Produced by Tapio Riikonen

NUKKI

Novelli

Kirj.

MARCEL PRÉVOST

Ranskankielestä suomentanut

Martti Wuori

Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXVI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

MARCEL PRÉVOST

Marcel Prévost on syntynyt 1 p:nä Toukokuuta v. 1862 ja pari vuotta sitte valittiin Ranskan akatemian jäseneksi, on nykyään Ranskan etevimpiä kirjailijoita. Käytyään polyteknillisen opiston toimi nuori insinööri alussa valtion virkamiehenä Lillessä tupakkateollisuuden alalla, mutta antautui piankin kokonaan kirjailijaksi, julaistuaan v. 1887 ensimäisen teoksensa. Siitä lähtien on häneltä ilmestynyt kaikkiaan noin kolmekymmentä kirjaa, joista suurin osa on romaaneja ja kertomuksia, sekä kolme näytelmää, niistäkin ainakin kaksi hänen omien romaaniensa pohjalle rakennettua ("Les Demi-vierges" — "puolineitsyet" ja "Pierre et Thérèse").

Marcel Prévost on etupäässä naisen sielun, sydämen ja tunne-elämän syvä tuntija ja hieno kuvaaja. Kun lukee hänen kynänsä mitä herkullisemmalla tavalla kirjoittamia naisten kirjeitä, jossa muodossa muutamat hänen romaaninsa ovat kokoonpannut, niin tuskin uskoo niitä tuuheaviiksisen miehen kirjoittamiksi. Näitä ovat "Naisten kirjeitä" -nimiset teokset sekä "Kirjeet Françoiselle". Melkoista huomiota herätti aikanaan romaani "Puolineitsyet", jossa tekijä paljastaa ulkonaisen eheän kuoren alla piilevän sisällisen siveellisen rappeutumisen suuren maailman naisissa. Varsin mieltäkiinnittäviä ovat romaanit "Le jardin secret" (Salainen puutarha) ja "l'Heureux ménage" (Onnellinen talo), joissa tekijä syvälle tunkee ihmissielun uumeniin sen hienoimpia säikeitä myöten.

Todellinen pieni helmi on kertomus Parisin ompelijattarien usein hyvinkin vaiherikkaasta elämästä, "Poupette"-niminen, joka pari vuotta sitte ilmestyi alkukielellä ja nyt tarjotaan suomalaisen yleisön luettavaksi. "Nukki" on niin hurmaavasti kuvattu pikku tytti, hänen pelastajansa niin herttaisesti esitetty vanhapoika, ettei voi olla niistä viehättymättä, kun samalla heidän vastakohtansa, toinen pari, valtaa mielen synkällä kuvalla suuren maailmankaupungin elämän vilinästä.

M. W.

I.

On ihmisiä, joille aina jotakin tapahtuu. Vaikka heidän kohtalonsa ylimalkaan pysyykin ihan tavallisena, niin näyttää sittenkin siltä kuin sallima ehtimiseen ajattelisi heitä suomalla heille, odottamatta ja umpimähkään, milloin huvia, milloin huolta. Toiset taas sallima unohtaa. Aivan kuin oppilaita, joiden nimet opettaja tuskin muistaa, joilta hän kyselee vain kerran vuodessa ja joita ei koskaan rankaise, — niin tuo salaperäinen jumaluus, joka heidät on elämään viskannut, ei näy enää muistavan heidän olemassaoloaan; ainakin se on välinpitämätön heistä, katselee heitä toisella tavoin. Heidän päivänsä kuluvat kuin almanakan mukaan, vaihdellen vain päivämäärään nähden. Heidän nuoruutensa, joka ihan luonnollisesti seuraa heidän lapsuuttansa, antaa jo vähemmin selvänäköistenkin aavistaa, mikä on heidän miehuuden ikänsä oleva. Ja vanhuus johtaa heidät huomaamatta loppuun asti.

Päinvastoin, kuin olisi taipuvainen luulemaan, ovat nuo elämän kohtalot niitä, jotka kuluvat kaikista pikemmin: merkkikohtina olevain tapahtumain puutteesta päätyy ajankäsite häipymään ihmisajatuksesta; eikä mikään ole vuolaampaa, nopeampaa elää, kuin ehdoton yksitoikkoisuus. Levottomat ne ovat, jotka levottomuuden ajanjaksojen välillä tuntevat ikävää, hetkien painoa. Salliman unhottamat ihmettelevät, että heidän tyynten päiväinsä ehtoo tulee niin kohta aamun perässä. "Kuinka aika kuluu!" on heidän sananpartensa.

"Kuinka aika rientää!" ajatteli joka päivä Hra Jules Bourdois istuutuessaan — kahden tienoilla päivällä — marmoripöydän ääreen, jossa häntä odotti vielä tyhjä puolikupillinen ja "Le Figaron" aamunumero kepakkonsa ympäri kierrettynä. "Kuinka aika rientää!" Jo vuorokausi siitä, kun hän viimeksi oli istuutunut tämän saman pöydän ääreen pienessä "Usines"-kahvilassa, joka sijaitsi Vaugirard-bulevardin keskipaikoilla likellä Montparnassen asemaa! Vuorokausi, kaksi vuorokautta, viikkoja, kuukausia, vuosia!… Hän huomasi loppumattoman jonon omaa itseään, aivan kuin hänen kuvansa olisi heijastunut rinnakkain olevista peileistä, — loppumattoman jonon Jules Bourdois'eja istuvina kuppinsa ja Figaronsa ääressä pienessä Usines-kahvilassa. Ainoa toisinto: vuodenajan, hyvän sään tahi sateen mukaan oli pöytä joko sisällä tahi ravintolan edustalla. Mutta yhdentoista ja puolen vuoden kuluessa, se on, kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen seitsemän ikävuoden välillä, liittämällä päivää päivään, jolloin Jules Bourdois ei olisi noin kahden tienoilla juonut kupillistaan kahvia ynnä lasiaan fine champagne-konjakkia sekä lukenut lehteään Usines-kahvilassa, ei olisi saanut kokoon yhtä vuosineljännestä. Tämä uskollinen kahvilassa kävijä, näet, ei ollut poissa Parisista mielellään kesä-aikanakaan. Olipa reumatismin silloin pitänyt vaivata häntä keväällä, jos hän heinäkuussa päätti lähteä terveyttään hoitamaan Evaux'n kylpylaitokseen, hänen kotiseudulleen Creuse'en.

"Kuinka aika rientää!… Kymmenen päivää vain Kansallisjuhlaan…
Näinköhän minä tänä vuonna menen Evaux'hon?"

Niin kyseli itseltään Jules Bourdois vetäessään ensimäisiä savuja lempisikaristaan, juodessaan pienin kulauksin varta vasten hänelle keitettyä kahvia. Hän istui ypöyksin ravintolan penkereellä. Tämän vaatimattoman, siistin laitoksen sisällä sen ainoa palvelija unelmoi alakuloisena ja kohtaloonsa tyytyväisenä nojaten rautapylvääseen, ja vastapäätä häntä istui kassassa kahvilan haltija, keski-ikäinen, kivulloisen näköinen naishenkilö.

Puolenpäivän jälkeen oli ilma raskas, häikäisevän heleä. Bulevardi laihoine ja kellastuneine kastanjapuineen ja pölyisine ja tyhjine käytävineen, joita kaikenmuotoiset rakennukset ja umpiaidat reunustivat, näytti kappaleelta Saharan erämaata. Vähäinen varjo kun siihen vain lankesi kahvilan puolelta, painosti penkereellä tukehduttava kuumuus, huolimatta telttakatoksenkaan suojasta, jonka reunuksia ei tuulenhenkikään huojuttanut, ja hiljan toimitetusta kastelusta, josta vielä oli asfalttikivityksellä kahdeksikonmuotoisia kuvioita. Ei ääntä, ei liikettä muuta kuin ihan bulevardin päässä, asematalon puolella. Bourdois nautti helteestä, rakasti sitä, kuin leiniä huojentavaa ainetta ainakin; ja hän nautti yksinäisyydestä myös, johon hän tunsi ajoittaista mieltymystä, kahviaikaan suurtakin. Senpä vuoksi juuri hän oli valinnutkin tämän pikkukahvilan, että se kahden tienoissa tavallisesti oli tyhjä. Läntisen rautatieyhtiön ja muutamien lähitehtaitten virkamiehet, jotka olivat kahvilan tavallisia vieraita, olivat kaikki jo palanneet konttoritoimiinsa, kun hän itse, syötyään Lavenne'n ravintolassa kovan aamiaisen, saapui jalkaisin tähän hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ruoansulatus tapahtui paremmin, kuin suuren kapakan humussa.

Bourdois teki vasemmalla käsivarrellaan muutamia taivutus- ja oikomis-liikkeitä.

"Tuntuu paremmalta", jupisi hän. — "Jospa voisin tänä vuonna päästä tuosta kirotusta kylpymatkasta…"

Hän ryhtyi lukemaan tyytyväisenä, ettei sillä kertaa ollut, vasenta kyynärpäätään liikuttaessaan, siinä tuntenut reumatismin tuskallisia ruskahduksia. Hänen terveytensä antoi hänelle ylenmäärin ajattelemisen aihetta: hänen oli onnistunut säilyttää se täydellisesti aina tähän vanhain poikamiesten kammoksumaan viidennen vuosikymmenen ehtooseen asti. Lukuunottamatta taudin pelkoa, jaksoi hän mainiosti, vaikkapa näyttikin tuntuvasti vuosiaan vanhemmalta. Hänen harmaat, puolipitkät hiuksensa reunustivat rehevästi hänen suurta päätään, muodostaen matalahkon otsan kahden lempeän, paksuilla kulmakarvoilla varustetun silmän yli, ja runsas puna leveillä, hiukan riippuvilla poskilla, hiukan rososella nenällä ja vieläpä sileäksi ajetulla leuallakin kertoi kelpo vatsan hyvin sulattamista upeista aterioista. Kaunispiirteinen, miltei miellyttävä suu hienojen harmaiden viiksien alla näytti niin säännöllisiä hampaita, etteivät ne edes yrittäneetkään viedä harhaan. Hänen runkonsa oli jäntterä, lyhyt, lihan valtaama. Puettu oli Bourdois keveään, mustaan, hyvin väljään, melkein uuteen lyhyeen takkiin ja ihan valkoiseen liiviin ja valkoisiin housuihin. Sininen, valkotäpläinen kaulahuivi oli solmittu alaspäin käännetyn irtonaiskauluksen kärkien väliin, ollen kaulus hyvin matala ja avonainen kaulan voida mukavasti liikkua. Paidasta, joka oli valkoinen, hieman ruskeanjuovikas, näkyi vähän rinnusta sekä kalvoimet. Mustanauhainen olkihattu, keltaiset, hieman jo käytetyt (niissä on mukavampi olla), mutta vielä hyvät kengät, puku kokonaisenaan ilmaisi hänessä itsestään huolehtivaa miestä, jolla siihen riittää aikaa, vaan jota ei muodin eikä keikariuden huoli vaivaa ensinkään. Tavallisesti hänelle annettiin noin viisikymmentäviisi vuotta ja se teki häneen vastenmielisen vaikutuksen. Sen sijaan häntä miellytti kovin, että häntä luultiin (mikä tapahtui tuon tuostakin) virasta eronneeksi intendenttihallituksen upseeriksi.

Luettuaan johtavan kirjoituksen laski Bourdois Figaronsa käsistään ja poltteli muutaman minutin lukematta: liiallinen lukeminen häiritsee ruoansulatusta. Bulevardi alkoi uudelleen, puolipäiväisraukeuden jälkeen, vilkastua vaatimattomaksi maalaiselämäksi. Naisväkeä, hattupäin, puserot irroillaan, istuutui talojen edustalle keskenään rupattelemaan; toiset ottivat sukankutomuksensa käsiinsä. Kolme tyttöletukkaa leikki, viskellen palloa vastassa olevan tehtaan seinään: sillä välin kun pallo lensi ilmassa, pyörähtelivät he ympäriinsä, niin että heidän kuluneet pikku pöksynsä ja säärensä näkyivät. Muuan juopunut tuli ulos eräästä juomalasta ja puippelehti kastanjapuitten alla, soperrellen jotakin epämääräistä ruikutusta; hän oli niin punainen, että Bourdois pelkäsi hänen siinä paikassa kaatuvan maahan, halvauksen kohtaamana. Mutta juopunut jatkoi ilman tapaturmaa mutkikasta kävelyään, taitavasti vältellen puita, sivuuttaen penkit, astuen jalkakäytävältä kadulle pehmeästi ja notkeasti, ja katosi lopulta. Sitte tuli juna Montparnassen asemalle ja laski liikkeelle muutamia viheliäisiä ajurinrattaita matkatavaroineen ja pölyisine, hikikasvoisine perhekuntineen. Vasemmalta ilmestyi muuan tyttö, hoikka ja solakka, puettu siniseen hameeseen, liinainen pusero vyötäisistä kiristetty mustaan vyöhön, voidelluissa hiuksissa vaaleita kilpikonnan-kuorentapaisia kampoja, jotka välähtelivät päivänpaisteessa. Kahvilan kohdalla hän hiljensi askeleitaan, katsoi Bourdois'han ja hymyili. Mutta Bourdois ei rakastanut seikkailuja. Tuntematon nainen tuotti hänen mielestään tuhansia tuhoja: rauhalliselle elämälle, kukkarolle ja terveydelle; ja hän oli lukevinaan. Tuo tarkasteleva nainen meni sitte sivu. Samassa kääntyi punainen konevaunu bulevardin lähikulmasta. Bourdois näki panamahattuisen miehenpään kurottuvan ulos ovesta. Kuljettaja hiljensi vauhtia, epäröi ja näytti tarkastelevan katua; vihdoin hän käänsi kahvilaa kohti ja pysäytti vaunun sen edustalle. Hänen ajettavansa, joka oli laiha, pitkä ja vaaleaviiksinen herra, noin neljänkymmenen näköinen, panamahattu päässä, yllään vaaleanharmaa shakettipuku, vaaleat hansikkaat sormissa ja hopeakoukkuinen keppi kädessä, astui ulos vaunuista. Kahvilan vaatimaton ulkomuoto näkyi häntä hämmästyttävän. Mutta varmaan vakaannutti häntä sen ainoan vieraan porvarillinen ja säännöllinen ryhti, koska hän kopahutti päättävästi kepillään yhteen marmoripöydistä. Palvelija riensi luo, silmät sumeina untelosta loikomisesta.

— Soodaa, tilasi vieras, — sokerin, sitruunan ja jään kanssa.

— Sitruunaa ja jäätä… Kyllä, herra… toisti palvelija kuin kaiku.

Mutta kun hänen piti mennä sisään muutti hän mielensä ja kääntyi takaisin.

— Meillä ei ole soodaa, sanoi hän samalla sekä päättäväisellä että alistuvalla äänellä.

— Ei ole soodaa?… No, tavallista vettä sitte… ilman basilleja, jos mahdollista!

— Seltterivettä meillä on.

— Olkoon menneeksi seltteri. Sukkelaan.

Hän istuutui, otti panaman päästään ja pyyhki otsaansa. Bourdois huomasi silloin hänen olevan ihan kaljupäisen; hän huomasi myös hänen harmaat silmänsä, joiden luomien reunat olivat punaiset, ja kasvot, jotka kokonaisuudessaan kantoivat jonkinlaisen hienon väsyneisyyden leiman. Tuon hän huomasi salavihkaa ja vaipui oitis lukemaan Figaro'aan, pannen sen kuin kilveksi tulokkaan katsetta vastaan, ensiksi sen vuoksi, ettei hän rakastanut uusia henkilöitä ja että pelkäsi tehdä tuttavuutta, sitte, koska tuo harmaapukuinen vieras, kalliin panamahatun omistaja, joka konevaunussa oli tullut tilatakseen soodaa pienessä Vaugirardin kahvilassa, herätti hänen huomiotaan ja samalla kiihdytti häntä.

"Mokoma mahtailija", ajatteli hän. "Minä en tee sinulle sitä huvia, että rupean tarkastamaan irtonaiskaulustasi, kaulahuivissasi olevaa neulaa ja ruskeita kenkiäsi!"

Ja hän kävi innokkaasti lukemaan kirjoitusta kaasulaitoksen työmiesten mahdollisesta lakosta. Vaaleapukuiseen tulokkaaseen tämä välinpitämättömyys varmaan teki musertavan vaikutuksen, sillä hän koetti moneen toviin saada sen voitetuksi: äänekkäästi lausumalla palvelijalle paheksumisensa, että sitruunavesi oli liian heikkoa ja jäätä liian vähän, pyytämällä kuvalehtiä luettavakseen ja kutsumalla konevaunukuljettajan juomaan:

— Mitä vain tahdotte, hyvä mies… Älkää kursailko. Minä tarjoan!

"Rumat tavat tuolla", ajatteli Bourdois lehtensä takana. "Kyllähän hän on hyvin puettu mies, vaan hyvin kasvatettu hän ei ole…"

Bourdois pani suurta arvoa hyvälle kasvatukselle. Itse hän oli käytökseltään yksinkertainen, mutta säädyllinen, niinkuin sopii miehen, joka viisitoista vuotta elämästään on ollut virkamiehenä. "Siihen aikaan kun palvelin valtion tehtaitten tarkastajana…", oli hänen tapana puhua. Ja hän lisäsi puheen kuluessa; "Jos tarkastaja vain on säädyllinen, kohtelee johtaja häntä aina samalla tavoin."

Hän laski siis hyvin pian naapurinsa yhteiskunnallisen arvon.

"Mikä lie ilveilijä, keinottelija… Ne ne ovat vaarallisia, nuo!"

Ja vihoissaan siitä häiriöstä, minkä tuo julkea tuotti hänen ruoansulatukselleen, päätyi hän ajattelemaan muutamia rikoksellisia, kuuluisia naisuroita ja keikareita, niinkuin: Pranzinia, Gallayta, j.n.e.

Sillä välin jatkoi hän lukuaan niin kiihtyneenä, että tuskin käsitti lauseiden sisällyksen.

"Liiton kokous (niin sanottiin kirjoituksessa) pidettiin eilen Wagramin salissa. Paitsi kaasulaitoksen työväkeä, luvultaan noin viisisataa, oli noin satakunta sähkölaitoksen työmiestä saapunut kannattamaan niiden yhteis…"

Mutta hänen lukunsa keskeytyi, kun vastustamaton uteliaisuus herätti hänet hänen ehdottomasta välinpitämättömyydestään. Toiset ajokalut, yksinkertaiset ajurinrattaat, kuomi avattuna, pysähtyivät punaisen konevaunun eteen. Ihan nuori, hento, pitkä, kaunis tyttö, joka oli puettu mustiin, parisilaisen ompelijattaren arkipäiväiseen veikeään tyyliin, astui niistä alas. Hän oli todellakin ompelijatar, sillä kaksi hattukoteloa jäi päällekkäin rattaisiin. Kädet ojennettuina otti vaaleapukuinen tulokas vastaan tämän nuoren tytön.

— Kultani! Olin jo joutua epätoivoon. Tyttö vastasi hymyillen:

— Hirveästi olen saanut jouduttaa!… Tässä kuumassa emäntä on mahdottoman hidas. Hän ei ollut mitenkään saada nauhakoristetta viheriään hattuun, joka minun on vietävä Mathurinskadun varrelle. Jumala, kun janottaa… Onko se hyvää, tuo?

Hän istui, osottaen puoleksi tyhjennettyyn virvokejuomaan.

— Minä otan samaa.

Palvelija toi, kaikista vaiheista välinpitämättömän näköisenä, toisen lasin, toisen sitruunan ja annoksen jäätä. Ja pari veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan, käyden puhelemaan matalalla äänellä. Bourdois, joka kuunteli, vaikka olikin tarkasti lukevinaan, erotti katkelmia heidän keskustelustaan.

— … Vapaa huomiseen asti; sanon, että olin yötä Asnières'ssa kälyni luona.

— … Syödään päivällistä Champs-Elysées'lla… mainio paikka… tunnen ravintolan johtajan.

— Shamppanjaa! Oi!… se on hienoa… Ja minä kun tässä unhotan hatut… Niiden pitää olla perillä ennen kello neljää.

— Ole nyt vielä viisi minuuttia.

"Sinuttelee häntä", ajatteli Bourdois. "Se on inhottavaa… Noin nuori tyttö… Kuinka vanha hän voinee olla? Kuudentoista? Kahdeksantoista korkeintaan? Senkin elostelija!"

Hänen olisi tehnyt mieli kutsua poliisi ja otattaa viettelijä kiinni. Eikä hän enää salannut uteliaisuuttaan ja vastenmielisyyttään. Ja kun panamahattuinen herra näki olevansa huomion esineenä, niin hän laski liikkeelle kaiken sen mahtavan, ylenmääräisen, ivallisen, muista piittaamattoman hienostelun, joka on miesten tapa pöyhistellä, jäljitellä kalkkunoita ja riikinkukkoja. Hän piti kädessään tytön toista kättä ja painoi suudelmia sen hentoon ranteeseen, kudotun käsineen yläpuolelle. Tyttö ei vastustellut; hänen isot, harmaat silmänsä tarkastelivat ilmeisellä ihmettelyllä hänen rakastettunsa pukua, valkoista panamaa, ruskeita kenkiä, kultaketjua, joka sulki raitaisen liivin, vaaleanharmaita vaatteita. Eikä hän voinut olla huomauttamatta:

— Te olette kovin uhkea!

— Sinuttelehan edes minua!

— Sinä olet hieno, no…!

— Rakastatkos minua, pikku Zon?

Zon pudisti päätään niinkuin olisi sanonut: en! Mutta samalla hän veti kukkaissuukkonsa suppuun ikäänkuin suudeltavaksi.

— Kas niin! Jo riittää rupatus, sanoi hän. Voisin joutua kiinni.
Paljonko on kellosi?

— Kaksikymmentäkuusi minuttia yli kolme.

— Nyt laputan tieheni. Iltasella tavataan.

Hän lopetti juomansa yhdellä siemauksella ja nousi paikaltaan.

— Neljännes vailla kahdeksan ravintolan kohdalla, — sanoi herra, nousten hänkin.

— No niin. Hyvästi!

Hän tarttui tytön ojentamaan käteen ja pidellen sitä kädessään, saattoi häntä rattaisiin. Ajuri, joka heidän puhellessaan oli tehnyt tuttavuutta konevaununkuljettajan kanssa, nousi istuimelleen, herättäen siten torkahtaneen hevosen. Yhdellä silmäyksellä tarkasti Zon bulevardin ja huomasi sen olevan aution ravintolan läheisyydessä. Bourdois kuuli hänen kuiskaavan:

— Suutele minua!

Ja he suutelivat toisiaan siinä hänen edessään, konevaununkuljettajan ja ajurin, jopa itse kivulloisen ravintolanemännän ja järkiinsä tulleen palvelijankin edessä, jotka näin harvinaiset tapahtumat olivat houkutelleet ulos ovelle. Ja he suutelivat toisiaan pitkään, ahnaasti, eikä likinäköisinkään katselija olisi voinut pitää sitä suudelmaa sinä, mitä englantilaiset kutsuvat nimeltä soul kiss, sielujen suudelmaksi. Vihdoin tyttö irroittautui, kiipesi ketterästi rattaisiin, painoi hennon ruumiinsa ja vaalean muotonsa kuomien sisään, ja huusi ajurille:

— Mathurinsinkatu 24.

Panamahattuherra seurasi katseellaan vähän aikaa keveitä rattaita, jotka etenivät Montparnassenbulevardia kohti kaksiraiteisessa pölyssä. Niiden kadottua näkyvistä kääntyi hän ja palasi pöytänsä luo maksaaksensa, mitä oli nauttinut.

"Eipä hän ole kaunis", ajatteli Bourdois, joka katseli häntä hellittämättä. "Elostelijan näköinen, pienet mustat silmät, luomet rypyissä, kaljupäinen lisäksi…"

Samassa hänen ankara katseensa kohtasi viettelijän mustat silmät. Tämä epäröi ja piteli etu- ja keskisormen välissä viiden francs'in rahaa, jolla alkoi naputtaa marmoripöytään.

Bourdois'ta hämmästytti kaukainen muisto. Eikä hän ehtinyt vielä ajatellakaan, kun tulokas jo lähestyi häntä ja, tervehtimättä, hymyillen, pannen rahan takaisin lakkariinsa, sanoi hänelle puoleksi vakuuttavalla, puoleksi kysyvällä äänellä:

— Jules Bourdois?

— Niin… kyllä… herra…

— Etkös minua tunne?

— Anteeksi… Minusta näyttää…

— No!… Limoges'in lyseossa… kahviknorrin muistat?

— Kas vain! Gitrac!… Louis Gitrac!

Toverukset puristivat sydämellisesti toinen toisensa kättä. Bourdois'n ystävällisessä mielessä tuo turmeltunut ravintolan vieras herätti oitis hauskoja muistoja eräästä Louis Gitrac vintiöstä, luokkansa huonoimmasta oppilaasta, joka oli rohkea valehtelija ja kertoi naisseikkailuista, veikkasi ja voitti uhmailemalla, esimerkiksi, että joisi maljallisen maidon sekaista kahviknorria. Ja Bourdois hyväksyi samassa jo toverinsa panamahatun, vaalean puvun, ruskeat kengät, raitaiset liivit, jopa puoleensavetävän itsekylläisyydenkin.

— Gitrac lurjus! Enpä todellakaan olisi uskonut… Juot kai jotakin kanssani? Pukin olutta?

— En, en pukkia, sanoi Gitrac istuutuen. — Kelpaakos konjakkisi juotavaksi?

— Se on mainiota: sitä ei tarjota muille, kuin minulle. Saat nähdä…
Emile… pikku lasi herralle.

Vieretysten istuessaan he tarkastivat jonkun aikaa toistensa kasvoja.

— Sinä et ole laihtunut sen jälkeen, sanoi Gitrac hymyillen. —
Vaimosi kai sinua näin hyvänä pitää?

— En minä naimisissa ole, vastasi Bourdois, punastuen. Mutta jos sinä, poikaseni, aina vain olet yhtä paljon juoksuilla, kuin ennen muinoin, niin olet tullut koko lailla veteläksi. Oletko rikas, vai?

— Rikas… en… Mutta ansaitsen elatukseni mukiin menevästi.

— Mikä on ammattisi? Koulussa ollessasi aioit näyttelijäksi.

— Ei siitä mitään tullut… Asioimisalalla minä olen. Ensin ajelin edustajana erään Bordeaux'laisen viinikauppiaan asioissa. Sitte, kun siihen kyllästyin, valitsin toisen alan. Nyt matkustan kauppaamassa sulkia… hatun sulkia. Ja kehiä myös… Hiis vie! olet oikeassa… se on oivallista, sinun fine Champagne konjakkisi.

— Eikö totta? sanoi Bourdois ylpeänä. Näetkös, poikaseni (koulunaikaiset puheenparret johtuivat hänelle luonnollisesti mieleen), minä olen valinnut tämän pikku kapakan, sillä se on rauhallinen ja minua pidetään täällä hyvänä. Kahvini on siivilän kautta keitettyä minua varten; ja tätä konjakkia tarjotaan vain minulle… Muutoin syön aamiaiseni Lavenne'lla… tiedätkös, hyvä paikka, likellä asemaa.

— Kyllä tunnen, sanoi Gitrac. Mutta sanoppas, mitä sinä teet, itse?

— Olen ollut virkamiehenä… valtion tehdaslaitoksissa, tupakan alalla, niinkuin sanotaan. Menestyinpä aika hyvin, sillä kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana olin jo tarkastajana Mans'issa. Ja sitte sain perinnön… hyvän perinnön enoni jälkeen, joka oli toiminut hyvällä menestyksellä liikealalla. Silloin tietysti otin eron virasta ja asetuin asumaan Parisiin. Parisi, näetkös, on ainoa paikka, jossa voi eläkkeensä nauttia.

— Etkö siis hommaa mitään, suorastaan mitään?

— Sanoinhan, että olen vetäytynyt pois kaikista toimista… Minulla on yhdeksäntuhatta francs'ia korkoja, joka on johtajan palkka… Lisäksi yksinkertaiset tavat. Minkäs vuoksi sitten olisin rasittautunut kuudenkymmenen ikään? Saadakseni kolmen tuhannen lisätulot, joita en tietäisi mihin panna? Tahdoin pikemmin nauttia vapaudestani. Vaan, älä luule, hurjasti minä en elä! Lueskelen, kävelen, käyn teattereissa, näyttelyissä. Seuraan aikaani. Iltasin, päivällisen syötyäni, tapaan Lavenne'lla muutamia vanhoja ystäviä, hauskoja miehiä… Siinä elämä kuluu, näet sen, ja kuluu liika sukkelaan vain!

— Kukas pitää huolta kodistasi?

— Minulla on tyttö kotiseudultani… Philomène… joka hoitaa minua hyvin. Asun parin askeleen päässä täältä, Montparnasse-kadun varrella… Sievä huoneusto.

— Olet viisas mies, sanoi Gitrac, hyväksyvästi, tilaten toisen lasin fine champagne'a. Onhan yhdeksäntuhatta francs'ia aika hyvä tulo! Hävitön kapitalisti! Senkin hävytön porvari!

Hän taputti Bourdois'ta ystävällisesti vasemmalle reidelle, joka pingotti valkoisia housuja. Katsoen sitte häntä silmästä silmään, sanoi hän:

— Entäs, suoraan puhuen, mitäs naikkosten suhteen teet?

Bourdois ei kestänyt toverinsa irstasta katsetta. Hän oli luonnostaan häveliäs ja hänen häveliäisyytensä oli jotensakin epäjohdonmukainen: häveliäisyyttä vanhanpiian, joka ei paheksu ilveilevää puhetta, kunhan vain ei ole kysymys hänestä itsestään.

— Naiset!… Hyvänen aika! Yhtä maata kaikki. Ei enempää eikä vähempää.

— Etpä saa minua uskomaan, intti Gitrac, ettei sinun aviottomassa elämässäsi olisi hametta mukana… Entäs Philomène?

Bourdois loi toveriinsa rehelliset siniset silmänsä:

— Philomène? Hän on viidenkymmenen kolmen vuoden vanha!… Ei… vakuutan sinulle… ei mitään semmoista. Yhtä maata kaikki minulle, sen sanon.

Sulkamatkustaja nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Bourdois tunsi tarvetta puolustautua.

— Ajattelin kyllä naida ennen muinoin, ollessani ensi vuotta Mans'issa. Tutustuin siellä erääseen tyttöön, joka minua miellytti. Ei hän ollut varakas eikä liioin kauniskaan… mutta hän miellytti minua kuitenkin. Kaikki näytti käyvän toivomusten mukaan, kun huomasin hänen ottavan minut vastoin tahtoaan, vanhempainsa mieliksi… Hän rakasti erästä nuorta miestä, joka palveli välillisten verojen virastossa. Hän oli oikein kelpo tyttö… Ei olisi koskaan miestään pettänyt. Mutta ymmärräthän, mielestäni oli sittenkin parempi… Siis, niinkuin näet… Olen jäänyt poikamieheksi.

Hän pysähtyi. Gitrac katseli häntä edelleen tarkkaavasti. Hän ei näyttänyt enään yhtä ilkeältä kuin äsken, kuin Bourdois hänelle sanoi: "Yhtä maata kaikki minulle…" Bourdois huomasi, että tuo laiha elostelija luki hänestä, kuin avoimesta kirjasta, hänen yksinäisyytensä salaisuuden: hänen sydämensä hellyyden ja vastustamattoman arkuuden, joka hänet lannisti naisten seurassa, pelkän henkisen arkuuden, jota ei mikään ruumiillinen heikkous hallinnut. Niin, Gitrac arvasi sen ja se näkyi siitä vilpittömästä säälin katseesta, jolla hän silmäili toveriaan. Bourdois'han teki tämä tukalan vaikutuksen. Ikäänkuin vastaukseksi tarkempiin kysymyksiin tästä tuskallisesta aineesta, tokaisi hän seuraavat sanat:

— Sen sijaan sinä, poikaseni, et näy halveksivan hienohelmoja.

— Eikös hän ole sievä tyttö, vai? kysyi Gitrac hilpeästi. Ja hauska hän on!… Kaikki häntä huvittaa. Sitte hän on ainakin tuore, maukas. Ei ole pidelty.

— Uskon sinua! sanoi Bourdois. Siinä iässä se jo olisi ihmeellistä.
Joka tapauksessa hän on vähän liian nuori.

Hän väritti vähäisellä moitteella viimeiset sanansa; mutta hänen äskeinen siveellinen paheksumisensa ei tärisyttänyt häntä enää, tavannut kun hän oli tuossa irstailijassa vanhan koulukumppaninsa, Louis Gitrac'in, Joka oli aika vekkuli ja elostelija jo koulusta pitäen, mutta silti ylimalkaan kelpo poika.

Gitrac purskahti nauruun:

— Vähän liian nuori! Mutta hänhän, veli hyvä, on seitsemäntoista vanha! Laki ei ole kuin kolmetoista Ranskan nuorien ompelijattarien rakkausasioissa. Seitsemäntoista vuotta Parisissa ja muotiliikkeessä: se lasketaan kaksin kerroin, tiedätkös sen? Niin juuri. Koko joukko kolmenkymmenen viiden vuoden vanhoja maalaisia on varmaan paljon viattomampia, kun tuo pikku Zon oli, kun hänet tapasin viime viikolla hänen emäntänsä luona Cherche Midi kadun varrella.

— Viime viikolla! Ja nyt teillä jo on vakavat yhtymykset!

— Jo hitossa! Poikaseni, minä lähden ylihuomenna Brüsseliin syksynuutuuksia kaupittelemaan. Brüsselistä puikahdan Berliniin, Berlinistä Wieniin ja Buda-Pestiin; takaisin tulen vasta syyskuun alussa… Siinä minun elämäni… Ymmärrät siis, ettei minulla ole minuttiakaan hukattavana. Viime torstaina tämä nuori Thérèse avasi minulle oven emäntänsä luona; hän minua miellytti, pidätin häntä, sanoin hänelle pari kolme joutavaa sanaa. Näin, että se huvitti häntä. Tulin seuraavana päivänä jälleen; sain tilaisuuden antaa hänelle pikku lahjan, kahdenkymmenen francs'in sormuksen, ja sanoin odottavani häntä heidän neulomonsa ovella saman päivän iltana. Hän vastasi: "Ei vain Cherche Midin kadulla, muitten tähden. Barouillère kadun kulmassa .. puoli seitsemään mennessä. — Hyvä on!" Tavattiin määrätyllä ajalla: otan häntä ensin käsivarresta, suutelen hiuksia. Pyydän yhtymystä. Kieltäytyy… tahtoisi mieluummin ajella ulos kaupungista, mennä teatteriin j.n.e. Minä tunnustan sinulle, kaikki nuo väliasemat minua kiusaavat: tahdon päästä suoraa päätä määrääni. Vastasin siis, että suureksi mielipahakseni niillä ehdoilla en voinut tavata häntä enää, sillä minulla ei ollut käytettävänäni minuttiakaan, paitsi iltaa ja yötä, ja että lähden pois Ranskasta puoleksitoista kuukaudeksi. Hän vähän pahastuu, murjottaa, kaikki näyttää rikkoutuneen… Vaan kun hän huomaa päätökseni ja minun aikovan mennä, muuttaa hän mielensä, määrää minulle yhtymyksen tänne kello kolmeksi, lisäten, että koettaa päästä vapaaksi iltasella, mutta ettei voi sitä sanoa ennenkuin jälkeen puolisen. Ja nyt… Näithän hänet, vai? Hän on täydessä höyryssä: hän itse niin toimitti, että syödään päivällistä yhdessä tänä iltana ja että hän muka on oleva yötä Asnières'ssa kälynsä luona.

Bourdois kuunteli tätä kertomusta tarkkuudella ja hartaudella, johon liittyi uteliaisuutta ja aran vanhan pojan hyvätuulisuutta, toisen riihottomuuden herättämää, sekä vilpitöntä kiihtymystä menettelystä, jota hänen rehellinen mielensä ja siveellinen kasvatuksensa piti vääränä, Hän kaipasi tarkempaa selvitystä.

— Yötä Asnières'ssa. — Päivällisen jälkeen sinä siis saatat hänet hänen kälynsä luo?

Gitrac räjähti nauruun.

— Kuinka, intti Bourdois, lupasiko hän olla kanssasi aamuun asti?

— Ei hän minulle mitään luvannut, senkin hölmö sinä, enkä minä mitään pyytänyt. Mutta voithan kuvitella, että päivällisen jälkeen Champs-Elysées'lla, shamppanjaa juotuamme?… Mistä sinä olet kotosin, hä? ja mitä elämää sinä sitte Parisissa vietät? Luulisi, että olet vasta maalta tullut!

Bourdois ei vastannut mitään. Hän tunsi päätään kuumentavan; hän otti pois olkipyörylänsä päästään ja pani sen tyhjälle tuolille. Varjo alkoi jo laajeta, puoli bulevardia oli sen peitossa ja muutama kävelijä uskalsi jo lähteä liikkeelle. Raukea tuulenhenki liekutti telttakatoksen hetaleita.

— Alkaa olla parempi, sanoi Bourdois.

— Niin! Tuolla jo on muutamia pilvenhattaroita, vastasi Gitrac.
Huomenna saisi hyvinkin sataa.

— Ei se haittaisi!

Pitkän aikaa olivat toverukset vaiti ja katselivat, kuinka tämä rauhallinen Parisin soppi vähitellen vilkastui; Gitrac veti taskustaan esille kuperan, hopeaisen, jotensakin aistikkailla uudenaikaisilla koristeilla varustetun paperossikotelon ja ojensi sen avattuna Bourdois'lle, joka kieltäytyi; itse sytytti hän savukkeen.

Bourdois jatkoi:

— Ja kun olet lähtenyt Brüsseliin?

— Niin mitä?

— Niin mitä se pikku tyttö… minne sen panet?

— En pane minnekään. Hän palaa takaisin neulomoonsa, kuin ennenkin. Jos hän minua miellyttää ja jos hänelle sopii, niin tapaamme toisemme jälleen syyskuussa. Mutta voipa hyvinkin lyödä vetoa, ettei hän välitä siitä enemmän kuin minäkään ja että hän syyskuuhun mennessä jo on hankkinut seuraajan… seuraajia.

— Ihanko luulet?

— Vielä kerta, mistä olet kotoisin, hyvä toveri parka? Siveyden enkeleitäkö sitte olivat Mans'in tyttösi? Panenpa vaikka mitä, että ei meidän etelän tytöt vähääkään tavoittele hyveen hintaa. Minä tunnen, käsitäthän sen, hyvin vähän tätä pikku Thérèse'â… (Zon, se on Thérèse). Hänen isänsä on kirjanpitäjä, äiti käy huoneita siivoamassa; itse on hän seitsemäntoista ikäinen ja on ollut muotineulomossa neljäntoista vanhasta! Kun on semmoiset hiukset ja on niin nätti naamaltaan, niin luuletko sinä, ettei hän olisi koskaan ennen kuullut sitä, mitä minä hänelle viime viikolla haastelin ja että hän olisi minua odottanut vastatakseen: jaa? Ka, oletpa sinä yksinkertainen! Sinulla siis ei ole vähintäkään käsitystä siitä, mitä ompelu- tahi muotiliike Parisissa on? Jo ne keskustelut, jotka siellä pidetään, ovat pahemmat, kuin meidän lyseopuhelumme Limoges'ssa! Niin, niin, pahemmat; paljoa siveettömämmät. Ensiksikin sen tähden, että naiset ovat riettaampia kuin miehet, ja sitte sen tähden, että joukossa on aina kokeneita, jotka kertovat kokemuksiaan; lyseossa ollessamme taas, olimme me ylipäänsä suhteellisesti vain nulikoita, teoriaan ainoastaan perehtyneitä… Jopa minäkin… Lörpöttelin vain!… Ajattelehan sitte sitä kasvatusta, jonka kolmentoista vanha tyttö-letukka saa täällä… Zon kyllä voisi opettaa sinuakin, poikaseni, vaikka tuommoinen tuossa oletkin!

— Se on kamalata, mutisi Bourdois.

Vihastuen lisäsi hän sitte:

— Joka tapauksessa on kai rehellisiäkin noiden pikkasten joukossa. On kai niitä, jotka naimisiinkin joutuvat… joutuvat naimisiin rakastajansa kanssa, luonnollisesti… mutta ainakin joutuvat naimisiin ja tulevat kunnon naisiksi… Vaan sinä, sinä et nai tuota Thérèseâ. Ja sitte, olipa seurapiiri kuinka turmiollinen tahansa, niin he pysyvät aina järkevinâ johonkin hetkeen saakka, johonkin kohtaukseen asti, joka tarjoo enemmän kiusausta. Kuka sinulle sanoo, että sinä olet ensimäinen… tuolle nuorelle tytölle?

— Se otaksuminen ei olisi minulle ollenkaan vastenmielinen.

Bourdois oli hetken hämillään niin suuresta ruokottomuudesta. Hän sanoi
Gitrac'ille, joka hymyili:

— Tiedätkös, minun mielestäni sinä otat päällesi suuren edesvastuun.

— Sinuapa on koko virkamies, koko tarkastaja! vastasi Gitrac. "Minä otan päälleni suuren edesvastuun". Sinä varmaan kirjoitit siihen tapaan virastossasi.

— Olinpa tarkastaja taikka en, sanoi Bourdois närkästyneenä, mutta arvelen, että jos saattaa seitsentoista vuotiaan tyttösen tekemään ensimäisen harha-askeleen ja sitte itse matkustaa Brüsseliin, välittämättä hänestä sen enempää kuin sikarin pätkästä, niin se… niin se… (hän etsi sanaa, ei uskaltanut lausua sitä, jonka löysi, ja sanoi, paremman puutteesta:) se ei ole uljasta.

— Sano, että se on inhottavaa, häh! yllytti Gitrac, kadottamatta hyvää tuultaan.

— No niin juuri… sitte! Se on inhottavaa! Mutta Bourdois katui kohta sanaansa, peläten, että oli ollut loukkaava.

— Minäpä sanon sinulle, vastasi toinen kylmäverisesti ja kaataen itselleen kolmannen lasin konjakkia, minäpä sanon sinulle, että joskin Zon tekee minun kanssani sen, minkä sinä kutsut ensimäiseksi harha-askeleeksi, niin teenpä hänelle sensijaan palveluksen. Niin juuri, palveluksen, mokomakin tarkastaja! Sillä tuon ensimäisen harha-askeleen, sen hän joskus tekee varmaan; sitä hän ei jätä tekemättä… Sen näkee, sen tuntee, kun on, niinkuin minulla, kokemusta noista pikkasista, ja minulla sitä on, sillä olen nähnyt niitä tusinoittain, ymmärräthän sen, siitä saakka kuin muotiasioissa matkustan! Ja kenen kanssa hän sen harha-askeleen tekee? Jonkun poikahylyn kanssa, joka lahjoittaa hänelle lapsen ensi yhtymältä eikä silti häntä nai: kansanlapset ovat sata kertaa tylympiä, kunnottomimpia, itsekkäämpiä, kuin me… Jonkun Montparnasselaisen parittajan kanssa, joka viettelee hänet hienoilla tavoillaan ja sitte, kun on saanut paulan hänen kaulaansa, pakottaa hänet ansaitsemaan elatuksensa, hänen elatuksensa, toisella lailla kuin kankaita kurttaamalla ja hattuja kantelemalla! Jonkun hänelle joka suhteessa alhaisemman kanssa, ja siinä se kamala näille pikkasille on, jotka ovat paljoa älykkäämmät, paljoa hienommat, kuin heidän ympäristönsä miehet. Kuvittelehan Zon naimisissa: hänellä tulisi olemaan sama tunne, kuin olisi sinulla, jos naisit Philomène'si. En uskosi hänen voivan puolta vuottakaan elää, kuin jo tuntisi sietämättömäksi jonkun kipsivalajan tahi yleisen muonavaraston asiamiehen raakuuden ja se on enin, mitä siviliavioliittosopimus voisi hänelle tarjota, senkin vielä onnenkaupalla! Hänellä on siis jäljellä, väärää tietä kulkiessa ja vähemmin suotuisissa elämänoloissa, rakastaja tahi pikemmin rakastajat… ja vihdoin viimein jalkakäytävä ja sairaala. Kun sen sijaan, näetsen, Jules, hyvin arvaat, etten minä kohtele noita heilakoita, kuin mikäkin koirankuonolainen. Minä olen suora heidän kanssaan; en rakenna heille tuulentupia. En sano naivani heitä; vieläpä annan heidän tietää, ettei ole kysymys mistään lemmenliitosta. (He siitä muuten välittävät viis; heillä kun on koko elämä edessään, niin eivät lainkaan tahdo sitoutua. Ne ovat vain niiden emännät, jotka vaativat takuuta uskollisuudesta; paha juttu muuten nuo emännät!) Zon, esimerkiksi, tietää varsin hyvin, että on kysymys vain ihan tilapäisestä lemmestä: mutta minä olen ilmaissut hänelle ensiksikin, etten ole mikään tyly enkä itsekäs mies, joka panisin hänet tukalaan asemaan, ja sitte, että hän voi luottaa minun suositteluuni joka suhteessa.

— Mitä sinä tarkoitat suosittelullasi?

— Näet, sitä, että olen hyödyllinen näille lapsukaisille. Olenhan tekemisissä Europan kaikkien suurten muotiliikkeiden kanssa: minun puoleeni käännytään Pietarista, Wienistä, Roomasta pyynnöillä toimittaa eteviä Parisittaria, nuoria tyttöjä, joilla on sekä aistia että kätevyyttä. Sillä lailla olen sijoittanut useita pikku ystävättäriäni, jotka ovat minulle siitä kovin kiitolliset, sen vakuutan sinulle… Kun heidät tapaan ulkomaalla, niin ottavat he minut vastaan avosylin, siten he kiitollisuuttaan osottavat… Sitte minä olen naisille antelias… Niin, se on periaatteeni. Ei ole kuin yksi asia elämässä, joka minua huvittaa: naiset! Kahdenkymmenen francs'in tuloilla päivässä eläisin tyytyväisenä. Mitä siitä yli jää, sen annan naisille. Laskematta. Kaikki työansioni menee siihen, ja on vuosia, jolloin se on koko suuri, vanha tarkastajani… Vakuutan sinulle, että omatuntoni on ihan rauhassa. Enkä minä lainkaan pidä itseäni inhottavana, vaan salli minun sanoa sinulle, että olen mielestäni hyvinkin hieno, paljoa hienompi, kuin koko joukko siveydellään pöyhkeileviä ukkoja. Minun siveysoppini on laadultaan käytännöllinen, uudenaikainen, joka ottaa huomioon tosiolot eikä liitele pilvissä. Korvaukseksi huvista, joka minulle suodaan, annan minä tinkimättä rahani ja palvelukseni. Ja sitte enpä suinkaan ole mikään nilviäinen: minä elän ja nautin elämästä. Naiset, naiset, Bourdois! Usko minua: kaikki muut huvit ovat vain ajan viettoa niiden välillä. Vaan naisessa, kuinka paljon aavistamatonta, vaihtelevaa… hetkellistä unhotusta… jälleen näkemisen hurmausta… tänään seikkailu Brüsselissä, viikon perästä joku naurettava mustasukkaisuuden kohtaus Berlinissä, kahden perästä intohimoinen rakkaus Buda-Pestissä. Sese, veliseni, on elämää, se.

Laulunsa lopetettuaan sytytti hän näyttelijän liikkeellä savukkeen.
Bourdois ihmetteli toverinsa kielevyyttä. Ja hän murahti:

— Senkin Gitrac!… Mikä suupaltti!… Olitpa oikeassa, kun aioit mennä teatterin palvelukseen.

— Ei, sanoi Gitrac, teatteri ei minua ole koskaan vakavasti puoleensa vetänyt. Asianajaja pikemmin,… tahi sanomalehtimies. Vaan mitä joutavia! Minä en kadu vähääkään.

— Sen uskon, sanoi Bourdois.

Sillä aikaa kun hänen toverinsa ääneti tupakoi, mietti hän. Kuten kaikki ujot harvasanaiset ihmiset, oli hän kovin vaivattu kiihkeästä, todisteita ja kuvia uhkuvasta puheesta. Gitrac'in teoria koski hänen vaistiinsa, loukkasi hänen siveyskäsitteitään, mutta kiihdytti voittoisasti hänen järkeänsä. "Suoraan sanoen, pojan puheessa on paljon totta", ajatteli hän… Ja sitte koko se keskosiksi jääneiden himojen, aina toteutumattomain, hämäräin rakkauden unelmain ja kainouden taltuttamain toiveiden pohjasakka, joka kasaantuneena tavallisesti niin rauhallisesti lepäsi hänen sisässään, kaikki se oli kauppamatkustajan puheesta liikahtanut paikaltaan, noussut pinnalle, alkanut hänessä kuohua. Hehkuvin silmin kysyi hän:

— Oletko tuntenut paljonkin noita tyttösiä?

— Paljon, vastasi Gitrac levollisesti.

— Yhtäkö kauniitakin, kuin tämä?

— Paljon kauniimpiakin; Zonilla ei ole kuin vaaleat hiuksensa ja siroutensa.

— Yhtäkö nuoriakin?

Gitrac hymyili. Hän huomasi, kuinka tämä keskustelu hämmästytti Bourdois'ta, ja se häntä huvitti. Häntä vieläkin enemmän kiusatakseen sanoi hän pirullisen ilkeällä ilolla tuolle puoleksi sammuneelle pyhimykselle:

— Näetkös, veli hyvä, minä en ole luotu ylen kypsyneitä varten. Rakastan tuoreutta ennen kaikkia. Rakkaus, nuoruus, kevät, kaikki tuo sopii yhteen. Eläkööt ruusunnuput!

— Mutta, väitti Bourdois ujosti vastaan, sinä ja minä alamme jo, niinkuin minusta näyttää, olla vähän niinkuin keväästä edellä.

Gitrac teki pikaisen, hiukan kiihtyneen liikkeen, ikäänkuin karkoittaakseen tungettelevaa kärpästä:

— Minäpä puhun naisista… Hienona, eloisana ja kukkarolla varustettuna on mies aina nuori.

Tietämättä oikeastaan miksi, huvitti tuo väite vanhaa tarkastajaa. Ylipäänsä tämä keskustelu häntä viehätti ja nyt hän jo antoi sen vetää itsensä mukaansa, kuin tekopyhä, joka on avannut rivon kirjan ja, lyhyen sisällisen taistelun jälkeen, taipuu ja lukee ahnaasti.

— Luuletko siis, uteli hän, että Zon rakastaa sinua… itsesi tähden… eikä rahasi tahi sen paikan tähden, jonka voit hänelle hankkia.

— Zon välittää viis rahasta tahi paikasta!… Muuten en ollenkaan väitä, että hän minua ihailee… että se olisi suurta tunnetta… Jos sitä olisin uskonut, niin olisin kauan sitte matkustanut Brüsseliin… Mutta että häntä miellytän, se on varma. Näitkös hänen suutelevan minua taannoin? Luulin, ettei hän koskaan päästäisi irti minua. Ja kun syödään päivällistä kahden kesken tänään, niin, kolmannen shamppanja lasin jälkeen… luuletko, poikaseni, että se olen minä, joka teen ensi askeleen? Kyllä minä jo heidät tunnen!

Bourdois murahti:

— Se on ihmeellistä!

— Etkös olisi koskaan sitä uskonut?

— Meidän ikäisiämme, saakeli soikoon, olisin luullut noiden tyttöjen pitävän vähän jo niinkuin isinään.

— Oletpa sinä hermostuttava, kun aina puhut meidän iästämme! Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä kuusi vuotta, se, näetsen, ei ole vielä vanhuutta se!

— Eikä se ole nuoruuttakaan.

— Epäiletkö sanojani?

Bourdois teki liikkeen ikäänkuin heikosti puolustautuen, heikosti vastustaen.

— No! Tunnusta: pidätkö minua siis pelkkänä lavertelijana vain?

— Enpä, en.

— Kyllä, kyllä! Kuules sinä epäuskoinen! Mitä teet tänä iltana?

— Enpä mitään… tahi… samaa kuin tavallisesti… syön päivällistä
Lavennen luona ja pelaan biljardia kymmeneen asti.

— Etkö ole kutsuttu päivällisille, etkä ole kiinni missään päivällisen jälkeen?

— En.

— No, minä kutsun sinut sitte. Tule syömään päivällistä
Champs-Elysées'lle, kello kahdeksan, Zonin ja minun seurassani.

Bourdois punastui kuin nuori tyttö.

— Minähän häiritsen teitä.

— Et ollenkaan. Minulle se on hyvin hauskaa ja tytölle myös, siitä olen varma. Hän ja minä emme tunne toisiamme lainkaan ja ensimäinen yhdessäolo kahden kesken on aina hieman ikävä. Sinä olet iloinen ja hyvä seurakumppani. Tulet miellyttämään Zonia hyvin, siitä olen vakuutettu. Ja sitte… saat nähdä, harjotella, niinkuin sanotaan. Ole huoleti… me tulemme olemaan hyvin siivot, minä osaan kyllä käyttäytyä. Syödessä syödään. Mutta siinähän saat verekseltä tarkastaa nuorta parisilaista ompelijatarta… ja ehkä se antaa sinulle rohkeutta… etkä sitte enää pidä itseäsi vanhana ukkorähjänä. No niin, se on siis päätetty? Joutuun siis anna minulle myöntyvä vastaus, sillä minulla on vielä koko lailla juoksemista… ja nuo helkkarin hevoset eivät malta odottaa. Hän nousi ja tahtoi kutsua tarjoilijaa. Bourdois pidätti häntä kädestä.

— Älähän nyt. Täällä olet minun vieraani.

— Olkoon menneeksi! Siis kello kahdeksan Laurent'illa, eikö niin?
Kysyt herra Gitrac'in huonetta.

— Hyvä on, sanoi Bourdois, puristaen sydämmellisesti ystävänsä kättä. Voit luottaa minuun. Olen kovin hyvilläni, että sinut tapasin ja saan viettää tämän illan seurassasi.

Hän saattoi Gitrac'in konevaunuun, jota ihaellen tarkasti.

— Onko tämä vaunu sinun?

— Ei. Minä tämän vain aina vuokraan päivittäin Parisissa ollessani.
Täällä on esiintymistapa vakavuuden vuoksi erikoisen välttämätön.
Lontoossa päinvastoin siitä olisi haittaa. Maassa maan tavalla.

— Niin! murahti Bourdois, puristaen toverinsa kättä. Eipä sinua tarvitse sääliä.

Ja hän huoahti, ajatellessaan tätä matkojen ja rakkausjuttujen elämää, joka oli aivan toisenlainen, kuin hänen omansa.

Gitrac mainitsi kuljettajalle De la-Paix kadun varrella olevan muotiliikkeen tunnetun nimen ja astui vaunuunsa.

Lähtiessään huusi hän Bourdois'lle joka seisoi jalkakäytävällä:

— Hännystakissa ja valkoinen huivi kaulassa, luonnollisesti.

II.

Tämän muistettavan kohtauksen jälkeisenä päivänä ei Jules Bourdois'ta nähtykään kahden lyömällä tulevan, liivit puoleksi auki ja olkihattu takaraivolla, Usines-ravintolaan. Eikä häntä nähty Lavenne'nkaan luona. Jules Bourdois söi aamiaista kotonaan Montparnasse-kadun varrella. Tahi paremmin sanoen, herättyään vasta lähemmä puolikahtatoista, suu kuivana ja vatsa epäkunnossa, hän käski Philomènen valmistamaan hänelle heikkoa teetä ja puolikypsän munan. Philomène, viidenkymmenen kolmen vuoden vanha, laiha creuseläinen, joka vielä viisitoista vuotta Parisissa oltuaan, säilytti talonpoikaistapansa ja kampauksensa, sanoi ainoastaan:

— Ei se teille merkitse mitään, jos tulette myöhään kotia, senhän tiedätte. Ja toisinaan ei haittaakaan heittäytyä nuoreksi mieheksi.

Bourdois ei viitsinyt vastata hänelle, ja niin pian kuin Philomène oli asettanut pienelle pöydälle ruokasalin ikkunan eteen munan ja teekannun, pukeutui hän aamukauhtanaansa ja kävi aterioimaan.

— Saatte mennä, Philomène. Minä soitan, kun teitä tarvitsen.

Ikkuna oli rauhalliselle kadulle päin, jossa rakennukset olivat kehnon näköiset, puodit maalaispuotien tapaiset. Oli satanut yön kuluessa ja jälleen aamupäivälläkin; nyt oli sade tauonnut; taivas oli pilvessä, jalkakäytävät ja kadut kuivuivat verkalleen. Bourdois katseli kadulle, jossa liikkui synkännäköisiä olentoja, ajo- ja kuormarattaita; hän katseli ruokasalia, sen ruskeita seinäpaperia ja tammikalustoa; hän katseli itseään, tahi ainakin muotoaan, joka kuvastui vastapäätä häntä seinällä riippuvasta soikeasta peilistä. Vielä selvemmin, siinä yksin ollessaan, tunsi hän uudelleen saman tunteen, joka niin monta kertaa edellisenä iltana oli häneen koskenut, häneen tunkeutunut: "Onhan kaikki, mikä minua tavallisesti ympäröi, hirveätä, kauheata! Ja minähän elän nilviäisen elämää." Syötyään nopeasti munan, hän sytytti sikarin ja, heittäytyen punaisella sametilla verhottuun, vanhanaikuiseen, mukavaan, sedältään perimäänsä nojatuoliin, alkoi mietiskellä.

Hän mietiskeli niinkuin mietiskelevät ihmiset, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään harjoittautua mietiskelemiseen: se on, hän antoi muistojen ja kuvien kulkea henkisen silmänsä edessä, pidellen niitä ajatusten katkelmina, hämärinä, toisilleen vastakkaisina himoina. Ollen elämässään aina siveä tahi pikemmin sopivaisuutta jumaloiden kunnioittava ja luonnostaan naisten suhteen ujo vanhapoika, antautui hän jonkinlaisen synkeän huvin valtaan muistelemistaan muistellen edellisen illan tapahtumia, se kun oli niin kovin toisenlainen, kuin kaikki muut siihen astiset hänen päivänsä lopettajaiset.

Tuo hienon maailman ravintola Champs-Elysées'lla… naisten puvut… valot puissa… Salaperäinen, valkoinen, kullattu huone, jonka avattu ikkuna oli vehreäin lehvien peitossa… kolmelle hengelle katettu ruokapöytä, kukat, shamppanja-pulio hopeakulhossa… Gitrac ja Bourdois hännystakeissa ja valkoiset huivit kaulassa… Zon koruompeluksisessa puvussa, suuri hattu päässä, hienoksi naiseksi muuttuneena, ilman vähintäkään jälkeä päivällä nähdystä juoksutytöstä… Esittely: "Herra Bourdois, entinen tirehtööri… Ystävättäreni, neiti Thérèse…" Ravintolanjohtajan tervehdys, ruoan tilaus, hieman vierasteleva yhdessä olo ensi neljännestunnin kuluessa… Sitte helmeilevä viini, joka irroitti kielet: ensin Gitracin, kielen, joka ei koskaan pysynyt kauan kiinni, sitte Zonin, joka heitti hiiteen hienon naisen naamarinsa ja muuttui jälleen neulomon tytöksi, jolla oli omat mielijohteensa ja puheenpartensa, höystettyinä paikoin pikku tunteellisuudella, paikoin rivoudella. Tyttö kertoo neulomon juttuja, emännän kohtauksista erään iäkkään herran kanssa, "joka palvelee hallituksessa", kaikellaisista juonista näitä onnettomia pikku tyttöletukoita vastaan, pikku lemmenpuuskista, joita hänellä itsellään on ollut erästä kuvanveistäjää ja sitte erästä upseeria kohtaan… "Mutta ei koskaan niinkuin sinua kohtaan, lisää hän kurottaen huulensa Gitrac'in viiksien kohdalle… Ja sen todistaa se, etteivät minulta ole mitään saaneet, muuta kuin hölynpölyä. Saat nähdä!…" Bourdois muistaa, että tuo "saat nähdä", jonka läpi kiilsi hellä ja julkea lupaus, ikäänkuin puukolla viilsi hänen sydäntänsä. Pitkään aikaan ei hän ollut voinut puhua, katsellessaan vuoroin Thérèse'en, vuoroin Gitrac'iin. Tuoko viehättävä kukkanen tarjoutui tuon elähtäneen hekumoitsijan poimittavaksi, vaatimatta mitään korvaukseksi ja tietäen, että seikkailu oli jo sinä samana päivänä lopussa… Oi, kuinka hän kadehti Gitrac'ia sillä hetkellä — miltei halveksikin!… Ja hän tunsi oikein vihan puuskan omaa arasteluaan kohtaan, omaa porvarillista rehellisyyttään kohtaan, kun oli saavuttanut neljänkymmenen seitsemän vuoden i'än tuntematta semmoista hurmaavaa katsetta, kuin se oli, jonka Zon silloin tällöin loi Gitrac'iin, semmoista nuorten käsivartten puristusta, omistusoikeutta vaaleisiin hiuksiin, joiden suloinen henki tuntui pöydän poikki voimakkaammin, väkevämmin, kuin kukkain tuoksu… Silloin (hän muisti sen) oli hän täyttänyt lasinsa, sitte tyhjentänyt sen hurjasti, ikäänkuin upottaakseen siihen hyveen ja siveyden viimeisen velttouden, joka vielä hänen sielussaan teki vastarintaa. Hieman humalassa ollen hän oli äitynyt puhumaan. Tuolle hetken yhdistämälle parille, kauppamatkustajalle ja ompelijattarelle, oli hän kertonut elämänsä vaiheet, valitellut yksinäisyyttään. Hän oli kertonut muinaiset kärsimyksensä Mans'issa, kun hänen täytyi jättää nuoruutensa ainoa lempi: sekin tyttö alle kahdenkymmenen vanha ja niin rehellinen, niin puhdas!… Että hän oli rakastunut toiseen, se ikäänkuin lamautti hänet koko i'äksi. Hän oli kadottanut luottamuksen itseensä, rakkauteen… Vielä muutama lasi shamppanjaa ja sillä välin kuin molemmat rakastuneet hänen läsnäollessaan alkavat käyttäytyä välinpitämättömästi, juoda samasta lasista, tuntee Bourdois hellyytensä haihtuvan ja löytää itsestään uuden sielun. Entinen suru on unhotettu, unhotetut entiset tunteelliset hairahdukset, ja arkuus äskeinen. Kuin Gitrac, tahtoi Bourdois'kin nauttia elämästä. Hän lausuu julki sen. Thérèse ja Gitrac, hekin hiukan humalassa, yllyttävät häntä. Vaahtoavia maljoja kilistellään: juodaan Bourdois'n rakkauden kääntymyksen malja. Tästä lähtien, niin vannoo Bourdois, on hän oleva samallainen elostelija kuin Gitrac'kin.

— Ja nuoruudesta nauttia, kuuletko sen, Gitrac poikaseni? Tuoreudesta, keväästä! Eläkööt ruusunnuput!

— Hyvä! huutaa Thérèse.

— Tiedäpäs, että sillä on kaksikymmentä tuhatta korkoja vuodessa, tuolla ukolla, sanoo Gitrac…

— Vai niin! No, jatkaa ompelijatar, ei siltä sitten ruusunnuppuja tule puuttumaan, siitä hinnasta kun niitä tätä nykyä saa!

Ja kaikki kolme räiskähtävät nauruun.

— Löytäkääpä minulle yksi, huutaa Bourdois, nousten ylös ja posket tulisina! Löytäkääpä minulle yksi: vannon, etten sitä kellekään toiselle lahjoita.

— Niin monta kuin vain tahdotte, pappa kulta…

— Se on oikein, Zon, toimita hänelle ystävätär; siinä teet hyvän työn.

— Sen pitää olla semmoinen, kuin te, hokee Bourdois… veres kuin te, vaalea kuin te.

Thérèse miettii, kyynärpää nojautuneena Gitrac'in olkapäähän.

— Vaaleaverinen, semmoista ei ole tiedossani. Oli kyllä Marguerite Lusol, mutta hän on nyt laulajatar. — Vaan jos tahdotte pikku tummikon, oikean lempyeen… Tiedäthän, Louis, sen pikkusen, joka avasi sinulle oven toisella kertaa käydessäsi emäntäni luona… Pikkunen, sieväkasvuinen, siniset posliinisilmät ja tumma kiherä tukka?

— Kyllä, kyllä, muistan, sanoi Gitrac… Niin, hän on aika hullunkurinen näöltään. Mutta minkä ikäinen on hän, Herra Jumala? Viidentoista?

— Viidentoista! Hän on vanhempi kuin minä. Melkein kahdeksantoista vanha… Hän näyttää vain semmoiselta letukalta, sentautta, että hän on niin pikkarainen… Mutta menestys on sillä ääretön, kultani! Kadulla kaikki miehet juoksevat jälessä.

— Saakuri! sanoi Bourdois, samalla kertaa sekä innostuneena että levottomana.

— Älähän hätäile, vastasi Thérèse tuttavanomaisesti: Nukki on käytännöllinen. Hän ei antaudu ensimäiselle tulijalle. Mitä hän tahtoo, on juuri sinun kaltaistasi miestä.

— Nukki?

— Niin, häntä kutsutaan neulomossa nukiksi… sillä hän on tummaverisen nuken näköinen… En edes tiedä, mikä hänen oikea nimensä on.

… Aika kuluu: Champs-Elysées on nyt jo pelkkää pehmoista pimentoa vain, jossa vakoina kulkevat kadun valojuovat ja siellä täällä tuijottaa, kuin rei'ästä, laulukahvilain huikaiseva kirkkaus. Verkalleen kuljettavat ajoneuvot Boulogne metsään päin lemmen hiljaisia pyhiinvaeltajia. Kolmikko päättää iltansa Ambassadeurs-huvipaikassa, nauttien siellä vielä virvoketta. Kelvottomia lauluja siellä laulettaessa vaatii Bourdois, joka nyt on hyvin itsepäinen, tietoja Nukesta ja Thérèse antaa niitä kulmiaan rypistämättä.

"Hänen isänsä oli kuollut tytön vielä ihan pikkaraisena ollessa. Hänen äitinsä on jonkun elätettävänä. En luule, että hän on kovin onnellinen kotonaan. Vaan se ei kuitenkaan estä häntä olemasta iloinen ja hauska. Ja sitte hänen vartalonsa… Oikea ihme! Muutama sentimetri lisää, ja hän kelpaisi vaikka mallikuvaksi… Hä? Taitaapa teillä, ukki, jo alkaa veri kuohua? No, no… malttakaahan vielä vähän. Minä tuon hänet teille huomenna Cherche-Midi kadulle, kello puoli seitsemän, Barouillère kadun kulmaan…"

… Näytäntö on lopussa. Thérèse ja Gitrac nousevat ajurin rattaille ja Bourdois saattaa heitä Mogador-kadun varrella olevaan hotelliin, jossa Gitrac asuu. Nyt jo ihan humalaisena antaa hän rakastuneille mitä julkeimpia neuvoja, mitä riettaimman siunauksen. Hän muistuttaa vielä Thérèse'a lupauksesta tuoda hänelle huomenna Nukki kello puoli seitsemän. Thérèse sitoutuu juhlallisesti sen tekemään ja hän suutelee Thérèse'â. Hän suutelee Gitrac'ia ja käskee ajurinsa ajamaan hänet hänen Montparnasse-kadun varrella olevaan asuntoonsa. Tuskin on hän päässyt sisään, niin hänen innostuksensa lauhtuu, muuttuen äärettömäksi väsymykseksi. Hän panee kiireesti maata ja vaipuu sikeään, painavaan uneen, nukkuen vatsanväänteiden kiusaamana, kunnes herää kello puoli kaksitoista pyytääkseen Philomènen tuomaan hänelle munan ja teetä.

… Nyt siinä aika ajoin maistellessaan lämpöistä juomaansa, Bourdois mietiskeli. Edellisen illan puheet, kuvat ja tunnelmat johtuivat hänelle mieleen selvempinä, voimakkaimpina kuin todellisuudessa; tahi pikemmin, kylmäverisenä ja raittiina, hän huomasi, arvosteli niitä paremmin, kuin edellisenä päivänä shamppanjan ja aterian humussa. Mitä eilen oli puhunut, mitä ilmaissut salaisia tunteitaan, sitä hän tänään hieman katui ja häpesi. Mutta humalan haihduttua, tunsi hän itsessään yhtä elävänä, yhtä sydäntä kouristavana sen kiihkeän kateuden, jonka Gitrac'in onni ja Thérèsen rakkaus hänessä olivat synnyttäneet. Tuo hellä ja kyynillinen: "Saat nähdä!" kannusti häntä yhä. Tästä lähin oli hänen valoisa siveellinen maailmankatsomuksensa oleva ainiaaksi kadonnut. Se omituinen naisellinen usko, joka tällä kainolla henkilöllä nuoruudestaan asti ehdottomasti oli ollut, oli i'äksi särkynyt raunioiksi hänen sydämessään. Ennen oli hän lukenut naisen ansioksi ylimalkaan jonkunlaisen hienotuntoisuuden, jonkunlaisen tapojen puhtauden, itsensä kunnioituksen, joka korotti hänet miehen yläpuolelle, ja siitä hän oli vakuutettu, sitä tutkimatta, harkitsematta. Eihän vakaa usko todisteita kaipaa. Vaan nyt, eilisestä saakka, oli hän uskonsa kadottanut: siinä kaikki! Naiset olivat samallaiset kuin miehetkin tahi pikemmin — Gitrac oli oikeassa — pahemmat kuin miehet. Heidän muka korkeampi siveellisyytensä, kainoutensa oli vain harhaluuloa, sovinnaisuus-seikka, johon ainoastaan muutamat hölmöt, semmoiset kuin hän, Bourdois, uskoi; vaan naiset itse sekä semmoiset veitikat kuin Gitrac näyttivät tuon harhaluulon, sovinnaisuuden vääräksi.

"Olenpas minä ollut hölmö! Olenpas minä elämäni haaskannut! ajatteli hän, koputellen kämmenellään tuolin käsinojaa. Olenpas laskenut hyviä tilaisuuksia nenäni ohi!"

Niitä hänelle johtui muutamia mieleen… Siinä talossa, jossa hän Mans'issa ollessaan asui, oli muuan nuori maalaistyttö huoneiden siivoojana. Tyttö, joka oli pulska ja viehättävä, viipyi hänen kahdessa huoneessaan aina kauemmin, kuin oli välttämätöntä, niin että nuori virkamies tapasi hänet usein siellä virasta tultuaan. Silloin hän muuten koetti tyttöä vältellä; pikku Ursule oli älykäs, olisi ollut katalaa viekotella häntä! Ja olihan hän sitä paitsi itse rakastunut… "Hölmö, hölmö! ajatteli hän nyt. Kun tuon olen käsistäni laskenut…" Sitte, Riom'issa asuessaan, toisessa virkapaikassaan, oli hän huomannut, että hänen ystävänsä, veronkantaja Baudoyer'n vaimo iski häneen suopeita silmiä; — ja he olivat vaihtaneet toistensa kanssa käden puristuksia. Hän oli solakka, hiljainen nainen, jolla oli tuliset silmät… Silloinkin oli hän hillinnyt itseään ja välttänyt kahdenkeskisiä yhtymyksiä… "Hölmö, hölmö!… Eihän tuokaan muuta tahtonut, kuin sitä! Varmaankin oli hänellä ollut jo kymmenkunta rakastajaa! Ja se toinenkin, tuo pikku Ursule pyhimys… Muka viaton, kahdenkymmenen vanhana, maalaistallukka! Kyllä voin sanoa, että olen nuoruuteni hutiloinnut! Ja miksi, Herran tähden, miksi? Minkä periaatteen kunniaksi? Kelle olen hyvää tehnyt tahi kenen hyväksi ollut pahaa tekemättä? Louise Baudoyer, Ursule ovat kyllä saaneet toisia, vähemmin turhantarkkoja. Ja minä olen vain vanhentunut kuin houkkio, tahtomatta tuntea elämän ja onnen itse pääperustetta. Sillä Gitrac on oikeassa: paitsi rakkautta on kaikki muu joutavaa ajan viettoa. Ja nyt…" Hän nousi ylös ja meni huoneesensa. Se oli kolkko, jylhä huone; huonekalut — sedän perintöä — tuskin erottautuivat tummansinisiä tapetteja vastaan. Bourdois asettui kaappipeilin eteen ja tarkasteli läheltä itseään. Hän ei ollut hyvännäköinen sillä kertaa. Väsymys, joka johtui huonosta ruoansulatuksesta, kuvastui silmiä ympäröivissä kehissä, veltosti riippuvissa turpeissa poskissa ja tukkeutuneen nenän honotuksessa. Tyytymättömänä tästä tarkastuksesta, kohtasi hänen katseensa uunin reunuksella kehyksissä seisovan kuvan hänestä itsestään, joka oli neljätoista vuotta sitte Riomissa juuri hänen ystävänsä Boudoyer'n tekemä. Siinä oli Bourdois vähän yli kolmenkymmenen vanhana, silloin jo lihavana, mutta uljaana, verevänä, iloista ja lupaavaa nuoruutta uhkuvana. Bourdois soimasi omaa itseään. "Tomppeli, kun et ole kyennyt käyttämään omaa naamaasi hyväksesi!"… Hän palasi peilin eteen, avasi kauhtanansa, mutta sulki sen sitte taas, hermostuen nähdessään porvarillisen möhömahansa alushousuissa ja yöpaidassa…

Mutta hänen valtasi innostuksen puuska:

"Joutavia! Vähät siitä! Eihän Gitrac'kaan kauniimpi ole? Kalju kuin lanttu, laiska kuin luuska, kuihtunut, kulunut… Ja kuitenkin Zon on häneen ihastunut… Muutoin, tokko Zon vähäistäkään ajatteli sitä, että ikäni ja ulkomuotoni voisivat olla Nukkia miellyttämättä? Päinvastoin. Hän sanoi: 'Te olette juuri semmoinen, jommoista se pikkunen kaipaa…' Ja siinä hän, hiis vie, on oikeassa! Mikään ikäloppu minä en ole! Neljäkymmentä seitsemän vuotta on nykyaikaan miehelle vielä nuoruuden ikä: näytelmissä vain kuvataankin viidenkymmenen vuotisia viettelijöitä! Ja sitä paitsi minä olen eheä mies, minä, enkä mikään tyhjä, rikkinäinen rämppä, kuin Gitrac… Minä pidän kyllä puoliani vaikka koko maailman Nukkia vastaan…"

Hän heitti aamukauhtanansa, voimisteli lihaksiaan ja harjasi sormillaan vielä tuuheita hiuksiaan. "Hyvä on", komensi hän. Ja hän soitti Philomènea alkaakseen pukeutumistaan. Hän tunsi voivansa paremmin kuin herätessään. Tee oli kieltämättä huuhtonut pois shamppanjan. Hän pukeutui tavallista huolellisemmin, sillä vaikka hän olikin tavoiltaan siisti ja puhdas, ei hän enää pitkiin aikoihin välittänyt siitä, miellyttikö hän taikka ei. Kun hän edellisenä päivänä, Gitracia katsellessaan, koetti ottaa selkoa siitä, mikä hänen menestyksensä aiheutti, huomasi hän, että kauppamatkustajan hiukset olivat vasta leikatut, viikset hyvin tasoitetut ja kärjistä ylöspäin kierretyt, kädet huolellisesti hoidetut. "En minä voi näyttäytyä tytölle, hiukset ja sormet tämän näköisinä", sanoi hän itsekseen. Hän pukeutui kuin tavallisesti ja meni ajattamaan partansa ja hiuksiaan leikkauttamaan parturinsa luo… — "Hiukset lyhyenlaisiksi… Sitte pitää tasoittaa viikset ja kähertää ne ylöspäin, eikö niin Benamin? Viikseni ovat todellakin kuin minkäkin santarmin." Näitten menojen päätyttyä, näki hän hyvällä mielin kuvastimessa Bourdois'n nuortuneen pään. Vaalea, valmiiksi tehty rintasolmu, joka oli ikkunalla näytteillä, veti hänen huomionsa puoleensa: hän osti sen. Ostipa hän vielä parin vaaleita hansikkaita, samallaiset, kuin Gitrac'illa oli ollut edellisenä iltana. Sitte, kääntyen parturin puoleen, kysyi hän: — "Tunnetteko, Benjamin, jonkun hyvän kynsien puhdistajan näillä seuduin?"

Koettamatta salata hämmästystään, meni Benjamin kysymään asiasta isännältään; jonkun aikaa hiljaa puheltuaan, katosi tämä takapuotiin ja palasi parin minuutin kuluttua takaisin, tuoden vieraalleen pienen painetun kortin, joka tuoksui ihomaalille ja vanhalle öljylle, ja jossa oli luettavana: "Rouva Lamirault, hieroja, manikyyri ja pedikyyri, Dalou-katu 28." Bourdois palkitsi parturipojan tästä kaksinkertaisella juomarahalla ja lähti oitis Dalou-kadulle.

Hän tapasi Rouva Lamirault'n vaatimattomasta puodista, joka oli puoleksi hajuvesi- puoleksi rohdos-liike, ja herätti huomiota taivaan sinisen seinämaalauksensa takia. Rouva Lamirault oli tumman ruskeaan puettu, lihavanläntä nainen, jonka kasvot olivat keltaiset, kuin keltataudin jälkeen, hiukset harmahtavat, kädet ihmeteltävät, valkoiset kuin norsunluu, ja todellinen suositus hänen taiteelleen; sanalla sanoen kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hänkin näytti hämmästyneeltä, kun Bourdois pyysi hoitoa käsilleen, vaan sanoi kuitenkin: "Heti paikalla, herra, tahdotteko olla hyvä ja istua…" Ja käytyään kojeitaan hakemassa alkoi hän leikellä entisen tarkastajan kynsiä. Hän puhui vähän ja ainoastaan lausuakseen kohteliaisuuksia. "Nämäpä säännölliset kädet… hyvin säännölliset sormet… Teette hyvin, herra, että niitä hoidatte, kun on tämmöiset ulottimet…" Bourdois katseli uteliaasti hänen työtään. Ei hän ollut aavistanut, että tarvittiin semmoinen joukko teräskaluja, voiteita ja harjoja kahden käden kuntoon saamiseksi. Varsinkin ihmetteli hän Rouva Lamirault'n kätevyyttä, kun tämä poisti lihakasvannaiset, jotka kynsien ympärystää rumensivat. Vihdoin, kolme neljännestuntia kestäneen ahertelun jälkeen, ilmoitti kynsien puhdistaja, että työ oli lopussa ja lisäsi, ettei kestäisi niin kauvaa seuraavalla kerralla, vaan että oli välttämätöntä käydä hänen luonaan ainakin kerta viikossa. Hän tarjosi sitte kotelon, joka sisälsi kaikki kynsikojeet ja voiteet. Bourdois arvasi, että kotelo oli jo vuosikausia kaupassa ollut, sen sisustan punainen sametti kun oli virttynyt, jopa hieman koinkin syömä. Hän sen osti kuitenkin, maksaen kaiken kaikkiaan viisitoista francs'ia kuusikymmentä centimes'ia, ja lähti pois, kynnykselle saakka Rouva Lamirault'n kohteliaisuuksien saattamana. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämä nainen kuitenkaan tehnyt hänelle mitään sopimattomia esityksiä: hän oli, näet, elänyt siihen asti vakuutettuna, että kaikki kynsienpudistajat olivat joko porttoja tahi parittajia.

Kello oli kolme, kun hän palasi kotia. Hän oli jotensakin tyytymätön nähdessään, ettei Philomène huomannut mitään muutosta hänen ulkonaisessa asussaan. Hänen oli nälkä. Hän käski tuoda itselleen toisen puolikypsän munan, mutta joi sillä kertaa päälle hieman punaista viiniä. Hieno hiki alkoi tuntua hänen sormissaan ja kämmenissään; hän katsoi kelloaan useita kertoja peräkkäin, muistamatta heti sen jälkeen, paljoko se oli… "Pitää olla levollinen, sanoi hän itselleen. Lähden kotoa neljännes yli kuuden. Nyt on viisi minuuttia yli neljä. Minulla on siis vielä yli kaksi tuntia aikaa. Minun ei pidä hermostuttaa itseäni… Sehän on ompelu-tyttö vain, Herra nähköön, eikä mitään sen enempää…" Mutta vaikka hän kuinka koettikin rauhoittaa itseään, tunsi hän kuitenkin syvää mielen liikutusta, johon sekaantui himoa, tuskaa, jopa (vaikkei hän sitä tahtonut myöntää) hiukan omantunnon vaivoja ja häpeätäkin. Hän käytti tahallaan paljon aikaa valikoidessaan puvustostaan sopivimmat vaatteet. Philomène sai toruja, etteivät irtonaiskaulukset olleet hyvin pestyt (Gitrac käytti ihan uusia kauluksia vain). Pahoillaan oli hän, ettei hänellä ollut täydellistä shakettipukua. Pitkä takki oli liian vakava siihen tilaisuuteen. Lopulta hän valitsi hiljan vaatturilta saamansa tummanruskean puvun: housuissa olivat vielä tuoreet silityksen jäljet, takki kävi hyvin ja mukautui oivallisesti hartioihin. Uusi kaulahuivi teki hänen mielestään iloisen vaikutuksen kauluksen taipeiden lomissa.

Kun hän sitte, näin puettuna ja olkipyörylä päässään, katseli kuvaansa kaappipeilissä, kumosi hän sen ankaran tuomion, jonka aamulla oli ulkomuodostaan langettanut. "Minä olen nuoremman näköinen kuin Gitrac, se on varma. Sen se puku tekee!" Elantojärjestys oli tehnyt hänen hipiänsä tuoreeksi; hän ei näyttänyt enää niin veren tukkeuttamalta kuin tavallisesti jälkeen puolisen, kahvin ja konjakin juotuaan.

"Hattuni vain ei ole häävi. Mutta vähät siitä!"

Hän istuutui ja kävi lukemaan niitä kahta lehteä, jotka hänelle joka aamu tulivat, toinen creuseläinen jokapäiväinen, toinen parisilainen lehti. Hän ei tietänyt, mitä luki, vaikka kuinka koetti. Siitä tunteiden sekamelskasta, joka häntä juuri oli kiihdyttänyt, jäi jäljelle vähitellen vain levottomuus. Teko, johon hän oli käymäisillään käsiksi, tuntui hänestä samalla sekä rumalta että vaaralliselta ja naurettavalta… "Jos saavat tietää!… ja sen kyllä voivat saada tietää. Tuo kadun kulma, sehän on melkein minun seudullani!… Kymmenen yli viisi… Puoli kuusi… Mitä on tehtävä? Pysyä rauhallisesti kotona… Olla sinne menemättä… Ja tokkopahan hekään sinne menevät, ne tytöt? Thérèse oli puoleksi humalassa eilen illalla, kun hän sen lupasi. Hän varmaankaan ei sitä enää muista… Ja lisäksi hän laski vain leikkiä…" Neljännestä vailla kuusi Bourdois, epätoivossaan omasta mielenliikutuksestaan, pani taas pyörylänsä päähänsä ja katsahti taas peiliin. "Kyllä tämä hattu on ihan sopimaton… Minä menen Rennes-kadulle ja ostan itselleni panamahatun…" Tyytyväisenä, että oli löytänyt jonkun syyn, lähti hän heti ulos, astui ensin Montparnasse-katua ja sitte bulevardille. Katsahtaessaan asematalon kelloon, näki hän, että se oli viisi minuuttia yli kuusi. Hänet valtasi pelko, että hän myöhästyy. Hän hyppäsi ajuriin, käski ajaa hattukauppaan, valitsi ja osti kiireessä kahdeksankymmenen francsin panaman ja riensi, ajuria hoputtaen, yhtymäpaikkaansa kohti: "Pysähtykää vähän tällä puolen kulmaa!" Hän maksoi ajurille. Mielenliikutus kuristi häntä kurkusta: hän koetti rauhoittaa itseään sanomalla: "Olenhan varma, ihan varma, etteivät tule…" Hän katsahti kuitenkin ikkunapeiliin ennenkuin kääntyi kadun risteykseen. Ja kun hän siinä itselleen irvisteli, koettaen pidentää pyöreitä kasvojaan, sanoi hänen takanansa ilakoiva ääni:

— Kyllä, kyllä olette kaunis!

Hän kääntyi. Se oli Zon, joka oli tuon lausunut. Ja Nukki oli siinä hänen mukanaan.

Zon esitti:

— Neiti Nukki… Herra Jules, Louis'n ystävä.

Ja lisäsi:

— Mennään Barouillère-kadulle. Siellä on rauhallisempi.

Hän meni Nukin kanssa edellä. Bourdois oli tyytyväinen, ettei tarvinnut paikalla vastata. Hän suorastaan ei saanut ääntä lähtemään kurkustaan. Äkillisessä kohtauksessa hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut muuta, kuin yhtä asiaa: "Kuinka hän onkaan nuori! —" Ja noita kahta ystävätärtä vähän matkan päässä seuratessaan, hoki hän, takaa päin katsellessaan nuoren tytön haahmoa: "Mutta hänhän on vielä lapsi." Nukki olikin päätä lyhempi Thérèsea, joka ei ollut kovin iso hänkään. Hänen niskasta ja ohimoista käherretyt ruskeat hiuksensa veikeästi neulalla kiinnitetyn pehmeän olkihatun alla, hänen pikkaraiset jalkansa, pikkaraiset kätösensä todistivat hänen nimensä oikeaksi ja antoivat hänelle lapsellisen nä'ön, jonka käsityksen tosin taas hyvin kehittyneet lanteet ja sekä ylä- että ala-puolelta äärettömän kapeita vyötäisiä kehittynyt runko kumosi. Kokonaisvaikutus oli kaksinainen: ei tyttö eikä vielä täydellinen nainenkaan. "Mutta hänhän on oikein kaunis", ajatteli Bourdois, joka jo alkoi voittaa rohkeutensa takaisin. Hurja mieltymys, jota hän varmaankaan ei ollut aavistanut, kiinnitti häntä siitä hetkestä lähtien tuon lapsosen askeliin. Hänen halunsa saada katsella häntä voitti hänen ujoutensa; hän oli onnellinen, kun tytöt pysähtyivät ja kääntyivät häntä kohti, ja kun hän näki pikku pyöreät kasvot suippoleukoineen ja pikku suineen, joka oli niin säännöllisesti yhteen liittyvien punasten huulien muodostama, että se oli pikemmin huvittava, kuin kiihdyttävä, lapsen korvat, matalan otsan, pikku epämääräisen nenän, valkoisen persikkahipiän ja siniset, tavattoman isot ja siniset silmät. Nukki, niin juuri: herkullinen tumma nukki. Mutta niin uhkeilla lanteilla ja vartalolla varustettuna olisi oikea nukki miltei näyttänyt säädyttömältä. Bourdois ei vieläkään löytänyt sanoja, vaan katseli naivisti, ahnaasti nuorta hymyilevää tyttöä.

Thérèse purskahti nauruun:

— Sanokaahan toki, puhui hän, jos tyttö ei teitä miellytä, niin voidaanhan mennä tiehemme?

Entinen tarkastaja nauroi myös ja silloin oli väkinäisyys voitettu. Vaan sittenkin Bourdois vielä, vaikka hellittämättä katselikin Nukkia, puheli enimmäkseen Thérèsen kanssa. Hän kyseli Gitrac'ista: Thérèse lasketteli oitis kaksimielisiä puheita, jotka saivat Bourdois'n hiukan hämille, mutta Nukkia ne eivät näkyneet ollenkaan vaivaavan. Nukki puheli vähän, mutta joka kerta kun Bourdois'n katse kohtasi hänen katseensa, niin tyttö lisäsi sitä ystävällistä hymyä, joka ei hetkeksikään kadonnut hänen kasvoistaan.

Vihdoin Thérèse huudahti:

— Puhukaahan toki vähän tekin. Annatte vain minun yksinäni laverrella.
Teillä kuitenkin oli eilen illalla, herra Jules, suukopua aika lailla!
Ja mitä tähän pikku tyttiin tulee, niin hän siellä neulomossa ei anna
meille rauhaa lörpötyksillään. Eikö totta, Nukki?

Nukki käänsi vielä kerran Bourdois'ta kohti vilpittömät, hymyilevät kasvonsa ja sanoi tyynellä äänellä:

— Eihän sitä voi näinikään ensi kertaa tavatessaan, eikö niin, herra?

— Tietysti, neiti, vastasi Bourdois, punastuen kuin koulupoika.

— No, sanoi Thérèse, näen, että minun tässä sitte täytyy sekä kysyä että vastata. Te tyttöä miellytätte, tiedättekö sen, sanoi Thérèse, kääntyen Bourdois'han päin: muuten hän jo olisi puikkinut tiehensä… Se, näet, pitää oman päänsä, vaikka onkin tuommoinen pienen kirkkoenkelin näköinen. Vaan emmehän me voi tässä kadulla seisoskella: muutoin Louis minua jo odottaakin. Hän antoi minulle toimeksi sanoa teille, että jos teidän sopii, niin voitaisiin syödä päivällistä kaikki neljä yhdessä tänään.

Bourdois ja Nukki vaihtoivat katseen, jonka he ymmärsivät ja jonka
Thérèse myöskin ymmärsi.

Hän jatkoi:

— No niin! Se ei teille, rakastuneille, ole mieliksi? Haluatte mieluummin syödä kahden kesken?

Nukki sanoi:

— Ei tänään, ell'ei herralla ole mitään sitä vastaan.

— Hän ei ole muka kylliksi hieno, selitti Thérèse.

— Enkä ole sanonut mitään kotona olevani poikessa.

— Olisitteko, neiti, huomenna vapaa? rohkeni Bourdois kysyä.

— Huomenna… en taida… Mutta ylihuomenna voisin järjestää asiat, luullakseni… Ainakin päivällä. Vaan ei päivälliseksi.

— Äitisi välittää viis siitä, syötkö kotona tahi et!

Vähäinen väre karkoitti hetkeksi hymyn Nukin kasvoilta.

— Ei kuitenkaan niin paljon kuin luulet, sanoi hän. No niin… ylihuomenna voin olla vapaa… Koko päivän aina kello kuuteen tahi seitsemään asti.

— Siis, sanoi Bourdois äänellä, jota hänen ei onnistunut pitää lujana… me voisimme… me voisimme syödä aamiaista Champs-Elysées'lla.

Tytöt hymähtivät.

— Kuulkaa, sanoi Thérèse, minä selitän teille: tällä tytöllä on omat ajatuksensa. Champs-Elysées ei ole hänelle mistään arvosta. Se on liika hienoa, liika humuista. Hän tahtoisi, että veisitte hänet maalle.

— Vallan mielelläni. Minnekä päin? Saint-Cloud'hun?

— Villebonin Ermitage'een… Hän on siellä kerran syönyt päivällistä ja huvitellut. Hän tahtoisi vielä kerran käydä siellä.

Bourdois synkistyi hieman. Nukki, joka katseli häntä koko ajan, teki hänet iloiseksi jälleen sanomalla:

— Se oli neljä vuotta sitte… Söin siellä eräissä häissä. Minä olin morsiusneitsyenä. Oli oikein hauskaa. — Ja kyllä se on totta; tahtoisin mennä sinne.

— No hyvä, olkoon menneeksi Villebon sitte, vastasi Bourdois. Missä tavataan, neiti?

— Sinne matkustetaan Montparnassen asemalta. Pysähdytään Bellevue'n asemalle. Vaan sieltä on ajettava hevosella.

— Otetaan hevoset.

— No niin… ratkaisi Nukki kehoittavan vakuuttavalla tavalla, joka teki hänet niin kiehtovaksi… jos tahdotte… kymmenen tienoilla aamulla, ylihuomenna asemalla, likellä nostokonetta alaalla?

— Se on päätetty.

Hän hymyili täydellisesti. Hän oli nähtävästi tyytyväinen. Bourdois tunsi sydämessään kiitollisen hellyyden puuskan tuosta ilon ilmaisusta. Hän oli siis tyttöä miellyttänyt.

— Vaan nyt, sanoi Nukki, täytyy minun mennä.

— Ja minun myös, huudahti Zon. Hyvästi, herra. Vien teiltä terveiset
Gitrac'ille, eikö niin?

— Niin. Käyköön minua tervehtimässä palattuaan.

— Kyllä sanon hänelle. Näkemiin.

— Näkemiin.

Bourdois puristi ensin Zonin kättä; ja silloin vasta huomasi hän hänen olevan hiukan väsyneen näköinen.

Sitte piteli hän hetkisen kädessään, rouva Lamirault'n hoidon kaunistamassa kädessään, pikku tytin nukkikätöstä. Heidän näin toisiaan kiinni pidellessään, katseli hän tyttöä suoraan silmiin, ahnaasti. Ja tyttö antoi katsella itseään, viehättävää kunnioituksen hymyään keskeyttämättä.

Bourdois sopersi:

— Ylihuomenna siis, kello kymmenen… neiti Nukki.

Vastahakoisesti laski hän kädestään pikku kätösen ja poistui, tohtimatta kertaakaan kääntyä, vieden mukanaan muistissaan, jonkinlaisena ilolauluna, jonkinlaisena juhlailmestyksenä Nukin katseen ja hymyn.

III.

Villebonin vanhan hovin paikalla, joka ennen kuului Maine'n herttualle, sitte Penthiévre'lle, sitte Lamballe'lle, kohoaa nykyään ulkoravintola, joka on varustettu hyvin avaroilla, hyvin erimuotoisilla huonerakennuksilla, jotka sen tekevät kylän näköiseksi, ja johon muutamia vuosia sitte on liittynyt iso hakatusta kivestä ja tiilistä tehty huvila, jossa voi saada asunnon. "Ermitage" on Bellevue'n ja Meudonin ympäristöllä huvittelevain tavallinen pysähdyspaikka ja myöskin kesäasunto muutamille yksinäisyyteen ihastuneille filosofeille ja varoville rakastaville pariskunnille. Paikka olisi hurmaava ilman tuota ihmisliiallisuuden näköä, jota suuret kaupungit, niin sanoakseni, säteilemällä heittävät ympärilleen, ja joka ilmenee kulutetuissa nurmikoissa, sunnuntaiyleisön häviämättömissä jätteissä, ihmisten ja hevosten, rattaiden ja konevaunujen nostamassa pölyssä.

Mutta kun kevät on kukkeimmillaan taikkapa heinäkuussakin, kun sade on viljavasti huuhdellut puitten lehviä, huvimajojen rautalaitteita, rakennusten kattoja ja sivuja; kun se äkkiä on tehnyt lopun matkailijatulvasta ja verestänyt kellastuneen ja tallatun nurmen, — silloin Ermitage on nimensä ansainnut [Ermitage merkitsee erakon asunto. Suomentaja.] ja voi, jos ken pystyy mielikuvitustaan aisoissa pitämään, saada uneksimaan, että Parisi on hyvin etäällä, että loppumattomat metsät tätä teennäistä kylää ympäröivät, kauniit, synkät ja hiljaiset pyökki-, koivu- ja tammimetsät.

Semmoinen aurinkoinen ja kuitenkin vielä vilpoinen päivä, jolloin ilma on kuulakka ja raitis, vehreys korea ja kirkas, oli se päivä, jona huvilan eräässä soikeassa huoneessa kahdelle hengelle katettu, ruusuilla ja neilikoilla kaunistettu pöytä noin puolen päivän aikaan odotti aterioitsijoita, joiden tulo jo edellisenä päivänä oli ilmoitettu. Bourdois, joka pelkäsi yllätyksiä ja myöskin halusi, niin paljon kuin mahdollista, pitää onneansa syrjässä uteliaiden katseilta ja häiritseviltä kohtauksilta, oli todellakin pitänyt tarpeellisena käydä edellisenä päivänä paikkoja tarkastelemassa. Silloin oli aamupäivällä jälleen sadellut; ukkospilviä harhaeli paikoittain taivaalla; puut olivat märät. Ravintolan räystäistä valui vettä; huvimajain lehdet värisivät alakuloisesti. Nähdessään entisen tarkastajan epävarmuuden oli isäntä esittänyt, että pöytä katettaisiin huvilaan. "Meillä on hyvin siistejä pieniä huoneita… Voi panna uunin lämpiämään. On tapahtunut, että vieraat, jotka ovat tulleet tänne ainoastaan aamiaista syömään, sitte ovat viipyneet täällä parikin päivää." Bourdois oli tuntenut sydäntään kutistavan… Viipyä… kahdenkesken täällä… viipyä enemmän kuin päivän Nukin kanssa! Hän oli antanut näyttää itselleen asunnot, jotka enimmäkseen vielä olivat vapaat. Niistä hän oli valinnut yhden, johon kuului kaksi huonetta: toinen, joka oli nurkkahuone, antoi leveän oviakkunan kautta metsään päin ja oli muodostettu saliksi vaalean sinivihreillä tapeteilla, hauskoilla bambuhuonekaluilla ja seinillä riippuvilla piirroskuvilla: toisessa taas, joka oli vaatimattomampi, synkempi, oli ranki-vuode. Bourdois loi sinne vain pikaisen silmäyksen, sillä isäntä teki hänet araksi.

Hän sanoi välinpitämättömästi:

— Annatte meille aamiaisen salissa. Ja kamarin jätätte myöskin käytettäväkseni.

— Niin… sanoi isäntä. Siltä varalta, että "rouva" tahtoisi hetkisen levätä.

"Niin juuri" ajatteli Bourdois… "Huomenna voi olla helle ja Nukki voi olla väsynyt… Sanon hänelle niin, kun tulee puhe kamarista…"

Ruoan tilaus vaati sitte ajatuksen vaivoja. Tietysti shamppanjaboolia koko ajan. Tuoretta meriäyriäistä, pieniä turnedoo-biffejä tryffelisienien kanssa… paistettuja perunoita, paistettua nuorta kananpoikaa vihannesten kanssa, jäätelöä ja mansikoita… Semmoinen oli tulos isännän ja vieraan yhteistyöstä.

— Ja jos huomenna sattuisi olemaan näin kostea ilma, niin antakaa vain pikkusen lämmittää huonetta kuivemmaksi.

— Herra saa olla ihan huoleti. Ilmapuntari nousee. Huomenna on ihana ilma.

Ennustus toteutuikin. Muutama tunti auringon paistetta seuraavana aamuna riitti palauttamaan puille niiden kesäisen asun. Edellisen päivän sadekuuroista ja sitä edellisen ukkosesta oli jäljellä vain suloinen, raitis ilma, kun isäntä, muutamia minutteja ennen kahtatoista päivällä, tuli katsastamaan aamiaisen järjestelyä, sijoitti kukkia pöydälle ja sulki puoliväliin suuren ikkunan sälekaihtimet.

Bourdois ja Nukki tulivat muuten Ermitage'een vasta yhden tienoilla. He olivat tavanneet toisensa Montparnassen asemalla kello kymmenen ja kolmenkymmenen junaan: mies, ruskeat vaatteet päällä ja panamahattu päässä, tyttö, yltä yleensä tumman siniseksi puettuna. Nukki näytti niin nuorelta, että Bourdois, itseään rohkaistakseen, sanoi: "Minullahan voi hyvin olla tytär, jonka kanssa olen huvittelemassa." Rautatiematkaa kesti vain vähän aikaa. Bellevuessä kysyi Nukki matkatoveriltaan:

— Onko teidän yhdentekevä mennä jalkasin Ermitage'een? Sinne ei ole lainkaan pitkä matka ja nyt on hyvä ilma!

Luonnollisesti Bourdois suostui. Montparnassen asemalta lähdettyään he eivät olleet vaihtaneet montaa sanaa keskenään; mutta ei vanha poika eikä nuori tyttökään tuntenut mitään tukalaa heidän yhdessäolossaan. Niinkuin heidän ensi tapaamallaankin Nukki vain hymyili suloisena ja hilpeänä. Bourdois taas eli hänelle vain uutta tunne-elämää, jommoista hän ei ollut koskaan kokenut, joka ei ollut hetkeksikään muuttunut toisellaiseksi ja joka oli siihen määrin hyvää, täysinäistä ja suloista, ettei hän muistanut koskaan, koskaan ennen tunteneensa, ei edes nuoruutensa päivinä, moista olemassaolon hetkeä, joka niin olisi ansainnut onnen nimeä, kuin tämä.