E-text prepared by Tapio Riikonen

ORLOWIT: MIES JA VAIMO

Kirj.

Maksim Gorki

Tampereella, K. Kaatra, 1908.

Isak Julinin kirjapaino.

… Miltei joka lauvantai kuului kauppias Petunnikowin vanhan, likaisen talon ränstyneen piharakennuksen kellarikerroksesta naisen hirveätä kirkunaa.

"Odotas! Senkin juoppolalli, perkele!" kirkui nainen syvällä alttiäänellä.

"Hellitä!" vastasi miehen tenori.

"En, enpäs hellitä, en hellitä, senkin peto."

"Valehtelet! Sinä hellität!"

"Tapa minut, en hellitä."

"Sinäkö? Sinä valehtelet senkin hälläkkä!"

"Herra Jumala! Se tappaa minut… Apuun!"

"Sinä hellität."

"Lyö vaan, elukka, lyö vielä!"

"Odota vaan… toisen kerran lisää!"

Tämän vuoropuhelun alkaessa hypähti Sutschkowin maalarinoppilas, joka päivät pitkät pienessä vajassa jauhoi väriä, lähemmäs, hänen silmänsä loistivat kuin pienen hiiren ja hän huusi niin kovin kuin taisi:

"Suutari Orlowissa tapellaan taas! Hohoo!"

Tschischik, joka oli kaikellaisten seikkailujen harrastaja, juoksi Orlowin akkunan luo, asettui mahalleen maahan ja pistäen takkuisen veijaripäänsä viekkaine kasvoineen, jotka olivat yltäänsä maalissa, akkunasta sisään, katseli hän ahnain silmin pimeään kosteaan luolaan, josta löyhki vanhan nahan ummehtunut haju. Sisällä kieriskeli raivoisasti kaksi olentoa.

"Ihanhan sinä tapat minut!"… kirkui vaimo tukahtuneella äänellä.

"Eipä väliä!" rauhoitti häntä mies, ääneensä kooten koko raivonsa.

Kuului kumeita iskuja jotain pehmeää vasten, huokauksia, ihmisen tukahdutettua ähkimistä niinkuin jotain painavaa nyöritettäisiin.

"Hajdjai, kylläpä kolhii sitä halolla", kuvasi Tschischik tapausta, ja yleisö, joka ali kokoontunut hänen ympärilleen — Schneider, raastuvan palvelija, Lewtschenko, soittoniekka Kistiakow ja muut ilmaisten huvien ystävät — kyselivät häneltä innokkaasti nyppien hänen jalkojaan ja housujaan, jotka olivat yltäänsä maalissa:

"No, mitenkäs nyt? Onko se saanut sen akan alleen?"

"Selässä istuu ja painaa sen nokkaa maahan…" kertoi Senka ja vapisi mielenhalusta näkemistään nauttien.

Yleisö kumartui akkunaa kohti hartaasti haluten itse nähdä taistelun yksityiskohtia, ja vaikka tunnettiinkin ne tavat, joita Grischka Orlow käytti sodassa vaimoaan vastaan, oli hämmästys kuitenkin yleinen.

"Hyi perhana! Kylläpä on sen peitannut."

"Koko nenä on verissä", selitti Senka.

"Hyvä Jumala", huusivat naiset.

"Kylläpä on peto."

Miesten lausunto oli puolueettomampi.

"Kuoliaaksi kai se sen nuijii…" sanoivat he.

Ja soittoniekka selitti profetan äänellä:

"Muistakaa minun sanoneen, että puukolla se sen tappaa. Ei tuota kauvan kestä, kerrassa siitä loppu tulee."

"No nyt loppui!" kertoi Senka kuiskaten, hypähti ylös ja juoksi nurkkaansa, johon asettui havaintojaan tekemään, sillä hän tiesi Grischka Orlowin tulevan pihalle.

Yleisö hajaantui nopeasti, kukaan kun ei tahtonut joutua liian lähelle hurjaa suutaria, joka ei nyt taistelun jälkeen enää ollut yhtä mieltäkiinnittävä eikä ihan vaaratonkaan. Ja tavallisesti kun Orlow tuli luolastaan, ei pihalla ollut muita kuin Senka. Syvään hengittäen, paita rikki, tukka hajalla ja hikinen naama naarmuissa katseli Orlow veristävin silmin ja kädet taapäin ojossa ympäri pihaa ja kulki hitain askelin vanhalle kivirauniolle, joka oli halkovajan lähellä. Välillä vihelsi hän kuin olisi aikonut kutsua kaikki talon asukkaat taisteluun. Sitten istahti hän rauniolle, pyyhkäsi paidan hialla hikeä ja verta otsaltaan ja jäi istumaan väsähtäneeseen asentoon, retkahtaen likasta, kirjavaväristä seinää vasten, johon Sutschkowin maalareilla oli tapana työstä tullessaan puhdistella siveltimiään.

Orlow oli kolmissa kymmenissä ijältään. Pronssinvärisiä, hienopiirteisiä hermostuneita kasvoja koristivat pienet tummat viikset, joiden alta näkyivät täydet punaset huulet. Suuren käyrän nenän yli olivat taajat kulmakarvat kasvaneet ja niiden alta tirkisteli pari aina epävarmoja hehkuvia silmiä. Kiharat hiukset valahtivat takaa ruskealle jänteiselle niskalle. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, hieman työn kumartama, vankkalihaksinen ja kiihkeä. Ja istuessaan nyt kauvan kuin jäykistyneenä veti hänen terve ruskea rintansa syviä hengenvetoja. Aurinko on jo laskenut, mutta ilma on painava; pihalla tuntuu öljyvärin, hapankaalin ja kaikenlaisen mädännyksen haju. Molempain kerrosten akkunoista kuuluu lauluja ja haukkumasanoja ja väliin tirkistää jokin juopponaama akkunasta Orlowiin päin ja katoaa taasen.

Maalarit tulevat työstä, sivumennen katsahtavat he Orlowiin, viittaavat toisilleen ja iloisesti lörpötellen lähtevät saunaan tai kapakkaan. Yläkerrasta kiipeevät räätälit pihalle — puoliksi pukeutuneita, laihoja, vääräsäärisiä ihmisiä — tekevät pilaa maalarien puhetavasta, joka kuuluu kuin herneitä pudistelisi. Koko piha kaikuu meteliä, iloista ja vilkasta naurua ja sukkeluuksia… Orlow istuu nurkassaan vaieten, eikä katso kehenkään. Ei kukaan mene hänen luokseen, ei uskallakaan kukaan häntä pilkata, sillä kaikki tietävät, että hän nyt on hurja peto.

Siinä istuu hän synkeänä ja raivoisana, rinta huohottaa, sieramet vavahtelevat, huulet käyristyvät ja suusta näkyy kaksi riviä vankkoja, isoja, keltaisia hampaita. Hänen silmissään väikkyy punaisia läiskiä, viinan himo kalvaa hänen sisuksiaan. Hän tietää, että juoma helpottaisi, mutta häntä hävettää näin valoisaan aikaan reveltynä ja rääsyisenä mennä kadun yli kapakkaan, sillä kaikki tuntevat Grigori Orlowin.

Hän tuntee arvonsa eikä tahdo antaa aihetta pilkalle, mutta ei hän myöskään voi mennä kotiin pukeutumaan ja peseytymään. Siellä lattialla makaa hänen rääkätty vaimonsa, joka inhottaa häntä. Kuuluu ähkinää sisältä ja mies tietää, että tuo toinen on marttyyri ja että vääryys on hänessä itsessään. Hän tietää olevansa syyllinen ja se kiihdyttää vain hänen vihaansa, sillä tämän tiedon ohella hehkuu hänen sielussaan ilkeä, hämärä tunne ja tämä on tietoisuutta voimakkaampi. Kaikki tuntuu niin synkeältä ja tuskaiselta, tahdottomana antautuu hän tuskansa valtaan ja tietää, että vain puolpullonen viinaa voi hänen mieltään helpottaa.

Silloin tulee harmonikan soittaja Kistiakow. Tällä on yllään samettimekko, punanen silkkipaita ja housut keikailevasti saappaisiin pistetyt. Kainalossaan on hänellä vihreässä pussissa vetopepelinsä, mustat viiksensä ovat huipukkaiksi kiverretyt, lakki on takaraivolla ja kasvot loistavat oman arvon tuntoa ja iloa. Orlow rakastaa häntä tuon oman arvon tunnon, soiton ja iloisen luonnon takia sekä kadehtii hänen kevyttä, huoletonta elämäänsä.

"Sua onnittelen voitostas ja haavoistasikin."

Orlow ei suutu sukkeluudesta, vaikka onkin sen jo monasti kuullut, eikä soittoniekkakaan tarkota sen pahempaa, tapansa on vaan viskellä sukkeluuksia.

"Mitä nyt, veli? Joko taas näyteltiin Plevnan tappelua?" kysyy Kistiakow ja jää hetkeksi suutarin eteen. "Voi sinä, Grinia, oletpa aika kappale! Jospa vain tahtoisit käydä samaa tietä kuin me kaikki käymme… Mennäänkö jo?"

"Kohta, kohta…" vastaa Orlow päätään nostamatta.

"Mä sua kaihoon ja odotan."

Hän lähtee ja Orlow seuraa pian perässä.

Silloin tulee pieni, täyteläinen vaimo maakerroksesta seinää pitkin hapuillen. Pään ympäri on huivi kiedottu niin että vain toinen silmä sekä vähän poskea ja otsaa näkyy. Horjuen kulkee hän yli pihan ja istahtaa miehensä äskeiselle paikalle. Ei kukaan ihmettele hänen ilmestymistään, siihen on totuttu ja kaikki tietävät, että hän istuu siinä, kunnes Grischka juopuneena ja katuvaisena palaa kapakasta. Hän tulee pihalle, koska maakuopassa on ahdistava ilma ja myös taluttaakseen juopuneen miehensä portaita alas. Portaat ovat rikkinäiset ja liukkaat, Grischka on kerran pudonnut niitä myöden alas ja nyrjäyttänyt käsivartensa, niin ettei kahteen viikkoon voinut tehdä työtä ja täytyi pantata kaikki, jotta voitiin tulla tuo aika toimeen.

Siitä saakka odotti Matrjona häntä aina. Usein istui joku naapuri hänen kanssaan, enimmäkseen Lewtschenko, virasta eronnut isoviiksinen aliupseeri, joka on järkevä vähävenäläinen, kaljupäinen ja harmaanenäinen. Nytkin hän istahtaa paikalleen, haukottelee ja kysäsee:

"Jokos taas olette tapelleet?"

"Mitä se sinulle kuuluu!" sanoo Matrjona kipsakasti.

"Minä vaan tarkotin…" selittää mies, ja sitten vaikenevat molemmat.

Matrjona hengittää syvään ja rintansa korisee.

"Miksi te aina tappelette. Ettekö voi tulla toimeen?" alkaa taas vähävenäläinen.

"Se on meidän asiamme…" sanoo Matrjona Orlow.

"Niinpä kyllä, omahan asianne on", sanoo Lewtschenko ja nyykäyttää sanansa vahvikkeeksi päätään.

"Miksi tulet luokseni?" kysyy Orlowa tuikeasti.

"Perhana… kylläpä olet! Eikö sinulle saa sanaakaan sanoa. Kun minä teitä katselen — niin oletpa sinä Grischkoinesi aika pariskunta! Joka päivä pitäisi teitä piiskata, aamuin ja illoin, niin, niin… Kylläpä sitte muuttuisitte."

Vihoissaan menee mies pois ja Matrjona on siitä iloinen, sillä jo kauan on huhu käynyt, ettei se vähävenäläinen taida ihan turhaan häntä kierrellä ja hän on vihoissaan tälle ja kaikille ihmisille, jotka huolehtivat asioista, mitkä eivät heitä liikuta. Vähävenäläinen astelee sotilaan askelin pihanurkkaa kohti, hänen käyntinsä on ijästään huolimatta voimakas ja reipas.

Silloin kiepsahtaa jostain sopesta Tschischik hänen eteensä.

"On tuo Orlowin akka aika lammas!" kuiskaa hän Lewtschenkolle, viekkaasti viitaten Matrjonaa kohti.

"Minä selitän sinulle kyllä sen asian", vastaa vähävenäläinen nauraen partaansa. Hän pitää iloisesta Tschischikistä ja kuuntelee kernaasti tämän juttuja, tämä kun tuntee kaikki talon salaisuudet.

"Ei sen kimppuun pääse niin marssien", jatkaa Tschischik. "Maschinka, se maalari yritti, mutta sai selkäänsä. Itse minä kuulin eikä ollutkaan se leikkiä, päin naamaa vaan sai."

Hän on puoliksi täysikasvuinen, puoliksi lapsi, kahdentoista ijässä, vilkas ja tunteellinen, ja kuten sieni imee kosteutta, niin imee hänkin itseensä kaikkea ympäröivää elämän lokaa. Otsallaan on jo hieno ryppy, joka osoittaa Senka Tschischikin ajattelevan.

… Ilma on pimennyt, näkyy palanen sinistä taivasta, tähtien valossa näyttää paljaiden seinäin ympäröimä piha syvältä kuopalta, jos ylöspäin katsahtaa. Sen sopessa istuu pieni naisolento tappelusta leväten ja odottaen juopunutta miestään.

* * * * *

Orlowit olivat olleet neljä vuotta naimisissa. Heillä oli ollut lapsi, joka eli toista vuotta. Eivät sitä kauvan surreet, vaan rauhoittuivat pian toista odottaen. Kellari, jossa asuvat, on iso, pitkä ja pimeä holvikattoinen huone. Oven pielessä on venäläinen uuni; sen ja seinän välitse johtaa kapea käytävä huoneeseen, jota valaisee kaksi pihallepäin antavaa akkunaa. Valo tulee sameina säteinä luolaan. Se on kostea, tunkkainen ja kalsea. Jossain tuolla ylhäällä tykkii elämä, tänne saakka tunkeutuu vain kaukaisia epämääräisiä ääniä, jotka yhdessä tomun kanssa leijailevat mahdottomina, värittöminä joukkioina Orlowin kuoppaan. Uunia vastapäätä on puinen kaksikerroksinen vuode ruskeine kukikkaine peitteineen. Toisella seinällä pöytä, jonka ääressä syödään ja juodaan teetä ja vuoteen sekä ikkunaseinän välillä työskentelee Orlowin pariskunta. Seinillä juoksentelee russakoita hakien ravintoa leipäpalloista, joilla vanhojen aikakauslehtien kuvia on seinille liimattu. Kärpäsiä on joka paikassa, ne surisevat ikävystyttävästi ja niiden likaamat kuvat ovat kuin tummia läiskiä likasenharmaalla seinällä.

Päivä alkoi tässä asunnossa seuraavasti: Kuutta käydessä heräsi Matrjona, peseytyi ja laittoi kuntoon teekeittiön, joka tappeluissa oli saanut monta kuhmua sekä oli monesta kohdin sinkillä paikattu. Veden kiehuessa keittiössä siivoili vaimo tupaa, käväsi kaupassa ja herätti sitten miehensä. Kun tämä nousi ja pukeutui, surisi ja kiehui teekeittiö jo pöydällä. Sitten istuutuivat he pöydän ääreen ja joivat teensä sekä söivät sen kanssa kaksi naulaa valkeata leipää.

Grigori teki hyvää työtä ja työtä hänellä aina olikin. Hänen työssään näkyi mestarin käden jälki. Vaimo piti työkaluja järjestyksessä ja auttoi pikkutöissä. Aamu-teen aikana keskusteltiin päivällisruuasta. Talvisin, jolloin syötiin enemmän, oli tämä hyvin tärkeä kysymys. Kesällä lämmitettiin uunia säästäväisyyssyistä vain juhlapäivinä eikä silloinkaan aina. Tavallisesti syötiin kaljaan kastettua leipää, vähän sipulia ja suolakalaa, joskus myös palanen lihaa, joka oli keitetty jonkun naapurin keittiössä. Teen juotuaan istuutui Grigori suutarirummulleen, vaimo viereen matalalle jakkaralle.

Niin tehtiin työtä vaieten — mistäpä he olisivat puhuneetkaan! Jonkun työtä koskevan sanan heittivät toisilleen ja taas oltiin vaiti puolisen tuntia. Väliin haukotteli Grigori ja mylvähti lopuksi. Matrjona huokaili ja oli vaiti. Joskus lauloi Orlow laulun. Hänellä oli metallikirkas ääni ja osasi laulaa. Laulun sanat sulivat pian valittavaksi ja nopeaksi kerronnaksi ja ikäänkuin peläten, etteivät voi tulkita kaikkea, mitä tahtoivat, tunkeutuivat ne nopeasti Grischkan rinnasta esille, muodostuivat väliin surullisiksi huokauksiksi tai lentelivät kaihoten ja huokaillen akkunasta pihalle. Matrjona yhtyi lauluun hennolla alttoäänellään. Molempain kasvot saivat ajattelevan ja surullisen ilmeen. Grischkan tummat silmät kostuivat. Vaimo, joka kokonaan näytti vaipuvan lauluun, heilahteli puoleen ja toiseen kuin puol'unessa, keskeytti usein laulamisen, yhtyäkseen siihen taasen. Ei kumpikaan havainnut laulun kestäessä toisensa läsnäoloa ja koettivat he vierain sanoin tulkita synkän elämänsä tyhjyyttä ja ikävyyttä, tahtoivat kenties näihin sanoihin pukea puoliksi tiedottomat ajatuksensa ja tunteensa, jotka heidän sieluissaan itivät.

Väliin teki Grischka omia laulunpätkiä:

Oi, mun elämäin… sua kiroon…
Tuskani oi! Kirottu kolmin verroin!

Matrjonaa eivät nämä tällaiset miellyttäneet ja hän tokasi silloin:

"Miksi ulvot kuin koira kuolleen lähellä?"

Mies suuttui silloin heti:

"Vanha norsu, mitä sinä ymmärrät!"

"Ulvot, ulvot ja haukut vielä…"

"Suus kiinni! Kuka minä olen? Sinun sällisi kai, koska täällä rehentelet ja saarnailet? Hä!"

Kun Matrjona näki, että miehen kaulasuonet paisuivat ja silmät loistivat vihassa, vaikeni hän, vaikeni kauan, jätti mielenosotuksellisesti vastaamatta miehen kysymyksiin, jonka viha nopeasti haihtui.

Vaimo käännähti poispäin, vaikka miehen katse jo haki sovintoa ja odotti hänen nauruaan, nähtävästi peläten, että tämä taasen suuttuisi. Mutta samalla häntä huvitti olla häijy ja myös nähdä miehen pyrkivän sovintoon — sillä olihan se edes elämää ja ajattelemista… He molemmat — hehän olivat nuoria terveitä ihmisiä, rakastivat toisiaan ja olivat toisistaan ylpeät. Grischka oli voimakas, kiihkeä ja kaunis ja Matrjona oli valkea, täyteläinen ja hänen harmaat silmänsä loistivat kirkkaasti. "Komea eukko", kuten talonväellä oli tapana sanoa. He rakastivat toisiaan, mutta heillä oli ikävä, kun ei minkäänlaisia vaikutteita eikä harrastuksia ollut, jotka olisivat voineet antaa vaihtelua — kiihtymystä, ajatusta, lepoa — sanalla sanoen: tyydytystä. Sillä jos ei ulkoapäin tule mitään vaikutteita eikä ole henkisiä harrastuksia, niin täytyy miehen ja vaimon vaikka olisivat korkeallakin sivistysasteella, tulla toisilleen tuhoisiksi. Tämä on laki, yhtä välttämätön kuin oikea. Jos Orloweilla olisi ollut elämän tarkoitus niinkin ahdas, kuin on ropojen kokoaminen ropojen päälle, niin olisi heidän elämänsä ollut helpompi.

Mutta sitä ei heillä ollut.

He näkivät aina vain toisiaan, olivat toisiinsa tottuneet, tunsivat joka sanan ja liikkeen. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että mitään vaihtelevaa tapahtui. Usein pyhäsin kävivät he yhtä henkisesti köyhäin ihmisten luona. Juotiin, laulettiin ja usein tapeltiin. Sitten kului taasen päiviä, kuten ketjun renkaita, jotka raskauttivat näitten ihmisten elämän työllä, ikävällä ja järjettömällä keskinäisellä ärtymisellä.

Usein sanoi Grischka: "Ompa tämä elämää, ihan kuin helvetissä! miksikä olenkaan mailmaan tullut? Työtä ja ikävää, ikävää ja työtä…" Vaikeni hetkisen, kohotti katseensa ja omituisesti hymyillen jatkoi: "Äitini on minut Jumalan tahdon mukaan synnyttänyt… siitä ei mitään sanomista! Olen sitten tätä käsityötä mestariksi asti opetellut… Mitäs sillä? eikö ole minuttakin suutareita? No, olenpa siis suutari, entäs sitten, mitä iloa siitä on?… Istu rummullasi ja ompele… No, ja sitten kuolen. Kerrotaan, että se kolerakin… No, entäs sitten? Onhan Grigori Orlow elänyt, ommellut kenkiä ja kuollut koleeraan. Mutta mitäs tämä merkitsee? Ja mitä varten on tarpeen, että elän, ompelen ja kuolen?"

Matrjona oli vaiti. Miehen sanat kajasivat kamalilta. Väliin pyysi hän, ettei tämä niin puhuisi, koska se oli Jumalan tahtoa vastaan, joka kyllä tiesi, miten ihmisen elämä oli järjestettävä. Ja monasti, kun oli sillä tuulella, sanoi hän miehelleen:

"Et joisi viina — eläisit paremmin, eikä mokomia ajatuksia tulisi päähäsi. Toiset elävät, eivät valita, vaan kokoovat rahaa, laittavat verstaan ja elävät kuin herrat."

"Mitäs siinä horiset, noita-akka. Pidä tietosi ominasi! Miksen minä joisi, kun huvittaa? Toiset! Tunnet kai niitä paljon, noita toisia, noita onnenpoikia, mitä? Olinko minä naimiseen saakka tällainen, hä? Jos sanon totuuden, niin sinäpä minua kalvat ja teet elämäni happamaksi, senkin sammakko."

Matrjona loukkaantui, mutta hänestä tuntui, kuin olisi mies oikeassa. Kun hän oli päissään, oli hän hauska ja rakas — toisia tunsi hän vain mielikuvituksissaan. Ennen naimisiin menoa ei hän ollut tuollainen. Silloin oli hän hauska, miellyttävä ja hyvä mies… Ja nyt tuollainen elukka.

"Mistä se riippuu? Olenkohan minä sen rasituksena?" ajatteli hän. Ja hänen sydämensä kutistui kokoon hänen näin katkeria ajatellessaan, hän sääli itseään ja miestään, meni tämän luo, katsoi häntä rakkaasti silmiin ja puristautui hänen rintaansa vasten.

"No, vielä siinä nuolemaan kuin lehmä"… sanoi Grischka myristen ja oli työntävinään pois, mutta vaimo tiesi, ettei hän sitä tarkottanut ja puristautui yhä kovemmin häneen kiinni. Silloin välähtivät miehen silmät, hän heitti työnsä maahan, otti vaimonsa polvelleen ja suuteli häntä kauan. Ja koko rinnastaan huoaisten sanoi hän puol'ääneen ikäänkuin peläten jonkun kuulevan:

"Hohhoo, Motrija! Huonostihan me elämme, tappelemme kuin elukat… Mutta mihinkä tästä pääsee? Se on niin minun tähdessäni määrätty… ihminen syntyy jonkun tähden alla ja se tähti on hänen kohtalonsa."

Mutta tämä selitys ei häntä tyydyttänyt ja hän puristi vaimoaan rintaansa vasten käyden ajattelevaksi. Niin istuivat he usein maaluolansa hämärässä valossa ja huonossa ilmassa. Vaimo oli vaiti ja huokaili, mutta monasti muisti hän näinä hyvinä hetkinä loukkauksia ja iskuja, joita oli saanut, ja hiljaa itkien syytteli hän itseään. Mies taas näiden rakkaitten itsemoitteitten hämäämänä hyväili lämpimästi vaimoaan, joka yhä äänekkäämmin valitteli. Lopuksi kyllästyi mies ja sanoi:

"No, jo riittää ulvominen! Minusta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta, kun sinua lyön. Ymmärrätkö? Mutta ole hiljaa nyt. Jos teille sormen antaa, niin tahdotte te koko käden. Lopeta lörpötys, minkäs voit sanoa ihmiselle, jonka elämä on ylhäältäkäsin niin määrätty."

Toisinaan tuli hän näinä hellyyden hetkinä herkäksi ja selitti synkästi: "Minkäs minä tälle luonnolleni teen? Teen väärin sinua kohtaan… Myönnän. Tiedänhän, että sinä olet ainoa uskollinen sieluseni… Mutta sitä en aina muista, ymmärrätkö, Motrija, etten väliin voi sinua silmissäni sietää. On kuin olisin sinusta liikaa nauttinut. Ja sitten on sydämessäni sellainen ilkeä halu repiä sinut ihan kappaleiksi. Ja minkä enemmän sinä olet oikeassa sitä enemmän tahtoisin sinua lyödä…"

Vaimo tuskin ymmärsi kaikkea, mutta miehen katuva ja rakas ääni rauhoitti häntä. "Jumalan avulla elämä tästä kyllä paranee, totumme toisiimme", sanoi hän huomaamatta, että he jo aikoja sitten olivat toisiinsa tottuneet ja ikävystyneet.

"Kunhan vain saisimme lapsen, olisi sekin parempi meille…" sanoi hän usein huoaten. "Olisihan leikkikalu ja huolehdittava."

"No, mitäs siten haikailet, laita se…"

"Niin mutta… Kun sinä lyöt — en voi. Sinä lyöt niin kovasti vatsaan ja lanteille… Jollet sinä edes potkisi…"

"Hoh", myrähti Gregori nolona. "Voiko sitä sitten aina ajatella, millä sitä lyö. Enhän minä ole pyöveli… Enkä minä ilokseni lyö vaan tuskassa."

"Ja mihin se sinun tuskasi on nyt sinut vienyt?" sanoi Matrjona surullisesti.

"Se on nyt kerran kohtaloni", filosofeerasi Grischka, "kohtaloni ja luonnonlaatuni… Katsohan minua, olenko minä esim. huonompi kuin tuo vähävenäläinen? Ja kuitenkin se elää kärsimättä mitään. Hän on yksin, ei ole vaimoa… Minä en sinutta tulisi toimeen… Mutta hän ei ole milläänkään, polttaa piippua ja nauraa ja on sillä tyytyväinen, se perhana. Mutta minun ei käy… Minä olen kai tullut maailmaan sellainen levottomuus sydämessä. Luontoni on kerran nyt sellainen. Vähävenäläisellä on luonto kuin — keppi ja minulla kuin — vieteri. Kun siihen painaa, niin kimmahtaa se ylös. Kuljempa esimerkiksi kadulla, katselen, katselen kaikkea, itselläni ei ole mitään. Se tuskastuttaa. Vähävenäläinen ei tarvitse mitään. Mutta minua suututtaa jo se, ettei hän mitään tarvitse. Partasuu mies ja että minä… en oikein tiedä mitä tahdonkaan… Tahdon kaikkea. No niin… Tässä minä nyt istun luolassani, teen työtä, eikä minulla ole mitään… Ja sitten olet sinä siinä. Olet vaimoni, mutta mitäs erikoista siinä on? Vaimo kuin vaimo, jolla on jonnin joutavat vehkeet. Tiedän kaikki, mitä sinussa on, minä tiedän, miten sinä huomenna niistät, tiedän koska jo tuhat kertaa olen nähnyt… Mitä elämää tämä nyt on ja mitä tämä merkitsee? Ei se huvita. No, menenpähän kapakkaan, siellä kun on hauska."

"Miksi sitten menit naimisiin", kysyy Matrjona.

"Miksikä", nauraa Grischka. "Piru tiesi, miksi… Jos minä oikein tuntoni mukaan sanon, niin ei se niin tarpeellista ollutkaan… Olisin mieluummin kuljeskellut paljasjalkain joukossa… Siellä ollaan kyllä nälässä, mutta ollaan vapaita. Saat juosta, mihin tahdot, mailman ympäri, jos tahdot."

"No mene sitten ja jätä minut rauhaan", selitti Matrjona. "Kyllä minäkin pois menen."

"Mihin sinä menet?" kysyi Grischka painavasti.

"Se on sitten minun asiani."

"Mi-ihin?" ja hänen silmänsä välähtivät tuhoa ennustavasti.

"Älä ulvo, en minä pelkää."

"Joko sinä olet jonkun löytänyt? Sano pois vaan!"

"Anna minun olla."

"Missä minä sinun olla annan?" ulvoi Grischka.

Hän oli jo tarttunut toista tukkaan ja riuhtassut huivin päästä. Iskut paaduttivat naisen, hän nautti ilkeydestä, hän kiivastui ja sen sijaan, että parilla sanalla olisi tehnyt lopun miehensä mustasukkaisuudesta, ärsytti hän tätä yhä enemmän katsellen häntä merkitsevästi hymyillen, mies raivostui ja löi, löi säälimättä.

Ja lopuksi, kun hän ihan muserrettuna ja väsyneenä ähkien makasi vuoteella miehensä vieressä, katseli tämä häntä sivultapäin ja huokasi syvään. Hänestä tuntui pahalta, omatunto kalvoi, hän käsitti syyttä suotta olevansa mustasukkainen ja lyöneensä ihan aiheettomasti.

"No, jo riittää", sanoi hän nolona. "Onko se minun syyni, että minulla on tällainen luonto? Olet sinäkin hyvä, kun pitäisi rauhottaa, niin sinä vaan ärsytät. Mitä varten?"

Vaimo vaikeni, mutta tiesi, että nyt kun häntä oli lyöty ja loukattu, hän voi odottaa innokkaita sovintohyväilyjä. Ja hän itki nyt vain odotuksen ilosta jo ennenkuin miehensä oli häneen kajonnutkaan.

"No, jo riittää Motrija, älä itke kultaseni anna anteeksi." Hän silitteli tämän hiuksia, suuteli häntä sekä kiristeli hampaitaan katumuksen katkeruudessa.

Akkunat olivat auki, mutta vastapäinen seinä esti taivasta näkymästä.
Heidän tuvassaan oli ainainen hämärä ja ahdas, kolkko ilma.

"Voi sinä elämä, sinä olet erinomainen pakkotyö", kuiskaili Grischka osaamatta pukea sanoiksi, mitä tuskissaan tunsi. "Tämä loukko sen vaikuttaa Motrija. Mehän olemme kuin elävältä haudatut…"

"Muutammeko toiseen taloon?" kysäsi Matrjona kyynelissään hymyillen.
Hän käsitti ehdotuksen sanojen mukaan.

"Ah, ei se siitä parane. Jos me kömpisimmekin maan pinnalle, niin olisimme kuitenkin kuin loukussa… Ei yksin tämä asunto ole loukku, koko elämä on loukku."

Matrjona ajatteli hetkisen ja sanoi: "Jumalan avulla tämä kyllä paranee… Me totumme toisiimme."

"Niin, paranee, paranee… niin sinä usein sanot. Mutta eivät meidän asiamme parane Motrija… yhä useamminhan me tappelemme — ymmärrätkö."

Tuo oli totta. Tappelujen välit kävivät yhä lyhemmiksi ja vihdoin oli
Grischka joka lauantai jo aamusta alkaen vaimolleen vihamielinen.

"Tänä iltana minä pidän juhlaa, menen kapakkaan… Juon aika humalan", selitti hän.

Matrjona räpäytti silmiään ja oli vaiti. "Et puhu mitään, no ole vaiti, vaan parempi itsellesi", kehoitti mies.

Päivän kuluessa selitti Grischka yhä uudelleen käyden yhä ilkeämmäksi, että hän aikoi illalla juoda itsensä humalaan, ja kun hän huomasi vaimonsa siitä pahastuvan, ja että tämä vaieten, silmissä omituinen kiilto, oli valmis taistelemaan, tuli hän yhä raivoisammaksi.

Illalla julisti Senka Tschischik, että taistelu oli alkanut.

Sitten kuin Grischka oli piessyt vaimonsa, katosi hän usein koko yöksi, eikä tullut sunnuntainakaan kotiin. Vaimo otti hänet vastaan täynnään mustelmia. Oli vakava ja vaikeni, mutta sääli myöskin salassa häntä, sillä hänkin oli rääsyissä ja tuli usein lyötynä ja verisin silmin kotiin. Vaimo tiesi, että Grischkan täytyi juoda itsensä selväksi ja olikin hänellä puolipullonen valmiina. Ja Grischkakin tiesi sen.

"Anna minulle ryyppy…" pyysi hän käheällä äänellä, joi lasin, kaksi, kolme ja laittautui työhön. Se päivä kului omantunnonvaivoissa, jotka väliin olivat niin kovat, että hän ei voinut niitä sietää, vaan heitti työnsä menemään, noitui kauheasti, raivosi pitkin huonetta tai heittelehti vuoteellaan. Matrjona antoi hänen rauhottua ja sitten viettivät he sopiaisia.

Ensi alussa kuului näihin sopiaisiin paljon katkeraa ja paljon suloista, mutta ajan ollen katosi tämä ja he sopivat ylipäänsä vain siksi, että oli epämukavaa elää vaieten viikon viisi päivää lauantaihin saakka.

"Turmiolle sinä itses juot", saneli Matrjona huokaillen.

"Minä juon itseni turmiolle", vahvisti Grischka ja sylkäsi sivulleen kuin olisi hänestä aivan sama, joiko itsensä pilalle tai eikä. "Ja sinä juokset tiehesi…" kuvaili hän tulevaisuutta ja katsoi vaimoaan tutkivasti silmiin.

Jonkun aikaa oli vaimolla ollut tapana luoda tällöin silmänsä alaspäin, Grischka oli tämän huomannut ja hänen otsansa rypistyi uhkaavasti ja hän kiristeli hampaitaan. Mutta salaa kävi Matrjona yhä edelleen tietäjäin ja kortinlukijain luona sekä kuljetteli kaikenlaisia juuria ja yrttejä mukanaan. Mutta kun tämä ei mitään auttanut, kustansi hän messun pyhälle marttyyrille Bonifasiukselle, joka auttaa viinanhimoa vastaan ja polvillaan itki hän katkeria kyyneleitä ja rukoili hiljaa vapisevin huulin koko messun ajan. Ja yhä uudelleen tunsi hän miestään vastaan kylmää vihaa, joka herätti synkkiä ajatuksia ja hän sääli yhä vähemmän ihmistä, joka kolme vuotta sitten niin paljolla naurulla, hyväilyllä ja rakkailla puheilla oli hänen elämäänsä huvittanut.

Niin elivät he päivästä päivään, vaikk'eivät olleet mitään pahoja ihmisiä ja odottivat tuhoaan, tapausta, joka oli lopettava heidän tuskaisan, järjettömän elämänsä.

* * * * *

Muutamana maanantai-aamuna, juuri kun Orlowin pariskunta oli päässyt teetä juomasta, ilmestyi heidän epäystävällisen asuntonsa kynnykselle poliisin komea vartalo. Orlow hypähti istuimeltaan ja vaimonsa moittivasti katsellessa hapuili hän juopumuksen vielä sekoittamista aivoistaan jotain edellisen päivän tapausta muistaaksensa; vaieten ja uhmaavasti katseli hän samein silmin vierastaan ja odotti pahinta.

"Käykää tännepäin", kehotti poliisi jotain ulkona olevaa.

"Täällähän on pimeä kuin luolassa. Piru vieköön Petunnikowin", kuului nuori ja iloinen ääni sanovan. Poliisi astui sivuun ja valkopukuinen ylioppilas astui lakki kädessä nopeasti huoneeseen. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, otsa päivän paahtama ja iloiset, ruskeat silmänsä vilkkuivat pilkallisina lasien takaa.

"Hyvää päivää", huudahti hän äänellä, jonka basso ei vielä ollut oikein vankka. "Saan kunnian esittää itseni, olen terveyden hoitaja. Tulen ottamaan selkoa, miten voitte… ja koettamaan hieman ilmaanne täällä… ilma on todella huoneessanne hyvin huono."

Orlow hengähti helpotuksesta ja naurahti hyväntahtoisesti. Tämä iloinen ylioppilas miellytti häntä heti, sillä oli terveet hyvät kasvot ja poskilla hento, vaalakka ilme. Hänen koko kasvonsa hymyilivät niin erikoisen raikasta, tervettä ja kirkasta hymyä, että Orlowin maakuoppa heti valkeni iloisemmaksi.

"Sitten, hyvät ystävät", sanoi ylioppilas keskeytymättä, "tyhjentäkääpä likaämpäriä useammin, sillä siitä se ilma pahenee. Ja teitä, äiti hyvä, kehottasin pesemään sitä useammin ja heittelemään tänne nurkkiin vähän sammuttamatonta kalkkia ilman puhdistukseksi… Hyvää se on kosteuttakin vastaan. Entäs te, isä hyvä, miksikäs olette niin tyytymättömän näköinen?" kysyi hän Orlowilta ja tarttui tämän käteen valtasuonta koetellen.

Orlowit ällistyivät niin tämän ylioppilaan irtonaisesta olennosta, että Matrjona myhäili hämillään ja katseli häntä vaieten, Grigori taas hymyili iloissaan.

"No, ja mitenkäs maha jaksaa?" kysyi tämä taas. "Onkos matoja? Kertokaa vaan kainostelematta, sehän on jokapäiväinen asia, ja jos jotain on epäkunnossa, niin annetaan jotain karvasta lääkettä ja se kyllä lähtee."

"Hyvä meidän on… terveitä ollaan", lausui Gregori lopuksi, "ja vaikka minä olen tämän näköinen, niin on se vain ulkonaista… sillä jos oikein totta puhun, niin tuli tässä eilen kumotuksi muutamia laseja."

"Niin, hajusta sen heti tunsin, hyvä herra, että te eilen olitte ottanut… Tietäkääppäs, siitäpä minä pikkusen sanoisinkin…"

Hän oli niin huvittava ja hänen kasvonsa niin hauskat, että Orlow remahti luottavaan ja äänekkääseen nauruun, ylioppilas nauroi äänekkäämmin ja hauskemmin kuin muut, mutta lakkasi myös pikemmin, ja kun naurun aiheuttamat poimut hänen suu- ja silmäpielissään olivat silinneet, näyttivät hänen avoimet kasvonsa vieläkin vaatimattomammilta.

"Ihminen, joka tekee työtä, tarvitsee kai joskus ryypyn, jos pysyy kohtuudessa, mutta meidän aikanamme on paras, jos siitä pysyy kokonaan erillään. Oletteko kuulleetkaan, mikä tauti nyt raivoo?"

Ja hän ehättikin kertomaan, vakain kasvoin ja järkevällä äänellä kolerasta ja taistelukeinoista sitä vastaan. Hän puhui kulkien huoneessa edestakaisin, milloin seinää koetellen, milloin katsahtaen oven taa, jossa oli likaämpäri ja likavesinen vati. Hän kumartui uunin aukkoa kohti, nuuskien mistä sieltä haju nousi. Hänen äänensä heilahteli basson ja tenorin välillä ja hänen yksinkertaiset sanansa painuivat tarkasti kuulijain mieleen ilman ponnistuksia heidän puoleltaan. Hänen kirkkaat silmänsä loistivat ja hän oli täynnä innostusta asiaansa, jota niin yksinkertaisesti ja iloisesti palveli.

Gregori seurasi hänen olemustaan uteliaasti hymyillen. Matrjona niisteli nenäänsä, poliisi oli kadonnut.

"No, te hommaatte sitte tänään vielä kalkkia, hyvä isäntäväki. Tästä läheiseltä rakennukselta antaa muurari teille viidellä kopeekalla kalkkia, niin paljon kuin tahdotte. Ja juomisesta, hyvä isäntä, jollei se ole ihan kohtuullista, pysytään erillään… Ja sitten näkemiin… Minä pistäydyn vielä täällä."

Ja yhtä nopeasti hän katosi kuin oli tullutkin ja näytti jättäneen silmiensä muistoksi hämmästyneen ja tyytyväisen hymyn Orlowin pariskunnan kasvoille.

Hetkisen vaikenivat he, katselivat toisiaan eivätkä näyttäneet voivan vielä oikein käsittää sitä vaikutusta, jonka tämä tietoisen tarmon äkillinen ilmaus oli tehnyt heidän koneelliseen elämäänsä.

"Hehhee", sanoi Gregori hitaasti päätään puistaen. "Siinäpä oli… kemisti! Ja noista sanotaan, että he myrkyttävät ihmisiä. Rupeisiko nyt tuollainen ihminen mokomiin puuhiin? Ja minkälainen äänikin sillä oli ja koko olento… Ei, tuo se on oikea tapa, tulee ja on juuri sellainen kuin on — kas tällainen olen. Kalkkia… Onko se vaarallista? Sitruunahappoa… Mitä se on? Happoa vain eikä muuta ja pääasia että kaikki pitää olla puhdasta, ilma ja lattia ja ämpäri… Voiko nyt tällä tavalla ihmisiä myrkyttää? Perhana! Myrkyttäjät, sanotaan… Ei. Tämäkö oli mies? Työtä tekevä ihminen, sanoi hän, täytyy vähän ryypätä, kohtuudella. Kuulitko Motrija. No… kaadappas lasiin, onko sinulla mitään?"

Tämä kaatoi hänelle kernaasti puolikuppisen viinaa pullosta, jonka jostain veti esiin.

"Kyllä se oli hyvä mies", sanoi hän naurahtaen, "mutta ne toiset — kuka ne takaa, kenties ovatkin ne juonessa."

"Missäpä juonessa ne olisivat ja kukapa sen olisi tehnyt", kivahti
Gregori.

"Tappaakseen ihmisiä… Sanotaan, että missä on paljon köyhiä, siellä on käsky toimittaa liiat pois maailmasta", selitti Matrjona.

"Kuka sen sanoi?"

"Kaikkihan sanovat… tuo maalarin oppilas sanoo ja monet muut."

"Pässinpäitä. Olisiko se nyt mikä etu niille? Ajatteles: parantaako? miten sen nyt ymmärtää? Vaiko haudata! Eikö se nyt sitten muka toisi vahinkoa? Siihen tarvitaan arkku, hauta ynnä muuta. Valtion rahoista… Tyhmyyksiä. Jos he tahtoisivat yhteiskuntaa puhdistaa ja pienentää, niin lähettäisivät Siperiaan, siellä on tilaa kyllä kaikille. Tai asumattomille saarille, työhön. Työtä tekemään ja veroja maksamaan… Ymmärrätkö? Kas, siinä olisi sinulle puhdistusta, mikä olisi vielä edullistakin, sillä asumaton saari ei tuota tuloja, jollei siellä ole ihmisiä. Ja valtiolle ovat tulot pääasia eikä sen puolelta olisi ihmisten tappamisessa mitään järkeä… Ymmärrätkö? Niin ja mitä sitten ylioppilaaseen tulee, niin on hän aika veitikka, se on selvä. Se on niinkuin enemmän kapinantapaista. Mutta ihmisten tappamiseen ei tuollainen rahasta rupea, näkeehän tuon heti, ettei se semmoista hommaa ja kuuleehan sen puheestakin."

Koko päivän läpeensä puhuivat he ylioppilaasta ja siitä, mitä tämä oli ilmoittanut. He muistelivat hänen nauruaan, kasvojaan, huomasivat että hänen takistaan puuttui nappi ja olivat ihan riitaantua siitä, kummasta rivistä se puuttui. Matrjona väitti vankasti, että se puuttui oikealta puolelta, mies väitti vasempaa ja oli jo kaksi kertaa nostaa meteliä, mutta muisti samalla, ettei viina ollut vielä kokonaan loppunut ja antoi siksi perää. Ja sitten päätettiin huomisesta lähtien noudattaa puhtautta. Ja ikäänkuin raikas henkäys olisi heihin sattunut, puhelivat he edelleen ylioppilaastaan.

"Olipa se aika poika", sanoi Gregori ihastuneena, "tulee sisälle ja heti tuntuu kun oltaisi oltu kuusi vuotta tutut… Nuohtoo joka paikan… selittää kaikki… eikä muuta mitään. Ei kilju eikä huuda, vaikka onkin esivaltaa… Katsos, Matrjona, se pitää väliä meistä. Sen näki heti. Tuommoiset tahtovat pitää meitä puhtaina eikä muuta. Tyhmyyttä se on se puhe tappamisesta. Akkain lörpötyksiä… Kysyi, onko maha kunnossa. Jos hän tahtoisi minut tappaa, niin mitä pirua hän minun mahastani huolehtii. Somastipa se sen selitti. Perhana. Mikä sinne mahaan olisi madellut?"

"Satua se on", myhäili Matrjona. "Sen se vaan sanoi pelotellakseen, että ihmiset paremmin pysyisivät puhtaudessa."

"No, kuka sen tiesi ehkäpä on totta sekin… Kosteudessa ne madot sikiävät. Perhana, mikä niitten petojen nimi taas olikaan, ei se ole satua… kyllä minä tiedän… ihan se sana on tuossa kielelläni, mutta en saa sanottua."

Vielä kun he menivät levolle puhelivat he tästä päivän tapahtumasta samalla naivilla innostuksella, millä lapset puhelevat ensi vaikutteista, jotka heihin ovat syvästi sattuneet, ja kesken puhettansa he nukahtivat.

Aikasin aamulla he heräsivät siihen, että heidän vuoteensa vieressä seisoi maalarin täyteläinen keittäjätär ja hänen tavallisesti punaset ja täysinäiset kasvonsa olivat ihan harmaat ja pitkulaiset.

"Mitäs nyt tehdään", sanoi hän nopeasti ja maiskutteli paksuja punaisia huuliaan, "meidänkin talossa on nyt kolera… Jumala koettelee meitä." Ja hän hyrähti itkuun.

"Mitäs sinä… valehtelet", kirkasi Gregori.

"Enkä minä tuota ämpäriä illalla tyhjentänyt", sanoi Matrjona syyllisyyden tunnossa.

"Hyvät ystävät, minä menen tieheni, maalle", sanoi keittäjä.

"Kehen se sattui?" kysyi Gregori nousten.

"Siihen harmonikan soittajaan, siihen sattui. Joi eilen vesijohdon vettä ja yöllä tuli tauti, mahaa kouristi niinkuin olisi arsenikkia ollut."

"Harmonikan soittajaan", murisi Gregori. Ei voinut hän uskoa, että soittoniekkaan voisi mikään tauti tarttua, niin iloinen poika oli vielä eilen. Kulki pihalla. "Minä menen katsomaan", päätti Orlow epäilevästi naurahtaen.

Molemmat naiset kirkasivat.

"Grischka, sehän tarttuu."

"Mihin menet rakas, mihin menet?"

Grigori haukuskeli heitä, kiersi rääsyt ja veti jalkineet jalkaansa ja meni avoimin paidoin ovea kohden. Vaimonsa tarttui takaa hänen hartioihinsa ja hän tunsi tämän käden vapisevan ja raivostui.

"Minä vetäsen päin turpaasi! Heitä irti!" rähähti hän ja meni töykästyään vaimoaan rintaan.

Piha oli tyhjä ja hiljainen, ja kun Gregori kulki soittoniekan ovea kohti, tuntui kyllä kauhistavalta mutta samalla hyvältäkin, kun hän ajatteli olevansa ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä sairaan soittajan luo. Mielihyvänsä lisääntyi vielä, kun hän huomasi räätälien katselevan häntä toisesta kerroksesta. Hän viheltelikin ja heilautti päätään ylpeästi, mutta soittoniekan ovella odotti häntä pieni pettymys Senka Tschischikin muodossa.

Tämä oli hiukkasen raottanut ovea ja pistäen terävää nokkaansa esille raosta teki hän tavallisia havainnoitaan ja oli niin syventynyt siihen, että vasta käännähti, kun Orlow häntä sipaisi korvalle.

"Kylläpä on käynyt huonoksi", sanoi hän kuiskaten ja katseli Orlowia terävin katsein. "On kuin olisi kuivanut, hyvä Jumala."

Orlow, jonka nenään oli pistänyt kauhea löyhkä, pysähtyi kuunnellen ja koetti samalla kurkistaa yhdellä silmällä sisään.

"Jos annettaisi sille vähän juomavettä, Grigori setä", ehdotti
Tschischik.

Orlow katsoi tuota poikasta kasvoihin, jotka olivat niin kiihtyneet, että miltei värisivät hermostuksesta ja hän tunsi itsekin kiihtyvänsä.

"Mene tuomaan vettä", käski hän Tschischikiä, tempasi rohkeasti oven auki, mutta jäi kynnykselle hiukan taapäinkin vetäytyen.

Grigorin silmiä hämärti, hän näki edessään Kistiakowin. Soittoniekka makasi juhlapuvussaan, rinta pöytää vasten. Hän oli tarttunut siihen käsiksi ja laikkasaappaisiin puetut jalat liikkuivat väsyneesti kostealla maalla.

"Kuka siellä?" kysyi hän heikosti ja välinpitämättömästi, kuin olisi hänen äänensä sammunut ja menettänyt sointunsa. Grigori rohkasi mielensä, astui varovasti yli lattian ja yritti puhua iloisesti leikkiä laskien.

"Minähän täällä, veli Mitri Pawlow… Mikäs on? Olet kai juonut vähän liikaa?" Tarkkaavasti, tuska ja uteliaisuus kuvastuen kasvoilla, katseli hän Kistiakowia tätä tuntematta.

Sairaan kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät pistivät terävinä kulmina esiin, silmät olivat uponneet syvälle, niiden ympärillä oli vihreitä läiskiä ja tuijottivat ne liikkumattomina. Poskien pinta oli sen värinen kuin ovat kuumina kesäpäivinä vainajain kasvot. Ihan kuin kuolleen kasvot nuo olivat ja vain poskien hidas liikunta osoitti henkeä vielä olevan. Kistiakowin liikkumattomat silmät katsoivat kauan Gregorin kasvoja kohti ja tämän kuollut katse säikäytti häntä. Orlow hapuili käsillään omia kupeitaan, hän seisoi parin kolmen askeleen päässä sairaasta ja tuntui hänestä kuin olisi joku kostealla kylmällä kädellä puristanut hänen kurkkuaan ja hän halusi mahdollisimman pian päästä pois tästä huoneesta, joka ennen oli ollut niin kirkas ja hauska, mutta joka nyt oli täynnä pistävää löyhkää ja omituisen kylmä.

"No", alkoi hän ja teki lähtöä, mutta sairaan harmaat kasvot alkoivat merkillisesti liikkua, mustuneet huulet aukenivat ja soinnuttomalla äänellä sanoi hän: "minä kuolen."

Näiden sanain syvä välinpitämättömyys ja sanomaton kyllästys kaikuivat Orlowin korvissa kuin jymeät iskut. Mieletön ilme kasvoillaan käännähti hän ovea kohti, kun samassa Tschischik hengästyneenä ja hiessä lennätti ämpäriä ovea kohti.

"Tässä on… Spiridonowin kaivosta… eivät tahtoneet antaa."

Hän asetti ämpärin lattialle, pistäytyi johonkin loukkoon, tuli esille taas ja ojentain lasia Orlowille jatkoi hän:

"Sanoivat, teillä on, sanotaan, kolera… no entäs sitte, sanoin minä, tulee se teillekin. Koko korttelissa se liikkuu, mutta silloin se vasta oikein kivahti."

Orlow otti lasin, kaatoi siihen ämpäristä vettä ja nielasi sen yhdellä henkäyksellä. Hänen korvissaan kaikuivat vielä kuolevan sanat: minä kuolen.

Ja Tschischik kieppui yhä hänen ympärillään ja oli toimessaan.

"Antakaa juoda", sanoi sairas ja liikkui pöytineen ympäri lattiaa.

Tschischik juoksi hänen luokseen ja ojensi vesilasin hänen mustia huuliaan kohti. Grigori seisoi ovella nojaten seinää vasten ja kuin unessa kuuli hän sairaan hörppivän vettä. Sitten kuuli hän Tschischikin ehdottavan, että Kistiakow riisuttaisi ja pantaisi vuoteeseen, ja sitten kuului maalarin keittäjättären ääni. Hänen leveät kasvonsa, joista kuvastui kauhu ja sääli, katselivat akkunasta sisään ja itkuisalla äänellä sanoi hän:

"Pitäisi antaa sille Hollantilaista kimröökiä rommin kanssa; teelasiin kaksi ruokalusikkaa ja paljon rommia."

Joku, jota ei näkynyt, ehdotti öljyä kurkkukastikkeen ja viinan kanssa.

Äkkiä tunsi Orlow, kuinka valoisa mielijohdatus valaisi hänen painavaa pimeyttään. Hän pyyhkäsi voimakkaasti otsaansa kuin tahtoisi sitä valoa vahventaa, juoksi nopeasti ulos, yli pihan ja katosi kadulle.

"Hyvä Jumala. Suutariinkin tarttui, juoksi kai sairashuoneelle", selitteli keittäjätär surkealla äänellä.

Matrjona, joka seisoi hänen vierellään, katseli häntä avoinna harrottavin silmin, kalpeni ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Valehtelet", sanoi hän käheästi ja hänen huulensa tuskin liikkuivat.
"Gregoriin ei se tauti tartu, ei tartu."

Mutta keittäjätär oli jo ruikutellen kadonnut johonkin ja viidessä minutissa kokoontui Petunnikowin talon eteen metelöivä joukko naapureita ja ohikulkijoita. Kaikkien kasvoilla kuvastui sama tunne: toivottoman surun kanssa vaihteleva kiihtymys ja sitten oli niissä jotain ilkeätä, joka väliin väistyi teennäisen rohkeuden tieltä.

Tschischik juoksenteli pihan ja joukon väliä kertoillen, mitä sairaan huoneessa tapahtui, ja nopeasti kipasivat hänen jalkansa yli pihan.

Ihmiset liikuskelivat joukossa ja tomuinen löyhkäävä ilma kaikui heidän metelöivästä puheestaan. Väliin kuului mehevä haukkumasana yhtä ilkeä kuin mieletön.

"Kas… tuolla tulee Orlow."

Orlow tuli istuen valkoisten, liinakuomuisten kärryjen istuimella, niitä ajava ihminen oli myöskin valkeaan puettu. Jymeällä äänellä huusi tämä:

"Tehkää tietä", ja hän ajoi suoraa päätä joukkoa kohti, joka hajaantui kaikille tahoille.

Tämä tapaus näytti vähän hämmästyttäneen katsojia ja he vaikenivat äkkiä ja menivät tiehensä. Kärryjen takaa esiintyi ylioppilas, joka oli käynyt Orlowin luona. Hänen lakkinsa oli niskalla, suuria hikipisaroita tippui otsalta, hartioilla oli valkea vaippa ja sen reunassa iso pyöreä aukko keltaisin reunuksin kuin olisi se palanut.

"No Orlow, missä on sairas?" sanoi hän äänekkäästi ja katseli yleisöä, joka oli kokoontunut portinpielukselle ja näytti katsovan häntä hyvin epäystävällisesti vaikka uteliaana.

Joku sanoi kovaa:

"Katsokaahan kokkia."

Toinen ääni kuiskasi ilkeästi:

"Odottakaahan, kyllä se teille näyttää."

Kuten tavallista, oli leikinlaskijakin joukossa.

"Kyllä se vielä teille juoman laittaa, joka ruumiinne hajottaa."

Naurettiin, mutta ei hauskasti vaan tuskaisasti, vaikkakin kasvot hieman kirkastuivat.

"Mutta eivätpä ne itse pelkää tartuntaa… Mitäs se merkitsee?" kysyi muuan mies merkitsevästi ja hänen kasvoillaan ja katseessaan oli jännitetyn ajatuksen leima.

Ja tämän kysymyksen vaikutuksesta kävivät kasvot taasen synkiksi ja puheet kaikuivat kolkkoina.

"Tuolta ne tuovat sitä."

"Orlow kantaa, senkin koira."

"Eikö se pelkää?"

"Mikä hätä hänellä on, juopporatti!"

"Varovammin, varovammin, Orlow, nostakaa jalkoja korkeammalle… Noin, hyvä. Anna mennä, Pekka", käski ylioppilas. "Sano tohtorille, että minä tulen kohta. No, herra Orlow, pyytäisin teitä auttamaan minua tuhoamaan tartuntapesät… Pian te opitte miten ne toimitetaan… Rupeatteko? Vai mitä?"

"Rupean kyllä", sanoi Orlow, katsahti ympärilleen ja oli oikein ylpeä.

"Kyllä minäkin auttaisin", selitti Tschischik.

Hän oli saattanut sairasrattaita kadulle saakka ja tuli juuri tarjoomaan apuaan, ylioppilas katseli häntä lasiensa lävitse.

"Mikäs sinä olet miehiäsi?"

"Maalari… oppilas…" selitti Tschischik.

"Etkä pelkää koleraa?"

"Minäkö?" kysyi Senka hämmästyneenä. "Sitä vielä puuttuisi! minä… en ylipäänsä pelkää mitään."

"Ohoh! mutta hyvä on! Aletaanpas sitten, pojat." Ylioppilas istuutui tynnyrille, joka oli kumollaan maassa ja kertoi Orlowille ja Senkalle, kuinka tärkeätä oli pestä itsensä kunnollisesti.

Hämillään hymyillen tuli Matrjona pian heidän joukkoonsa. Häntä seurasi keittäjä, joka pyyhkieli kosteita silmiään likasella esiliinallaan. Vähitellen tuli muitakin varovasti; niinkuin kissa lähenee varpusta. ylioppilaan ympärille oli näin muodostunut kymmenhenkinen joukko ja hän oli ihan innostunut. Seisoi keskellä, huitoi käsillään ja piti esitelmää saaden kuulijansa vuoroin naurahtamaan, vuoroin tarkkaavasti kuuntelemaan, väliin taas hiipi kuulijain kasvoille epäilevä hymy ja kuului sen mukaisia lausuntoja.

"Kaikissa taudeissa on ennen kaikkea ruumiin ja ilman puhtaus tärkeä, hyvät ystävät", selitti hän yhä uudelleen.

"Hyvä Jumala," huokaili ääneensä maalarin keittäjätär, "täytyy rukoilla pyhää Barbaraa varjelemaan äkillisestä kuolemasta."

"Ihmiset puhdistavat ruumistaan ja ilmaansa ja kuolevat kuitenkin", selitti muuan kuulijoista.

Orlow seisoi vaimonsa vieressä, katseli ylioppilasta silmiin ja ajatteli syvämielisesti jotain. Joku nykäsi häntä paidanliepeestä.

"Grigori-setä", kuiskasi Tschischik varpailleen kohoten ja silmät hehkuen kuin kekäleet. "Siellä se Mitri Pawlow nyt kuolee eikä sillä ole sukulaisia… kuka sen harmonikan saa?"

"Ole vaiti, pikku perhana", ärähti Orlow.

Senka siirtyi sivulle ja katseli soittoniekan tuvan akkunasta sisään jotain silmillään ahnaasti etsien.

"Kalkkia, tervaa", luetteli ylioppilas.

* * * * *

Tämän vilkkaan päivän iltana kysyi Matrjona uteliaana mieheltään, kun tämä istuutui teetä juomaan:

"Olit jossain tänään ylioppilaan kanssa?"

Grigori katsahti häneen hieman synkin silmin, joissa oli sellainen ilme kuin ei hän olisi kuullut, eikä vastannut mitään vaan kaatoi teen teevadille.

Päivällisaikaan kun Grigori oli puhdistanut soittoniekan huoneen, oli hän mennyt ylioppilaan kanssa johonkin ja tuli kotiin ajattelevana ja vaiteliaana, kävi vuoteelle ja makasi teen juontiaikaan saakka sanaakaan sanomatta, vaikkakin hänen vaimonsa yritti useaan kertaan saada häntä jutteluun. Ei hän edes rähissyt siitä, ettei saanut olla rauhassa ja tämä oli jo vallan tavatonta.

Naisen vaistolla, jonka koko elämä on mieheensä keskittynyt, aavisti Matrjona jo, että jokin uusi asia oli vallannut hänen miehensä. Hän oli tuskassa muutenkin ja halusi saada jotain tietää.

"Voitko pahoin, Grischka?"

Grigori kaatoi loput teestään suuhunsa, pyyhkäsi viiksiään, ojensi hitaasti tyhjän lasin vaimolleen, rypisti silmäkulmansa ja sanoi:

"Minä olin ylioppilaan kanssa parakilla… niin olin…"

"Koleraparakilla", huudahti Matrjona levottomasti ja kysyi hiljemmin; "onko siellä monta?"

"Tämän meikäläisen kanssa 53…"

"Vai niin."

"Kymmenkunta on jo paranemassa… kuljeskelevat… ovat keltaisia, laihoja…"

"Ovatko nekin kolerassa? Vai eivätkö?… Jos ne ovat panneet sinne joitakin muita joukkoon saadakseen sanoa; katsokaas, näin me parannamme ihmisiä."

"Pässinpää", sanoi Gregori päättävästi ja hänen silmänsä välähtivät pahasti. "Olette aika narrijoukkoa. Tietämättömiä ja tyhmiä. Ihan tässä teidän kanssanne tuskastuu, ette ymmärrä mitään." Hän tempasi karskisti lasinsa ja vaikeni.

"Missäs sinä nyt olet niin sivistynyt?" kysyi Matrjona pisteliäästi ja huokasi.

Hänen miehensä ei ollut kuulevinaan, ajatuksissaan ankarana istui hän vaieten. Sammuva teekeittiö surisi hiljaista säveltä, ikkunasta tuoksahti sisään öljyvärin, karbolihapon ja pengotun tunkion tuoksua. Hämärä, keittiön surina ja hajut, kaikki tämä suli yhteen ja ympäröi Orlowin kuin painavalla unella ja uunin musta aukko katseli pariskuntaa ikäänkuin vain odottaisi sopivaa tilaisuutta nielläkseen heidät. Kauan oltiin puhumatta, mies ja vaimo nakertivat sokeria, kolistelivat astioita ja ryyppivät teetä. Matrjona huokaili, Grigori koputteli sormellaan pöytään.

"Siellä sitten on puhdasta, etten mokomaa ole nähnyt", sanoi hän äkkiä. "Koko väki on valkeissa. Sairaita kylvetään, annetaan viiniäkin… kolme ja puoli ruplaa pullo! Entäs ruoka sitten… sen hajukin jo tekee kylläiseksi… ja hoito ja huolenpito… Ja kaikkia niitä hoidetaan kuin omia lapsia. Tjaa. Ymmärrä sitä. Niin sitä maailmassa eletään. Ei sinua kukaan halveksi eikä häiritse, siitä puhumattakaan, että kukaan kurkistaisi toisen asuntoon. Voiko ihminen siellä hengittää vai eikö? Ja kun sitten on kuoleman kielissä, silloin ei tiedetä miten oikein parhaiten voitaisi auttaa. Parakkeja… viiniä… Kuuden ja puolen pullosta. Onko ihmiset sitten niin vähäjärkisiä? Parakit ja viini maksavat paljon rahaa. Eikö tätä rahaa voitaisi käyttää elämän parantamiseksi… jos joka vuosi sitä jonkun verran käytettäisi."

Vaimo ei vaivannut itseään ymmärtääkseen hänen puheitaan, häntä tyydytti jo se, että ne olivat uusia ja siitä päätti hän, että Grigorin sielussa liikkui outoja tuumia. Tämän havaittuaan tahtoi hän mahdollisimman pian tietää, missä määrin nämä uutuudet saattavat koskea häntä.

"Kai ne siellä sen paremmin ymmärtävät kuin sinä", sanoi hän ja puri epäillen huulensa yhteen.

Grigori kohautti olkapäitään, katsahti häneen sivultapäin ja alkoi sitten hetken vaiettuaan äänekkäästi puhua:

"Jos tietävät tai ovat tietämättä, oma asiansa. Mutta jos minun täytyy kuolla elämää juuri haistamattakaan, niin siitä voin minä sanani sanoa. Sanonpa sinulle: tällaista järjestystä en minä enää siedä enkä aio odottaa, kunnes kolera tulee ja vie minut kuten soittoniekan — sen ymmärrän. Sitä en tahdo! Peti Ivanowits sanoo: estä se, jos kohtalosi on sinua vastaan! niin taistele, niin sittehän nähdään, kuka voittaa! Sotaa siis! Eipä sitten muuta… Mitäs nyt sitten? Minä rupean parakin palvelijaksi — ymmärrätkö? Menen suoraan sen pedon luokse — kas, niele minut ja minä pyristelen käsin ja jaloin… En siellä vähempääkään ansaitse… kakskymmentä ruplaa kuukaudessa palkkaa ja voi saada palkinnonkin… Voi kai kuollakin?… Kyllä, mutta pikemmin täällä kutjahtaa. Ja onhan elämä vaihtelevampaa…" Ja Orlow löi kiihkeästi nyrkillään pöytään, niin että astiat helähtivät. Matrjona katsoi miestään alussa hieman levottomana ja uteliaana, mutta lopuksi siristi hän vihasesti silmänsä.

"Se ylioppilas kai neuvoi", kysyi hän vielä rauhallisena.

"Oma minun järkeni… tiedän itse mitä teen." Hän ei tahtonut vastata suoraan.

"No, ja miten neuvoi hän sinua pääsemään irti minusta?" jatkoi
Matrjona.

"Sinusta?" Grigori nolostui hieman, hän ei ollut sitä asiaa ajatellut. "Voisihan vaimon jättää yksin, mutta on monenlaisia naisia. Matrjona yksin — se olisi vaarallista. Sitä täytyy pitää silmällä." Orlow pysähtyi tähän ajatuksissaan ja murisi: "Ylioppilas… Mitä sinusta tulee? Asut tässä… ja minä saan palkan…"

"Vai niin", sanoi vaimo lyhyesti ja rauhallisesti ja nauroi tuota paljon puhuvaa naisen naurua, joka miehessä heti herättää mustasukkaisuuden.

Tämän tunsi Orlow, hän kun oli hermostunut ja herkkätunteinen, mutta arvonsa tunnossa ei hän tahtonut sitä vaimolleen osottaa, vaan sanoi lyhyesti:

"Mitä sinä loruat?" ja odotti sitten mitä tämä vielä sanoisi.

Tämä vaan hymyili ärsyttävästi eikä puhunut mitään.

"No mitä tahdot sitten?" kysyi Grigori kovalla äänellä.

"Mitäpä minä", sanoi Matrjona välinpitämättömästi ja peseskeli astioita.

"Senkin nauta, älä siinä kuomaile, minä pieksen sinut", kohahti Orlow.
"Menen ehkä vielä kuolemaan."

"Enhän minä sinua lähetä… älä mene…" keskeytti Matrjona.

"Jopa sinä olisit valmis", sanoi Orlow ivallisesti.

Vaimo vaikeni, joka seikka yhä enemmän raivostutti miestä, mutta tämä ei kuitenkaan ilmaissut tunteitaan tavallisella tavalla. Häntä pidätti jokin ovela ajatus, hän hymyilikin vahingoniloisesti.

"Tiedän minä, että sinä ajaisit minut helvettiin. No, katsotaampa, kuka viimeksi nauraa… Osaan minäkin!"

Hän nousi pöydästä, sieppasi lakkinsa, meni ulos ja jätti vaimonsa tyytymättömänä tämän menettelyyn. Tämä oli uhkausten sekottama ja pelkäsi tulevaisuutta entistä enemmän. Hän katseli ikkunasta ulos ja kuiski itsekseen:

"Herra Jumala! Pyhä neitsyt Maria."

Kauvan istui hän pöydän ääressä kaikellaisia levottomia ajatellen ja kuvitellen, mitä Grigori voisi tehdä. Puhtaat astiat olivat pöydällä. laskevan auringon säteet heittivät vastapäiselle seinälle punasen läiskän. Siitä heijastui valo alas ja sokeriastian reuna kiilsi. Otsa rypyssä katseli vaimo tätä kiiltävää pistettä, kunnes silmänsä väsyivät. Sitten nousi hän istualleen, korjasi pois astiat ja paneutui maata.

Hänen oli paha olla.

Grigori tuli illan pimeässä. Askeleista päätti Matrjona, että hän oli hyvällä tuulella. Hän murahti jotain siitä, että huoneessa oli pimeä, huusi vaimoaan, meni vuoteen luo ja istahti siihen. Vaimo kohennaite hänen vierelleen.

"Tiedätkö mitä?" sanoi Orlow nauraen.

"No mitä?"

"Saat sinäkin paikan!"

"Mistä?" kysyi tämä värisevällä äänellä.

"Sieltä parakista mistä minäkin", selitti mies juhlallisesti.

Vaimo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tanakasti puristaen häntä suuteli suoraan suulle. Tätä ei mies ollut odottanut ja hän töykkäsi tämän takaisin. Se vaan teeskentelee, senkin lutka, ei tahdo olla minun kanssani, kiemailee viekkaasti, pitää miestään narrina.

"Mistä sinä iloitset?" kysyi hän karkeasti ja teki mielensä heittää hänet maahan.

"Siitä vaan", vastasi vaimo iloisesti.

"Teeskentele! Minä tunnen sinut!"

"Sinä urhoollinen mies."

"Ole vaiti!"

"Rakas Grisania, omani!"

"Mikä sinun oikein on?"

Kun hyväilyt olivat häntä vähän lepyttäneet, kysyi hän huolekkaasti:

"Etkö sinäkään pelkää?"