan?

Miksi?

He kuulevat miten ylhäältä kannelta kuuluu komentosanoja ja sitten perällepäin suuntautuvia askeleita. Lukemattomia askeleita jalkojen töminää.

Mitä se merkitsee?

Tuodaanko koko väki tänne?

Ei, ovi ei avaudu. Ketään ei näy..

Heidän jännityksensä kasvaa.

Samassa pamahtaa kanuuna. Pamahtaa toinen, kolmas…

Herra jumala! Ovatko venäläiset laivat täällä? Me olemme hukassa. Pohjaan ne meidät ampuvat. Armotta. Ei tällainen pieni torpeedovene jaksa puoliaan pitää.

Naiset ovat epätoivoissaan. Toiset jo itkevät. Mutta heitä tullaan lohduttamaan.

Heillä ei ole mitään vaaraa. Se on "Uleåborgia" kun vaan viimeistellään…

Niin, höyryl. "Uleåborgia" viimeistellään.

Se seisoo noin sadanmetrin päässä torpeedoveneestä. Valonheittäjä on suunnattu siihen. Sen valkoinen runko ihan hohtaa kirkkaassa valaistuksessa.

Torpeedolaivan keulakanuuna on suunnattu siihen. Kuuluu paukaus. Tykki sylkee tulta. Kuula iskee "Uleåborgin" keskiosan vesirajaan. Vesipatsas nousee ilmaan.

Taas paukahtaa tykki. Taas sylkee se tulta. Taas nousee vesipatsas vedestä.

Tuntuu kuin vanha "Uleåborg" vavahtaisi. Mutta yhä se seisoo paikallaan, yhä loistavat valot kannelta, salongeista, venttiileistä. On kuin se uhmaisi näitä uuden ajan murhaavia ampuma-aseita.

Tykit paukkuvat. Kuulat iskevät kivakasti valkoiseen runkoon.

Ne ovat kai särkeneet jonkun putken. Höyryä tulvii sankkoina pilvinä.
Räjähtääkö pannu?

Kaikkien silmät ovat nauliutuneet "Uleåborgiin". Odotetaan jännityksellä.

Mitään räjähdystä ei kuulu, ei näy.

Seuraavat laukaukset suunnataan perään. Tuli leimahtaa valloilleen. Paksuja savupilviä alkaa vyöryä esiin. Tuli leviää keskikautta kohti. Se nousee korkealle, leimahtelee. Nuoleskelee mastoja ja pelastusveneitä aurinkokannella.

Yhtäkkiä vaikenevat kanuunat. Kaikki on hetkisen ääneti. Tunnelma on melkein juhlallinen.

Yhä korkeammalle kohoavat liekit palavalla laivalla. Ne tunkeutuvat yhä keulemmas. Sytyttävät ruokasalin. Hurjalla riemulla hypähtävät ne korkealle ja heittävät heijastettaan öiselle taivaalle ja synkkään mereen.

Kaikkeen tähän on kulunut noin puolisen tuntia: kaappaukseen kaksikymmentä minuuttia, laivan tuhoamiseen loput.

Taas alkavat torpeedoveneen koneet surista. Niiden surina yltyy. Kokka viiltää vettä suurin lainein. Nopeus on huimaava. Jotkut arvelevat tehtävän ainakin kolmekymmentä solmunväliä. Etelään on kiire.

Yö kirkastuu. Pilvet hajaantuvat. Tähdet alkavat tuikkia kirkkaina.
Kuun silta läikkyy hopeaisissa laineissa. Ennen aamua on oltava
Itämerellä.

Mutta palavasta "Uleåborgista" eivät silmät erkane. Kaikkien katseet seuraavat sitä. Laiva pienenee pienenemistään. Näky on juhlallinen ja valtava, mieleenpainuva.

Muitten kanssa seuraa katseillaan palavaa laivaa vanha koneenkäyttäjä. Hän on palvellut sitä kuusitoista vuotta. Kokenut sen kanssa myrskyt ja tyvenet. Se on tullut hänelle rakkaaksi ja läheiseksi. Se on tullut hänelle osaksi elämäänsä. Kuutenatoista pitkänä vuotena ehtii jo kiintyä johonkin.

Näky koskee häneen syvästi. Tuskan tunne syöksyy hänen ylitsensä kuin hyökyaalto.

Ja tuo vanha, suuri ja lihava mies, jonka tunteet luulisi pitkäaikaisen merielämän, mukavuuden ja monivaiheisten kokemusten paaduttaneen, itkee.

III

Kaikki se mikä tähän asti on tapahtunut on pitänyt meitä ankarassa jännityksessä. Ja vaikka nyt tuleekin pieni väliaika, jolloin uskallamme kotvasen hengittää, väijyvät meitä kuitenkin alituisesti tulevaa kohtaloamme kysyvät ajatukset. Ei tietysti kaikkia. Useat ottavat asian sangen huolettomasti ja nauravat…

Istumme vähäisillä matkatavaroillamme komentosillan takana olevan suuren savutorven suojassa ja kuuntelemme koneitten surinaa suurista ilmanvaihtotorvista.

Siinä on kirjavaa joukkoa. Vanhoja ja nuoria. Itävaltalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia, mutta eniten suomalaisia.

Uteliaina tarkastelevat meitä torpeedoveneen matruusit.

Ensi hämmästyksestä toivuttua, aletaan pakista.

Tupakka muistui mieleemme ensi hätään.

— Uskaltaakohan täällä polttaa? kysyy hintelä ja luiseva timperi parastelaisruotsillaan. Hän on ankara tupakkamies.

— Tottakai, koska matruusitkin polttavat.

— Niin, ja olemmehan mekin matruuseja, pilailee ensi matkaa muassa oleva jungmanni,.

Timperi kaivaa "Työmies"-savukkeen taskustaan ja tunkee sen pitkien suippokärkisten viiksiensä väliin. Luotsioppilas, jonka ikä lähentelee jo kuuttakymmentä, mutta jonka suuri vatsa ja pulleat posket kertovat elämän mukavuuden rakkaudesta, ei ole unohtanut sikarejaan. Hän purasee poikki pään ja jakaa tulen timperin kanssa. Toisella perämiehellä ei ole ainoatakaan savuketta. Hän, joka toisinaan koetti ajaa tahtoaan läpi nyrkkivoimalla, mutta joka tavallisesti aina sai matruuseilta selkäänsä, saa samaten kuin muutkin, jakaa savukkeet niitten kanssa, joilla sellaisia on.

Tämä huomaavaisuus hellyttää häntä. Hän tahtoo näyttäytyä solidaariselta. Ja selittää:

— Nyt emme enää ole perämiehiä ja matruuseja. Emme päälliköitä ja työläisiä. Me olemme vankeja. Kaikki yhdenvertaisia.

Savukkeitten jakoa jatkuu. Tulitikut välähtävät. Ne luovat voimakkaan, punaisen heijasteen ahavoittuneille kasvoille ja känsäisille käsille. Mutta ne sammuvat heti. Pimeässä välkkyvät vaan hehkuvat savukkeitten päät, kuin vaanivat peikonsilmät ja kevyt savu nousee joukostamme ilmaan.

Ensimäinen perämies, joka ei ole tottunut suuriin ponnistuksiin ja mielenliikutuksiin, ja jonka komea vartaloja miellyttävä käytös, ulkonäkö ja huikenteleva luonne ovat tehneet hänestä Don Juanin, nousee kalpeana komentosillalle. Hän näyttää olevan peloissaan.

— Mitä hän siellä tekee? kysytään.

— Ehkä vaativat häntä luotsaamaan?

— Kyllä ne tuntevat paremmin nämä vedet kuin perämies, selittää luotsi, jota "förstederska" kutsuu maailman kilteimmäksi mieheksi, huolimatta siitä, että hän on naimisissa, eikä koskaan sylje lasiin, joka hänelle tarjotaan.

Meitä alkaa vähän pelottaa. Ehkä on sittenkin jotain tekeillä?

Ehkä voivat venäläiset väijyä jossain Ahvenanmaan saaristossa, ja hyökätä esiin sivuuttaessamme ne? Tai ehkäpä täällä on jossain miinoja, ja mikä kamala kohtalo olisi seurauksena, jos sellaiselle ajettaisiin?

Mutta yö on kylmä. Raikas tuuli puhaltaa läpi ohueitten pukimien. Kaikki eivät ole osanneet varustaa itseään paksuilla päällystakeilla, kuten molemmat luotsit, ensimäinen koneenkäyttäjä, eräs lämmittäjä ja minä.

Puuttuupa toisilta aivan tarpeellisimmatkin. Tai sitten ovat huonoimmissa työpukimissa. Mutta onneksi ovat toiset varustaneet itseään useimmilla vaatekerroilla, joita sitten jakelevat hädänalaisille.

Pukeutumishommissa aletaan aprikoita koituneita vahinkoja.

Jokainen voi sormellaan osoittaa mitä on jäänyt jälelle. Eikä se paljon ole.

Suurin osa lohduttaa itseään seuraavalla köykäisellä lohdutuksella:

— Minulta meni kaikki! Kaikki, jok'ikinen vaatepala!

Sitten alkaa yksityiskohtainen luetteleminen. Vaatekertoja, housuja, takkeja, alusvaatteita, kultaa, hopeaa, arvoesineitä, työtodistuksia j.n.e. loppumattomiin. Osa laivan kirjojakin on jäänyt.

Keittiömestari sai jo toistamiseen pistää valkeat virkapukunsa sellaiseen pesoon, josta niitä ei koskaan saa, nauraa eräs joukosta.

— Ja kapteeni, hänelle surkeasti kävi! Kokonaista seitsemänkymmentä paria sukkia kalojen lämpimiksi, selitti toinen.

Tiedonantoja jos jonkinlaisia satelee.

— Mutta "förstille" (ensim. koneenkäyttäjä) kävi vielä hullummin. Kolmesataa markkaa vetehiselle. Puhdasta rahaa, jolla olisi saanut jo aimo humalan viikon päiviksi! nauraa hytkyttää eräs aito hämäläispiirteinen lämmittäjä, jonka vahvin puoli on veden ihailu.

— Ja ajatelkaas, puhuu pehmeäkielinen ja pullea keittiömestari, miten tarkka "förstäderska" tahtoi olla. Hän poimi tyhjään käsilaukkuunsa ainoastaan parin vanhoja kenkiä.

Siinä pakistessa tulee jollekin mieleen ruuat.

— Ai, huudahtaa keittiömestari naismaisella eleellä, hellalle jäi kinkku käristymään. Se unohtui kun huusivat…

Tällainen äkkinäinen, hämmästyksen sekainen tunteenpurkaus herättää yleistä iloa ja keittiömestarin kinkku-juttua venytellään pitkin ja poikin.

Kestää sitä juttua. —

Sillävälin on eräs torpeedoveneen matruuseista lähestynyt meitä. Näyttää kuin häntä vaivaisi uteliaisuus. Hän tiedustelee kansallisuuttamme.

— Oletteko ruotsalaisia, koska puhutte ruotsia?

Suurin osa matruuseista on kotoisin Paraisilta.

— Ei, suomalaisia.

— Mutta ettehän te suomenkieltä puhu?

— Ei.

— Eikä se ole venättäkään. Eikä suomenkieltä?

— Ei. Hävettää sanoa, etteivät suomalaiset osaa suomea.

Matruusi hymyilee.

— Mutta eikö laivanne ollut venäläinen? kysyi hän uudelleen.

— Ei, kyllä se oli suomalainen, kotoisin Helsingistä. Suomalaiset laivat purjehtivat Venäjän kauppalipun alla.

Hän on tyytyväinen saamiinsa selityksiin. Nyt saan minä vuorostani tilaisuuden tiedustella asioita huonolla saksankielen taidollani.

— Minne meitä viedään?

— Risteilijä Augsburgille ja sillä Danzigiin.

Minua huvittaa saada tietää vielä torpeedoveneen numero.

— Kaksikymmentäviisi, hän vastaa.

Samassa kulkee ohitsemme komentosillalle upseeri ja muutamia matruuseja. Puhuttelemani matruusi vetäytyy takaisin.

Selitän tovereilleni mitä olin saanut tietää.

— Mukava, ilmainen huvimatka, nauraa eräs joukosta.

— Kansimatkustajina, leikkaa toinen.

Raittiissa öisessä meri-ilmassa virkistämme itseämme edelleen enemmän tai vähemmän tilaisuuteen sopivilla kokkapuheilla, joita seuraavat naurunräjähdykset. Raskas, painostava ja jännittynyt tunnelma on melkein kadonnut.

Vihdoin palaa ensimäinen perämies komentosillalta. Hänen on vastattava lukemattomiin kysymyksiin.

— Miksi ne vaativat sinne?

— Täytyikö siellä luotsata?

— Vaativatko jotakin tietoja muista suomalaisista laivoista?

Hän on tyyten rauhoittunut ja vastaa:

— Ei, minun oli selvitettävä vain laivan paperit.

Hän jatkaa matkaansa laivan perään.

* * * * *

Kello puoli kaksitoista kiintyvät katseemme laivan savutorvissa oleviin merkinantolaitteisiin. Niissä alkaa punainen sähkölamppuvyö kipinöidä. Torpeedo ilmoittaa nähtävästi tulostaan.

Kuletaan edelleen täyttä vauhtia.

Pienen ajan kuluttua alkaa etäämpää näkyä suuri sotalaiva.

Se on risteilijä Augsburg.

Kuin autiolle saarelle rakennettu linnoitus kohoaa se merestä kuutamossa. Se on kauttaaltaan vehreän harmaa. Uhkaavina nousevat suuret tykit keulassa, sivuilla ja perässä. Kaikista kolmesta savutorvesta tupruaa mustaa savua ilmaan.

Sinipukuisia matruuseja seisoo laivan syrjät ja keulakansi mustanaan.
Alipäällystön viheltimet soivat. Matruuseja juoksee edestakaisin.
Komennussanoja alkaa erottaa.

Kohta on torpeedovene aivan risteilijän sivulla. Laivat kiinnitetään toisiinsa köysillä. Kulkusilta asetetaan toisesta toiseen.

"Uleåborgin" väestö ja matkustajat saavat marssia risteilijälle.

Kun kaikki ovat risteilijällä, irrotetaan torpeedovene.

Eteenpäin kulku alkaa. Risteilijä kulkee edellä. Torpeedovene seuraa sitä parinkymmenen metrin päässä alihangan puolella.

Kauan ei tarvitse seisoa kannella. Naiset erotetaan ja kuljetetaan jonnekin.

Miehet taas viedään kiertoteitä kannen alle.

Riippumatoissa, jotka ovat kiinnitetyt kattoon, makaa jo suuri joukko miehiä. Koko keula on täynnä riippumattoja.

Riippumattojen alle on meille levitetty purjekangas. Kyyryssä seljin levittäydymme purjeelle ja laskeudumme istualleen toinen toisemme viereen, niin tiheään kuin suinkin mahdollista. Toiset taas tyytyvät istumaan tynnyreille ja pakkilaatikoille.

Valkeaan matruusipukuun puettu, meitä opastava matruusi selittää — englannin ja saksankielellä, että jos jotakuta nälittää, on saatavana keksejä ja vettä.

Melkein kaikki lähtevät noutamaan keksejä itselleen. Mutta ne ovat kivikovia. Helpolla ei tavallisilla hampailla saa niistä irti.

Kummaksemme havaitsemme, etteivät riippumatoissa makaavat ole laivan väestöä. Ne ovat siviilipukuisia. On niin muodoin täytynyt tapahtua kaappaus jo ennen meitä.

Valkopukuinen matruusi kertookin meille, että ne ovat englantilaisia. Höyryl. "Gauthiod" oli matkallaan pysäytetty ja sieltä viety kaikki englantilaiset matkustajat. Kolmekymmentä kuusi luvultaan.

On jo myöhä. Kello taitaa lähetä kahta aamulla. Epämukavalla makuusijalla, jossa tuskin on tilaa istumiseen koettaa itse kukin nukahtaa. Ja useat onnistuvatkin tässä yrityksessään.

Toisille taas ei uni maita. He koettavat kuluttaa aikaansa puhelemalla vahtien kanssa, joina on nuorempi upseeri ja matruusi. Kummatkin ovat varustetut ladatuilla revolvereilla, joita kantavat vyöllään.

He ovat ystävällisiä ja kohteliaita ja vastaavat mielellään heille tehtyihin kysymyksiin.

Tässä öisessä keskustelussa saamme tietää, että laiva oli juuri jättämässä Pohjanlahden, kun siltä havaittiin "Uleåborgin" valot. Tällöin annettiin määräys torpeedovene n:o 25:lle ja se lähti ottamaan selvää mikä laiva siellä oli liikkeellä.

— Jos, sanoivat vahdit, "Uleåborg" olisi taas kulkenut sammutetuin valoin, kuten "Gauthiod", ei sitä olisi havaittu ollenkaan.

— Mutta merilakihan kieltää laivojen liikkumasta ilman merkkivaloja.
Sehän on suorastaan rikos yleisiä säädöksiä vastaan.

— Sota-aika, vastataan.

Kapteenin menettelylle annetaan kuitenkin täysi tunnustus. Hän on menetellyt siten kuin kapteenin, joka on vastuussa miehistönsä ja matkustajien hengistä, täytyy menetellä. Kulkea ilman merkkivaloja, olisi voinut olla toiselta puolen suuri riski…

Samaa mielipidettä kannattavat kaikki.

Hiljalleen hipuu yö. Virkempienkin päät alkavat nuokkua ja retkahtavat rinnalle myöhäisemmillä aamutunneilla.

Päivän sarastaessa on kaikkein noustava ylös. Englantilaiset kiipeävät riippumatoistaan. He ovat merimiehiä. Sen huomaa jo ensi silmäyksellä.

Haastamme puhetta. He kertovat saman kuin mitä jo aikaisemmin olemme saaneet tietää. He olivat matkalla Venäjältä, jonne heidän laivansa oli jäänyt, kotiinsa. Matkan katkasi kuitenkin saksalaiset. Ja täällä he nyt ovat. Sille ei mitään mahda.

Meidän on lähdettävä kannelle. Aamu on kostea ja kylmä. Värisyttää.
Onkin jo syksy. Kahdeksas syyskuuta.

Suomalaiset saavat haltuunsa ylähangan puolen keulakannesta.
Englantilaisille annetaan taas vastakkainen puoli kävelypaikaksi.

Kaikenlainen kanssakäyminen englantilaisten kanssa kielletään. Samoin poistuminen määräpaikalta.

Kotvan kuluttua käsketään meidät taas alas keulahyttiin, jossa olemme yömme viettäneet. Se on nyt järjestetty ruokailuhuoneeksi. Riippumatot ovat poissa. Samoin purjeet lattialta. Kaksi pitkää pukkipöytää, samallaisine penkkeineen, on sijotettu keskelle kantta.

Niitten ympärille asetutaan.

Kahvisammiot on jo tuotu sisälle. Meille jaetaan miehistön ruoka-astiat. Maissikorppuja, samoja joita saimme yöllä, tuodaan pöytään. Samoin margarinia. Mustaa kahvia, ilman kermaa tai edes "milkkiä" ja ilman sokeria tarjoillaan. Hyvää se ei ole, mutta aamutuimaan erinomaista.

Kapteeni ja luokkamatkustajat saavat nauttia aamukahvinsa kansiupseerien ruokailuhytissä. Alipäällystö ja naiset taas konepäällystön ruokailuhytissä.

Aamukahvin jälkeen noustaan keulakannelle. Kapteeni, luokkamatkustajat ja naiset saavat jäädä peräkannelle. Kaikkien muitten on oltava keulassa.

Aurinko alkaa kiivetä jo taivaalle. Kevyt auer pakenee sitä, Värit kirkastuvat ja voimistuvat. Mutta aamutuuli on vielä kostea ja kirpeä. Yökasteen jäljeltä on kansi märkä. Kaikki vaara on jo ohi. Ollaan Itämerellä. Risteilijä kulkee vähääkään keikkumatta eteenpäin, aivan kuin se täydelleen hallitsisi merta.

Torpeedovene seuraa sitä yhä. Merkkilippukieltä puhutaan. Nähtävästi koskevat tiedonannot yöllistä seikkailua.

IV

Gottlantia lähetessämme klo 8 aikaan aamulla alkaa eteläiseltä taivaanrannalta näkyä merenpintaa pitkin itäänpäin ajautuvaa savua.

Siellä täytyy olla laivoja.

Aivan oikein. Hiljalleen nousee merestä raakapuulla ja tähystyskorilla varustettuja mastoja, sitten savutorvia ja vihdoin kokonainen sarja jykeviä laivanrunkoja. Kaukaa katsoen näyttävät ne olevan yhdessä rivissä. Suurimmat itäisellä sivustalla, pienemmät lännessä.

Silhuetteina piirtyvät ne kirkasta aamutaivasta vastaan. Niitten yksityiskohtia ei näy. Suurina, jättiläispiirteisinä massoina kohoavat ne merestä. Ne ovat kahdenkymmenen vuosisadan mammutteja, teräksisiä mammutteja, tulta sylkeviä mammutteja, joitten ääni on jyrisevä ja uhkaava ja viha mammutin vihaa kammottavampi. Ne ovat meren jättiläisiä, jotka eivät pelkää sitä sen ärjyessä, jotka tyyneinä ja rauhallisina liikkuvat sillä, hallitsevat sitä.

Ne lähenevät. Suurenevat. Yksityiskohdat alkavat vähinerin erottua.
Niitä on seitsemäntoista. Yhdeksän suurempaa, muut pienempiä.

Signaalilaitteet ja sähkölennätin toimivat. Eri laivojen mastokoreissa vilkutellaan valonheittäjillä. Augsburgilla vastataan. On kuin sähkönuolia viskottaisiin ylös taivaalle…

Kello yhdeksän tienoissa saavutetaan laivasto.

Se kulkee hiljaista vauhtia etelään. Ei kuitenkaan yhtenäisenä suorana viivana, kuten etäämpää näytti, vaan kaakkoisesta luoteiseen suuntautuvassa viivassa. Torpeedoveneet viimeisenä.

Itäistä syrjää pitkin höyryää "Augsburg" kaikkien ohi. Vasta viimeisen rinnalla hiljentää se vauhtiaan.

Se on amiraalilaiva. Sen mastossa liehuu Saksan laivastolippu.

Laivamme komentosillalla tarttuu upseeri huutotorveen. Lyhyin ja selvin sanoin kertoo hän matkan tuloksen. Lippukielellä puhutaan ahkeraan. Kun raportti on annettu huudetaan amiraalilaivalta:

— Tehtävä on hyvin suoritettu!

Toiset väittävät huutajan olevan keisari Vilhelmin pojan, prinssi
Henrikin.

Senjälkeen kiihtyy taas Augsburgin vauhti Se jatkaa matkaansa suoraan eteenpäin. Se sivuuttaa amiraalilaivan. Eskaderi sitävastoin suuntaa kulkunsa kaakkoiseen ilmansuuntaan, edeten ja pieneten, lopulta kokonaan kadoten näköpiiristämme.

* * * * *

Koko aamupäivän joutiloidaan kannella. Toiset marssivat edestakaisin. Toiset ovat kyyristyneet suuren savutorven suojaan ja koittavat siitä lähtevässä lämmössä paikata rikkinäiseksi jäänyttä yöuntaan. Erittäinkin pienille, viluisille harjaajapojille, Kalleille — kuten heidän yleinen ja yhteinen nimensä kuuluu — ja lämmittäjille on tämä nurkkaus tervetullut paikka. Muutamat istuvat taas jykevillä rantapollareilla ja eräs nojaa heidän takanaan reilinkiin.

Viimeksimainitussa ryhmässä on vilkas keskustelu käymässä. Puhutaan vielä "Uleåborgista". Eräs miehistä selvittelee parhaillaan villiä mielikuvaa.

— Ajatelkaa, pojat, miten kamalata olisi ollut, jos joku olisi jäänyt ammuttavaan laivaan?

— Hirvittävä tapaus, myöntää reilinkiin nojaava mies lakoonisesti.

— Mutta ei keulassa mitään vaaraa olisi ollut, huomauttaa toinen istujista. Sehän säilyi tulelta niin kauan kuin laiva oli nähtävissä.

— Se on totta, myönsi ensin mainittu.

— Olisikin pitänyt piiloutua jonnekin, uhmailee taas toinen istujista.
Eivät olisi saksalaiset löytäneet. Pari miestä esimerkiksi. Ja kun
torpeedo olisi lähtenyt, olisi ottanut pelastusveneen ja alkanut soutaa
Raumaa kohden…

Hullu, mutta mieltäkiinnittävä tuuma, vahvistaa reilinkiin nojaava mies.

Keskustelevien ympärille on kasaantunut kuuntelijoita.

— Mutta, katkaisee puheen eräs kuuntelijajoukosta, jota seikkailuhalu ja intomielisyys ei ollut vielä sokaissut, mutta jos veneet olisivat ehtineet palaa sitä ennen? Miten sitten?

Mutta keskustelevat nuorukaiset, jotka vielä ovat melkein intiaaniromaanien lukuijässä, eivät anna myöten.

— Siinä tapauksessa olisi löytänyt ehkä jonkin pelastusrenkaan tai korkkivyön tai…

— Tai pahimmassa tapauksessa voidrittelin (Uleåborg oli voilastissa), nauraa eräs toinen kuuntelijoista.

Juttua kestää. Yhä merkillisimpiä päähänpistoja esiintuodaan. Toiset tekevät pilaa puhelevien kustannuksella.

Vihdoin tulee päivällisaika.

Meidät johdetaan ruokailuhyttiin. Istutetaan taas pitkien pöytien ääreen. Ruoka-astiat jaetaan.

Ruokaa tuodaan suuressa sammiossa. Se on puurontapaista. Siinä on pippuria ja ryytejä niin runsaasti, että kitalakea kirvelee.

Runsaasti sitä kukin kuppiinsa ammentaa. Mutta harvat kolmesta kauhallisesta kolmea lusikkaa enemmän syövät.

Joku joukosta huutaa:

— Syökää, pojat, hyvää ruokaa.

Parastelaiset eivät ole tottuneet saksalaisten ryytiruokiin. Suuta vääntäen koettavat kuitenkin vähän syödä.

— Ei ole ihmisruuaksi, sanoo eräs joukosta.

— Tuskimpa suomalainen maatiaissikakaan tällaista söisi, leikkaa toinen.

Nauretaan. Kaunista ruokapöytäpuhetta!

Mutta miten onkaan, maistuu se saksalaisille ja itävaltalaisille, ja kummastellen he suomalaisten huonoa ruokahalua katselevat.

Syötyämme lähdetään taas kannelle. Nyt on englantilaisten ruokailuvuoro. Maistuukohan heille keitos paremmalta?

Iltapäivä kuluu samallaisessa marssimisessa kuin aamupäiväkin.

Naisväki, joka ei koko aamupäivään ole poistunut peräkannelta, käy meitä nyt tervehtimässä.

He ovat oloonsa tyytyväiset. Erittäinkin kestitykseen. Makuusijat tosin eivät olleet niin kehuttavat. Heille oli annettu laivan sairaala keulassa, heiluvine sänkyineen, käytettäväksi. Oli likaista. Toiset eivät kuitenkaan kovinkaan paljon siitä piitanneet. Mutta "trissa" ei tyytynyt. Kuin tiikeri häkissään kulki hän koko yön lattiaa edestakaisin. Samoin keittäjätär. Pari oli itkeä pillittänyt koko yön tätä surkeutta, ja toivoneet olevansa "Uleåborgissa"… Mutta toista oli päivällä. Ihan karsain silmin olivat miehet katselleet niitä herkkupaloja, joita heille kannettiin. Tarjottiinpa vielä viiniäkin… Niin, ja kirjoittaakin saatiin kotiin. Tuotiin postikortteja ja lyijykyniä… Lisäksi vielä jakoivat Augsburgin kuvakortteja.

He olivat hirveästi ihastuneita saksalaisiin upseereihin.

— Senkötähden, huomauttaa eräs joukostamme tehdyllä mustasukkaisuudella, senkö tähden on meidät kokonaan unohdettu tänne keulaan yksin?

Myöhemmin iltapäivällä kuletaan läpi hiililaivavyöhykkeen.

Kaukana ei enää olla Saksan rannikolta.

Koko matkan on kuljettu Ruotsin rannikkoa pitkin, päättäen siitä, että sivuutamme eräitä saaria, jotka nähtävästi kuuluvat Ölandin saaristoon.

Kello viiden tienoissa nautimme mustaa iltapäiväkahvia. Tällä kertaa saamme kahvin kanssa kuitenkin suuren viipaleen mustaa, pehmeätä limppua, joka jonkun verran korvaa päivällisen niukan ruoan.

Kello kuuden seutuvilla kutsuu vihellin koko laivan väestön ja vangit tai matkustajat, kuten meitä kutsutaan, keulakannelle, komentosillan taakse. Joka puolelta laivaa tulvii sinne väkeä sankoin parvin.

Komendantin ilmestyttyä näkyviin komentosillalla, mustat kannet kainalossa, vaikenee voimakas surina yht'äkkiä.

On saapunut sotasähkösanomia.

Komendantti lukee jokaisen sähkösanoman sanan painolla ja ponnella. Ne kertovat voitosta Ranskassa. Yhdistyneet ranskalaisenglantilaiset joukot on lyöty suurin tappioin. Maubeugen luona. Linnoitus valloitettu. Sotavankeja on otettu kuusikymmentätuhatta. Tykkejä yhdeksänsataa. Sen lisäksi on saatu ampumatarpeita, muonavaroja y.m. sotasaaliiksi.

Sähkösanomien johdosta puhuu komendantti muutamia innostavia sanoja.

Senjälkeen huudetaan keisarille kolmenkertainen eläköön!

Laivan väestö hehkuu innostusta. Riemu tulvii jokaisen kasvoilta.

Sähkösanomat tulkitsee toinen upseeri englanninkielelle, englantilaisia sotavankeja varten ja lausuu lopuksi, hillityn riemun ja vahingonilon sekaisella äänellä pahoittelunsa siitä, että hänen on ilmoitettava tämä ikävä uutinen heille.

Senjälkeen kaikki taas hajaantuvat.

Matkustajat, jotka ovat olleet pubeissa laivan upseerien kanssa kertovat vallalla olevan yleisen mielipiteen, että meidät vapautetaan päästyämme Saksaan. Mutta mitään varmaa lupausta eivät upseerit voi antaa, sillä heistä ei riipu vapautuksemme. Ja vaikka monikaan näin matkan alussa ei osaa arvioida vapauden suurta merkitystä, on joukossa niitä, joitten tuntoa tämä sanoma rauhoittaa. Sillä jäädä vangiksi sodan loppuun, joka ties kestää kuinka kauan ei olisi kovinkaan hauskaa. —

Hämärä tulee täällä paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Havaitsee selvästi, että kotorannoilta on edetty pitkät matkat.

Kuu tekee nousuaan. Kevyt kohoava sumu kimmeltää sen hohteessa kuin harsomainen hopeakudonta. Meri on ihmeellisen kaunis, siinä on jotakin neitseellisen hentoa.

* * * * *

Jo päivemmällä teimme ikävän huomion. Tupakat alkavat loppua. Toisilla kyllä vielä on. Näyttää kuitenkin siltä kuin he eivät olisi niinkään kärkkäitä niitä jakamaan.

Eräs neuvoo meitä laivan kauppaan. Koetamme ostaa suomalaisella rahalla. Ei, suomalainen raha ei kelpaa.

Käännymme erään nuoremman upseerin puoleen tiedustellen, voisiko mahdollisesti laivalla saada vaihtaa Suomen paperirahaa. Kohteliaasti tarjoutuu hän yrittämään. Mutta palaa tyhjin toimin.

— Mihin tarvitsemme saksalaista rahaa? hän tiedustelee.

Olisimme ostaneet savukkeita.

— Paljonko? hän kysyy.

— Noin kaksikymmentä viisi, vastaan.

Hän katoaa hetkeksi. Tullessaan takaisin, ojentaa hän meille savukelaatikon.

— Ellette pahastu tästä pikku palveluksesta.

Ne ovat oivallisia englantilaisia savukkeita.

Olemme iloissamme tästä odottamattomasta kohteliaisuudenosoituksesta.
Parhaimmalla saksankielellä koetamme tavailla kiitokseksi:

— Danke schön! Danke schön!

* * * * *

Kellon sivuutettua yhdeksänlyömän alkaa keulasta kuulua rätisevää pauketta. Suuntaamme sinne katseemme. Kuuluu suhahdus. Raketti lentää ilmaan. Niitä lasketaan lukemattomia, erivärisiä. Kuin lentotähdet tekevät ne ilmassa kauniin kaaren ja sammuvat pudotessaan alas.

Danzigiin ilmoitetaan tulostamme.

Kauan ei meidän anneta kannella katsella tätä ilotulitusta. Meidän on mentävä kannen alle keulaan. Siellä ovat kaikki venttiilit suletut ja himmeä valo heijastaa ympäri hyttiä. Englantilaiset ovat jo alhaalla.

Meistä laaditaan luettelo. Siihen merkitään ristimä- ja sukunimet, syntymävuosi ja -päivä, syntymä- ja kotipaikka, niin, ja ammatti. Jokainen vuorostaan saa käydä antamassa nämä tiedot. Sitten on englantilaisten vuoro.

Tämän jälkeen alkaa odotus. Meitä ei päästetä enää kannelle, sillä kuletaan jo Danzigiin miinoitettuja reittejä. Kaikki varovaisuustoimenpiteet on otettu lukuun.

V.

Noin klo 11 pysähtyy laiva. Kuuluu ketjujen ratinaa. Ankkuria ei sentään lasketa, vaikka ankkurivinssi on täydessä käymäkunnossa keulassa ja miehet valmiina tottelemaan ensimäistä määräystä.

Vihdoin tulee lähtökäsky. Kellä matkatamineita on, tarttuu niihin.
Mennään keskikannelle. Siellä odottavat jo naiset.