language: Finnish
SYYTTÄJÄT
Nelinäytöksinen draama
Kirj.
L. ONERVA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
HENKILÖT:
JOHANNES PETRA, runoilija.
NIINA, hänen vaimonsa.
VIRVA, heidän tyttärensä.
JUUDIT MARTTINEN, Niinan sisarpuoli.
MUMMU, Petran äiti.
SANNI, Petran sisar, pesijätär.
MATTI, Sannin avioton poika, kirjapainotyömies.
VILLE KONTIALA, sanomalehdentoimittaja, Kustannusyhtiö
»Valon» johtohenkilöitä.
AKSELI, nuori ylioppilas.
KAARLE KALMU, lääkäri, Petran ystävä.
URJA RALLI, tehtaantyttö, Matin morsian.
PALVELIJATAR.
Tapahtuu nykyaikana suuressa suomalaisessa kaupungissa. I, II ja III näytös Petran kodin yhteisessä arkihuoneessa, IV näytös Petran makuukammiossa.— II ja III näytös tapahtuvat saman vuorokauden kuluessa. III:n ja IV:n näytöksen välillä on kulunut kolme viikkoa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Tilava, aistikkaasti sisustettu, hallintapainen arkihuone. Taka-alalla johtavat kaksipuoliset portaat pienelle, pilarien varassa lepäävälle parvekkeelle, josta näkyy asuinhuoneiden ovia. Sen alla ovi eteiseen. Vasemmalla akkunat ja ovi Petran puolelle. Oikealla iso lakka, leposohva, ovi Niinan puolelle.
I kohtaus.
NIINA. (Järjestelee kukkia ikkunakomerossa. Virva istuu nojatuolissa raukean ja kyllästyneen näköisenä, hajamielinen ilme silmissään, kädessä kirja, jota hän ei lue. Niina katsahtaa tyttäreen, seisahtaa hänen viereensä.) Minä en ymmärrä sinua, tyttöseni, en yhtään.
VIRVA. (Päätään kääntämättä, veltosti.) Aivan niin, äiti.
NIINA. (Vähän kärsimättömästi.) Sitäpaitsi on sinulla aivan sietämätön tapa kohdella ihmisiä, kotiväkeä, täti Juuditia, vieraita, koko maailmaa.
VIRVA. (Kuten edellä.) Aivan niin, äiti.
NIINA. (Hymähtäen voimattomasti.) Saattaako tuollainenkin huvittaa…
VIRVA. Minua ei huvita mikään.
NIINA. (Huokaa, kääntyy jälleen järjestelemään kukkia.) Ja luuletko, lapsi parka, noin koskaan saavuttavasi lähimmäistesi rakkautta.
VIRVA. Minä en välitä lähimmäisten! rakkaudesta.
NIINA. Sitä ilman ei ihminen kuitenkaan voi elää.
VIRVA. (Surullisesti.) Minä en ole koskaan elänyt.
NIINA. (Naurahtaen.) Et ole erinomaisia ehtinytkään. Lapsihan sinä vielä olet (Heittää häneen tutkivan silmäyksen, tulee lähelle, laskee kätensä hänen olalleen. Hellästi.) Virva kultaseni, sinä et mahda olla oikein terve. Mikä sinua vaivaa?
VIRVA. (Raskaasti.) Minua vaivaa kaikki.
NIINA. (Ottaa tuolin, istuutuu hänen viereensä. Pehmeästi.) Sinä olet liian paljon yksin. Et viihdy ikäistesi nuorten tyttöjen seurassa. Se tekisi kuitenkin sinulle hyvää. Mitä mahdatkaan aina miettiä? Vaivut liiaksi omaan itseesi. Siitä juuri tulee ärtyisäksi ja tyytymättömäksi. Oma itse on ihmisen vihollinen. Sitä ei pidä päästää liian lähelle, vaan loitontaa, loitontaa, näetkös… Niin olen minäkin saanut tehdä…
VIRVA. (Katsahtaa äitiinsä pitkään, ikäänkuin johonkin tähdäten, painokkaasti.) Onko sellaiseen oikeutta?
NIINA. Se ei ole ainoastaan ihmisen oikeus, vaan hänen velvollisuutensa… Täytyy jaksaa elää…
VIRVA. Millä keinoin tahansa?
NIINA. (Keveämmässä äänilajissa.) Kaikilla luvallisilla keinoilla tietysti.
VIRVA. Onko lupa elää toisten elämää?
NIINA. (Nousten jälleen puuhailemaan jotakin.) Rakas lapsi, sinusta on tullut oikea kamarifilosofi. Teet kysymyksiä, jotka eivät kuulu sinun iällesi ja joita, mikäli minä ymmärrän, ei millään iällä voi ratkaista. Kuka sanoo, mikä on sinun, mikä minun elämää! Elämä on yhteistä. Jokainen sieppaa siitä palasen, minkä sattuu saamaan. Ja useimmat koettavat haukata itselleen niin hyvän palan kuin mahdollista, mutta… parhaimmat säästävät sen toiselle… Jalompaa on ajatella muita kuin itseään…
VIRVA. (Hajamieliseksi käyden.) Toiseen meillä siis on omistusoikeus, ei itseemme. Sitä pitää vain loitontaa, loitontaa…
NIINA. Niin, sitä se on elämisen taito. Mutta sen oppii vasta myöhemmin, vanhempana, elämän mukana…
VIRVA. (Suorasukaisesti.) Onko sinulla elämisen taito, äiti?
NIINA. (Leikikkäästi.) On kuin onkin. Luuletko sinä, ettei tässä tarvita taitoa tämänkin talon hoitelemisessa! Isä on epäkäytännöllisyys itse, ja sinä näyt tulevan isääsi. Tahtoisinpa minä nähdä, miten te kaksi täällä suoriutuisitte ilman minua. Isällä on oma, sisäinen maailmansa, jossa hän elää, ulkonaisesta hän ei ymmärrä mitään.
VIRVA. Eikä hän välitäkään siitä. Kun meillä on vieraita, niin harvoinhan isä on mukana. Sellainen kiusaa häntä… Jättäisit sinäkin, äiti, sellaisen!
NIINA. Kärsivällisyyttähän se kyllä monasti kysyy, oikein näyttelemislahjoja, joita ei minulla synnynnäisesti yhtään ole, mutta kaikkeen tottuu … Perhe-elämä tuo mukanaan yhteiskunnallisia seurusteluvelvollisuuksia…
VIRVA. Mikä perhe me olemme! Täällä me kuljemme kukin itseksemme, tuskin näemme toisiamme päiväkausiin. Murjotamme äänettöminä toisillemme. Mutta sinä katsot asiaksesi hymyillä ja laverrella oudoille ihmisille ja edustaa onnellista perhettä. Sanoisit pikemmin: »Menkää niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!» Niin minä tekisin.
NIINA. Niin voi ajatella, mutta niin ei tehdä. Ihmiset ymmärtäisivät sen väärin. Tai sitten he ryntäisivät suoraan isän kimppuun, ja se olisi pahinta. Hänen täytyy saada säilyttää ehdoton työrauhansa. Hänen täytyy saada olla yksinäinen ja vapaa. Keskellä kotia ja yhteiskuntaa. Se ei ole helppoa. Se ei kävisi muuten, ellen minä esiintyisi aallonmurtajana ulospäin.
VIRVA. Ja ruoskana sisäänpäin. Minua sinä aina vangitset. Minäkin tahtoisin olla vapaa ja saada työrauhaa. Mutta minä en saa laulaa koskaan. Aina se häiritsee…
NIINA. Saathan sinä, lapsi kulta, laulaa, aina kun isä on poissa, niin paljon kuin tahdot. Nytkin voit mennä laulamaan.
VIRVA (Happamesti.) Ei minulla nyt ole inspiratsionia. Tuollainen säännöstely tappaa kaiken innon.
NIINA. Mutta isähän on niin paljon poissa.
VIRVA. (Nousten kävelemään kädet selän takana.) Tietysti hän on poissa. Täällä kotona on hirveän ikävä. Kuka täällä viihtyisi. Isä huvittelee ulkona…
NIINA. Isällä on paljon toimituksia kaupungilla. Eikä koti ole sitäpaitsi huvia varten. Se on lepoa ja työtä varten, sisäistä ja ulkonaista kasvatusta varten (Istuutuu leposohvalle.)
VIRVA. Sinulla on väärä kasvatustapa, äiti. Isä sanoo aina, että paras tapa kasvattaa lapsia on antaa niiden kasvaa vain. Sinä aina kiellät. Jos minä aion mennä isän huoneeseen, sanot sinä, että se häiritsee häntä, ja minä tiedän, että hän pitää siitä. Isä ei kiellä milloinkaan…
NIINA. Senpätähden täytyy juuri minun se tehdä, säästää isä ikäviltä vaikutelmilta. Mitä hänen työstään tulisi, jos hänen pitäisi ruveta täällä komentoa pitämään.
VIRVA. (Kuvittelevasti.) Minä aionkin lähteä pois kotoa, tiedätkö sen, äiti, matkustaa ulkomaille, niin, ja olla siellä hyvin, hyvin kauan niinkuin täti Juudit ja tulla suureksi… Täti Juudit on niin toisenlainen kuin kaikki muut. Vaikka en minä oikein hänestäkään pidä. Aina hän puhuu ihmisyydestä, niinkuin se olisi yksinomaan hänen patenttinsa. Ihminen minäkin olen ja me kaikki. Ja minusta on ihmisyys siinä, että on vapaa ja voi tehdä mitä haluaa.
NIINA. Vapaus ei ole vain siinä, että voi tehdä mitä haluaa, vaan että voi jättää tekemättäkin sen, mitä haluaa…
VIRVA. (Tullen Niinan luo hellitellen, säälitellen.) Sinä, äiti, olet varmaan jättänyt paljon tekemättä sellaista, mitä olisit halunnut. Siksi minusta tuntuukin, että sinulla on ainoastaan elämisen taito, ei itse elämää…
NIINA. (Raskaasti.) Itse elämä on juuri tällaista. Sinä et ymmärrä sitä vielä (Silitellen Virvan kättä.) Miten voisitkaan. En minäkään sitä vielä sinun iälläsi ymmärtänyt…
VIRVA. (Soinnuttomasti.) Ja milloin sinä sen opit ymmärtämään?
NIINA. (Arkaellen, hiljaa.) Sinulle on niin vaikea puhua. Sinä olet niin umpimielinen ja kova. Tai sitten sellainen epätasainen pusahtelija. Minä en ole saanut koskaan puhua kenellekään mitään oikeista asioista. Siksi olen oppinut puhumaan joutavuuksia. Minä en ole voinut koskaan kertoa kenellekään sisäisestä itsestäni, siksi olen oppinut puhumaan ulkonaisista arkiaskareista, ruoasta ja vaatteista, tuloista ja menoista, kauniista ilmasta ja kalliista ajasta. Kyllä minä tiedän, että moni pitää minua senvuoksi ajatuksettomana kananpäänä, liian tuhmana puolisona viisaalle Johannekselle, liian arkipäiväisenä elämäntoverina runoilijalle. Mutta luuletko, että isä sietäisi toista viisasta vierellään, sellaista, joka sekaantuisi hänen sisäisen maailmansa asioihin. Se rajoittaisi häntä, ja hänen täytyy saada olla rajaton, rajoittamaton, yksinäinen (Huoaten.) Hän on runoilija! Sielun yksinäisyys on runojen yrttitarha, on hän sanonut. Mutta minulle, joka olen vain tavallinen ihminen, on yksinäisyys usein ollut vaikeaa… Minä odotin, että se sinun kerallasi, kun sinä kasvaisit suureksi, menisi pois… Mutta se ei mennytkään. Sinusta tuli samanlainen…
VIRVA. (Kiivaasti.) Kuin kuka?
NIINA. … kuin isäsi. Niin. Hänkään ei ymmärrä tätä maailmaa, ja niin täytyi minun oppia ymmärtämään…
VIRVA. Onko se onnellista?
NIINA. Mahdollisimman onnellista ainakin (Kuin itsekseen.) Työnjakoa, järjestystä… Jos ei muuta…
VIRVA. (Ponnahtaen.) Niin, niin, johan sinä selitit. Isä hoitaa sisäiset asiat, sinä ulkonaiset! Hän hengen, sinä aineen! Mikä sopusointu tässä meidän perheessä vallitsee! Hahahaa! Ja millainen onni! Siitä voi saada ihan vatsansa kipeäksi. Hahahaa!
NIINA. (Lempeästi ja surullisesti.) Voi sinua, Virva, miten sinä olet katkera ja kummallinen. Luuletko, että tässä kehun itseäni tai kotiani? Tiedänhän minä, miten ristiriitaisista aineksista se on rakennettu. Mutta ainakin olen koettanut rakentaa sitä rakkaudella, parhaani mukaan. Mutta sinä teet pilkaksi koko elämäni ponnistuksen. Se koskee minuun… (Painaa pään käsiinsä.)
VIRVA. Suo anteeksi, äiti. Älä ole minulle vihainen.
NIINA. Enhän minä osaa olla sinulle vihainen, vaikka oikeastaan pitäisi. Sillä minä tunnen tuon. Kyllä se parantuu ajan mukana. On minullakin ollut levottomat hetkeni. Entä sitten sinulla, joka olet sellainen levoton virvaliekki koko tyttö.
VIRVA. (Leikittelevästi.) Ja siitä liekistä ei ainakaan rakenneta takkavalkeoita (Pikkuvanhasti.) Kyllä avioliitto on sentään jotakin vallan kauheaa. Se on onnettomuus, ja ihmiset luulevat, että se on onni! Kuinka he ovat typeriä!
NIINA. Onnen ikävä on onnettomuuden pelkoa voimakkaampi.
VIRVA. Onnen ikävä minullakin on, mutta tiedän, ettei minun ikävöimäni onni ole avioliitossa.
NIINA. (Katsoo häneen pitkään.) No mutta… (äidillisesti) etkö sinä ehkä rakastakaan Akselia? Minä luulin…
VIRVA. (Vältellen.) Onko rakkaudessa sitten onni?
NIINA. (Samoin vältellen.) Eiköhän. Ainakin jotakin, jota naisen kannattaa ikävöidä…
VIRVA. (Vaikenee.)
NIINA. Multa tutki vakavasti tunteitasi, tyttöseni. Älä leiki sydämillä… Jos et rakasta Akselia, niin…
VIRVA. (Halveksivasti.) Miten sinä olet vanhanaikainen, äiti.
NIINA. Ei minulla ole mitään Akselia vastaan. Hän on oikein kiltti poika. Ja varojakin hänellä on… Minusta vain tuntuu, ettet sinä ole aina oikein kiltti häntä kohtaan…
VIRVA. (Hymähtäen.) Kiltti! (Äkkiä muuttaen äänen väriä, pilkallisesti, keveästi, ylimielisesti.) Niin, niin, sinä olet oikeassa, äiti! Sinä olet aina oikeassa. Minulla on todellakin sietämätön tapa kohdella ihmisiä, Akseliakin. Hän on todellakin kiltti poika, tavattoman kiltti, aivan pumpulitukko hän on, aivan mansikka ja ruusu, ilman yhtään piikkiä, aivan mallikelpoinen mammanpoika! (Puuskahtaen.) Hänellä ei todellakaan ole muuta vikaa kuin että hän on kiltti. Se on ainoa vika ihmisessä jota minä vihaan, ja ainoa ansio, jonka vuoksi minä joskus menen jonkun kanssa naimisiin, jos menen … Ja tuollainen Akseli on silloin vain pieni akseli siinä pyörässä, jolla minä pyörin eteenpäin elämässä!
(Niina tuijottaa tyrmistyneenä tyttäreensä. Virva säntää ulos ovesta, multa törmää siinä yhteen Akselin kanssa, joka juuri tulee ulkoa pari punaista neilikkaa kädessään.)
II kohtaus.
AKSELI. Hyvää päivää, täti! Hyvää päivää, Virva (Kiinnittää kukat hänen rintaansa.)
VIRVA. (Pirullisella ystävällisyydellä.) Kiitän. Olet aina niin kiltti.
AKSELI. Tulin hakemaan Virvaa vähän kävelemään — jos täti sallii.
Ulkona on suurenmoinen ilma.
NIINA. Menkää vaan, lapset, menkää! Virva istuu liian paljon sisällä ja käy kalpeaksi… (Menee pois, heittäen pitkän, puolittain nuhtelevan, puolittain rukoilevan katseen Virvaan. Tämä seisoo selin Akseliin katsellen ulos ikkunasta.)
AKSELI. (Pehmeästi.) Virva.
VIRVA. (Ei vastaa.)
AKSELI. (Osaaottavasti.) Mikä sinua vaivaa, Virva.
VIRVA. (Äkisti kääntyen.) Aina vain vaivaa, vaivaa! Hyvä Jumala, eikö ihmisillä tässä talossa ole enää mitään muuta puheenaihetta! Pahahenki itse lähettää teidät jokaisen perätysten kysymään minulta, mikä minua vaivaa. Se ei kuulu teihin, sanon minä. Antakaa minun olla rauhassa!
AKSELI. (Hiljaisesti.) Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa sinua, Virva.
Suo anteeksi!
VIRVA. (Uudelleen kuohahtaen.) Minä en suo anteeksi mitään milloinkaan. Sen tiedät ennestään. Tarkoitit sinä sitten tai et, ja annoin minä anteeksi tai en, kun kerran pahoitit minua, niin pahoitit, siinä se! Ja sitäpaitsi pahoitat sinä minua aina.
AKSELI. Millä minä pahoitan sinua?
VIRVA. Kaikella. Koko sinun olemuksesi kiusaa minua. Tapa, miten sinä puhut, kävelet, ajattelet, tunnet…
AKSELI. (Alistuvaisesti.) Kuitenkin olen koettanut olla sinun mieliksesi niin paljon kuin suinkin…
VIRVA. (Nyrpeästi.) Sepä se onkin juuri pahin. Sinun rakkautesi tekee sinut aivan sietämättömäksi. Ennen olit hauskempi…
AKSELI. Millaiseksi sinä minut sitten tahtoisit?
VIRVA. (Hymähtäen kuin itsekseen.) Miten typerää! Sinä olet mikä olet, siinä kaikki. Ei sille mitään voi!
AKSELI. Minä niin toivoisin, että voisin olla sinulle mieliksi…
VIRVA. Niin minäkin!
AKSELI. Ja tuottaa iloa sinulle. Kun vain tietäisin miten…
VIRVA. (Polkaisten jalkaa pahankurisesti ja piloillaan.) Mutta sinun pitää se tietää! Luuletko sinä, että jos minun täytyy erikseen tilata sinulta jokainen ilon aihe… se enää on mikään ilo minulle. Viimeksi sanoin, että pidän kukista, ja sentähden toit nämä (Heittää kukat pois.) Luuletko sinä, että ne tuovat iloa, tuollaiset tilauskukkaset. Sinun olisi pitänyt itsestäsi ymmärtää tuoda ne. Onnen pitää tulla yllätyksenä! Ja rakkauden! Sen pitää olla kuin satua, kuin unelmaa, ilman sanoja, ilman selitystä! Ilman kysymyksiä ja vastauksia! (Istuutuu leposohvaan. Haaveellisesti.) Muistatko miten kerran kuvittelimme, että minä olisin sellainen ylhäinen linnanrouva ja sinä minun paashipoikani… kaukana, kaukana jossakin etelässä, missä palmut huojuvat, tulikärpäset lentelevät kuumassa yössä, missä gondolit lipuvat mustaa vettä suurien tähtien alla kohti tuntemattomia kohtaloita… Täällä on kaikki niin rumaa … Siellä unelmain maassa on kaikki toisin, kaikki kaunista.
AKSELI. (Hurmaantuneena.) Niin, siellä on kaikki kaunista! Ja sinne me kerran lähdemme… minun ruhtinattareni… (Polvistuu, suutelee Virvan kättä.)
III kohtaus.
KONTIALA. (Ilmestyy ovelle, nauraen.) Nuoriso harjoittelee galanteriaa. Se on sievää, varsin sievää ja — harvinaista meidän ajallamme. Onko isänne tavattavissa, neiti Virva.
VIRVA. (Lyhyesti.) Ei.
KONTIALA. Ette tiedä, milloin hän tulee?
VIRVA. En.
KONTIALA. Hän ilmoitti minulle olevansa näihin aikoihin kotosalla.
VIRVA. Voittehan odottaa siis ja odotellessanne harjoitella vaikka vähän — galanteriaa! (Pyörähtää ympäri kantapäillään, lähtee, Akselin seuratessa häntä.)
IV kohtaus.
JUUDIT. (On viimeisten repliikkien aikana tullut parvekkeelle, kuuntelee kohtausta, hymyilee, laskeutuu alas.) Hirveän huonosti kasvatettu lapsi, tämä talon ainukainen. Hyvää päivää, herra Kontiala. (Kättelevät.)
KONTIALA. (Hymyillen.) Kerrassaan »l'enfant terrible», jota minun ainakaan ei ole onnistunut kesyttää. Erittäin hauska tavata teitä, neiti Marttinen. Minulla olisi ollut vähän asiaa Petralle, mutta hän ei kuulu olevan kotona.
JUUDIT. Lienee mennyt vähän kävelemään. Kenties teillä on aikaa odottaa. Istukaa, olkaa hyvä!
KONTIALA. (Istuutuen.) Mielihyvällä, etenkin jos minulla on kunnia istahtaa hetkinen teidän seurassanne. Tässä pari päivää sitten, kun vilahdukselta näin teidät, en ollut enää tunteakaan. Te olette niin kaunistunut, etten sanoisi nuorentunut, vaikka siitä lienee jo yli kymmenen vuotta, kun olette ollut viimeksi Suomessa. Jaa jaa, siellä on hyvät viinit ja hedelmät ja sen semmoiset, miks'ei ne pitäisi ihmistä nuorena. Täällä meillä, tässä suuressa edistysmaassa, ei muuta kuin työtä ja työtä tai porsastelua… Sallittako? (Ottaa sikarin.)
JUUDIT. Olkaa hyvä!
KONTIALA. Tai ehkä tekin? (Tarjoaa.)
JUUDIT. (Naurahtaen.) En minä sentään niin miehekkääksi ole muuttunut.
KONTIALA. Mutta kyllä te olette harvinainen naiseksi, se täytyy minun sanoa. Luoda itselleen ulkomaisella pohjalla itsenäinen asema, se ei ole vähän se. Olen kyllä lukenut, mitä lehdissä teistä on kerrottu. Toimitatte siellä Sveitsissä jotakin lehteä ja kuulutte jos minkälaisiin liittoihin (Leikillisesti.) Ai ai se Sveitsi on muuten vaarallinen maa. Kaikenlaiset ryövärit ja maankavaltajat, vallankumoojat ja hullut pitävät sitä pesäpaikkanaan. Ettei teistä vain ole tullut bolshevikki! Me täällä Suomessa pelkäämme bolshevikkeja hirveästi.
JUUDIT. Minähän olen pasifisti, ajan vain maailmanrauhan asiaa…
Siitähän minä olen täällä jo esitelmöinytkin.
KONTIALA. Tosiaan, tosiaan. Mutta sehän vasta onkin vallankumouksellista. Onneksi siitä ei koskaan tule mitään. Se on haavetta, naisten ajanvietettä koko aate, samanlainen kuin kaikki nuo teosofiat, esperantot, vapaamuurariudet ja mitä ne kaikki lienevätkään nimeltään nuo nykyajan taikauskoiset uudestisyntymisliikkeet.
JUUDIT. (Hymyillen.) Te olette yhtä vanhoillinen kuin ennenkin! Ja toimitatte tietysti myös yhä vielä uskollisesti »Yhteiskunta»-lehteänne? Ja olette tietysti myös vanhapoika edelleen?
KONTIALA. (Kumartaa.) Luvallanne kaikkea.
JUUDIT. Ja minun lehteni »Tulevaisuus» edustaa riippumattomien vasemmistolaisten ryhmää.
KONTIALA. Siellä ulkomailla tietysti voi herkutella sellaisellakin. Siellä on tietysti sosialistejakin niin monta lajia kuin viinejä viinilistassa. Mutta meillä ne ovat kaikki yhtä maata, riippuvat kaikki yhdessä nuotassa, roskaväkeä alusta loppuun!
JUUDIT. Me olemme siis oikeastaan antagonisteja.
KONTIALA. Ei ainakaan näin harvan kerran tavatessa, neiti Juudit. Saanhan sanoa teitä siksi, vai mitä? Olemmehan me oikeastaan lapsuuden leikkitovereita. Ja toivottavasti on meillä myös vielä hyvä yhteisymmärryksemme jäljellä?
JUUDIT. (Kuivasti.) Toivottavasti.
KONTIALA. Ja sentään te olette nyt kuin toinen ihminen, sellainen maailmannainen, ja teidän mukananne tulee tuulahdus suuresta maailmasta. Miten kummallista! Muistatteko, kuinka me lapsina leikimme siellä Kontialan talon haassa? Te ja sisarenne olitte hevosia ja minä renki. Te ryömitte nelinkontin ruohikossa, ja minä syötin teitä suolaheinillä ja ketunleivillä. Oli nekin aikoja ne. Olemmeko me tosiaan samoja ihmisiä?
JUUDIT. (Mietteissään.) Tuskin.
KONTIALA. Siitä on vuosia vierinyt ja paljon on muuttunut senjälkeen. Kaikki muu paitsi minä. Minä olin silloin rakastunut sisareenne ja olen yhä vielä. Eikö se ole hullunkurista? Silloin olin niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä asianomaiselle itselleen, en kenellekään muulle paitsi teille. Ja nyt on vielä asia ennallaan. Vielä sama suuri salaisuus!
JUUDIT. (Naurahtaen.) Ja parasta on, että menette tuon »suuren» salaisuutenne kanssa hautaan. Vanhoillapojilla täytyy aina olla varastossa tuollaisia romanttisia koulupoikahaaveita, jotka eivät merkitse sen enempää.
KONTIALA. (Omituisesti painostaen.) Vai eivät merkitse, vai eivät…
JUUDIT. Jos ne merkitsisivät, ette noin vain puhuisi niistä kelle hyvänsä, ensimmäiselle vastaantulijalle.
KONTIALA. Pyydän. Te ette ole ensimmäinen kuka hyvänsä. Tehän olette ainoa uskottuni tässä asiassa. Muistatteko, kun Niinalla oli keuhkokuume, kuinka minä iso koulupoika itkin teidän helmassanne? Te olette ainoa, joka olette nähnyt minun itkevän ja joka tiedätte, miten pehmeä minä pohjaltani olen. Muut luulevat että olen kylmä ja kova luonne. Ujous, nähkääs, se tekee tylyksi, se tekee röyhkeäksi, se tekee raa'aksi. On tarve peittää arintaan. Muistatteko vielä, mitä silloin sanoitte, kun paljastin sydämeni heikkouden? Ette kai, mutta minä muistan. Te sanoitte: »Hyi, iso mies, joka itkee!» Te olette aina ollut kova, neiti Juudit, yhtä kova kuin minä olen pehmeä (Sisäänpäin kääntyneesti.) Minä, minä itken vieläkin sitä, että Niina tekee kuolemaa…
Juudit. Tekee kuolemaa. Mitä tarkoitatte, herra Kontiala.
KONTIALA. Jos olisitte ollut hänen lähellään niin kauan kuin minä, tietäisitte kyllä mitä tarkoitan, mutta mistä te olisitte vielä huomannut! Teitä kohtaan harjoitetaan vieraskoreutta. Niin kai. Ja kaikki näyttää harmoniselta. Mutta niin ei ole asian laita. Niina kärsii. Hänet kulutetaan loppuun. Häntä kärvennetään hiljaisella tulella yötä päivää…
JUUDIT. (Teennäisellä kummastuksella.) Kuka sen tekisi?
KONTIALA. Kuka! Te olette julma, neiti Juudit. Pitääkö minun mennä henkilöllisyyksiin, silloin kun tämä henkilö on minun ystäväni ja teidän entinen — hakkailijanne… Eikö hän ollutkin?
JUUDIT. (Kylmästi.) Pyydän, jättäkää minut pois näistä perheromaaneistanne.
KONTIALA. Herra Jumala, loukkaannutteko te? Kaikkihan siitä silloin puhuivat, juuri kun olitte tullut ylioppilaaksi ja Petra saanut ensimmäisen teoksensa painosta. Aina olitte yhdessä…
JUUDIT. (Olkaansa kohauttaen.) Nuorten ihmisten tavallista seurustelua.
Eikö sellaista oltu ennen Suomessa nähty!
KONTIALA. Sen pahempi, että se oli vain sellaista! Minä olisin sydämeni pohjasta suonut sen olevan jotakin enemmän. Pelkästään jo itsekkäistä syistä. Te olisitte saanut Petran ja minä olisin saanut Niinan! Kaikki olisi käynyt kuin nuottien mukaan. Mutta te hylkäsitte hänet…
JUUDIT. Pyydän, ei tuonkaltaisia vihjauksia!
KONTIALA. (Sotkien pois.) Niin, tarkoitan, kun ei teidän välillänne ollut mitään syvempää eikä siitä syntynyt sen kestävämpää, niin Petra iski silmänsä sisareenne, minun ihanteeseeni, tuohon lapseen… Piloillaan, leikillään. Ja arvaahan sen, miten runoilija-sädekehä sokaisi tuon tyttöparan. Ei siihen minun ollut tuleminen enää likellekään. Ja tässä nyt ollaan…
JUUDIT. Mitä tässä sitten on valittamista!
KONTIALA. (Humoristisesti.) Eikö minulla muka ole valittamista, kun jäin ilman…
JUUDIT. Sisareni ei ainakaan näy katuvan kauppojaan.
KONTIALA. Sepä se pahin onkin. Hän ei edes valita. Hän on jo kohtalonsa turruttama. Hän on onneton eikä edes tiedä sitä. Hän alistuu miehelleen kuin orja, taipuu kuin vitsan varpa hänen käsissään…
JUUDIT. Toisen silmillä ei voida arvioida toisen kohtaloa. Onnettomuus, jota ei tunne, ei ole mikään onnettomuus. Monelle naiselle on alistuminen elämänehto, rakkauden mittapuu…
KONTIALA. (Pehmeästi.) Hän hukkaa oman persoonallisuutensa tai on jo hukannut…
JUUDIT. (Ajatuksissaan.) Moni löytää itsensä hukatessaan minuutensa.
KONTIALA. (Vilkastuen.) Äh! Paradokseja! Kirjallisia mielikuvia! Hui hai! Minäpä esitän teille muutamia kuivia tosiasioita. Muistattehan millainen Niina oli nuorena tyttönä! Kuin luotu kasvamaan auringossa ja levittämään aurinkoa ympärilleen. Ja millainen lauluääni hänellä oli! Mutta hän ei laula enää milloinkaan! Ja miten hurmaavasti hän tanssi! Ja nyt! Niin hiljainen, taltutettu. Tuskin hän enää hymyää, ei milloinkaan naura, ainoastaan palvelee ja jumaloi suurta miestään, joka tuskin huomaa häntä. Hän ei tohdi puhua ainoankaan miehen kanssa, jotta ei kadottaisi miehensä luottamusta. Mutta Petra itse — ohoo — hän sallii itselleen yhtä ja toista — tjaa — runollisia seikkailuja tai kuinka sanoisin, kirjallisia kokemuksia, aiheiden metsästystä… Oh, runoilija, hän on ihmisenä hirviö, neiti Juudit, häikäilemätön tyranni, itsekäs, pahankurinen lapsi, ilveilijä parasta lajia, sydämetön saippuakupla, itsensä ympäri kieppuva hullu koira… (Kävelee kiihtyneenä huoneessa edestakaisin.)
JUUDIT. (Keskeyttää nauraen.) Ja sellaiselle hirviölle toivottelitte minua. Ette mahda panna paljoa arvoa minun elämälleni…
KONTIALA. (Pysähtyen hänen eteensä.) Luvalla sanoen, en koskaan ole ollut rakastunut teihin, mutta olen aina kunnioittanut teitä — kuin miestoveria. Ja teissä olisi kyllä ollut miehen vastusta. Teille olisi Petra sopinut. Niina on hemmoitellut hänet piloille. Ja hän kohtelee Niinaa kuin tyhjää ilmaa vain… No, olkoon ne asiat penkomatta! Mutta olettehan nähnyt, miten kalpea ja kuihtunut hän on, aivan kuin viidentoista lapsen äiti. Ja yksi tytär vain. Mutta hän onkin niinkuin rakuuna ja mies — niinkuin viisitoista lasta! Onpa siinä kestämistä!
JUUDIT. (Vähän kujeellisesti.) Teistäpä on tullut innokas esitaistelija naisen vapauden puolesta. Kuka olisi uskonut! Ja miten se sopii yhteen teidän taantumuksellisen yhteiskuntapolitiikkanne kanssa?
KONTIALA. Naisen paikka on koti. Mutta siellä hänen tuleekin olla valtiattarena. Ja etenkin mitä Niinaan tulee… No niin, minulla on omat heikkouteni. Minun täytyy tunnustaa, että omasta puolestani panen paljon enemmän arvoa kauniille naiselle, joka laulaa ihanasti, kuin raa'alle miehelle, joka kirjoittaa riimejä, joita ei kukaan ymmärrä, joissa tavallisin asia on tehty vaikeatajuiseksi, selvin ajatus sekavaksi…
JUUDIT. Ettepä te arvostele erittäin korkeaksi runouden merkitystä…
KONTIALA. (Levittäen käsiään.) Tjaah. Kullakin on oma makunsa, mikä pitää minkinlaisista koruista.
JUUDIT. Koruista?
KONTIALA. Kaikki taide on ylellisyystavaraa.
JUUDIT. (Terävästi.) Ja siis vain rikkaiden pöydälle omiaan, teidän mielestänne. On suuri vahinko, jos runous alentuu tai alennetaan sellaiseksi (Kuin itsekseen.) Sen pitäisi olla ihmisyyden lippu ja kansojen omatunto…
KONTIALA. Lorua, lorua! Sellaista ei usko kukaan paitsi ehkä jotkut romantisoivat esteetikot, rakastuneet tyttölapset ja runoilijat itse tietysti. He tietysti itse kuvittelevat olevansa kuninkaita hengen maailmassa, kansojen johtajia ja valtiollisen elämän polttopisteitä — ja ties mitä. Höpsistä, sanon minä. Mutta antaa lasten pitää lastensatunsa… Turhamaisuus on kaikkien taiteilijain perisynti, ja siitä langasta voi heitä vetää kuin jäsennukkeja, mihin asentoon vain haluaa. En ole nähnyt muita niin moraalittomia ihmisiä. Runoilijat kansojen omaksitunnoksi! Hahahaa. Joilla ei ole omaatuntoa itselläänkään. Runoilijoilla ja kansoilla on sellainen omatunto kuin niille annetaan.
JUUDIT. Ja ketkä sen antavat?
KONTIALA. Liiankin usein sellaiset, joiden ei pitäisi tehdä sitä. Terveiden, yhteiskuntaa säilyttävien voimien tulisi alistaa kaikki alaikäiset ja edesvastuuttomat. Harvain hallitus!
JUUDIT. Vaikkakin nuo harvat veisivät kansan perikatoon!
KONTIALA. Kansa itse tekee sen vielä varmemmin…
V kohtaus.
(Viimeisien vuorosanojen aikana on ovi auennut oikealta — sisään tulee Niina ja hänen jäljessään palvelijatar kantaen kahvitarjotinta, jonka hän laskee pöydälle. Niina kättelee Kontialaa.)
NIINA. (Hymyillen.) Joko taas tuota hirveätä politiikkaa! Sen saattoi arvatakin, kun kaksi sanomalehti-ihmistä sattuu yhteen. Kuuma kahvi ehkä vähän jäähdyttää puolueintohimoja. Johanneskin juuri tuli kotiin, niin että hän kai on tuossa tuokiossa täällä.
KONTIALA. (Nauraen, Juuditille.) Politiikka on Niina-rouvan kauhistus. Se pukee häntä hyvin. Se on niin aito naisellista! (Niinan puoleen.) Ole huoleti, emme me tällä kertaa väitelleetkään yhteiskunnallisista kysymyksistä. Me oikeastaan puhuimme vain yhteisistä lapsuudenmuistoista.
NIINA. Ne eivät mahtaneet sitten olla erittäin hauskoja. Te olitte vallan sotaisen näköiset, kun astuin sisään.
JUUDIT. Me johduimme lapsuudenmuistoista runouteen ja ehdimme siitä jo vähän kinastella.
NIINA. (Nauraen.) Pieni riidan rapina kuuluu Villen seuratapoihin meillä. Johannes ja Ville kinastelevat aina…
VI kohtaus.
PETRA. (Astuu sisään vasemmalta, leikillisesti.) Vai niin, vai niin, vai kinastelemme me, no ihmekös tuo! Kontiala puhuu aina runoudesta, josta hän ei ymmärrä mitään…
KONTIALA (Samaan äänilajiin.) Ja Petra puhuu politiikasta, josta hän ymmärtää vielä vähemmän… (Kaikki nauravat.)
PETRA. (Juuditin puoleen.) Tämän Ville-ystävän keppihevonen on haukkua runoilijoita…
JUUDIT. No, sen olen jo ehtinyt huomata.
NIINA. (Kaataen kahvia kuppeihin.) Ville on sellainen kiusoittelija. Mikään ei ole hänelle pyhää. Mutta kaikki sanomalehtimiehet taitavat olla samanlaisia kyynikkoja.
PETRA. (Lyöden Kontialaa olalle.) Hei, terve mieheen (Istuutuu.) Ei hän ole muuten niin paha kuin hänen sanansa! Aivan vaaraton! Vaikka hän puhuu vähän puuta heinää.
KONTIALA. Minä pysyn kannallani, jota äsken neiti Juuditille selitin, että runoilijat ovat kuin purjelaivoja, joilla on suuret, kauas näkyvät purjeet eikä mitään ankkuria…
PETRA. (Viitaten leikillisesti Niinaan.) Entäs, mitäs tästä ankkurista sanot?
KONTIALA. (Jatkaa.) Heillä voi olla vaimo ja koti, mutta se ei sido heitä kuten muita kuolevaisia. Heillä ei tarvitse olla edesvastuun tunnetta. Heille annetaan kaikki anteeksi. Heillä on kaikki yhteiskunnalliset edut ilman vastaavaa verotusta. Luonnottomia etuoikeuksia, sanon minä. Liiallisia vapauksia…
PETRA. (Leksotellen naisille.) Vapaus on Kontialan puolueessa vähän niinkuin pannaan julistettu. Hän on puoluekurin alla nähkääs… Ja hän kadehtii minua, joka olen villi…
KONTIALA. Minä olen äkeissäni sinulle.
PETRA. No sen kyllä huomaa. Mutta mistä?
KONTIALA. (Asiallisesti, yksityisesti.) Meidän olisi jo aikoja sitten pitänyt saada se runosi armeijan vuosijuhlapäiväksi. Ja sinä vain vetelehdit ja viivyttelet…
JUUDIT. (Väliin.) Hänellä on aikaisempiakin tilauksia. Minäkin olen tilannut runon.
KONTIALA. Te! — Rakkausrunot saavat odottaa…
JUUDIT. Mutta rauhanystävien mielenosoituspäivä ei odota.
KONTIALA. (Petralle.) Sinä olet siis luvannut avustaa rauhanystävien mielenosoitusta. Sellaisesta voisit mielestäni kieltäytyä.
PETRA. (Pannen käden sydämelleen, kavalieerimaisesti.) Kauniilta kälyltäni en voi kieltää mitään, vaikka se maksaisi henkeni.
KONTIALA. Kaunis nainen on aina vaarallinen, se tiedetään, mutta etenkin tässä tapauksessa. Sillä mitä noihin rauhanystäviin tulee, niin minä pelkään, että, lievimmin sanottuna, se on sangen hämäräperäistä joukkokuntaa…
JUUDIT. Eikö runoilijan tule olla kuin Jumalan aurinko, joka paistaa hyville ja pahoille? Kuinka tahdotte vangita mielikuvitusta, jonka olemus on vapaus?
KONTIALA. (Happamesti.) Minä en tahdo vangita kenenkään mielikuvitusta! Minusta nähden saa runoilija sulloa värssynsä täyteen aurinkoa ja kauneutta ja jaloutta ja urhoollisuutta, sotaa ja rauhaa ja piru soita vaikka mitä, vaikka vallankumousta, kunhan ne vain joutuvat oikeihin käsiin ja kulkevat oikeiden välikäsien kautta. On jotakin, jota sanotaan terveeksi järjeksi ja tahdikkuudeksi, on liikeperiaatteita. Petra kuuluu tavallaan meille, meidän lehdellemme, meidän kustannusyhtiöllemme, ja lehdellä ja yhtiöllä taaskin on oma poliittinen kantansa…
JUUDIT. Ja te tahdotte kytkeä hänet puoluepilttuuseen.
KONTIALA. Jos runoilija ei kuulukaan puolueelle, kuuluu hän ainakin isänmaalle.
JUUDIT. Runoilija kuuluu ihmiskunnalle.
KONTIALA. (Jyrkästi.) Hyvä. Mutta ottakaa huomioon, että nykymaailman aikana eivät kaikki, jotka kantavat ihmisen nimeä, ole ihmisiä. Katsokaa bolshevikkeja! Murhaajia, ryöväreitä, elukoita, mielipuolia, villipetoja he ovat. Ja heitä vastaan on ihmiskunnan hyväntekijöillä vain yksi keino: ase.
JUUDIT. Ihmiskunnan hyväntekijöitä eivät ole murhamiehet, vaan lääkärit, ja lääkärin tunnuslause on: parantaa, ei tappaa.
KONTIALA. Toinen puoli ihmiskuntaa on kuolemaan tuomittu, perikadon oma.
JUUDIT. Kun toinen puoli ihmiskuntaa on sokeudessaan syössyt sen perikatoon! Eivätkö heidän silmänsä siis milloinkaan aukene näkemään, että tuo toinen puoli riutuu leivän, ilman, auringon, onnen, vapauden puutteessa, liiallisen työn uhrina, kurjuudessa, jonka toisen puolen ylellisyys ja itsekkäisyys on aiheuttanut. Se on hoippunut nälkäkuoleman partaalla vuosisatoja, polvesta polveen, ja he ihmettelevät, että se kapinoi, että sillä on liian kiire tulla onnelliseksi, että se hätäilee. Ihmettelevät, että se ei äänestä olevien olojen puolesta tässä mallikelpoisessa yhteiskunnassa, yhteiskuntaa säilyttävien ainesten kanssa. Ihmettelevät sitä, että jotkut ovat saaneet päähänsä niin vallankumouksellisia oppeja, ettei muka enää saisi tappaa… Ihmiset ovat sokeita, mutta miksi on heidät sokaistu? Miksi puhutaan ja kirjoitetaan kunnian kentistä, kunniamerkeistä, sankareista, miksi puetetaan sota loistavaan pukuun ja naamiaishelyihin, miksi säestetään sitä soitolla ja laululla ja runolla? Pois kaikki kaunis valhe! Sota on teurastusta ja sotilaat pyöveleitä. Ja ihmisillä on oikeus elää! Ja — olla tappamatta!
KONTIALA. (Ivallisesti.) Siis Fiat justitia, pereat mundus!
(Viimeisten repliikkien aikana ovat Juudit ja Kontiala kiihtyneinä
nousseet ja siirtyneet pois pöydän ympäriltä. Petra ja Niina istuvat,
Petra katsellen Juuditia, mutta ikäänkuin ei kuulisi koko keskustelua,
Niina vähän levottomasti silmäillen läsnäolijoita.)
NIINA. Heretkää jo, hyvät ystävät! Tuosta voi tulla aivan hulluksi.
VII kohtaus.
MUMMU. (Kurkistaa arasti ovelta, astuu sitten muutaman askeleen Niinaan päin tehden merkkejä.) Rouva! Virva siellä kyselee rouvaa ja pyysi minua käymään sanomassa…
NIINA. (Nousten.) Niin todellakin. Unohdin aivan, että minun piti lähteä Virvan kanssa ompelijattarelle…
MUMMU. (Vetää Niinan syrjään, kuiskaten salaperäisesti.) Rouva, kuulkaa, kun se oli taas Virva sen pojan kanssa.
NIINA. Minkä pojan?
MUMMU. No sen Sannin Matin. Pisti puutarhassa pienen paketin sille käteen. Näin sen omin silmin ja sanon sen rouvalle vain sen vuoksi, ettei rouva luulisi vielä minun kulettavan talosta pois tavaraa. Viaton minä siihen olen, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vaikka onkin niin köyhää ja vaivaista tuo suku. Mitäs minulla olisi antamista, jolla ei ole mitään. Sanon sen Sannillekin aina, kun tulee, ja ihan sydäntä lekottaa, kun se siihen tulla kuukertaa. »Tulin Mummua katsomaan», sanoo. »Mitäs Mummussa on katsomista», sanon minä. »Ei mitään. Ja mitäs tänne tulet ihmisiä häpäisemään?» Luullaan vielä minun hyysäävän häntä. Hävetä saa silmänsä täyteen tuon kurjan tähden. Ei ole meidän suvussa ennen ollut vaimonpuolta, jolla olisi ollut tahra papinkirjassa, ei ole. Luullaan vielä minun sille ruokaa holvaavan…
NIINA. (Taputtaen Mummua ja vieden hänet pois kerallaan.) Mitäs Mummu nyt turhia! Antaa Sannin vaan käydä tervehtimässä ja pojan myös… (Menevät.)
VIII kohtaus.
KONTIALA. (Vähän virallisesti.) Niin, kuinka se on sen runon laita?
PETRA. (Kuin heräten.) Ei ole vielä valmis. Onhan tässä aikaa…
KONTIALA. (Pisteliäästi.) Eipä liikoja. Mutta onhan sinulla nyt selvillä sotajoukosta sekä totuus että valhe (Käyden taas leikilliseksi.) Ja jos minä saan lausua joitakin toivomuksia, niin pyytäisin sinua pysymään kauniin valheen kannalla. Hyvästi, neiti Juudit! (Petralle.) Vielä ystävän neuvo: varo kauniita naisia, kaunista kälyä erittäin. Muista tarinaa Juuditista ja Holoferneesta! (Kumartaa, lähtee.)
IX kohtaus.
PETRA. (Kuin itsekseen.) Jumalan kiitos, että menivät vihdoin. (Katsoo Juuditiin. Hetken vaitiolo. Muuttuneella äänellä.) Juudit!… Oletko se todellakin sinä! Vai onko se sinun haamusi?
JUUDIT. (Hiljaa, kaukaisesti.) Minä luulen, että se on minun haamuni…
PETRA. Miten kaikki elämässä käy toisin kuin mitä kuvittelee. Kymmenen pitkää vuotta olen sinua odottanut takaisin tulevaksi, joka päivä, joka hetki. Ja minä kuvittelin, että kun se hetki koittaa, niin silloin on suuri juhla kahdella ihmisellä maan päällä, korkea ja hiljainen kuin kohtalon täytymys, vaikka he kohtaisivat toisensa keskellä hälisevää katua. Ja nyt olet ollut täällä jo viikon päivät, minun luonani, enkä ole saanut sinua edes kahden kesken tavata. Äsken sinun läsnäolosi aivan salpasi suuni, en voinut ottaa osaa keskusteluun, en kuullut edes mistä oli puhe. Minä kuuntelin vain sinun äänesi sointua, joka oli kuin helkähdys autuaammilta ajoilta; minä katselin vain sinun tummien silmiesi syviin kaivoihin, jotka heijastelivat minulle nuoruuteni taivaan tähtiä, ja kyselin itseltäni: onko, onko hän todellakin minun Juuditini?…
JUUDIT. Et saa, et saa puhua noin, Johannes. Minä en ole sinun
Juuditisi, sen tiedät.
PETRA. (Uneksivasti.) Sinä olit kuitenkin kerran…
JUUDIT. Mitä entisistä! Ne on unohdettu…
PETRA. Se ei ole totta, Juudit. Sinä et ole voinut unohtaa. Tai olet unohtanut kaiken sen pahan, järjettömän, ohimenevän ja epäoleellisen, joka meidät erotti, kuten minä, ja muistat vain sen suuren, hyvän, sen ihanan henkiheimolaisuuden, joka meidät yhdisti ja yhdistää vieläkin…
JUUDIT. (Päätään pudistaen.) Kaikki erottaa meitä nyt. Me kuulumme eri maailmoihin.
PETRA. Vaikka tähdestä tähteen kutoo sillan rakkaus!
JUUDIT. Miten sinä puhut! Minä en rakasta sinua…
PETRA. (Hiljaa.) Muistatko, Juudit, kerran kuvittelimme rakkautta, joka kestäisi iankaikkisesta iankaikkisuuteen. Mihin kadotit sen rakkauden?
JUUDIT. (Kaukaisesti.) Sille rakkaudelle kävi huonosti. Se muuttui vihaksi, sitten halveksinnaksi, sitten suruksi ja anteeksiannoksi, vihdoin unohdukseksi…
PETRA. Ei, sinä et ole voinut unohtaa. Sinäkin olet kärsinyt kuten minä, minä näen sen silmistäsi, huuliesi kaarteesta, kuulen sen äänesi soinnista … Ja kärsimys se pitää muistia vireillä…
JUUDIT. Minä en kärsi enää…
PETRA. Mutta et ole onnellinenkaan — niinkuin olisit voinut olla…
JUUDIT. Olen nyt toisella tavalla onnellinen… minulla on työni…
PETRA. Mitä on elämä ilman rakkautta!
JUUDIT. Minä rakastan nyt kaikkia ihmisiä. Niin on minun sydämeni laajentunut — sinun jälkeesi. Sinä surmasit minussa naisen, mutta teit minusta ihmisen.
PETRA. Ja minun sydämeeni ei mahdu ketään muuta kuin sinä, Juudit. Niin sulkeutui se suruunsa, silloin kun sinä minut hylkäsit. Sitä samaa saavuttamatonta rakkautta se on siitä asti kaihonnut ja ikävöinyt, sitä ihanteen täyttymystä… Sinä murskasit minun elämäni onnen, mutta teit minusta runoilijan…
JUUDIT. Sekin on onni…
PETRA. On, jos kuviteltu onni on onnea. Tai ehkä se onkin ainoa todellinen!
JUUDIT. Ainakin sinulle. Tuo mitä sanoit, on runoilijan uskontunnustus. Sinä et milloinkaan ole kestänyt todellisuutta. Sinä olet kuvittelija, haaveilija. Kun sen opin ymmärtämään, opin myös antamaan paljon anteeksi ja alistumaan kohtaloon… Ei voinut käydä toisin… Ja sinä olet sama vielä. Sinuun ei voi luottaa…
PETRA (Keskeyttäen.) Entä sinuun sitten! Sinusta ei voi olla turvallinen, sinua ei koskaan kokonaan omista. Sinä olet liian rauhallinen, liian itsenäinen. Sinä olet aina nuori ja kaunis ja voimakas. Sinulla ei ole kuihtumusta! Olet aina lähtövalmis. — Ja rakkaudessa, siinä on jotakin orjuuttavaa, jotakin heikkoa, jotakin paikalleen näännyttävää…
JUUDIT. Sinua ei voi ottaa toden kannalta. Ellen sitä tietäisi, niin luuletko, että näin tyynenä kuuntelisin rakkauden kuvitelmiasi — sinun omassa kodissasi, oman vaimosi vieraana…
PETRA. (Katkerasti.) Omassa kodissani! Miten sinä olet sokea, Juudit! Onko tämä minun kotini! Minulla on täällä huone, yösija, ruokapaikka, palvelus, mutta ei kotia! Minulla on rouva, emännöitsijä, salongin pitäjätär, asunto-osakas, mitä hyvänsä, mutta ei vaimoa, ei sellaista, joksi minä häntä kuvittelen, joka olisi yht'aikaa työtoveri ja rakastajatar, äiti ja sisar, runotar ja innoittaja, ruoskija ja palkitsija, omantunnon vaiva ja parantaja, purje ja ankkuri, ja jollainen sinä olisit voinut olla, jos olisit tahtonut. Minulla ei ole muuta omaista maailmassa kuin sinä, Juudit. Siellä missä sinä olet, siellä on minun kotini. Muuten olen orpo ja juureton. Sinä olet minun isänmaani ja ihmiskuntani! — Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain muodon vuoksi, paremman puutteessa, oljenkorsi, johon tartuin kiinni, kun sinä pudotit minut käsivarsiltasi syvyyteen. Aloin uida ilman muuta päämäärää kuin pysyä pinnalla, ei upota.. (Vaitiolo.) Näet, kuinka olen rehellinen sinulle…
JUUDIT. On ihmisiä, jotka ovat rehellisimpiä silloin, kun he pettävät itseään ja muita, uskollisia itselleen silloin, kun he ovat uskottomia toisille, ja sinä olet yksi niistä. Et vieläkään ole kypsä katsomaan totuutta suoraan silmiin.
PETRA. Mitä totuutta?
JUUDIT. Sitä, joka erotti meidät (Ottaa kirjan hyllyltä.)
PETRA. Yhä vieläkin sinä siis muistelet minun syytäni. Kyseenalaista muuten on, erottiko meidät minun pieni eroottinen erehdykseni vai eikö pikemminkin sinun suuri lemmetön anteeksiantamattomuutesi…
JUUDIT. (Istuutuen.) Minua ei vieroittanut sinusta tuo sinun »pieni eroottinen erehdyksesi», joksi sitä nimität. Se koski minuun kylläkin, rikkoi jotakin… sillä olin kuvitellut meidän suhteemme niin ehjäksi ja ylpeäksi, niin täydelliseksi, niin voittoisaksi, kaikesta sovinnaisuudesta riippumattomaksi, kaikki ne korkeat lait täyttäväksi, joita ihmissuhteet eivät tavallisesti täytä… Mutta se, se ei minua sinusta erottanut. Minä olisin jaksanut kärsiä ja rakastaa umpeen sen haavan…
PETRA. Mutta Jumalan nimessä, mikä meidän väliimme sitten tuli?
JUUDIT. (Selailee kirjaa.) Sinä et todellakaan sitä tiedä? Luulin että tietäisit sen, vaikka emme koskaan siitä puhuneet… Ja nyt! Miksi kaivella vanhoja asioita! Ne ovat jo niin äärettömän kaukana, tuolla jossakin taivaanrannalla… ja mikään ei muutu enää…
PETRA. Minä rukoilen sinua, Juudit, puhu kaikki, mitä olet kantanut sydämelläsi. Me olemme velkapäät toisillemme totuuden tänä lyhyenä yhdessäolon silmänräpäyksenä, joka niin ilkamoivasti meitä aina välttää… Puhu, kauniin entisyytemme nimessä. Hetki on vakava…
JUUDIT. Kerran oli vakava hetki, ja sitä sinä et kestänyt. Sillä hetkellä sinä aloit leikkiä…
PETRA. Kautta taivaan, Juudit, minä en ole milloinkaan leikkinyt sinun kanssasi.
JUUDIT. Sitä en ole väittänytkään, sinä leikit toisen kanssa…
PETRA. Ainoa vakava asia maailmassa on minulle ollut Juudit. Ja kun se otettiin minulta pois … No niin, sitten minä opin leikkimään kaikella ja kaikilla… Mikä minun auttoi. Joku modus vivendi minun täytyi saada. Enhän minä mikään ihmisvihaaja ollut luonteeltani. Maailmassa on vain yksi Juudit, mutta paljon hyviä ihmisiä. Olen koettanut tulla toimeen heidän kanssaan. Viattomia he olivat minun onnettomuuteeni. Olisiko heidän kaikkien pitänyt kärsiä sen vuoksi, että minä en saanut Juuditia! Olen näytellyt onnellista, huomaavaista, rakastunuttakin…
JUUDIT. Samaan aikaan, jolloin meidän suuri rakkautemme kamppaili olemassaolostaan, koetit sinä haihduttaa ikävääsi leikkimällä pienellä lapsen sydämellä. Se ei ollut arvokas tapa kestää rakkauden koettelemuksia. Ja Niinaa kohtaan se oli halpamainen teko. Siitä se halveksinnan myrkky, joka tappoi minussa rakkauden.
PETRA. Mutta kaiken tuon tein vain sinun tähtesi, herättääkseni sinussa mustasukkaisuutta, puhaltaakseni uutta liekkiä rakkauteesi, näyttääkseni, että kelpaan minä sentään muillekin…
JUUDIT. Sitä ala-arvoisempaa oli menettelysi. Ja miten huonosti sinä tunsit minut, miten kehnoksi sinä arvioit suhteemme. Minä en voi olla mustasukkainen, minä en kilpaile, minä väistyn…
PETRA. Sinulla ei ole eikä voi olla kilpailijaa minun sydämessäni. Sen tiedän minä ja sen tiedät sinä. Mutta olin rakkauden hulluuden sokaisema silloin. Etkö ole kuullut sitä, että kun Kohtalo astuu alas ihmisen luo, lyö se hänet sokeudella! Niin muutuit sinä minun kohtalokseni, Juudit! Kaikki, kaikki tämä on sinun työtäsi! Ja mikäli siinä on minun syytäni, niin olenhan saanut siitä maksaa sovitusta kärsimykselläni…
JUUDIT. (Nousten.) Niina on viaton. Pitääkö hänenkin kärsiä? (Panee kirjan paikoilleen.)
PETRA. Niina ei kärsi. Olen tehnyt kaikkeni säästääkseni hänet kärsimyksiltä. Hänellä on kaikki, mitä hänen pieni porvarissydämensä tarvitsee…
JUUDIT. Niinkö luulet?
PETRA. Minähän sovitin leikkini. Minähän nain hänet!
JUUDIT. Riittääkö se?
PETRA. Hänen suurin ilonsa on palvella ja hoitaa minua, ja minä koetan parhaani mukaan sietää tätä holhoamista, tätä ansari-ilmastoa, joka on tukahduttaa minut ja josta hän nauttii, koska hän luulee sitä minulle terveelliseksi. Hän rakastaa minua…
JUUDIT. Mutta sinä et ansaitse hänen rakkauttaan, jonka olet arpapelissä voittanut.
PETRA. Tietysti en. Mutta voiko rakkautta koskaan ansaita? Ei! Rahaa voi ansaita, kunniaa ja mainetta voi ansaita, ystävyydenkin voi ansaita, mutta rakkaus, paras kaikesta, on ansioin saavuttamaton. Se on kohtalo, se on onnen kevytkenkäinen jumalatar, joka pelkästä oikusta kääntää selkänsä tai hymyää. Jos sen voisi ansaita, niin minulla olisi nyt sinun rakkautesi, Juudit. Koko elämäni olen hengessä ollut polvillani sinun edessäsi. Kaikki minkä olen rikkonut, olen rikkonut rakkaudesta sinuun, kaikki minkä olen tehnyt, olen tehnyt sen vuoksi, kaikki minkä olen kärsinyt, on ollut Canossan-matkaa sinun anteeksiantamukseesi. Koko runouteni laulaa kaipausta sinuun…
JUUDIT. Kaipaat omaa mielikuvaasi, et minua.
PETRA. Minkä voin sille, että tällä mielikuvalla on sinun armaat piirteesi! (Purskahtaen.) Ah, Juudit, sinä, joka hehkut koko maailmalle, miksi olet minulle kylmä kuin jää, miksi riepotat minun poloista sydäntäni mukanasi maasta maahan etkä kuitenkaan huoli siitä? Sinä joka tahdot vapauttaa koko ihmiskunnan, miksi et vapauta minua! (Tarttuu Juuditin käteen, nyyhkyttäen.) Ah, Juudit, Juudit, kuinka kauan minun pitää sovittaa nuoruuden erehdystäni, etkö koskaan voi antaa minulle anteeksi…?
JUUDIT. Rauhoitu, ystäväni, rauhoitu! Puhellaan järkevästi!
PETRA. (Kiihtyneesti.) Miksi, miksi sinä hylkäsit minut! Sinun kanssasi olisi elämä helppoa. Nyt se painaa kuin vuori, joka taholta. Ja minä olen niin yksin, niin yksin! Armahda minua, auta minua! Vielä ei ole myöhäistä! Ole minun!
JUUDIT. (Hiljaisesti, lempeästi.) Tiedäthän sinä, että sydämeni syvyydessä en ole koskaan sinua hyljännyt. Aina olet ollut ja tulet olemaan ylin ystäväni… Mutta en koskaan voi olla sinun…
PETRA. Et koskaan. En koskaan siis saa onnea?
JUUDIT. (Tempautuen irti tunnelmasta, reipastuttavasti.) Miksi olet aina onnen vaivainen, toisesta riippuvainen? Sellainen rakkaus on orjuutta. Ole vapaa!
PETRA. (Katkerasti.) Vapaa! Tässä ympäristössä, kytkettynä kuin kaleeriorja kaikkeen turhuuteen ja valheeseen! Ja minä olen liian herkkä ja hyvä tuottaakseni mielipahaa ihmisille, joihin olen sidottu kiitollisuuden sitein…
JUUDIT. Sellainen hyvyys on heikkoutta. Ole voimakas!
PETRA. Sinä olet kummallinen nainen, Juudit. Minä melkein pelkään sinua. Mikä on sinusta siis suurempaa kuin hyvyys ja rakkaus?
JUUDIT. Oikeamielisyys, uskollisuus parasta itseään kohtaan…
PETRA. Miten sinä olet epäinhimillinen, sinä, joka kuitenkin ajat ihmisyyden asiaa…
JUUDIT. (Hitaasti.) Miksi pitää inhimillisyyden aina merkitä vain heikkoutta, luonteen likaisuutta, viettien valtaa, miksi ei se voisi myös joskus merkitä puhtautta ja voimaa…
PETRA. Mitä siis vaadit minua tekemään, vanhurskas tuomari?
JUUDIT. Sinä kärsit turhuudesta ja valheesta. Hyvä — jätä se! Minäkin olen ihmetellyt sitä, että niin kauan olet jaksanut elää tällaista perhosen elämää. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sinulla on ollut liian hyvä olla. Ruoskaa sinä olisit tarvinnut Jumalalta ja ihmisiltä.
PETRA. Miten ankara sinä olet!
JUUDIT. Olet tottunut liian lempeihin. Olet antanut toisten kärsiä puolestasi ja sinä olet tehnyt kärsimyksestä vain lauluja. Et koskaan ole raottanut todellisen tuskan ovia, se on ollut sinulle vain nautintoa, mielikuvitusta! Ja sinä olet tehnyt siitä helmiä isoisten pitoihin, et elämänvettä janoon nääntyville (Lyhyt vaitiolo.) Minä olen ulkomailta pitäin mielenkiinnolla seurannut tuotantoasi, iloinnut sen kukkeudesta ja surrut sitä, että se on vain tekokukka, valhetta…
PETRA. (Kiivastuen.) Sanotko sinä runoilemista valehtelemiseksi?
JUUDIT. Sanon. Silloin kun ei ihminen vastaa siitä, mitä runoilija sanoo, silloin kun vapaudenlaulaja alistuu pienen vanhoillisen puolueen orjaksi nykyisenä suurena aikana, tällä historiallisella hetkellä, jolloin luodaan uutta maailmaa ja uutta ihmiskuntaa!
PETRA. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen. Minä olen siinä suhteessa tahtonut säilyttää itsenäisyyteni. Minä kuulun kansaan, minun ei tarvitse olla kansallismielinen, minä olen työmies minäkin enkä tarvitse työtäni varten työväenpuoluetta. Natsionalistit ja sosialistit, mitä minä niistä!
JUUDIT. Mikä sinua siis sitoo Kontialaan ja Kontialan lehteen ja yhtiöön?
PETRA. Pelkät käytännölliset seikat. Ne kannattavat minua enkä minä niitä. Saan kirjoittaa mitä tahdon. Olen ollut kuin lapsi heidän hoidossaan.
JUUDIT. Olisi aika jo heittää pois lapsenkengät. Pieni ryhmä on liian yksipuolisesti saanut nauttia sinun henkesi hedelmistä. Ja sydämensä syvyydessä he eivät niistä suuriakaan välitä. Heidän kunnioituksensa ei ole todellista, sentähden se ei tyydytä sinua. Riko rajat, loista tulenpatsaana niille, jotka käyvät pimeässä, ja'a rikkautta sinne, missä köyhyys ahdistaa, kauneutta sinne, missä elämän rumuus uhkaa päästä voittajaksi… Minä olen pyytänyt sinulta avustusta sosialistiselle järjestölle. Se olisi jo pieni askel sinnepäin. Suostutko?
PETRA. (Hajamielisesti.) Tietysti, tietysti…
JUUDIT. Sinä pelkäät?
PETRA. (Puristaa Juuditin kättä, raskaasti.) Minä pelkään ainoastaan kadottaa sinut…
JUUDIT. Sillä taistelutantereella tapaat minut aina. Vanha henkiystävyytemme voi vielä elpyä eloon…
PETRA. (Synkästi.) Minusta tuntuu välistä, ettei oikeastaan kannata tehdä mitään (Kuin itsekseen.) Runoileminenkin on erehdystä, heikkoutta, valhetta… Ei kannata elää…
X kohtaus.
VIRVA. (Astuu sisään iloisesti, intomielisesti.) Isä, isä! (Huomaa Juuditin, niiaa hieman.) Arvatkaapas mistä minä tulen! Työväen lausuntokursseilta. Siellä lausutaan sinun runojasi, isä. Minä kuulin siitä Matilta… Niin, Sannin Matilta… häneltä, joka on kirjanpainaja! Hän kävi äsken täällä. Ja ajatelkaas, kuinka hullunkurista! Äiti luuli minun kulettavan hänelle leipää puutarhan portin taakse, niinkuin kerjäläiselle. Matti ei olekaan mikään kerjäläinen, hän on ihana poika! Niinkuin sankari. Hengen leipää hän halusi, ja minä lainasin hänelle sinun runojasi, isä… Ja kun ei ompelija ollut kotona, päätin minäkin pujahtaa noille lausuntokursseille. Millaisella innolla he lukivat ja lausuivat, ja miten heidän silmänsä loistivat! Ja miten tavattomasti he kaikki ihailevat sinua, isä. He sanoivat, että sinä olet tämän ajan, niin, koko maailman suurin runoilija! Että sinä ymmärrät heidät paremmin kuin he itse! He ovat oikeita ihmisiä. Aivan toista kuin kaikki nuo sammakkosilmäiset Kontialat ja karamelliposkiset Akselit, joita meillä käy. — Minä olen vallan kuin uusi ihminen, kuin nuoruuden lähteessä kastettu. Tunsin itseni tänä aamuna niin vanhaksi kuin Metusalem. Minä olen niin ylpeä sinusta, isä, ja minäkin rakastan ja ihailen sinua niin, niin, niin äärettömästi! (Kaulaa isäänsä äkkiä ja juoksee pois.)
JUUDIT. (Katsoo hänen jälkeensä, Petran puoleen kääntyen.) Näetkös nyt, Johannes! Katso nuorisoa! Katso tulevaisuuden kansaa! Sinun juuri kannattaa elää!
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin I:ssä näytöksessä. Keskiyö. Pimeä. Takkavalkea riutuu uunissa. Niina istuu nojatuolissa sen edessä, pää käsien varassa, liikkumattomana, vain silloin tällöin kohentaen hiiliä. Eteisen ovi aukenee ja sisään astuu Mummu, valkoiset hapset harrillaan, kynttiläntuikku toisessa kädessä, pelästynyt, harhaileva ilme silmissään.
I kohtaus.
MUMMU. (Huokaillen ja itsekseen höpisten.) Ei siellä ketään ollutkaan, korvat vain haarovat… Voi hyvä Jumala sentään! Kun korjaisi edes pois…
NIINA. (Kääntyen, teennäisen reippaasti.) Mitä se Mummu kummittelee keskellä yötä? Miks'ette nuku? Mikäs teillä nyt on?
MUMMU. (Salaperäisesti.) Mikäkö on? Mikäs rouvalla sitten on? Täällä vain kuukuilee itsekseen pimeässä. Ylhäällä istuu yökaudet, yökaudet… Jaa-a, kyllä siinäkin kohdassa on kärsimistä. Kyllä Mummu tietää, vaikka ei luulla. Kyllä Mummu näkee, vaikka on sokeakin. Voi hyvä Jumala tätä elämää! Ei tämä ole hyvän edellä. Ei ole tässä talossa kaikki asiat niinkuin olla pitäisi. Taaskin rouva siinä yksinään. Jaa— jaa. Ei taida herra olla kotona — jaa jaa, hoh hoh.
NIINA. (Hieman kärsimättömänä katkaisten.) Voi voi Mummu, älkää nyt taas kuvatelko joutavia. Minä tässä vain tätä uunia kiinni pannakseni… Ja tietäähän Mummu, että Johanneksella on sellaisia toimia, jotka vaativat olemaan myöhään ulkona…
MUMMU. Niinhän ne nykymaailman aikana… ne kirjatohtuorit ja muut… Kunhan vaan ei tuotaisi vielä raudoissa kotiin, niinkuin isäänsä, Kalle-vainaata. Ei se Johanneskaan syle lasiin … Isäin pahat teot etsiskellään lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen… Rautoihin tai lautoihin täällä vielä joku joutuu. Sanokaa minun sanoneeni. Sellaiset merkit on korvissani joka yö, aivan kuin silloin, kun Kalle-vainaata vietiin…
NIINA. Älkää, Mummu, älkää nyt aina noita entisiä muistelko… Nuoruutenne aikaisia asioita. Eihän tässä kukaan rautoihin tule. Ihan kaamoittaa tuollainen…
MUMMU. (Vähän täsmällisemmin, ikäänkuin heräten jokapäiväiseen elämään.) Vähänkös niitä on rautoihin lyöty nykyään. Se Sanninkin vanhin poika, missä virunee. Sekin se Sanni tekee sydämen niin raskaaksi. Ei se ole helppoa köyhän ihmisen elämä. Koskee niin, kun se sentään on oma lapsi, tässä sydämen alla kasvanut. Vaikka se onkin sellainen. Ja lapsia latoo tien oheen. Isäänsä tulee. Minun sukuni on kunniallinen suku. Hävettää, että on senkin kurjan maailmaan saattanut. (Salamyhkäisesti, ääntään alentaen.) Kävi se tänäänkin tuolla oven suussa seisoskelemassa. Mitäs minulla olisi ollut antamista, kun itsekin olen toisten armoilla. Enkä minä vierasta tavaraa toki rupea hävittämään. (Niina tekee tuskastuneen ja kyllästyneen eleen.) Häviää se tällä menolla muutenkin. Voi sitä Johannesta! Ei syle lasiin sekään.. (Kuin joltakin olemattomalta kysyen.) Ei ole tainnut isäntä vieläkään tulla kotiin?