Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

IIVANA

ELI

SUOMALAINEN VENÄLÄISEN PUHE-MIEHENÄ

Maiju Lassila

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915

I.

Iivana Ivanoff, iloinen ja nuhteeton suutari, lähtee kosimaan Durnjakinin leskeä.

Iivana Ivanovitsh Ivanoff oli ammatiltansa iloinen suutari, ja harras kristitty samalla. Iältänsä hän oli siinä viidenkymmenen korvilla ja mitä hänen nenäänsä tulee, niin täytti sekin kaikki ne vaatimukset, mitä tuolle kasvojen kaunistukselle yleensä voidaan asettaa. Se näet oli päästä punainen, kohtalaisen kokoinen, tyvestä pienehkö potaattinenä, tai oikeammin pulpukkanenä. Lisäksi oli se rykelmäinen: täynnä pienoisia nystyröitä, kuin rypäleitä. Kun hän sen lisäksi jonain iloisena juhlapäivänä pisti vielä viinapullon housuntaskua pullistamaan ja niin sonnustautuneena käyskeli veikeästi raittia pitkin, niin ei vaateliainkaan katsoja olisi voinut hänen ulkomuodossaan ja asussaan löytää mitään puutteellisuutta, ei mitään, joka olisi särkenyt kuvan eheää yleistä sävyä.

Ja päällepäätteeksi oli Iivana nyt vielä perheoloihinsakin katsoen leskimies. Se sopi mainiosti yhteen hänen veikeän olemuksensa, sulhasmiesnenänsä ja kaiken muun kanssa, varsinkin kun hän oli jo ehtinyt iskeä silmänsä suutari Durnjakinin leskeen Annushkaan. Ei niin, että hän olisi valittunsa tuntenut. Mutta kun Bjelajeffin eukko oli siitä puhunut, että semmoinen leski on, asuu Iso-Peskiin kylässä ja on eukolla vielä kavettakin, niin hän, Iivana Ivanovitsh, oli heti hoksannut ja sanonut:

— Vot…[1]. Eukko sinulle siinä, Iivana Ivanovitsh, vot, oli hän itsekseen sanonut ja vetänyt pikilangan niin tiukalle, että naukui.

[1] Sanoja: "vot", "da", "valjai", (ann'mennä, y. m.) "nitshevoo" j. n. e. käytetään liikasanoina sävyn vuoksi, suomalaisten vastineiden puutteessa. Ne joko eivät merkitse juuri mitään, tai käy niiden merkitys aina ilmi lauseen muusta ajatuksesta.

Se Bjelajeffin eukko hän tiesikin kaikki! Monelle tuo oli, varsinkin leskimiehelle, muorin toimittanut. Sopi tuon puheisiin luottaa, varsinkin kun se sanoi, että se Durnjakinin leski on hänelle sopiva, ei toraisa ja varsinkin kun on vielä kavetta.

— Vot, Iivana Ivanovitsh… Vot sinulle ketä kosia, oli se Bjelajeffin eukko hänelle hokenut ja kehunut. Niin olikin Iivana Ivanovitsh nyt kosimaan menossa. Bjelajeffiläisillä ei tänään ollut viinaa, ei isännällä eikä muilla, mutta hänellä oli. Hän kävikin siis heidän luonansa kuin läksiäisiksi, ja taritsi heille ryypyt. Köyhähköjä ne Bjelajeffiläiset olivatkin, vaikka ei tuota hänkään ollut yletön rikas.

— Vot sinullekin, Andrei!… Ryyppy sinulle! taritsi hän itselleen Bjelajeffille. Tuo pani pois suutaroimisensa, nosti silmänsä, huokasi hartaasti ja kulautti.

— Passipo![1] kiitti hän ja pyyhki hihalla suunsa.

[1] Kiitos.

— Sinulle, Iivana Ivanovitsh, passipo! toisteli hän ja yritteli työhön. Iivana seisoi veikeänä, hymyili leveästi, makeasti, ryyppäili pullonsuusta ja katsoi koko ajan, hyvän tovin katsoikin Andreihin. Aikoi kai jotain iloisaa sanoa.

— A, entäs, alkoikin hän äkkiä ja hymyili: entäs, Andrei, arvaatkos, mihin minä?… Menossa mihin olen? Hän katsoi pullo kourassa ja hymyili yhä laajemmin.

Andrei keskeytti suutaroimisensa, katsoi pitkään ja hölmöili:

— Iivana Ivanovitsh … sinä?

— Naimaan!… Kosimaan! ilmoitti silloin Iivana rutosti, katsoi ennallaan, antoi hymynsä yhätikin laajeta, ryyppäsi kertasen ja lisäsi selityksen:

— Vot, Durnjakinin leskeä… Annushkaa naimaan.

Koko hänen naamansa oli yhtenä laajana hymynä ja Bjelajeffikin tuo ihan kuin hölmönä katsoi, tuijotti istualtaan ylös häneen.

— Vasili Durnjakinin leskeä?… Anna Ivanovnaa naimaanko tarkoitan? hän siinä kenkätyö polvella hölmöili ja katsoi, tuijotti kuin loppumattomasti.

Mutta katsokoon. Yhä leveämmin hymyili Iivana pullo kourassa ja lopulta nyökäytti päätä korvalliselle ja veti viisaasti:

— A-aaa!

Sällit toki ahertivat yhä nytkin työssänsä. Nahkaa niistä toinen takoi ja toinen purasimella kengänpohjaan kireesti reikiä pisteli.

— Iivana Ivanovitsh, tuota? yritteli yhäti kovin hölmönä tuijottava
Andrei: Tarkoitan, muijan aiot?… Eh?

— Jei bohu![1] vannoi hymyilevä Iivana. Siitä tulikin lopulta kuin ikään eloisampaa jo kaikkeen. Tiesi tuo Andreikin jo eukkonsa puheista asian ennaltaankin, mutta otti, tekeytyi, ja alkoi ikäänkuin tosissaan ihmetellä:

[1] Totisesti, jumaliste.

— Veikkonen sinä! ihmetteli hän, tekeytyen kuin hölmöksi: Tarkoitan että?… Eh, sinä, veikkonen, Iivana Ivanovitsh! käänsi hän äkkiä kehaisuksi.

Ja tuo nyt maistuikin Iivanasta ja suu yhä laajemmassa hymyssä vetää hän sulhasmiehen maireudella viisaan:

— Aaaa!…

Hän ryyppäsi kulauttaen ja jatkoi:

— Merkitsee, Andrei, … merkitsee että, puhun sinulle … että Anna
Feodorovnaa … Durnjakinin leskeä, merkitsee, naimaan.

Ne sällit siinä vain koputtelevat, mutta ei Andrei itse. Se nyt valehteli tosissaan: siunaili poissa olevaa eukkoaan, kun se ei muka ollut hänelle Iivanan asiasta sanaakaan puhunut.

— Eh sinä, eukko kanalja!… Eh tuo hylky … eukko tää minun … kun ei sanaa halkaise! oli hän olevinansa.

Mutta Iivana oli jo lähtövalmis, risti vain silmänsä, huokasi vakavasti, ryyppäsi, puheli sanan Herran avusta ja semmoisesta ja lähti, puhellen poistuessaan:

— A vot, Andrei… Tarkoitan että… Herra… A vot hyvinkin auttaa
Herra…

Ja hän lähti, housuntasku pullon paisuttamana ja se ainainen nenä hymyilevien kasvojen ihanana kaunistuksena. Niin alkoi hän veikeästi painaa raittia pitkin Iso-Peskiin kylään johtavaa tietä.

II.

Matkallansa tapaa Iivana Jussi Ropotin Muolan Perkjärveltä ja saa hänet kyytimieheksensä. Heidän mielenkiintoinen keskustelunsa.

Kuten sanottu, ei Iivana tuntenut morsiantansa muuten kuin korvakuulolta. Ei hän ollut Iso-Peskiissä koskaan käynytkään, vaikka kyllä bjelajeffiläiset olivat, ja Osipoffin akka oli sieltä kotoisinkin. Kyytimies tuo ei niin tuntemattomalla matkalla erin tarpeeton olisi.

Ja siinä veikeästi ja hymyilevänä käyskennellessänsä osuikin tuo hevosmies siihen tielle. Se oli suomalainen Jussi Ropotti. Oli äskettäisin muuttanut tänne main Suomen puolelta. Kaupungista lie ollut matkalla, koskapa nelipyöräisten rattaiden reslapahanen oli tyhjä ja hevoskonikin kuin väsynyt. Siitä tuon saanee kyytimiehen sopuhinnalla, Iso-Peskiin päin kun näkyy menossa olevan.

— Eh sinä!… Ihminen!… Hei! hoikki Iivana oitis Ropotille, joka köytteli resuista reslaansa lujemmaksi.

— Häh? katsoi Ropotti häneen tyhmänä.

Mutta ei Iivana siitä mitään. Murteesta hän hoksasi, ettei Ropotti ole ihan selvä venäläinen; hän tuli luo ja uteli:

— A entä sinä … ihminen… Niin että mitä kansaa sinä olet?

Ropotti ihan kuin sotkeutui äly-vähäisensä puolesta, syleksi, imeksi nysää ja tapaili:

— Kuin mitä kansaa?… Häh?

Iivana Ivanovitsh oli jo miehen älyttömyydestä kiivastua ja tenäsi:

— A vot… Niin että virolaisia oletko?… Tai sitte saksalainen … tshuhna[1] … puolalainen tai lätti? Eh?

[1] Suomalainen, suomalaisen haukkumanimi Venäjällä.

Hän katsoi ja penäsi, nenän pää punoittavana kuin potaatti.

— Tuota, tapaili Ropotti korvallistaan, sylkäsi ja tokasi:

— Minä, tuota, olen rajan takaa… Suomen rajan.

Ota selvä! Iivana jo moisesta hölmöydestä tekeytyi kuin tuskastuneeksi ja ynseili matkiskellen:

— Suomesta!… Rajan takaa Suomesta!

Ja tärkeästi ja tietoviisaan varmuudella hän jo kuin opettaen Ropotille koveni, selitti ja tenäsi:

— On kaksi kansaa: on suomalaiset ja on tshuhnan kansa… Vot!

Hän nosti kaksi oikean käden sormea merkiksi pystyyn ja osoitti:

— Vot kaksi kansaa… Suomen kansa ja tshuhnan kansa… Niin että, puhutaan sinulle, kumpaako sinä? Eh?

Ja ne sormet yhä merkkeinä pystyssä hän siinä seisoi, katsoi vaativasti ja odotti. Jos hän olisi tiennyt, että Jussi Ropotilla oli sitä älyksi sanottavaa tavallista vähemmän ja sekin vähä hidasta kuin kesän tulo nälkävuotena, niin olisi hän tutkimatta ja kysymättä tiennyt, että Ropotti on vähintään suomalainen, jopa sekä suomalainen että tshuhna. Mutta Ropotin kansalliseksi onneksi ei älyn vähyyttä voi nähdä nenästä kuten näkee pakkas-asteet lämpömittarista, ja siksi täytyi Iivanan yhäkin tenätä:

— Eh?… Kuta kansaa sinä?… Eh?

Ja lopulta saikin Ropotti kansallis-ominaisuutensa: älynsä, liikkeelle ja tolkkasi:

— Minä tuota… Kuin häntä sanoisin… Minä olen syntyisin Muolasta…
Perkjärven kylästä Muolasta!

— Merkitsee että et Toksovasta?… Etkä Kolppanasta? alkoi siitä
Iivanan äly kirkastua.

Mutta entistä tökeröisempänä tupakoi Ropotti ja koki tolkata:

— Toksovasta?… En minä Toksovasta, vaan Perkjärveltä… Muolan Perkjärveltä sen Antti Ropotin veli… Sen vanhemman Antti Ropotin veli, tarkoitan…

Jo oli nyt Iivanan äly mennä Ropotin hölmöyden takia sekaisin. Kuin itsekseen ihmetellen hän levitteli käsiään, toisteli ja arveli:

— Muola da… Kolppana!… Kolppana da Muola!… Puhuu!… Tolkkaa!…
Ota tuosta selvä!

Ja pullon hän kiskoi housuntaskusta, ryyppäsi, pyyhki suunsa hihalla ja tarjosi Ropotillekin:

— Naukkaa!… Eh!

* * * * *

Oli Iivana sittekin oman viisautensa avulla onnistunut jo saamaan Ropotin kansallis-ominaisuudet, ne älyvarastot, sen verran toimimaan, että oli sopinut kyydistä ja kyytipalkasta. Matkan varrella tuo Ropotille Iso-Peskii olikin, vaikka kylä kyllä oli hänelle vielä ihan outo. Ei hän sieltä ketään tuntenut.

— Valjai!… Ann' mennä! komensi Iivana, kiepsahti reslan takalaidalle istumaan, istui siinä selin hevoseen, jalat riipuksissa ja toisti:

— Iso-Peskiin anna mennä!

Ja Ropotti kokoili ohjakset, prtuututteli kaakkiansa, kömpi reslan etulaidalle ja nykäisi kaakin menoon.

Niin ajoivat he, köröttivät, hyvät kotvat ääneti, selin toisiinsa, tyhjä reslaviheliäinen välillä. Ajoivat, vaikenivat. Iivana mieteksi omaa asiaansa.

Mutta äkkiä hän rutosti käännähti yliolkain hieman sinne taakseen, ajajaan päin, ja äännähti, kysyen:

— A entäs?… Tarkoitan, tiedätkö, mihin minä?

— Häh?

Mutta kuin iskien ilmaisi silloin Iivana:

— Naimaan!

Ropotti alkoi siinä älyänsä selvitellessään repiä kaakkia hiemasen lököttelemään ja nyt Iivana jatkoi, selventäen:

— Durnjakinin leskeä… Annushkaa, tarkoitan, naimaan.

Ropotti koki nyt ohjaksien perillä hosua konia kulkuun ja äänteli sille.

— Entä sinä?… Tunnetko Annushkaa? jatkoi Iivana sieltä selän takaa.
Ropotti tolkkasi, ettei hän tunne.

— En minäkään, ilmaisi silloin sulhanen Iivana lyhyesti, mutta lisäsi kohta:

— Mutta Bjelajeffin akka tuntee… Andrei Bjelajeffin akka tarkoitan.
Suutari Andrein…

— Ka … tuota… Kuin häntä… Tään nyt … tään Andrein… Suutari
Andrein tään, koki silloin Ropotti tolkuttaa umpimähkään. Mistäpä hän
Andreinkaan olisi tuntenut.

— A-aaa! veti silloin Iivana pitkään, viisaasti, voitokkaasti. Koki siinä Ropottikin jotain sanoa, mutta ei tuo ottanut hänen viisauden-valtakunnassaan se kesä tullakseen.

— Tuota nyt tää, koki hän: Tää nyt suutari Andrein akka ja… Prpoh… Häh, sinä!… Etkö juokse! hylkäsi hän lopulta koko yrityksen ja käänsi puheensa sadatteluksi hevosluuskalle.

Ja se tuo auttoikin. Iivana näet tapasi nyt äkkiä toista asiaa, kysäsi selän taakse sinne:

— Entä hevonen se?… Tarkoitan, omasiko on?… Eh?

Ropotti myönsi, mutta samalla selitti:

— Hevonen tää… Sen entisen Perkjärven Torikan … sen Heikki Torikan tamman varsa hän on … tää ruuna, mutta…

Hän olisi puhunut asiasta pitemmältäkin, syvällisesti, jos ei olisi se päässä pidettävä pökertynyt. Mutta se tuo taas. Täytyi siis tyytyä vain lopuksi kuin ruunan laiskuudesta tolkuttamaan:

— Hän niinkuin … tää ruuna, tarkoitan … on siinä suhteessa tään ihmisen läheistä sukua että … ruokaa rakastaa ja vihaa työtä…

— A-aaaa! veti Iivana tapansa mukaan viisaasti, kuten asian ymmärtänyt ja niin jatkui matka. Ropotti siinä etupajulla kökötti, suorittaen samalla kansansa varsinaisia historiallisia, kansallisia tehtäviä, joilla Suomen kansa on erikoisemmin rikastuttanut ihmiskuntaa, s. o. hän tupakoi, syleksi ja pyyhiksi hihalla suutansa. Iivana puolestaan riiputteli jalkojaan takapajulla siellä, antoi rypäleisen pulpukkanenänsä iloisesti punoittaa; ja niin kuljettiin laiskan konin nyhtämänä Iso-Peskiin kylää kohti.

III.

Älyniekka Jussi Ropotti rupeaa Iivanan puhemieheksi, mutta johdattaakin hänet väärään taloon.

Pullon välityksellä oli Iivanasta ja Ropotista tullut jo ennen Iso-Peskiin kylään tuloa hyvät ystävykset. Jopa niin hyvät, että Iivana oli ottanut Ropotin kosiomieheksensä, varsinkin kun Ropotti oli oman maansa tapoja muistellen selittänyt, miten tärkeä on puhemies naima-asiassa. Kun siis kylän lähettyvillä joukko puoli-juopuneita iso-peskiiläisiä vastaantulijoita hanuria rämisyttäen ajaa remusi ohi solvaten Ropottia tshuhnaksi, niin siellä takana jalkojansa riiputtava Iivana antoi niille jo Ropotin puolesta vastaan:

— Entäs sinä itse!… Koiranpoika… Eh sinä!

Ne menivät, remusivat nuo vain, hoilottivat ja hanuria yhä vinguttivat.
Kuin itsekseen harmitteli silloin Iivana siellä selin riippuessaan:

— Tshuhnaksi haukkuu!… Koirankuono…

Ja ihan hän Ropottia tuon solvauksen johdosta hyvitelläkseen kääntyi yli olan sinne taakseen selittämään:

— On kaksi kansaa: on Suomen kansa ja tshuhnan kansa ja … Venäjän kansa on kolmas kansa, mutta… Sinä et ole tshuhna, vaan suomalainen… Oikea suomalainen… Vot!… Ymmärrätkö?… Eh?

— Ka… Tuota… Ruuna… Trpoh! hoki ja nyki Ropotti ruunaansa ja ajatuskykyänsä. Nyt selitti Iivana:

— Tshuhnan, vot, tuntee siitä, että hän, tshuhna tarkoitan … hän ei kiroa että: tshort, vaan: pjerkjele!… A suomalaisen tuntomerkki taas on se, että…

Mutta siinä loppui häneltäkin kansantieteellinen viisaus ja täytyi kysyä
Ropotilta, sieltä selän takaa:

— A vot… Niin että mikä on suomalaisen tuntomerkki?…

— Häh?

Ei Ropotti ollut omista tuntomerkeistänsä selvillä, tolkkasi jotain ja sen lopuksi arveli:

— Niin jotta se on… Ei mikään… Tuota merkki ei mikään…

— Aaaa! veti Iivana, rykelmäinen nenä punaisena kuin pulpukka ja lisäili, ihmetteli, Ropotin kansaa mairitellessaan:

— Vot, siinä sinulle kansa!… Ei ole mitään tuntomerkkiäkään… Vot, siinä sinulle oikea Suomen kansa!

Mutta jo olivat he tulleetkin kylään. Kirkon ohi ajaessa siinä Iivana silmänsä risti ja sovittiin, että Ropotti puhemiehenä käy taloissa tiedustelemassa, mikä se on suutari Durnjakinin hökkeli. Sillä aikaa hoitelee Iivana hevosta tiellä.

Tottapahan talon kun kerran löytää, löytää sieltä morsiamenkin.

* * * * *

Iso-Peskiin kylässä oli kaikkea paljon kuten yleensä Venäjällä. Suutarejakin siellä oli useita ja niistä kaksi Durnjakin-nimistä. Se, jonka tölliä Iivana etsi, oli tietysti kuollut, koskapa eukko oli leskenä, mutta toinen Durnjakin eli ja suutaroi; hänellä oli vielä Anna-niminen vaimo kuten silläkin kuolleella Durnjakinilla oli aikoinaan ollut. Onnettomuudeksi osui tolkun ja älyn mies Ropotti väärään taloon, sen elossa olevan Durnjakinin tölliin, sai tietää, että kyllä siinä Durnjakin suutaroi ja riennätti sanan Iivanalle.

Mutta hän oli talossa jo ehtinyt ilmoittaa sulhasen tulostakin ja siitä nousi hänen poistuttuansa touhu. Durnjakinilaiset nämä kun olivatkin moista touhun väkeä.

Nytkin: eukko, Annushka, hommaili miestä sen toisen, äskettäin kuolleen suutari Durnjakinin leskelle Annalle, sille, jota kosimaan Iivana mieli. Aina se olikin, tää eukko, puhemiehenä jos kellä.

— Luoja minun!… Tääpä vasta! siunaili ja touhuili Ropotin poistuttua Annushka. Ukko Durnjakin itse oli asiasta ymmällä, keskeytti hetkiseksi kengänpohjan naulaamisen, katsoi muijaansa ja sitte peräili:

— Kosiin, sanoi, tuli… Tarkoitan, ketä kosiin?

Mutta Annushka siinä puuhasi kiireessä ja aivan jo tiukkasi:

— Kuin ketä?… Kosiin tarkoitan?

Ja kun ukko yhä kysyvästi katsoi, niin hän tenäsi:

— Kuin sinä et sitä tiedä, että Annushkaa! Kuomaa… Anna
Feodorovnaa… Matvei Ivanovitshin leskeä tarkoitan.

— Ahaa, raapasi ukko korvallistansa, ryhtyi jatkamaan naulaamistansa ja puheli:

— Merkitsee, että ei toki sinua … minun muijaani. Matvei Ivanovitsh
Durnjakinin Annushkaa kun peräsi…

Sillä hänkin oli nimeltänsä Matvei Ivanovitsh Durnjakin aivan kuten se vainajakin, jonka leskeä lemmenhaluinen Iivana älynmies Ropotin avulla etsiskeli.

Mutta Annushka riensi ehättäen viemään kaimallensa, leski Annushkalle sanaa, että nyt hän on jo löytänyt miehen mertaan. Hamekankaan ja Iivana Sudovoretsin pyhimyskuvan se leski olikin hänelle luvannut, jos onnistuu löytämään sopumiehen.

* * * * *

Ja hyvin tuo leski Annushka ilostuikin asiasta kuullessaan puhemies-Annushkalta, että sulhasia on. Ja puhemies-Annushka puolestaan siinä kiireessä koki selittää asiaa, sulhasta ja sen tuloa.

— Vot, selitti hän kehuen: vot, tuli tshuhna…. Ei mikään Kolppanan tshuhna tai Toksovan, vaan ihan oikea tshuhna, Suomen tshuhna!

— Luoja minun! huudahteli leski-Annushka.

— Ni-in!… Vannon sinulle, että oikea Suomen tshuhna! tenäsi puhemies-Annushka ja hoki selittäen:

— Tupaan tulee, tshuhna … juo korvosta … sylkee … tupakoi … suutaan pyyhkii … hihalla suutaan pyyhkii…

Mutta leski lauhtui oikaisten:

— Mitäpä siitä, jos onkin tshuhna…

Sulhasta hän luuli tshuhnaksi ja jatkoi penäten:

— Vot, katso… Natalia Aleksandrovnankin mies on tshuhna.

— Da… pisti puhemieskin noin vain väliin, ja leski Annushka jatkoi, touhusi kehuen:

— Ja, vot, Andrei Pipottikin on tshuhna … oikea Kolppanan tshuhna, mutta mies silti.

Ja hän ihan innostui selittämään Pipotista.

— Eukkoaankaan Pipotti, Andrei tää, ei yhtään lyö … ei erikoisemmin juo… Hyvä, jos senkään vertaa kuin venäläinen … oikea venäläinen.

Hän jo koki laittauttua morsiuskuntoon. Hameetkin nuo piti muuttaa puhtaat ja muutenkin somistautua. Siinä touhussaan hän toki vielä lähemmin puhemies-Annushkalta siitä otaksutusta tshuhna-sulhasesta penäsi:

— Ja kuin hän sitte sanoi? … tshuhna tarkoitan?

— Vot, sanoi, pureksia ratusteli puhemies-Annushka auringonkukansiemeniä ja jatkoi:

— Sanoi vot: kysyi, tässäkö Durnjakinin Annushka asuu?… Suutari
Matvei Ivanovitshin Annushka, tarkoitan, kysyy, asuu?

Kuin innostuen hän jatkoi:

— Tästä vastaan: a-suu, vastaan, ja hän siihen: sylkee, pyyhkii, polttaa ja, vot, puhuu: sulhasia, puhuu… Iivana Ivanovitsh, suutari, puhuu, on sulhaseksi tulossa. A minä, sanoo itsestään, tarkoitan: tshuhna sanoo, a minä hälle, Iivana Ivanovitshille olen puhemiehenä, sanoo.

— Luoja minun!… Puhemiehenä! siunaili leski-Annushka ja päivitteli:

— Ja minä, tyhmä, kun luulin, että hän sulhasena!

— Ei… Puhemiehenä… Iivana Ivanovitshin puhemiehenä, oikaisi puhemies-Annushka ja tenäsi:

— Niin että järkiään venäläinen … oikeauskoinen venäläinen, eikä vain tshuhna… Sulhanen tää sinun!

— Luoja minun!… Luoja minun! Ihan siinä oli leskeltä pää mennä sekaisin. Hän touhusi, siunaili:

— Kiitos sinulle, Luoja, että oikea venäläinen ja että oikeauskoinen ja…

— Niin… Oikeauskoinen… Vannon sinulle, että oikeauskoinen ja että oikea venäläinen, tarttui ja tenäsi puhemies-Annushka, kokien yhä ratustaa siemeniä.

— Ja suutari vielä! jatkoi hän: ei mikään työsuutari, vaan oikea mestari… Vot… Mestari…

— Kuinkas!… Tietenpä mestari, jolla on kisällit! innostui morsian ja todisti:

— Jos kerran on oikeauskoinen ja säällis-venäläinen, niin, merkitsee, myös mestari eikä vain työsuutari… Niin että kisällit ja muut on!

— Kuinkas!… Kisällitpä tietenkin!… Vot, vahvisti puhemies-Annushka.

Ja niin tuo olikin asia selvä. Sovittiin, että puhemies-Annushka ensin tutustuu sulhaseen, urkkii, ottaa selon ja sitte juoksuttaa sanan, että tulla ja päättää kaupat.

Sillä ei puhemies-Annushkakaan vielä tuntenut sulhasmies Iivanaa, ei tiennyt hänestä muuta kuin sen, mitä älyn ja viisauden mies, suomalainen Jussi Ropotti oli siinä tupakoidessaan ja suutansa pyyhkiessään saanut päästänsä irroitetuksi: sanoilla selitetyksi.

IV.

Iivana keskustelee viisaasti puhemies-Annushkan ja ukko Durnjakinin kanssa, ratkaisten heidän riitansa jalosukuisuuksista ja ylhäisyyksistä.

Iivana ja Ropotti olivat ajaneet hevosensa trahtierin, kyläkapakan, pihaan. Ryypytkin nuo siinä piti vielä kertaseen suuhun kuitata ennenkuin kosimaan lähti.

Mutta nyt he jo kompuroivat morsiustaloa kohti, tosin sitä väärää. Pappi ja diakooni siinä halateissaan tulivat vastaan ja Iivana oli tehdä ristinmerkin. Jumalinen hän omalla tavallaan oli, ei semmoinen kuin jegaroffilaiset, jotka eivät välittäneet ostaa öljyä pyhänkuvan lamppuun, pakanat, vaan ihan kuten bjelajeffiläiset, jotka aina huolehtivat, että lamppu paloi.

Mutta nyt jo lähestyttiin taloa: Iivanalla väljien housujen tasku pullon pullistamana ja pullonsuu töröttämässä taskunsuulta. Varovaisuuden vuoksi Iivana siinä toki vielä pysähtyi ja Ropotilta peräsi:

— Entä, vot, sinä?… Tarkoitan, että oikean talon kysyit?

— Kuinkas!… Kuin en oikeaa! vahvisti Ropotti.

— Että et siis väärään taloon vie?… Eh?

— E-en!

Tiukasti sen uskalsi Ropotti luvata, sillä hänen kansansa suurimpia kansallisavuja on tietoisuus viisaudestansa, vaan ei vioistansa. Siispä hän edelleen selitti, tolkuttaen:

— Minä, tuota, olen asiassa älyn ja tolkun mies…

Ei hän toki teoissansa erehdy. Sopii niin viisaaseen luottaa, koki hän tolkuttaa ja todistukseksi jatkoi:

— Minun isäni näet … se vainaja Antti Ropotti … hän oli viisas, älyn ja tolkun mies, niin että…

Esimerkinkin hän sen viisaudesta tiesi mainita: hän kehasi:

— Mustalaisetkin aina todistivat isästä tästä, että kaikkia muita jos voit hevoskaupassa pettää, niin Muolan Antti Ropottia et petä… Jos kuin koetat, niin et petä…

Iivanalle se todistus riitti. Jos kerran isää ei mustalainen voinut pettää, niin kai tuo poikakin kyennee oikean oven löytämään. Tyytyväisenä hymyillen hän kertoikin nyt Ropotille asian, puheli, kertoi:

— Vot, oli asia.

Ropotilla oli piippu ikenissä, Iivanalla siinä se oma nenänsä paikallansa. Hän hymyili laajasti, jatkoi:

— Vot näin: Tuhman miehen piti ohjata porsaan leikkaaja porsaan luo ja lääkäri sairaan eukon luo … a hän:

Arvasi sen: Iivana nosti sormensa merkiksi pystyyn ja jatkoi:

— Hän, tää tuhma, … hän johtaa tohtorin porsaan pariin ja porsaan leikkaajan eukon luo ja: Kuinkas kävi?… Eh?

Ropotti raapasi korvallistansa. Ei hän tiennyt. Voitokkaana selitti
Iivana:

— Porsaan leikkaaja nai lesken a tohtori tää … hän paistoi porsaan ja söi ja… Vot molemmille apu tuli….

Ja Iivana nauroi asialle herttaisen leveästi, aivan polvet koukussa.

Ja asiaan mennäkseen hän äkkiä taas peräsi:

— Niin että kuin sie sanoit?… Niin että viisauden ja tolkun mies oli?… Isäsi tarkoitan?

— Ka… Niin!…

— Se on hyvä!… Se on erikoisen hyvä!… Se että viisauden ja tolkun mies! tankkasi siihen Iivana. Varma hän oli siitä, että tämä viisauden ja tolkun miehen poika vie hänet oikeaan ukseen ja niin kömpivät he väärään tupaan.

* * * * *

Nämä puhemies-durnjakilaiset olivat lapsettomia kuten se morsiankin, se toisen Durnjakinin leski. Ukko itse oli siinä Iivanan iässä, laihahko, kuiva suutari, vaikka kyllä eukolla olisi mehevämpikin ja lihavahkompikin mennyt, ainakin yhtä mehevä kuin oli Hohloffin eukon mies.

Mutta välipä tuolla! On tuo toki helpompi elää, kun ei ole lapsia. Yksin siinä ukko nyt suutaroikin, vaikka kyllä heillä ajoin toisin kisällejäkin oli. Oli yhteen aikaan kolmekin.

Ja hyvästi tuo Iivana kotiintuikin talossa. Annushka oli ihan somistautunut. Puhemies-akka kun hän kerran oli, niin et tuota niin vain voinut arkihameissasi olla. Teetä hän siinä puuhasi, hyöri ja puheli, ja Iivana piti häntä salaisesti silmällä. Et tuota toki morsianta mene ja kosase ennenkuin olet häntä tarkkaillut.

Ja mielen mukainen tuo Iivanasta olikin. Hän puheli, hymyili entistä viehkeämmin, ja se ihana nenä kukoisti sijoillansa kuin kaino ruusu. Oli jo tovit, toiset juteltu, udeltu oli, oli hurskasteltu. Ropotti tupakoi, pyyhki suutansa ja tolkutti muiden mukana.

— A, vot? kysäisi lopulta Iivana Annushkalta äkkiä, varmuuden vuoksi:
Vot, eukko … niin että tarkoitan… Sinähän se liet se … Annushka?

— Mikä Annushka? touhusi tämä.

— A vot… Anna Feodorovna Durnjakina?… Vot? selvensi Iivana.

— Kuinkas ei!… Se-e, vahvisti Annushka asian oikein arvatuksi ja ihan kuin hartaana hurskasteli:

— A vot Jumala armossaan kun niin… Sillä me ihmiset ollaan itsekukin syntisiä.

Iivana hymyili tyytyväisenä, vaikka tuo puuhakkaan Annushkan yht'äkkinen hurskastelu oli muuttaa olon jumaliseksi.

— No… Jumala tää! nureksi näet jo kuiva Durnjakin siinä suutaroidessaan ja lisäili kuin yksin nurkuja:

— Vot Jumala, puhutaan… Herra, sanotaan, armollinen, mutta… Herra hänet ties, täytyi siinä pikilanka vetää tiukalle ja vieläpä vasaralla kopauttaa päälle ja se tuo katkaisi ajatuksen.

Mutta Iivana oli nyt ihan varma siitä, että tämä puhemies Annushka se on se hänen lemmittynsä. Hän varustautui kosimistoimiinsa, levitti herttaista hymyänsä ja puheli salavihkaa Ropotille:

— Vot… Merkitsee, että oikea… Eukko…

— Ka, tuota… Oikea, tolkutti Ropotti ja Iivana vetäisi pitkän viisaan, hymyilevän ja merkitsevän:

— A-aaaa!

* * * * *

He olivat, nää kosijat, siinä ottaneet ryypynkin ja jo Iivana tarjosi ukko Durnjakinillekin, morsiamensa miehelle:

— Entäs, kyseli hän tältä nyt, tarkoitan, mitäs sinä tässä?… Teet ja olet?

— Eh?… Kuin tuota mitä? ei suutaroiva ukko moista kysymystä ymmärtänyt, mutta Annushka, vaimo, ehätti avuksi selittämään:

— A vot suutaroi… Vot hänen ylhäisyydellensä Aleksei Mihailovitshille kenkiä tuossa kuroo…

— Ylhäisyydellensä… Hänen ylhäisyydellensä! tarttui silloin ukko itse oikaisemaan eukkoansa, suutaroi ja selitti:

— Mikä hän on vielä ylhäisyys… Aleksei Mihailovitshia tarkoitan?… Ainoastaan jalosukuisuus hän vasta on … Hänen ylhäisyytensä jalosukuisuus.

— Kuinka ainoastaan jalosukuisuus? topakoitui siitä eukko, mutta ukko tenäsi vastaan:

— Kuin ei jalosukuisuus vasta?… Sinä vain sotket… Ylhäisyydet ja jalosukuisuudet sotket.

Sukeutui kuin kina. Annushka piti puoliansa ja ukko nauhasi omaansa.

— Vot Mihail Mihailovitsh… Lihatshoff tää tarkoitan, on, puhun, ylhäisyys, mutta… Aleksei Mihailovitsh vasta sukuisuus… Korkeasti jalosukuisuus, tarkoitan, penäsi hän ja kuroi kenkää. Annushka jo ihan kuin suuttui:

— Matvei Ivanovitsh! hän miehelleen jo kuin äkeästi tenäsi, jatkaen: Puhutaan sinulle, Matvei Ivanovitsh, jotta ylhäisyys… Oikea ylhäisyys eikä sukuisuus!… Kuulitko?

Tora oli tulla. Morsiameensa ihastunut Iivana hymyili ja tarttui puheeseen:

— Antakaas, hymyili hän, antakaas kun minä!

Ja hän peräsi:

— Vot. Jos Aleksei Mihailovitsh on kentraalin tasalla, niin sitte on ylhäisyys… Mutta jos on vasta överstin, niin sukuisuus … korkeasukuisuus, tai korkeasti jalosukuisuus… Vot!

Ja nyt hän kysyi:

— Entä, tarkoitan… Aleksei Mihalovitsh jo kentraalin tasalla onko vai ei?

— Mikä hän kentraalin tasalla! äsähti Annushka touhustaan ja ihan ynseili:

— Ensin urjadniekkana oli ja sitte, vot, nyt pristavi … poliisipristavi… Siin' on sinulle ylhäisyys!

— Siis vasta sukuisuus … korkeasukuisuus, ratkaisi Iivana koko riidan, tarjosi ukolle, morsiamensa kuivalle miehelle, ryypyn, hymyili, meni alkuasiaansa ja peräsi:

— Merkitsee siis, että sinä vain suutaroit … Aleksei Mihailovitshille … hänen jalosukuisuudellensa Aleksei Mihailovitshille talossa kenkiä suutaroit, tarkoitan?

— Ka… Mitäpäs tässä! masentui ukko kohtalonsa alle, huokasi, teki ristinmerkin, ryyppäsi ja kiitti:

— Passipo!

Ja kuin nureksien hän työssään tuhraillessaan jatkoi:

— Meikäläinen, vot… Mitä hänestä!… Elät… Kurot kenkiä!… Luoja jos auttaa, pysyt leivissä… A jos ei auta, niin…

Mutta hän tyytyi ja lopetti:

— No mitäpäs siitä!… Työtä, herrankiitos, on… Suutaroit, kähräät…
Vot, siinä sinulle korkeasukuisuus, … meikäläiselle!

Iivana oli nyt kaikesta selvillä: ukko oli siis Annushkan, hänen väärän morsiamensa työläinen, kisälli. Niin hän käsitti ukon puheet, niin uskoi. Hän puuttui nyt puheeseen yleensä vain, alottaen:

— Vot Luoja, sanot, alkoi hän. Mutta siinä tulikin hän, Annushkakin kun oli pyörähtänyt eteiseen, ottaneeksi pullonsuusta ryypyn, siunasi itsensä, ristiytyi ja jatkoi sitten yrittäen:

— Luoja vot sanoit, mutta…

Mutta siinä hän äkkiä muuttikin, kysäisten:

— Niin että, vot… Paljonko Aleksei Mihailovitsh maksaa parista?

— Noo… Mitäs hän paljon… Siinä ruplan jos ja puolikkaan, niin, nureksi ukko työssään.

— Vähä… Se on vähä! topakoitui Iivana ja kun Annushka jo palasi, niin hän sitä hyvitelläkseenkin kehaisi:

— Mutta entä minä?… Hänen ylhäisyydellensä herra Vasili Aleksandrovitsh Bohatsheffille kun kengät neuloin, niin arvaas, paljonko?… Eh?

Eivät voineet arvata.

— Kuusi ruplaa ja puolikkaan! hymyili silloin Iivana ihan virstan leveydeltä Annushkallensa, nosti nähtäväksi kuusi sormea pystyyn ja hymyili:

— Vot kuusi… Yksi … kaksi … kolme … ja kuusi…

Ihan kuin vaiettiin. Täytyi sen moisen tehota. Iivanan hymy ulottui jo aina Pietarin leveydelle ja viisaasti veti hän vaitiolon lopuksi voitokasta, pitkää:

— A-aaaaaaaaaaa!

V.

Yhä edelleen merkillistä sanasotaa ja järjen voimistelua Durnjakinin tuvassa.

Annushka oli jo käynyt, höyhähtänyt, oikealle Annushkalle, morsiamelle puhumassa, sulhasta, Iivanaa tätä kehumassa. Ulkomuotoa hän jo koki valmiiksi selitellä puhellen:

— Ei että mikään erin pieni… Hyvästikin keskikokoinen, jos ei isompikin… Vatsa?… Ei mikään iso, mutta… Tavallinen vain…

Morsian kuunteli hartaasti, kuin kallella päin. Toinen jatkoi, kuvaillen:

— Ja nenä … justiisa kuin Timofei Osipovitshilla… Vot, siinä sinulle nenä!

Mutta morsian oli tyytyväinen, puheli siunaellen:

— No mitäpä siitä, jos nenä onkin sillä!… Kellä ei ole nenää ja…

Ja ihan hän, Iivanaa puolustaakseen, luetteli toisten vikoja:

— Jegor Andrejeffilla näet on nenä… Ja minkälainen nenä vielä!…
Iso, ja ihan sininen! Pjotr Petrovitshilla on nenässä kyssä… Ivan
Jegorovitshillä on selässä kyttyrä… Kunpa vain on hyvä mies, niin
Jumala on armollinen ja auttaa!

— Niin… Hän auttaa… Aut-taa! tarttui puhemies Annushkakin ja vahvisti:

— No kuin ei auttaisi!… Jos vain ristityksi elät ja paastot pidät, niin auttaa… Selvällä venäjänkielellä sanon sinulle, jotta aut-taa:

— Aut-taa!

Ja hän lähtikin taas kotiinsa, valmistamaan sulhas-Iivanaa tätä sen oikeaa morsianta varten.

* * * * *

Iivana oli oikeastaan tavallistakin hyvätuulisempi: Mieleinen morsian ja pullokin siihen vaikutti, vaikka hän ei juovuksissa ollut. Pullonsuu vain muutoin törötti taskunsuusta.

Ja yhäti hän koki päästä siihen kosimisasiaansa käsiksi, ei tosin erin hartaasti, kiirehtien, mutta kuitenkin jotenkin iloisen suutarin pitkämielisellä tyytyväisyydellä… Ukko tuo siinä kyllä suutaroi, oli kuin esteenä, ei tosin erikoisena, mutta kuitenkin. Sitä hän kokikin siinä puhutella nyt jo kuin valmistaakseen sitä poistumaan.

Siinä kavalassa tarkoituksessa hän nytkin alotti sen kanssa juttelun, aikoi puheella kuin ansan viskata, johtaa, kietoa ukon paulaan: härnätä suutuksiin ja niin toimittaa hänet poistumaan.

— Tuota kuinka? hän siinä kavalana alkoi ja kysäsi:

— Niin että Matvei Ivanovitshko sinun nimesi on, Matvei Ivanovitsh?

Ja saatuansa myöntävän vastauksen hän puolestaan omasta nimestään ilmoitti:

— Ja minun nimeni taas on Iivana Ivanovitsh… Ymmärrätkö?

— Häh?… Niin että kuin en ymmärtäisi, myönsi ukko, suutaroi ja jatkoi:

— Matvei kuin Matvei, Iivana kuin Iivana. A kaikki me silti olemme syntisiä Herran edessä…

Iivana ikäänkuin mieteksi tuota ja virkahteli kuin ajatuksissaan:

— Da… Se on totta että … Matvei kuin Matvei ja jotta Iivana kuin
Iivana, mutta…!

Mutta siinä hän rutosti kysyi:

— Mutta entäs mitäs siitä seuraa?… Vot siitä että: Iivana niin Iivana ja että Matvei niin Matvei?… Eh?

— Kuinka mitä seuraa? hoki ukko, veti pikilankaa ja vuorostaan kysyi:

— Kuin ei mitään seuraisi?… Jokaisesta asiasta aina jotain seuraa…
Eh?

Ja hän ryhtyi pitemmältäkin sitä asiaa valaisemaan:

— Vot, esimerkiksi Aleksei Aleksejevitsh… Smirnoff tarkoitan…

— No mitä sitte? tarttui Iivana ja tenäsi:

— Mitä sitte, jos Aleksei Aleksejevitsh?… Smirnoff tarkoitan? Eh?

— Kuinka ei Smirnoff?… Vannon sinulle, että Smirnoff, ja että hän on täydeltä nimeltä Aleksei Aleksejevitsh Smirnoff… Ensiluokan kauppias ja kunniaporvari… Kuinka ei silloin Smirnoff?

— Eh sinä durak[1]… Tyhmyri! oli jo Iivana tuskastua, mutta ukkokin puolestaan durakasta kovin loukkautui, penäten:

[1] Hölmö, pöllö, tyhmyri.

— Kuin minä durak?… Ja tyhmyri, tarkoitan?

Iivana oli sotkeutua. Oli ihan todellinen suuttumisen vaara lähellä. Hän penäsi:

— Durak kuin durak!

— Kuinka?… Eh?… Tarkoitan itse… herranähköön… Loukkaat…

Aivan hän oli työnsä keskeyttää.

— Loukkaat! ynseili Iivana ja tenäsi kuin puoli vihassa:

— Sitä minä vain sinulta peräsin, että mitäs siitä seuraa, jos Aleksei
Aleksejevitsh Smirnoff ja?… Ymmärrätkö?… Eh sinä!

Vihaa se jo tavallaan oli, toraa ja torailua. Annushka toki ehätti sovittajaksi, kehoitti Iivanaa, kuin ukkoaan ylenkatsoen:

— Heitä, Iivana!… Anna ukon olla!… Ei hän niin mitä ymmärrä, mutta turisee vain, että… Aleksei Aleksejevitsh turisee ja… Heitä Iivana, ukko!

Ja Iivana totteli morsiantansa, heittihen ukolle leikkisäksi, hymyili ja hyvitteli: