ISIEN TÖITÄ

Piirteitä suurmiestemme elämästä

Kirj.

M. TELA

Kotikasvatusyhdistyksen kotiopintokirja II

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLTÖ:

Alkulause.
Mikael Agricola.
Juhana Gezelius.
Henrik Gabriel Porthan.
Uno Cygnaeus.
Elias Lönnrot.
Juhana Vilhelm Snellman.
Johan Ludvig Runeberg.
Sakari Topelius.
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

Alkulause.

»Niin kauan kuin kansassa on rakkautta historiaansa, muinaisaikaan, jonka se on elänyt, niin kauan on olemassa toivo sen tulevaisuudesta. Semmoinen rakkaus on syntyessään varma todistus kansan valveutuvasta itsetajunnasta, samoin kuin sen pysyminen todistaa, että tämä tajunta ei ole kadonnut, että kansan henkiset voimat vielä eivät ole tyhjentyneet.»

J.V. Snellman.

Nuoriso on ylimielinen. Se halveksii kaikkea vanhaa. Kansansa historiasta se tietää sangen vähän. Miehiä, jotka ovat vieneet tätä kansaa eteenpäin, joiden työn varassa suomalaisten kansallistunto on syntynyt, jotka ovat laskeneet pohjan sivistyksellemme, näitä miehiä, kansansa suurmiehiä, se ei tunne.

Näin valitetaan meidän päivinämme.

Jos nämä valitukset ovat vähäiseltä osaltaankaan tosia, on nykyinen asiaintila jyrkässä ristiriidassa edellä olevien Snellmanin sanojen kanssa. Sellaisesta tilasta on päästävä. Isiemme töihin meidän on tutustuttava. Heidän töissään näkyvät selvimmin suuntaviivat, joita kansamme elämä on noudattanut. Vain tutustumalla menneisyyteen, tutkimalla vaiheita, mitkä ovat johtaneet kansamme nykyiseen asemaansa, voidaan valita tie, jota nyt on seurattava.

* * * * *

Auttaakseen vanhempia, jotka ovat huolissaan nuoren väkensä käyttäytymisestä ja tulevaisuudesta, auttaakseen kaikkia niitä, joiden sydämellä on nuorison ja sen kautta koko kansan menestyminen, Kotikasvatusyhdistys on nyt tahtonut kotiopintotyössään luettavaksi ottaa aineen, joka olisi omiaan elvyttämään kunnioitusta vanhempia kohtaan, herättämään rakkautta kansan suuriin johtajiin ja koko maan historiaan.

Nuorisolle pitäisi sellaisen lukemisen olla mieluisinta. Mikä voisi sitä enemmän innostaa, kuin kertomus suurten miesten jalosta elämästä, jonka ainoana tarkotuksena ja voimakkaana kiihottajana on ollut kansan onni, maan paras. Onhan nuorisolla, moitittakoon sitä kuinka huonoksi tahansa, sittenkin hyvät hetkensä, jolloin se haaveilee työstä toisten hyväksi, uhrautumisesta toisten onneksi. Tällaisesta työstä ja uhrautumisesta tulee heidän nähdä kauniita ja kehoittavia esimerkkejä. Suurten miesten työt ovat kenties liian suuria seurattaviksi. Esimerkiksi kelpaavia ja helpommin jäljiteltäviä töitä ovat tehneet lukemattomat Suomen miehet ja naiset, joista historia ei kerro, jotka eivät ole saavuttaneet huomattavaa yhteiskunnallista asemaa, mutta jotka kelvollisuudellaan ja lukuisuudellaan ovat kansamme kulkua määrättyyn suuntaan vieneet. On mahdotonta kertoa kaikista heistä. Sen vuoksi tässä rajoitutaan kertomaan vain kansamme suurimmista, jotka vuorenhuippuina kohoavat menneisyydestä, selväpiirteisinä näkyvät vuosisatojen takaa ja yhä vielä vaikuttavat elämäämme.

Lukija kysynee, eikö suurmiehistämme ollut tarpeeksi paljon kirjoitettu ennen? Miksi ei tyydytty vanhoihin hyviin elämäkertoihin ja otettu niitä luettaviksi? Onhan meillä erinomainen Kansanvalistusseuran elämäkertasarja, K.J. Gummerus Osakeyhtiön »Historiallinen lukukirja, Suomen historia elämäkertoina», on mainiot teokset Agricolan, U. Cygnaeuksen, Snellmanin ja Topeliuksen elämästä; miksi eivät nämä kelvanneet?

Kotiopintotyöhön olivat nämä kaikki liian suuria ja kalliita. Täytyi saada suppea esitys, johon olisi koottu piirteitä useimpien huomattavimpien historiamme henkilöiden elämästä. Tämä esitys oli lisäksi saatava niin helposti ymmärrettäväksi kuin mahdollista. Päähuomiota ei ollut kiinnitettävä eri henkilöiden elämänvaiheisiin, vaan itse siihen työhön, jonka kautta he ovat tulleet suuriksi ja muistettaviksi.

Tämä tehtävä semmoisenaan oli allekirjoittaneelle, jonka huoleksi Kotikasvatusyhdistys kirjan valmistamisen antoi, liian vaikea. Siksi käsillä oleva kirja ei pyrikään tarjoamaan mitään uutta. Mitä siinä on, se on kaikki otettua ylempänä mainituista arvokkaista elämäkerroista, joten tämän kirjan kaikki mahdolliset hyvät puolet ovat niiden kirjoittajien ansiota. Mikä tässä kirjassa on puutteellista, missä tärkeitä seikkoja on jäänyt sanomatta, missä vähemmin tärkeätä on kerrottu, siitä syytettäköön yksin allekirjoittanutta.

Käytän tässä tilaisuutta lausuakseni suuret kiitokseni seminaarinjohtaja K. Raitiolle ja opettaja V. Sippolalle, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksen ja tehneet arvokkaita korjauksia ja huomautuksia, ja jotka muutenkin ovat minua työssä auttaneet.

Erikoisesti on minun kiitettävä opettaja V. Sippolaa, joka on kokonaan kirjoittanut ja tähän kirjaan käytettäväksi jättänyt luvun »Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen».

Toivon, että kirja mahdollisine heikkouksineenkin edes jossain määrin täyttäisi tarkotuksensa, mihin Kotikasvatusyhdistys, edellä kerrotun mukaan, sillä on tahtonut pyrkiä.

Helsingissä syyskuulla 1915.

TEKIJÄ.

MIKAEL AGRICOLA.

Jos satumme asumaan kaupungissa, näemme ja kuulemme ehkä useammista tapahtumista kuin kaukana maalla eläissämme. Mutta vaikka liikkuisimme kuinka ahkeraan ulkona, emme tiedä kaikkea, mitä kaupungissa tapahtuu. Vasta kun otamme käteemme sanomalehden, pääsemme muutamalla silmäyksellä selville siitä. Ja näin on asianlaita vielä suuremmassa määrässä, jos tahdomme tietää, mitä kauempana tapahtuu. Meidän täytyy turvautua sanomalehtiin ja kirjoihin. Tosin voimme matkustaa ja omin silmin tutustua erilaisiin oloihin, mutta se vaatii paljon rahaa, jota meillä useimmilla ei ole.

Mieliessämme tunkeutua asioihin syvemmälle on meidän luettava erilaista kirjallisuutta, milloin tieteellistä, milloin kaunokirjallista, kulloinkin asian mukaan. Painettu sana on paras oppaamme aina. Ja menneeseen aikaan kulkeissamme se on ainoa tie. Sinne emme voi matkustaa, emme, vaikka olisimme rikkaitakin. Meidän on pakosta turvauduttava kirjallisuuteen, joka kertoo, mitä kunakin aikana tiedettiin ja taidettiin, miten elettiin, kuinka toimeen tultiin.

Lähtiessämme näin tutkimaan muinaisia aikoja, tulemme pian huomaamaan, että mitä kauemmas taaksepäin ajassa menemme, sitä harvemmiksi käyvät kirjat ja sanomalehdet. Ensimäisen suomalaisen sanomalehden näytenumero ilmestyi vasta 1775. Nämä »Suomalaiset Tieto Sanomat» ilmestyivät vain yhden vuoden (1776). Lähes puoli vuosisataa myöhemmin vasta näki toinen suomalainen sanomalehti »Turun viikkosanomia» päivän valon v. 1820. Vanhempina aikoina ei suomalaisia lehtiä ollut laisinkaan.

Kuinka ihmiset sitten elivät? Mistä he tiesivät, mitä maailmassa tapahtui?

Ei silloin voitu maailman menoa niin seuratakaan kuin nyt. Suupuheina kulki niihin aikoihin tieto paikasta toiseen. Jos toiselta paikkakunnalta tuli ihmisiä, olivat he tervetulleita jokaiseen taloon: saatiinhan heiltä kuulla uutisia. Varsinkin pääkaupungista maaseudulle tullut sai kertomasta päästyäänkin yhä uudelleen toistaa, mitä sinne kuului. Oppineet, ylioppilaat ja maisterit opiskelivat usein ulkomaiden yliopistoissa. Heidän sekä muissa maissa kulkeneiden merimiesten kertomusten avulla voitiin seurata tapahtumain kulkua suuressa maailmassa.

Painettuja kirjoja tapaamme koko joukon vanhemmilta ajoilta kuin sanomalehtiä. Mennessämme yhä kauemmas muinaisuuteen tulemme aikoihin, jolloin ei suomenkielellä niitäkään ollut. Mahtoi silloin elämä olla outoa! Ei tarvinnut silloin lukea, takoa katkismusta, historiaa, kielioppia, maantietoa. Ei tarvinnut edes oppia lukemaan, ei tarvinnut tuntea ainoatakaan kirjainta, joiden painaminen kovaan päähän nyt usein on hirveän vaikeata. Ei tarvinnut tavallisen ihmisen istua vuosikausia koulunpenkillä eikä kiusautua moninaisten tietojen päähän ajamisella. — Kouluja kyllä oli, vaikka sangen vähän, mutta niissä luettiin kaikki yksinomaan latinankielellä, eikä niissä yleensä käynyt rahvaan lapsia, eipä kaikkien herrainkaan pojat, tytöt eivät laisinkaan.

»Mutta», kysytte, »kuinka selviydyttiin rippikoulusta ja kuinka laulettiin virsiä kirkossa, kun ei kirjoja ollut?»

Siihen aikaan ei rippikoulua pidettykään. Ja koko kirkonmeno oli toisellaista kuin se nyt on Suomessa. Seurakunta seisoi vain mykkänä koko ajan ja kuunteli sekä katsoi, mitä kirkossa tapahtui. Papin puheestakaan se ei paljon selvää saanut, sillä jumalanpalvelus tapahtui pääasiassa latinankielellä. Kansa vain kumarteli kirkossa olevia pyhäin kuvia, veti sieraimiinsa pyhää savua, polvistui joskus rukoukseen, teki ristinmerkin kun kuuli mainittavan Jumalan, Neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen nimen ja sillä hyvä. Uskontoa koskevista asioista ei kansa paljon tietänyt. Suomeksi luettiin kirkoissa 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa vain Isämeidän ja Ave Marian (Neitsyt Maarian) rukoukset, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat sekä esivallan kuulutukset. Perin harvoin lie saarnoja pidetty suomenkielellä.

Puheessa suomenkieltä näinä aikoina käyttivät, paitsi suomenkielistä kansaa, papit ja virkamiehet suurimmaksi osaksi. Vain aatelisissa lie ollut sellaisia, jotka kotikielenään käyttivät ruotsia. Kirjoituksessa suomenkieltä jo hiukan aletaan käyttää. Asiakirjoissa, joita esim. tuomioitten johdosta kirjoitettiin, tavataan suomeakin joitakuita sanoja ja lauseita. Mutta, kuten sanottu, kirjoja ei tällä kielellä vielä ollut yhtään.

Mutta sitten, 1500-luvulla, tuli uskonpuhdistuksen aika. Saksasta levisi uusia uskonnollisia aatteita Suomeen asti, ja Ruotsin kuningas ja valtiopäivät asettuivat myöskin uuden n.s. Lutheruksen opin kannalle. Suomessa sitä ensimäisenä saarnasi Pietari Särkilahti, joka Saksassa käydessään oli siihen innostunut. Tuntuvammin ihmisiin vaikuttaakseen, ja osottaakseen jyrkästi luopuneensa katolisen kirkon määräyksistä, hän teki sellaistakin, mitä ei yksikään pappi Suomessa siihen asti ollut tehnyt: hän meni naimisiin. Tämä rohkea mies vaikutti Turussa siihen aikaan, kun sinne tuli nuori Mikael Agricola, joka sittemmin pani uskonpuhdistuksen Suomessa lopullisesti toimeen.

Uskonpuhdistuksen piiriin joutuneiden kansojen elämään vaikutti uskonnon muuttaminen erittäin edullisesti. Se nim. useissa tapauksissa pani alulle kansankielisen kirjallisuuden viljelemisen. Uskonpuhdistajain ensimäisiä vaatimuksia oli, että piti tehdä kullekin ihmiselle mahdolliseksi tutustua ilman välittäjiä kristillisen uskonelämän ainoaan alkuperäiseen ohjeeseen, raamattuun. Se taas kävi päinsä vain siten, että raamattu toimitettiin kansan omalle kielelle ja että kansa opetettiin sitä lukemaan. Kun näin päästiin alkuun kansankielen käyttämisessä kirjallisuudessa, laajeni sen käyttö vähitellen. Muitakin kirjoja ruvettiin kunkin kansan omalla kielellä kirjoittamaan. Siten luotiin korkeamman kansansivistyksen paras tuki, kansalliskirjallisuus.

Samat seuraukset oli uskonpuhdistuksella Suomessakin. Jumalanpalvelus muutettiin omakieliseksi, ja koko seurakunta otti virsissä ja messuissa osaa sen suoritukseen ja saarna tuli sen pääosaksi. Raamattua alettiin kääntää suomeksi, suomalaiset saivat oman kirjakielensä, jolla vähitellen on versonut ja kasvanut rikas kirjallisuus.

* * * * *

Mikael Agricola syntyi jonakin vuosista 1508—1512 Torsbyn kylässä Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Hänen isänsä oli siellä köyhä kalastaja. Mikael pääsi sitten kouluun Viipuriin. Siellä hän ehti jossain määrin tutustua Itä-Suomessa puhuttuun murteeseen. Oltuaan jonkun aikaa Viipurissa, siirtyi hän opettajansa mukana Turkuun, kun tämä sai siellä viran piispa Martti Skytten sihteerinä. Agricola pääsi piispan kirjuriksi. Kun piispan sihteeri jonkun vuoden kuluttua kuoli, sai Agricola, joka sitä ennen oli vihitty papiksi, hänen virkansa.

Turkuun tultuaan ehti Agricola kuulla Pietari Särkilahden saarnoja, vaikka tämä kuoli jo pari vuotta hänen tulonsa jälkeen. Särkilahden voimakkaat puheet vaikuttivat niin, että Agricola yhtyi täydestä sydämestään hänen oppejaan kannattamaan. Tultuaan sitten piispan sihteeriksi hän sai erinomaisen tilaisuuden uuden opin levittämiseen kulkiessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla. Tällöin siis jo alkoi Agricolan vaikutus uskonpuhdistuksen hyväksi.

Piispa oli myöskin uuden opin ystäviä, vaikka hän ei suorastaan ryhtynytkään vanhaa kaatamaan. Jo keskiajalla oli Suomen piispoilla ollut tapana kustantaa erityisen lahjakkaita nuoria miehiä ulkomaiden yliopistoihin. Siellä saamainsa perinpohjaisten tietojen kautta he kasvoivat kykeneviksi johtamaan kirkon elämää kotimaassa. Martti Skytte lähetti myöskin opiskelijoita ulkomaille. Niitä onnellisia nuoria miehiä, jotka saivat käyttää hyväkseen piispan avuliaisuutta, oli myös Mikael Agricola. Piispa lähetti hänet Wittenbergin yliopistoon Saksaan, siis juuri sinne, missä suuret uskonpuhdistajat Luther ja Melankton itse opettivat.

Ruotsissa oli näihin aikoihin jo tehty paljon uskonpuhdistuksen hyväksi. Katolisuuden johtomiehet olivat pyytäneet kuningasta kieltämään uusien väärien oppien saarnaamisen. Kuningas, mainio Kustaa I Vaasa, ei siihen suostunut, ja säädyt päättivät että »Jumalan sanaa oli kaikkialla valtakunnassa puhtaasti saarnattava» ja että puheet väärästä opista olivat turhia huhuja. Kuningas koetti kaikin tavoin auttaa uuden opin levenemistä, se kun oli sopiva hänen valtiollisillekin harrastuksilleen. Niinpä hän kirjoitti myöskin piispa Skyttelle, kehottaen häntä edistämään uskonpuhdistuksen asiaa. Tässä suhteessa oli tärkeää saada pappien valmistus uuden opin miesten käsiin. Siksi nimitettiin rehtoriksi Turun kouluun, jossa pappimme saivat kasvatuksensa, piispan Wittenbergissä kouluuttamia miehiä.

Tähän virkaan joutui Agricolakin, kun hän Wittenbergissä maisterin arvon saatuaan 1539 palasi Suomeen. Yhdeksän vuotta hän oli koulun rehtorina. Sillä aikaa ehti hän istuttaa uutta oppia moneen nuoreen mieleen. Mutta hän joutui vähän huonoihin väleihin kuninkaan kanssa ja menetti rehtorinvirkansa.

Koulut olivat siihen 'aikaan yksinomaan pappien valmistamista varten. Vaatimattoman papin tai ylhäisemmän kirkonmiehen asema oli jokaisen koululaisen päämääränä. Kunniana tai suosiona ei pidetty, jos kesken koulunkäynnin joku kutsuttiin hallituksen palvelukseen, sihteeriksi tai joksikin muuksi ala-arvoiseksi virkamieheksi. Mutta kun hallitus antoi koulun rehtorille määräyksen, että niin ja niin monta etevintä »teiniä» l. oppilasta oli hallituksen käytettäväksi lähetettävä, ei siinä useimmiten auttanut muu kuin totteleminen. Agricola ei tällaisia määräyksiä tahtonut mitenkään noudattaa. Se sai kerrankin kuninkaan kirjoittamaan hänelle m.m.: »Tämä ihmetyttää meitä sangen paljon; emmekä tiedä tokko te ja muut tahdotte pätevänä pitää, mitä me teille käskemme ja määräämme. Sentähden on nyt meidän tahtomme ja käskymme, että tätäkin asiata täydellisesti ajattelette ja hankitte meille kaksi tai kolme sopivaa henkilöä mainittuihin virkoihin (kuninkaan kansliaan tai tilikamariin), koskapa olemme hyvin kuulleet, että sellaisia Jumalan kiitos kyllä on tarjolla koulussa. Ellei se tapahdu, silloin on meidän pakko tehdä jotakin muuta asiassa, ettekä te siitä saisi paljonkaan suosiota ja kiitosta. Sitä noudattakaa!» Vieläkään ei Agricola käskyä totellut. Joskus rehtorit antoivat mahdollisimman aikaiseen vihkiä papiksi nuoret miehet, joita tällainen vaara uhkasi. Pappeina heidän ei enää tarvinnut virkamiehiksi mennä.

1548 kuningas nimitti koulun rehtoriksi toisen miehen Agricolan sitä laisinkaan odottamatta. Tämä lienee johtunut osaksi siitä syystä, että Agricola tarvitsi aikaa muihin toimiinsa, kun hän oli piispan apulaisena, ja ehkä osaksi kuninkaan epäsuosiosta. Hänen tulonsa lienevät vähentyneet, ja olivat ne ennen piispan virkaan astumista 150 tynnyriä ruista, 57 tynnyriä ohria, 19 tynnyriä kauroja, vähän vehnää ja herneitä sekä 84 leiviskää voita.

Hänen taloudellinen asemansa kuitenkin parani, kun hänet v. 1554 nimitettiin Turun piispaksi Martti Skytten kuoleman jälkeen (1550), vaikkeivät piispan tulot olleetkaan yhtä suuret kuin ennen, kun Suomi tällöin jaettiin kahteen hiippakuntaan, Paavali Juustenin tullessa Viipurin piispaksi, ja kun Kustaa Vaasa muutenkin oli vähentänyt toimillaan hengenmiesten tuloja. Piispan tehtäviä hän oli saanut hoitaa jo Skytten vanhuuden aikana tämän apulaisena, ja hänen kuoltuaan Agricola oli ollut sijaispiispana.

Nyt Agricola oli saanut aseman, jossa täydellä todella voi ruveta ajamaan uskonpuhdistuksen vaatimia uudistuksia. Siihen suuntaan hän olikin jo kauan tehnyt työtä.

Helppoa ei ollut kaikkien uskonnollisten menojen uudelleen järjestäminen. Papisto oli tottunut työskentelemään katolisissa tavoissaan, samoin seurakunnat olivat tottuneet kunnioittamaan katolisia menoja. Nyt oli kaikki saatava toiseen asuun. Mutta ei ollut valmiita käsikirjoja, joita olisi voitu pappien noudatettavaksi määrätä. Ei ollut virsikirjoja seurakuntaa varten, ei yleensä mitään kirjoja, joita olisi suomenkielisessä luterilaisessa jumalanpalveluksessa tarvittu. Eihän suomen kielellä ollut mitään muutakaan kirjallisuutta, ei ainoatakaan kappaletta. Joitakuita suomalaisia rukouksia olivat, kuten jo edellä mainittiin, papit ennen kirkoissa käsin kirjoitetuista papereista lukeneet, siinä kaikki.

Näitä vastuksia Agricola ei säikähtänyt. Vaikkei kirjoja ennen suomen kielellä ollut, oli niitä nyt tehtävä, kirjoitettava, muista kielistä käännettävä. Suurin ja tärkein tehtävä olisi ohut kääntää suomeksi raamattu. Siten olisi tullut toteutetuksi yksi uuden opin tärkeimpiä periaatteita: jokainen olisi voinut itse tutustua uskonsa perusteisiin. Mutta toisia kiireellisempiä töitä oli ensin suoritettava. Eihän kansa kuitenkaan olisi kyennyt raamattua käyttämään, kun se ei osannut lukea. Siksi oli ensimäiseksi kirjoitettava aapinen oppaaksi lukuharjoituksiin. Ja niinpä ilmestyikin »Abckiria» luultavasti 1542. Aakkosten lisäksi on siinä kymmenet käskyt, uskonkappaleet, Isämeidän rukous, enkelien tervehdys Maarialle sekä kasteen-, ripin ja alttarinsakramentit.

Seuraavan hänen kirjoistaan arvellaan olleen katkismuksen. Mutta kun sitä ei ole säilynyt meidän päiviimme, ei asiasta olla varmoja.

Sen jälkeen hän julkaisi Rucouskirian. Se on suuri ja sisältörikas kirja. Aluksi siinä on almanakka, kaikellaisia hyödyllisiä neuvoja, sananlaskuja, luettelo paratiisin iloista ja helvetin piinoista, otteita eri evankeliumeista, sitten neuvoja papeille, joille hän m. m. sanoo:

»se on sangen heiy Pappi, ioca waan etzi watzans tarpet. Ja eij catzo HERRAS caria, jakain Opin Wijna maria Quin Reeskan Nahan ja Lihan wie ja sijtt eij Lauma wartioijtze.

Se on sangen häijy pappi joka vaan etsii vatsansa tarpeita eikä kaitse Herransa karjaa, jakain opin viinamarjaa, joka rieskan, nahan ja lihan vie ja sitten ei laumaa vartioitse.

Mutta seurakuntalaiset saavat myös osansa. Heidän on omantuntonsa rauhan vuoksi maksettava papeille palkat, sillä näiden jakama oppi on hyvä, kirkas, kallis kuin nisun jyvä. Ennen annettiin papeille rahaa, vaikka oppi oli huono, nyt useille tuskin ryysy palkaksi jää. Kaiken tämän jälkeen vasta tulee kirjan pääsisältö, rukoukset.

Suurin Agricolan kirjallisista töistä on Uuden Testamentin suomennos. Hän oli alkanut sen jo Saksassa ollessaan. Valmiiksi hän oli suomennoksen saanut aapisen ilmestyessä. Mutta hän ei voinut sitä julaista rahan puutteessa. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirjapainoa. Painatustyöt täytyi suorittaa Tukholmassa. Sinne voitiin kulkea ainoastaan avoveden aikana, talvella ei ollut mitään yhteyttä Ruotsin kanssa. Ei ollut myöskään kustannusliikkeitä, vaan Agricola sai painattaa kirjat omalla kustannuksellaan. Painatustyötä valvomaan oli kustannettava Suomesta mies Tukholmaan. Vihdoin 1548 ilmestyi Se Wsi Testamenti. Agricolan käännös oli niin hyvä, että meidän päiviimme asti on se ollut pohjana uusille U. Testamentin painoksille.

Muut Agricolan teokset ovat: Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan menoista; Messu eli Herran Echtolinen; Se meiden HERRAN Jesusen Cristusen Pina, ylesnousemus ja taivaisen Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu; Davidin Psaltari; Weisut ja Ennustoxet Mosesen Laista ja Prophetista Wloshaetut sekä Ne Prophetat Haggaj, Sacharja, Maleachi. Käsikirjan ja Messun ilmestyttyä, kun Rukouskirja ja U. Testamentti entuudestaan olivat olemassa, kävi mahdolliseksi järjestää jumalanpalvelus luterilaiseen tapaan. Mutta vielä puuttuivat suomalaiset virret. Niitä koetti Agricola itse sepittää. Jonkun virren hän sai kokoon, mutta niitä ei tullut riittävästi jumalanpalveluksissa käytettäväksi. Latinan- ja ruotsinkielisiä virsiä täytyi määrätä kirkoissa laulettavaksi. Siten saatiin seurakunta edes jotenkuten ottamaan osaa jumalanpalvelukseen, jossa sillä ennen ei ollut mitään tehtävää.

Näitä suuria muistoja lukuunottamatta on Agricolan elämästä ja toimista säilynyt sangen vähän tietoja. Virkansa hän hoiti säännöllisesti tehden tarkastusmatkoja hiippakuntansa eri osiin. Eräällä matkallaan hän m.m. kävi Naantalin luostarissa, joka säilyi katolisuuden viimeisimpinä turvapaikkoina. Siellä mainitaan vielä 1575 olleen nunnia, jotka pyysivät apua Ruotsin katolismieliseltä kuningattarelta Katariinalta.

Seuraavana vuonna kuningas Juhana III:n käskystä luostarin rakennuksia vielä korjattiin.

Mutta tämän viimeisenkin luostarin asukkaiden oli täytynyt jo Agricolan aikana luopua monista katolisista tavoistaan. Vuonna 1591 kuoli viimeinen nunna, joten katolinen luostarilaitos silloin oli täydellisesti hävinnyt.

Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elämään, näki sen monessa paikassa uskovan yhtä paljon loitsujen, taikojen ja uhrien voimaan kuin papin saarnoihin, näki sen rukouksia kuuntelevan ja kirkossa käyvän, mutta samalla vanhoja haltijoitaan ja jumaliaan lepyttelevän ja erilaisiin toimiin niitä avukseen pyytävän. Hän on tuntenut jonkun verran suomalaista kansanrunouttakin, koska hänellä Psalttarin esipuheessa on pitkä luettelo suomalaisten epäjumalista. Ja monin paikoin selityksissään, joilla hän varusti kääntämänsä osat raamatusta, hän varottaa uskomasta noitiin, velhoihin ja loitsijoihin.

Surukseen hän huomasi, kuinka vähän kansa vielä oli perehtynyt kristinopin alkeisiin. Eräässä matkoiltaan lähettämässään kirjeessä hän valittaa, että rahvaassa löytyy tuskin ketään, joka osaisi Isämeidän, puhumattakaan uskontunnustuksesta, käskyistä ja muista kristillisistä kappaleista. Ja hän ehdottaa Savonlinnan käskynhaltijalle, jolle kirje oli osotettu, että tämä antaisi kappalaisten ja nimismiesten sekä muiden siihen pystyvien opettaa taloissa katkismusta, jotta rahvas saisi halun käydä kirkossa, oppisi paremmin Isämeidän-rukouksen j.n.e. Täten näyttää Agricola muiden uskonpuhdistajain tapaan ajatelleen jonkinmoista kouluopetusta rahvaallekin.

Muuten hän jo aikaisemmin Rukouskirjan johdannossa ehdottaa kouluja perustettavaksi kaupunkeihin. Siitä olisi hyötyä sekä seurakunnille että valtiolle. Kouluja tulisi olla kumpaakin sukupuolta varten ja varsinkin kirjurikouluja. Siten saataisiin kirjoitustaitoisia nuoria miehiä hallitusvirastoihin, eikä niihin tarvitsisi kutsua nuorisoa oppikouluista eikä siten keskeyttää heidän lukujaan. Nämä Agricolan ajatukset eivät toteutuneet vielä hänen aikanaan. Joka tapauksessa näemme hänen jo ymmärtäneen kansansivistyksen arvon.

Piispana Agricola ei saanut kauan olla. Venäjän ja Suomen välillä oli aina kaikellaisia rajariitoja. Milloin tehtiin ryöstö- ja hävitysretkiä miltäkin puolelta. Hallitusmiehillä oli melkein lakkaamatta neuvotteluja niiden johdosta. Niinpä määräsi kuningas kerran Agricolankin lähetystöön, jonka tuli mennä Moskovaan rauhanneuvotteluihin. Sieltä palatessaan hän jo matkalla kuoli 1557 Kyrönniemellä Kuolemanjärven (silloin Uudenkirkon) pitäjässä. Hänen kuolinpaikkaansa on Koiviston nuorisoseura pystyttänyt yksinkertaisen kiven. Viipuriin, jonka vanhaan tuomiokirkkoon Agricola haudattiin, pystytettiin 1908 laulujuhlilla, jolloin oli kulunut 400 vuotta hänen syntymästään, uuden kirkon eteen muistopatsas, johon on piirretty hänen omat sanansa:

»Kylle se cwle Somen kielen, ioca ymmerdä Caikein mielen.»

Helppoa ei ollut Agricolan työ hänen taivuttaessaan suomenkieltä kirjoitukseen. Kansan kielestä ei ollut aina mahdollista löytää vastineita käsitteille, joita käännettävissä kirjoissa oli. Yhtä suuria vaikeuksia tuotti kirjainten valitseminen eri äänteiden merkiksi, varsinkin sellaisten äänteiden, joita muissa kielissä ei ole. Sanan yö esim. hän kirjoittaa öö, käymään on kieumeen j.n.e. Kaikki vaikeudet hän kuitenkin voitti. Perustuksena sanoja ja lausetapoja valitessaan sekä sanoja taivuttaessaan hänellä on Turun seudun murre. Sen hän parhaiten tunsi, kun hän siellä vietti suurimman osan elämästään. Mutta lisänä hän käytti myöskin Viipurin murretta, pannen siten jo alun kehitykselle, jonka mukaan kirjakielemme on rakentunut sekä Länsi- että Itä-Suomen murteille. Miksi hän käytti etupäässä Varsinais-Suomen kieltä, siihen hän itse antaa selityksen sanomalla, että sen mukaan on koko maa saanut nimensä, se tuli ensimäiseksi kristityksi, siellä on piispanistuin ja maan pääkirkko. Toisten murteiden käyttämisestä hän sanoo: »Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ja sanat tehen siselotetud» (nim. U. Testamenttiin).

Kun nyt Agricolan kieltä luemme, tuntuu se meistä kankealta. Oudonnäköiseksi sen tekevät monet puhtaasti ulkonaiset seikat: ks:n asemasta hän käytti x:ää, w:tä u:n, u:ta v:n asemasta, k:n hän usein kirjoitti c:llä, pitkän ääntiön yhdellä kirjaimella j.n.e. Moittia meidän ei silti sovi. Olihan hänen työnsä uutisviljelijän korvenraivausta. Hänen hakkaamansa aukea ei voinut olla niin sileä kuin pellot, joita on viljelty satoja vuosia, joita me nyt astumme. Meidän päinvastoin täytyy ihmetellä, että hän on niinkin pitkälle päässyt, että hän on löytänyt niinkin paljon rikkauksia suomenkielestä, jota jotkut ovat väittäneet mahdottomaksi käyttää kirjakielenä vielä satoja vuosia myöhemmin. Mikael Agricola on antanut meille kalleimman, pysyvimmän lahjan, mitä ajatella voimme: kirjakielemme. Niin kauan kuin suomalaiset pysyvät suomalaisina, on suomenkieli käytännössä. Hänen lahjansa ei kulu, ei häviä. Vuosi vuodelta se vain kasvaa, tulee rikkaammaksi jokaisesta uudesta tavasta, jolla voimme lausua ajatuksemme, tunteemme ilmaista.

Kirjakielestä sai kansamme parhaan yhdistäjän, lujimman siteen eri heimojen välille. Kansallisen sivistyksen, saattaapa sanoa kansallisen elämän, Suomen kansan suomalaisena pysymisen ensimäinen edellytys ja perustus laskettiin Agricolan työn kautta.

Mikael Agricolaa, joka tämän suurtyön on tehnyt, on meidän kiittäminen siitä, että nyt saamme omalla kielellämme lukea, omalla kielellämme saamme hankkia itsellemme tietoa, hengen valoa.

JUHANA GEZELIUS

vanhempi ja nuorempi.

Helmikuulla 1915 oli kulunut 300 vuotta Juhana Gezelius vanhemman syntymästä. Kuka hän oli ja mitä hän teki, koska satojen vuosien kuluttua vielä puhutaan hänestä ja muistellaan häntä?

Hän ja hänen samanniminen poikansa olivat kumpikin Turun piispoina, isä vuodesta 1664 ja hänen kuolemansa jälkeen poika vuosina 1690—1718. Vaikka vanhempi Gezelius oli talonpoikaisesta kodista lähtöisin ja omalla tarmollaan korkeaan asemaansa noussut, ei se vielä olisi riittävä syy lukea häntä Suomen muistettavien miesten joukkoon. Emme me kunnioittaen muistele kaikkia niitä, jotka rahvaan keskuudesta lähteneinä ovat raivanneet itselleen tien suuriin virkoihin. Ja nuorempi Gezelius oli piispan poika. Ei siis ollut ihme, että hänkin pääsi piispaksi. Emme siis häntäkään sen johdosta erityisemmin muista. Mikä on sitten syy heitä näin pitkien aikojen kuluttua muistaa?

Tutustukaamme pääpiirteissään heidän työhönsä, silloin heidän muistettava merkityksensä meille selvenee.

Sivistysolomme ennen Gezeliusten aikoja.

Agricola oli luonut alun suomalaiselle kirjallisuudelle. Koko raamattu saatiin suomeksi sitä varten asetetun komitean toimesta v. 1642. Oli myöskin olemassa katkismus, samoin virsikirja ja postilla. Olipa valtakunnan lakiakin jo yritetty suomentaa. Kirkollista elämää ja hartauden harjoituksia varten oli siis olemassa tarpeellisimmat kirjat. Mutta niitä käytettiin hyvin vähän. Kirjain kustantaminen ei niihin aikoihin olisi ollut laisinkaan kannattavaa liiketointa. Agricola jo valittaa, että vaikka kirjoja suurella vaivalla toimitettiin, ei niitä luettu. Oppineita ihmisiä, jotka kirjoja olisivat voineet käyttää, oli sangen vähän. Kansa taas yleensä ei osannut lukea. Mistä sitä olisi opittu? Maalla ei ollut kouluja. Vanhemmat myöskään eivät voineet opettaa lapsiaan lukemaan, kun he itsekään eivät olleet lukutaitoisia.

Kristinopin pääkohtiin kyllä oli tutustuttu. 1600-luvun alkupuolella oli kirkossakäynti tehty pakolliseksi. Joka oli poissa kirkosta kolmena pyhänä perätysten, sai sakkoja tai rangaistiin häntä julkiripillä. Kun kirkossa ahkerasti käytiin, ja kun jumalanpalvelus toimitettiin kansan omalla kielellä, ymmärrettiin siellä pidetyt saarnat, ja joka pyhä toistuvat rukoukset jäivät vähitellen mieleen. Piispan- ja rovastintarkastuksissa kuulusteltiin kristinopin taitoa. Pyhinä täytyi siis pitää korvat auki, jos näissä tarkastuksissa haluttiin jotain osata. Lutherin vähä-katkismus oli osattava ulkoa, muuten ei päästy naimisiin. Vihkimistä ja siis katkismuksen kuulustelua ei voitu mitenkään kiertää, sillä siviiliavioliittoa ei siihen aikaan tunnettu. Siihenpä sitten rahvaan oppi melkein supistuikin.

Kirkko valvoi siihen aikaan yleisen järjestyksen ja hyvien tapojen noudattamista paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt. Ja komento oli ankara. Jos esim. söi tai tupakoi aamulla ennen ehtoolliskirkkoon menoa, saatettiin pistää jalkapuuhun istumaan. Siveellisyysrikoksista tavattu pantiin seisomaan alasti kirkon ovelle kaiken kansan nähtäväksi. Julkiset nuhteet, sakot, ruoskiminen ja vankeus olivat alati käytettyjä rangaistuksia. Saattoipa rangaistus uhata kotihartausharjoitusten laiminlyömisestäkin.

Rahvas siis yleensä ei vielä osannut lukea. Mutta oli siinä suhteessa kuitenkin jo yritetty muutosta. Maaseudulla oli jo pari kolme koulua rahvaan lapsille. Olipa lukutaitoa muutenkin koetettu rahvaaseen levittää. Gezeliusten lähin edeltäjä piispanvirassa kehuu saaneensa kansan yleisesti lukutaitoiseksi pohjoisella Pohjanmaalla, Ahvenanmaalla ja muutamin paikoin Turun saaristossa. Muualla lie lukutaito ollut sangen vähäinen vanhemman Gezeliuksen tullessa piispaksi.

Gezeliusten suunnitelmia.

Kun Juhana Gezelius vanhempi tuli piispaksi, käytti hän kansan kurissa pitämiseksi samoja keinoja kuin edeltäjänsäkin. Mutta kansan opettamiseen käytetyt keinot olivat hänen mielestään riittämättömiä. Hän näki selvästi, että kehittyäkseen kansa tarvitsi muutakin kuin ulkoa opittuja kristinopin alkeita ja rangaistuksia tai estämistä erilaisista hairahduksista. Kansan sivistystä täytyi nostaa. Sitävarten täytyi kansa saada lukutaitoiseksi. Sille tuli saada kouluja. Oli käytettävä kaikki keinot, oli saatava kaikki mahdolliset voimat sivistystyöhön. Mutta vaikka sellaisia keinoja ja voimia näytti olevan vähän, sai piispa näkyviä tuloksia aikaan. Ja kun hänen työtään tuli jatkamaan hänen poikansa, ja kun he siten samoja päämääriä tavotellen saivat ohjata Suomen sivistyselämää yli puolen vuosisadan, ehdittiin vähilläkin voimilla saada suurta aikaan. Piispat olivat tarmokkaita miehiä. Missä vain tilaisuutta oli, siellä he tarttuivat asioihin käsiksi ja veivät ne toivomaansa suuntaan.

Mitä keinoja sitten piispoilla oli käytettävänään kansan lukutaitoa ja sivistystä kohottaakseen?

Lukkarinkoulu.

Miksi ei laitettu kansakouluja, sanotte. Kyllä Gezelius niitä olisi laittanut, mutta ei ollut päteviä opettajia. Eikä maassa ollut ainoatakaan seminaaria, joka olisi niitä voinut valmistaa. Kuitenkin piispa ryhtyi puuhaamaan kouluja, vaikka niitä ei voitu ajatella samallaisiksi kuin meidän kansakoulumme nyt ovat, ei niin monipuolisella ohjelmalla toimiviksi. Etupäässä sisäluku, suotuisissa tapauksissa myös kirjoitus ja laskento, siinä aineet, joita piti opetettaman suunnitelluissa kouluissa. Mutta mistä ottaa opettajat tällaisiinkaan kouluihin?

Joka seurakunnassa oli lukkari. Ne olivat kouluttamattomia miehiä. Heidän joukossaan oli vielä sellaisiakin, jotka eivät edes osanneet lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Enemmistö heistä lienee kuitenkin ollut kirjantaitoista väkeä. Nyt määrättiin, ettei lukkariksi saanut valita kirjantaitamatonta henkilöä. Ja lukkarit saivat tehtäväkseen lasten opettamisen. Näin saatiin ainakin yksi koulu joka pitäjään, sillä kaikkien seurakuntien lukkarit tulisivat jonkun ajan kuluttua olemaan luku- ja kirjoitustaitoisia ja siis pystyviä jotenkuten muitakin opettamaan.

Luonnollisesti lukkarinkouluun eivät voineet tulla pitäjän kaikki lapset. Ne eivät olisi mahtuneet mihinkään. Lähinnä lukkaria olevista taloista voivat tulla useimmat, mutta kaukaisemmista kylistä tulivat vain teräväpäisimmät lukkarin luo. Opittuaan siellä lukemaan voivat he sitten kotikylissään opettaa toisia lapsia. Tällä tavalla oli kaikilla halukkailla mahdollista oppia lukemisen suuri taito.

Pitäjät siihen aikaan olivat suuria. Kun kaukaisimmilta perukoilta oli vaikea kustantaa lukkarin kouluun muutamiakaan, käskettiin lukkari pitämään koulua eri puolilla pitäjää. Koulujen tullessa näin kiertäviksi ne eivät voineet toimia kauan samoilla paikoilla. Kirjoituksen ja laskennon opetus jäi sangen vähään, jos siihen laisinkaan ehdittiin huomiota kiinnittää. Mutta lukemaan opittiin ja se oli pääasia. Lukkarien lisäksi käytettiin opettajina entisiä ylioppilaita, teinejä y.m. lukutaitoisia henkilöitä.

Katkismussaarnat.

Gezeliukset saattoivat papitkin suoranaiseen työhön kansan opettamiseksi. Kirkoissa määrättiin pidettäväksi n.s. katkismussaarnoja, jollaisia jonkun verran vieläkin pidetään. Niissä seurakuntalaisille selitettiin kristinopin alkeita ja niiden yhteydessä tutkittiin, mitä tuloksia koulussa ja kotona lukemalla oli saatu. Kuulusteluun tuli jokaisen seurakuntalaisen vuoroon tulla.

Monin verroin tehokkaammaksi lukutaidon edistäjäksi tulivat

Lukukinkerit

eli kylänluvut. Niillähän on merkityksensä vielä meidänkin päivinämme, vaikka kouluja alkaa olla joka kylässä. Noina kaukaisina aikoina oli niillä lukkarinkoulujen rinnalla erittäin suuri tehtävä. Niissä kuulusteltiin sekä vanhempia ihmisiä että varsinkin lapsia, ja ne olivat siten tehokkaana kotona tapahtuvan opetuksen valvomiskeinona. Kinkeritilaisuuteen ei ollut hyvä mennä, jos luettavat osat katkismuksesta eivät olleet tarpeeksi selvillä, puhumattakaan siitä, jos sisältä lukiessa kirjaimet pyrkivät menemään sekaisin. Jos kuulustelijana oli ankara pappi, kyllä silloin kuuli kunniansa sekä lapsi että hänen vanhempansa. Niskasta tai tukasta nurkkaan taluttaminen ja luuta silmillä seisottaminen olivat usein käytettyjä rangaistuksia. Mutta näin julkisesti nuhteleminen ja häpeällisen rangaistuksen kärsiminen toisten läsnä ollessa lisäsi ihmeteltävässä määrässä asianomaisten ahkeruutta ja kirkasti heidän ymmärrystään.

Rippikoulu

on myös saanut alkunsa Gezeliusten ajoilta, vaikka säädökset siitä annettiin vasta 1740 Turun ja 1774 Porvoon hiippakunnassa. Lukukinkerien vaikutuksen täydentämiseksi se oli paikallaan. Kinkereillä määrätyt rangaistukset kärsivät toiset urhoollisesti joka vuosi, toiset taas karkasivat koko tilaisuudesta, ja kirjaimet pysyivät vuodesta toiseen outoina koukeroina sekä kristinopin alkeet käsittämättömänä, pimeänä maailmana. Ennen kuin nuoret ihmiset otettiin täysi-ikäisten seurakuntalaisten joukkoon ja ennen kuin he pääsivät ensimäiselle herranehtoolliselle, määrättiin, että pappien tuli kutsua luokseen heidät ja kuulustella heidän kristinopin- ja lukutaitoaan. Näin täytyi niidenkin, joiden oli siihen asti onnistunut paeta kirjaa, tulla ainakin yrittämään lukemaan. Rippikoulua ei voinut mitenkään välttää, jollei aina tahtonut pysyä lasten kirjoissa. Jotkut koettivat lykätä sitä toistaiseksi mahdollisimman kauan. Se kävi päinsä niin kauan, kunnes rupesi tekemään mieli naimisiin. Muistamme Aleksis Kiven mainiosta »Seitsemän veljestä» kertomuksesta, kuinka Jukolan veljeksetkin olivat visusti karttaneet kirjaa. Mutta kun Männistön Venla oli saanut poikain sydämet liikehtimään, silloin pojat kaikki marssivat aapiset kourassa lukkarinkouluun, vaikka siellä olikin tukkapölly yhtämittaisena virvokkeena tavauksen lomassa.

Pappien toiminta ja valmistus.

Paljon oli Gezeliuksilla vaivaa, ennenkuin näin pitkälle päästiin. He saivat lähettää monta kiertokirjettä ja matkustaa ahkerasti tarkastamassa, että papit todella tekivät voitavansa seurakuntalaisten opettamiseksi. Monet papit olivat itsekin sangen vähätietoisia. Sen jälkeen kuin yliopisto oli perustettu, pappien valmistus oli kyllä tullut paremmaksi. Koulua käymättömiä heidän joukossaan ei enää liene ollut, kuten ennen, jolloin kerrotaan tapahtuneen sellaistakin, että ylhäisen miehen tallirenki vihittiin papiksi. Mutta sellaisia, jotka eivät olleet yliopistossa opiskelleet, oli Gezelius vanhemman piispaksi tullessa kyllä pappeina. Paljon neuvoja ja opastusta saivat piispat papeillekin antaa. He vaativat, että pappien tuli jatkaa opinnoitaan vielä virassa ollessaankin. Apulaiset ja kappalaiset lukivat kirkkoherrojen ja rovastien johdolla, ja kun piispa kävi tarkastuksilla tahi kun pidettiin pappeinkokous, silloin he saivat näyttää, mitä olivat ehtineet oppia.

Piispat eivät tyytyneet ohjaamaan ainoastaan valmiita pappeja, vaan tahtoivat järjestää pappien valmistuksen entistä tehokkaammaksi. Sitä varten järjestettiin uudelleen koulujen opetus ja perustettiin monia uusia kouluja. Yliopiston sijaiskanslereina heillä oli tilaisuus tarttua asiainmenoon yliopistossakin ja valvoa, mitä vaatimuksia papeiksi aikoville asetettiin. Koulun ja kirkon elämään he voivat näin tuntuvasti vaikuttaa, kun he olivat myöskin lainsäätäjäin asemassa. Voimassa oleva kirkkolaki oli sangen puutteellinen ja hallituksen suostumuksella he julkaisivat kirkkoa ja koulua koskevia järjestyssääntöjä, joita lakina oli noudatettava.

Vielä riitti Gezeliuksilta aikaa

Kirjalliseen toimintaan.

Koulujen opetusta haittasi ainainen kirjojen puute. Ulkomailta niitä voitiin jonkun verran hankkia, mutta ne olivat tavattoman kalliita. Gezelius vanhempi kirjoitti uusia oppikirjoja. Niiden sekä entisten oppikirjain painattamista varten perustettiin kirjapaino. Kirjapainon tarpeeksi laitettiin paperitehdas. Näin tulivat kirjat paljon halvemmiksi kuin ennen ulkomailta tilatessa. Ja tämä kaikki piispan toimeliaisuutta! Kumpikin piispa kirjoitti oppineita väitöskirjoja [Etempänä selitys väitöskirjasta.] yliopistoa varten. Suurin Gezeliuksen kirjallinen työ oli uusi, monilla selityksillä varustettu raamatun painos, jonka kirjoittamiseen nuorempi Gezelius käytti vapaat aikansa 40 vuoden kuluessa — se oli suunnaton työ. Jonkun verran he siinä käyttivät muidenkin oppineiden apua. Kansan kesken enin tunnettu on Gezelius vanhemman toimittama katkismus »Yxi paras lasten tavara». Siitä toimitettiin yhä uusia painoksia noin 200 vuoden aikana. — Kysykääpä isältänne ja äidiltänne, eivätkö hekin muista nuoruudessaan lukeneensa »Lasten parasta tavaraa».

Saavutuksia.

Gezeliusten huolenpito ja järjestämiskyky ulottui kaikille sivistyselämän aloille. He olivat asettaneet pyrkimyksekseen kansansivistyksen nostamisen, lukutaidon levittämisen, ja se onnistui heille tavattoman suuressa määrässä. Me, jotka nyt elämme onnellisempina aikoina, emme oikein edes ymmärrä kaikkia vaikeuksia, mitä heillä oli voitettavanaan. Ajatelkaamme: ei ollut opettajia, ei mahdollisuuksia erikoisten kansanopettajain valmistamiseen, ei tarpeeksi kirjoja, ei kirjapainoa, nuorempi väki lukutaitoista vain muutamissa pitäjissä — ja Gezelius nuoremman kuollessa voi sanoa lukutaidon olleen melko yleisen koko maassa. He saivat koko kansan liikkeelle, saivat sen käyttämään kirjaa. Siihen tarvittiin melkein kaikkien oppia saaneiden myötävaikutusta. Ja me näemme kuinka sitä varten yliopistoon vievät koulut ja itse akatemia järjestetään pappien pätevämpää valmistusta silmällä pitäen, näemme maan koko papiston pitävän lukukinkereitä ja rippikouluja ja ahkeroivan lukutaidon juurruttamiseksi kansaan, ja lukkarien kouluissaan opettavan aakkosia, ja kaikkea tätä ohjaavat piispat kiertokirjeillä, tarkastusmatkoilla ja pappeinkokouksilla tarkasti valvoen, että jokainen täyttää velvollisuutensa, ja rangaisten laiminlyönnit, olipa syyllisenä köyhä tai rikas, talonpoika tai pappi.

Saavutettu lukutaito oli useimmissa tapauksissa koneellinen. Tunnettiin kyllä kirjaimet, saatiin kokoon sanat, opittiin katkismus ulkoa, lasketeltiin pysähtymättä kysymykset ja vastaukset, niiden sisältöä käsittämättä. Etevimmät vain lienevät pystyneet todella lukemaan siten, että myöskin ymmärsivät lukemansa. Mutta joka tapauksessa oli saatu pohja paremmalle lukutaidolle. Aikaa myöten se kehittyi. Monena raskaana aikana sen jälkeen on kansamme saanut lukutaitonsa kautta itselleen uutta uskoa, on saanut lohdutusta suruihinsa ja kysymyksiinsä postilloista ja muista kirjoista, mutta ennen kaikkea raamatusta.

Gezeliusten työ suomalaisen rahvaan hyväksi sitäkin kunnioitettavampaa, kun he itse olivat ruotsinmaalaisia. Vanhempi Gezelius oli syntynyt talonpoikaisessa kodissa Ruotsissa. Nuorempi syntyi Tartossa isän ollessa sikäläisen yliopiston professorina. Mutta nämä miehet ymmärsivät antaa arvon tässä maassa suomenkielelle. Kerrotaanpa nuoremman Gezeliuksen asettuneen jyrkästi vastustamaan jonkun ruotsalaisen tekemää ehdotusta, että suomenkielen käyttö olisi kiellettävä ja että jumalanpalveluksetkin olisi pidettävä ruotsiksi.

Paljosta olemme Gezeliuksille kiitollisuuden velassa Heidän ponnistustensa kautta saavutettu lukutaito on ollut lujana pohjana kansalliselle sivistykselle, kun myöhemmin tuli kansallisen heräämisen aika. Olisiko nuori kansallinen sivistyksemme mitenkään voinut raivata itselleen tietä niin nopeasti, olisivatko aikamme uudet virtaukset ja aatteet sellaisella voimalla vallanneet kansamme pohjimmaisetkin kerrokset, ellei kirjantaito olisi ollut joka miehen hallussa?

Gezeliukset ovat jättäneet meille suuren perinnön Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan kartuttaa sitä, käyttää lukutaitoa oman henkemme kehittämiseksi ja jalostamiseksi, joka oli Gezeliustenkin moninaisten toimien lopullisena tarkoituksena. Onpa meillä siis syytä näitä miehiä kunnioituksella ja kiitollisuudella muistella.

HENRIK GABRIEL PORTHAN

Suomen historian isä.

Kuinka on ymmärrettävä Porthanille annettu nimi »Suomen historian isä»? Eikö siihen asti Suomen historiasta tiedetty mitään? Vai eikö Suomen kansalla ennen hänen aikojaan historiaa ollutkaan?

Porthanin aikalaisten ja häntä ennen eläneiden ihmisten käsitys Suomen historiasta oli hyvin hämärä, kaikellaisiin arveluihin ja satuihin perustuva. Lisäksi se aika, jolloin kansamme oli ollut toisten vallanalaisuudesta vapaa ja itsenäinen, oli niin kaukana, ettei siitä ollut mitään tietoja. Mitä kohtaloita kansamme oli elänyt nykyisille asumapaikoilleen tullessaan, kuinka suuri osa suomalaisilla oli Novgorodin valtakunnan perustamisessa, oliko muinaisuudessa kenties joitakin valtiomuodostumia, joita suomalaiset yksin olisivat luoneet ja hallinneet, ovat kysymyksiä, joihin ei vieläkään ole varmaa vastausta. Sitä, mitä nyt näistä ajoista tiedämme, eivät varemman ajan tutkijat kyenneet selville saamaan, he eivät osanneet hyväkseen käyttää lähteitä, joiden avulla myöhemmin on voitu luoda jonkun verran valoa kaukaiseen muinaisuuteemme: kieltä ja sen rakennetta, kansanrunoja, muitten kansojen vanhoja aikakirjoja, erilaisia esineitä ja tarvekaluja, joita silloin tällöin löydetään milloin vähemmin, milloin täydellisemmin säilyneinä. — Sittemmin suomalaiset joutuivat naapureittensa, ruotsalaisten ja venäläisten, vallanalaisuuteen. Varsinkin sinä aikana, jonka maamme oli Ruotsin vallan alla, kulki meidän kansamme valtiollinen elämä rinnan ruotsalaisten kanssa ja Ruotsin nimissä, niin että siltä ajalta ei katsottu mitään erityistä Suomen historiaa olevankaan. Jotkut ennen Porthania kyllä Suomen kansan historiasta puhuivat ja kirjoittivat, mutta useimmissa tapauksissa heidän väitteensä perustuivat taruihin, olettamuksiin ja mielikuvitukseen, eivätkä tosiasioihin. Porthan oli ensimäinen, joka laski vankan tieteellisen pohjan Suomen historiantutkimukselle ja siksi hän on ansainnut historiamme isän kunnianimen.

Voidaksemme ymmärtää Porthanin työn arvoa, sitä perinpohjaisuutta ja tarkkanäköisyyttä, mikä hänellä oli aikalaisiinsa verrattuna, on meidän luotava silmäys siihen minkälainen oli suomalaisten käsitys historiastaan ja mikä oli:

Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa.

Ison vihan aika (1700—1721) jätti pysyvät jäljet Suomen elämään. Sen hävitys uudistui osaksi pikku vihan (1741—1743) kautta. Maa oli kurjuuteen asti köyhtynyt, asukasluku vähentynyt. Ja mikä meidän kannaltamme surullisinta, Suomen merkitys Ruotsin rinnalla oli käynyt entistä vähäisemmäksi. Jo ennen isoa vihaa oli Suomeen tullut paljon ruotsalaisia virkamiehiä, ei ainoastaan ruotsinkielisiä, vaan Ruotsista kotoisin olevia. Ruotsin hallituksen pyrkimyksenä oli ruotsalaistuttaa maatamme mikäli mahdollista, ja ensimäisiä keinoja oli ruotsalaisten virkamiesten tänne lähettäminen. Turun yliopistossa opiskeli samoin paljon ruotsalaisia ylioppilaita, yliopiston alkuaikoina sellaisia oli enemmistö. Osa heistä jäi tänne papeiksi tai virkamiehiksi. Oli luonnollista, etteivät he tehneet suurta eroa Suomen ja Ruotsin välillä, olihan edellinen vain osa heidän isänmaastaan, Svean valtakunnasta, samoin kuin mikä muu ruotsalainen maakunta tahansa. Ison vihan aikana pakenivat virkamiehet ja monet papit, sekä suomalais- että ruotsalaissyntyiset, Ruotsiin. Kun he sieltä vuosien kuluttua palasivat, olivat he, kuka enemmän kuka vähemmän täydellisesti ruotsalaistuneet sekä kieleltään että mieleltään. Ruotsi oli nyt suomalaistenkin »isänmaa», ruotsalaiset olivat heidän veljiään j.n.e. Se, että Suomessa rahvaan kieli oli »vähän» toisellainen kuin ruotsinkieli, ei paljon merkinnyt. Olivathan nämä kielet monessa suhteessa toisilleen hyvin »läheisiä», sillä niissä oli paljon samoja sanoja: katu oli ruotsissa gata, tori torg j.n.e. Oli melkein täysi syy pitää suomalaisia ja ruotsalaisia samana kansana!

Suomen sivistyneessä säädyssä alkaa ilmetä suoranaista halveksimista suomenkielistä rahvasta kohtaan, siitä koetettiin irtautua kaikin keinoin. Ei edes nimi saanut olla muistuttamassa suomalaista alkuperää, ei nim. olisi voinut pitää itseään täysin samanarvoisena jonkun hienon ruotsalaisen kanssa, jos nimi olisi ollut karkealta kalskahtava suomalainen. Ellei se jo koulussa ollut muutettu latinalaiseksi tai kreikkalaiseksi, otettiin nyt ruotsalainen »hieno» nimi. Eivätkä nimiä muuttaneet ainoastaan virkamiehet, aateliset ja papit, kaupunkien porvareistakin tulee täysverisiä ruotsalaisia, kun päästään kömpelöstä suomalaisesta nimestä. Ruotsalaiset upseerit muuttivat muitta mutkitta suomalaisten ruotusotilaiden nimet ruotsalaisiksi, joten ruotsalaiset nimet rahvaankin keskuudessa tulivat tavallisiksi. Menipä tämä ruotsalaisuuden ihailu niin pitkälle, että suomalaiset talonpojat opettivat lapsilleen ruotsia kätkyestä pitäen, jos vain luulivat varojensa sallivan kasvattaa heistä »parempia ihmisiä».

Näissäkin oloissa jotkut uskalsivat ajatella itsenäisemmin, uskalsivat pitää toiveensa ja mielikuvansa suomalaisina. He iloitsivat, jos virkoihin nimitettiin suomalaisia. Ja he koettivat osottaa kanssaihmisilleen, ettei tarvinnut hävetä, vaikka olikin suomalainen. Rohkaistakseen suomalaisuuden ystäviä koettivat jotkut todistella, että suomalaisilla oli loistava menneisyys, että kansamme muinoin asumat maat olivat avarat, sen kuninkaat suuret ja mahtavat. Tällaisista historioitsijoista ja isänmaan ystävistä oli huomatuin:

Taneli Juslenius.

Koska hänellä epäilemättä oli suuri vaikutus Porthanin harrastusten suuntautumiseen oman maan olojen ja historian tutkimiseen, on tässä kerrottava muutamia piirteitä hänenkin elämästään ja toimistaan.

Tämä suuri suomalaisuuden esitaistelija oli papin poika, lahjakas ja terävä. Hän ei ollut täyttänyt vielä 15 vuotta kun tuli ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän sai itse huolehtia toimeentulostaan ollen merimiehenäkin ja monessa paikassa kotiopettajana, m.m. piispa Gezelius nuoremman perheessä. Pääsi sittemmin filosofian, pyhäin kielten, s.o. heprean ja kreikan, ja lopulta jumaluusopin professoriksi. Valittiin kaksi kertaa Turun piispaksi, jälkimäisellä kertaa yhtaikaa myöskin Porvoon piispaksi, ja Porvooseen hänet omasta pyynnöstään nimitettiinkin. Ison vihan aikana hän pakeni Ruotsiin, samoin pikku vihan tullessa. Vaikka hän joutui koko loppuikänsä olemaan Ruotsissa, Skaran piispana, ei hän kuitenkaan Suomea unohtanut eikä työtä suomalaisten arvoon kohottamiseksi. Siellä hän sai valmiiksi suurimman kirjallisen työnsä, suomalais-latinalais-ruotsalaisen sanakirjan »Suomalaisen Sana-Lugun Coetus». Sen hän kirjoitti ulkomaalaisille helpotukseksi suomenkieltä oppiessa. Kun he tutustuisivat tähän halveksittuun kieleemme ja suomalaisten kirjoihin, näkisivät he, että suomalaiset ovat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin. Hän muisti piispa Gezeliuksen sanat »kaikkien kielten pitää tunnustaman Jumalaa», jotka piispa oli lausunut vastaukseksi suomalaisten ruotsalaistuttamista suosittelevalle henkilölle. Nämä sanat olivat saaneet hänen rakkautensa suomenkieleen liekehtimään entistä voimakkaammin. Ja hän tahtoi voimainsa mukaan kohottaa suomenkielen ja suomalaisten mainetta vastapainoksi häväisijäin ja pilkkaajain puheille. Ruotsista käsin hän toimitti suomalaiseen asuun myöskin Svebeliuksen katkismuksen, jota Suomessa käytettiin aina viime vuosisadan lopulle asti. Skaran piispana hän kuolikin 1752.

Jo nuorena ylioppilaana ollessaan Juslenius julkaisi kirjan Vanha ja uusi Turku (Ahoa vetus et nova), jota aikanaan pidettiin erittäin oppineena, ja jolla Juslenius saavutti suuren kuuluisuuden. Tämä kirja aukaisi myös hänelle tien korkeimpiin opillisiin virkoihin. Se on Turun historia ja kuvaus sen ajan Turun elämästä, oloista, asemasta ja hallinnosta. Samalla kirja sisältää kuvauksen koko Suomen kansan elämästä ja menneistä vaiheista. Tälle teokselle hän kirjoitti jatkoksi kirjan Suomalaisten puolustus, latinankielellä samoinkuin edellisenkin, kuten ajan tapa oppineilta ihmisiltä vaati. Jälkimäisen kirjan loppusanoiksi hän kirjoitti: »Minä en huoli muusta, kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna toki saan kuulua mainehikkaaseen kansaan.»

Ja todella mainehikkaaksi hän kansamme kuvasi. Hänen palava isänmaanrakkautensa ja tarkoituksellinen halu puolustaa suomalaisia esti häntä näkemästä varjopuolia laisinkaan. Järvirikas maamme on kaunis. Eikä koko maailmassa ole vertoja Ruissalon ihanuudelle. Turun kaupunki on samoin kaunis, sen satama maailman parhaimpia ja tuomiokirkon voittaa mahtavuudessa vain kenties Upsalan kirkko. Kansa on hyvinvoipa, maa viljava, teollisuuden tuotteet erinomaiset.

Historiamme on loistava! Vertailtuaan suomenkieltä kreikkaan ja hepreaan, oli Juslenius monien muiden tavalla löytävinään niin paljon yhtäläisyyksiä näistä kielistä, että voi päätellä kansamme olevan sukua Jumalan valitun Israelin sekä kaikkien kunnioittaman Kreikan kansan kanssa. Näin ollen eivät ulkomaalaiset mitenkään saattaneet suomalaisia halveksia. Kreikan ja suomenkielen yhtäläisyyttä todisti esim. sana axgos (akros). Jos sen lukee takaperin, tulee suomalainen sana Sorkka! Selvästihän se todisti kielten sukulaisuutta, vaikka tämä sana kreikankielessä merkitsikin huippua, päätä. Samantapaisilla esimerkeillä todisteltiin suomenkielien sukulaisuutta hepreaan.

Suomalaisten historia ulottui Jusleniuksen mukaan ajassa taakse päin vedenpaisumukseen asti. Sen jälkeen johti Japhetin poika Magog heidät Suomeen, johon he kuninkaansa asuinpaikaksi perustivat Turun kaupungin. Komeata on siellä ollut elämä, sillä eräässä kansanrunossa kerrotaan kosioretkelle lähteneen nuorukaisen varustuksista, että

»Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
Caicki muut hopian hohdit.»

Ikivanha oli tässä kaupungissa koulu, ikivanhaa tieteiden viljeleminen suomalaisten keskuudessa. Kerrottiinhan muinaisten roomalaisten saaneen alun tieteilleen Skandinaaviasta; skandinaavilaiset olivat vuorostaan saaneet kimmeriläisiltä, ja Juslenius päättelee niiden olleen kemiläisiä — siis selviä suomalaisia. Viime kädessä saavat roomalaiset siten olla tieteistään kiitollisia suomalaisille.

Näin suurenmoinen oli kansamme muinaisuus. Mutta sitten ruotsalaiset valloittivat maamme ja hävittivät kaiken, mikä puhui suomalaisten omaperäisestä sivistyksestä, koska olivat kateellisia sen Suomelle tuottamasta kunniasta ja koska he toivoivat suomalaisten kansallistunnon siten tyyten kuihtuvan ja häipyvän.

Vaikka tällaisille kirjoituksille meidän päivinämme ainoastaan hymyillään, oli niillä aikanaan tärkeä tehtävä. Ne nim. synnyttivät suomalaisista piireistä lähteneissä oppineissa harrastusta kaikkeen suomalaiseen. Entistä useamman huomio kiintyy kansanrunouteen, suomenkieleen, oman maan historiaan, kotoisiin oloihin ja elämään. Se henki, Suomi-rakkaus, joka vallitsi näissä kirjoituksissa ja kirjoittajien kodeissa, ei voinut olla laajemmalti vaikuttamatta, sytyttämättä, huolimatta siitä että nämä lietsojat itsekin joskus olivat epätoivoisia Suomen kohtalosta. Niinpä huudahtaa Juslenius kerran: »Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!» Sellainen katkeruus oli mielen vallannut. Mutta kaiken pohjalla eli sittenkin toivo, että suomenkieli, joka siihen asti oli jäänyt hävittämättä, »armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin».

Tämän Jusleniuksen perheessä vallitsevan hengen jotenkin välittömän vaikutuksen alaiseksi joutui m.m. Henrik Gabriel Porthan.

Porthanin lapsuus ja nuoruus.

Porthan syntyi 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina. Hänen äitinsä oli Taneli Jusleniuksen veljen tytär. Ja kun isä sairastui pojan vielä pienenä ollessa, joutui nuori Henrik Gabriel enojensa holhottavaksi ja kasvatettavaksi. Siten Porthan jo nuoresta pitäen joutui Jusleniusten harrastusten piiriin.

Nämä enot olivat niin varakkaita, että voivat hankkia Porthanille kotiopetusta. Siihen aikaan koulut eivät olleet aivan hyvässä huudossa, ja kuka vain voi, valmistautui kotiopettajain johdolla ylioppilastutkintoon. Ainoastaan köyhät rahvaan lapset istuivat ahtaissa, ummehtuneissa ja epäterveellisissä kouluhuoneissa hermostuneiden ja ärtyisien opettajien komennettavina. Niin tuli Porthan ylioppilaaksi 15 vuoden vanhana. Pääaineikseen hän yliopistossa valitsi filosofian, historian ja roomalaisen (latinalaisen) kirjallisuuden. Ahkerasti hän luki ja muutamien vuosien kuluttua suoritti monen monet aineet, jotka siihen aikaan vaadittiin maisterin tutkinnossa.

Porthanin virkatoimet.

Antamalla yksityisopetusta hankki Porthan itselleen toimeentulon. Parin vuoden kuluttua hänet kyllä nimitettiin roomalaisen kirjallisuuden dosentiksi yliopistoon, mutta kun tämä virka oli palkaton, oli hänen huolehdittava sen lisäksi elatuksestaan entiseen tapaan. Eivätkä asiat muuttuneet tuloihin nähden vielä sittenkään, kun hän sai yliopiston kirjastonhoitajan apulaisen toimen. Palkkaa hän pääsi nauttimaan vasta 1772, jolloin hänet nimitettiin vakinaiseksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Suomalaisen kirjallisuuden professorina Porthan oli vuodesta 1777. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti 1804.

Siinä Porthanin elämän ulkonaiset puitteet. Ne eivät ole ihmeellisemmät kuin monen muun tavallisenkaan ihmisen. Mutta näissä puitteissa suoritettu elämäntyö oli niin monipuolista, niin rikasta, Suomen historian tutkimuksessa eritoten niin uusia uria aukomaa, että hänen nimensä tulee historiassamme aina säilymään kunnioitetuimpien joukossa huolimatta siitä, ettei hän ollut Jusleniuksen tavoin toisia sytyttävä, vaan teki hiljaista, sitkeätä työtä.

Porthan kirjastonhoitajana.

Kirjastonhoitajan virkaan nimitys oli Porthanille hyvin mieluinen tapahtuma. Siihen aikaan olivat kirjat vielä kalliita ja niitä oli vaikea hankkia. Päästyään virkamieheksi kirjastoon, hänellä oli käytettävänään kaikki sen varastot. Nyt hän voi lukea mielin määrin. Ja hänen tehtävänsä oli myöskin uusien kirjojen hankkiminen. Se ei ollutkaan siihen aikaan niin helppoa kuin meidän päivinämme. Ei ollut koko maassa kirjakauppaa, joka olisi välittänyt kirjoja ulkomailta. Ruotsalaisten kauppiaiden välityksellä niitä ostettiin, ja suomalaiset merenkulkijat sitten kuljettivat ne Turkuun. Kun suomalaisia matkusti ulkomaille, tilattiin kirjoja usein heidän mukanaan. Omassa maassa oli vain yksi kirjapaino Turussa ja sen tuotteet etupäässä yliopistollisia väitöskirjoja, niin ettei niiden hankkimisessa vaivaa ollut. Enemmän puuhaa kysyttiin kaikellaisia vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja asiakirjoja kootessa. Kun joku oppinut kuoli, perilliset tavallisesti möivät hänen kirjavaransa huutokaupalla. Sellaisista tilaisuuksista ostettiin yliopistonkin kirjastoon paljon. Vielä Porthan kirjoitteli tutuilleen ympäri maan ja sai heiltä arvokkaampia keneltä vähemmän arvokkaita lisiä kirjastoon. Niin uuttera oli Porthan kirjoja kootessaan, että hänen aikanaan kirjasto laajeni kolminkertaiseksi, käsittäen hänen erotessaan virasta noin 10,000 nidettä.

Järjestellessään kirjoja hän tutustui tarkoin koko kirjaston sisältöön. Siellä oli monia harvinaisia teoksia ja asiapapereita, joita ei missään muualla ollut. Ne olivat ainoita todistajia tapahtumista, joista ne kertoivat. Kun tällaiset asiakirjat puhuivat oman maamme oloista, olivat ne sangen mielenkiintoisia Porthanille. Mitä enemmän niitä kirjastoon karttuisi, sitä enemmän valoa ne loisivat kansan menneisiin vaiheisiin. Siksi Porthan koki kirjastoon koota kaikkea sellaista, millä oli historiallista arvoa.

Penkoessaan kirjaston aarteita Porthania huvitti myöskin saada tietää, millä tavalla mikin kirja oli yliopiston kirjastoon tullut, oliko se lahjoitettu tai ostettu, keneltä se oli saatu, paljonko siitä oli maksettu j.n.e. Näiden tutkimusten tuloksena hän kirjoitti Turun akatemian kirjaston historian, kertoen siinä kirjaston vaiheista, kuinka se oli saanut alkunsa ja miten aikojen kuluessa kasvanut.

Näin oli Porthanista tullut

Historian tutkija.

Mielenkiinto, jota vanhojen kirjojen penkominen kirjastossa tuotti, ei ollut ainoa vaikutin siihen, että Porthan yhä enemmän rupesi siirtymään historian alalle. Tutustuminen Taneli Jusleniuksen töihin ja oleskelu hänen suomalaistensa parissa herätti hänessä halun tutustua Suomen historiaan ja kansan elämään. Joutuipa hän perinpohjaisuutensa vuoksi varsinaisessa opetustyössäänkin tutkimaan historiallisia seikkoja. Roomalaisen kirjallisuuden professorina ei historia olisi kuulunut hänen aineisiinsa, mutta eri asioista puhuessaan hän aina tuli niiden historialliseenkin puoleen. Yliopiston opettajilla ei ollut niin tarkkaa ainejakoa, mistä kukin luennoi, kuin meidän päivinämme. Pidettynä opettajana sai Porthan esitelmöidä monista aineista. Mutta puhuipa hän mistä aineista tahansa, hän ei tyytynyt ainoastaan selittämään jotain opillista kysymystä, ei ainoastaan puolustamaan tai kumoamaan oppineitten käsillä olevasta kysymyksestä esittämiä väitteitä, vaan hän aina kertoi myös, mitenkä tuollaiseen väitteeseen johtava katsantotapa oli syntynyt. Kun asioita täten tottui katselemaan siinä valossa, missä ne aikalaisilleen olivat esiintyneet, vältettiin ehkä monta kiireellistä, ylimalkaista ja harkitsematonta tuomiota. Omana ohjeenaan hän piti viisasta epäilyä. Ei saa uskoa mitään todeksi ensi kuulemalta, varsinkin jos se on hyvin outoa ja kummallista. Yhtä vähän saa sitä heti väittää valheeksi. Ensin on tutkittava asia kaikin puolin ja johtopäätös siitä tehtävä vasta sitten, kun on asiastaan aivan varma. Näin hän välttyi monista erehdyksistä, joihin esim. hänen edeltäjänsä historiantutkimuksessa niin helposti lankesivat.

Muistelkaamme vain Jusleniuksen tapaa käsitellä historiaa. Hän tahtoi todistaa suomalaisten menneisyyden mahdollisimman suureksi ja loistavaksi. Kirjoituksissaan hän toi esille vain ne seikat, jotka tukivat tätä hänen pyrkimystään. Mainitsematta hän jätti sellaiset seikat, jotka eivät esittäneet suomalaisia samassa miellyttävässä valossa, hakiessaan tukea suurille luuloilleen, hän ei laisinkaan mennyt arvostelemaan, minkä verran hänen käyttämänsä lähteet pitivät paikkansa. Jos jossain vanhassa kirjassa oli jokin väite, hän uskoi sen ilman muuta todeksi, vaikka tuo väite olisi ollut pelkän mielikuvituksen luoma. Ja johtopäätökset, joita hän eri lähteistä saamiensa tietojen ja omien havaintojensa nojalla teki, olivat ylen hataria ja mielivaltaisia. Voidaanko muuta sanoa esim. hänen päätelmistään suomalaisten vanhasta sivistyksestä. Samalla kannalla kuin Juslenius olivat muut tutkijat aivan Porthanin aikoihin asti.

Porthan menetteli aivan toisin ryhtyessään historialisiin tutkimuksiinsa. Hän ei uskonut jossain kirjassa esitettyä tietoa umpimähkään, vaan halusi nähdä, mistä asianomainen kirjoittaja oli tietonsa saanut. Milloin nämä kirjoittajat eivät maininneet käyttämiään tietolähteitä, oli tutkittava heitä vanhempien kirjailijain teoksia, olisiko niissä ehkä jotain kysymyksessä olevasta asiasta. Jos taas lähde oli mainittu, oli tarkastettava, esittikö kirjoittaja väitteensä oikein, vai oliko hän kertonut vain omia arvelultaan ja niiden tueksi maininnut toisenkin tutkijan olleen hänen kanssaan yhtä mieltä, tai oliko kirjoittaja kenties tahallaan tahi taitamattomuudessaan vääristellyt asioita, saadakseen ne sopusointuun omille tarkoituksilleen. Kun näin oli vihdoin päästy selville lähteistä, joita kyseessä oleva kirjoittaja oli käyttänyt, oli taas tutkittava, mistä nämä vanhemmat kirjailijat olivat tietonsa saaneet. Niin täytyi tunkeutua yhä kauemmas ja syvemmälle lähteisiin, kunnes tultiin alkuperäisiin asiapapereihin k.o. tapahtuman ajoilta, josta juuri oli selvyys saatava, Silloin vasta voitiin olla aivan varmoja asiasta. Aina ei luonnollisesti voitu näin pitkälle päästä: tarkastettavia lähteitä ja asiakirjoja ei voitu mitenkään saada käsille tai niitä ei kenties enää ollut olemassakaan.

Tällainen tutkimustapa antoi hyviä tuloksia. Huomattiin, että monet hyvinkin kuuluisat oppineet olivat esittäneet asiat aivan mielivaltaisesti. Samoin kuin useiden muiden kansojen täytyi uuden tutkimuksen valossa luopua suurista entisyyskuvitelmistaan, niin kävi suomalaistenkin. Porthanin edeltäjäin kauniit luulot ja todistelut osotettiin perättömiksi ja koko historiamme joutui aivan uuteen valoon. Mutta tämä tutkimustapa vaati harjoittajiltaan työtä suunnattoman paljon. Ei tiedetty, missä mahdollisissa paikoissa oli tuntemattomia kirjoja ja tutkimattomia asiapapereita. Täydellisen kuvan saamiseksi menneistä vaiheista olisi pitänyt tutkia kaikki kirjastot, joista ehkä löytyisi haettuja kirjoja, kaikkien virastojen vanhat arkistot, lukemattomien talojen vinnit ja aitat, joihin oli joutavana romuna heitetty vanhoja kirjoja ja papereita.

Oivaltaen suuren merkityksen, mikä vanhoilla kirjoilla ja käsikirjoituksilla on historiantutkimukselle, ymmärrämme hyvin Porthanin innon koota kaikkea sellaista. Kokoilutyöhön hän lienee saanut kehotuksia jo nuorena ylioppilaana, jolloin hän tuli piispa Mennanderin tuttavuuteen. Piispa oli koonnut kansanrunoja, vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja muinaisjäännöksiä ja kehotti nuorempia samallaiseen työhön. Ja kuten olemme nähneet, tässä työssä Porthan olikin hyvin uuttera. Häntä auttoivat monet muut tieteen ystävät. Paitsi kotimaasta saatiin kirjoja ja erilaisia asiapapereita ulkomailta, Ruotsista, jopa Italiasta asti. Vatikaanista, paavin asunnosta Roomasta, saatiin paljon bullia eli paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Ruotsin ja siis myös Suomen katolisen ajan elämään. Matkustipa Porthan vartavasten Tukholmaan tutkimaan sikäläisiä kirjastoja ja niiden aarteita. Sieltä hän löysikin Turun tuomiokirkon »mustan kirjan». Kun tätä ei voitu antaa kirjastosta pois, tuli Porthanin toimittaa siitä jäljennös itselleen. Tähän »mustaan kirjaan» oli vuosisatain kuluessa kirjoitettu muistiin Suomen katolisen kirkon tapahtumia, joten se sisältää erinomaisen tietovaraston maamme oloista keski-ajalla. Sen avulla voi Porthan oikaista monta siihen asti vallinnutta väärinkäsitystä ja lisätä monta unhoon jäänyttä seikkaa.

Keräämiensä lähteitten nojalla julkaisi Porthan sitten lukemattomia pienempiä ja suurempia Suomen ja osaksi myöskin Ruotsin historiaa käsitteleviä kirjoituksia. Yhtenäistä, järjestettyä Suomen historiaa hän ei ehtinyt kokoon panna ainesvaraston suunnattoman runsauden vuoksi, ja myöskin siksi, ettei sellaista historiantutkimusta ennen Suomessa oltu harjoitettu. Etukäteen hän ei tietänyt, minkä arvoisia lähdekirjat olivat. Kaikki oli hänen tarkasti läpikäytävä. Eri lähteistä saadut tiedot oli toisiinsa verrattava ja tarkistettava. Lähteitten tutkiminen täten ja julkaiseminen sellaisenaan vaati jo tavattomasti työtä ja aikaa.

Suurin ja tärkein Porthanin historiallisista julkaisuista on Paavali Juustenin piispainkronikka, jonka hän varusti selityksillä ja sadoilla historiallisilla todisteilla. Kuten muistamme, oli Juusten Viipurin piispa ja Agricolan aikalainen. Hän kirjoitti luettelon Suomen piispoista alkaen kristinuskon maahan tuomisesta ja päättyen omaan aikaansa — alkuosa kirjasta oli olemassa ennen Juustenia, se oli vähitellen syntynyt vuosisatain kuluessa. Lyhyesti siinä kerrottiin joka piispan toimista, kirkon elämästä ja kulloinkin sattuneista merkillisimmistä tapahtumista. Se oli tavallaan Suomen ensimäinen historia. Nyt Porthan ryhtyi tätä kirjaa uudelleen julkaisemaan. Siinä olevia tietoja tarkistaessaan ja kunkin piispan ajan lisäselityksillä valaistessaan hänelle oli verrattomaksi avuksi jo mainittu Turun tuomiokirkon musta kirja. Piispainkronikan kirjoittajat, Juusten niiden mukana, olivat menetelleet muiden aikansa historioitsijain tavoin. He esittivät kaikki tapahtumat siten, kuin luulivat niiden tapahtuneen, ottamatta tarkemmin selvää, oliko asia niin vai ei. Mustaan kirjaan oli aikoinaan kopioitu kaikki Turun tuomiokapituliin tulleet ja sieltä lähetetyt kirjeet ja asiakirjat. Ja ne antoivat erittäin selvän kuvan aikansa elämästä. Tämän mukaan Porthan korjaili Juustenin kronikkaa. Aina hän ei voinut päättää, mikä esitetyistä tiedonannoista oli oikea, tai olivatko kaikki vääriä. Silloin hän esitti nämä eri tiedot, mainiten mitä perustuksia milläkin väitteellä on tukena, mutta jättää lopullisesti ratkaisematta, kuinka asia todellisuudessa oli. Näin tunnontarkasti läpikäyden koko teoksen hän julkaisi sen 56 väitöskirjana, laskien siten tukevan perustan Suomen keski-ajan historian tuntemiselle.

[Tässä on ohimennen selitettävä, mikä väitöskirja on.

Kun meidän päivinämme tahdotaan yliopistossa saada tohtorin arvo, on ensin suoritettava kandidaatti- (maisteri-) ja lisensiaattitutkinto. Sen jälkeen on asianomaisen kirjoitettava omintakeinen laajempi tieteellinen tutkimus l. väitöskirja jostain aineesta ja painatettava se omalla kustannuksellaan. Tämä tutkimus esitetään sitten julkisesti yliopistolla n.s. väitöstilaisuudessa. Etukäteen on joku tämän alan tuntija saanut tutustua teokseen ja väitöstilaisuudessa hän tekee muistutuksia siinä mahdollisesti olevista virheistä tai epätyydyttävästä aineen käsittelytavasta, esiintyy vastaväittäjänä. Kirjoittaja saa puolustaa teostaan parhaan vointinsa mukaan. Kuulijoillakin on oikeus ottaa osaa tähän keskusteluun. Joskus tällöin saattaa syntyä vilkas väittely, jossa kummaltakin puolelta käydään kovakouraisesti kiinni vastapuolen mielipiteisiin.

Porthanin aikoina oli maisterin tutkintoa varten kirjoitettava kaksi väitöskirjaa latinankielellä ja samalla kielellä niitä julkisesti puolustettava. Ylioppilaat, joilla latinankieli ei läheskään aina ollut hallussaan täydellisesti, vihasivat ja pelkäsivät väittäjäisiä, mutta kun niitä ei voinut kiertää, täytyi väitellä. Kun siihen aikaan oli sangen vaikea kustantaa kirjoja niiden — varsinkin tieteellisten — pienen menekin vuoksi, tuli vähitellen tavaksi, että professorit julkaisivat omien tutkimustensa tulokset ylioppilaiden väitöskirjoissa. Tiedemiehet joko itse suorastaan kirjoittivatkin nämä väitöskirjat, tahi antoivat ylioppilaiden ne kirjoittaa ja itse sitten korjasivat kirjoitukset. Kirjan alkuun vain pantiin joku lyhyt lauselma, jota ylioppilas sai väittäjäisissä puolustaa. Kun ylioppilaiden oli nämä väitöskirjat omalla kustannuksellaan painatettava, saatiin siten julaistuksi arvokkaita tieteellisiä tutkimuksia, jotka muuten olisivat jääneet tutkijansa salaisuudeksi tai olisivat ehkä jälkimaailmallekin säilyneet vain hänen käsikirjoituksissaan. Tällä menettelytavalla oli vielä sekin etu, että hyvä opettaja saattoi innostaa oppilaitaan siihen tieteelliseen työhön, jota hän itse tällä tavalla harjoitti.

Näin, tällaisina väitöskirjoina julkaisi Porthan suurimman osan tutkimustensa tuloksista.]

Piispainkronikka on ollut myöhemmille tutkijoille verrattomana lähteenä. Nuorempien tutkijain järjesteltäväksi lähdekokoelmaksi Porthan sen aikoikin. Sangen paljon on hän sen lisäksi julaissut muita lähteitä väitöskirjoina sekä Turussa ilmestyneen sanomalehden kautta.

Suomenkielen tutkija.

Etevinten ulkolaisten tutkijain tavalla huomasi Porthan, että kansojen menneistä vaiheista voi saada selvää multain teitä kuin kirjoitettuja lähteitä käyttämällä. Eikä kirjoituksia kaikkein vanhimmilta ajoilta laisinkaan ole olemassakaan. Silloin täytyi turvautua muihin keinoihin. Eri kansoilla saattoi olla samallaisia tapoja, heidän pakanuuden aikuiset uskonnolliset käsityksensä voivat olla yhdenmukaiset, yhtäläisyyttä saattoi havaita myöskin heidän käyttämissään tarvekaluissa, ajoneuvoissa, vaatetuksessa j.n.e. Nämä seikat olivat todisteina siitä, että nämä kansat olivat jollain tavalla toisilleen sukua, niin että ne olivat kenties muinoin olleet naapureina, läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, joten yhdenmukaisuutta heidän elämässään ja tavoissaan syntyi. Ja verrattomana lähteenä kansojen kaukaisinta historiaa tutkittaessa on kieli.

Jos suomenkielestä poisti kaikki sanat, jotka oli ruotsalaisilta lainattu, jäivät jälelle sanat, jotka suomalaiset tunsivat ja joita he käyttivät jo pakanuuden aikana. Ruotsalaisia sanoja oppivat suomalaiset suuremmassa määrässä tuntemaan vasta sen jälkeen kuin ruotsalaiset tulivat tänne tuomaan kristinoppia ja valloittamaan maata, sekä kun heitä sittemmin siirtyi rannikkoseuduille vakinaisiksi asukkaiksi ja virkamiehiksi ympäri maan. Kun tutkittiin pakanuuden aikuisia sanoja, nähtiin, mitä viljelystapoja, työkaluja, ajoneuvoja suomalaiset silloin käyttivät, minkälainen oli heidän yhteiskunnallinen sekä perhe-elämänsä j.n.e.

Niinpä Porthan päätteli, ettei suomalaisilla tähän maahan tullessaan ollut lujaa valtiojärjestystä, ei kaupunkeja, ei monellaisia virkamiehiä. Että kaupunkeja syntyi vasta ruotsalaisten maahan tulon jälkeen, sitä todistivat sanat, joilla nimitettiin kaupunkia, sen osia ja siellä tavattavia ihmisiä, ja jotka oli ruotsinkielestä suoraan otettu kaupunki, ruotsin köping: markkinat ruots. marknad, katu, tori y.m. Suomalaiset elivät savupirteissä, viljelivät ohraa ja nisua, kävivät metsästelemässä ja sotaretkillä aseinaan nuija, keihäs, jousi ja miekka, pistäytyivätpä meren rannalla asuvat joskus ryöstöretkillä vieraille maille, Porthan sai siten suomalaisten vanhemmasta historiasta koko lailla toisen kuvan kuin hänen edeltäjänsä.

Porthan oli koonnut itselleen tietoja Suomen eri murteista. Hän aikoi toimittaa suomen kieliopin ja oli siksi tutustunut murteisiin, joita puhuttiin Suomen ulkopuolella, Inkerissä, Aunuksessa, Virossa. Aikoipa hän valmistaa suuren suomalaisen sanakirjan, jossa osottaisi, mitkä sanat ovat alkuperäisiä suomalaisia, mitkä muista kielistä lainattuja. Hän tunsi suomen kaukaisempiakin sukukieliä, lappia ja unkaria. Kuinka laajaksi hän tutkimuksensa suunnitteli, osottaa se, että hän oli hankkinut itselleen sanaluetteloja mordvan, vogulin ja ostjakin kielistä ja mainitsee, että suomenkielen sukulaisuussuhteiden täydelleen selville saamiseksi pitäisi tutkia myöskin samojeedien, turkin ja mongoolien kielet. Vertailuja oli hän tehnyt suomen ja venäjän, gootin ja liettualais-lättiläisten kielten välillä.

Vaikka Porthan ei ehtinytkään toteuttaa kaikkia näitä laajoja suunnitelmia, osotti hän kuitenkin uran, jolle suomenkielentutkimuksen tuli suuntautua. Hän oli kielitutkimuksillaan voinut suuressa määrässä valaista Suomen vanhinta historiaa. Paitsi sitä että hän antoi kuvauksen suomalaisten pakanuuden-aikuisesta elämästä, hän lausui käsityksenään, että suomalaiset ennen tähän maahan tuloa asuivat Venäjällä Kaspianmereltä Suomenlahden rannoille asti ulottuvalla alueella. Asuuhan näillä mailla vieläkin suomalaisten sukua olevia kansanryhmiä. Venäjältä tulivat esi-isämme Suomeen paljoa myöhemmin kuin siihen asti yleensä oli otaksuttu ja valtasivat täällä aluksi meren rannat, karkottaen tieltään lappalaiset.

Kansanrunojen kerääjänä ja tutkijana.

Porthanin suuri kokoomis- ja tutkimisinto ulottui kansanrunoihinkin. Ohimennen on tullut jo mainituksi Jusleniuksen harrastuksesta kansanrunoihin. Porthanin aikoina olivat sangen monet keränneet kansanrunoja. Liikkuessaan pitäjäläistensä luona, tulivat papit usein näkemään, että kansa taisi omituisia runoja, lauluja ja loitsuja. Luonnollisesti monesti sellaisesta kansaa nuhdeltiin, sillä olihan se merkki vanhasta, yhä vielä levinneestä pakanuudesta ja taikuudesta. Mutta jotkut papit ja virkamiehet sekä oppineet, jotka liikkuivat kansan parissa virkamatkoilla tai sen elämään tutustumassa ja sitä valistamassa, älysivät, että runot sisälsivät muutakin kuin taikauskoa. Runot olivat kauniita, sananlaskut erittäin sattuvia. Suomenkieli, jota monet niin halveksivat, soi näissä runoissa kauniisti, milloin iloisena helisten, milloin synkkänä pauhaten, aina taipuisana ilmaisemaan kaikkia mielentiloja. Tämä runojen kauneus, sananlaskujen syvämietteisyys, arvoitusten sukkeluus todisti korkeiksi kansan henkiset kyvyt, lämmitti ja innosti niihin tutustuneita ja sai monen oppineen herran, papin, virkamiehen ja yliopiston opettajan huvikseen keräämään niitä. Jo lapsena lienee Porthan kuullut runoja synnyinseuduillaan, samoin myöhemmin käydessään tervehtimässä sairasta isäänsä. Innostuttuaan sittemmin enemmän suomalaisuuden asialle hän rupesi runoja keräämään. Sitä varten hän itse matkusti jonkun verran. Laulajat eivät kuitenkaan tahtoneet tietojaan vieraalle ilman muuta ladella. He pelkäsivät osaksi joutuvansa niistä edesvastuuseen, osaksi että taiat menettäisivät voimansa, kun niitä syyttä rupeaisi laulamaan. Ja visusti he vaikenivat, jos huomasivat, että heidän esityksiään ruvettiin panemaan paperille. Humalaisina ollessaan he vasta päästivät kielensä irralleen ja pelkäämättä lauloivat kaikki varastonsa. Enemmän runoja Porthan lie saanut kokoon siten, että hän kirjoitti maaseudun papeille, kenellä vaan arveli runoja olevan, ja pyysi niitä itselleen.

Väitöskirjoina hän julkaisi tutkimuksensa Suomalaisesta runoudesta, jonka hän toimitti eri tahoilta saamiensa tietojen mukaan. Tämä tutkimus oli tavallaan lähellä hänen varsinaista työtään yliopistossa, jossa hänen tuli selitellä lakeja, joita latinankielinen runous noudatti. Samalla tavalla tuli nyt tutkituksi suomalainen kansanrunous. Muodostelemiaan sääntöjä hän valaisee lukuisilla esimerkeillä kansanrunoista, joista muutamat hänen käsissään paisuivat hyvin pitkiksi. Hän oli nim. yhdistellyt eri paikoista tavatuista, samaa aihetta käsittelevistä, mutta hiukan eri tavalla lauletuista runoista, n.s. toisinnoista, parhaita säkeitä yhtenäisiksi runoiksi. Tähän menettelyyn hänelle antoi aihetta luulo, että runot alkuisin muodostivat täydellisiä, yhdenjaksoisia esityksiä, mutta ihmiset, jotka niitä lauloivat, olivat ne huonosti oppineet, ja niistä kukin lauloi mitä muisti. Hänen tehtävänsä oli nyt näistä hajanaisista runoista koota ja uudelleen muodostaa alkuperäisiä. Näin hän siis jo oli tavallaan sillä tiellä, joka vei Lönnrotin Kalevalan kokoonpanoon.

Tutkimus »Suomalaisesta runoudesta oli julaistu etupäässä ohjeeksi niille, jotka harrastivat runoilemista suomeksi. Oli tapana ristiäisissä, häissä, hautajaisissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa juhlallistuttaa tapaus runolla. Milloin suomeksi kirjoitettiin, käytettiin kansanrunoissa tavattavaa vanhaa suomalaista runomittaa, vaikka usein hyvin virheellisesti.

Porthanille kansanrunot olivat lähteenä historiallisillekin tutkimuksille. Varsin selvänä kuvastui loitsuissa ja muissa runoissa muinaisten suomalaisten uskonnollinen elämä, heidän käsityksensä jumalista ja henkiolennoista. Tätä asiaa käsittelevät kokoelmansa hän luovutti erään toisen miehen käytettäväksi, joka kirjoitti väitöskirjan »Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta». Väitöskirjalla Suomalaisten noituuden luonteesta koettaa Porthan osottaa, että monet mahdottomat tarut, joita kansa tosina kertoi, ja joihin sivistyneetkin uskoivat, olivat tänne kulkeutuneet katolisena aikana munkkien mukana toisista maista. Suomalaisia oli turhaa syyttää noituudesta ja taikuudesta enemmän kuin muitakaan kansoja. Taikauskoon ja taikuuteen nähden Porthan oli erittäin valistuneella kannalla. Ihmisten tietomäärän lisääntyminen oli omiaan vähentämään taikauskoa, oli hänen käsityksensä. Kirjoittipa hän asiasta kirjasen Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen.

Porthan opettajana. Suhde ylioppilaisiin.

Porthan oli koko sydämellään antautunut työhönsä. Paitsi virallisia luentoja yliopistolla, hän piti monen monista aineista luentoja kotonaan. Tieteelle ja ylioppilaille hän voikin uhrata koko elämänsä. Ei edes perhe häntä millään tavalla näistä toimista vetänyt pois, sillä hän oli vanhapoika. Kerran hän tosin oli mennyt kihloihin, mutta kun hänen morsiamensa kuoli, ei hän uudelleen sellaisiin hommiin ryhtynyt. Ylioppilaat olivat hänen luonaan melkein kuin kotonaan. Muutamia heistä aina asui hänen luonaan ja heidän lukujaan ja edistymistään hän tarkasti seurasi ja ohjasi.

Puhuipa Porthan mistä aineesta tahansa, aina hänellä oli runsaasti kuulijoita. Hänen luentonsa olivat niin havainnollisia, niin täynnä esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä, niin mielenkiintoisia, etteivät ylioppilaat malttaneet niiltä pois jäädä. Siellä juurtui heihin sama tarkkuus, jota Porthan tutkimuksissaan ja arvosteluissaan käytti. Hajaantuessaan yliopistosta erilaisiin virkatoimiin veivät he mukanaan sen rakkauden kotimaahan ja omaan kansaan, joka elähytti heidän suurta opettajaansa. Ja he tahtoivat kukin kohdaltaan olla mukana työssä kansan valistamiseksi, sen elämänehtojen parantamiseksi, sen orastavan sivistyksen vaalimiseksi.

Porthanin opetus ei tarkottanut ainoastaan hänen oppilastensa tietojen kartuttamista aineissa, joiden opettaminen kuului hänen velvollisuuksiinsa. Hän tahtoi antaa heille neuvoja ja ohjeita mahdollisimman moniin tilanteisiin elämän varrella. Kun suurin osa hänen oppilaitaan oli papiksi aikovia, selitti hän heille, kuinka saarnoja oli valmistettava, kuinka ne oli esitettävä, miten sanat lausuttava j.n.e. Tavallinen saarnojen vika siihen aikaan oli se, että ne kieleltään olivat kovin ruotsinvoittoisia, kun papit osasivat huonosti suomea — onhan meidänkin päivinämme vielä muutamissa supisuomalaisissa seuduissa pappeja, joiden kotikielenä on ruotsi, ja jotka siksi saarnoissaan käyttävät huonoa suomenkieltä. Porthanin opetus oli tässäkin suhteessa perinpohjaista. Asiasta hän julkaisi väitöskirjan Vähäinen suomalaisten saarnain historia. Siinä hän lausuu m. m.: »Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää puoliruotsalaisen puheensa, talonpojat sen silti käsittävät.»

Hänen opetuksensa käytännöllisyydestä mainittakoon toisena esimerkkinä, että hän neuvoi, kuinka kirjeitä oli kirjoitettava, kuinka leveäksi oli jätettävä paperin tyhjä yläreuna, mihin kohtaan oli merkittävä päivämäärä ja kuinka oli puhuteltava henkilöä, jolle kirjoitettiin. Siihen aikaan tämä oli tärkeää, sillä ei ollut sanomalehtiä, ei ollut puhelinta, ei ollut rautateitä, joten voitiin matkustaa hyvin vähän, kirjeellisesti olivat ihmiset sangen paljon tekemisissä toistensa kanssa.

Ylioppilaiden menestymisessä askartelivat Porthanin ajatukset useimmiten. Uutterasti hän korjasi heidän kirjoituksiaan ja osotti aiheita, joita kirjoituksissa voi käytellä. Hän tavallisimmin oli ylioppilaiden kirjoitusten puolustajana väitöstilaisuuksissa. Maisterinvihkijäisten lähestyessä varsinkin hänen työtaakkansa kasvoi. Jokainen tahtoi valmistua vihkijäisiin ja silloin kysyttiin professorin avuliaisuutta. Porthan itse kertoo, että hänen silloin täytyi tavattoman ahkerasti väitellä, »ja vielä kaikesta, mitä voi tietää. Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi kovaa jättää nuorukaiset, jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa». Vaikka vanhuus häntä alkoi vaivata, vaikka hän joskus oli aivan sairas, ei hän silloinkaan voinut olla auttamatta ylioppilaita. Työtä hän ei voinut jättää, vaikka toisetkin häntä siihen kehoittivat. Eräälle ystävälleen, joka surkuttelee häntä monien töitten tähden, hän vastaa, ettei työ häntä paljon rasita, että siihenkin tottuu ja jatkaa: »Schalberg, joka ei tee mitään, ei silti ole terve. Useimmat toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi, niin etteivät ne sielua paljon kysy. Väitöskirjojani tulee minun kuitenkin vähentää. Mutta kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko, kuinka vaikeata poikain on saada praesestä» (s. o. opastajaa väitöskirjan teossa ja puolustajaa väitöstilaisuudessa). »Poikiaan» auttaessa Porthan ei väsynyt.

Tuttavallisesti hän seurusteli ylioppilaiden kanssa. Osakuntalaisensa hän tunsi kaikki. Hän neuvoi ja ohjaili heitä kuin omia poikiaan. Auttoipa rahallakin tarvittaessa. Monet hänen luonaan asuneista muistelivat kaipauksella tätä aikaa kiittäen hyvää opettajaansa. Useista hänen oppilaistaan tuli sangen eteviä työntekijöitä eri aloille. Heidän kauttaan hänen tavaton oppineisuutensa, hänen laajat tietonsa ja hänen erinomainen opettajataitonsa, jolla hän innosti oppilaitaan, tulivat pitkiksi ajoiksi hyödyttämään isänmaata.

Yhteiskunnallinen toimihenkilö.

Porthan ei ollut ainoastaan tiedemies. Hän otti osaa myöskin yhteiskunnalliseen elämään.

Porthanin miehuuden aikaa kutsutaan historiassa »valistuksen ajaksi». Oppineet ihmiset tekivät voitavansa valistaakseen kansaa. He näkivät maaseudulla liikkuessaan, miten talonpoikain maanviljelys oli huonoa, kuinka heidän asuntonsa ja muut suojansa olivat huonosti rakennettuja, kuinka ihmisiä laumottain kuoli kulkutauteihin, mitenkä laiskuus ja juoppous tekivät ihmisistä köyhiä ja kurjia ja kuinka taikausko saattoi heidät naurettaviksi. Mutta kun tämä kansa oli useille oppineille läheinen, kun suurin osa papistosta ja paljon muistakin oppineista oli kansan keskuudesta lähtöisin, kun sen kieli oli heidän äidinkielensä, sen tavat heille tuttuja, tahtoivat he jotain tehdä kansan hyväksi. Tietoa, oppia, valistusta oli kansalle annettava. Sille oli neuvottava parempia viljelystapoja, se oli saatava pitämään parempaa huolta terveydestään, se oli saatava luopumaan taikauskostaan, laiskuudestaan, kaikista pahoista tavoistaan. Ei olisi ihmisillä silloin puutetta, ei onnettomuutta.

Mutta ennen kuin papit, lääkärit ja muut virkamiehet pystyisivät kansaa oikealla tavalla valistamaan, oli heidän itsensä saatava paljon oppia, tuli tarkoin tutustua kansan elämään, sen ajatustapoihin. Sitä varten perusti Porthan ystäviensä kanssa Turkuun »Aurora»- [= »Aamurusko»-] seuran. Siihen liittyi yliopiston opettajia, upseereja, hienoa Turun väkeä, pappeja ja aatelisia kauempaa maaseudultakin. Seurassa tuli sen jäsenten tottua hienoon käytökseen, siellä luettiin ääneen kynäniekkain sepittämiä runoja ja kertomuksia. Tämän seuran piti muodostua kaikkien hyvien ja henkevien harrastusten keskustaksi. Ohjelmaan kuului myöskin Suomen historian, maantiedon, kansanrunojen, elinkeinojen sekä tapojen tutkiminen ja selostaminen. Varsinkin tämä isänmaallinen puoli oli omiaan kasvattamaan seuran jäseniä valistustyöhön ja siksi se oli Porthanin sydämellä.

V. 1771 seura rupesi julkaisemaan omaa lehteä, jolle annettiin nimeksi »Erään turkulaisen seuran toimittamia sanomia» (Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo). Se oli ruotsinkielinen. Kuinka se olisi voinutkaan olla suomalainen! Sillä sen tarkoitus oli juuri puhua sivistyneelle yleisölle, ja sivistynyt yleisö oli siihen aikaan ruotsalaistuneempi kuin koskaan ennen. Tälle maan sivistyneelle väestön osalle siinä tarjottiin henkistä ravintoa huvittavilla kirjoituksilla ja mietteillä, siinä selosteltiin tapahtumia muualta maailmasta ja sen avulla koetettiin tutustuttaa sivistyneitä oman maan kansaan, luontoon ja historiaan. Lehdessä julkaisi Porthan monia historiallisia tutkimuksiaan ja asiakirjoja. Kun tämä tieteellinen puoli rupesi lukijain mielestä saamaan kovin paljon tilaa lehdessä, kyllästyivät he siihen pian. Sellainen isänmaallisuus oli heistä liian ikävää. He odottivat lehdeltä enemmän hauskoja kaunokirjallisia pätkiä. Mutta kun Porthan arvosteli sellaisia, samoin kuin seuralle jätettyjä tieteellisiä kirjoituksia, kovin ankarasti, korjaillen niitä mielensä ja makunsa mukaan, loukkaantuivat monet kynäniekat ja lakkasivat lähettämästä sepustuksiaan. Näin jäi toimitus melkein kokonaan Porthanin niskoille.

Seuran kokouksiin rupesi samoin osanotto laimenemaan. Sen ohjelma oli liian kuivaa ja tieteellistä iloista seuraa etsiville. Kun sitten Porthan meni opintomatkalle ulkomaille, kuoli sekä seura että lehti. Myöhemmin Porthan rupesi uudelleen julkaisemaan lehteä kirjoittaen siihen itse Ja pyytäen muilta omaa maata koskevia maantieteellisiä ja historiallisia kuvauksia.

Suomen maantieteestä olivat käsitykset niihin aikoihin hyvin hämärät. Porthan koetti luoda valoa siihenkin. Hän matkusteli paljon. Melkein joka kesä hän oli matkalla jollain suunnalla. Rautateitä ei ollut. Hevosella täytyi kulkea, milloin ei vesiteitä voinut käyttää, vaikka olisi ollut mentävä maan laidasta toiseen. Turun lehteen hän kirjoitti näkemiään ja kokemiaan sekä laati erääseen Ruotsissa ilmestyneeseen maantieteeseen Suomea koskevan osan.

Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elinkeinoihin eri seuduilla. Siksi hän voi terveesti ja terävästi arvostella ja suunnitella toimenpiteitä, joihin ryhdyttiin maan taloudellisen tilan nostamiseksi. Kirjoittipa hän lehteensä »Mietteitä Suomen viljelemisestä», niin kaukana kuin tämä aine olikin latinankielen opettajan tehtävistä. Siihen aikaan oli hankkeilla koskenperkaustöitä, ja mietteissään hän lausuu järkeviä ajatuksia siitä, miten työ olisi suoritettava. Kun 1797 perustettiin Suomen Talousseura, tuli Porthan siihen jäseneksi, olipa vähän aikaa sen puheenjohtajanakin. Kuinka uudenaikaisia hänen taloudelliset mielipiteensä olivat, näemme m.m. siitä, että hän suositteli käytettäväksi kotimaista kahvia, jota piti valmistaa perunoista. Käytännöllistä taloudellista kykyään hän sai osottaa yliopiston maatilojen hoidosta huolehtimalla. Hänen kerrotaan hyvin katsoneen alustalaistenkin etuja, ettei heitä liiaksi rasitettu.

Työteliäisyys.

Ihmettelemme, mitenkä Porthan kaikkeen tähän ehti. Minkä verran työtä hänellä säännöllisissä oloissa oli, siitä kertoo hän itse: »Minä luennoin julkisia luentojani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilaiden kirjoituksia samoina päivinä klo 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ennättävän. Tarvitsemme sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan pois muodista) sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä.» Kun hänellä tämän lisäksi oli pari kertaa yliopiston rehtorin toimi, tutkinnot, väitöstilaisuudet, kun hän kerran viikossa luki ylioppilaille ulkomailta tilaamiaan sanomalehtiä pitääkseen heitä aikansa tasalla, ja kun hänellä oli sangen monia yhteiskunnallisia toimia, ei joutenoloon aikaa jäänyt. Mutta vain tämä äärimmäinen ahkeruus ja tavaton työkyky selittävät meille, kuinka yksi ihminen ehti niin paljon aikaan saada.

* * * * *

Porthan ei ole kirjoittanut mitään suomeksi. Latina oli yliopiston kieli. Latina oli kansainvälinen oppineiden kieli, se kieli, jolla tieteelliset kirjoitukset kaikki laadittiin. Niinpä ovat Porthaninkin kilvoitukset pääasiassa latinankielisiä. Ruotsia hän käytti kirjoittaessaan sanomalehteensä. Sillä kielellä hän niinikään kirjoitti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksiin ja muutamia juhlarunoja maisterinvihkijäisiin.

Vaikka Porthan ei olekaan kirjoittanut mitään suomeksi, varsinaisella äidinkielellään, oli hänen työnsä silti kauttaaltaan työtä myöskin Suomen suomalaisen sivistyksen hyväksi. Ollessaan yliopiston opettajana hän valmisti tehtäviinsä pappeja, opettajia ja virkamiehiä, jotka tulivat suurelta osaltaan työskentelemään suomalaisen kansan keskuudessa. Siksipä hän erikoisesti kehoittaa papiksi aikovia tutustumaan kansan rikkaaseen kieleen ja sen tapoihin voidakseen sitä oikein neuvoa ja opettaa. Suomalaiseen rahvaaseen hän tahtoi tutustuttaa sivistyneitä Aurora-seuran ja Turun sanomien kautta. Itse hän keräsi kansanrunoja ja koetti siihen innostaa toisiakin. Suomenkielen ja kansanrunojen lakeja hän koetti tutkia ja selvitellä ja niiden nojalla luoda valoa suomalaisten pakanalliseen uskontoon ja menneisiin vaiheisiin. Kuvaamalla maantiedettämme hän tahtoi ulkomaalaisillekin antaa oikean käsityksen isänmaastaan. Ja hänen yhteiskunnallisten puuhiensa tulokset koituivat nekin koko kansamme hyväksi.

Mutta historiantutkimuksillaan hän on suurimmat tulokset saavuttanut. Rakkaus tähän maahan ja kansaan häntä työssään innosti, se hänelle antoi voimaa yhtämittaiseen ahkeroimiseen. Tämä rakkaus ei kuitenkaan häntä vienyt liioitteluihin, ei turhiin ylistelyihin, jotka Jusleniuksen kauniilta kuvitelmilta riistävät tieteellisen arvon. Porthan tahtoi pysyä totuudessa. Mitä hän väitti, sen tuli olla selvästi todistetun. Mitä hän ei varmasti tietänyt, sen hän myöskin tunnusti epävarmaksi. Hän ei antanut minkään, ei edes suuren rakkautensa, houkutella itseään tekemään epävarmoja päätelmiä kansansa menneisyydestä. Siksi hän on voinut rakentaa Suomen historialle pohjan, joka yleensä on pitänyt paikkansa, hän on osottanut tien, jota toisten, nuorempien tutkijain tuli kulkea. Hänen aukaisemaansa latua ovatkin sitten monet kulkeneet askel askeleelta tunkeutuen yhä kauemmas menneisyyteen ja luoden valoa sen hämärään. Hänen työnsä, joka sellaisenaan on jättiläisen työ, joka sellaisenaan antaa hänelle Suomen historian isän nimen, tulee vielä suuremmaksi juuri sen kautta, että se on samaan työhön innostanut lukemattomia muita. Vielä suurempi oli hänen persoonallinen vaikutuksensa aikalaisiinsa, ylioppilaspolveen. Tätä vaikutusta kuvaavat parhaiten sanat, jotka kirjoitettiin kohta Porthanin kuoltua:

»Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka istumme (yliopiston) konsistorien pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään.»

UNO CYGNAEUS

Suomen kansakoulun isä.

Hevonen juoksee hiljalleen. Kulkunen kilisee ja reki vierii liukkaasti. On ajettu toista penikulmaa näkemättä yhtäkään asumusta. Metsää on tien kahden puolen yhä, milloin pitkiä petäjiä kasvavaa, milloin matalaksi ja raiskatuksi alenevaa. Näin ajaessamme aukenee yhtäkkiä eteemme lumipeittoisia niittyjä ja peltoja. Olemme tulleet pieneen, pitäjän laidassa olevaan kylään. Pienet talot ja mökit ovat hajallaan siellä täällä. Aivan tien vierellä on vasta rakennettu, suuri ja uhkea koulutalo. Lähes penikulman matka oli ennen ollut koululle. Monen oli silloin ollut pakko jättää koulunsa kesken. Toiset eivät olleet päässeet alkamaankaan. Nyt oli saatu koulu, oikea kansakoulu omaan kylään. Työtä se oli vaatinut, puuhaa ja uhrauksia. Mutta sitä suurempia toiveita kylän väki oli siihen kiinnittänyt. Heidänkin lapsensa pääsisivät samaan asemaan kuin keskipitäjäläisten. He saisivat tietoja, nousisi koko kylän elämä. Koulu oli täynnä nuorempia ja vanhempia lapsia.

Sadat pitäjät saamme kulkea, tuhannet kylät käydä, aina tavantakaa kohtaamme saman näyn: kaukaisissa syrjäkylissä uusia kouluja, keskuspaikoissa vanhoja — missä vanha ei ole saanut vielä väistyä uuden suuremman tieltä. Ei ole pitäjää, jossa ei olisi koulua. Nouseepa useiden maaseutupitäjien kansakoulujen luku moniin kymmeniin.

Aina ei ole näin ollut. Viime vuosisadan puolivälissä ei koko maassa ollut kuin joku kiinteä kansakoulu, eikä näistäkään ainoakaan sellainen kuin meillä nyt on. Ei ollut opettajaseminaareja, eikä ollut monella edes selvää käsitystä siitä, millaisen kansakoulun tulisi olla.

Kansakoulu päivänkysymykseksi.

Kansansivistyskysymykseen alettiin kuitenkin viime vuosisadan keskivaiheilla kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sanomalehtiin kirjoitettiin kansakouluasiasta ja valistuksen ystävät keskustelivat siitä. Jopa hallitus asetti komitean miettimään keinoja uskonnollisen kansansivistyksen edistämiseksi. Komitean työt kuitenkin keskeytyivät alkaneen itämaisen sodan vuoksi. Mielipiteet siitä, minkälaiseksi kansakoulu olisi saatava, eivät vielä olleet ehtineet kypsyä eivätkä vakiintua. Olihan nyt kysymys asiasta, jonka suhteen kokemukset ulkomaillakin vielä olivat sangen vähäiset.

Sittemmin asia lähti uudelle tolalle, kun keisari Aleksanteri II 1856 käski senaatin valmistamaan ehdotuksen, mitenkä kansansivistystä tarkoittavien koulujen järjestämistä maalaiskunnissa olisi autettava. Senaatti käski aluksi tuomiokapituleja antamaan asiasta lausunnon. Niiden käsitys kansansivistyslaitoksista oli hyvin vaatimaton. Ne olisivat tyytyneet parannettuun lukkarinkouluun, jonkinmoiseen kehittyneempään muotoon sitä koulua, minkä jo Gezeliukset järjestivät. Lapsissa oli vielä paljon sellaisia, jotka eivät osanneet tyydyttävästi lukea rippikouluun pyrkiessään. Heiltä olivat kenties vanhemmat kuolleet, tahi, vaikka elivätkin, eivät osanneet lukea tai lukemista opettaa. Näitä piti nyt lukkarien ruveta opettamaan lukemaan, jotta he voisivat jotenkuten seurata opetusta rippikoulussa. Uskontoa, luvunlaskua ja kirjoitusta tuli lukkarien myös opettaa kaikille lapsille. Lukkarinkoulussa piti lasten vielä harjaantua lukemansa ymmärtämään. Kaikkea tätä ajateltiin rippikoulua silmällä pitäen.

Kun tuomiokapitulien lausunnot olivat saapuneet, kehoitettiin kansansivistystä harrastavia ihmisiä lausumaan niistä arvostelunsa. Useiden toisten lausuntojen mukana jätti myös Uno Cygnaeus omansa, jonka päällekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut:

»Hajanaisia mietteitä Suomeen aiotusta kansakoulusta».

Lainaamme tähän muutamia kohtia näistä »mietteistä», nähdäksemme, mitä
Cygnaeus kansakoululta vaati, minkälaiseksi hän sen suunnitteli.

»En katso tarpeelliseksi koettaa erityisesti kumota kunnianarv. tuomiokapitulien alamaisia ehdotuksia, koska kunn. tuomiokapitulit minun mielestäni kaikki yhteisesti ovat osottaneet käsittävänsä kansakoulun tarkoituksen aivan nurjasti ja yksipuolisesti, kun näet ovat tahtoneet tehdä sen ainoastaan rippikoulun valmistavaksi laitokseksi.

Ihan päinvastoin minun mielestäni kansakoulun tarkoituksena tulee olla, että se edistämällä todellista lukutaitoa yhteiskunnan alempien luokkien keskuudessa saattaa niin sanotun huonomman kansan tilaisuuteen omistamaan itselleen yleistä kansalaissivistystä ja kehittämään niitä luonnonlahjoja ja kykyjä, jotka Herra on itsekullekin antanut — mikä tähän asti on ollut niin sanotun paremman kansan erikoisoikeutena. Jos näin käsittää kansakoulun tarkoituksen, on selvää, ettei opetus siinä saa olla ainoastaan ulkoläksyjen pänttäämistä aapiskirjasta, katkismuksesta tai jostain maantieteen tai m.s. oppikirjasta sekä kirjoittamisen ja luvunlaskun opettamista, vaan sen tulee pyrkiä opettamaan lasta etsimään ja tuntemaan Jumalaa Hänen ilmestyksestään luonnossa, historiassa ja pyhässä raamatussa. Sentähden pitää kansakoulun ensi sijassa pyrkiä opettamaan lasta lukemaan luonnontieteellisiä, raamatun- ja maailmanhistoriallisia lukukirjoja sekä pyhää raamattua. (Huom. Lukemisella ei pidä ymmärtää tavallista ajatuksetonta sanojen syytämistä, vaan siihen kuuluu välimerkkien tarkka vaarinottaminen ja oikea korostus, joka tuskin voi tapahtua, ellei se, joka lukee, ajattele ja käsitä, mitä hän lukee.)»

Ja edelleen hän on sitä mieltä, että ennenkuin mihinkään muihin puuhiin ryhdytään, olisi joitakuita asiantuntijoita lähetettävä ulkomaille tutkimaan, millä tavalla kansakoululaitos siellä on järjestetty ja minkälaisia kokemuksia siellä on saatu. Näiden kokemusten mukaan olisi perustettava seminaari keskelle maata, esim. Jyväskylään. Kun seminaari olisi toiminut 2—3 vuotta, olisi aika ryhtyä järjestämään kansakouluja. Niiden ylin valvonta olisi jätettävä erikoiselle kouluylihallitukselle eikä tuomiokapituleille tai papistolle. Kunnille olisi jätettävä vapaus perustaa itsellensä koulu tai olla ilman. »Aiotun seminaarin tulisi olla jaettuna kahteen osastoon, toinen nais-, toinen miesopettajiston valmistamista varten.» »Yhteydessä seminaarin kanssa pitäisi olla mallikoulu tyttöjä ja poikia varten.» »Opetuskielenä seminaarissa ja mallikoulussa pitäisi välttämättä suomenkielen oleman. Kansakoulunopettajia saattaa maamme verrattain vähälukuisia umpiruotsinkielisiä seurakuntia varten valmistaa samassa laitoksessa, sillä kun arvattavasti useat oppilaat puhuvat ruotsia äidinkielenään, saattavat he vaikeudetta opettaa tällä kielellä, vaikka ovatkin itse harjoittaneet opintojansa suomeksi, mutta ei päinvastoin.»

Naisille kasvattajina Cygnaeus antaa erittäin suuren arvon. »Jos on kieltämätön totuus, että lapsen ruumiillinen ja sielullinen hoito pienokaisaikana etupäässä kuuluu äidille ja että ne havainnot, mitkä lapsi kymmenenteen ikävuoteen asti vastaanottaa, jäävät syvimmin mieleen ja määräävät sen suunnan koko elämän ajaksi, niin ei myöskään saa kieltää, että, kun kysymys on kansansivistyksestä, etupäässä pitää koettaa toimia naisen sivistyksen hyväksi.»

Kansakoulua ei Cygnaeuksen mielestä saanut ajatella paikaksi, jossa annettaisiin vain tietoja. Ruumiillisesta hyvinvoinnista ja kehittymisestä siellä tuli myös huolehtia voimistelun kautta. Ohjelmaan oli otettava lisäksi käsitöitä, jotta oppilaissa kehittyisi kaikilla aloilla tarvittava kätevyys.

Näin Cygnaeus. Hallitus sai kahdeksantoista muuta lausuntoa, mutta
Cygnaeuksen suunnitelmia pidettiin parhaimpina ja täydellisimpinä.
Hänelle annettiin siitä syystä stipendi, jolla hän voi matkustaa
ulkomaille tutkimaan sikäläisiä kansakouluoloja. Toisin sanoen
Cygnaeuksen ehdotuksia ruvettiin heti käytännössä toteuttamaan.

* * * * *

Kuka oli tämä Cygnaeus, joka oli niin paljon miettinyt kansakoulukysymystä, joka kykeni niin perinpohjaisen ehdotuksen kansakouluasiassa tekemään? Kuinka hän oli tullut niin paljon tutkineeksi kasvatuskysymyksiä ja tullut niissä tuloksiin, jotka osalta vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, osalta vasta aivan äskettäin ovat heränneet ikäänkuin uusina totuuksina suuren maailmankin kasvattajain keskuudessa?

Cygnaeuksen nuoruus ja tutustuminen kasvatusoppiin.

Uno Cygnaeus oli pappi. Jättäessään mietteensä senaattiin hän asui Pietarissa, oli siellä Marian suomalaisen kirkkokoulun johtajana, tämän kirkon ylläpitämien koulujen tarkastajana sekä Pietarin eri oppilaitoksissa olevien Suomalaisten uskonnonopettajana. Hän oli jo tällöin iäkäs mies.

Uno Cygnaeus oli lääninrahastonhoitajan poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1810. Vaikka isä kuoli pojan ollessa vasta 8 v. vanha, pääsi hän kuitenkin kouluun. Aluksi ei edistys siellä ollut kehuttava. Mutta kun hänen työhalunsa sitten heräsi, oli menestys varma. Hänen työtarmoaan kuvaavat hyvin hänen elintapansa. Talossa, jossa hän asui, pidettiin kestikievaria. Illoin siellä aina oli paljon vieraita, melua ja hälinää, niin ettei läksyjen luvusta tahtonut tulla mitään. Mutta kun hän tahtoi tehdä työtä, pani hän maata jo klo 1/2 6 seuduissa iltapäivällä voidakseen nousta ylös jo klo 1/2 1 tai 1 yöllä, jolloin talossa kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Nyt ei häntä mikään häirinnyt, ei myöskään mikään houkutellut ulos. Hän luki ja edistyi ihmeteltävän hyvin.

Suoritettuaan ylioppilastutkinnon, hän epäröi kauan, mitä ruveta lukemaan, mille alalle elämänsä suunnata. Hän kävi kuuntelemassa milloin mitäkin luentoa, päättäen vihdoin ruveta lääkäriksi. Siinä mielessä hän lueskeli muutamia vuosia. Mutta aineeseensa hän ei voinut innostua. Kun tämän lisäksi hänelle rahansaanti oli niukanpuolista lääkärin pitkää uraa varten, päätti hän muuttaa alaa ja niin Cygnaeus rupesi lukemaan jumaluusoppia. Ja papiksi hänet vihittiin 1837.

Niissä toimissa, joihin hän nyt joutui, hän oli paljon tekemisissä rahvaan kanssa. Hän tuli hyvin läheltä näkemään, miten tietämättömyys rehoitti kaikkialla. Viipurin kirkkoherran apulaisena ollessaan — se oli hänen ensimäinen virkansa — hän sai pitää rippikoulua suomalaisen seurakunnan tytöille. Siitä hän itse kertoo:

»Eräänä maanantaina sain rippikouluun vastaanottaa 160 tyttöä, jotka seuraavaksi sunnuntaiksi piti valmistettamaan H. p. ehtoolliselle laskettavaksi. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä tietänyt, mihin toimiin piti ryhtyä. Minun käsitykseni kansansivistyksestä ja rippikoulusta olivat niin ylen suuret ja epäkäytännölliset kuin suinkin saartoivat. Tämmöisellä mielialalla rupesin koettelemaan lapsien sisälukua, ja kun heidän taitonsa ei tyydyttänyt edes vähimpiäkään vaatimuksia, ryhdyin siihen keinoon, että ensimäisenä päivänä valikoitsin joukosta huonoimmat ja erotin koulusta kaikkiansa noin 100 lasta. Tämä teko herätti hämmästystä, joka ensin ilmeni nurkumisena sekä virkakumppanieni että vanhempien puolelta. Seuraavana päivänä pantiin taas pari kymmenkuntaa menemään, ja sitten alkoi varsinainen lukeminen. Alotin raamatunhistorialla, joka siihen asti ei koskaan ollut kysymykseen tullut ja siitä syystä oli lapsille -— joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — aivan uutta. Kun tiistaina ja keskiviikkona olin hirveissä tuskissa reutonut raamatunhistorian kaikkein tärkeimpäin paikkain läpi, alkoi Lutherin pienen katkismuksen kyseleminen tahi oikeammin selittäminen. Hyvin harvat lapsista osasivat tehdä selvää yhdestä ainoastakaan lauseesta, jos kohta mitä suurimmalla näppäryydellä lukea lopottivatkin kysymyksen ja vastauksen yhteen jonoon. Minun levottomuuteni ja tuskani kasvoi tunti tunnilta. Hikoilin kuin päiväläinen auringon helteessä, mutta pitkitin aamusta varhain myöhäiseen iltaan niin paksussa ilmassa, että se olisi voinut tukehduttaa koko joukkiomme. Lapset ihmettelivät sitä, ettei 'Lasten paras tavara’ (Gezeliuksen katkismus) ensinkään tullut kysymykseen, ja että luettiin ainoastaan Lutherin pientä katkismusta, jonka he jo aikoja sitten olivat lukeneet ja omasta mielestään osasivat niinkuin viisi sormeansa. Aika kului lauvantain puolipäivään, jolloin päätös oli annettava, kutka ja miten monta ripille laskettaisiin. Minä menin kirkkoherran, tohtori Ottelinin luo, ja ilmoitin hänelle arveluni ja huoleni, lopettaen sillä, etten hyvällä omallatunnolla saattanut ripille laskettaviksi esittää useampaa kuin 38 — —.»

Vaikka Cygnaeus näennäisesti esiintyi näin jyrkkänä ja kovana, oli hän syvästi myötätuntoinen vähäosaisia ja ruumiillista työtä tekeviä kohtaan. Jo pikkupoikana hän oli usein kulkenut isänsä kanssa käsityöläisten toimia katselemassa. Oli käynyt rakennuspaikoilla, pajoissa. Oli mieltynyt heidän töihinsä, oli oppinut pitämään näistä ihmisistä. Mutta sitten ylioppilasaikoina, iloisessa Helsingin elämässä, kuten hän itse kertoo, kaikki sellainen unohtui. Hänen vanha myötätuntonsa vähäosaisia kohtaan heräsi kuitenkin heti hänen jouduttuaan nyt työssään alituiseen kanssakäymiseen rahvaan kanssa. Mutta hän ei toistaiseksi keksinyt mitään keinoa auttaakseen sitä kurjuudesta ja tietämättömyydestä.

Vastaiseen opettajatoimeen Cygnaeus sai kokemusta jo ylioppilasaikanaan, jolloin hänen elatuksensa ansaitakseen tuli antaa yksityistä opetusta. Viipurissa hän oli vähän aikaa yksityisenä opettajana eräässä koulussa ja mieltyi suuresti siihen toimeen. Kokonaan opettajaksi hän ei kuitenkaan vielä päässyt siirtymään. Kohtalo vei hänet kauas pois omasta maasta, Silkan saarelle Pohjois-Amerikan läntisimmälle rannalle. Tämä osa Amerikaa, kaukainen Alaska, kuului näet siihen aikaan vielä Venäjälle ja sinne, Venäjän luterilaisten alamaisten papiksi, lähti Cygnaeus, asettuen asumaan, kuten sanottu, Sitkaan.

Siellä olostaan hän kertoo:

»Kun jokapäiväisessä seurustelussa tulin näkemään mitä erilaisimmalla sivistysasteella olevia ihmisolentoja, alhaisimmalla, melkein tykkänään eläimen kannalla olevista muutamiin yksityisiin asti, joilla oli kaikkein hienoin salonkisivistys, niin minussa heräsi se ajatus, että kasvatuksella kodista alkaen koko koulu- eli kehitysiän läpi on ääretön merkitys.» — Tätä ajatusta hän sitten yksinäisillä kävelyretkillään pohti ja yhä enemmän sijaa sai hänen mielessään kansanopetuksen suuri aate.

Tärkeimmäksi valmistuskaudeksi suureen tehtäväänsä Cygnaeukselle tuli olo Pietarissa. Oltuaan vähän aikaa ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran apulaisena hän tuli ylempänä mainittuun virkaan, suomalaisen kirkkokoulun johtajaksi. Tämä koulu oli siihen aikaan vain poikia varten. Hän puuhasi siihen lisäksi tyttökoulun, valmistavan pienten lasten koulun sekä Pietarissa oleville lukuisille suomalaisille lapsille sunnuntaikoulun.

Näissä toimissa hän tutustui tarkoin koko Suomen kansan sivistystasoon. Pietariin tulvaili väkeä Suomen kaikista osista ansiotöihin. Cygnaeus itse kertoo, että kaikenkarvaisia keinottelijoita kulki ympäri maan hankkimassa pietarilaisille käsityöläismestareille oppipoikia luvaten heille loistavaa tulevaisuutta. »Näin uskotellen houkuteltiin pian lapsia reki tahi rattaat täyteen, viekoteltiinpa usein matkarahaakin köyhiltä vanhemmilta, jotka olivat iloisia, kun heidän lapsilleen muka toimitettiin loistava tulevaisuus tai kun ainakin pääsivät heitä ruokkimasta ja vaatettamasta. Tällä tavalla Pietarin työpajat tulivat täyteen Suomen lapsia, joiden asema todellakin oli sydäntäsärkevä. Kiitettävinä poikkeuksina tosin olivat käsityöläisistä ne, jotka pitivät oppipoikiansa hyvin, vieläpä erittäin hyvin, mutta yleensä oli lapsiraukkain tila sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa kurja. Valitettavasti laahattiin tähän suurkaupunkiin sellaisiakin, jotka viskattiin suoraan paheitten luoliin ja niissä tavallisesti hukkuivat kurjuuteen.»

Tämän väestön tila oli siis kaikkea muuta kuin kehuttavaa. Sen elämää tarkastellessa täytyi taaskin huomata, mikä merkitys kasvatuksella on ihmisten elämään.

Pietarissa Cygnaeus oli kaksitoista vuotta. Sen ajan kuluessa hän ehti täydellisesti perehtyä käytännölliseen opettajatoimeen. Lisäksi hän tutustui suuriin aatteisiin, jotka ulkomailla raivasivat itselleen tietä kansansivistyksen vainiolla. Pietarissa asui eteviä saksalaisia kasvatusopin tutkijoita ja koulumiehiä. Seurustellessaan heidän kanssaan ja lukiessaan parhainta kasvatuskirjallisuutta Cygnaeus vakiintui vähitellen mielipiteissään, mitä päämääriä kansansivistystyölle pitäisi asettaa ja kuinka työ näiden päämäärien saavuttamiseksi oli käytännössä järjestettävä.

* * * * *

Kaikki nämä tiedot ja kokemukset sai Cygnaeus käyttää kansansa hyväksi, kun hänet, kuten aikaisemmin on kerrottu, kansakouluasiasta antamansa lausunnon nojalla hallituksen toimesta lähetettiin ulkomaille asioihin vielä täydellisemmin perehtymään.

Cygnaeus ulkomailla.

Ennenkuin Cygnaeus lähti ulkomaille, hän teki laveita matkoja Suomessa. Hän tahtoi ensin hankkia tietoja »paikallisista oloista joka pitäjässä, minkälainen esim. rahvaan mieliala eri paikkakunnilla on koulujen perustamiseen katsoen». Samalla hän tahtoi papiston kautta valmistaa maaperää kansakouluille suotuisaksi. Papiston tuli tehdä seurakuntalaisilleen selväksi, että koulujen hyöty tulisi olemaan niin suuri, että niiden vuoksi kannattaisi tehdä rahallisiakin uhrauksia. Että tämä valmisteleminen oli tarpeen, sen ymmärrämme kaikki. Kuinka paljon vielä nytkin saa monin paikoin tehdä työtä, ennen kuin kunnat myöntävät tarpeeksi varoja uusien koulujen perustamiseen! Ja monet yksityisen kannatuksen varassa olevat koulut kituvat surkeasti varojen puutteessa.

Ulkomaamatka suuntautui ensin Ruotsiin, jossa sikäläisten koulumiesten sanojen mukaan Cygnaeuksella ei ollut mitään opittavaa. Asiat eivät siellä siihen aikaan olleet vielä paljoa paremmalla kannalla kuin Suomessakaan. Tanskan kansakoululaitos Cygnaeuksen mielestä oli jo korkeammalla, mutta siitäkään ei voinut paljon odottaa, koska siltäkin puuttui vielä yhtenäinen johto.

Saksassa hän jo näki paljon uutta. Näki käytännössä toteutettuna aatteita, joihin hän Pietarissa oli kirjallisesti tutustunut. M.m. hän kävi Hampurin lastentarhassa, jossa valmistettiin opettajattaria muihin lastentarhoihin. Niihin hän innostui kovasti siksi, että niissä kasvatus tapahtui työn ja toiminnan kautta. Omistaen nämä Fröbel-nimisen kasvatustieteilijän ajatukset n.s. työn periaatteesta Cygnaeus sanoo kasvatuksen pääperusteita olevan, »että lapsi on pidettävä alinomaisessa toimessa. Tämän toimen tulee tapahtua leikin muodossa, niin että se lapsessa herättää riemua ja mielihyvää». Hän itse oli työteliäs, taitava käsistään ja sellaisiksi hän tahtoi lapsiakin. Itsestään hän kertoo:

»Jo nuoresta saakka minulla oli erityinen halu ja taipumus käsityöhön, varsinkin puusepän ja suutarin toimiin; sorvaamisessakin olin kauniilla alulla. Muistan m.m. kuinka jo, ennenkuin kouluunkaan tulin, olin tehnyt resoreilla varustetut nelipyöräiset rattaat, jotka herättivät paljon huomiota, samoin valanut kanuunan ja tehnyt siihen lavetit y.m. Tämä mielihaluni käsitöihin oli seurauksena siitä, että isä vainaja usein puhui yleisen kätevyyden hyödystä ja usein vei minut käsityöläisten pajoihin, kysellen ja selitellen sekä aineksista että valmistustavasta.»

Luonnollisesti hän näin ollen ihaili lastentarhoja ja suositteli niiden käyttämiä työtapoja. »Lapsille on vain harvoin annettava valmiita leikkikaluja, sen sijaan aineksia niihin. Näitä leikkikalujen aineksia — — — käyttämällä kehittyvät lapsen aistimet ja henkiset elimet, kun lapsi oppii omissa pikkutöissään antamaan näkyvää, käsinkoskettavaa muotoa mielikuvilleen ja ajatuksilleen.» — — — »Kaikki nämä erilaiset käsityöt, sovitettuina lasten ikään ja vaihdellen liikeleikkien kanssa, edistävät ruumiin- ja sielunvoimien samanaikaista kehitystä. Varsinkin ne edistävät muoto- ja kaunoaistia sekä muodostavan, keksivän kyvyn varttumista ja tekevät käden uskomattoman joustavaksi ja taipuisaksi, mitkä ominaisuudet edistyneemmällä iällä tulevat arvaamattoman hyödyllisiksi jokaiselle, mutta etenkin varsinaiselle käsityöläiselle ja teknillisellä uralla.»

Saksan kansakouluissa ja seminaareissa hän ei kuitenkaan tavannut toteutettuina näitä kasvatusihanteita. Koulujen järjestys oli kyllä erinomainen, niiden opettajat työteliäitä ja kyvykkäitä, mutta semmoisinaan hän ei voinut niitä pitää malliksi kelpaavina, koska niissä ei pidetty tarpeeksi huolta ruumiillisesta kasvatuksesta, ja koska niissä ei ollut tarkoituksenmukaisesti järjestettyä ruumiillista työtä.

Sveitsistä Cygnaeus löysi mielestänsä parhaat koulut. Olihan tämä maa voimakkainten kansansivistysvaatimusten synnyinseutu ja kokeilupaikka. Wettingenin seminaariin varsinkin hän mieltyi. Kun hän sitten järjesti Jyväskylän seminaarin, oli tämä laitos ennen muita mallina.

Ehdotuksia seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi.

Palattuaan kotimaahan ja jätettyhän senaattiin kertomuksen matkastaan Uno Cygnaeus kohta sen jälkeen sai tehtäväkseen laatia täydellisen ehdotuksen seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi. Se oli suuri työ. Suunnilleen vuoden kuluttua Cygnaeus sai sen valmiiksi. Hänen ehdotustaan tarkastamaan asetettiin taas komitea. Aluksi se asettui jyrkästi vastustamaan Cygnaeusta. Ilman tarkastusta se päätti tappaa koko ehdotuksen, johon Cygnaeus oli uhrannut niin paljon työtä ja vaivaa ja jonka hän parhaan kykynsä mukaan oli tehnyt. Komitea halusi valmistaa aivan uuden ehdotuksen. Sitä tehdessään vasta se kävi läpi Cygnaeuksen ehdotukset. Ne joutuivat sittenkin pohjaksi uudelle ehdotukselle, vaikka se tulikin olemaan monessa suhteessa poikkeava Cygnaeuksen kannasta. Cygnaeus oli ehdottanut, että kansakoulu tulisi kaikkien kansankerrosten yhteiseksi pohjakouluksi. Se ei komitean mielestä käynyt mitenkään päinsä. Kansakoulusta piti tulla vain rahvaan koulu. Ei komitea liioin ollut yhtä mieltä Cygnaeuksen kanssa käsityön arvosta kansakoulussa, ei ruumiillisen kasvatuksen tärkeydestä eikä naissuvun sivistyksen tarpeellisuudesta.

Sanomalehdissä asettuivat samoin Cygnaeusta vastaan monet etevät miehet. Niiden seikkain lisäksi, joihin nähden komitea oli eri mieltä Cygnaeuksen kanssa, koetettiin osottaa, että Cygnaeuksen ehdotusten toteuttaminen olisi tullut liian kalliiksi, ettei käynyt päinsä se, että seminaarin oppilaat asuisivat seminaarilla; että oli aivan mahdotonta sovittaa samaan seminaariin nais- ja miesoppilaita j.n.e. Syytetyinpä Cygnaeusta suorastaan harhaoppisuudesta, jota vastaan oli jyrkästi asetuttava.

Cygnaeus vastaili sanomalehtikirjoituksiin, puolustellen kantaansa. Annettiinpa hänelle tilaisuus lausua mielipiteensä komitean mietinnöstäkin. Lausunnossaan hän sanoo iloitsevansa siitä, että komitea oli niinkin paljon seurannut hänen ehdotustaan, että se niinkin monissa kohdissa oli voinut häneen yhtyä, ja puolustaa voimakkaasti ajatuksiaan kysymyksissä, joista komitea on ollut eri mieltä hänen kanssaan.

Näiden monien selvittelyjen jälkeenkään senaatti ei vielä tehnyt asiassa lopullista päätöstä, vaan jätti sen lepäämään pariksi vuodeksi, jotta yleisö ehtisi asiaan tutustua ja lausua siitä mielipiteensä.

Seminaari perustetaan.

Jotta asiassa olisi päästy johonkin alkuun, päätti senaatti väliaikaisesti avata (1863) Jyväskylään seminaarin nais- ja miesopettajien valmistamista varten. Sen johtajaksi nimitettiin Uno Cygnaeus. Hänet määrättiin myöskin kansakoulujen ylitarkastajaksi. Nyt vihdoinkin Cygnaeus pääsi käytännössä toteuttamaan suuria aikeitaan ja suunnitelmiaan, pääsi järjestämään ensimäisen seminaarimme.

Seminaarissa oli valmistettava hyviä opettajia, sillä »pääehto ja varmin vakuus kasvatukseen on opettajan persoonallisuudessa. Oivallisimmat lait, mukavimmat opetuskaavat ja opetustavat, parhaat oppikirjat eivät vielä tee koulua hyväksi; ne ovat kyllä toivottavia, jopa välttämättömiäkin apukeinoja, mutta henkeä, oikeaa voimaa ne eivät voi kouluun synnyttää».

»Kun kunnollisen kansakoulunopettajan toiminta on niin vaikuttava ja vaatimukset hänen suhteensa niin suuret, ei kansakoulunopettajan valmistuslaitos saa olla läksynlukukoulu, jossa opettajat muutamina tunteina päivästä kuulustelevat oppilaiden kotona oppimia läksyjä, vaan sen tulee olla kasvatuslaitos, jossa oppilaat esimerkin ja tavan voimalla harjoitetaan vakavaan, tosikristilliseen elämänkäsitykseen, vireään ja uutteraan työhön, laitos, jossa tuleva kansakoulunopettaja saa harjoitusta kaikissa maamiehelle tarpeellisissa askareissa ja opettajatar, pitämällä nuorempia ja vanhempia lapsia äidillisessä hoidossa, oppii luonnonmukaisella tavalla kasvattamaan ja johdattamaan niitä!»

Siinä periaatteita, joiden mukaan Cygnaeus työnsä suunnitteli. Seminaarin kurssi tuli olemaan nelivuotinen. Näin pitkä aika oli tarpeen, jotta seminaarin valmistamat opettajat olisivat toimeensa täysin pystyviä. Ohjelma oli laaja. Monen monien tietoaineiden lisäksi tulivat käsityöt pakolliseksi aineeksi; missään muualla ei sellaista ollut. Seminaarin yhteyteen perustettiin mallikansakoulu, jossa seminaarin oppilaat saivat käytännöllistä harjoitusta opettajatoimeen. Vaikka kustannukset näin suuresta laitoksesta tulivatkin olemaan suuret, ei niitä saanut pelätä. Varoja täytyi saada opettajain valmistamiseen, niitä täytyi saada kansakoululaitosta varten, sillä se tulisi kyllä nostamaan kansan taloudellistakin hyvinvointia. Cygnaeus sanoo asiasta:

»Vaikka kansamme köyhyys on useampain tekijäin aikaansaama, täytynee kuitenkin myöntää, että pääsyynä siihen on tietämättömyys, puuttuva toimeliaisuus, saamattomuus ja laiskuus, kelvoton ajan tuhlaus sekä meidän maassamme vallitseva suunnaton epäsuhde toiselta puolen ylellisen elämän ja nautinnonhimon sekä toiselta puolen työvireyden ja tuotantovoimain välillä. Näitten köyhyyteemme yhteisesti vaikuttavain tekijäin vähennykseksi on koululaitoksemme yleensä ja etenkin opettajasivistykseen nähden uuteen järjestykseen saateltava sekä varsinkin ajan- ja tarkoituksenmukaisia kansakouluja perustettava ja tämän tarkoituksen hyväksi täytyy maamme ponnistaa viimeisetkin voimansa. — — — Kaikki muut toimet yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi ovat isommaksi tahi vähemmäksi osaksi syrjäkeinoja, jotka vaikuttavat peräti veltosti, niin kauan kuin kansallisen varallisuuden oikea elämänlähde, työvireys ja työkyky, siveellisen ja jumalisen mielenlaadun ohessa jää kehittämättä.»

Seminaaria järjestäessään Cygnaeuksella oli apunaan eteviä opettajia ja opettajattaria. Vähän ennen seminaarin perustamista oli hänen ehdotuksestaan valtion varoilla lähetetty ulkomaille miehiä sekä naisia tutustumaan ulkomaiden parhaisiin seminaareihin ja kansakouluihin ja etenkin niiden opetustapoihin eri aineissa. Niin pääsi seminaari kokeneiden opettajien johdolla heti hyvään vauhtiin. Cygnaeus oli koko talon sieluna ja innolla teki jokainen opettaja uutta työtään.

Kansakoululaitos kasvaa.

Näin väliaikaisten asetusten varassa toimi seminaari 3 vuotta. Vasta v. 1866 julaistiin korkeimmassa paikassa hyväksytty kansakouluasetus, jossa Cygnaeuksen tärkeimmät periaatteet ja samalla joukko tarkastuskomiteankin ehdotuksia oli huomioon otettu.

Neljän vuoden kuluttua seminaarin avaamisesta pääsivät laitoksesta ensimäiset opettajat ja opettajattaret. Joitakuita kansakouluja oli jo sitäkin ennen olemassa, mutta vasta sen jälkeen kun seminaarista rupesi säännöllisesti tulemaan uusia opettajia, voitiin kansakouluja ruveta suuremmassa määrässä perustamaan. Kunta toisensa jälkeen laittoi itselleen koulun. Niitä ei siihen pakotettu, sillä ajateltiin, että koulut tulisivat kansalle vastenmielisiksi, jos kunnat velvoitettaisiin niitä perustamaan ja rakentamaan. Cygnaeus kyllä oli suunnitellut jonkunlaista koulupakkoa. Hän olisi tahtonut, että jokainen, jolla vain on tilaisuutta, velvoitettaisiin käymään kansakoulu, ennenkuin hänet otettaisiin rippikouluun. Samoin, että sakoilla pakotettaisiin kaikki koulun läheisyydessä asuvat vanhemmat panemaan lapsensa kouluun. Mutta nämä hänen ehdotuksensa eivät saaneet hyväksymistä osakseen.

Koulujen lukumäärä kasvoi niin nopeasti ja opettajain tarve samalla, että Cygnaeuksen eläessä perustettiin ja hän itse toimeensa vihki kolme uutta seminaaria, nim. Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn ruotsalaiset seminaarit, joista edellinen oli yksinomaan naisia, jälkimäinen miehiä varten, ja Kymölän (Sortavalan) suomalaisen seminaarin kumpaakin sukupuolta varten (v. 1880). Ilokseen Cygnaeus sai huomata, että vastustus, joka oli ollut melkoisen suuri hänen suunnitelmiaan kohtaan, vähitellen talttui. Kansakoulu sai yhä uusia ystäviä ja kannattajia. Vanhoilla päivillään Cygnaeus sai nähdä kansakouluverkon ulottuvan yli koko maan.

Kun kansakoulujen lukumäärä näin lisääntyi, vaati niiden tarkastaminen yhä enemmän aikaa. Seminaarin johtajan virka täytyi Cygnaeuksen jättää. Hän muutti v. 1870 Jyväskylästä Helsinkiin, astuen kansakoulujen ylitarkastajana vasta perustetun kouluylihallituksen jäseneksi. Hänen elämänsä loppu kului rauhallisesti virkatehtävissä kouluylihallituksessa ja tarkastusmatkoilla. Tavattomalla hartaudella ja uutteruudella hän edelleen yhä huolehti seminaarien ja kansakoulujen edistymistä. Kuolema tapasi hänet virkeänä ja työteliäänä 1888 Helsingissä.

Suomen kansakoulun isä.

Täydellä syyllä on tämä nimi Uno Cygnaeukselle annettu. Vaikka hänen aikanaan jo alettiin melko yleisesti puhua kansakoulun tarpeellisuudesta, eivät monet käsittäneet kansakoulun tehtäviä ja merkitystä laisinkaan niin syvästi kuin hän. Kun hän sitten suunnitelmansa esitti, sai hän kokea niin paljon vastustusta, että moni muu olisi sen edessä jo lannistunut. Vuosikymmeniä sai hän tehdä sitkeätä työtä, sai taistella ajan ennakkoluuloja, vieläpä vaikutusvaltaisimmissa asemissa olevia ihmisiä vastaan, ennen kuin hän voitolle pääsi. Mutta hänen työnsä tulokset olivat niin suuret, sen vaikutus koko kansan henkiseen elämään niin tuntuva, että vastustajat muuttuivat vähitellen ystäviksi.

Meitä ihmetyttää se ennakkoluulottomuus ja laajanäköisyys, mikä ilmeni Cygnaeuksen kansakoulusuunnitelmissa. Eihän vielä meidänkään päivinämme ole toteutettu kaikki ne päämäärät, joita hän kansakoululle asetti, ei vieläkään ole kansakoulumme niin täydellinen kaikissa suhteissa kuin millaiseksi hän sen ajatteli ja suunnitteli.

Mutta kansakoululaitoksemme on joka tapauksessa terveen kehityksen tiellä, jolle Cygnaeus sen johti. Kansakoulun oppiaineita ja työtapoja yhä kehitetään elämän tarpeita vastaaviksi. Jos me näin saamme kansakoulun aina pidetyksi ajan vaatimusten tasalla, silloin toteutuu Cygnaeuksen toivo, mikä ilmenee seuraavissa hänen sanoissaan:

»Jos asia saataisiin toimeen ja meidän kansamme vihdoin viimeinkin saisi tarkoituksenmukaisesti järjestetyn kansakoulun, niin toivon säde taas pilkistäisi uhkaavien pilvien välistä; sillä minun mielipiteeni on, että korkeampi sivistys itse kansan, ei vain muutamien sen yksityisten jäsenten omaisuutena saattaa mahdollisesti pelastaa kansamme vaarasta, että se tulisi niinkuin monet muut niellyksi, ja säilyttää sille aseman kansakuntien joukossa. Joka, niinkuin allekirjoittanut, on kaksi vuosikymmentä seisonut etuvartijain rivissä ja avoimin silmin nähnyt uhkaavan vaaran, se ei enää saata suloisesti nukkua kuvittelujen uneen, niinkuin ehkä monikin hyvä isänmaanystävä rauhallisessa kodissaan nyt tekee. Mitä suurinta ponnistusta, työtä, taistelua henkisellä alalla vaaditaan Suomen kansalta, jotta se saisi nauttia olemassaolon onnea.»

ELIAS LÖNNROT.

Karjalan mailla tapaa vielä yhden ja toisen sellaisen, joka osaa laulaa vanhoja runoja. Ennen on laulutaito ollut paljon yleisempi, laulumaat laajemmat. Kasvava sivistys on kansan vanhoista runoistaan vieroittanut. Katsoivatpa jotkut entisaikaan muka puhtaan kristinopin nimessä velvollisuudekseen suorastaan vainota kansanrunoja niiden pakanallisen hengen vuoksi. Mutta ennen näitä aikoja ja siellä, missä kristinusko ei tunkeutunut kovin syvälle eikä pystynyt kokonaan muuttamaan kansan elämänkäsitystä, runotaito oli tietojen mittana, henkisen kehittyneisyyden merkkinä, arvon ja vallan tuojana. Muistakaamme vain, millä ihastuksella ja kunnioituksella Kalevala kertoo Väinämöisestä, suurimmasta tietäjästä, parhaasta laulajasta, koko Kalevan kansan johtajasta.

Runojen, loitsujen, laulujen, sananlaskujen ja arvoitusten oppimisessa ja käyttämisessä esi-isämme harjoittivat henkisiä kykyjään. Lapsesta pitäen niitä opittiin. Äidit lauloivat lasta liekuttaessaan ja uneen tuudittaessaan, siinä ensimäiset sävelet korvaan jäivät. Laululla lyhensivät miehet aikansa pitkinä iltoina, lauluilla tehtiin muistettaviksi kaikki juhlahetket. Sananlaskuilla ja arvoituksilla oli nuorten leikeissä tärkeä sija. Ja milloin suurempiin yrityksiin ryhdyttiin, silloin haltijoita luvuilla lepyteltiin, ei yksin uhreilla suostuteltu. Loitsuilla ja manauksilla karkoitettiin taudit ja tehtiin vaarattomiksi viholliset.

Esi-isäimme elämä ei ollut suinkaan yhtämittaista raatamista ja vaivannäköä leipäpalan hankkimiseksi, tai rehkimistä syömingeissä ja juomingeissa, ei, vaan he kaipasivat ja etsivät tyydykkeitä myöskin henkiselle puolelleen, tunne-elämälleen. Siksi he niin rakastivat laulua, siksi he niin mielellään kuuntelivat soittoa. Kun Väinämöinen soitti hauen leukaluusta tekemäänsä kannelta, noudattivat kaikki hänen kutsuansa:

»Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!»

Eivätkä tulleet ainoastaan ihmiset, kaikki haltijat, metsän eläimet, linnut ja kalatkin kokoontuivat Väinämöisen ympärille. Hänen soittonsa oli niin sydämiin menevää, ettei kukaan sitä kuunnellessaan voinut kyyneliään pidättää:

»Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat, itki nainehet urohot, itki pojat puol’ikäiset, sekä pojat, jotta neiet, jotta pienet piikasetki.»

Se oli soittoa, se.

Melkein vielä suurempaa ja mahtavampaa oli Väinämöisen laulu, kun hän joutui kilpasille Joukahaisen kanssa:

»Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.»

Runoissa, lauluissa ja soitossa ilmaisivat suomalaiset mielialansa. Ja vaikutteille he olivat herkät. Itse luonto, Suomen kaunis luonto antoi heidän tunne-elämälleen paljon sisältöä, muotoa ja väriä. He ymmärsivät aaltojen loiskeen, tuulen äänen, lintujen kielen. Varsinkin käen kukunta saa tunteet liikkeelle:

»Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve’et poskille valuvi.»

Sivistyneet ihmiset oppivat vain vähitellen ymmärtämään tätä kauneusmaailmaa, joka teki kansan elämän niin rikkaaksi, oppivat vain vähitellen panemaan arvoa kansanrunouteen. Ja huomattava on se seikka, että kirjallisuutemme merkkimiehet eri aikakausina ovat kukin tavallaan myönteisesti suhtautuneet siihen. Johan Agricola jonkun verran tunsi, jopa itsekin käytti kansanrunoutta, esim. sananlaskuja, Juslenius siihen innostui ja Porthan sen johdosta kirjoitti tutkimuksia. Kansanrunouden harrastus leveni ja yhä uusia ihmisiä innostui sitä keräämään, m.m. Sakari Topeliuksen isä. Tämä innostus tarttui Elias Lönnrotiinkin. Hän on, kuten tiedämme, saavuttanut kansanrunouden kerääjänä ja julkaisijana, ennen kaikkea Kalevalan kokoonpanijana kuolemattoman nimen, on tehnyt itsensä kaikkien rakastamaksi ja kunnioittamaksi. Siksi hänen elämäänsä ja työhönsä tutustukaamme.

Paikkarin torppa

Oletteko käyneet Paikkarin torpassa Sammatissa, Uudellamaalla? Se on Lönnrotin syntymäpaikka. Jos milloin pääsette matkustamaan, käykää siellä. Maksaa vaivan nähdä Lohjan ja Karjalohjan järvimaisemat sekä Sammatin metsäiset seudut. Ja varmasti tulevat vaivanne palkituiksi, kun näette ne tanhuat, joilla Lönnrot on pienenä poikana leikkinyt, puut, joiden oksilla hän on istunut ja lukenut — hänen kerrotaan usein kiivenneen puuhun lukemaan saadakseen olla rauhassa —, rannan, jossa hän on uinut, mäet, joita hän on suksillaan laskenut, kankaat, joita hän on sadat kerrat kävellyt ja hiihtänyt, tuvan, jossa hän on ensimäiset päivänsä viettänyt.

Tässä torpassa syntyi Lönnrot 1802. Hänen isänsä oli räätäli, ja perhe oli suurilukuinen ja köyhä. Ei siellä lapsia hemmoteltu. Pieni Eliaskin sai käydä kerjuulla joskus, kun leipä loppui kotoa. Kerjääminen ei liene kenestäkään mieluista. Eliaasta se oli erittäin vaikeaa, kun hän oli kovin ujo luonteeltaan.

Muistamme edellisestä, ettei siihen aikaan vielä ollut kansakouluja. Lukemaan opetettiin lapset kotona. Eliasta ei tarvinnut opettaa laisinkaan. Kun hän kuuli ja katseli vanhemman veljensä lukuja, oppi hän samalla sen taidon jo 5 vuoden ikäisenä. Ja lukeminen tuli sen jälkeen hänen mielityökseen. Kasvettuaan vähän hänen tuli oppia käyttämään neulaa ja auttamaan isää. Mutta joutoaikoinaan hän usein luki. Tietysti hän myöskin leikki, ui, laski mäkiä ja hiihti, kuten muutkin pojat. Urheilua hän rakasti niin, että hän vielä vanhoilla päivillään oli hyvä hiihtäjä ja uimari.

Elias pääsee koulutielle.

Eliaan lukuhalu kasvoi yhä. Hänen rupesi tekemään mielensä päästä kouluun. Mutta mitenkä köyhä poika sinne pääsisi? Isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hyvä räätäli piti pojasta tuleman. Ja sen taidon hän kyllä oppikin, mutta kun hänen mielensä teki toisaanne, ei työ tahtonut oikein luistaa. Vanhin veli rupesi silloin puhumaan hänen puolestaan arvellen, että pojan pitäisi antaa lukea, kun sen työnteosta ei kuitenkaan jälkeä näy. Niin tuli Elias kouluun.

Jos meidän päivinämme joku kerran pääsee kouluun, vanhemmat tai holhoojat pitävät hänestä huolen ainakin alkuvuosina. Lönnrotin aikoina saivat useimmat köyhät koulupojat tulla toimeen melkein omin neuvoin alusta pitäen. Niinpä hänkin. Se oli vaatimatonta elämää, jollaista nykyisin aniharvoin edes yksinkertaisin työmies tyytyisi viettämään, varsinkaan kaupunkipaikoissa. Täysihoidosta ei ollut puhettakaan, vaan hän eli omissa ruuissaan. Koulukaupunkiin tullessaan hän toi evästä mukanaan, pääasiallisesti leipää ja vähän palvattua lihaa; kotoaan hän sai silloin tällöin lisää. Hyvillä päivillä siinä ei suinkaan eletty. Joskus sai poika kokonaan paastota, kun leipäkin loppui. Kirjoja hänellä ei ollut varaa ostaa. Tovereiltaan hänen oli lainattava ja luettava, Silläaikaa kun he söivät. Mutta terävän muistinsa avulla hän silti edistyi hyvin.

Monta kertaa täytyi Eliaksen keskeyttää koulunsa. Loppuivat varat, loppuivat eväät. Silloin oli mentävä kotiin ja istuttava neulomaan. Eräskin tällainen keskeytys oli kaksi vuotta pitkä. Ja ennenkuin uudelleen pääsi kouluun, oli hankittava varoja. Hän kulki naapuripitäjissä laulaen ihmisille kuten teinit ennen. Vaikeaa oli näin toisten ihmisten apuun turvautua, mutta ei ollut mitään muuta keinoa. Isältään oppimiaan virsiä hän lauloi ja talosta toiseen kulki. Muuan matka antoi 6 tynnyriä viljaa. Sellaisilla eväillä kelpasi taas lähteä kouluun.

Koulunkäynnin ollessa näin vaikeaa otti hän mielellään vastaan tarjotun oppilaan paikan Hämeenlinnan apteekissa. Hän pääsi siellä joidenkuiden varakkaiden henkilöiden suosioon ja sai heidän avustuksellaan jatkaa lukujaan. Niihin hän käytti kaikki joutoaikansa. Hän oli yhtä ahkera lukija kuin ennen isän apulaisenakin ollessaan. Täten hän edistyi niin hyvin, että vaivatta suoritti ylioppilastutkinnon. Yliopiston nimikirjaan hän kirjoitti nimensä lokakuussa 1822 — muutamia päiviä sitä ennen olivat tulleet ylioppilaiksi myöskin Juhana Vilhelm Snellman ja Johan Ludvig Runeberg, nuo miehet, joiden nimet näkee niin usein mainittavan Lönnrotin nimen rinnalla.

Ylioppilaana.

Nyt oli jo pitkälle päästy. Ken on ollut Helsingissä katsomassa, kun nuoria miehiä ja naisia tulee yliopistolta valkolakit ensi kerran päässä, se on nähnyt pilviä tavottelevan ilon leviävän tuosta joukosta, täyttävän kaikkien ystävien ja tuttujen mielet, tempaavan mukaansa oudotkin ihmiset. Sillä tavalla riemuitsevat ne, jotka ovat lukeneet hyvinkin suotuisissa oloissa, useimmat ainakin vapaina leipähuolista kaiken kouluaikansa. Lönnrotin ilon täytyi olla monin verroin suuremman, sillä olivathan nyt täyttyneet toiveet, joita hän kerjuupussi olalla kulkiessaan, lukujen tavantakaa keskeytyessä, ei liene rohjennut aina unissakaan toteutuviksi uskoa.

Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Edelleen hän oli köyhä ja opiskelu yliopistossa oli kallista. Kotiopettajana hän ansaitsi elatuksensa, kuten monet muut ylioppilaat niinä aikoina. Hänen toimintansa kotiopettajana tuli hänelle erittäin hyödylliseksi. Hän sattui pääsemään hienosti sivistyneeseen professori Törngrenin perheeseen. Siellä hän tutustui aikansa etevimpiin miehiin, joilla oli yleviä isänmaallisia harrastuksia. Törngrenin perheessä seurustelevat miehet saivat vedetyksi Lönnrotinkin harrastustensa piiriin. Näistä miehistä oli huomatuimpia apulaisprofessori Reinhold von Becker. Hän opasti Lönnrotia tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta käsitteleviä kirjoituksia. Sellaisiin aineisiin oli Lönnrot jo Hämeenlinnassa ollessaan tutustunut Beckerin toimittamain »Turun Viikkosanomain» kautta. Nyt hän tutki siihen asti koottuja ja tunnettuja kansanrunoja ja viehättyi niihin niin, että hän niiden mukaan kirjoitti kandidaattitutkintoon tarvittavan väitöskirjan Väinämöisestä. Miksi Lönnrot ei valinnut kansanrunoutta ja sitä lähellä olevia aineita edelleen yliopistollisten lukujensa aiheeksi, on tuntematonta. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän rupesi lukemaan lääketiedettä, vaikka tällöinkin uhrasi loma-aikansa kansanrunojen kokoamiseen ja järjestelemiseen. Opintonsa hän lopetti kymmenen vuotta ylioppilaaksi tulonsa jälkeen saaden silloin lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon, käsitellen tohtorinväitöskirjassaankin kansanrunoudesta saatuja aiheita — sen nimi oli Suomalaisten loihtulääkinnästä.

Lääkärinä.

Aluksi oli Lönnrot lääkärinä Oulussa, mutta muutti sieltä pian Kajaaniin. Vaikka hän nyt toimikin lääkärinä, oli hänen mielensä sittenkin kiinni kansanrunoissa. Kajaani oli lähellä parhaita laulumaita, siksi hän sinne mielellään meni.

Lääkärinä Lönnrot oli pidetty. Hän esiintyi aina vaatimattomana, puvultaan kansanmiehen tapaisena, kaikille ystävällisenä ja kohteliaana. Luottamuksella kansa sen vuoksi hänen puoleensa kääntyi. Monissa muissa paikoissa lääkäreiden kalleus oli pakottanut kansanihmiset taudeissaan koettamaan saunaa, tervaa, viinaa, taikoja, ja kaiken maailman puoskareita, ennenkuin lääkäriin mennään. Lönnrotilla eli Lentruutilla, kuten kansa häntä Kajaanissa nimitti, oli niin halpa taksa, ettei se ketään pelottanut. 5 tai 10 kopekkaa varakkaammilta ihmisiltä ja köyhille neuvot ilmaiseksi. Hän oli näet piirilääkäri ja sai palkkaa valtiolta, joten katsoi voivansa tyytyä näin halpaan »taksaan» potilailta.

Suomenkielen professorina.

Ajatelkaa, lääkäristä tulee suomenkielen professori! Jos mies on ollut seppänä 50:n ikäiseksi ja sitten meille kerrottaisiin hänestä tulleen etevän räätälin, pitäisimme sitä mahdottomana. Vanhan lääkärin muuttuminen kielitieteen professoriksi tuntuu ensi kuulemalta vieläkin mahdottomammalta. Ja kuitenkin nimitettiin lääketieteen ja kirurgian tohtori Lönnrot v. 1853 suomenkielen professoriksi yliopistoon.

Nimitys saa selityksensä, kun muistamme, että Lönnrot jo ennen lääketieteellisiin opintoihin ryhtymistä oli tutustunut ja innostunut kansanrunoihin ja suomenkieleen, siihen kieleen, jolla näitä runoja laulettiin. Lääkärinä ollessaan hän teki lukuisia runonkeräysmatkoja, jopa varsinaisia kielitieteellisiä tutkimusretkiä suomenkielen ja sen läheisimpien sukulaisten alueella. Suomenkielen ja sen eri murteet hän tunsi perinpohjin, hän oli perehtynyt matkoillaan viron, vatjan, vepsän, lapin kieliin — kaikki tämä vaikutti sen että hän vihdoin, monen empimisen jälkeen, haki ja nimitettiin suomenkielen professoriksi. Sitä oli yleisesti toivottu ja ylioppilaat ottivat hänet riemulla vastaan.

Suomenkielen asema oli niihin aikoihin asti ollut hyvin syrjäytetty yliopistossa. Lönnrotin edeltäjä Matias Aleksanteri Castrén oli ensimäinen suomenkielen ja kirjallisuuden professori yliopistossamme. Tämä nuori ja mainio tutkija, joka pitkien ja vaivalloisten tutkimusmatkojensa tuloksina oli julaissut väitöskirjan suomen, viron ja lapin kielten suhteista, joka oli tutkinut tseremissien, samojedien, ostjakkien ja monien muiden kansojen kieliä ja siten luonut valoa suomensuvun kansoihin ja niiden kaukaisimpiin vaiheisiin, joka oli näillä tutkimuksillaan aukaissut äärettömän alan suomenkielen tutkijoille, kuoli, oltuaan vain vähän toista vuotta professorin virassa. Hän oli matkoillaan nähnyt monta sukulaiskansaamme sorrettuna, tietämättömänä, raakalaisuuden tilassa, kuoleman kanssa kamppailevana. Hän tahtoi varottaa suomalaisia heidän jälkiään kulkemasta, tahtoi osottaa oikean elämistavan: »Kuollaksemme ja asianmukaisesti hautaan päästäksemme meidän tarvitsee vain jatkaa entistä uraa, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuuttamme ja kykyämme kaikkiin hyviin tekoihin ja töihin, olla mitään tekemättä, peläten ettemme mitään voi tehdä, tukahuttaa kaikki suuret ajatukset ja aatteet, jotka ajan mahtava henki sieluumme herättää; lyhyesti sanoen: meidän tarvitsee vain elää henkisessä horrostilassa ja tavotella omaa etuamme, omia huvejamme ja nautintojamme. Jos taas tahdomme elää, niin uskaltakaamme rakastaa isänmaatamme.»

Ikäänkuin vastauksena näille Castrén-vainajan varotuksille ja tälle vaatimukselle Lönnrot jo ennen professoriksi tuloaan oli julaissut Kalevalan, Kantelettaren, arvoitukset ja sananlaskut, osottaen siten, että esi-isämme olivat kunnioituksemme ansainneet, että tämä maa ja sen suomalainen kansa oli rakkauden arvoinen. Ja rakkautta ja hellästi huolehtivaa mieltä suomenkieleen tahtoi Lönnrot ylioppilaisiin istuttaa.

Erottuaan täysinpalvelleena professorin virasta ja saatuaan kanslianeuvoksen arvonimen Lönnro:t

Vanhoilla päivillään

eli Sammatissa, syntymäseuduillaan. Vanhan toimettomaan lepoon hän ei kuitenkaan vielä heittäytynyt. Hän, kuten myöhemmin saamme nähdä, suoritti vielä niin suuria kirjallisia töitä, että niissä olisi ollut enemmän kuin kyllin tavallisen ihmisen elinijäksi. Samoin hän otti merkittävällä tavalla osaa hallituksen asettamain eri komiteain töihin. »Työ on lepoa», oli Lönnrot kerrankin sanonut, kun häntä oli kehotettu muiden lailla lepäämään. Vielä 80-vuotiaana hän teki virkeästi työtä. Sammatissa hän kuoli 1884 ja sinne hänet haudattiin suurilla juhlallisuuksilla ja kunnianosoituksilla.

Nyt tarkastelkaamme hiukan hänen töitään.

Kalevalan synty.

Tutustuttuaan ylioppilasaikoinaan Beckerin avulla jo kerättyihin kansanrunoihin, hän alkoi itsekin niitä koota. Tähän kokoilutyöhön häntä innosti varsinkin piirilääkäri Z. Topeliuksen — Sakari Topeliuksen isän — runojulkaisu »Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja». Tämä oli ollut innokas kansanrunojen kerääjä, joka oli laulattanut useita Venäjän Karjalan puolelta tulleita kulkukauppiaita ja saanut heiltä selville, että parhaat runoalueet olivatkin juuri siellä, rajan toisella puolella.

Oleskellessaan kesäisin Törngrenien mukana Laukossa, Vesilahdella, Lönnrot kuuli silloin vielä kansan suussa eläneen ballaadin »Elinan surma». Sieltä hän sai kootuksi jonkun verran muitakin kansanrunoja. Kun sitten hänen suoritettuaan kandidaattitutkinnon Turun palon vuoksi yliopisto suljettiin, oli hänellä aikaa lähteä laajemmille laulumaille.

Paikkarin torpasta hän lähti liikkeelle. Kun hänen tuli olla rahvaan parissa, saada se itseensä luottamaan, ei hänen sopinut olla herraskaisesti puettu. »Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa — sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa hengenaarteita.» Hän oli niin kuljeksivan kisällin näköinen, että häntä hyvin usein semmoisena kohdeltiinkin. Jalkaisin hän kulki. Hevosta hänen ei kannattanut käyttää, sillä 100 ruplaa oli koko hänen säästönsä matkalle lähtiessä, eikä hän aina saanut kyytiä silloinkaan, kun olisi sitä jonkun kerran halunnut, sillä kisällille ei hevosta annettu. Asumattomia taipaleita kulkiessaan hän sai usein yöpyä metsään. Hän laittoi havuista vuoteen ja siinä nukkui. Kenenkään vaivaksi hän ei silloin ollut. Sukulaistensa luo meneväksi talollisen pojaksi hän itsensä ihmisille esitti. Hän ei tahtonut sen suurempana kulkea.

Tämä Lönnrotin ensimäinen varsinainen runonkeräysmatka kävi eteläisen Hämeen ja Savon kautta Karjalaan Laatokan rannoille asti, sieltä pohjoiseen Nurmekseen, Kuopioon ja sieltä vihdoin Laukkoon. Runoja kertyi kokolailla. Kesälahdella hän tapasi erinomaisen laulajan Juhana Kainulaisen, jonka runoja sai kirjoittaa kolmatta päivää. Muistamme, millä keinoin Porthan sai laulajat purkamaan salaisuutensa. Lönnrot sai tietoniekat esittämään runonsa siten, että hän itse luki heille ennen saamiansa runoja. Se aukasi ujonkin suun, ja niin kertyi runoja, lauluja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja, häävirsiä, sanoja.

Mihin tarkoitukseen Lönnrot näitä runoja sitten kokosi? Niitähän useat pitivät joutavina loruina, toiset, kuten jo on mainittu, katsoivat niitä kansassa säilyneiksi pakanuuden jätteiksi, joita käyttämästä ja muistamasta kansaa oli ankarasti varotettava. Ei niiden kauneuttakaan käsitetty.

Lönnrot piti niitä tärkeinä ennenkaikkea sen vuoksi, että niistä näki Suomen kansan esi-isien elon ja olon: Niissä kuvastui kansan uskonnollinen käsitys, sen tunne-elämä, sen pyrkimykset ja aatteet, niissä kerrottiin myös sen jokapäiväisistä töistä ja toimista. Suurten tietäjäin ja sankarien ylistetyt ominaisuudet olivat ihanteita, joita suomalaiset itselleen asettivat. Runoja oli koottava, painettava ja levitettävä kansan luettavaksi, jotta se näkisi niissä oman muinaisuutensa, oppisi niissä tuntemaan omaa itseään ja antamaan noille vanhoille runoillensa arvoa. Kenties pystyisivät nämä runot herättämään jonkunlaista kansallista innostusta. Sivistyneet, jotka harrastivat suomenkielen asiaa, oppisivat niistä puhdasta, oikeaa ja kaunista kieltä. Kaikki tämä voisi sitten olla pohjana uudelle kansalliselle sivistykselle. Näin ajatteli Lönnrot.

Saamiaan runoja hän ei tahtonut painattaa aivan semmoisina, kuin oli kansan suusta kuullut. Niistä olivat ainoastaan harvat yhdenjaksoisia, pitempiä runoja. Useimmat olivat lyhyitä sirpaleita, jotka eivät olleet missään yhteydessä toistensa kanssa. Toisinaan taas samasta aiheesta oli useampia, vain hiukan toisistaan poikkeavia runoja, n.s. toisintoja, joita kaikkia ei kannattanut painattaa, kun jonkunlaisen kuvan asiasta voi saada yhdestäkin. Kuvatakseen esitettävän asian perinpohjin hän yhdisti useampia toisintoja, otti kustakin sopivimmat säkeet ja laittoi niistä yhden pitemmän runon. Uusia säkeitä hän ei tehnyt eikä niiden sisältöä millään tavalla muuttanut, hiukan vain korjaili niiden oikeinkirjoitusta yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi, koska eri paikoissa samat sanat lausuttiin eri tavalla. Näin muokkaamansa runot hän julkaisi vihkoina nimeltä »Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja». Omalla kustannuksellaan hänen oli vihot julkisuuteen toimitettava. Neljä vihkoa ilmestyi sillä tavalla. Mutta kun ne tuottivat tappiota, oli työ siihen keskeytettävä. Niin vähäinen oli yleisön harrastus asiaan. Silloin tulivat avuksi hänen ystävänsä, jotka yhdessä hänen kanssaan perustivat (1831) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, joka aikoi vasta kustantaa hänen kansanrunokokoelmansa.

Lönnrot voi näin ollen työtä jatkaa. Ennenkuin oli saanut lääkärilukunsa loppuun, hän teki vielä matkan, nyt, kuten edelliselläkin kerralla, päämääränä Vienan Karjala. Mutta sinne hän ei päässyt vieläkään. Kuusamosta hänet kutsuttiin koleralääkäriksi Helsinkiin, sillä tämä rutto oli alkanut maassa raivota. Seuraavalla kerralla vasta hän pääsi rajan taa, mutta ei tällöinkään osunut parhaille laulumaille. Pian hän sitten, tultuaan nimitetyksi piirilääkäriksi Kajaaniin, asettui vakinaisesti runoalueiden läheisyyteen. Itsessään ei Kajaani ollut mikään hauska paikka. Mutta runosaaliille oli paikka hyvä. Virkamatkoillaan hän tapasi aina jonkun runopätkän, laulun, arvoituksen ja Kajaanin markkinoille tuli väkeä hyvinkin kaukaa, joukossa runolaulajiakin. Heitä hän laulatti, heiltä hän kyseli selityksiä outoihin sanoihin, joita hän keräämissään runoissa tapasi. Ja heiltä hän kuuli kaukaisilla seuduilla asuvista runolaulajista, joita hän sitten matkoille päästyään saattoi etsiä ja laulattaa.

Runoja oli Lönnrotille kertynyt melkoisesti. Ne hän aikoi julaista samantapaisissa vihoissa kuin »Kantele» ennen. Sitä varten hän rupesi järjestelemään runoja. Tällöin hän huomasi, että monissa runoissa puhuttiin samoista taruhenkilöistä, milloin Väinämöisestä, milloin Ilmarisesta, milloin Lemminkäisestä. Niistähän voi jokaisesta saada enemmän tai vähemmän täydellisen esityksen. Ensi työkseen hän rupesi sovittamaan yhteen Lemminkäisestä kertovia runoja. Kun työ oli tehty, oli saatu koko kaunis tulos: 825 säettä pitkä runoelma. Tästä innostuneena hän aikoi heti sovitella yhteen Väinämöistä ja Ilmarista käsittelevät toisinnot. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, hän pääsi käymään parhaille runomaille Vienan lääniin. Vuokkiniemen Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi erittäin hyvää runolaulajaa: Ontrei Malisen ja Vaassila Kieleväisen. Nämä lauloivat hänelle niin pitkiä ja täydellisiä runoja, että hän katui, ettei jo ennen ollut näille maille mennyt. Paitsi sitä, että Kieleväinen lauloi runoja, hän kertoi suorasanaisesti yhtä ja toista Väinämöisestä. Näin Lönnrot sai entistä elävämmän käsityksen siitä, minkälaiseksi Väinämöinen oli kuviteltava. Tätä sankaria koskevia runoja hän sai niin paljon, että järjestettyään ja soviteltuaan ne niistä syntyi 1721 säettä pitkä runo.

Eri sankarien kuvauksia näin kootessaan hän tuli huomaamaan, etteivät ne ole toisistaan jyrkästi erotettuja, vaan esim. Väinämöistä käsittelevissä runoissa puhutaan Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.n.e. Kun jossain runossa kerrottiin jokin Lemminkäisen teko, mainittiin toisessa runossa Väinämöinen, Ilmarinen tai joku muu sankari saman teon suorittajaksi. Kaikki runot kuuluivat siis tavallaan yhteen, olivat osia samasta kokonaisuudesta, vaikka eri runolaulajat, jotka tätä kokonaisuutta eivät täysin tunteneet, koska kenenkään muistin varassa ei voinut niin paljon runoja pysyä, taisivatkin ainoastaan vähäisiä osia siitä ja itse lisäillen siihen, mitä eivät muistaneet, sotkivatkin asioita sekaisin. Lönnrot käsitti nyt tehtäväkseen sovittaa hajanaiset, näennäisesti hyvinkin erilaiset ja ristiriitaisia ajatuksia sisältävät runot niin yhteen, että niistä jälleen syntyisi kokonaisuus. Kauan jo oli tämä ajatus hänen mielessään kytenyt hämäränä. Viimeisen keräysmatkan runsas saalis ja Vaassila Kieleväisen kertomukset olivat tätä ajatusta paljon kirkastaneet ja täynnä intoa hän nyt ryhtyi sitä toteuttamaan. Syntyisi kenties samallainen suomalaisen kansallishengen luoma kuin oli kreikkalaisilla ja joillakuilla muilla kansoilla. Niin järjesti hän kaikki sankareita käsittelevät runot yhteen ja niistä muodostui ensimäinen Kalevala-laitos »Runokokous Väinämöisestä», joka sisälsi kokonaista 16 runoa. Sitä ei painettu. Hän lähetti kyllä sen Kirjallisuuden Seuralle, mutta pyysi samalla, että painattaminen lykättäisiin siksi, kunnes hän vielä kävisi Vuokkiniemessä kuulemassa sellaisten runolaulajain tietoja, joita hän edellisellä matkallaan ei ollut tavannut.

Uudella matkallaan hän sai kuulla Arhippa Perttusta, suurinta runolaulajaa. Lönnrotin kertomuksen mukaan tämä »ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. — — — Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssaan melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan.»

Niin kertyi taas paljon runoja. Ne oli sovitettava entisten joukkoon »Runokokoukseen». Vähäinen ei ollutkaan työ, sillä uusista runoista teos paisui toisen verran laajemmaksi. Lähes vuoden kuluttua, helmi k. 28 p. 1835, valmistui käsikirjoitus, jonka nimeksi nyt pantiin »Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinaisista ajoista». Se sisältää 32 runoa. Entinen nimi, »Runokokous Väinämöisestä» oli hyljättävä, koska runojen sisältönä ja aiheena ei suinkaan ollut yksinomaan Väinämöinen. Näin syntyi meidän »Vanha Kalevalamme» ja sen muistoksi vietetään nytkin helmikuun 28 päivää Kalevalan päivänä koko maassa.

Nykyinen käytännössä oleva »Uusi Kalevala» ilmestyi 1849. Kun »Vanha Kalevala» oli valmistunut, ei Lönnrot siihen työtänsä jättänyt, vaikka hänen siihen asti tekemänsä työ jo oli tehnyt hänestä »suuren». Hän teki vielä useita pitkiä matkoja keräten lisää runoja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja ja sanoja. Saipa hän nuorempia miehiä auttamaan itseään. Eräs heistä, joka oli hänellä apuna sanakirjan teossa, osui uusille rikkaille runoalueille. Ilomantsista hän tapasi erittäin taitavan runolaulajan Simana Sissosen, jolta hän sai useita kymmeniä uusia runoja. Inkerinmaalta hän sai myöskin paljon ennen tuntemattomia, varsin arvokkaita runojaksoja. Täten Lönnrotille kertyi niin paljon uusia runoja, että kävi mahdolliseksi muodostaa Kalevalasta entistä paljoa suurempi laitos. Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan hän menetteli vielä vapaammin kuin edellistä laitosta toimittaessaan. Virheelliset säkeet hän korjasi, kertovaisten runojen väliin hän pisti entistä useampia loitsuja, laulurunoja ja sananlaskuja, tehden näin Kalevalan entistä väririkkäämmäksi ja kauniimmaksi. Kalevala tuli siten eriämään siitä muodosta, joka runoilla oli kansan niitä laulaessa. Mutta sittenkin Kalevala on kokonaan kansanhengen tuotetta. Lönnrot ei ole pannut siihen omaansa muuta kuin sinne tänne jonkun yhdistävän säkeen, sellaisen kuin »Sanoi vanha Väinämöinen», »Siitä tuon sanoiksi virkki», saadakseen kertomuksen yhtenäisesti juoksemaan. Hän on vain järjestänyt eri tahoilta kuulemiaan runoja samalla tavalla kuin tekivät kaikki runolaulajat. Sellaisena runolaulajana hän itseään pitikin. Erotus muiden runolaulajain ja hänen välillään oli vain se, että hän taisi paljon enemmän runoja kuin muut, hänen kun ei tarvinnut turvautua yksin muistiinsa, vaan hän kirjoitti paperille kaikki kuulemansa runot.