KANSALLISIA LAULUJA

Kirj.

Lauri Soini

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

SISÄLLYS.

Suomen laulu.
Suomen kielellä.
Suomen lippu.
Suomettaren laulu.
Elä sure, Suomeni!
Karjala apua huutaa!
Siirtolaisille.
Suomen pojat.
Tuuloselle.
Iloisin mielin.
Rauhan sankari.
Kumpumäen vanhukset.
Herra sensori.
Ihanteen etsijä.
Torpan poika.
Pohjolan neidet lännessä.
Kotkankallio.
Keväinen kotiutuminen.
Iltakello.
Ilta.
Neitosen sulhaset.
Neitokolmikko.
Neitonen, tietäjä kuitenkin.
Annikki.
Kumma tyttö.
Koulu jo alkaa!
Valkamalle.
Elämä ja ihanteet.
Täyteläs rinta.
Nuoret, nuoret.
Konsahan!
Keväiset yöt.
Tuoksuva tuomen oksa.
Kultani kartano.
Pihlajan juurella.
Hänen luonansa.
Kuusi on tumma ja koivu on seljäs.
Lemmenpaula.
Ei toki semmoista tehdä saa!
Tule kultani keinuhun!
Sydämillä leikkimistä.
Minä ja hän.
Juhannus ja joulu.
Taivaan pilvet.
Sinä olet päivyt.
Sinä olet päivä ja minä olen kuu.
Ruusun kukka ja vaahteran oksa.
Kukkaset ja kukkasvarkaat.
Jänis ja — kultani.
Niin täytyy.
Kullan haudalla.
Surujeni lampi.
Suuren surun keskelläkin.
Luottava vuottaja.
Minä olen sellainen.
Raitis Rautiainen.
Päiväläisen mietteitä.
Kulkijapoika.
Hulivilipoika.
Vaikeassa asemassa.
Mitäpä noista —!
Kuohuvan kosken kunnaalla.
Lintu lenti oksalle huojuvalle.
Laulaja- ja tanssijatyttö.
Pikkunen tyttö.
Kultaansa ihaileva.
Järvellä.
Meripojan morsian.
Kullastansa jäänyt.
Salainen lempi.
Illalla ja aamulla.
Lempi.

Suomen laulu.

Solahda, Suomen laulu, sointuvasti, helähdä helkkyvästi kaikumaan, soi meille suruissakin toivoisasti, soi vastuksissa voima versomaan!

Hajota meistä hennot huolten hunnut,
terästä tarmokkuutta jänteriin,
luo tunteihimme vakuutuksen tunnut
ja vahvistusta töihin ponteviin!

Kuin tammen juuret maamme tanterille
syvennä sydämiimme oikeus —
kuin päivän säihkyt lammen lainehille
sytytä rintoihimme rakkaus!

Julista ilo kansan valtikaksi,
herätä meihin henki veljeyden,
se kansassamme nosta johtajaksi
jokaisen aatosten ja toimien!

Soi, Suomen laulu, nuorten kantelilla
tuhansin uhkuäänin helkkyen,
soi kaikkialla maamme kunnahilla
ihana enne aamun henkisen!

Solahda, Suomen laulu, sointuvasti, helähdä helkkyvästi kaikumaan, soi meille suruissakin toivoisasti, soi vastuksissa voima versomaan!

Talvella 1899.

Suomen kielellä.

Suomen kielellä Suomen lapsi "äiti" ensin sanoo, Suomen kielellä äidiltänsä tarpeitansa anoo.

Suomen kielellä Suomen lapsi
alkaa aakkosista,
täyttää henkensä suomalaisen
tiedon aartehista.

Suomen kielellä toisillemme
tunteet tulkitsemme,
vanhat muistot ja matkan määrät,
uskot, aattehemme.

Suomen kielellä suomalainen
lakejansa laatii,
Suomen kielelle oikeutensa
vierahilta vaatii.

Suomen kielellä muilta mailta
aatevirrat tuomme,
Suomen kielellä hengen helmet
maailmalle luomme.

Suomen kieli on piennuutemme, suuruutemme kehto, Suomen kieli on suomalaisen hengen elinehto.

1899.

Suomen lippu.

Liehu, liehu korkealla lippu sinivalkonen! Laula, kansa, lipun alla laulu toivon, vapauden!

Liehu taivon siinnokkuutta
vetten vöistä heijastain,
pohjan hangen puhtoisuutta
henkehemme heijastain!

Hengen voimin toimikamme eestä maamme vapauden! Liehu, lippu, toivojamme liehu ylle ilmojen!

1896—99.

Suomettaren laulu.

Soitin kerran kanteletta taaton tanhuilla, jossa leikki siskosarja kukkakunnahilla.

Riemukasta, onnekasta
oli meillä silloin,
Väinämöisen laulujansa
laulaessa illoin.

Tuli vieras kaukomailta
kotikullan ryösti,
veikot siskot säälimättä
sorron alle syösti.

Täällä nyt mä kaihomielin
pellavasta kitken,
pellavasta kitkiessä
vaivojani itken.

Kuivu, kuivu kyyneleeni, kuivu silmäkulta, kyllä vielä valkeneepi murheyöni multa!

1896—1899.

Elä sure, Suomeni!

Elä sure, Suomeni, mitä olet ollut, se ei ole matkasi määrä. Siinä ei suvi ole missä on pälvi — semmoinen usko on väärä.

Elä sure, Suomeni, mitä olet ollut,
sitä elä jarruksi laita.
Menneestä hetkelle pystytä pohja,
tulevalle viljele maita.

Raivaos salosi sä päivyen paistaa,
päivä sun hankesi hiutaa,
kumpusi kaunosin kukkasin kietoo,
viihtäen lastesi liutaa.

Vanhojen varjossa kasvavat lapset,
nuoret ne toimissa varttuu.
Koko kansa kilvalla työssä kun häärää,
laajoiksi viljeemme karttuu.

Suomeni, muheaksi peltosi kynnä,
kylväös siemen parhain,
niin sinun viljasi kaunona kasvaa,
kuuluna maailman tarhain.

Vieras jos viljasi tahtoisi viedä,
valppaana vahdi ja estä,
vaan jos se vie, niin kylväissä uutta
jäykkänä, jäyhänä kestä.

Suomeni, kansani, et voi kuolla, jos sinä tahdot elää, jos sinun henkesi hervahtamatta elämän sointuja helää.

1899.

Karjala apua huuiaa!

Suomeni kallis, kaunoinen, kansa suurien toivetten, kukkiva, kasvava kansa! Käännä kasvosi Karjalaan, kuule, vartiopaikallaan Karjala apua huutaa!

Suomeni, sorjana kumpuna
nouset suon sinä helmasta,
Karjala luoksesi nosta!
Peltosi laajeten paltoaa,
hengenlaihosi aaltoaa —
Karjalan kannel sammuu!

Suomeni riennä joutuisaan
Karjalan heimoa auttamaan,
veljesi luoksesi nosta!
Hengen salamat sinnekin
lyökööt valkeutta rintoihin
velttona nukkuvan heimon!

Karjala, suoja Suomemme, nouse jo yhteistaistolle, valolla voittosi voita! Päivän kaarena nouse sä, valkase pilven lievettä, Suomen suojana seiso!

Jalovaaralla 1897.

Siirtolaisille.

Hellanlettu, kun kallis nahka on noilla muutamilla! Eivät he usko säilyvänsä maansa tanterilla.

Menkää, menkäätte herrantertut,
säilyttäkää päänne!
Pois kun puikkivi aikanansa,
oi, se on viisas käänne!

Saammeko kunnian kutsua teitä
viisahimmiksi maamme,
vai ehkä sankariseppeleillä
somistella saamme?

Suokaa joskus muistelu meille tomppelijoukollekin, että me elämme Suomellemme, sille kuolemmekin.

1899.

Suomen pojat.

Suomen poikia keisari aikoo viedä Venäjälle. Siellä ne joutuisi suomalaiset oudolle elämälle.

Suomen pojat jos Venäjälle
vietäisi virmakan soittoon,
itkien nousisi Suomen immet
pilvisen päivän koittoon.

Suomen pojat jos Venäjällä
venäjänlimppua söisi,
eivät ne silloin Suomen pellot
hempeinä heilimöisi.

Suomen pojat jos Venäjällä
sortuisi suureen vaivaan,
Suomesta armas keisari saisi
tyhjän maan ja taivaan.

Elkää itkekö Suomen immet tokkopa surkua liekään, tokkohan keisari Suomen poikia Venäjälle viekään.

1899.

Tuuloselle.

Aaltojen kehdot keinuavat, vihreät lehdot liplattavat, tuuli kun kiitää ympäri maan, lännestä liitää Kalevalaan.

Tuulonen lännen, lennellä saat sinne ja tänne Kalevan maat. Kaikota häivän hiuteet pois, ettei ne päivän peittona ois!

Lentävä tuuli, suutele sä lempein huulin itkevätä! Rannoilta Suomen pois sumu vie, valkase huomen, selvitä tie!

1899.

Iloisin mielin.

Murheet me heitämme heikommille, ilo toki tulkoon myötä! Iloisin mielin me soutelemme, vaikk' on se vahvaa työtä.

Kaakkoistuulessa aallot lyövät
pienen purtemme laitaa,
vaan kun me vahvasti soutelemme,
minkä ne meille taitaa.

Iloisin mielin me soutelemme, vaikkakin myrsky kantaa, purtemme keinuu myrskyn halki kohden toivon rantaa.

1899.

Rauhansankari.

I.

Hän raikkaan kainona ilmestyi kuin soinnahdus paimensäkeen. Oli temmattu armaasta laaksostaan ja tuotuna sotaväkeen.

Hän seisoi sarjassa sankarien
kuin korvessa koivas sorja.
Hänen mielensä pulppusi nuoruuttaan
kuin lähde ja sen puro norja.

Hän sai heti huomion päällystön,
ivan piikit ja iskut ja ilkat.
Sotaveikkojen sai hän vehkeilyt,
tulotemput ja lyönnit ja pilkat.

Kun niin häntä ilkkuen pilkattiin,
hän tyynenä kaiken kesti,
vaan joskus vienolla hymyllään
rajut leikit hän hälvensi, esti.

Vaan muita kun syyttä sorrettiin,
hän katsoi lyötyä silmiin,
ja silloin kainossa katseessaan
tuli kärsivä lempeys ilmiin.

Hän tyynenä täytteli tehtäviään
ja päästyä toimistansa
ei tyttöjä, viiniä etsinyt hän,
vaan aatteli aatteitansa.

Useasti hän illoin yksikseen
ulos rannalle lahden astui.
Useasti kun katseli hän yli veen,
suli silmä ja kyynelin kastui.

Kotilaaksoonsa liiti hän aatoksin
luo tuttujen, rakkaimpainsa,
koko kansankin armaan synnyinmaan
näki ummuissa unelmainsa.

Näki vielä hän umpujen aukenevan,
näki kärsivän kansansa kerran
ajan uuden auvossa astelevan
valon välkyssä taivaan Herran.

Hänen henkensä täyttäisi ihmisten
elonvoimaa uhkuvat rinnat,
ja voima hengen ja veljeyden
lois heikoille suojeluslinnat.

Ois aika se onnen ja oikeuden.
Työn onni se onnena oisi.
Kukin työssä kuntonsa näyttäisi
ja toistenkin toimia soisi.

Ja aika se aamuna koittava on
väkivallan ja sorron yöstä.
Oi, toittavat ruusut on vapauden
rakkauden ja rauhan työstä!

II.

Vaan viestejä outoja ilmestyi, koko kansan kautta ne liiti: sotajoukkoja suuria vieraan maan kotikumpuja kohden kiiti.

Hän rannalla istui uinaillen,
unelmiinsa hän viestin kuuli.
Kuin nuoli se rintaan iskeytyi,
sydän synkkeni, vaaleni huuli.

Isänmaako on uhkaama sortajien,
isänmaako ja kansa sen kallis?
Sen joukkion polkea rakkaimpiaan
ikipäivinä hän ei sallis!

Hän niinkuin leimaus ukkosen
sitä vastaan lennättäisi!
Hän ennen sen löisi ja murskaisi
kuin tänne se ennättäisi! —

Vaan muistaen aatteensa armaimmat
syvemmälle hän sullousi pintaa.
Kuin kylmällä kouralla koskettain
nyt vihiäsi lämmintä rintaa.

— He eivätkö ihmisveljiä myös
ole juuresta suuremmasta?
Ja ihmistä puhdas ihmisyys
ei kielläkö surmaamasta?

Vaan kallista kansaamme surmaamaan
nuo ihmiset kulkevat tuolla.
Nyt pakko on surmata surmaajat
tai surmaajan nuolesta kuolla.

Siis rikkoa täytyvi ihmisyys,
ei välttää voi eikä estää.
Paremp' onkohan rikkoja olla nyt
vai rikkomus toisen kestää?

Hän ristiin riipovin aatoksin
sitä selvitti tuskissansa.
Välin otsansa syvästi synkistyi,
välin vaaleni vuorostansa.

Vaan vihdoin puhtaana selvisi se kuin päivä mi usvista herää. — Paremp' ihmisen ihmisnä kuolla on kuin ihmissyöjänä elää.

III.

Rajaseudulla palteet pilvytten loi synkkiä varjoja vesiin. Rajaseudulla sankarit vartosivat mikä turmio tulleekin esiin.

Isänmaatansa sinne suojaamaan
oli kulkenut uljas kansa,
ja se välkytti kirkkaita kalpojaan
vihamiehiä vuottaissansa.

Ja torvet ja rummut ne raikuivat
ja kummut ne kaikui vastaan,
sotajoukot kun saapuivat mahtavat
ja kuuluisat kuljennastaan.

Kodin vapaus — vallan tavoitus
veti joukkoja vastatuksin.
Tuliluikut tykkien, kanuunain
ne ammotti suutasuksin.

Vaan aivan alkaissa ammunnan
mies nuorekas joukosta nousi,
ja kun vallille asteli yksin hän,
hänen tukkansa tuulessa sousi.

Kuin kuusi min latvasta usvaa pois
on pyyhkinyt aamun loiste,
niin seisoi harjalla vallin hän,
sinisilmissä päivän toiste.

Ylös nosti hän päivässä päilyvän pään,
jota viillytti vilpas tuuli.
Sotajoukko se ylhäältä soinnahtavan
hymynhenkevän kuiskeen kuuli.

Isänmaatani armasta vastaan te
vihan kaunaa tahdotte kantaa.
Minä lempeni, työni ja henkenikin
isänmaalleni tahdon antaa.

Sen rannalla seison ja ruumiini
yli kulkien saatte sen voittaa.
Minut ampua saatte jos tahdotte,
teit' en tahdo vahingoittaa. —

Pian alkoi paukkua kanuunat.
Sota rauhansankarin kaatoi.
Ja joukkoa maansa puoltajain
vihamiehet mahtavat raatoi.

Heinäkuulla 1899.

Kumpumäen vanhukset.

Kumpumäen kivisellä kukkulalla kaksi taloa on vieretyksin. Vanhat vaarit tavallansa vakavalla niissä elelevät ystävyksin.

Vuorotellen toisissansa talkohissa
valkohasten rengit, piiat käyvät.
Vuorotellen vaarit itse kaupungissa
liikeseikoistansa selvittäyvät.

Niinpä kerrankin on tullut kaupungista
toisen talon ukki illan suussa.
Vaan ei muista mainitakaan tuomisista,
niin on mieli myllertynyt muussa.

"Näätkös, Pekka, kuinka paljon rakastavat
Suomen kansaa suuret maailmassa!
Keisarille sanomaan he samoavat,
ett' on suomalaiset oikeassa.

Rautateitse palaavat he Suomen kautta,
Suomen kansa kilvan heitä kiittää.
Tullos rautatielle, meidänkin sen tautta
täytyy kiitoksemme heille liittää."

Pian toinen vaari ymmärtää jo toisen,
ottaa kiireisesti nutun, lakin,
alottaen sauvamarssin aikamoisen.
Toinen vaari pääsee sauvattakin.

Pitkin lehtotietä illan viileässä
ukit kiirehtivät kulkuansa, —
radan vierustalla ylikäytävässä
kaksin odottavat vieraitansa.

Vihdoin saapuu pitkä juna vihellellen,
jossa suuret herrat matkustavat.
Vaarit hattujansa kilvan huiskutellen
"eläköötä" heille kaijuttavat.

Kukitettu herra katsoo ikkunasta…
vaarit kumartavat hartahasti.
Toinen heistä, lakaten jo huutamasta,
"näkivätpäs!" kuiskaa riemuisasti.

Paljon kertomista riittää vanhuksilla
lapsillensa vierahista näistä.
Vierahatkin hauskimmilla muistelmilla
muistavat "ne kaksi yksinäistä."

1899.

Herra sensori.

Käy sensori taiten tarkastamaan mitä poikanen hälle on tuonut, mitä metsissä kuutamomatkoillaan runoniekka on nuorekas luonut. —

Ja niissäkös lauluissa lauleltiin
yötaivaan tähdistä, kuista,
kevätlintuja lentoon laskettiin
syyskuutamon tummista puista!

Oli tyyntynyt tyyten tuulonen…
vaan puitten latvat ne huiski,
kävi lahdella karkelo aaltosten
ja ne rannalla hiljaa kuiski.

Ja impi se istui kaihoissaan
kotilahtosen rannalla yksin
Oh, eihän se yksin ollutkaan!
He istuivat vieretyksin.

Ja poikanen lemmekäs hervahtain
tytön jalkojen juureen heittyi…
koko maan sekä taivaan unhottain
hän armaansa helmaan peittyi. — —

"Koko maan sekä taivaan unhottain…"
Esivalta on myöskin maassa,
ja Jumala oikein uskovain
on taivaassa autuaassa.

Nämät ken voi eksyä unhottamaan,
kun jää tytön jalkojen juureen,
kapinallinen kelmi on kerrassaan,
on eksynyt syntiin suureen.

Herra sensori ankaran muodon saa,
viran puolesta toimeliaasti
hän velvollisuutensa oivaltaa —
rivin pyyhkivi tarmokkaasti.

1899.

Ihanteen etsijä.

Olen aatetta kauvan kaivannut, joka lauluni lentoon saisi. Olen katsonut kaihoten taivaat, maat, mikä mieltäni innostaisi.

Valon kaihossa kauvan hapuilin,
vaan unhotin pohjolan päivän,
ajatusteni aalloissa uiskellen
koin huuhtoa mieleni häivän.

Minä kaihosin ihmisveljeyteen,
vaan naapuriveljiä vieroin,
ja veljeyskaihoni — kauhulla näin —
oli itserakkaus kieroin.

Isänmaalleni mieleni sitten soin,
se vanhakin vaikk' oli aate.
Sen pohjalle — ihmeeksi maailman —
oli aikeeni laittaa raade.

Isänmaassani astelin tarkastain
mun viljelystarhani juurta,
johon jotakin voisin nostattaa
eriskummaista, loistavan suurta.

Sitä juurta mä missään nähnyt en,
ja kun katselin kaihoisemmin,
olin ankara kurjasta synnystäin —
ja itseän taas minä lemmin.

Kun niin minun mieleni myllertäin
oman toivonsa tarhoja kitki,
kotimaani mä vaarassa silloin näin,
minä näin miten kansani itki.

Kotimaani mä vallassa vaaran näin,
mut kansani murheissaankin
oli jäyhä ja uljas ja maallensa
oli altis se uhrautumaankin.

Olen poikanen Suomen! Kansani on
kotimaassani luonani mulla.
Jäsen jäntevän heimoni olla ma saan,
ja tahdon sen verraksi tulla.

Oi, Suomeni, sulla on muinaisuus
maan kansojen kaunokaisin,
on kuin runo sorja ja sointuinen,
syvä, suuri ja ihanaisin.

Miten, kansani, kärsit ja kamppailit,
kulit kestäen kalman öissä,
vaan konsaan kirkasta kilpeäs et
ole tahrannut konnantöissä!

Olet itse sä korpesi kyntänyt,
et konsaan sortanut muita,
vaan sortoa vastaan taistellut
olet uljaita taisteluita.

Kun väistit kalpoja vierasten,
et kernaasti iskenyt vastaan.
Jos rauhassa toimia saanut et,
sodit silloin ainoastaan.

Sun rauhantoimesi loista ei,
vaan siksi ne onkin suuret.
Sun voimasi vahvana pohjana on
hyvän tunnon ja kunnon juuret.

Kivikummuista, korvesta, kansani, loit
sinä viljavat pellot ja niityt,
ja siksi sä kantelin, lauluines
niin lujasti maahasi liityt.

Vaan lauluissa, joittenka soinnussa on
humu kuusten ja kuiskeet tuulen,
tulet tunnen mä rintojen kaihoisten
ja Väinämön viisautta kuulen.

Kun taas sinä, kansani, laulaen teet vaikeissa vaaroissa työtä, ihanteeni ja onneni suurin on sun työssäsi olla myötä.

Syyskuulla 1899.

Torpanpoika.

Minä olen pienosen torpan poika, poikanen matala ja köyhä, kivikosta, karikosta leipäni kaivan eipä se elo ole löyhä.

Mulla on neitonen naapurissa,
sirkeäsilmä ja nuori.
Tupani kun korjaan, tyttönsä mulle
lupasi jo naapurin muori.

Kulkuritattari reppua kantaa,
paperia mulle näyttää:
"Kirjoita, talon sulle lahjaksi annan,
apuani tahdotko käyttää?"

Kaikkoa kauvaksi reppuriraukka,
kulkuriheittiö hurja!
Sulta en ikänäni "apua" mä huoli,
oloni jos ois kuin kurja.

Itse mä mökkini kuntoon laitan,
yli lahen purrella soudan,
onneni, lempeni lauluja laulan,
kultani kotihini noudan.

Viekas tattari vilkuen virkkaa:
"Maltahan, huutaja huima,
vien sinut soturiksi vieraalle maalle,
sielläpä elosi on tuima.

Vien sinut sinne ja kultasi tänne,
täällä sun kultasi nääntyy.
Mulle jos sydämesi, uskosi annat,
maireeksi matkasi kääntyy."

Pakene jo luotani kulkurikonna,
kaikkoa taakse aidan,
taikka sun, turkasen, tuttujes luokse
lintujen siivillä laitan!

Itse mä työstäni onneni etsin,
Luojani johtoon luotan,
Luojalta paulojes päästimeksi
apua ja turvaa vuotan.

Itse mä työstäni onneni etsin,
onneni tytölleni kannan,
itseni, tyttöni, Luoja jos sallii,
maalleni uhriksi annan.

Tampereella 1899.

Pohjolan neidet lännessä.

Mereltä neittä seitsemän toi tuuli tullessaan. He puitten varjoon istuivat rannalle länsimaan.

Kajossa illan katsomaan
tulivat viiksisuut,
tulivat suuret ruunupäät
ja pienoisemmat muut.

Suloiset, sorjat neidet on,
vaan kenpä tiesi sen,
ne onko immet Vellamon
vai keijut ilmojen.

Vaan länsi heidän kaukaisen
sukunsa kuulla saa,
kun vetten taakse katsellen
he laulun kaijuttaa.

Se laulu kaihosointuinen
kainosti ilmoittaa:
etäällä pohjolassa on
yks ihanainen maa.

Sen lehdot veessä heijastuu
välillä vuorien,
ja taivas illoin, aamuisin
luo ruskon kultaisen.

On kansa siellä kunnokas
ja jäyhä toimissaan;
se korvesta on kyntänyt
valoisan viljamaan.

Ja taistot tuimat käynyt on
se nuijin, miekoinkin,
vaan ihanammat, suuremmat
runoin ja kantelin.

Se talviyöstä noussut on
suv'aamun säteilyyn;
sen laihot nosti latvojaan
jo päivän häikäisyyn. —

Niin pohjan neidet laulullaan ihasti viiksisuut, ihasti suuret ruunupäät ja pienoisemmat muut.

Syyskuulla 1899.

Kotkankallio.

I,

Kotka se lenteli ilmojen halki, siipeä viisti ja aaltoon löi ja kun pesän huomasi pienosen linnun, siihen se iski ja mylleröi.

Kallion loukossa, harjalla kummun,
niskalla kosken kuohuisen
kivenviha kasvatti poikasiansa,
kunnes ne kuontuisi lentimilleen.

Kotka se ulapalla vaaniessansa
kallion loukkoon tähtäili,
liiteli, laateli, kiertäen, kaartain,
kohti jo vihdoin syöksähti.

Kova oli kallion korkea kärki, kotka iski kyntensä kalliohon, siinä se kahleissa vieläkin istuu, kivenviha kallion turvissa on.

Tampereella 1899.

Keväinen kotiintuminen.

Suli hei, hepo, astele arvelematta, elä niskojas nakkele ensinkään! Sulonurmi jo kaunoset kunnaat kattaa, käki täyttää tienoot helkyllään. Ratas laulavi, raikuu raklattain, tulisirkoset pyörästä säihkyy vain. Suli hei, hepo, rattaita vinhaan vie! Kovin pitkä on tie.

Ilo sammui maailman pauhinassa, sydän synkkeni kuohussa kaupungin. Suru pitkien iltojen valvonnassa tuli vieraaksi kalliomuureihiii. Jopa lämpeni päivä ja hanget vei, elo elkeni, uhkeni, hei suli hei, kotitietä on riemukas taivaltaa, kun on vihreä maa!

Tiehaara on kaukana kuonnuksissa ja se kotihin kulkijan johdattaa. Koko tien näen täältä jo aatoksissa, pää vaikkapa vaivoin silmiin saa. Lepät lehtevät vierellä versoo sen, ratas kuopissa keinuu horjuellen. Hepo tietävi tiensä kääntyessään ihan itsestään.

Niin tuttuja tääll' ovat pensaat, puutkin, ahot marjavat, niityt aitoineen. Kotitanhuat, metsiköt, tienoot muutkin sulomuistoja kiehtovat aatokseen. Lehdon lentävät lintuset laulelevat tulolaulelut raikkaat, riemuisat. Kotiseutuni, kuin olet armainen, miten armainen!

Mäki eessäni vielä on männikköinen, koti ei ihan kuonnu kuumottamaan. Kevätaurinko laskee, hengetär öinen käy männikön lehvillä soutelemaan. Mäen rinteessä aattelen, onkohan vaan koti kaunonen viel' ihan ennallaan. Hevon kaula se rinteessä kyömään käy, koti vaan ei näy.

Se on tuolla, se tuolla on kummullansa, on tuolla se rannalla lahdelman! Kas, kuinka se nostaa kattoansa sädeloistoon päivyen laskeevan! Kas, rannalla tuuhea pihlajapuu kera kartanon lahdessa heijastuu! Katon harjalla viiri se viittaa päin mua tervehtäin.

Suli hei, hepo hilkkase arvelematta mäen viettoa vierua laskettain! Ilokyynele silmää kastelematta ei anna mun katsoa armastain. Ratas vierivi, matka jo loppuun saa, hepo portilla riemuiten hirnahtaa. Kotiportti se vinkuu hiljaisen tuloterveisen.

Kotihalli se haukkuu kartanolla, kunis tuntevi, alkavi riemuamaan. Ihanaisia hetkiä monta olla tällaisia ei voi päällä maan. Isä, äiti ja sisko ja perhe muu ulos pihalle pirtistä sulloutuu. Ilohaastelu vilpas viihdyttää ja viihtymys jää.

1898.

Iltakello.

Iltakello helkähdellen rannat kattaa kaijullaan, kaiku lehdot kierrätellen helkkyy ylle viljamaan.

Kumarassa kukkivaiset
kultaviljan korjaajat
kuullen kaijut kaunokaiset
selkiänsä oikovat.

Reipas renki, nuori Ville
sirpin maahan singottaa,
takin heittää hartehille,
piipun hampaihinsa saa.

Torpan joukot päivätyönsä
taasen saivat illoilleen,
miehyt kiinnittävi vyönsä
päivän työssä löyhtyneen.

Torpan vaimo pientarelle
käypi luokse lastensa,
antaa rinnan pienoselle,
nokan niistää toiselta.

Torpan tyttö kainomieli
ruista suorii sormillaan,
rauniolle häll' on mieli
vaapukoita poimimaan.

Piikatyttö ruskosilmä
suorii tumman palmikon,
kartanolle käyden vilmä
alkaa lemmenlaulelon.

Syksyillan tienoholle
virittäissä varjojaan,
joukot käyvät kartanolle
kylpemään ja nukkumaan.

Sängiköllä jälkipuolia vaari tarkastellen käy, onko toimet tehty huolla, ettei tähkäpäitä näy.

1899.

Ilta.

Iltapäivän kultaloimo lahden rannat peittää, lehtoniemen liepehelle poika verkot heittää.

Häll' on tyttö soutimilla,
tyttö kultatukka,
kirkassilmä, ruskoposki
rantakummun kukka.

Päivän säihkyt suutelevat
nuoren neidon kaulaa,
nuori neito soutaessa
raikkahasti laulaa.

Nuoren rinnan riemusoinnut
laulelosta tulvii,
kaihon kumma kaukomieli
riemun alla hulvii.

Neidon laulu rantamilla kaikuhunsa hukkuu, — kaukaisessa kuusikossa käkikulta kukkuu.

1998.

Neitosen sulhaset.

Kasvoi neitonen kirkassilmä taattonsa tanhuilla. Kaksipa kasvoi sulhaspoikaa kahdella naapurilla.

Kasvoi neidosta kultatukka,
vieno ja sorja ja sievä.
Kirkkaitten silmien huomenrusko
oli niin sulosa ja vievä.

Sinisukissa sipsutteli
neitonen kiehkurakulma,
rengaskorva ja sormussormi —
naapurin poikien pulma.

Rikkaan, mahtavan naapurin poika
kosimassa kulki,
kiilloilla, hopehilla houkutteli —
neito se mielensä sulki.

Pienosen naapuritorpan poika
mökkiänsä laittoi —
hälle se neitonen kirkassilmä
ruusuja rintaan taittoi.

Vaan tuli ryssä ja neidon ryösti
viettäen Venäjälle.
Rikas poika hyppäsi katsomahan
pellon veräjälle.

Siitä kun kuuli se torpparipoika,
ryssän jäljestä juoksi.
Ryssä, se pelkuri, neidon jätti
vierivän virran luoksi.

Punapaidan helma hulmakehti ryssän juostessa tietään, mutta se neitonen kirkassilmä torpan miniäksi viedään.

1899.

Neitokolmikko.

Suuren seljän niemekkeellä, lehväkuusten katvehessa, kaiteilla mykevän kummun vihannoivat viljapellot. Pellon keskikenkämällä koti kaunonen kohosi. Kodin helmassa kasusi kolme nuorta kaunokaista, neitoa solakkavartta.

Yksi näistä neitosista kesin kulki marjamailla karjojansa kaitsemassa. Illoin laulellen, iloiten toi hän karjan kartanolle, villoi vuonat, lypsi lehmät, vaali, hoiteli visusti.

Toinen noista neitosista viiletteli venhosella kiikutellen, keinutellen suuren seljän rantamilla lainehitten läikkehessä.

Kolmas niistä neitosista allapäin, hajallamielin istuskeli ikkunassa, siinä silmänsä hapuillen katselivat kaukomaille.

Tuli sulho sarkatakki, immen karjan kaitselijan kopallutti karjahansa, viedä kiidätti kotiinsa, huonehensa hoitajaksi, suurentajaksi sukunsa.

Tuulen henkonen heräsi, aallot korkeiksi kohotti, toisen noista neitosista purren kanssa kaikotutti järven aaltojen ajolle.

Kolmas impi ikkunassa
katsoi kaihoten alati.
Silmät siintävät hapuillen
häilyivät jälessä toisten
kauvemmaksi kaikotessa.

Ensimmäinen neitosista
elinaikansa kulutti
hyörinässä, pyörinässä.
Lapsensa samalla lailla
jatkoivat eloa äidin.

Toinen sortui soljuessa järven aaltojen ajolla, kuohuaallot kumpuellen vieryivät väsähtämättä kuolinpaikkansa ylitse.

Kolmas hukkui huolihinsa, kaihomielen kyyneleihin, missä hukkui, siinä huolten kyynelhelmyet kimalsi.

1896.

Neitonen, tietäjä kuitenkin.

Tuoksuva, kukkiva suvi oli silloin, kun hänen luonansa olla sain, kulkien kummut ja soutaen aallot tenhossa toivojen, tunnelmain.

Vartensa hento, nuorekas, norja
sorjana soljui käydessään,
vaan miten varma oli uljas ryhti
hallitsi puhdasta lempeyttään!

Katsoinko kulmien kaarien alle,
tummat taikojen kuilut näin,
näin niin syvät ja viisaat silmät,
että mä säpsähdin säikähtäin.

Silmien kiehkurakaarien alta
katse tuijotti tutkien,
vaan kun aatteista innostuimme,
silloin se säihkysi säteillen.

Hän oli hento ja sentään suuri,
neitonen, tietäjä kuitenkin,
nauravan koskaan en hänen nähnyt,
hymy oli hillitty, vienoisin.

Vaikea hänt' oli väittein voittaa,
vaikea tuntein valloittaa,
sain toki kerran kaihoa nähdä
tunteensa hetteistä tulvahtavaa.

"Umpeen vaipui se kirkas silmä",
lauloi äänin hän vienoisin,
"äidin peittivät mullan alle" —
silloin silmä jo vettyikin.

Kostein silmin hän katsoi kauvas,
kauvas seutuun salaiseen —
vaan kun katsehen mulle heitti,
sirkosi silmä jo säkeneen.

Joskus illoin häntä mä mietin niinkuin outoa ongelmaa, vaikka mä mietinkin ymmärtämättä, aina hän eessäni kangastaa.

1899.

Annikki.

(Kalevala 18).

Annikki tytti on toimeva tytti,
keveä ja ketterä käynniltään.
Kukko kun kiekkuu puolen yön,
Annikki alkaa jo puhdetyön.

Hämärä on pirtti ja pitkä on puhde,
Annikki ei sitä huomaakaan.
Hän se kun kehrätä kieputtaa
yli tuvan värttinä vieputtaa.

Annikki tytti kun karjoja katsoo
piikoja lypsää luikuttaa,
hyrisevät piiat mielissään,
eivätkä potkase ensinkään.

Annikki tytti kun sotkuja huuhtoo
laiturin reunalla laulellen,
kotilehto lauluja toistuttaa,
lainoset louhia loiskuttaa.

Annikki katsovi ylle ja alle,
niemiä, saaria silmäilee.
Päivä se lehtoja seijastaa,
aaltojen allakin heijastaa.

Annikki tytti on toimeva tytti,
miniänä vasta se vikkelä ois.
Ken hänet kotihinsa kuljettais,
kotihinsa ainosen onnen sais.

Kosihin jo kulkevi naapurin Väinö,
kosihin jo Ilmariveljytkin.
Kosihin ne kulkevat, eipähän vaan
Annikin kosijata kuulukaan.

1898.

Kumma tyttö.

Kumma tyttö, kumma tyttö, kumma tyttö kerrassaan! On kuin pieni leppäkerttu, melkein neulan nuppi vaan.

Nauratellen, riemahdellen
liepsut, leijut yhtenään,
niinkuin kuusilehdon tikka
tiksuttelee mielissään.

Pienen pieni, kirkassilmä —
kumma tyttö kerrassaan!
Naurusuuta nähdessäni
mun on pakko nauramaan.

Mitäs tästä elämästä… naurakaamme sille vaan! Yksintuumin naurakaamme hupsut huolet unholaan.

1896.

Koulu jo alkaa.

Heippararalla, Pekka ja Malla, joukkomme kaikki jo tulkaa pois! Koulu jo alkaa, polkien jalkaa astumme, torvi kuin tahtia sois.

Kello jo kilkkaa, kiirettä vilkkaa jalkamme joutusat joustelevat. Ahkerat lapset, vaaleahapset, ovat nopsat ja joutuisat

Leikit ja veikat, kupperikeikat, sukset ja kelkat, ne jääkööt vaan! Kirjat ja taulut, työt sekä laulut vaativat voimia koittelemaan.

Paljon on työtä pantuna myötä ennenkun voitosta virtemme soi. Vaan joka koittaa, kaikki hän voittaa, suureksi varttua vielä hän voi.

1898.

Valkamalle.

Liukui venho, pieni Tenho rauhaisalle rantamalle, tullut vasta valkamasta liekkuville lainehille.

Tuuli nukkuu. Aalto hukkuu nukkuvalle lahdelmalle. Rannan haavat vaimentavat kaihoissansa huojuntansa.

Uinuu pieno… Virsi vieno siunaa hiljaa tuonen viljaa. Päivä kultaa kummun multaa. Nurmen nukat peittää kukat.

Liukui venho, äidin Tenho rauhaisalle valkamalle.

1896.

Elämä ja ihanteet.

Kelle ikänään ei kangastanut ole ihanteitten siintomaa, multaan hän on kiini hangastanut, routa hältä rinnan kangistaa.

Ken on ihanteitten unelmissa
elonhetket halki hapuillut,
hän on usvaisissa ongelmissa
elämästä pilviin poistunut.

Lintusena lennä toivon teitä, maahan palatkos sä jällehen, unelmoi ja unelmasi heitä, anna innostuttaa työhön aatteiden.

1898.

Täyteläs rinta.

Kovin täyteläs rintani on. Elonmuistoja siellä on ensinkin, ja ne puhtia lietsovat purjeihin, kunis aallokot toisien tunteitten nämä untuvat kietovat unheesen sekä työntävät tuonelahan.

Mikä muistojen hauta on tuo?
Se on tuottava toivoni eelle päin,
ja se paisuvi rintaa rynnistäin.
Se on rakkaus suuriin aatteihin,
joka vauhtia lietsovi toiveihin,
sekä lämpöä rintaan luo.

Niin täyteläs rintani on! Elonrakkaus suuri on täyte sen ja rakkaus elämänkaikkeuden. Oi, innoksi yltyen tunne tuo, vain vastuksistakin voimaa juo! Tule, kansani, taistelohon!

1896.

Nuoret, nuoret!

Nuoret, nuoret, toimintaan! Tahkotkaamme tarmon aurat, kylväkäämme toivon kaurat lemmen maahan hehkuvaan! Meiss' on kuiske jumaluuden, meissä toivo vuoden uuden kultaviljan versontaan. Rinnan salvat, lauvetkaatte, sielun ukset auvetkaatte tulla tuulen toivon maan! Astukaamme toimintaan!

1896.

Konsahan!

Konsahan koittaa
Suomelle raitis ja puhtonen aamu,
väistyvi väikkyen yöhyen haamu!

Konsahan koittaa
kaikille kansani lapsille päivä,
haihtuvi huolien häilyvä häivä!

Konsahan voittaa
kansani kaipaava, etsivä henki
kaivatun lämmön ja kirkkaudenkin!
Konsahan voittaa!

1896.

Keväiset yöt.

On yötkin keväällä niin täyteläät, niin sointuvat ja tenhoiset. Keväinen lämmin täyttää yönkin näät ja nuokkuu lehdon lehtyet. Yön hento henki, piillen pensaihin, hymyillen laulaa soinnuin tenhoovin, niin tenhoovin.

Kun nuoruusinto rintaa ponnistaa ja toivo täyttää sydämen, on silloin surukin niin suloisaa, sen helmaan nukkuu hymyillen, ja rinnan riemu kestää yhtenään, ei uuvu onni kaihon öihinkään, ei öihinkään.

1896.

Tuoksuu tuomen oksa.

Maammoni kerran maailmalle kyynelsilmin mun laittoi, kukkivan, tuoksuvan tuomen oksan käteheni taittoi.

Kun minä kuljin polkuja pitkin,
etsin paikkaa rengin,
kädessäni tuoksusi tuomen oksa,
tuoksua tuota mä hengin.

Nyt olen renki ja kuivunut äidin antama oksa on tuomen. Kukkiva, tuoksuva tuomen oksa mulla on neitoni nuoren.

1890.

Kultani kartano.

Kultani vihreä kartano loistaa järven rantamalla, valkoset siinä on ikkunalaudat, kukkia ikkunalla.

Kukkaset kultani ikkunalla
kilvalla kukkia koittaa,
itse mun kultani kukkasensa
kukinnossa voittaa.