Produced by Tapio Riikonen

NEITI KLAIRON

Kirj.

Louise Mühlbach

Suomensi E. T. [Emanuel Törmälä]

Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen päivä:
1. Huomeneltain
2. Ehtoolla
Toinen päivä:
1. Huomeneltain
2. Ehtoolla
Kolmas päivä:
1. Huomeneltain
2. Ehtoolla
Neljäs päivä:
1. Huomeneltain
2. Ehtoolla

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.

1.

Huomeneltain.

Ehtoolla piti "Theatre Français'ssa" näyteltämän uusi kappale,
Voltaire'n kirjoittama näytös, ja päähenkilönä kappaleessa piti
Hippolyte Klairon'in näyttelemän.

Tämä oli tapaus, joka pani koko Parisin kaupungin liikkeelle, ja joka oli jo koko viikon pitänyt mielet vireillä kaikissa vierasten vastaan-otto huoneissa ja kaikissa seuroissa, ja josta puhuttiin hovissa, kahvi-juomaloissa ja kaduilla.

Voltaire ja Hippolyte Klairon olivat koko Parisin, koko Ranskan, jopa koko Europan suotuisimmat suosikit.

Kaikista Europan maista tuli korkeoita, taidetta rakastavia matkustajia Parisiin, nähdäksensä mainiota näyttelijätärtä Klairon'ia, jonka jalo ja kuuluisa kyky täytti kaikki taitelijat ihmetyksellä ja ihastuksella, ja jonka suuruus ja sulous, into, hehku ja sydämmellisyys innosti kaikkia, jopa valtasi jäykimmätkin mielet.

Kaikissa Europan maissa lu'ettiin Arouet Voltaire'n kirjoituksia. Niiden raateleva sukkeluus, terävä ajatus-voima, syvä runollisuus ja sydäntä-särkevä totuus ihmetytti kaikkia; mutta saattoi myöskin itse kirjoittajalle yhtä paljon vastustajia ja vihollisia, kuin ystäviä ja ihantelijoitakin.

Voltaire'n viholliset ja niiden joukossa pappien mahtava lauma, olivat matkaan-saattaneet sen, että Voltaire oli useita vuosia maan-pakolaisena, jolla ajalla hän pakoitettiin hyväksensä käyttämään Englannin ystävyyttä.

Mutta Voltaire'n ystävät matkaan saivat sen, että kuningas Ludwiki XV vihdoin armossa kumosi rangaistustuomion. Niin oli Voltaire v. 1739 palannut maan-pakolaisuudesta jälleen Ranskaan, ja voi nyt taas elää Parisissa, huitia häjyllä ruoskallansa kirkkoa ja pappeja, uskovaisia ja ulkokultaisia. Nyt taisi hän taas lähettää näyttämölle murhe-näytelmiään, joissa hän kuvaili mainioita sankareita, innokkaita siveydellisiä marttyri-naisia ja niiden hehkuvaa rakkautta. Ja että hän taisi ja uskalsi tätä tehdä, oli sen naisen ansio, joka siihen aikaan vallitsi Ranskassa siten, että hän hallitsi Ranskan kuningasta; ja se nainen oli Markisinna Pompadour. Se oli juuri Pompadour, joka kumosi Voltaire'n maan-pakolais-tuomion. Pompadour'illa oli rohkeutta julkisesti ylistää Voltaire'n suurta neroa, vastoin hänen vihollistensa parjausta. Ja oli siis luonnollista, että koko hovi, koko aatelisto yhdistyi näihin mokoman mahtavan ja vaarallisen jalkavaimon ylistyksiin. Mutta ei ainoasti aatelisto ja hovi, vaan muukin kansa, koko Ranskan kansa tunsi ihastusta ja intoa siihen runoilijaan, joka ymmärsi murhe-näytelmissään pakoittaa heidän silmistänsä kyyneleitä ja täyttää heidän sydämmensä innostuksella ja kauhulla, ja naurattaa heitä pilkkakirjoituksillansa.

Tämän parisilaisten lemmikin kirjoittama uusi murhe-näytelmä piti näytettämän tänä päivänä 12 p. Maaliskuuta v. 1746.

Ja tässä näytelmässä piti parisilaisten suosikin kauniin, lumoavan ja mainion näyttelijättären Hippolyte Klairon'in näyttelemän, luomaan Merope'n osassa itsellensä taas uusi näytelmä-tehtävä.

Eikö tämä ollut siis tapaus, joka voi panna koko Parisin liikkeelle ja ahdistaa kaikkia aivoja?

Jo aikasin aamulla vallitsi siis Bourdonnerie-kadulla vilkas liike. Saman kadun keski-paikoilla seisoi näyttelijätär Klairon'in mahtava ja kaunis palatsi. Vaunut toistensa perästä nähtiin seisahtuvan palatsin edustalle, ja niistä nousevan herroja kullalla kirjaelluissa sametti-puvuissa, kullatut koru-kalvat sivuilla roikkuvina ja suuret kukkais-kimput leveöillä kurttu-kalvoisilla varustetuissa käsissä. Juhlallisen näköisinä astuivat herrat kukkais-kimppuinensa näyttelijättären palatsiin, ja kulta-kauluksinen palvelija portilla ei näyttänyt pitävän sitä minään kummana, että niin paljon komeoita herroja taloon tuli kauniine kukkinensa aivan, kuin kantamaan kiitos-uhriansa kukkaisten jumalattarelle. Hän seisoi nyt vain vieläkin juhlallisempana tavallistaan ja katseli komeoita herroja sen miehen arvollisuudella, joka tietää olevan vallassansa sekä avata että sulkea taivaan kuolevaisille kurjille, ja joka oli nyt tänä päivänä niin armollinen, että laski kaikki sisälle pyrkijät taivaaseen, s.o. neiti Hippolyte Klairon'in suureen vastaan-otto saliin, jossa he saivat jumalattarellensa tehdä hänelle tulevan palveluksen.

Samassa salissa kihisi nyt puolen-päivän aikaan lauma korkea-arvoisia suuria herroja, ja huone tuoksui, kuin kukkaishuone niistä ihanista kukista, joita herrat pitelivät vielä käsissänsä, ett'eivät olleet niitä vielä saaneet antaa jumalattarellensa. Hippolyte Klairon ei ollut vielä noussut ylös, hän ei ollut vielä alentanut itseänsä niin, että olisi sädehtivänä aamu-tähtenä näyttäytynyt odottaville ihantelijoillensa. Hän viipyi vielä kapinetissaan ylähällä, jonne kaikkein herrain kaipaavat katseet kohousivat sädehtien sen suljettua ovea kohden.

Viimein avautuivat suljetut portit, ja yleinen iloinen liike syntyi herrain kesken. Kaikki tunkeusivat he esiin, sillä ylhäällä seisoi nyt avatussa ovessa Hippolyte Klairon. Ikään, kuin joku itämainen kuningatar loisti hän ihmeellisessä lumoovassa puvussansa, jota hän nimitti aamu-puvuksensa, ja jonka kallis-arvoisuus ja komeus olisi sopinut mille kuningattarelle hyvänsä. Pitkä, valkoinen kullalla kirjaeltu atlas-hame isoissa laskoksissa kätki hänen ylevän vartalonsa aina alas jalkoihin asti, joita taas peitti valkoiset, kalliilla helmillä ja kivillä koristetut atlas-tohvulat. Leveä, kultainen, rupiineilla ja hohto-kivillä kaunistettu vyö piti hameen koossa vyötäisillä. Leveät ja avoimet hihat jättivät hänen ihanat käsi-vartensa paljaiksi, joissa kultaiset, kalliilla kivillä kaunistetut rannerenkaat loistivat. Tukkansa, vielä kampaamatonna ja hajallansa, riippui luonnollisina, järjestämättöminä, mustina kiharoina niskassa ja poskilla, ja oli sidottu ainoasti kultaisella nauhalla, joka vanhain roomalais-naisten tavan mukaan kiersi hänen otsaansa ja riippui sitten alas molemmin puolin päätä. Ja tämä loistoisa, todellakin kuninkaallinen puku soveltui hyvin Klairon'in kasvoin kanssa yhteen, jotka myöskin tosiaankin olivat kuninkaalliset.

Hänen leveätä ja korkeata otsaansa ympäröitsi majesteetillisuus ja jalous; suuret, mustat silmänsä, joissa loisti jalo hehku, osoittivat ainoasti intoa, ylpeyttä, vihaa ja suuruutta, eikä koskaan mitään hellempiä tunteita; sievä, vähän kaareva nenänsä muistutti roomalaisen keisarinnan, Julian kuvaa, ja loi hänen kasvoillensa arvollisuutta ja jaloutta; pieni suunsa, purppuran-punasine ja sievine huulinensa, osoitti aina puoleksi halveksivaista, puoleksi pilkallista hymyä, joka kuitenkin joskus selkeni ihmeelliseksi suloisuudeksi ja lempeydeksi, joka täytti ilolla ja onnella sen onnellisen, jolle se tuli osaksi jonakin erityisenä suosion-osoituksena. Hänen kasvoinsa kaunis ja jalo muoto olisi kelvannut itse Fidialle malliksi hakatessaan Juno-jumalattaren kuvaa. Ja jumalainen tosiaankin oli hänen päänsä jalo ryhti, hänen komea ja loistava vartalonsa, jonka kauniit, todella ihanat kaunistukset olivat puhdas itsensä-kieltämys ja ankara siveys.

Sellainen oli Hippolyte Klairon, mainio näyttelijätär "Theatre Français'ssa"; sellainen se jumalatar, joka seisoi nyt huoneensa ovessa, ihastuneiden ihailijainsa edessä, ja valaisi heitä, odottavia loistoisia herroja lempeällä hymyllänsä, kuin aurinko, koska se kasvonsa näyttää.

Ja kaikki nämät herttuat ja prinssit, nämät markkiisit ja maaherrat, nämät kreivit ja paroonit, kaikki nämät Ranskan korkeimman vanhan aatelin herrat kiirehtivät nyt syöksemällä näyttelijätär Klairon'in tykö, saadaksensa häneltä katseen, sanan ja herättää hänen huomiotansa ja tarkkaavaisuuttansa tällä hetkellä.

Mutta tänä päivänä ei Klairon näyttänyt havaitsevan, eikä huomaavan ketään. Ylpeänä, pysty-päänä kulki hän aina huoneen keskelle saakka. Sitten vasta tervehti hän hitaisesti ja arvokkaasti kaikille puolille, ja soi armossansa milloin jollekin markkisille, milloin herttualle jonkun erityisen nyökkäyksen, tahi vähäisen käden-puristuksen.

Ihailijansa tunsivat tämän tervehdys-tavan; he olivat jo siihen tottuneet, että Hippolyte Klairon myöskin jokapäiväisessä elämässä näytteli niiden kuningattarien ja sankarittarien osaa, joita hän joka ilta teaterissa näytteli sellaisella arvollisuudella ja suuruudella, että, kuten hän itse sanoi, "oli hän kuningatar aina, ett'ei hän koskaan unhottaisi tehtäväänsä." Herrat imartelivat häntä siis siten, että salleivat hänen kotonansa myöskin näytellä samoja kuningattaren osia, joita hän näytteli teaterissa, ja kunnioittivat häntä sen tähden aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar, jonka kunnioittamiseen he nöyrinä ja alamaisuudessa tulivat.

Ja tämän kunnioittamisensa todistukseksi laskivat nyt herrat kukin ihmeelliset kukkais-kimppunsa jumalattarensa jalkain juureen. Monet näistä kukkais-kimpuista olivat sidotut kalliilla helminauhoilla, tavallisen nauhan verosta, ja luonnollisten kukkain välistä nähtiin usein kalliita kiviä, ja ruusuja jaloista hohto-kivistä. Mahdottoman suurena kiehkurana makasivat nyt kukat ja kukkais-kimput Klairon'in jaloissa, ja itse seisoi hän siinä keskellä ylevänä, ylpeänä kukkaisten jumalattarena.

Mutta kun ensimmäinen juhlallinen vastaan-otto oli ohitse, näkyi Klairon'ille hyväksi nöyrtyä ylevyydestänsä ja osoittaa itsensä laupiaaksi ja ystävälliseksi hallitsijattareksi nöyrille palvelijoillensa. Hän otti ylös omalla kädellänsä jonkun kukkais-kimpuista, erittäinkin niitä, jotka olivat varustetut jollain loistavalla koristeella, ja palkitsi sen antajan lempeällä hymyllä; ja kun hän siten oli rikkonut itseään ympäröivän kiehkuran ja hajoittanut taikamaisen vyöhykkeen, astui hän siitä ulos, puhutellaksensa kuolevaisia, kuin kuolevainen.

Mutta tänä päivänä oli nyt vain yksi ainoa asia, joka voi soveltua keskustelu-aineeksi, nimittäin kauvan odotettu tapaus tänä iltana, Merope'n ensikerran tapahtuva näytteleminen.

"Minä palan halusta, saada nähdä teitä tässä uudessa näytelmässä", huudahti herttua Guines, suuteli sormen-neniään ja sitten viskasi suutelon Klairon'ille.

"Sen teette aivan oikein, hyvä herttua", sanoi Klairon huolettomasti. "Tänä ehtoona saatte ison ilon, sillä tämä Voltaire'n tekemä uusi näytelmä on jalo, ihana ja ihastuttava."

"Ah, en minä puhu Voltaire'sta, mokomasta ilkeästä ihmisestä, joka pilkkaa Jumalaa ja koko maailmaa", huusi herttua kiukkuisena; "minä puhun teistä, te jalo taiteilijatar, joka ihastutatte koko maailman, ja jota ainoata herra Voltaire saapi taas tänä päivänä kiittää siitä, että yksi hänen näytelmistänsä ylistetään taas pilvihin saakka."

"Tiedättekö, te kaunein kaikista kaunokaisista, että eilen edellä puolen-päivän oli syntynyt oikein totinen, murhaavainen tappelu siitä, kuka saisi piletin täksi ehtooksi?" sanoi eräs nuori herra ja lähestyi taiteilijatarta ja tervehti häntä vähäsellä, jotenkin ystävällisellä nyökkäyksellä.

"Minä tiedän sen, herra Soubisin prinssi", vastasi Klairon rypistellen kulma-karvojansa ikään, kuin syvästi loukkaantuneena sellaisesta kuninkaalliseen sukuun kuuluvan miehen ystävällisestä lähestymisestä; "minä tiedän sen, enkä ihmettele sitä yhtään. Katsojat saavat kyllä palkkion vaivastansa, he saavat suuren huvituksen tästä Voltaire'n ylevästä näytelmästä, ja minä Klairon valmistan heille sellaisen odottamattoman uutisen, että eivät osaa sitä vielä aavistaakkaan."

"Mikä se on?" kysyi Soubisin prinssi. "Sanokaa se minulle, minun kaunokaiseni!"

"Jos minä olisin teidän kaunokaisenne, niin olisin minä pakoitettu sanomaan sen teille", vastasi Klairon, kohotellen olka-päitänsä; "mutta koska niin ei ole, niin täytyy teidän sallia minun vaijeta uutiseni kanssa. Mutta sen neuvon annan minä teille, herrat, että älkää lyökö laimin tämän illan näytelmää, sillä sen minä sanon, että tämän illan näytelmä on oleva koko 'Theatre Français'in' tulevaisuudelle tapaus, täysi tosi-tapahtuma; se nostaa kapinan näytelmätaiteesta; vielä satain vuotten perästä puhutaan tämän illan näytelmästä, kuin jostain taidehistorialle sangen tärkeästä hetkestä."

Hämmästyksen ja ihmettelemisen jyry syntyi nyt tässä ihantelijain loistavassa laumassa. Nyt kuiskailtiin, nyt kyseltiin, nyt aivoja kiusattiin tätä tapausta arvaamalla; Klairon'ia vaatimalla vaadittiin, pyydettiin liikuttavilla sanoilla ja puheilla, ilmoittamaan suurta salaisuuttaan innokkaille ja ihastuneille ihailijoillensa, ja sulkemaan heitä lähestyvän illan salaisuuksiin.

Mutta Klairon pudisti ylpeästi kiharaista päätänsä ja sanoi: "Minä tahdon hämmästyttää koko Parisin, niin myös teitäkin, herrat ihantelijani!" Tämän lausui hän kuninkaallisella arvollisuudella; mutta sitten unhoitti hän hetkeksi korkeutensa, kumarsi näyttelijättären keikarimaisilla kumarruksilla kaikille puolille ja jatkoi: "Minä turvaan itseni teidän suojelukseenne ja ystävyyteenne, hyvät herrat! Älkäät salliko minun vihamiesteni häväisevän minua ja häiritsevän minun voittoani!"

"Minä panen sissini joka loukkoon", huusi markkisi Latude, "ja ensimmäisen, joka uskaltaa viheltää, annan minä palvelijaini viskata ulos ja hyvin kepittää."

"Meidän kättemme taputuksien jyrinä voittaa kaikki vihollistenne nostamat ilkeät äänet," sanoi kreivi Besancon juhlallisesti.

"Koko Parisissa ei ole enään yhtään kukkia," huusi maa-herra Maubauge; "minä olen ostanut ne kaikki, tervehtiäkseni niillä jumalatartamme aina näytöksien välissä, jolloin me pakoitamme häntä kuulemaan hartaita huutojamme, tulemaan esille ja ottamaan vastaan meidän kunnioitustamme."

Klairon kuunteli kaikkia näitä vakuutuksia lempeällä, hiljaisella hymyllä, ja hänen silmäinsä tavallinen tuli kävi laupiaammaksi. "Minä luotan hyvyyteenne ja apuunne," sanoi hän, ja meni hitaisesti ihantelijainsa rivien lävitse takaisin erityis-huoneesensa.

Tämä oli se suuri ja ratkaiseva hetki, jota kaikki olivat odottaneet, ja sen tähden tunkeutuivat herrat nyt maltittomina mainitulle ovelle. Sillä kun Klairon oli lopettanut tämän yleisen vastaan-oton, ja vetääntynyt takaisin kammioonsa, niin ei hän enään ollut kuningatar, vaan jätti suuret vaatimuksensa ja lähestymättömän olentonsa vastaanotto huoneeseen; ja erityis-huoneessansa oli hän taas viehättävä taiteilijatar, täynnä taidetta ja kykyä, pahan-elkisyyttä ja sukkeluuksia; täällä sallei hän ihantelijainsa lausua itsellensä kaikkia palavia tunteitansa; täällä kuunteli hän heidän innollisia rakkauden ilmoituksiaan, ja kehoitti heitä keskenänsä kilvoittelemaan suosiostansa, sekä sanoilla, että kalliilla lahjoilla.

Tämän huoneen ovelle tunkeusivat siis kaikki herrat: kukin pyysi heistä päästä ensimmäisenä Klairon'in jälkeen sisälle, sillä sisään-pääsö tähän kaikkein-pyhimpään oli sallittu ainoasti yhdelle kerrassansa, vaikka ovet kyllä seisoivat avoinna ja ovi-verhot olivat sivulle vedetyt, ja kaikki voivat nähdä Klairon'in istuvan vastapäätä avointa ovea komeassa, kullalla kirjaellussa sohvassa ja hänen edessänsä nojatuolissa, selin vieras-huonetta kohden se onnellinen kuolevainen, jolla oli etu-oikeus olla tässä yksityisessä vastaan-otossa läsnä. Keskustelut tässä yksityisessä vastaan-otossa olivat niiden vastaan-ottoin kaltaisia, joita kuningattaret, koko hovin läsnä ollessa, sallivat erityisesti suosituille, ja joita ei kenkään voi häiritä sopimattomalla lähestymisellänsä.

Mutta että tänä päivänä oli myöskin herrain joukossa prinssi, monen suosiman kuninkaan, Ludwikin, ystävä, tässä näyttelijättären vieras-huoneessa, niin oli myös herrain meteli ja tungos vähemmin raivoisa, kuin tavallisesti; ja koska he huomasivat Soubise'n prinssin, joka oli, ei ainoasti kuninkaan ystävä, mutta myöskin markkisinna Pompadours'in lemmikki, — niin, koska he huomasivat prinssin lähestyvän kaikkein-pyhimmän ovea, niin vetääntyivät he nöyrästi sivuun ja antoivat tietä prinssille.

Prinssi kiitti herroja hymyillen ja vähäisellä päännyökkäyksellä, ja meni kohta Klairon'in perässä sisään.

"Tiedättekö, ihanimpani", sanoi hän samassa, kun hän viskausi ylevällä huolimattomuudella ja ilman Klairon'in käskyä, nojatuoliin, "tiedättekö, että te tänä päivänä olette lumoovasti kaunis? Jumal'avita, luulisi teitä nähdessään, ei enään olevansakaan kaikista kristillisimmän Ranskan kuninkaan pääkaupungissa, vaan äkkiä lumotun takaisin pakanuuden onnellisiin aikoihin, jolloin jumalattaret vielä joskus tulivat alas maan päälle, viettelemään ja onnelliseksi tekemään milloin kauniita paimenia, milloin uljaita uroita. Vannokaa minulle, ett'ette ole taivaan kuningatar, ett'ette ole itse Juno; vannokaa minulle se, että voisin uskoa teitä!"

"Minä vannon teille, en olevani kaikista uskottomimman, kavalimman, hekumallisimman ja vaarallisimman jumalan puoliso", vastasi Klairon hymyten. "Minä vannon teille, prinssi, että Jupiteri ei ole minun puolisoni, eikä koskaan siksi tulekkaan".

"Pahan-elkinen!" huusi prinssi nauraen. "Te olette inhoittava! Te tiedätte hyvin, että hyvät parisilaiset ovat minulle antaneet Jupiterin lisä-nimeksi, koska he väittävät minun vehkeilleeni yhtä paljon, kuin itse jumalain jumala Jupiteri, ja että minä voin pukea itseni vale-pukuun ja vaihettaa muotoa samoin, kuin Jupiteri teki anastaessansa lemmityitänsä. Mutta minulle tehdään siinä väärin. Minä vannon teille, ihana Hippolyte, että minulle tosiaankin tehdään väärin! Minulla ei ole mikään vehkeilevä sydän; minä olen niin uskollinen, ett'ei Jupiteri koskaan ole ollut niin uskollinen. Yhteen, ainoaan yhteen on minun sydämmeni jo pitkiä aikoja sitten ollut kiinnittynyt, ja se ainoa olette te."

"Ah, prinssi," sanoi Klairon, "mitäs kaunis tanssiatar, neiti Guiman sanoisi siitä, jos hänelle kerrottaisiin sananne?"

Prinssi hymyili ja sanoi: "minä neuvon teitä, ett'ette sitä tee; sillä epäilemättä repisi hän silmät päästänne. Hän on, vaivanen ihminen, vallan hullu tähteni, ja vakuuttaa rakastavansa minua silmittömästi. Minä sallin hänen jumaloivan itseäni ja annan maailman uskoa yhä vain, että Guiman on minun kultuseni."

"Ja koska teitä kerran nimitetään Jupiteriksi Parisissa," sanoi Klairon, "niin sanotaan myöskin teidän lähestyvän kaunista tanssijatarta aina pelkkänä kulta-sateena, ja että hän tanssii Danana vastassanne."

"Liika puhetta vain, neitiseni; on niin," vakuutti prinssi. "Guiman rakastaa minua niin lämpimästi, ett'ei hänellä ole laisinkaan aikomusta köyhdyttää minua, kuten, sitä pahempi, tapahtuu aikoinamme monen ruhtinaan ja herran kanssa, ahnetten tanssijattarien ja näyttelijättärien kautta. Guiman on kaino, ja täydesti tyytyväinen siihen, että minä maksan hänelle ruoka-rahaa vain sata-tuhatta markkaa ja hänen pikku huvituksiinsa ainoasti viisikymmentä-tuhatta markkaa."

"Sata-tuhatta markkaa ruoka-rahaa!" huudahti Klairon melkein kivettyneenä kummastelusta. "Sellaisen summanko te annatte hekumalliselle tanssijattarelle, jonka ainoa konsti on siinä, että hän räpistelee jaloillansa ja tekee hullunkuria? Johan sillä summalla voisi voittaa kymmenen kunniallista neitsyttä kelvollisilta myötäjäisillä."

"Pidättekö sen summan niin peräti suurena?" kysyi prinssi. "Siitä voitte päättää, mitä minä tekisin sille jumalattarelle, jota minä rakastaisin, rukoilisin; jolle omistaisin joka hengen-vetoni, elämäni, huokaukseni ja sydämmeni. Päättäkää siis siitä, mitä minä tekisin teille, jos vihdoinkin suostuisitte siihen, että lähettäisitte armo-katseenne minun puoleeni; minun, joka nöyränä orjana kuihdun jaloissanne; minun, jolle te olette aurinkona, onnena ja elämänä."

"Mitä minulle tekisitte sitten, prinssi?" kysyi Klairon, kohotti huolettomasti jalkaansa ja hivutteli kalliista kivistä loistavata tohvulaansa varpaitansa vastaan. "Pilan-päite, prinssi, ilmoittakaa minulle, mitä te minulle tekisitte?"

"Mitä minä tekisin teille?" äännähti prinssi innoissansa. — "Minä en tarjoaisi teille satatuhatta, vaan puolen miljonaa markkaa ruokarahoiksi ja pitäisin kuukausittain kaksikymmentä-tuhatta varaltanne pikku-tarpeisiinne. Minä laittaisin niin, ett'ei kellään, eipä edes kuningattarella olisi niin kauniita hohto-kiviä, niin ihania pitsejä, niin uljaita englantilaisia hevoisia, niin koreita palvelijoita, niin pulskeita ajopeliä, niin loistoisasti varustettua palatsia, kuin Hippolyte Klairon'illa, Soubise'n prinssin rakastetulla, suositulla jumalattarella! Niin, uskokaa minua, Klairon! Te olette minun jumalattareni, jota minä kunnioitan. Ihmiset puhuvat minun äärettömistä rikkauksistani, tuhansista miljonista, joita olen perinyt esi-isiltäni, uljailta Rahan-sankareilta. No, niin! Minä olen rikas; sallikaa minun olla rikas teidän tähtenne, niin minä hämmästytän koko Parisia sillä ihmeellisellä loistolla, jota minun rakkauteni kokoaa ympärillenne. Kaikki itämaiset sadut tahdon minä tehdä tähtenne tosi-tapauksiksi, ja se, mitä Abdallah uneksui Semiramiksen taikamaisista puutarhoista, — se on oleva todellista minun Semiramikseni, Klairon'in suhteen. Te olette jo tänä päivänä armahtanut minua äärettömästi: te olette armossanne pukeutuneet siihen aamu-pukuun, jonka minä teille tänä aamuna lähetin…"

"Mitä? Prinssi!" keskeytti Klairon häntä ihmetyksen huudahduksella. "Tekö te siis olette se outo nainen, joka, kuten kamari-palvelijani sanoi, lähetti minulle tämän aamu-puvun?"

"Hyvin osattu, ihanaiseni," sanoi prinssi, hymyili ja nyökkäsi hänelle. "Te tiesitte sen kyllä, ja että te sen tiesitte, niin olitte te hyvä ja otitte lahjan vastaan. Minä kuulin herrain tuolla teidän vieras-huoneessanne sanovan, kun te tulitte meitä vastaan, että pukunne oli Saaban kuningattaren todellinen loistoisa aamu-puku. No, siis! Vastatkaa minun rakkauteeni, niin vannon minä teille, että minä lahjoitan minun saabalaiselle kuningattarelleni sellaisia kuninkaallisia pukuja, että tuo aamu-pukunne, joka teillä nyt on, näyttää niiden rinnalla vain halvan palkka-piian halvalta puvulta. Rakastakaa minua, niin lasken minä jalkainne juureen kaikki minun tavarani, minun henkeni, minun sydämmeni ja koko minun olemukseni!"

"Te lupaatte todellakin paljon," sanoi Klairon jollakin erityisellä ylpeällä äänenpainolla. "Te lupaatte minulle rikkauksia, äärettömiä rikkauksia, hehkuvan rakkauden, ja ijankaikkisen kiitollisuuden. Mutta yhden olette kuitenkin unhoittanut; juuri sen, jota minä pidän pääasiana."

"Nimittäkää se, mun ihanimpani," huusi prinssi innolla, "sanokaa, mitä olen unhoittanut tarjota teille, ja rakkauteni kautta vannon minä teille, ett'ette turhaan ole minua siitä muistuttanut! Minä lasken sen teidän jalkoihinne, olkoon se, mitä hyvänsäkin."

"Ainoa, jonka olette unhoittanut, prinssi, on yksinkertaisesti se, että ette ole minulle sanonut, minä päivänä lahjoitatte minulle kaikista kalleimpanne. Minä päivänä annatte te minulle nimenne?"

"Mitä nyt; nimeni?" kysyi prinssi.

"Niin; koska olette minulle tarjonnut kaikki muutkin omaisuutenne, rikkautenne, sydämmenne, henkenne, niin yksinkertaisesti seuraa siitä myös, että te koroitatte minut puolisoksenne. Siis, sanokaa nyt, prinssi, milloin olette määränneet häämme pidettäviksi?"

Prinssi hämmästyi aivan, kuin olisi hän saanut kärmeeltä piston.
"Häämme?" lausui hän ihmetellen.

Hänen takanansa kajahti kova nauru, iva-nauru; ja kun prinssi kääntyi vihaisena, katsoakseen taaksensa, niin näki hän siellä sen, mitä Klairon oli jo kauvan nähnyt: hän näki Voltaire'n häjyn, nerosta ja iloisuudesta loistavan naaman. Ollessaan Klairon'in ystävä ja runoilia uskalsi Voltaire sen, mitä muut eivät uskaltaneet, nimittäin ilmoittamatta ja kutsumatta tulla sisälle Klairon'in kaikkein-pyhimpään ja näkymättömänä todistajana kuunnella prinssin juhlallista rakkauden-tunnustusta.

Nyt, kun prinssi nousi tuolistaan kiukkuisena ja vihastuneena, kiirehti Voltaire esiin, kumarsi syvään ja kunnioittavaisesti prinssille, ja sanoi:

"Teidän Korkeutenne, minä pyydän anteeksi!" sanoi hän nöyrästi; "mutta näytelmä tässä oli niin ihmeellinen, että jos Teidän Korkeutenne itse olisi sen nähnyt jossain minun kirjoittamissani näytelmissä, niin olisitte Te sydämmenne pohjasta nauranut rakkaudesta hehkuvalle rakastajalle, jolle sanaa 'häät' näytetään ristiinnaulitun kuvana, jolla valepukuinen perkele pakoitetaan näyttämään itsensä oikeassa hahmossansa."

"Se on tosi," lausui prinssi hymyillen, "mahtoi se olla kyllä sievä näytös. Mutta Klairon pelasi myös niin vietteleväisesti, että minä annoin pettää itseni ja pidin hänen ivansa totuutena."

"Mitenkä niin, prinssi? Luuletteko minun ivailevan?" kysyi Klairon ylpeästi. "Te uskallatte tarjota minulle palatsin, puolen-miljonan ruokarahat, kuninkaallisia pukuja, kallis-arvoisia ajopeliä, kauniita palvelijoita, ja kuitenkin häväisette te minua siten, että sanotte minun ivailevan, kun minä kysyn teiltä, milloinka meidän häämme olisivat pidettävät?"

"No, niin, ihanimpani," vastasi prinssi, "kyllähän se kysymys voipikin olla vain ivaa; sillä te tiedätte, että minä olen jo nainut, ja että minulla on jo puoliso."

"Vai niin; Teidän Korkeutenne muistaa sen toki vihdoinkin," sanoi Klairon ja kohotteli olkapäitänsä. "Teillä on puoliso, ja kuitenkin tarjoatte te minulle kaiken omaisuutenne, tahdotte omistaa minulle rakkautenne, sydämmenne ja henkenne. Minulle tarjoatte te rikkauksia, kuninkaallista prameutta, mutta kuninkaallisen prameuden ohella siveydellisen saastaisuuden häpeän; puolisollenne köyhyyden ja yksinäisyyden, mutta köyhyyden ohella loistavan, komean ruhtinaallisen arvonne, ja yksinäisyydessä lohdullisen tiedon puhtaasta viattomuudesta. Menkää, prinssi, jakonne on epä-tasainen. Miljonillanne ja hohto-kivillänne ette voisi palkita Klairon'ille sitä, mitä häneltä ryöstäisitte: hänen kunniansa, jaloutensa ja kuuluisan taiteilija-maineensa."

"Ah, se on minun Klairon'ini," huusi Voltaire innoissansa. "Näettekö minun Semiramikseni ylevyyttä; minun kuningattareni, joka polkee maailman jalkainsa alle ja leikittelee kuninkaallisten kruunujen, kuin Nyrnbergin lelujen kanssa."

"Se on tosi," sanoi prinssi nauraen. "Klairon on aina ihmeellinen; silloinkin, koska emme häntä käsitä. Minä lasken miljonia hänen jalkoihinsa, ja hän ei ota niitä."

"Ei; hän ei ota niitä," huusi Klairon hehkuen kiukusta. "Mitä minä huolin teidän miljonistanne; minä olen itse rikas. Te tarjoatte minulle palatsia; katsokaa ympärillenne, herra; te olette täällä minun palatsissani, ja niin, kuin minusta näyttää, on se sen kunnian arvoinen, että voipi ottaa kuninkaallisen prinssin vastaan. Minulla on myöskin hevoisia, vaunuja, hohto-kiviä ja komeita palvelijoita. Luuletteko, prinssi, että vähäkään enempi ja vähempi tämän kurjan maailman rääpäleitä voipi vietellä Klairon'ia? Kaikki nämät ovat katoovaisia; minua viettelee ainoastansa kuolemattomuus."

"Mitä; kuolemattomuus?" kysyi prinssi kavalalla naurulla. "Oletteko kaiken muun hyvän päälliseksi tullut jumaliseksi, minun ihanimpani? Sanokaa toki, mikä kuolemattomuus teitä viettelee. Min' en ymmärrä teitä."

"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne!" sanoi Voltaire innollisesti. "Minä ymmärrän kyllä, mitä meidän ihana taiteilijattaremme Klairon tarkoittaa, ja koska hän niin usein saattaa julkisuuteen minun ajatuksiani, niin sallikoon hän minun tällä kerralla sanoilla ilmoittaa hänen ajatuksiaan. Teidän Korkeutenne on tarjonnut Klairon'ille kaikkia maan aarteita, että hän niiden edestä lahjoittaisi teille vain hituisen rakkautta; Te olette tarjonnut hänelle kuninkaallisen saaliin; ja että Klairon antaisi sydämmensä sopessa Teille pienen asunnon, niin tarjoatte Te hänelle palatsin, joka varmaan kyllä varustettaisiin loistavimmilla ja kallehimmilla huonekaluilla, jopa suurimman linnan loistolla; — mutta Klairon ei ota tarjottua palatsia vastaan, sillä kaikkein sen huonekalujen, sohvien ja tuolien joukossa puuttuu kaikeksi onnettomuudeksi se ainoa tuoli, joka yksistänsä viettelee Klairon'ia, ja jota vastaan hän ehkä vaihettaisi rakkautensa ja sydänkäpysensä. Ja se ainoa tuoli on Teidän Korkeutenne, kuolemattomain tuoli. Tarjotkaa Klairon'ille yksi Akademian kuolemattomain neljästäkymmenestä tuolista, ja hänen sydämmensä taivutetaan ehkä yhden sellaisen tuolin kautta; hänen, jota ei rikkaudet houkuttele."

"Hei, helkkarissa!" huudahti prinssi. "Te sanotte Klairon'ia kunnian-himoiseksi"

"Minä sanon, että hän rakastaa mainetta ja kunniaa samoin, kuin minäkin niitä rakastan, ja samoin, kuin kaikki muutkin ylevät sielut niitä rakastavat; sillä maine on, kuten Tacitus sanoo 'viisasten himo.' Ja Klairon on viisas, vaikka onkin vasta kolme-kolmatta. Nyt, Klairon, minun taiteen-jumalattareni, minun viisauden-kukkaiseni, nyt minäkin puhun teille. Minä olen kuullut prinssin tunnustuksen, on siis kohtuullista, että hänkin kuulee minun tunnustukseni. Minäkin rakastan ja jumaloitsen teitä, Klairon! Niin, niin! Älkää naurako ihanaiseni; älkää kohotelko olka-päitänne, prinssi! Minä rakastan Klairon'ia, vaikka olenkin kahden-kuudetta; sillä sen miehen rakkaus, joka on kauvan elänyt ja paljon rakastanut, ja sittenkin uskaltaa vielä sydämmensä jättää myrskyille, — niin, sen miehen rakkaus on innollisempi, hehkuvampi, uskollisempi ja kestävämpi, kuin nuoren miehen. Vanha mies tietää nimittäin, että hän on ehtinyt jo viimeiseen onnensa unelmaan, ja rippuu siinä, kuin hukkuva siinä korressa, joka pelastaa hänet kuolemasta. Ihana Klairon! Minä olen hukkumaisillani; minä olen vaipumaisillani vanhuuteni hautaan, pelasta minut vielä neljäsosaksi tuntia kuolemasta; anna minun sydämmeni kiintyä sinuun; ojenna minulle sinun rakkautesi korsi! Minä maksan sen sinulle kuolemattomuuden istuimella. Minulla on kuolemattomuuden tuoli! Ylpeät Akademian herrat luulivat ett'ei Arouet Voltaire olisi ollut kuolematon, ell'eivät he olleet hänelle siinä vähän apuna, ja sen tähden ovat he juuri tänä päivänä armostansa tarjonneet hänelle yhden heidän neljästä-kymmenestä istuimestansa. Se on kylliksi leveä meille kummallekin, Klairon, ja minä tarjoan sinulle sijan vieressäni, minun tuolillani. Anna minulle kätes! Taiteen-jumalattaret asettavat sinun minun kanssani tälle kuolemattomuuden tuolille. Minä vannon sinulle, että Voltaire ottaa elämänsä ihanimmaksi pää-määräksi, tehdäksensä Klairon'insa kuolemattomaksi ja kiertää hänen ihmeellisen päänsä ympärille maineen ja kunnian loistavan kiehkuran. Ainoastaan rakkauteni Klairon'iin on oleva minun laulun-jumalattareni, ja kiihoittava minua minun jaloimpiin runoteoksiini! Minä lupaan hankkia sinulle aina tilaisuutta uusiin voittoihin, uuteen maineen ja kunnian hekumaan!"

"Hyvin puhuttu, Voltaire!" huudahti prinssi hymyten. "Nyt tahdomme kuulla, minkä vastauksen Klairon antaa meille; sillä vastata hänen täytyy, ja me vaadimme hänen vastaamaan. Hänen pitää myös vastata, kumpaisen hän meistä valitseepi. Minä tarjosin hänelle kuolevaisten aarteita; te tarjoatte hänelle kuolemattomain kunnian; minä tarjosin hänelle nautinnoita, te tarjoatte hänelle mainetta ja kunniaa. Siis, Klairon, puhukaa nyt! Kumpasen meistä kahdesta te valitsette? Vaikenetteko, ihanaiseni? Hymyilettekö meille vain kuninkaallisella ylönkatseella? Perhana-vieköön, selittäkää kuitenkin meille, mikä teitä naurattaa!"

"Minua naurattaa eräs muisto, prinssi," vastasi Klairon, ja hänen poskensa, jotka muutoin tavallisesti olivat kalveat, kuin puhtain alabasteri, yhtäkkiä punettuivat, ja vaikuttivat hänen ihanuudellensa uuden, ihmeellisen viehätyksen.

"Niin, minua naurattaa eräs muisto," jatkoi Klairon elävästi. "Minä puhun teille molemmille, te kuninkaallinen prinssi ja te kuuluisa runoilija, minun muistoni, joka myöskin olkoon vastauksena teidän kummankin tarjoukseenne. Tyydyttekö te siihen?"

"Mitäpä minä siihen sitten voin, vaikk'en olisikkaan," vastasi prinssi ja nosteli olka-päitänsä. "Te olette minun onneni jumalatar, ja minun täytyy siis kuulla, mitä te minulle ajattelette päättää."

"Ja minä," sanoi Voltaire, ja kävi istumaan erääseen nojatuoliin, "minä iloitsen Klairon'in muistosta; sillä jospa hän haavoittaakin sydäntäni, niin virkistää hän kuitenkin sieluni voimia; ja siinä, missä rakastelija häviää, voittaapi runoilija."

"No niin!" huusi prinssi maltitonna. "Kertokaa nyt siis meille teidän muistelmanne!"

"Minun muistelmani," sanoi Klairon miettien. "Niin, minä kerron teille kummallekin sen, ja todistan teille molemmille samalla minun kunnioittavaisuuteni ja luotettavaisuuteni. Minua nimitetään ylpeäksi Klairon'iksi, minua syytetään sydämmettömyydestä; sydämmettömyydestä kuitenkin rakkauden suhteen, ja ehkä se tulee siitä, että kauniit herrat hovissa ja rikkaat herrat kaikkialla tuhlaavat paljon vaivaa, sytyttääksensä minussa rakkautta. Se on kiista, jossa he kaikki vallan turhuudesta pyytävät päästä voittajaksi. Sen tähden minua runsaasti suositaan, ja annetaan lahjoja; he luulevat kullalla ja hohto-kivillä voivansa avata suljetun sydämmen, ja luulevat nukkuneen rakkauden herättävänsä lahjoilla. Te, prinssi, tarjoatte minulle rakkauteni edestä rikkauksia; te runoilija tarjoatte minulle kunniaa ja kuolemattomuutta. Mutta minä sanon teille totuuden: Klairon'in sydän on itse-pintainen kappale, ja että te sen ymmärtäisitte, niin kerron minä teille nyt minun muistoni:

"Kolme vuotta taka-perin oli Klairon vielä köyhä, tuntematon näyttelijätär, ja vaelsi kaupungista kaupunkiin, työllä ja tuskalla kokoillen maa-seuduilla itsellensä joitakuita lakastuneita laakerin-lehtiä, joita ylpeässä ja komeassa Parisissa ei oltu hänelle suotu. Mutta koko sielustani halasin minä kuitenkin Parisiin, maineen pyhään linnaan, jossa ainoasti totinen taiteilija saapi kuulijoiltansa kruunun. Lyon'issa, jossa minä siihen aikaan olin, suosittiin minua jota-kuinkin; käsien-taputukset olivat kauheat aina silloin, kun minä astuin esiin, ja hyvän-tahtoiset tehtailijat ja silkki-valmistajat, jotka nimittivät itsiänsä Lyon'in ylimyksiksi, lahjoittivat minulle hyvin paljon uusia vaatteita ja kauniita kankaita tyytyväisyytensä todistukseksi. Mutta Lyon oli ainakin maa-seudun kaupunki, ja silkin-valmistajain silkki-kankaat eivät olleet laisinkaan sen laakeriseppeleen kaltaisia, jota minä halasin."

"Ja Hippolyte Klairon ei ajatellut, kuin Cesari," sanoi Voltaire hymyten. "Klairon ei sanonut olevan paremman olla pienessä kaupungissa ensimmäisenä, kuin suuressa kaupungissa olla pakoitettu tyytymään toisena olemaan. Hän sanoi vain: minä tahdon sen, kun minulle on tuleva; minä tahdon suurimmassa kaupungissa, kuuluisassa kaupungissa, Parisissa olla ensimmäisnä."

"Runoilija, te arvasitte oikein, niin minä sanoin itselleni," jatkoi Klairon säkenöivin silmin. "Ja sen tähden rikoin minä kauppani Lyon'issa, maksoin kaikki velkani siten, että jätin velkojilleni kaikki tehdastelijain minulle lahjoittamat kauniit silkki-kankaat ja virkatut rakkauden kirjeet; annoimpa myöskin heille kaikki huonekaluni ja vähäiset kalleuteni, joita minulla oli. Olin elänyt suurellisesti, mutta olin kuitenkin liiaksi ylpeä ja ehkä myös liiaksi rehellinen, matkustaakseni Lyon'ista jättämällä ihmiset siihen uskoon, että karkasin velkaini vuoksi, kun läksin vain parempia seppeleitä etsimään. Minä annoin siis heille kaiken omaisuuteni niin tyyni, että, kun Lyon'ista läksin, ei minulla ollut muuta, paitsi vaunut, joissa ajoin ja kohtuullinen vaatetus, ja juuri niin monta markkaa rahaa, että voin ajaa neljällä hevoisella Lyon'ista Parisiin, antaa yö-paikoissa kohtuullisia juomarahoja, ja elää Parisissa muutaman päivän ravintolassa, kunnes olisin saanut 'Theatre Français'en' johtajalta luvan näytellä, vaikkapa vain vierastelu-kerran. Yöksi tulin siistiin, pieneen Makonin kaupunkiin, jolla oli se onni, ett'ei siinä ollut laisinkaan teateri-huonetta, mutta sen sijaan kaikista kurjimmat tiet joka haaralle. Mokomat maantiet matkaan saivat sen, että minun vaununi hajosivat juuri kaupungin ulkopuolella, ja että seppä, jonka piti korjata vaunujani, tuomitsi minut viipymään 24 tuntia Makonissa; 24 tuntia tuntui ijankaikkisuudelta sille, joka halasi Parisiin, taistelemaan mainetta ja seppeleitä, ja pakoitettiin nyt pienen kaupungin joutilaisuuteen. Minä sain siis kauhean ikävän, ja päästäkseni siitä, kaikista taudeista häjyimmästä taudista, jätin minä yksinäisen huoneeni, sanoin jäähyväiset 'fiineydelle' ja menin alas ruoka-saliin päivälliselle, vahvassa aikeessa, huvittaakseni itseäni ja johtaakseni keskustelua jonkun siellä tavattavan vieraan kanssa."

"Ah, olisipa se ollut aika onnen-poukaus, jos minun tieni olisi osunut sinä päivänä Makoniin," huokaili prinssi. "Minä olisin päästänyt teidät ikävästä, ja siten velvoittanut teidät itselleni kiitolliseksi, ja kiitollisuus olisi vähitellen ajan-pitkään muuttunut rakkaudeksi. Mutta sanokaa minulle, kaunein kaikkein kaunisten seassa, ketä tapasitte te päivällisillä? Toivon, että tapasitte vain joitakuita koukkuleuka ämmiä, jotka varoittivat teitä parisilaisten pahuudesta ja petoksista."

"Ei, prinssi! Minä tapasin siellä kolme herraa, kolme nuorta miestä, jotka eivät myöskään ennestään tunteneet toisiansa; vaan saivat samoin, kuin minäkin kiittää sadetta ja huonoja teitä viivytyksestään Makonissa. Kaikeksi ihmeeksi edustivat nämät kolme herraa kolmea eri kansallisuutta: ensimmäinen oli englantilainen, toinen espanjalainen, ja kolmas ranskalainen. Mutta kaikki kolme olivat he nuoria, iloisia, suloisia ja sivistyneitä herroja. Kahdella heistä oli ollut sama kohtalo, kuin minullakin, ja täytyivät siis viipyä Makonissa seuraavaan päivään, antaaksensa vaunujensa käydä tarpeellisten korjausten alaisiksi. Mutta ranskalainen odotti kyyti-vaunuja, jotka hänet veisivät Parisiin, mutta nekin läksivät vasta seuraavana päivänä."

"Me olimme ehkä kaikki neljä tulleet ruoka-saliin vahvassa aikeessa, huvittaa itseämme, maksoi mitä maksoi. Se oli kuitenkin varma, että me löysimme huvituksen, ja kukin koitti olla toistaan sukkelampi, nerollisempi yhteiseksi iloksemme niin, että päivä kului meistä mitä ihanimmasti ja kiiruimmasti. Me olimme yhdessä myöhään ehtooseen asti, ja kun ravintolan isäntä ilmoitti meille, ett'emme vielä seuraavanakaan päivänä pääsisi lähtemään syystä, että vaunujemme korjaukset eivät olleet likimainkaan valmiit, niin tyydyimme me siihen jotakuinkin; sillä me olimme varmat siitä, että voimme seuraavankin päivän viettää vielä yhtä hauskasti ja ystävällisesti, kuin ensimmäisenkin."

"Ja siinä emme pettyneetkään. Seuraava päivä oli edellisen kaltainen, kuitenkin sillä eroituksella, että nyt olimme jo likemmin tutustuneet toisiimme, ja taisimme niin muodoin avo-sydämmellisemmästi ja vapaammin ilvehtiä keskenämme."

"Minä luulen," sanoi Voltaire, "tahi paremmin minä pelkään, että kavala ravintolan isäntä keksi etuansa valvoa niin, ett'ei vaunujenne korjaus päättynyt vielä kolmantenakaan päivänä."

"Oikein arvaatte; niin tapahtuikin. Meidän täytyi viipyä vielä kolmaskin päivä, ja samana kolmantena päivänä keksein minä, pahaksi onneksi kyllä, että kolmen herran iloisuus oli kadonnut, ja että he kaikki kolme olivat rakastuneet minuun. Toinen kadehti ja luuli toistaan, ja kukin pyysivät he jäädä kahden-kesken kanssani, vakavilla valoilla vannoaksensa minulle rakkauttaan, ja loihtemaan minussa vasta-rakkautta itseensä. He rupesivat vihaamaan toisiaan ja tuntemaan vasta-hakoisuutta toistensa läheisyydestä; ja ilo ja iloinen ivailu haihtuivat peräti."

"Silloin päätin minä," jatkoi Klairon, "tehdä pikaisen lopun tästä ikävästä tilasta, ja kutsuin sen tähden nuoret herrat omaan huoneeseeni. Ja kun he tulivat juoksujalkaa ylös siinä toivossa, että tapaisivat minut yksinäni, ja kiukuttelivat siitä, että tapaavat luonani myöskin kanssa-kosijansa, niin sanoin minä heille:

"Te rakastatte minua kaikki kolme; te olette sen minulle itse-kukin puolestanne sanoneet ja pyytäneet minulta vasta-rakkautta. Ja tämän tehtyänne olette te käyneet kiukkuisiksi, lyhyt-nenäsiksi ja tukaliksi; naurun verosta te riitelette keskenänne, ja leikin verosta kinailette. Minä en kärsi kinasteluja ja musta-sukkaisuutta. Ja päästäkseni sellaisista vasta-hakoisuuksista, vuokraan minä itselleni kohta vaunut ja matkustan pois, puhumatta teille enään sanaakaan, ell'ette lupaa täyttää niitä ehtoja, jotka minä teille te'en."

"Kaikki kolme vannoivat ilolla täyttävänsä ehtoni, saadaksensa minut jäämään vielä ravintolaan ja olemaan heidän kanssansa ajan, joka vielä oli odotettava ravintolassa."

"Niinpä siis," jatkoin minä, "kuulkaa minun ehtojani. Älköön yksikään teistä rohjetko koko päivänä puhua minulle sanaakaan rakkaudesta; mutta koettakoon kukin voittaa minun vasta-lempeni siten, että hän osoittaa itsensä niin rakastettavaksi, taitavaksi ja suloiseksi, kuin suinkin mahdollista, ja pyytää iloisuudellaan, sydämmellisellä leikillisyydellään, ja miellyttävällä käytöksellään valloittaa minun sydäntäni. Mutta että rakkaudella on myöskin joka-päiväinen puolensa ja pidetään myös jonakin kauppa-asiana, niin tehköön kukin teistä tarjouksensa minulle kirjallisesti tänä iltana sitten, kun olemme eroinneet toisistamme. Kirjeessään mainitkoon hän, mitä hän oikeastaan anoo minulta ja mitä hän minulle tarjoaa."

"Oivallista!" huusi Voltaire, "te näyttelitte siellä huvinäytöstä, niin mainiota, että minä kadehdin sen keksijätä, laulu-lintuseni! Minä olisin mielelläni ollut saapuvilla teidän kolmen kosijanne henkisessä kilpailussa."

"Tosiaankin oli se henkinen kilpailu," sanoi Klairon hymyellen. "Ja minä tunnustan mielelläni, että se päivä oli hauskin ja iloisin päivä minun elämässäni. Kolme kosijaani osoittivat erinomaista suloutta. Kukin kokivat he tarjota minulle neronsa ja sukkeluutensa todellisia ilotulia sytytettäviksi ja siten so'aista silmiäni, ett'en näkisi toisten kilpailijain ilo-tulia laisinkaan."

"Mutta minä nä'in kaikki, ja huomasin kaikki kolme yhtä suloisiksi, ja seuraus siitä oli se, ett'en voinut rakastua heistä yhteenkään. Myöhään ehtoolla erkanimme me toisistamme, levätäksemme ja nukkuaksemme iloisimman ja viattomimman riemullisuuden väsymyksestä. Seuraavana aamuna, kun heräsin, tapasin minä kolmen kosijani kirjeet pöydälläni."

"Olisinpa oikein mielelläni lukenut mokomat kirjeet," huudahti Soubise'n prinssi. "Ja minä lyön vetoa siitä, että ne olisivat huvittaneet minua enemmän, kuin Sevignén rouvan kirjeet, kaikki yhteensä."

"Kyllä ne olivatkin yhtä huvittavat, kuin alkuperäisetkin," jatkoi Klairon. "Ensimmäinen oli englantilaiselta, Mylordi Toweskin'ilta. Hän tunnusti minulle kirjeessään, että hän oli tehnyt lupauksen, ei menevänsä koskaan naimisiin, koska kolme hänen ystävistään oli naimisen kautta joutunut peräti onnettomiksi. Kuitenkin toivoi hän suurille omaisuuksillensa perillistä, ja vastustamattomasti kiedottuna minun kauneudellani ja suloisuudellani, oli hän, jos minä sen sallisin, valinnut minut antamaan hänelle perillistä. Hänellä ei ollut ketään muita sukulaisia, ja sen tähden asettaisi hän minut ja lapsensa ainoiksi perillisiksensä."

"Tosiaankin englantilainen rakkaudentunnustus," sanoi Voltaire nauraen. "Minä lyön vetoa, että mainittu lordi oli joku punatukkainen irlantilainen, jolla perunat pakoittivat päässä."

"Älkäämme keskeyttäkö Klairon'ia, herra kuolematon," sanoi prinssi innokkaasti. "Minä olen utelias, saada tietää, mitä niissä kahdessa toisessa kirjeessä oli. Mitä kirjoitti espanjalainen?"

"Espanjalaisen kirje oli kirjoitettu täydellä kastilialaisen jalolla ylevyydellä. Don Juantas vannoi minulle, että minä kaikkein taivaan tähtien joukossa olin loistavin. Minun silmäni olivat kaksi aurinkoa, jotka valaisivat maailmaa, ja minun kasvoni kauniimmat, kuin kuu, joka valaisee yöllä. Siitä hetkestä, jolloin hän minut näki, ovat tuliset liekit kuluttaneet hänen sydäntänsä; mutta kuitenkaan ei hänellä ollut rohkeutta, pyytää minulta jotain todistusta minun suosiostani, vaan minun pitäisi salliman hänelle kuitenkin se toivo, että hän vähitellen, ehkä kymmenessä vuodessa, onnistuisi voittamaan minun rakkauteni. Ja tämä toivo olisi hänelle jo taivainen lahja, jonka edestä hän uskaltaisi vastalahjana tarjota minulle kahden-tuhannen arvoisen koristeen hohto-kivistä."

"Piru-vieköön, sepä espanjalainen oli ujo!" huusi prinssi nauraen. —
"Minä — — —"

"Teidän Korkeutenne," keskeytti Voltaire häntä, "Te olette jo edellä sanonut, ett'emme saisi keskeyttää suloista kertoilijaamme. Totelkaamme tätä sanaa! Minä olen kovin utelias, saada kuulla, mitä ranskalainen kirjoitti. Kuinka kirjoitti hän, suloinen Klairon? Mitä taisi ranskalainen tarjota, voidaksensa voittaa kahden edellisen tarjouksia? Mitä kirjoitti hän?"

"Ranskalainen rakastajani kirjoitti, että hän tahtoi suoraan sanoa minulle, että oli tosin köyhä maallisista omaisuuksista, mutta sitä rikkaampi rakkaudesta. Hän tunnusti minulle suoraan, että hän aikoi matkustaa Parisiin etsimään onneansa; ja ett'ei hänellä sillä kerralla ollut muuta, kuin koiransa ja parikymmentä markkaa rahaa. Koiransa oli hänen ainoa ystävänsä koko maailmassa; parilla-kymmenellä markallansa aikoi hän maksaa matkansa Parisiin ja elää sillä siellä päivän ennen, kuin hän etseisi jotain paikkaa itsellensä. Mutta kuitenkin, todistaaksensa minulle rajatonta rakkauttansa minuun, tarjosi hän parikymmentä markkaansa lahjaksi minulle, ja tahtoi ilolla kävellä jalkasin Parisiin ja kuolla nälkään, jos minä myöntäisin hänelle vain yhden onnellisen tunnin keskustelun, ilman mitään vieraita-miehiä."

"Minä luulen, että te myönsitte sen hänelle," sanoi Voltaire. "Te taivuitte nuorukaisen pyyntöön; nuorukaisen, joka tarjosi teille suuremman lahjan, kuin espanjalainen ja englantilainen yhteensä; sillä he tarjosivat ylöllisyydestänsä; mutta nuorukainen, hän tahtoi antaa teille kaiken kultansa ja omaisuutensa uhriksi. Hän uskalsi henkensä yhden onnellisen tunnin tähden."

"Rauhoittakaa mielenne, te kuolematon!" sanoi Klairon hymyten ja loi ujostellen katseensa maahan. "Minä pelastin hänen henkensä, ja annoin hänen pitää kaksi-kymmentä markkaansa."

"Mitenkä niin? Halveksuitteko te rakastuneen sydämmen jalo-mielistä lahjaa?" kysyi Voltaire pahastumalla.

"Ja minä ylistän teitä," sanoi prinssi, "että te piditte häntä espanjalaisen kahta-tuhatta parempana. Enkö minä arvaa oikein? Te annoitte ranskalaiselle koiransa ja rahansa takaisin ja annoitte hänen matkustaa kahdella-kymmenellään posti-vaunuissa Parisiin?"

"Hyvä prinssi," sanoi Klairon nauraen; "luuletteko minua todellakin niin julmaksi? Luuletteko, että minä sallein köyhän nuorukaisen maksavan ainoilla rahoillansa paikkansa posti-vaunuissa, koska hän voi saada paikan minun vaunuissani ihan ilmaiseksi?"

"Oikein, laulu-lintuseni, oikein!" huusi Voltaire. "Te teitte jalon ja ylevän sydämmen taivaallisen tuhlaavaisuuden jälkeen. Te annoitte espanjalaisen ja englantilaisen ajaa e'es-päin omilla roskillansa, ja otitte ranskalaisen teidän vaunuihinne. Myöntäkää nyt vain, jumaloitu Klairon, että te hiukan kuitenkin rakastitte sitä nuorta huliviliä."

"Kuitenkin olin minä kyllä varomaton, ett'en ryövännyt häneltä pois sitä uskoa," huokasi Klairon. "Hän perusti hyvyyteeni peräti kohtuuttomat vaatimuksensa. Mutta, hyvät herrat, minun kertomukseni on nyt lopussa. Minä luulen, että te siitä käsitätte vastaukseni teillen, ja suotte minulle anteeksi."

"Se on, te hyljäätte minut samoin, kuin hylkäsitte englantilaisenkin," sanoi prinssi.

"Ja minulta ryöstätte te kaiken toivon samoin, kuin teitte espanjalaisellekin?" kysyi Voltaire. "Te ette tahdo istua vieressäni kuolemattomain istuimella?"

"Minä tahdon koettaa, enkö yksinänikin voi ansaita itselleni hiukan kuolemattomuutta ja kunniaa," sanoi Klairon hymyten. "Voltairella on oikeus: minä rakastan mainetta ja suosin niitä miehiä, jotka pitävät minun ansainneena heidän rakkautensa. Hyljääkö kuninkaallinen prinssi ja kuolematon runoilija minun ystävyyteni, jonka minä rehellisestä sydämmestä tarjoan heille kumpaisellekin?"

"Voi kuitenkin! Jumalan lämpimän ambrosia-ruu'an verosta, jota me halajamme, tarjoatte te vain kylmää ruokaa," puheli nyt Voltaire. "Mutta kun minulla on nälkä, niin syön minä sitäkin, ja lohdutan itseäni sillä, että — — — Mutta kuka siellä niin kovasti puhuu? Kuka?"

"Klairon!" huusi vieras-huoneessa joku kovalla äänellä. "Missä Klairon? Minun pitää, minä tahdon nähdä Klairon'in. Ei kukaan voi minua pidättää, eikä estää pääsemästä hänen tykönsä!"

"Ah, se on hän!" huokasi Klairon.

"Kaksi-kymmentä markkanenko?" kysyi prinssi.

"Niin, sitä pahempi! Hän rakastaa vieläkin minua, ja väittää, että hänellä on oikeus vaatia minun vasta-rakkauttani. Mutta minä tahdon tehdä sille lopun, ja nyt kohta. — Tulkaa, herrat, kanssani vieras-huoneeseen!"

Ja pää kekassa ja posket punasta hehkuen ja vihasta säihkyvin silmin meni Klairon vieras-huoneeseen.

"Päästäkää minua, herrat!" huusi vieras-huoneessa äskeinen ääni. "Antakaa minulle tietä! Minä tiedän Klairon'in olevan yksityishuoneessaan. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä hänet."

"Te saatte nähdä hänet, herra!" sanoi Klairon ja astui vakaana esiin. "Tässä minä olen. Mitä te tahdotte, ja mitä teillä on minulle sanomista?"

Herrat aukasivat rivinsä ja eräs nuorukainen syöksyi siitä esiin ja viskausi kovasti kiljahtaen Klairon'in jalkoihin. "Mitäkö minulla on teille sanomista?" sanoi hän innolla, ja kohotti kauniit, surusta ja kärsimisestä hehkuvat kasvonsa ylös Klairon'in puoleen. — "Minulla on sanottavana se, että minä rakastan teitä, rakastan rajattomasti, ja ett'en minä voi, enkä tahdo elää ilman teitä."

"No, perhana-vieköön!" huusi markisi de Solanges. "Sitä samaahan me kaikki sanomme; mutta tuo julma jumalatar ei ole sitä kuulevinaankaan."

"Mutta hänen pitää kuulla," huusi nuorukainen, ja viskasi vihaisen katseen markkisin puoleen. "Niin, hänen pitää kuulla minun rakkauttani. Minä tahdon sen, minä vaadin sen, ja minulla on siihen oikeus; sillä minä rakastan häntä rajattomasti. Ja kunniallisen miehen rakkaus antaa rakastajalle oikeuden siihen naiseen, jota hän rakastaa. Klairon, minä rakastan teitä!"

"Herra!" sanoi Klairon jäykästi ja totisesti, "sitä olette te jo kolme vuotta ehtimiseen minulle sanonut, kunnes olette nyt minut peräti kyllästyttänyt sillä. Minä kielsin teitä sen tähden tulemasta tyköni, että minä vihaan kaikkea kyllästymistä. Minä kielsin portin-vartijani laskemasta teitä koskaan enään sisälle; minä annoin käskyn palvelijoilleni, että, jos teidän onnistuisi kuitenkin tunkeutua sisälle, he karkoittaisivat teidät väki-vallalla pois; minä lähetin teille kirjeenne avaamattomina takaisin. Millä oikeudella te siis uskallatte tunkeutua vielä tänne? Te sanotte ehkä: sillä oikeudella, jonka rakkaus teille antaa. Mutta minä olen teille jo kolmen vuoden ajan joka päivä sanonut, että minä halveksin teidän rakkauttanne. Mitenkä te siis uskallatte pakoittaa minulle jotain, jota minä en tahdo, hyvä herra Dubois?"

"Klairon!" huusi nuorukainen, hyppäsi ylös ja asettausi vihaisella katseella hänen eteensä. "Älkää pakoittako minua ryhtymään viimeiseen keinoon. Älkää minua suututtako enemmän, muutoin minä sanon kaikille näille herroille, mistä minun rohkeuteni on kotoisin, tunkeutua teidän kieltoanne vastaan teidän tykönne tänne."

"Minä säästän teiltä sen vaivan, ystäväni," sanoi Voltaire kylmäkiskoisesti ja ivallisesti. "Minä kerron näille herroille syyn teidän rohkeuteenne. Siihen on neiti Klairon'in jalomielisyys ja hyvyys yksinänsä syynä. Kuulkaapas nyt, hyvät herrat, miten Klairon tuli tuntemaan tämän herran. Klairon tapasi hänet maantiellä noin kolme vuotta sitten. Hän tunnusti Klairon'ille, ett'ei hänellä ollut mitään muuta, paitsi koiransa ja kaksikymmentä markkaa rahaa; ja että hänen täytyi mainituilla ainoilla markoillansa lunastaa itsellensä istuma-sija posti-vaunuissa, ell'ei Klairon olisi niin jalomielinen, että ottaisi hänet vaunuihinsa. Klairon teki sen; hän otti vaunuihinsa herra Dubois'in ja toi hänet Parisiin. Klairon auttoi häntä ja esti hänet nälkään nääntymästä. Siitä ajasta alkain kiusaa nyt herra Dubois hyväntekijätärtänsä rakkaudellansa. Että Klairon otti hänet vaunuihinsa, niin luulee hän voivansa pakoittaa häntä myöskin suomaan itsellensä sijan sydämmessänsäkin. No, puhukaapas nyt, herra Dubois, eikö asia ole niin. Enkö ole puhunut totta?"

Nuorukainen huokasi raskaasti. Hänen suuret, siniset silmänsä tapailivat tuskallisesti Klairon'ia, joka kuitenkin koki välttää hänen katsettansa. Kun nuorukainen huomasi sen, niin kuvaantui katkera hymy hänen kauniilta, surusta sortuneilta kasvoiltansa. Hiljaisesti laski hän kätensä Klairon'in käsivarrelle ja taivuttain itsensä hänen puoleensa, kuiskasi hän: "älä pelkää, Klairon; minä en ilmoita sitä, mitä sinä salaat!"

"Herra!" sanoi Klairon ja vetääntyi ylpeästi takaisin hänestä. "Minulla ei ole mitään yhteisiä salaisuuksia kanssanne. Teillä ei ole mitään minusta sanottavata, jota ei, ken hyvänsä voisi tietää."

"Puhukaa mieluummin meidän kanssamme, herra Dubois," sanoi Voltaire.
"Vastatkaa minulle kauniisti, enkö minä ole puhunut totta^"

Dubois käänsi hitaisesti kasvonsa hänen puoleensa ja vastasi lempeästi:

"Te olette puhunut totta niin, kuin suuri runoilija Voltaire on ainakin tehnyt ja tekee. Hyvät herrat, jalosukuiset kreivit, maaherrat ja paronit; kaikki te, joille nimi, arvo ja rikkaudet ovat lahjoittaneet etu-oikeuden, näyttäytyä jumaloidun Klairon'in vieras-huoneessa, josta minä köyhä-raukka, arvotonna, nimetönnä ajetaan ulos ja näytetään ovelle; teidän kaikkein pitää tietämän, että Klairon oli kerran minun hyvän-tekijättäreni, ja että minä olen hänelle velkaa ijäisen kiitollisuuden. Niin, kyllä se on tosi, että hän otti minut vaunuihinsa silloin, kun minä olin köyhä ja kohtasin hänet matkalla Parisiin, ja että minä tulin tähän kaupunkiin hänen rinnallansa. Se on myöskin tosi, että minä hänen erinomaisella avullansa pääsin ensimmäiseksi kirjuriksi erääseen kaupungin isoimmista kauppahuoneista ja sain siinä palkan, suuremman, kuin minun tarpeeni olivat."

"Ah, sitä jalo-mielisyyttä! Se oli ylevästi, se oli jalosti tehty!" rähisivät herrat. "Klairon ainoasti voipi sellaista jalo-mielisyyttä osoittaa."

"Niin, ainoasti Klairon voipi sellaista jalo-mielisyyttä osoittaa," kertoi nuorukainen, ja kiinnitti suuret, säkenöivät silmänsä Klairon'iin. "Mutta minä en pyydä Klairon'in jalo-mielisyyttä, vaan minä pyydän hänen rakkauttansa. Minä pyydän häntä omakseni, ainoakseni! Antakoon hän minulle oikeuden, rakastaa itseään; turvata häntä, kunnioittaa häntä elämäni korkeimpana ja ainoana aarteena."

"Te olette hävitön, hyvä herra!" ärjäsi maaherra Senatour ylpeästi. "Te uskallatte olla meidän kilpa-kosijamme, ja me emme voi vaatia teitä edes kaksin-taisteluun, sillä te ette ole meidän arvoisemme: te ette ole aatelia."

"Kuitenkin, herrani, asia on niin," sanoi nuorukainen lempeästi. "Minä olen aatelismies. Niin kauvan, kuin minä olin köyhä ja halvassa tilassa, salasin minä nimeni. Mutta nyt voin minä sanoa teille ja kelle hyvänsä, että minä en ole Dubois, vaan on minun oikea nimeni kreivi Penoël de S:t Audème. Nimeni totuuden voin myös todistaa jokaiselle, ken sitä uskaltaa epäillä; mutta siitä epäilyksestä vaadin minä hyvitystä kalpa kädessä, kaksin-taistelussa."

Ihmettelemisen ja hämmästyksen kohina kävi nyt herrain riveissä. Pilkallinen nauru ja halveksivaiset katseet katosivat, ja ehdottomasti vetääntyivät herrat jonkun askeleen taakse-päin aivan, kuin he siten olisivat tahtoneet vakuuttaa hänelle kunnioitustaan, että antoivat hänen esteettömästi lähestyä Klairon'ia.

Nuori S:t Audème'n kreivi ei sitä ollut huomaavinaankaan, vaan kiinnitti yhä katseensa Klairon'iin.

"Te nä'ette sen," sanoi hän hiljaa ja tuskallisesti; "te nä'ette, ett'ette te voi minua välttää. Lakatkaa jo minua enään karkoittamasta kasvoistanne, sillä minä en voi totella teitä: minun rakkauteni kieltää minun sitä tekemästä. Oi, älkää vielä vastatko, Klairon! Kuulkaa ensin, mitä minulla on teille sanottavata, sillä tämä hetki on koko minun elämäni ratkaiseva hetki! Te olette kohdellut minua julmasti ja kelvottomasti, ja sittekin rakastan minä teitä. Te olette palvelijoillanne ajattanut minut, kuin koiran portiltanne, ja kuitenkin rakastan minä teitä. Te olette jo kolme viikkoa lähettänyt minun kirjeeni avaamattomina takaisin, ja sittekin rakastan minä teitä. Ja minun rakkaudelleni on onnistunut kuitenkin, voittaa kaikki esteet, avata kaikki suljetut portit, raivata tieltäni kaikki ne palvelijat, jotka tahtoivat estää minua pääsemästä teidän ovenne läpitse. Minä olen täällä, minä seison vastassanne. Ja koska ette tahtonut lukea kirjeitäni, niin sanon minä nyt tässä kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa, mitä minä teille kirjoitin."

"Kuulkaa, Klairon, ja kaikki, te hyvät herrat, kuulkaa! Minä en ole enään köyhä Dubois, herra Lemoine'n kirjuri; minä voin ilmoittaa oikean nimeni, sillä minä en tarvitse enään elättää itseäni kätteni töillä. Sitten kolme viikkoa olen minä rikas, kenestäkään riippumaton mies. Eräs setäni, jonka meidän sukumme köyhyys ja häviö saattoi epä-toivoon, matkusti kotomaastaan pois ja meni otetulla nimellä Amerikaan, siellä yksinäisessä köyhyydessä unhoittaaksensa suurta synty-peräänsä."

"Me pidimme häntä kadotettuna ja luulimme hänet kuolleeksi. Mutta nyt, kolme viikkoa sitten, sain minä ilmoituksen hänestä. Setäni on vasta nyt kuollut, kuollut New-Yorkissa rikkaana kauppiaana, ja määrännyt minut ainoaksi perilliseksensä."

"Tässä, Klairon," jatkoi hän ja veti poveltansa esille paperi-käärön, ja tarjosi Klairon'ille. "Tässä on siihen todistukset. Tässä on oikeaksi todistettu ote testamentista. Tässä on Amerikan pankin todistus niistä summista, jotka ovat siellä tallennetut minua varten, — tili minun perinnöstäni. Nä'ettekö, Klairon, että minä olen rikas mies? Nä'ettekö summaa tuossa? Omaisuuteni nousee kahteen-kymmeneen miljonaan markkaan."

"Kaksi-kymmentä miljonaa markkaa!" huudahtivat herrat, täynnä kunnioitusta ja hämmästystä.

"Ja kuitenkin sanotaan vielä tänä päivänä, että amerikalaiset rikkaat sedät tavataan ainoasti meidän huvi-näytelmissämme," lausui Voltaire ivallisella juhlallisuudella.

Klairon yksinänsä ei näyttänyt hämmästyneeltä, eikä edes ihmettelevänkään. Hänen kasvonsa pitivät entisen kylmä-verisyytensä ja ylpeytensä. Hän ei edes ottanut vastaan papereita, joita nuori kreivi tarjosi hänelle, eikä yhtä katsetta kääntänyt hänen puoleensa.

"Klairon!" huusi kreivi S:t Audème rukoillen ja täynnä tuskaa. "Klairon, ottakaa paperit ja vakuuttakaa itsenne siitä, että minä olen sanonut totta!"

"Mitä se on tarpeellista?" kysyi Klairon, ja katsoi häntä ruhtinaallisella ryhdillä. "Mitä minä siitä huolin, että te olette ottanut uuden nimen? Mitä huvitusta minulle siitä on, että tiedän, miten korkealle teidän perintönne kohoaapi?"

"Teillä on siitä huvitusta," huusi kreivi innossaan, "sillä koko se suuri rikkaus on teidän, totisesti teidän. Minä kreivi Penoël de S:t Audème lahjoitan sen teille."

"Ja minä; minä Klaara Josepha Hippolyte Leyris de Latude, minä en ota mitään lahjoja ihmisiltä, joita en rakasta, joita en pidä edes ystävinänikään, jotka ovat minulle kaukaisia, jotka eivät ole sukulaisiani. Minä en ole mikään almujen ottaja, kuten herra Dubois oli."

Ja samalla, kun hän näin puhui, viskasi hän ylpeitä ja kopeita katseita nuoren kreivin puoleen, joka vastasi niihin lempeällä hymyllä, täydellä säälin ja rakkauden katseella.

"Ei sinun tarvitsekaan ottaa minulta lahjoja," sanoi hän lempeästi. "Sinä otat vain minulta oikeudella sinulle tulevan omaisuutes; sillä se, kun on minun, on myöskin sinun. Sinulla on oikeus minun omaisuuteeni, nimeeni, sydämmeeni ja henkeeni. Hippolyte Klairon! Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa pyydän minä, kreivi Penoël de S:t Audème, teidän kättänne, rukoilen teitä puolisokseni, seuraamaan minua vielä tänä päivänä vihkimä-tuoliin ja tulemaan de S:t Audème'n kreivinnaksi."

"Voi, hän pyytää häntä puolisoksensa! Hän tahtoo naida hänet! Hän on miljoneri, kreivi, ja tahtoo naida Klairon'in!" jupisivat herrat keskenänsä. "Hän tahtoo tehdä näyttelijättärestä kreivinnan! Hiis-soikoon! Naimis-kaupat parasta laatua! Ja hän on todellakin kreivi!"

Mahtoiko Klairon kuulla mokomata mutinata ja kuulla heidän kuiskutuksiansa; mahtoiko hän lukea herrain salaiset ajatukset heidän hävittömässä pilkassansa ja häväisevissä katseissansa? Kuitenkin: purppura-puna kohousi hänen kasvoillensa ja vihaisella, polttavalla silmäyksellä silmäsi hän läsnä olevia herroja. Sen jälkeen ojensi hän itsensä ja otti ylevän, käskevän ryhdin ja seisoi nyt kiivastuneena ja käskevänä hallitsijattarena alamaisten päällikköinsä keskessä.

"Ah, onnetonta!" mutisi Voltaire itseksensä. "Minä lu'en hänen kuoleman-tuomionsa kirjoitettuna Klairon'in otsalla."

"Klairon," sanoi kreivi Penoël de S:t Audème hiljaisella, rukoilevalla äänellä. "Te ette ole vielä vastannut minulle. Minulla on totinen tarkoitus. Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa uudistan minä asiani: minä en tarjoa teille ainoasti minun rikkauksiani, vaan myöskin itseni. Tulkaa minun puolisokseni, antakaa minulle kätenne; kuulkaa minun hartain haluni: tulkaa de S:t Audème'n kreivinnaksi!"

"Ja kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa annan minä teille vastauksen!" huusi Klairon kovalla ja koroitetulla äänellä. "Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa, jotka hämmästyvät siitä, että kreivi, miljonain omistaja alentaa itsensä niin, että hän pyytää näyttelijätärtä puolisoksensa, tahtoo hänestä tehdä kreivinnan, — kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa kieltäyn minä ottamasta tarjoustanne."

Hämmästyksen huuto kajahti nyt herrain huulilta, ja epätoivon huudahdus kreivi S:t Audème'n vaaleilta huulilta.

"Klairon!" huusi hän, syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Klairon, se ei ole totta, se ei ole mahdollista! Minun järkeni minut petti, joku paha enkeli väärensi sanat sinun huulillasi; sillä se on mahdotonta, että Klairon lykkääpi luotansa käden, jonka minä hänelle tarjoan. Se ei ole mahdollista, että hän halveksii minua!"

"Herra!" huusi Klairon kiukusta kiehuen. "Herra, te olette hävitön! Laskekaa minut, päästäkää irti minun käteni, tahi Jumal'avita unhoitan minä sen, että olette tahtonut nimittää itseänne kreiviksi: minä käsken palvelijani, päästämään minua teistä!"

"Tee se!" huusi kreivi vihan vimmassa ja puristi hänen käsiänsä vieläkin kovemmin niin, että Klairon vapisi vihasta. "Uskalla nyt pitkittää, niin minä häväisen sinut! Minä reväisen siveyden-naamarin kasvoiltasi, ja huudan kaikille näille sinun jumaloitsijoilles, että minulla on oikeus sinuun, että sinä jo kaksi vuotta olet ollut minun henttuni, että sinä — — —"

"Antti, Jaakko!" huusi Klairon kimakalla, käskevällä äänellä. "Tulkaa tänne! Viekää tuo herra ulos! Hän on minulle vastuksellinen."

Kreivi S:t Audème huudahti ja kuolon kalveus kattoi hänen kasvonsa. Hän viskasi Klairon'in kädet käsistänsä, tirkisti kauheasti hänen puoleensa ja astui jonkun askeleen taakse-päin. Sitten sammui hänen katseensa ja hän horjui, kuin juopunut. Tuskallisella kiireellä veti hän nenä-liinan taskustansa ja painoi sen huulillensa. Kohta värjääntyi vaate purppuran-punaiseksi siitä veri-tulvasta, joka syöksi hänen suustansa ja syvästi huo'aten vaipui hän tunnotonna maahan.

"Antti, Jaakko!" huusi Klairon täydesti levollisena. "Kantakaa tuo herra ulos, noutakaa kyyti-vaunut ja lähettäkää hän niissä kotihinsa!"

"Herra Dubois tuli komeoissa vaunuissa," sanoi toinen palvelija kunnioittavaisesti, "ja hänen neljä palvelijaansa odottavat etehisessä."

"No, niinpä käskekää hänen palvelijansa tulla kantamaan häntä vaunuihinsa!" käski Klairon.

Palvelijat tottelivat käskyä, ja avatusta ovesta tuli neljä jättiläisen kokoista palvelijaa komeoissa, kullalla kirjaelluissa ruskea-samettisissa pukimissa ja kreivillinen kruunu kultaisissa knapeissa. Kunnioittavaisesti lähestyivät he kreivi S:t Audème'ä, joka nyt juuri aukasi silmänsä ja uneksuen, ihmetellen katseli ympärillensä. Varovaisesti nostivat palvelijat hänet ylös käsivarsillensa ja kantoivat hänet ulos.

Klairon katseli ylpeällä katseella matkuetta. Ei jälkeäkään säälistä ja armahtavaisuudesta näkynyt hänen kauniilla kasvoillansa.

"Kaunein kaikista kaunokaisista!" kuiskasi prinssi hänelle. "Minä rupean pelkäämään teitä. Minä luulen, ett'ei teillä ole sydäntä laisinkaan, ja ett'ei rakkaudella ole mitään valtaa teihin. Te näytätte tosiaankin pieneltä pirulta, joka ilakoiten pilkkaa ihmisten rakkauden-kipuja, ja on erittäin taipuvainen leikkimään ihmis-sydänten kanssa aivan, kuin olisivat ne höyhen-tolluja. Totisesti, minä pelkään teitä, ja toivoisin voivani panna rautapaidan sydämmeni ympärille, välttääkseni tulla haavoitetuksi enään teidän silmäinne myrkyllisillä nuolilla. Perhana-vieköön, te olette valloittamaton linna. Teitä ei liikuta mikään; ei hehkuva rakkaus, ei rikkaudet, eikä kärsimiset."

"Kuitenkin on asia, joka minua liikuttaa, prinssi," sanoi Klairon kovalla äänellä. "Ja se ainoa asia on: maine. Kaikkia maailman aarteita, kaikkea sen kunniata ja arvonimiä pidän minä halpana; mutta maine, sitä minä rakastan, sitä minä jumaloitsen, ja yhden tunnin kunnian tähden annan minä, jos vaaditaan, kokonaisen vuoden elämästäni."

"No, minä luulen, että lintuseni saapi tänä iltana sellaisen voittoisan tunnin," sanoi Voltaire, "ja ett'ei se tunti maksa vuotta hänelle, vaan tekee hänet kuolemattomaksi. Sillä maine se on, joka ihmisen kuolemattomaksi tekee."

"Ja niin on se Voltaire, joka minulle kuolemattomuuden lahjoittaa," sanoi Klairon loistavilla kasvoilla. "Hyvät herrat! Minä toivon, että te tänä iltana tulette katsomaan suuren runoilijamme Voltaire'n uutta murhe-näytelmää. Hän Merope'llansa hämmästyttää katselijat suuresti. Minä toivon, että te ylistätte runoilijata, ja suotte näyttelijättärelle heikkouden anteeksi. Näytöksen loputtua on pieni juhlallisuus täällä luonani. Huoneeni on avoin. Kaikki minun ystäväni ja suosijani ovat terve-tulleet. Kaikkia, hyvät herrat, kutsun minä teitä. Teidän kaikkein kanssanne tahdon minä viettää suuren Voltaire'n voitto-riemua!"

2.

Ehtoolla.

Ääretön oli tungos ja aaltoileminen kaikkialla teaterissa. Joka ainoa paikka oli otettu, ja tuhansittain oli kilvoittelijoita ollut piljetti-konttoorin edustalla, jossa he kiistelivät piljeteistä, saadaksensa vaikkapa kaikista halvimman ja huonoimmankaan paikan. Loosit ja parketti olivat täytetyt loistavalla ja valitulla kuulijakunnalla. Ensimmäisen rivin reunustassa nähtiin korkeamman vallas-säädyn naiset, heidän silmiä-sokaisevassa vaatetuksessansa, loistavina kalliista kivistä ja kallisarvoisista loru-kaluista, vilvoitellen poskiansa kauhean suurilla leyhyttimillä, ja säkenöivin silmin tähystävän ja punatuin poskin ja mustatuin kulma-karvoin kurkistavan parketilla istuvain jalo-sukuisten herrain joukkoon, nähdäksensä siellä ystäviään ja kosijoitaan.

Parterille olivat kaikki Parisin kirjailijat, sanomalehdenkirjoittajat, runoilijat ja riimin-riipustajat kokoontuneet, ja aina sen mukaan, jos olivat Voltaire'n ystäviä tahi vihollisia, osoittivat he joko iloisuutta, tahi synkkä-mielisyyttä; lempeyttä, tahi jäykkyyttä; hauskaa odottavaisuutta, tahi ankaraa arvostelua. Kaikissa looseissa vallitsi uteliaisuus ja harras odotus, ja nimet Voltaire, Klairon ja Merope olivat illan tunnus-sanana.

Jopa nähtiin nyt ylhäällä isossa loosissa kuninkaallinen hovikin, Ludwiki XV puolisoinensa y.m. Nopein askelin tuli kuningas loosin reunalle, ja kohta kohousi koko kuulijakunta seisaallensa, tervehtääkseen riemuhuudoilla silloin vielä rakastamaansa itse-valtijasta.

Ludwiki kiitteli hymyillen kaikille puolille ja vetääntyi sitten takaisin, saattaaksensa kalveata, suruisesti silmäilevää, vähäpätöistä kuningatartansa noja-tuoliin, ja tervehtääksensä sitten erästä naista, jolle juuri nyt avattiin ison loosin kaksipuoleiset ovet, ja jonka sisään astuessa kaikki loosin perälle kokoontuneet hovi-herrat syvään ja kunnioittavaisesti kumartelivat aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar ja itse hallitsijatar.

Ja ylevä ja käskevä olikin hänen ryhtinsä, hänen koko olemuksensa. Mahdottomasta pönkkä-hameestansa, joka häntä ympäröi, kuin vallit, näyttäytyi hänen ylä-osa ruumistansa vyöllä ahtaalle pinnistettynä vieläkin hennommalta ja hoikemmalta, kuin tavallista oli. Valkoiseksi puuteroitu, hohtokivillä, jaloilla kivillä ja kähäröillä varustettu ja puolikuun muotoon otsan yli taivutettu tukkansa, teki hänen vartalonsa vieläkin pitemmäksi ja majesteetillisemmäksi; hohto-kivillä varustetut karin-kaulalot enensivät hänen kauniin, syvä-aatteisen otsansa valkeutta ja tekivät sen vieläkin loistavammaksi; poski-maali hänen poskillansa lisäsi suurien mantelin muotoisten mustain silmäinsä säihkyä ja tulta; ja hymy, joka leikitteli hänen purppuran-punaisilla huulillansa, valoi koko hänen kasvoillensa loistoa.

Mutta hymy ei ollut hovi-herroille, jotka kumartelivat hänen ympärillänsä, eikä katsojillekaan, jotka sadoin ja taas sadoin silmin silmäilivät häntä. Hymy oli ainoasti kuningas Ludwik'ille. Ainoasti hänen tähtensä oli markisinna Pompadour kaunistanut itsensä; hänelle ainoalle oli hänellä hymyilyä, lempeitä sanoja, ja teräviä sukkeluuksia. Ja sen tähden tervehti myös Ludwiki häntä nyt taas armollisimmalla hymyllä. Markisinna Pompadour ymmärsi huvittaa häntä ja karkoittaa häneltä sen kyllästymyksen ja ikävän, joka joskus häntä ahdisti.

"Luuletteko, markisinna, että tämä Voltaire'n uusi murhenäytelmä huvittaa meitä?" kysyi kuningas yht'äkkiä.

"Teidän Majesteettinne on liiaksi jalo ja tuntehikas, voidaksensa pitää ihmis-sydämmen kärsimisiä ja kipuja minään huvituksena," vastasi markisinna hymyellen. "Tämä, Voltaire'n uusi teos on ihastuttava Teidän Majesteettinne ihmettelemiseen."

"Jopa, armahani!" mutisi kuningas. "Minä en ihmettele enään mitään; minua ei viehätä enään mikään."

"Ah, herra!" huokasi markisinna. "Se on tosiaankin kuoleman tuomio niille, jotka teitä rakastavat, ja sellaisen puheen perästä oliskin jo viisainta kuolla pois."

"Te ymmärsitte siis väärin ajatukseni," sanoi Ludwiki hätäisesti. — "Ajatukseni oli sanoa, ett'en minä ihmettele enään mitään, eikä mikään huvita minua enään sitten, kun tulin teidät tuntemaan; sillä teihin ainoaan on koko minun rakkauteni, teitä minä ihmettelen. Ja nyt näyttäkää taaskin minulle otsanne kirkkaana, markisinna. Te tiedätte minun sitä tarvitsevan, ollaksseni tyytyväinen."

"Armahin herrani! Te olette erinomaisesti armollinen!" huusi markisinna ja hymyili viehättävästi. "Mutta kiitokseksi siitä tahdon minä ilmoittaa Teidän Majesteetillenne salaisuuden. Teidän Majesteettinne saapi varmaan hauskaa tänä ehtoona. Jotakin tavatonta, hämmästyttävää on tekeillä."

"Mitä sitten?" kysyi kuningas innokkaasti. "Sanokaa markisinna, mitä on tekeillä?"

"Herra, jos minä sen teille sanoisin nyt, niin ei se olisi enään mikään hämmästys teille, kallein kuninkaani. Antakaa käsky aljettaa, niin saamme nähdä!"

"Teillä on oikein, alkakaamme!" huusi kuningas, ja antoi merkin juhla-mestarille. Sitten istui hän nojatuoliin kuningattaren viereen, ja markisinna, ollen kuningattaren hovi- ja seura-nainen, istui kuningattaren taakse pienelle jakkaralle.

Juhla-mestari meni kuninkaallisen loosin reunalle ja antoi merkin teateri-koneiston johtajalle, joka seisoi esi-ripun vieressä.

Yleinen äänetön hiljaisuus syntyi kohta suuressa teateri-huoneessa. Kaikkein katseet kääntyivät näyttämölle, jonka sala-kähmäinen esi-vaate kohousi verkallensa ylös.

Näytteleminen alkoi. Totisina ja hiljaisina kuuntelivat katsojat johtavaa alku-näytöstä.

"En minä vielä nä'e mitään ihmettelemisen arvoista," mutisi kuningas ja kääntyi markisinnan puoleen. "Minä kyllästyn, ja se on koko lorun loppu."

"Malttakaa, herra," lausui Pompadour. "Ihmetys ja hämmästys tulevat kyllä. Eihän Klairon'ikaan vielä ole ollut näkyvissä."

Samassa syntyi alhaalla teaterissa kuiske ja jupina. Ihmeellinen liike kävi koko huoneen läpitse. Kuningas kääntyi myös taaskin näyttämöön päin.

Kuninkaallisen palatsin leveät portit olivat näyttämöllä avatut. Molemmin puolin porttia seisoivat palvelijat ja hovi-herrat, ja odottivat hallitsijattarensa, Merope'n tuloa. Nyt ilmoittivat torven toitotukset hänen tuloansa ja Merope-Klairon astuu näyttämölle.

Kova meteli, kuin meren kuohina, aaltoili koko huoneen läpitse. Kaikilla kasvoilla kuvaantui hämmästys ja tyytymättömyys. Jopa itse kuningaskin näytti hämmästyvän ja ihmettelevän. Ja jotain tosiaankin erinomaista, jotain hämmästyttävää oli tässä tapahtunutkin.

Klairon oli tullut näyttämölle; mutta ei pu'ettuna niin, kuin tähän asti oli ollut tapana; ei niin, kuin muoti sen määräsi; eikä niin, kuin hovi-naiset pukeutuivat. Hänellä ei ollut isoa pönkkä-hametta, ei puuteroitua tukkaa; eipä ollut hän edes maalannut poskiaankaan, eikä koristellut itseään karin-kaukaloillakaan; ei mitään suurta löyhytintäkään ollut hänellä kädessään. Hän ei esittänyt siis vanhan maailman kuningatarta minään hempukkana, ranskalaisena muotivauvana pönkkä-hameessa, vaan vaatetuksessa, joka soveltui hänen esitettäväänsä.

Hän tuli kuningattarena, kantaen kultaista otsa-ripaa puuteroittamattomalla mustalla tukallansa, joka kauniina aaltoina kierteli hänen otsaansa ja oli niskassa huolettomasti käärästy solmulle, josta yksityiset kiharat vapaina aaltoilivat alas. Hänellä ei ollut mitään pönkkä-hametta, vaan kreikkalainen vanhan-aikuinen vaatetus. Avara kullalla kirjaeltu alushame riippui vapaana leveöissä laskoksissa aina kantapäähän saakka ja oli vyötäiltä vyötetty vain kultaisella vyöllä. Hänen ihanat käsivartensa olivat paljaina ja koristetut kultaisilla soljilla. Käsivarren ylitse olkapäällä kiinnitti kultainen koriste levättiä, joka vapaana, läpi-kuultavana riippui hameen päällä aina lantioille saakka. Samaan kulta-koristeeseen oli myöskin kiinnitetty kullalla kirjaeltu purppura-mantteli, joka riippui pitkin selkää aina maahan asti.

Tässä pukimessa, ensimmäisessä, kun koskaan oli nähty ranskalaisella näyttämöllä, kulki Klairon eteenpäin kuningattaren majesteetilla ja arvokkaisuudella aina etu-näyttämölle.

[Toinen tapaus, jossa Klairon esiintyi itse-valtaisesti puettuna, oli Sofoklen Elektrassa. Siinä näytelmässä uskalsi hän vieläkin enemmän. Sen sijaan, että vankia ja kuolemallaan olevia tavallisesti esitettiin pukimessa, johon kuului löyhyttimet käsissä j.n.e. esiintyi Klairon vankina jalkoihin asti ylettyvässä yksinkertaisessa villa-hameessa, ja kädet kahleilla sidotut seljän taakse. Hän nosti suuren ihastuksen tässä osassa, tässä vaatetuksessa: katsojat riemuitsivat, Voltaire ylisteli häntä värsyjä ja kirjeitä kirjoittamalla; maalarit kiiruhtivat maalaamaan Klairon'ia kaikissa tämän näytelmän kohdissa; ja siinä pukuimessa myytiin Klairon'in valo-kuvia tuhansittain.]

Mutta katsojat, jotka muutoin tavallisesti kaikuvilla kättentaputuksilla tervehtivät häntä, jäivät nyt mykiksi. Tervehdyksen sijaan alkoi parterilla kuulua tyytymättömyyden touhina aina kovemmin ja kovemmin. Ihanat ja ylevät naiset ensimmäisellä rivillä käänsivät inholla kasvonsa pois näyttämöltä ja levittivät suuret löyhyttimensä, salataksensa niiden takana punastuvia poskiansa, ja päästäksensä näkemästä mokomata hävitöntä näyttelijätärtä, joka julkeni näyttäytyä katsojillensa ilman pönkkä-hametta ja osottauda puvussa, joka paksuina, syvinä laskoksina kääriytyi hänen vartalonsa ympäri, ja osoitti joka liikunnossa sen kauniit ja jalot muodostukset.

Herrat parketilla ja soittokunnan looseissa kuiskuttelivat ja naureskelivat keskenänsä; jopa itse näyttelijättären innokkaimmat suosijat, itse nekään herrat, jotka saman päivän aamusella olivat Klairon'in luona ollessaan vannoneet, ollaksensa hänen innolliset sankarinsa ja puolustajansa, niin, itse nämäkään herrat eivät uskaltaneet taputtaa kättänsä hänelle puvussa, joka heistäkin näytti naurettavalta, oli vapaa ja taiteeton, kuin yö-puku, joka peitti hänen ruumistansa ilman jaloutta ja arvollisuutta.

Mutta Klairon ei ollut edes huomaavinaankaan tätä katselijain lisääntyvää tyytymättömyyttä. Hänen kasvonsa säilyttivät jalon, kuninkaallisen ryhtinsä; hänen silmänsä säkenöivät ja loistivat innon jalosta tulesta. Hän ei ollut kuulevinaankaan naurua, kuiskutuksia ja kohinata. Todellisesti kuninkaallisella liikunnolla kohotti hän käsivartensa, käskeäksensä ylimmäistä-pappia vaikenemaan, joka hänelle puhui.

Mutta tämä kokonansa paljas ja alaston käsivarsi näytti katselijoista vain uudelta julkeudelta ja hävyttömyydeltä. Kova naurun räkätys syntyi looseissa; parketilla kuului vihellyksiä, ja kun uljaimmat Klairon'in sankareista uskalsivat kieltää nousevaa meteliä ja tukahduttaa sitä kättentaputuksilla, niin nousi joka paikassa koko huoneessa kova viheltäminen ja nauraminen ja saattoi taputtajat pian vaikenemaan.

Kuningas kääntyi innokkaasti markisinnan puoleen ja sanoi; "teillä oli oikein; tämä on kaikista suloisin arvaamaton tapaus. Mutta katsojat ovat mielettömät. Minusta on Klairon'illa ollut oivallinen aate tässä. Iljettävä pönkkä-hame salasi hänen suloisen vartalonsa: hän teki oikein että jätti sen. Myöskin huomaan minä hänellä olevan erittäin ihanat käsivarret."

"Kallis herrani!" kuiskasi markisinna. "Minä pyydän armoa. Ettekö te nä'e, että katsojat ainoasti sen tähden tahtovat kukistaa Klairon'in ja Voltaire'n kappaleen, että he tietävät minun tuottaneen Voltaire'n takaisin Ranskaan ja suojelevan Klairon'ia? Kallis herrani, armoa! Pelastakaa kappale, pelastakaa Klairon! Katsokaa vain, millä ylevällä arvollisuudella Klairon seisoopi. Ei värähdystäkään huomaa hänen kasvoillansa. Hän on vain kalvea, kuin kuolemallaan oleva."

"Se on tosi," sanoi Ludwiki. "Hän on kalvea, ja katsojat tulevat yhä raivommiksi ja peuhaavimmiksi. He ovat peräti unhoittaneet minun läsnäoloni. Mutta en minä siitä pahastu; sillä tämä kohtaus on tosiaankin ihastuttava; ja minä en olisi sitä saanut nähdä, jos vain seurattiin kohteliaisuutta. Kuulkaapas noita herroja parterilla, miten ne viheltävät, ja Klairon'illa on rohkeutta vieläkin, seisoa kuninkaallisessa asennossaan. Mutta ei. Nyt horjuu hänen vartalonsa; nyt kalvenee hän aina enemmin ja enemmin. Hän on vaipumaisillaan kuolleena maahan."

"Herra, kallis herrani!" rukoili markisinna. "Pelastakaa Klairon!
Taputtakaa hänelle!"

Samassa silmän-räpäyksessä horjahti Klairon muutamia askeleita taakse-päin, voimatonna hillitsemään vihaansa, tuskaansa; ja katsojat vaikenivat hetkeksi, uteliaina nähdäksensä, mitä hän nyt aikoi tehdä.

"Herra, minä rukoilen teitä! Taputtakaa nyt hänelle!" kuiskasi
Pompadour vieläkin kerran.

Kuningas nyökkäsi hymyten, ja juuri tämän äkkinäisen hiljaisuuden vallitessa kuultiin yht'äkkiä vilkas kättentaputus kuninkaallisesta loosista.

Ihmetellen kääntyivät kaikkein katseet sinne; ja totisesti istui Ludwiki, monen rakastama ruhtinas siellä hymyillen. Hän oli uskaltanut sen, mitä ei kukaan muu uskaltanut sillä hetkellä, — hän taputti.

Ja nyt aivan, kuin velhomalla vaihtui tässä suhde: vihellykset vaikenivat, tyytymättömyyden meteli masentui; kaikki hoviherrat ja muut herrat seurasivat esimerkkiä, jonka kuningas oli antanut ja taputtivat, kajahuttivat satakertaiset hyväksymis-taputukset. Samat herrat, jotka äsken tyytymättömyydessänsä olivat unhoittaneet kuninkaan läsnä-olon, kokivat nyt palkita rikoksensa siten, että he taputtivat nyt kovemmin, kuin äsken olivat tyytymättömyydessään temmeltäneet.

"Luulen pelastaneeni ihmishengen," sanoi kuningas ja nojausi tyytyväisenä noja-tuoliinsa.

"Herra!" kuiskasi markisinna. "Te olette jaloin, jalomielisin kaikista kuninkaista; ja rajaton, kuin teidän hyvyytenne, on myöskin minun kiitollisuuteni oleva!" — —

Kuninkaalla oli oikeus: hän oli pelastanut ihmis-hengen. Klairon olisi kuollut häpeästä, surusta ja vihasta, jos hänen olisi pitänyt peräytyä metelin edestä. Hän vannoi itseksensä, sitä ei tekevänsä. Hän vannoi ennen kuolevansa, kuin vapaa-ehtoisesti jättävänsä näyttämön. Hän tunsi jo sydämmensä paisuvan ja seisovan alallansa. Hän tunsi jäsenensä jäykkenevän ja hengittämisensä heikkonevan. Hänen silmänsä sumenivat, ja hän tunsi horjuvansa, hoipertavansa, ja hän sanoi itseksensä: "kuolema tulee minua vapauttamaan!"

Mutta kovat kättentaputukset herättivät hänen horrostansa. Kuin ylä-ilmainen soitto, koskettivat ne hänen korviinsa; kuin autuasten taivainen soinnullinen soitto, suhisivat ne hänen korvissansa, ja antoivat hänelle rohkeutta, voimia ja lujuutta taas. Veri juoksi taas hänen sydämmeensä; hänen sielunsa liikutteli taas lentimiänsä; silmänsä säihkyi taas innostuksen tulesta, ja karaistuilla voimilla rupesi hän jälleen puhumaan, ja latelemaan sangen pitkää puhettansa.

Katselijat kuuntelivat häntä ensin hiljaisina; mutta hetken perästä alkoivat he ihmetellä sitä, jota olivat ensin nauraneet. Tuo poimuinen, liki ihoa kääreytyvä puku, olihan se paljon suloisempi, luonnollisempi ja taiteellisempi, kuin jäykkä, ruma pönkkä-hame, joka salasi joka jäsenen liikunnot, häiritsi kaiken vapauden ja kadotti luonnottomuudellansa kaiken ihmisellisen vartalon luonnollisen kauneuden.

Aina tähän hetkeen saakka oltiin näyttämöllä nähty ainoasti näyttelijättäriä, jotka pelasivat osansa, tehtävänsä, tänä ehtoona nähtiin ihminen vanhasta maailmasta elävän ja liikkuvan. Nyt tunsivat katselijat, että he äkkiä aivan kuin taikavoimalla olivat muutetut kreikkalaiseen muinaisuuteen, ja että se oli kreikkalaisnainen, Messenian kuningatar, joka liikkui heidän edessänsä kreikkalaisessa puvussansa.

Klairon tunsi, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt, ja miten vähitellen hämmästys muuttui ihmettelemiseksi, tyytymättömyys suosioksi. Hän ymmärsi kohinan, joka nyt syntyi parterilla ja looseissa, ja se oli hänen mielestänsä paljoa parempi palkinto, kuin kovat kätten-taputukset; sillä hän tiesi että ainoasti sen tähden kavahdettiin kaikkia kova-äänisiä ihmetyksen-ilmauksia, ett'ei yksikään sana katoaisi turhaan heidän korvistansa, ja ettei tahdottu suostumuksen typerällä töminällä keskeyttää suurta ja jaloa näytelmätä.

Ja yhä hehkuvammaksi kävi taiteilijattaren innostus; yhä suuremmalla ja jalommalla vapaudella liikkui hän puvussansa. Kerran, kun hän kovassa kiivaudessansa kääreytyi vaippaansa Polyphanten edessä ja seisoi siinä rivakkaana, ylpeässä ryhdissä täydellisenä vanhan-ajan ihanimpana muistopatsaana, niin silloin pääsi katsojain sydämmellinen ihastuksen raivo irti. Mutta pian vallitsi taas hiljaisuus; sillä ei sanaakaan tahdottu hukata tästä suuresta näytelmästä. Kunnioituksesta taiteilijattareen, ei tahdottu myöskään päästää runoilijan jaloja värsyjä kuulemattomina.

Mutta nyt, kun Merope vihdoin näkee taas kauvan kaivatun poikansa; kun hän iloiten sulkee Aegytan syliinsä ja käärii hänet vaippaansa aivan, kuin tahtoisi hän sulkea hänet sydämmellensä koko maailman silmistä; kun hän tuossa ihmeellisessä ryhmässä, poimuisessa hameessansa likistää poikansa päätä rintaansa vastaan ja loistavin kasvoin riemuiten lausuu: "tämä on minun poikani," niin silloin eivät katsojat voineet enään hillitä ihastustaan, ihmettelemistään. Kuin ukkoinen pauhasivat riemulliset katsojat, ja muurit vavahtelivat heidän tyytymys- ja hyväksymys-huudoistaan.

Loistava, voittoinen hymy loisti Klairon'in kasvoilla; ja sama hymy nähtiin hänen kasvoillansa vielä silloin, kun hän vetäysi kulissien taakse ja meni vaatetushuoneeseen niin kauvaksi, kuin häntä ei kaivattu, tointuaksensa voimia vaativasta ponnistuksestansa.

Mutta kun hän oli juuri tullut vaatetus-huoneeseen, ja viskautunut sohvalle hengittääkseen vapaasti, päästi hän kauhean huudon; sillä oven suussa seisoi kreivi S:t Audème. Kalveana, huulet värittöminä, tukka pörrössä ja silmät sumeoina seisoi hän siinä ja tähysti Klairon'ia.

Klairon kauhistui hänen katsettansa ja yritti nousemaan istuimeltansa, aikeessa paeta. Mutta kreivi oli pannut oven salpaan perästänsä ja hyökkäsi häntä vastaan ja painoi hänet vastustamattomalla väki-vallalla jälleen sohvaan.

"Pysy alallas!" sanoi hän kolkolla äänellä. "Pysy alallas! Minä käsken sinua siihen!"

"Tahdotteko minut murhata?" huusi Klairon kauhistuneena, ja unhoitti hetkiseksi kaiken korkeutensa ja arvollisuutensa.

"Mitä minä siitä hyödyn, että murhaan sinut?" kysyi hän katkerasti nauraen, "Eläsithän sinä sittenkin aina vaan minun sydämmessäni, jokaisella hengähdykselläs myrkyttääkses minua, jokaisella sanallas raadellakses sydäntäni. Ei; en tahdo murhata sinua! Mutta en minä salli sinunkaan murhaavan itseäni."

"Hippolyte! Olen täällä sitä varten, että estäisin sinut tekemästä rikosta. Hippolyte! Kaiken sen tähden, jota pidät pyhänä, peruuta sanas, jotka tänä aamuna kiukussas puhuit! Minä en voi elää ilman sinua. Armahda siis minua ja elä minun tähteni! Sinä tiedät minun rakastavan sinua rajattomasti, ja satoja kertoja olet sinäkin vannonut rakastavas minua. Ah, älä tee itseäs vala-patoksi! Älä pilkkaa Jumalaa ja ihmisiä tekemällä rakkauden pyhiä valoja valheellisiksi koru-puheiksi. Hippolyte! Ole laupias, rakasta minua, tule puolisokseni; sillä minä rakastan sinua ylitse kaikkia!"

Klairon oli jo kerjinnyt rauhoittua, ja saanut jällensä entisen ylpeytensä. Hän päästi kovan pilkka-naurun ja sanoi:

"Te tahdotte tehdä minusta laupeuden-sisaren, — armahtavaisuudesta tahdotte minun teitä rakastavan," nauroi hän.

"Voi, vaivanen narri itseänne! Klairon'in sydän ei ole mikään sairas-huone, johon armahtavaisuudesta kerättäisiin kaikkia rakkaudesta potevia; ei, vaan se on kuninkaallinen linna, jossa osoitetaan päivä kerrassaan ystävyyttä ja vieraan-varaisuutta jollekin nerolliselle seura-elämään tottuneelle miehelle; vaan jonka portit suljetaan jokaiselta ikävältä, itkun-pakkoiselta hellityltä. Te olette liian paljon huokaillut ja valitellut, ja siitä on se tullut, että minä olen kyllästynyt teihin. Ja kyllästys karkoittaa rakkauden, ja siitä, missä haukotellaan, pakenee keveä-siipinen rakkauden-jumala pois. Muistakaa tätä, ja ottakaa se, ystäväni, viimeisenä muistona, hyvänä opetuksena vastaan minulta."

"Klairon!" huusi kreivi kauhistuneena. "Klairon! Voitko sinä nauraa silloin, kun minä kuolon kivuissa kilvoittelen edessäs? Mutta naurus ei ole totta; ei, sydämmes on liiaksi jalo ja hyvä siihen. Naurus ei peljätä minua takaisin. Se tahtoi vain hetkisen kiusata ja piinata minua, että minä sen jälkeen tuntisin itseni sitä autuaammaksi ja onnellisemmaksi. Anna sen loppua tähän, suloisimpani, armahimpani. Avaa sylis minulle taaskin! Sano, että sinä vielä rakastat minua; sano, että tahdot tulla puolisokseni, ja että kaikki on taas hyvin, ja että minä olen onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä Klairon on jälleen minun, on omani ijankaikkisesti!"

"Klairon ei ole koskaan teidän," huusi Klairon, nousi ylös ylpeänä ja ojensi kätensä kopeasti hänelle. "Klairon on ainoasti omansa ja maineen. Hänestä ei tule koskaan S:t Audème'n pienen kreivin puolisota. Klairon on kihlannut itsensä maineelle ja ainoasti sille. Pois tieltä, herra! Päästäkää minut nyt vain! Maine ja katsojat odottavat minua."

Keno-kaulana ja pönäkkänä, kuin kuningatar, kävi hän sitten ovea kohden.

Mutta kreivi asettausi kalveana, kuin kuollut, silmät säkenöiden ja vavisten joka jäsenessä hänen eteensä.

"Sinä tahdot mennä?" kysyi hän uhkaavalla äänellä. "Sinä tahdot jättää minut, hyljätä minut?"

"Minä tahdon hyljätä teidät, ja suokoon Jumala, ett'emme koskaan enään näkisi toisiamme! Päästäkää minä nyt vain herra! Älkää vainotko minua enään kiusaavalla rakkaudellanne."

"Onko se viimeinen sanas? Onko sittenkin, jos minä sanon, että minä menen ja tapan itseni, että sinä sillä sanallas olet minut ajanut kuolemaan?"

"Se on viimeinen sanani! Mitä minä huolin teidän sekä elämästänne, että kuolemastanne? Menkää nyt!"

"No!" huusi kreivi raivostuneena, puristeli hänen käsiänsä ja katsoi häntä polttavilla katseilla silmiin. "Kuule myöskin sinä minun viimeinen sanani! Sinä ajat minut kuolemaan, päästäkses minusta. Hyvä! Minä kuolen, mutta minun kuolemani ei päästä sinua minusta. Myös kuolemani jälkeen vainoon minä sinua ja muistutan päivittäin sinulle itsestäni. Minä rankaisen sinun julmuutes. Sen vannon minä sen kuolemattoman sielun kautta, joka minussa asuu! Sen saman vannon myös vielä silloin, koska minä vapautan sen tästä maallisesta majastansa! — Nyt rouvaseni! Mene nyt, jos mieles tekee."

Hän lykkäsi itse salvan ovelta, meni sivuun ja jätti vapaan pääsön Klairon'ille. Klairon seisoi alallansa, viipyi ja katseli melkein surullisesti hänen kalveisiin ja surun kalvamiin kasvoihinsa.

"Klairon! Neiti Klairon!" kuului silloin huuto ulkoa. "Nyt on kiire: teidän osanne alkaa kohta. Neiti Klairon! Missä te viivytte niin kauvan? Joutukaa nyt!"

"Minä tulen," huusi Klairon vastaukseksi, ja viitsimättä edes vielä kerran katsoa kreiviin, tempasi hän oven auki ja syöksyi ulos.

Kreivi seisoi ja katsoi hänen jälkeensä pitkällisellä, hehkuvalla katseella. Nyt ei hän nähnyt häntä enään; mutta hän kuuli sen hyväksymis-huudon, jolla käsiään taputtava ja riemuitseva katsojisto otti häntä vastaan. Ja kaikki se kaikui hänen korvissaan, kuin perkeletten pilkka-nauru.

"Hänen pitää muistaa minua!" huusi hän ja kohotti molemmat kätensä vihan vimmassa taivasta kohti. "Niin, sen minä vannon, että hänen pitää muistaman minua! Niin, vielä kuolemani jälkeen tahdon minä vainota häntä; häntä, minun murhaajatani, Klairon'ia!"

Uhkaavaisena kohotti hän sitten nyrkkiin puserretun kätensä sinne päin, josta riemu-huudot kaikuivat. Sitten syöksi hän ulos ja jätti teaterin raivoisella kiireellä.

Näytelmä oli loppunut. Klairon'in jumaloitsijat olivat seuranneet hänen kutsumustansa, ja kaikin kokoontuneet hänen palatsiinsa, yhdessä siten viettääksensä sen päivän voitto-juhlaa, sekä kantaaksensa uhriansa suurelle taiteilijattarelle, joka tänä päivänä oli anastanut itsellensä uuden maineen ja kunnian kruunun.

Koko Klairon'in palatsi oli valaistu. Kahdessa rivissä molemmin puolin katua huoneen edustalla seisoivat herrain vaunut. Kaikki palatsin huoneet olivat juhlallisesti koristetut. Loistavin ja valituin seura tunkieli niissä edestakaisin, kaikki Parisin ylimykset, oppineet ja jalo-sukuiset olivat tänä iltana koolla taiteilijattaren luona. Kaikki arvokkaimmat, rikkaimmat, taitavimmat ja nerokkaimmat herrat olivatkin Klairon'in jumaloitsijoita. Oliko siis ihme, että he tänä voiton iltana kiirehtivät kantamaan uhriansa jumalattarensa jalkoihin?

Loistavin kasvoin ja kuningattaren itsensä-alentavaisuudella otti Klairon vastaan heidän jumaloitsemisensa. Hän tiesi sen ansainneensa, ja hän piti sen luonnollisena, että häntä, jolla siihen oli oikeus, jumaloitiin. Kaikki ne kukkais-kimput, seppeleet ja kukkais-kiemurat, joilla ihastunut katsojisto näytännön loputtua oli häntä kunnioittanut, lepäsivät keskellä vieras-huonetta, ladottuina eräälle pöydälle, jonka ympärillä herrat tungeksivat, kuullaksensa värsyjä, jotka, painettuina atlas-nauhoihin, olivat kiinnitetyt seppeleihin ja kukkais-kimppuihin, niin myöskin katsellaksensa loistavia kalleuksia, joita myöskin oli kukkaisten joukossa.

Klairon itse seisoi herrain keskessä pöydän vieressä ja tutkei omin käsin kalliit lahjansa ja poimei kukkaisista helmi-nauhoja, ranne-renkaita, sormuksia ja kalliita-kiviä, ja pani ne vieressään olevaan hopeaiseen koriin, sekä levitti värsyillä varustettuja nauhoja ja luki korkealla äänellä ne kuulijoillensa.

Sitten otti hän taas erään kukkais-kimpun, johon hopeainen solki oli kiinnitetty ja jonka ala-päässä myöskin oli painettuja värsyjä. Samassa, kun hän irrotti soljen, putosi siitä jonkunlainen kotelo. Hymyillen avasi Klairon kotelon. Hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltansa. Kotelossa oli kaula-vitjat, tehdyt suurimmista ja ihanimmista hohto-kivistä, loistavista kuin taivaan tähdet. Niiden ihmeellinen loisto hämmästytti kaikkia.

"Totisesti!" huudahti markisi de Seignak. "Onhan se lahja, jolla voisi ostaa kokonaisen kartanon maalla. Jopa itse keisarinna voisi kopeilla mokomista kalliista kivistä."

"No, eikö neiti Klairon ole korkeampi, eikö suurempi, kuin keisarinna?" kysyi eräs nuorukainen matalalla ja kainolla äänellä, sekä sanan-korolla, joka ilmasi englantilaista.

"Te olette oikeassa, herra Spenser," sanoi markisi naureskellen.
"Klairon on suurempi, kuin keisarinna; sillä hän on taiteilijatar.
Klairon ansaitsee, että sellaisia kalleuksia lasketaan hänen
jalkoihinsa; mutta sitä voida, tarvitsee olla upporikas, ja sellaisia,
Herra nähköön, on sangen vähän tässä maailmassa."

"Niin kauvan, kuin Klairon elää, on niitä kyllä," vastasi Spenser punastuen. "Kaikki maailman aarteet pitää hänen jalkoihinsa laskettaman."

"Olettepa te koko julmuri," huusi markisi. "Jos kaikki maailman aarteet olisivat Klairon'in, niin mitä meille enään jäisi kiitos-uhriksi jumalattarellemme?"

"Sydän ja uskollisuus", vastasi nuorukainen innolla.

"Ah, herra!" sanoi Klairon hymyellen. "Te mainitsette nyt ne ainoat aarteet, joita ei enään markisilla ja muilla tässä olevilla herroilla ole, vaan ovat he nyt aikoja sitten maailmassa pelanneet pois ja kadottaneet. Vaiti; ei mitään vakuutuksia, hyvät herrat! Ei mitään vääriä valoja! Lukekaamme mieluummin edes-päin näitä värsyjä, ja kuulkaapas nyt vain, mitä kaunista runollisuutta täällä vielä on."

Ja tätä sanoessaan laski Klairon kallis-arvoisen koristeensa hopea-koriin. Mutta kukkais-kimpun, jossa se oli ollut, otti hän ja kiinnitti tänä päivänä saaduilla koru-neuloilla rinnallensa, eikä viskannut sitä muiden kukkain joukkoon.

Nuori englantilainen, joka tarkasti kaikkia hänen liikunnoitansa, punastui ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.

Klairon otti toisen kukkais-kimpun ja avasi nauhan, lukeaksensa värsyjä siinä. "Ah, herra!" huusi hän. "Nämät ovat englantilaisia värsyjä. Tulkaa, lukekaa ne meille."

Kohta oli nuorukainen hänen vieressänsä. Klairon ojensi kukkaiset hänelle ystävällisesti hymyten. Nuorukainen otti ne ja kourasi myös samassa hänen kättänsä. Klairon sallei sen ja vastasi kouraukseen hiljaisella hänen sormensa puristuksella.

"Nyt, herra! Kääntäkää värsyt meille," sanoi hän, yhä pitäen nauhasta kiini.

Nuorukainen kumartui häntä lähemmäksi, muka lukeaksensa värsyjä. Heidän päänsä olivat liki toisiaan nojatut; heidän hi'uksensa koskettivat toisiansa. Ja tämä suloisen Klairon'in läheisyys valoi loistoa nuorukaisen kauniille kasvoille.

Samassa silmän-räpäyksessä nähtiin yht'äkkiä salaman kaltainen leimaus heidän päittensä välissä; sitten kuului laukaus niin kova, että ikkunat tärisivät ja kynttelit pöydällä sammuivat. Iso pöytä-kello muurin otsalla alkoi verkallensa ja kumisevasti ilmoittaa yhdettä-toista tuntia.

Kovasti kirkaisten oli Klairon vaipunut maahan. Vieressänsä venyi nuori englantilainen, hengetönnä hänkin.

Kaikki kiirehtivät kauhistuneina heidän tykönsä.

"He ovat murhatut; he ovat ammutut," huusivat ja kiljuivat herrat keskenänsä. "Lähettäkäämme noutamaan lääkäriä! Pyytäkäämme polisia! Laukaus tuli juuri ikkunasta."

Sill'aikaa kun toiset, avuksi huudetun kamari-rouvan avulla, kantoivat vielä yhä tunnottoman Klairon'in sohvalle ja toiset puuhailivat nuoren herran kanssa, joka vähitellen rupesi tointumaan, kiirehti markiisi Seignak, läheisen sukulaisensa, polisi-luutnantin de Marville'n tykö, noutamaan häntä omilla vaunuillansa, tutkimaan kauheata rikosta. Joku toinen herroista kiirehti noutamaan Klairon'in kotilääkäriä, tutkimaan, tokko jotain pelastusta oli toivominen.

Tuskin puolen tuntia oli kulunut; niin tulivat lääkäri ja polisi-luutnantti vieras-huoneeseen, jossa kaikki herrat, molemmat kamariherrat ja kaikki Klairon'in palvelijat olivat vielä koossa.

Lääkäri vietiin sohvalle, jossa Klairon makasi yhä vielä tunnotonna. Nuori englantilainen oli jo siksi tointunut, että hän istui avoimin silmin, vaikka raskaasti hengittäen eräässä noja-tuolissa. Hän näytti huumautuneelta ja mielettömältä.

Lääkäri tutkei Klairon'in päätä, johon kaikki läsnä olleet todistajat sanoivat laukauksen sattuneen.

Polisi-luutnantti tutkei ikkunata, josta läsnä olleet todistajat sanoivat laukauksen tulleen sisälle.

Mutta ei mitään loukkautumisen vikaa näkynyt Klairon'in päässä. Ei edes kiharaakaan hänen hiuksistansa ollut palanut tahi kärventynyt. Ei missään näkynyt edes veripilkkua tahi haavaa.

Ikkunassa ei myöskään näkynyt mitään jälkeä laukauksesta. Ei ainoakaan isoista ikkunan ruuduista ollut edes vioitettu tahi avattu, että siitä olisi joku laukaus voinut tulla sisälle. Ei missään seinillä näkynyt mitään merkkiä, joka olisi osoittanut luodin jälkeä.

Mutta laukaus oli ammuttu. Se oli totuus, jonka enemmän, kuin kaksikymmentä paikalla ollutta todistajata vakuuttivat. He olivat nähneet kruudin valon, ja kynttilät sammuivat ilman-vedosta. He olivat kuulleet kauhean paukauksen ja ikkunain täräjävän.

Laukaus oli ammuttu, mutta jälkeä siitä ei näkynyt; ei myöskään tietty, mistä se oli tullut.

Polisi-luutnantti tutkei apulaisinensa vieras-huoneen, kaikki viereiset huoneet ja koko kartanon. Viimein meni hän kadulle ja jatkoi siellä tutkimuksiansa. Hän vaatei vastapäätä olevan naapuritalonkin avattavaksi ja toimitti ankaran tutkimuksen kaikkein sen asukasten kanssa.

Mutta jostain sattumuksesta asui talossa vain vanhoja ihmisiä, jotka kaikki olivat herätettävät vuoteiltansa tutkittaviksi. Ei ainuttakaan ampuma-asetta tavattu koko talosta, vaikka kyllä tarkkaan tutkittiin.

Laukaus oli siis ehdottomasti ammuttu itse vieras-huoneessa. Polisi-luutnantti palasi siis apulaisinensa takaisin Klairon'in palatsiin, tutkiaksensa vieläkin tarkemmin sitä.

Klairon oli toki sillä välillä lääkärin taitavalla hoidolla tointunut. Suonen-avaus, haju-suola ja hieromiset olivat häntä auttaneet tunnottomuudestaan. Hän istui, pää vapisten ja kasvot kalveina sohvalla.

Polisi-luutnantti de Marville kiirehti hänen tykönsä, kertoaksensa hänelle tutkimuksistansa, sen seurauksista ja kysyäksensä häneltä, oliko hänellä jotain syytä epäillä ketään, tahi jos jollakin hänen tunnetuistaan on ollut aikomusta murhata häntä.

"Minä tunnen tosin erään miehen, joka sellaisen rikoksen voisi tehdä," sanoi Klairon kalveilla ja vapisevilla huulillaan, "mutta se eräs, joka ehkä soisi kuolemani, ei ole tänä ehtoona ollut täällä."

"Milloin näjitte te hänet viimeksi?" kysyi Marville.

"Tänä ehtoona, noin pari tuntia sitten. Hän vaatei minua väkiselläkin vaimoksensa. Mutta kun minä kieltäysin siitä, niin jätti hän minut vihaisella mielellä."

"No, siinä on murhaaja!" huusi Marville voiton riemulla. "Kun me vain saamme hänet käsiimme, niin kyllä sitten myöskin selkenee, millä ihmeellisellä aseella hän ampui. Tehkää siis hyvin ja ilmoittakaa minulle hänen nimensä ja missä hän asuu, mokoma raju-päinen ja murhaavainen kosija."

"Hän nimitti itseään aina näihin saakka Dubois'iksi," sanoi Klairon hiljaa, "mutta nyt on hän ottanut oikean nimensä, kreivi S:t Audème ja asuu S:t Honorè-kadulla, n:o 103."

"Tunnin perästä olen minä jälleen täällä ja toimitan tutkimuksen murhaajan kanssa teidän itse läsnä ollessanne," sanoi de Marville, viittasi apulaisillensa ja jätti heidän kanssansa huoneen.

Ne ystävät ja herrat, jotka eivät olleet tahtoneet jättää Klairon'ia ennen, kuin olisivat sen voineet tehdä siinä iloisessa vakuutuksessa, että hän oli pelastettu ja jälleen vironnut eloon, tahtoivat nyt lähteä ja sanoa jää-hyväiset Klairon'ille. Mutta Klairon pyysi heitä niin tavattomalla ystävyydellä ja niin tuskallisella äänellä jäämään luoksensa, eikä jättämään häntä tänä kauheana yönä yksinänsä tähän hirveään vieras-huoneeseen, että he kaikki mielellänsä suostuivat jäämään ja odottamaan polisi-luutnantin palaamista.