NUORTA VERTA
Romaani
Kirj.
MARTTI WUORI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.
Ajatelkaa, että olette nuori, — te, joka vielä olette ja te, joka kerran olette ollut! Veri kuohuu suonissanne ja povi paisuu.
Olette nukkunut keväisen yön. Uni on ollut virkistävä ja jäntereissä tuntuu uusi voima.
Kiepsahdatte vuoteeltanne viileässä ylishuoneessanne, sen puolipimennossa, juoksette ikkunan luo ja nykäisystänne pyörähtää kierrekaihdin ylös.
Ihastuksen huudahdus pääsee rinnastanne. Silmiänne häikäisee valomeri, joka leviää yli Jumalan avaran maailman.
Ikkunapuoliskot lentävät auki. Mikä hurmaava näky! Metsää, järveä, sinistä taivasta silmänsiintämättömiin! Ja pääskyset kirkuvat ja kiitävät nuolina. Ja edessänne on tuomi täydessä kukassa, levittäen voimakasta tuoksuaan.
Käsivarsianne mielihyvän tunteesta oikoen ajattelette: mitä teen minä tänään?
Mitä teen minä tänään?!
Elämän taipaleelle lähtiessä, kun sielun silmät ovat auenneet, nousee niiden eteen jokaiselle nuorelle pyrintöjen päämäärä.
Mikä on minun tehtäväni, — siinä kysymys.
Elämän vakavuus antaa vastauksen eri tavoin eri luonteille: — lujille, heikoille, vakaville, kevytmielisille, vieläpä eri tavoin eri aineellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa oleville. Toisille se antaa vastauksen heti ja varman, toisia se arveluttaa, jopa pelottaa. Toinen alkaa etsiä elämänsä tarkoitusta, toinen sen löytää, — perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, — toinen ei löydä koskaan ja joutuu epätoivoon, elää vain elääkseen, — jos jaksaa, — ja antautuu elämän virran vietäväksi. Toiselle on elämän tarkoitus oma itsensä, toiselle elämä toisten hyväksi, itsensä uhraaminen toisten hyväksi tahi yhteiseksi hyödyksi. Toinen näkee taipaleen päässä korkeat ihanteet ja rientää niitä kohti: kuka ne saavuttaa, kuka näkee ne maahan, todellisuuden katkeraan maahan romahtavan; toinen elää arkipäiväistä työelämää, päivästä päivään, on tyytyväinen ja ehkäpä saavuttaa enemmänkin, kuin edellinen j.n.e.
Mikä on minun tehtäväni, mikä minun elämäni tarkoitus, — kysyy kerran varmaankin jokainen nuori.
Ihanteet ja todellisuus, oppitieto ja käytäntö, ne ovat kaksi eri asiaa, niinkuin romaani ja — elämä.
ENSIMÄINEN OSA
I.
— Terttu, oletko siellä?
— Olen äiti.
— Mitä sinä teet?
— Katselen vain sanomalehteä.
— Entä Hilma? Missä hän on?
— Hän meni vähän ulos… asialle.
— Mille asialle?
— Minun asialleni… Tarvitsetko jotakin, äiti?
— En. Ihmettelin vain, että kaikki on niin hiljaa talossa.
Leskirouva Emmi Alanne puheli näin tyttärensä kanssa viereisestä huoneesta, jossa hän jo viikkokausia vaikean sydäntaudin takia oli vuoteeseensa kytketty.
— Miksi puhelet taas turhaan, äiti? — vastasi Terttu äitinsä viimeisiin sanoihin, istuen yhä salissa pienen kirjoituspöytänsä ääressä. — Tiedäthän, että hiljaisuus on välttämätön sinulle ja sinun tähtesi meille.
Terttu kuuli sitte äitinsä huoneesta vain hiljaisen huokauksen ja siihen heidän vuoropuheensa päättyi.
Tuskin kuuluva huokaus pääsi Tertunkin rinnasta. Vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella ja molemmat kyynärpäät pöydällä istui hän ja alkoi tuijottaa ulos ikkunasta, johon näkyi kuin puitteissa Sörnäisten puoleinen osa Helsingin pohjoissatamaa kirkkaan, kuulakkaan syyspäivän valaistuksessa. Puut läheisillä saarilla koreilivat kirjavan kauniissa syyspuvuissaan, veneitä lipui pitkin tyyntä merenpintaa, moottoripursia kiiti äänekkäästi potkutellen ankkuriin asettuneiden suurien höyryjen ja sotalaivojen lomitse mikä mihinkin suuntaan ja sunnuntai-yleisöä kuljeskeli Siltasaaren ja Sörnäisten rantakaduilla. Taivas oli sininen ja näytti kohonneen tavallista korkeammalle. Ainoastaan yksi hyvin vaalea pilvi oli kuin eksynyt tuonne etäälle taivaan rantaan, missä se yhtyi maahan ja metsään.
Terttu katsoa tuijotti sinne, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä kyllä näkivät tuon kuvan, mutta eivät sitä tarkanneet. Hänen korvansa myöskin kyllä kuulivat rannassa, omien ikkunoiden kohdalla, kisailevien poikasten huudon, mutta eivät kuitenkaan sanoja tarkanneet. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät sillä hetkellä vain niissä kahdessa sanomalehti-ilmoituksessa, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Tuntui kuin hän kyynäspäillään olisi tahtonut painaa sanomalehteä lujasti pöytään, ettei se pääsisi luisumaan maahan tahi ettei kukaan saisi temmata sitä pois hänen edestään.
Kuinka ne olivatkin, ne ilmoitukset, sattuneet samaan numeroon!
Toinen: "Vuokrattavana kalustettu huone Kruununhaassa Maurinkadun varrella n:o 18. Rouva E. Alanne."
Se oli heidän neljäs huoneensa, hänen isävainajansa huone, eteisestä oikealle. Keskellä oli sali, toisella puolella äidin huone, ja eteisen toisella puolella ruokasali ja keittiö. Kalustus vaatimatonta, mutta siistiä. Isän kuoltua, — oi, se oli ollut niin raskas, tuo onneton tapaus, kun isä aivan selittämättömästä syystä itse oli päättänyt päivänsä! — olivat he jääneet sinne asumaan ja yhden vuoden ajan jo antaneet vuokralle sen neljännen huoneen, kun äidin pienestä eläkkeestä muuten ei olisi voinut niin suurta vuokraa maksaa. Mutta, sittenkin alkoi elämä jo käydä yhä vaikeammaksi, kun äiti näin sairasteli ja lääkäri ei enää antanut paljon toiveita hänen parantumisestaan. Oikeammin sanoen tohtori Aulanko kyllä aina rohkaisi äitiä ja, — niinkuin lääkärien on tapana ja ehkä pitääkin, varsinkin sydäntautisille, — uskotteli, ettei nyt niin kovin tarvinnut huolissaan olla, mutta Tertulle hän, olletikin viime aikoina, usein oli huomauttanut, että rouva Alanteen tila oli hyvinkin vakava ja että saattoi odottaa pahinta millä hetkellä tahansa. Sen vuoksi hän olikin hankkinut rouva Alanteelle sairaanhoitajattaren ja sattui niin onnellisesti, että tämä oli Toini Syväri, Tertun entinen koulutoveri jatko-opistosta. Neiti Syväri oli ensin vain tullut Terttua tervehtimään kuin entistä ystävätärtään, mutta taitavasti asiaansa ajaen oli tohtori Aulanko saanut rouva Alanteen suostumaan siihen, että neiti Syväri jäi Terttua auttamaan määrättyinä tunteina vuorokaudessa, sillä tohtori oli huomannut Tertun viime viikkoina liiaksi rasittuneen ja välttämättä tarvitsevan apua ja seuraa. Tämäkin lääkärin toimenpide oli saanut Tertun vakuutetuksi siitä, että äidin päivät eivät enää voineet kauan kestää.
Äiti raukka! Hän oli kuitenkin niin elämänhaluinen. Elää hän olisi vain tahtonut iloitakseen ja nauttiakseen elämästä. Ja se elämänhalu hänellä varmaan oli jo perintönä veressään. Hänen äitinsä oli ollut etelämaalainen, — Romaniasta kotoisin, — ja jo aivan nuorena oli hän joutunut naimisiin suomalaisen sotilaan kanssa. Tätä Tertun äidin etelämaalaista syntyperää todistivat hänen tummanruskeat silmänsä, jotka niin vilkkaina paloivat hänen leveiden, kaarevien silmäkulmiensa alla, ja paksuhko käyrä nenänsä. Mutta varsinkin ilmeni hänen vieras kansallisuutensa, kun valkoisella päänalasella näki hänen kasvonsa, hiukset hajallaan, ilman tavallista hiuslaitetta, ja kun tauti oli karkoittanut punan hänen poskiltaan. Nyt, hänen ollessaan vasta puolivälissä viidettäkymmentä, näytti kalman säälimätön käsi jo kolkuttavan hänen elämänsä ovelle, — nyt, kun hän vielä olisi tahtonut elää iloitakseen ja nauttiakseen elämästä.
Tertun elämänkatsomus oli monessa suhteessa melkein päinvastainen kuin hänen äitinsä. Sen hän varmaan oli perinyt isävainajaltaan, joka oli ollut hyvin vakavaluontoinen. Äidiltään hän ulkomuodossakin oli perinyt vain kauniit ruskeat silmänsä ja tumman etelämaalaisen hipiänsä, mutta muuten oli hän kovin isänsä näköinen: korkeahko, hieman pyöreä otsa, pitkänlainen suippo nenä ja päättäväinen huulien ilme, jossa välistä kuvastui ankaruuttakin, vaikka kasvojen piirteet kokonaisuudessaan kuvastivatkin hyvää, rehtiä, rakastavaa ja luottoisaa luonnetta. Terttu oli kasvultaan pitempi kuin äitinsä ja kun rouva Alanteen olennossa pääpiirteenä oli viehkeä sulous, oli Tertun käytöksessä jotakin komean kaunista, joka enemmän veti puoleensa vakavalla ylevyydellään. Tuntui kuin Terttua olisi enemmän ollut ihailtava jonkun matkan päästä, kun taas hänen äitinsä ikäänkuin lumoten veti lähemmäksi itseään. Senpä tähden monikin mies pikemmin kallistui äidin kuin tyttären puoleen, edellinen kun luonteeltaan oli avoimempi, jälkimäinen taas, — nuoruutensakin takia, — sulkeutuneempi.
Niin, Terttu ei aina äidilleenkään ensi hädässä ilmaissut, mitä hänen povessaan piili. Hänellä oli usein oma tahtonsa ja hän pani sen täytäntöönkin, milloin niin hyväksi näki. Usein saattoi hän kauan harkita ennenkuin johonkin ryhtyi, mutta toisinaan teki hän päätöksensä miltei yht'äkkiä, aivankuin vaistomaisesti. Niin oli nytkin ollut laita, kun hän siinä istui miettiväisenä kirjoituspöytänsä ääressä. Oli tullut tehdyksi teko aivan kuin ukkosen iskemänä. Hän oli lähettänyt heidän palvelijansa Hilman viemään kirjeen postilaatikkoon, — kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut melkein ajattelematta, kun oli lukenut sen päivän lehdestä seuraavan ilmoituksen:
"Kotiopettajatarta halutaan kahdelle 6 ja 8 vuoden vanhalle lapselle, jotka äskettäin ovat jääneet äidittömiksi. Vastaus henkilötietoineen lähetettävä mahdollisimman pian lähempää kirjeenvaihtoa varten T—ven pappilaan, kirkkoherra A. Vaaraselle."
Kun Terttu oli lukenut tämän ilmoituksen, oli todellakin salamana leimahtanut hänen päähänsä ajatus, että hänen äitinsä voi kuolla minä päivänä tahansa, elämään oli ruvettava tavalla tahi toisella, ja parasta oli tarttua siihen toimeen, joka tuossa ilmoituksessa tarjottiin ja johon hänellä entisenä jatko-opistolaisena, vaikka oppijaksoa ei ollut tullut päätetyksikään, oli tarpeelliset edellytyksetkin. Terttu melkein tunsi kutsumustakin sydämessään tuohon toimeen. Koti, hiljainen rauhallinen koti ja tarkoituksenmukainen perhe-elämä kangasti aina hänen mielessään. Eikä Helsinki häntä liioin vetänyt puoleensa: siinä juuri oli usein tuommoista tarkoituksetonta touhua, siinä ei saanut sitä ehjää elämänkuvaa, jonka hän luuli löytävänsä maaseudulla, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän oli kaupungin lapsi ja kesällä oli nuoruutensa kauniimmat päivät viettänyt maalla. Senpä vuoksi hänen sielunsa silmien eteen nyt nousi runollisen kauniina hiljainen maalaispappila tuolla kaukana Karjalan mailla, puhtoisten, valkeain luminietosten peitossa, siellä leskeksi jäänyt sureva kirkkoherra kahden pienen lapsensa kanssa, räiskyvä takkavalkea pitkinä iltapuhteina, puhtaus ja rauha kodikkaissa, vanhanaikuisilla huonekaluilla kalustetuissa tilavissa huoneissa, ehkäpä vanhanaikuinen mahognypianokin salissa, jossa kotikutoiset matot ovat lattialla ovesta oveen, mutta pääasiallisesti sielun rauha ja tyytyväisyys ja onni…
Onni! Elämän onni! Mikä se on? Missä se on? Mistä sen löytää?
Niin usein se kangastaa sielun silmien edessä, niin usein sitä ihminen tavoittelee, kurottaa kätensä, kun luulee sen löytäneensä, mutta pettyneenä vaipuu hän sitä ongelmaa ajattelemaan, kun se harhakuvana, tuulentupana katoaa, haihtuu olemattomaksi. Mutta silti hän tavoittelee sitä aina ja tavoittaa pitää — elääksensä.
Siksi oli Terttukin kirjeensä kirjoittanut tuon ilmoituksen johdosta, — kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Hilman viemään postilaatikkoon. Juuri sille asialle, jota hän ei tahtonut äsken äidilleen ilmaista, oli hän Hilman lähettänyt. Ja sitä tekoaan hän siinä nyt mietti, vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella, tuijottaessaan ulos ikkunasta, mietti, ei katunut, että oli sen tehnyt, vaan oli varma, että oli tehnyt oikein, koska se oli tullut tehdyksi niin odottamatta, niin päättävästi, kuin salliman määräyksestä ikään.
Eteisen kello helähti ja herätti samalla Tertun hänen ajatuksistaan.
II.
— Eteisessä soitettiin, Terttu, — kuului rouva Alanteen ääni viereisestä huoneesta.
— Minä kuulin, äiti. Varmaankin Toini, — vastasi Terttu, joka oli hypännyt paikaltaan kellon soidessa. Ja odotettuaan kotvasen, että Hilma tulisi avaamaan, mutta huomattuaan, ettei hän vielä ollut palannutkaan keittiöön asialta, juoksi Terttu itse eteiseen. Samalla helähti eteisen kello toistamiseen. Kun hän avasi oven, seisoi hänen edessään nuori mies, jonka ilmestyminen sai hänet säpsähtämään ja peräytymään pari askelta.
— Minä luulin… sai Terttu vain sanotuksi, kun hänen lauseensa katkesi.
— Taisin tulla liian varhain häiritsemään, sanoi tuo herra, mutta astui kuitenkin eteiseen, pitäen Tertun peräytymistä merkkinä, että hän tahtoi antaa tilaa ja äänettömästi pyysi tulemaan sisään.
— Odotin ystävätärtäni, — äidin hoitajatarta, ikäänkuin puolustautuen jatkoi Terttu.
— Tietysti ette minua odottanut, mutta tunnette kuitenkin, — sanoi tulija, ojentaen samalla kättään Tertulle.
— Kyllä, — maisteri Honkasalo, — vastasi Terttu, tarttuen hänen käteensä. — Tehkää niin hyvin! — lisäsi hän samalla melkein vaistomaisesti ja pienellä eleellä pyytäen herraa saliin.
— Tulin suoraa päätä rautatieasemalta, — vastasi tämä siihen. — Siksi olenkin vielä näin matkapuvussa ja vähän huonossa siivossa. Ostin asemalla sanomalehden ja näin, että täällä on huone vuokrattavana. Siinä asiani.
— Tahdotteko te…?
— Kyllä, tietysti. Miksikä en. Mutta ehkä ette… te?
— Miks'ei, — tietysti…
Ne olivat hieman noloja, nuo viime kysymykset ja vastaukset, mutta niistä kuvastui asianomaisille ajatuksia ja tunteita,: jotka muistuttivat jostakin entisestä, jota he eivät tahtoneet ilmaista, mutta joka kuitenkin ehdottomasti pyrki esille.
— Tarkoitan, että ehk'ei tämä huone teitä miellytä, — koetti Terttu selvittää tilannetta ja aukaisi samalla eteisestä isävainajansa huoneeseen vievän oven.
— Miks'ei miellyttäisi, — sanoi maisteri Honkasalo ja astui sisään huoneeseen. — Täällähän on kaikki, mitä tarvitsen, päälle päätteeksi kaunis näköala ja varmaan on hyvinkin rauhallista elämä täällä Kruununhaassa?
— Kyllä, — täällä ei ainakaan mikään liiallinen ajo häiritse ja lisäksihän asumme kolmannessa kerroksessa…
— Vallan mainiota. Kaikki, mitä tarvitsen saadakseni rauhassa lopettaa väitöskirjani painattamistyötä.
— Se on siis…?
— Niin, se on jo melkein valmis, — sanoi maisteri Honkasalo ja katsoi ensimäisen kerran Terttua oikein silmiin.
Tertun oli vaikea kestää sitä katsetta ja melkein vaistomaisesti ojensi hän kätensä ja aukaisi saliin vievän oven.
— Kuka siellä? — kuului samassa rouva Alanteen ääni hänen huoneestaan.
— Huoneen vuokraaja, äiti, — vastasi Terttu, — ja arvaa kuka?
Terttu samassa melkein säpsähti, kun huomasi sanoissaan pienen ilonvivahduksen.
— Mistä minä tiedän, — vastasi rouva Alanne hiukan kärsimättömästi.
— Onko äitinne sairas? — kysyi maisteri Honkasalo puolikovasti Tertulta.
— On, hyvin, — ja on ollut jo kauan. Se on sydänvika, —. selitti Terttu myöskin matalammalla äänellä ja nopeasti. Samalla vastasi hän äidilleen, astuen hänen huoneensa ovelle:
— Se on tuttava Hangosta, — toissa kesänä…
— Niin, Honkasalo, — jos täti vielä muistaa…? Saanko ehkä tulla tervehtimään? — kysyi tuttavanomaisesti ja ystävällisellä äänellä nimensä maininnut.
— Ei, ei, nyt ei ole huone semmoisessa kunnossa, — vastasi rouva Alanne huoneestaan. — Mutta sehän oli hauska, että tulitte, maisteri… Lauri, piti minun sanoa, että tulit.
— Niin, ja vuokralaiseksi tulen, jos otetaan vastaan, — jatkoi maisteri Honkasalo, edelleenkin puhellen salista hänen kanssaan.
— Siitä saat sopia Tertun kanssa, — sanoi rouva Alanne.
— Kiitos, minä koetan, — kääntyi Honkasalo Tertun puoleen. — Minä toivon, että sovimme tarvitsematta nyt kosketella lähemmin asian rahallista puolta, vai kuinka, neiti…? Vai saanko sanoa Terttu, niinkuin silloin?
— Tehkää… tee niin hyvin!
Ja taaskin Terttu samalla eleellä pyysi Honkasaloa istumaan. Tällä oli päällystakkinsa vielä käsivarrellaan ja hän sanoi:
— Minä lähden siis heti noutamaan tavarani asemalta ja palaan kohta, jos vain huone sitä myöten on minua varten valmis?
— Kyllä — miks'ei, — tuli hieman epäröivänä vastaus Tertun huulilta. — Mutta…
— Mutta — mitä? — kysyi toinen.
— En tiedä. Etteköhän… etköhän löydä parempaa kuin tämä?
— On siis kuitenkin, näen mä, hieman vastahakoista muuttoni tänne — Tertusta? — kysyi Honkasalo. Tertun nimen lisääminen tähän kysymykseen tuli hiukan vältellen Honkasalon suusta, kun hän huomasi Tertunkin välttelevän häntä ristimänimeltä mainitsematta.
— Ajattelin äidin sairautta — etupäässä, — vastasi Terttu.
— Etupäässä? — kysyi vihjaten Honkasalo. — Niin, kun sen johdosta taloutemme on hiukan rempallaan, — selitti Terttu.
— Olen ajatellutkin ruokailla muualla, kaupungilla, tuottaakseni taloudessanne omasta puolestani niin vähän vaivaa kuin suinkin, — vastasi Honkasalo lohdutellen.
— Niin olin otaksunutkin, — vastasi Terttu. — Mutta täältä voi tulla muutto milloin tahansa. Pelkäämme pahinta äidin tähden, — lisäsi hän kuiskaten ja luoden silmäyksen äidin huoneeseen päin.
— Toivokaamme kuitenkin parasta, — lohdutteli jälleen Honkasalo.
Muistettuaan yht'äkkiä ilmoituksen, joka oli aiheuttanut kirjeen lähettämisen, missä suostui ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan Karjalassa, jatkoi Terttu:
— Ja sitte voin minäkin muuttaa pois.
— Niinkö? — kysyi Honkasalo ja miettiväisenä loi hän katseen Tertun silmiin. — Ja minne?
— Sen sanon toiste ja — vasta sitte, kun se tapahtuu, — vastasi Terttu, astuen kirjoituspöytänsä luo ja asettuen siihen selin käsiinsä nojautumaan. Hän ikäänkuin vaistomaisesti peitteli tällä asennollaan pöydällä olevaa sanomalehteä Honkasalon katseelta.
— Niinkö? — uudisti Honkasalo kysymyksensä. — Kuinka minun siis on oikein ymmärrettävä asia ja — meneteltävä? — kysyi hän epäsuoraan, puoliksi Tertulta, puoliksi itseltään.
Oli hetken äänettömyys. Terttu ei vastannut mitään, katseli vain syrjään.
— Mahdollisesti on vielä muutakin syytä? — sanoi vihdoin Honkasalo harvaan ja tutkivalla katseella silmäillen Terttua.
— Ei, — vastasi tämä lyhyesti ja hiljaa, mutta varmasti.
— Ajattelin, kun sanoit tädin olevan huonona sairaana, — niin, aivan itsestään tulin silmänräpäyksessä ajatelleeksi, — puuttui Honkasalo vilkkaammin nyt puheeseen, — että ehkä voisin täällä jollakin lailla olla avuksi ja lohdutukseksi.
Terttu loi katseensa ylös Honkasaloon ja sanoi:
— Todellakin.
Se oli enemmän hänen omien ajatustensa äkkinäistä ilmaisua, pikemmin vastausta, kuin epäsuoraa kysymystä Honkasalolle. Vastauksena tämä sen käsittikin ja kysäsi nopeasti:
— Ehkä siis Terttu antaa suostumuksensa muuttooni tänne?
— Kyllä, — vastasi Terttu ja ojensi Honkasalolle kätensä.
— Kiitos, — sanoi tämä ja puristi kättä. —
Nyt se on sovittu Tertunkin kanssa, — lisäsi hän vilkkaasti, pyörähtäen toisen jalkansa kantapäällä rouva Alanteen huoneeseen päin.
— No, se on hyvä, — kuului sieltä hiljainen hyväksyminen.
— Nyt käyn vain asemalta kampsuni noutamassa ja palaan puolen tunnin kuluttua. Siis, näkemiin, täti! Toivon päivemmällä saavani audienssin tädin omassa huoneessa? — lisäsi hän tyytyväisenä.
— Kyllä, kyllä, — kuului jälleen rouva Alanteen ääni.
— Siis, niinkuin puhuttu, Terttu? — sanoi Honkasalo eteisen oven suusta jo ja katse loistavana Terttuun päin.
— Niin, — Lauri, — vastasi Terttu, seisoen yhä selin pöytäänsä vasten. Hän tunsi, että hänen katseensa oli imeytynyt Laurin kasvoihin. Ja hänen rintansa alkoi nopeammin kohota, kun hän oli suustaan saanut sanotuksi: Lauri. Olihan toista vuotta kulunut siitä, kun hän oli hänet nähnyt, kun hän hänelle oli sanonut: Lauri.
Sillä välin oli Lauri Honkasalo jo ehtinyt kääntyä ja kadota eteiseen. Terttu vain seisoi paikallaan ja hänen katseensa oli kiintynyt tuohon odottamattomaan ilmestykseen hänen aivojensa kuvastimessa. Sehän oli sama haahmo, kuin mikä oli siihen jäänyt kesältä toista vuotta sitte. Tuo vasemmalla puolella olevasta jakauksesta rohkeasti kirkkaan otsan yläpuolelle keikkuva hiustupsu, vaaleanruskeiden silmien lempeä katse, hiukan kärjestään kohoava, vaan silti kaunis, miehekäs nenä ja hiusten väriset, hiukkasen punaiseen vivahtavat ruskeat viikset terveiltä punottavien huulien päällä sekä sopusointuinen, vilkasliikkeinen ryhti, kaikki oli pysynyt entisellään. Ja Tertun katse oli niin kiintynyt haahmoon, joka katosi eteiseen, ettei hän kuullut niitä sanoja, jotka siellä vaihdettiin. Vasta kun salin ovelle ilmestyi toinen haahmo, heräsi hän taaskin ajatuksistaan.
Lauri Honkasalon avatessa eteisen ovea oli, näet, häntä vastaan samassa tullut Toini Syväri, jota Terttu juuri odottikin, kun taannoin oli mennyt ovea aukaisemaan.
— Toini! Sinäkö? — saikin Terttu vain sanotuksi hämmästyneenä, kun Terttu Laurin haahmon sijassa salin ovella yht'äkkiä huomasi Toinin vaatimattoman olennon.
III.
— Kuka se herra oli, joka tuli minua vastaan? — kysyi Toini riisuen päällystakkinsa eteiseen, Tertun seisoessa salin oven kynnyksellä.
— Uusi vuokralaisemme, — maisteri Honkasalo. Muistaakseni olen joskus sinulle kertonut, että tunnemme hänet jo Hangon ajoilta, — vastasi Terttu selitellen.
— Muistan, muistan, — vai hän se oli?! — sanoi Toini, tarttuen Tertun käteen. Ja käsi kädessä astuivat ystävättäret yhdessä saliin.
— Nyt tuli Toinikin, — jatkoi Terttu, kääntyen äitinsä huoneeseen päin.
— Kuulin, kuulin, — kuului sieltä jälleen rouva Alanteen ääni.
— Päivää, täti! Kuinka täti tänään voi? — sanoi Toini, jättäen Tertun käden ja kadoten sisään rouva Alanteen huoneeseen.
Toini oli keskikokoinen, hieman laiha ja, samoin kuin Terttu, kahdenkymmenen korvissa oleva neiti. Mitään erikoisemmin huomattavaa ei hänen ulkomuodossaan ollut; päinvastoin teki kaikki, voisi sanoa, harmaan vaikutuksen. Hänen silmänsä olivat sinisen harmaat, mutta niiden katse oli oli niin sanomattoman sukoileva, että tuntui kuin se olisi levännyt sen henkilön silmissä, jota hän kulloinkin puhutteli, sillä hän katsoi aina puhuteltavaansa suoraan silmiin. Samoin oli hänen äänensäkin niin rauhallinen, niin leppeä ja tyynnyttävä, että oli varma siitä, ettei hän koskaan voinut kiivastua, ei koskaan sanoa mitään toisen mieltä pahoittavaa. Ja kun hän oli puettu sairaanhoitajattaren pukuun, joka häntä tavattomasti somisti, niin tuntui kun hän olisi ollut henkilöittynyt hyvyys; koko hänen olennostaan silloin oikein uhkui nöyryys ja alttiiksiantavaisuus. Elämän tarkoitus Toinista olikin tosikristillinen työ kärsivän ihmiskunnan hyväksi ja siksi hän olikin toimialakseen valinnut sairaiden hoidon, jossa toimessa hän löysikin sydämelleen täydellisen tyydytyksen.
Sen oli Terttukin nähnyt, sen oli hänen äitinsä täysin määrin kokenut siitä saakka kuin Toini oli häntä vaalimassa. Kuinka leppoisan hyväilevänä helähtelikään Toinin sointuva ääni nytkin äidin huoneesta! Äiti aina oikein virkistyi, kun Toini istui hänen vuoteensa vieressä ja auttoi häntä milloin missäkin asiassa.
Toinin mentyä äidin luo Terttu hengähti hetken ja oivalsi sitte yht'äkkiä, mitä kaikkia oli tapahtunutkin vasta kuluneen puolen tunnin aikana. Olikohan Hilma palannut, — oli ensimäinen ajatus, joka juolahti hänen mieleensä. Hän meni ja painoi sähkökellon nappulaa, joka oli salista eteiseen vievän oven pielessä.
Hilma, verevä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja korkearintainen tyttö, joka heillä oli yksinäisenä palvelijana, tuli kiireesti ruokasaliin ja Terttu riensi häntä vastaan.
— Hilma siis vei kirjeeni laatikkoon? — oli Tertun ensimäinen kysymys.
— Kyllä, neiti, vaikka sen takia täytyi vielä takaisin juosta, kun niin oli kiire maitomyymälään, etteivät ehtisi sitä sulkea ennen yhtätoista, ja minä kun siinä hötäkässä olin unhottanut kirjeen keittiön pöydälle, — selitteli Hilma avomielisesti.
— Se oli siis niin sallittu, — sanoi siihen Terttu melkein ajatuksissaan. Nyt hän miltei toivoi, että kirje todellakin olisi jäänyt keittiön pöydälle ja että hän olisi saanut sen takaisin. Mutta se olikin myöhäistä. Se oli siis niin sallittu.
— Kaipa se niin oli, — sanoi Hilma, katsoen Terttuun pitkään ja ymmärtämättä hänen sanojensa sisällistä merkitystä.
— Hilman poissa ollessa on saatu vuokralainen, — sanoi Terttu, mieltään rohkaisten. Pitää viedä sinne herran huoneeseen pesuvettä. Hän tulee ehkä jo puolen tunnin kuluttua. Tässä on kaksi pyyhettä, — lisäsi Terttu vielä, — valikoiden liinavaatekaapista ne, jotka piti parhaimpina.
Hän jäi siihen kotvaksi mietteisiin. Tuntui todellakin omituiselta kohtalon määräykseltä tuo kirjeen kirjoittaminen juuri vähää ennen Lauri Honkasalon saapumista. Sallimus siis varmaankin tahtoi, että hänen olisi lähdettävä, kun toinen tuli, — että heidän joka tapauksessa olisi erottava…
Terttu survasi laatikon kiinni ja sulki kaapin. Sitte hän suuntasi taas askeleensa saliin, jonne kuului viereisestä huoneesta Toinin sointuva puhelu äidin kanssa. Toini kertoili äidille hauskasti päivän tapahtumia, mitkä tiesi äitiä huvittavan. "Mutta, herranen aika, eihän se vielä merkitse mitään, että sen kirjeen olen lähettänyt", — pyörivät ajatukset Tertun päässä, — "saahan toisella kirjeellä kaikki peruutetuksi, jos kirkkoherran päätös todellakin lankeaa minun osalleni, joka myöskin vielä on tietymätöntä. Turhaanhan minä nyt sitä ajattelen, jos niiksi tulisi."
Jos niiksi tulisi!
Hän istuutui sohvan nurkkaan ja ajatukset veivät hänet Hankoon, jossa hän toissa kesänä oli tutustunut Lauri Honkasaloon.
IV.
Oli sateinen päivä heinäkuun lopulla. Ilma oli paksu ja harmaa. Merta ei näkynyt paljon ollenkaan. Tie kaupungista "Belle Vue'n" hotelliin oli märkä ja rapakkoinen. Silloin tällöin ajoi sitä myöten joku ajuri, joka kuljetti huvila-asukkaita milloin mihinkin määräpaikkaan. Ja kiireesti, sadekaapuihinsa tahi sateenvarjojensa alle peittäytyen, harppasivat kulkijat pitkin askelin määrätyillä tunneillaan kylpyhuonetta kohti kylpyjään saamaan. Toiset taas viettivät lomahetkensä kasinolla alakuloisina katsellen ikävää ilmaa tahi odotellen ruoka-aikaa.
Rouva Alanne ja Terttu, jotka asuivat "Haartmanin huvilassa" yläkerrassa, jotenkin lähellä kasinoa, jossa he kävivät ruokailemassa, olivat myöskin tulleet kasinoon. Rouva Alanteella oli kylpytuntinsa piakkoin ja sitä odotellessa seurasi hän Terttua lukuhuoneeseen, jossa tämä sillä välin aikoi sanomalehtiä silmäillä. Suureen seurustelusaliin oli jo kokoontunut osa Hangon kesä- ja kylpy-yleisöä, enimmäkseen venäläisiä ja Venäjän juutalaisia. Ikkunan luona, pienen pöydän ääressä, pelasi "syöttiä" kaksi kimnasistia, kolme tyttöletukkaa käveli käsikynkässä lattiaa pitkin päästä päähän, keskenään rupatellen ja nauraa kikattaen, erääseen nurkkaan oli pöydän ympärille asettunut käsitöineen neljä leveänläntää rouvaa, jotka varmaankin latelivat juorujaan paikallisesta yleisöstä ja päivän tapahtumista, ja soitikon ääressä istui nuottivihko edessään muuan neiti, joka antoi ääntä hänen vieressään istuvalle ja selloaan virittävälle juutalaisen näköiselle nuorukaiselle. Tuskin olivatkaan rouva Alanne ja Terttu astuneet lattian poikki salin päässä olevaan sanomalehtihuoneeseen, kun salista alkoi kuulua pianon säestyksellä tuntehikkaasti ja leveästi sellolla soitettu ihana aaria oopperasta "Jevgeni Onjegin", jonka aarian Lenski laulaa ennen kaksintaistelua ja joka alkaa sanoilla: "Oi, minne, minne loittonitte"…
— Mennään kuuntelemaan, äiti, — sanoi Terttu ja veti äitiään kädestä takaisin saliin. — Se on niin tavattoman kaunis, — minun lempiaariani!
— Ja tuo poika soittaakin sen hurmaavasti, — lisäsi rouva Alanne hiljakseen, heidän istuutuessaan penkille oven suuhun.
Kun soitto oli loppunut, räjähti salissa yleinen ihastuksen myrsky: kova kätten taputusten räiske, johon Terttukin yhtyi.
— Mutta minulla ei ole enää paljon aikaa, — sanoi rouva Alanne, nousi ja meni takaisin lukuhuoneeseen, jonne Terttukin häntä seurasi.
Siellä istui vain yksi herra. Hän oli heittäytynyt rennosti ainoaan huoneessa olevaan nojatuoliin ja oli piiloutunut sanomalehtensä taakse viitsimättä luoda sieltä silmiäänkään, kun rouva Alanne ja Terttu ensi kerran astuivat huoneeseen. Vasta kun he, soiton päätyttyä, tulivat toistamiseen ja alkoivat selailla pöydällä ajelehtivia lehtiä, vilkaisi hän heihin ja melkein hypähti pystyyn nähtyään näiden naisten kasvot edessään toisella puolen pyöreää pöytää, joka oli keskilattialla. Toisella, ikkunapöydällä, hänen vieressään oli pieni "Hangon lehti". Yht'äkkiä sieppasi herra sen käteensä ja ojentaen sen Tertulle yli pöydän lausui:
— Tämä on ainoa tänään ilmestynyt, jos suvaitsette, neiti.
Terttu otti tarjotun lehden vastaan ja kiitti.
Kun rouva Alanne vähän ajan kuluttua oli poistunut ja Terttu oli siirtynyt saliin soittoa kuulemaan, huomasi hän, että tuo äskeinen herra tuon tuostakin katseli häntä lukusalista. Väliin hän siellä käveli muutaman kerran edestakaisin, otti kerran taskustaan pienen peiliharjan, suki hiuksiaan, kurkisti peiliin, korjasi kaulahuiviaan, ja käveli taas muutaman askeleen ja sitte taas seisoi oven ra'ossa, muka kuunnellen soittoa hänkin, mutta koko ajan katsoen Terttuun. Se tuntui lopulta Tertusta hiukan ilkeältäkin ja hän kääntyi selin ovea kohti, nojaten kyynärpäällään ikkunalautaan ja katsoen ulos verannalle.
Kun sellon soittaja oli lopettanut kappaleensa, palkittiin soitto taaskin äänekkäällä kätten paukkeella. Joku salissa olijoista nousi paikaltaan ja meni lukuhuoneeseen, painaen mentyään oven kiinni ja tehden sillä lopun vieraan herran silmäilystä.
Jonkun ajan kuluttua tuli saliin eräs hankolainen Tertun tuttava, rouva Bondén, joka lyöttäytyi Tertun kanssa puheluun. Tätä kesti siksi, kunnes rouva Alanne palasi. Kun he sitte seisoivat verannalla ja ottivat sateenvarjonsa mennäkseen vielä ennen päivällistä kotia käymään, kulki heidän ohitsensa se sama herra, nostaen hankolaiselle rouvalle lakkia.
— Se oli maisteri Honkasalo, — selitti rouva, vaikk'ei häneltä sitä kysyttykään. — Hän asuu Wikströmin täyshoitolassa Hangon kylässä ja käy aina tähän aikaan täältä postiaan noutamassa.
— Kaikki täti tunteekin, — tuli siihen Terttu sanoneeksi.
— Hänhän on lankoni hyvän nuoruudenystävän poika. Hänen isänsä on kirkkoherrana jossakin ihan siellä Lapin rajoilla. Kuuluu muuten olevan hyvin etevä nuorukainen, — aikoo lisentsiaatiksi, — selitti rouva edelleen.
— Ei, mutta nyt meidän täytyy mennä, — sanoi rouva Alanne.
Hän ja Terttu hyvästelivät rouvaa ja kiirehtivät kotiaan.
* * * * *
Parin päivän kuluttua paistoi aurinko taas täydeltä terältään ja oli oikein hurmaava "Hangon ilma", niinkuin paikallisilla patriooteilla oli tapana sanoa. Maa oli kuivunut sateen jälkeen nopeasti, havupuitten suojassa oli ilma tavattoman puhdasta ja kevyttä, leveä, kaunis hiekkarannikko "Belle Vue'n" kohdalla heloitti vaalean kellertävänä auringon paahteessa ja pilvetön, sininen taivas kaareutui korkeana silmän siintämättömään katoavan, hopealta hohtavan ja katsetta huikaisevan peilikirkkaan meren pinnan yllä, jonka läike leppoisasti hiveli loivaa rantaa. Jalat polvien yläpuolelle paljastettuina molskuttelivat lapset kirkuen vedessä sillä välin kuin vanhemmat ja hoitajattaret pitivät heitä silmällä istuen päivän säteiltä piilossa korituoleissaan. Siellä täällä oli semmoisia tuoleja käännetty vastakkain parikin, joissa nähtävästi jotkut nuoret tahtoivat salassa yleisön silmiltä kuherrella. Vaaleita pukuja ja kauniita kasvoja tuli lautakäytävää myöten kulkijaa vastaan, monenkielistä iloista puhetta ja raikasta naurua kaikui joka taholta. Elämää, elämää joka paikassa!
Kaunista säätä käyttivät hyväkseen myöskin innokkaat tennispelaajat, joita varten kenttä oli olemassa männikön keskellä lääkärien ja voimistelu- ynnä hieronta-rakennuksen lähistöllä. Paitsi pelaajia oli siellä paljon katselijoitakin, joista toiset mielenkiinnolla seurasivat pelin kulkua, toiset ihailivat jonkun soman pelaajattaren kauniita muotoja ja liikkeitä, toiset taas pelistä välittämättä lörpötellen lisäsivät yleistä puheen sorinaa. Vähän matkan päässä oli vielä krokettikenttä, josta kuului pallojen pauketta ja nuoremman väen huutoa ja kiistelyä.
Mutta olipa niitäkin, jotka olivat siirtyneet etemmäksi kasinosta ja kylpylästä, mitkä niemellä oleville kallioille, jotka ulottuivat ulommaksi mereen ja joilta oli laajempi näköala saaristoon ja kaupunkiin päin, mitkä taas etsimään siimestä jostakin poukamasta, missä oli vihanta ranta puitten suojassa. Sellaisen hiljaisen, vehreän sopukan olivat rouva Alanne ja Terttukin löytäneet niemen ja "Belle Vue'n" rannikon kainalosta ja siellä he usein, tämmöisinä kauniina päivinä, tuntikausia lepäilivät riippumatoissaan, jotka Terttu sitoi puitten väliin. Tavallisesti oli Tertulla joku kirja mukanaan, jota hän sitte luki ääneen äidin kuullen.
Siellä rouva Alanne ja Terttu nytkin loikoilivat riippumatoissaan, Terttu lukien ja hänen äitinsä niin vain leväten, kasvot nenäliinan peitossa, jonka hän oli viskannut silmilleen suojellakseen niitä kärpäsiltä ja itikoilta. Noin kymmenen askeleen päässä heidän poukamastaan kulki tie niemelle ja kallioille päin, ja tuon tuostakin siitä aina joku kävi sivutse. Terttu oli juuri lukenut luvun loppuun, laskenut kirjan käsistään ja heittänyt käsivartensa päänsä taakse, kun hän kuuli tieltä hiekan ritinätä ja naisen äänen, joka sanoi:
— Siellähän he ovat.
Terttu kohotti päätään ja huomasi heidän tuttavansa Hangon rouvan kääntyvän tieltä tulemaan heitä kohti sekä hänen jäljessään saman herran, jonka toissa päivänä olivat lukuhuoneessa nähneet. Herra seurasi ikäänkuin hieman epäröiden loitompana, kun rouva taas likemmäksi tullen kysyi:
— Saako tulla häiritsemään?
— Kuka siellä on? — kysyi rouva Alanne, heittäen nenäliinan silmiltään.
— Rouva Bondén ja se herra, — vastasi Terttu puolikovaa äidilleen, kääntäen samalla jalkansa ulos riippumatosta ja laskeutuen maahan.
— Tehkää niin hyvin! — vastasi silloin rouva Alanne.
— Mutta minä pyydän, rouva Alanne: jääkää vain riippumattoonne! Älkää antako ollenkaan meidän häiritä itseänne! — sanoi rouva Bondén, tullen tervehtimään rouva Alannetta ja Terttua.
— No, jos sallitte niin en nouse — sanoi rouva Alanne, kurottaen kättään rouva Bondénille.
— Tietysti, tietysti, — sanoi rouva Bondén.
— Kävelimme tännepäin maisteri Honkasalon kanssa… Sallitteko, että esittelen?
— Tulkaa lähemmäksi, maisteri Honkasalo! sanoi hän ennenkuin ehti vastaustakaan saada rouva Alanteelta ja viittasi kädellään Honkasaloa luokseen. — Kuulin, että olette jo vähän tuttujakin, — lisäsi hän vielä esitellessään.
— Niin, me olemme todellakin vaihtaneet muutaman sanan toistemme kanssa, — sanoi rouva Alanne, ojentaen kättään maisteri Honkasalolle, joka olkihattu kädessään astui rouva Alanteen luo, tarttui hänen käteensä ja kumarsi.
— Niin, minä ajattelin, kun sen kuulin, että ehkä neiti Alanteelle voisi tulla vähän hauskempaa Hangossa, jos… — vaikka maisteri Honkasalo, ikävä kyllä, ei asukaan kaupungissa, — laverteli puhelias rouva Bondén, niin että molemmat nuoret eivät oikein tietäneet, mitä sanoa toisilleen; vaihtoivat vain silmäyksiä, hymähtivät ja katsoivat muuanne.
— Hangossahan toki ei tarvitse koskaan ikävöidä, rouva Bondén, — sanoi jotensakin samaan äänensävyyn Honkasalo.
— Niin, sen maisteri sanoo vain mielistelläkseen meitä hankolaisia, — vastasi, suu makeassa hymyssä, rouva Bondén, istuutuessaan leveästi sammaltuneelle kivelle.
— Muulloin kuin sateisella ilmalla, on totuuden nimessä lisättävä, — sanoi siihen rouva Alanne.
— Silloinkin voi välistä saada ajan kulumaan hyvää soittoa kuuntelemalla kasinon salissa, — puuttui vihdoin Terttu puheeseen.
— Te näytte, neiti Alanne, kovin ihailevan soittoa, — sanoi Honkasalo.
— Kyllä, oikeinpa rakastan sitä, kun kuulen lempisäveltäjiäni hyvin esitettävän, — vastasi Terttu melkein intomielisesti ja katsoi ensi kerran Honkasaloa suoraan silmiin. Silloin hän heti myöskin huomasi tämän kaikki omituisimmat kasvojen piirteet, katseen, tukan, viikset ja nenän kärjen, ja kaikki painui selvästi hänen muistiinsa ainiaaksi. Siitä lähtien alkoi nuorten puhe sitte vapaammin juosta, varsinkin, kun rouva Bondén veti rouva Alanteen huomion pois heistä aivan toisellaisella keskustelulla. Honkasalo huomautti sen jälkeen, että muutaman päivän perästä tuli olemaan konsertti ja kysyi, aikoiko Terttu mennä sinne. Terttu sanoi sen riippuvan äidistä ja myöskin isän tulosta Hankoon, mutta piti sen hyvin mahdollisena. Samalla sai Honkasalo tietää, että Tertun isä, asessori Alanne, joka toinen viikko kävi Hangossa perhettään tervehtimässä, välistä useamminkin, kun vain virastaan pääsi, — Helsingistä. Terttu puolestaan taas sai keskustelun kuluessa tietää, että Honkasalo oli kandidaattitutkintoaan varten pääaineina lukenut estetiikkaa ja filosofiaa ja että hän aikoi ryhtyä kirjoittamaan kauno- ja sielutieteellistä tutkielmaa Goethen romaanista "Die Wahlverwandtschaften".
— Hävetäkseni täytyy minun sanoa, etten sitä romaania ole lukenut, — sanoi heidän siitä puhuessaan Terttu vilpittömästi.
— Sitä teidän, neiti, ei tarvitse ollenkaan hävetä tunnustaa, lohdutti Honkasalo, — sillä harva nykyajan ihmisistä ja varsinkin meikäläisistä lienee siihen tutustunut.
Terttu oli istuutunut riippumattoonsa ja kiikutteli sitä sievästi, jalat nilkasta ristissä. Honkasalo istui vastapäätä häntä kivellä, olkihattu yhä kourassaan, ja loi silloin tällöin katseensa Tertun vaalean ruskeisiin sukkiin ja ruskeisiin avokenkiin, joiden yläpuolella hänen hameensa helmat kiikkuessa somasti liehuivat, vilahuttaen toisinaan enemmänkin kaunista pohkiota.
Tertun kysymyksen johdosta, mitä Goethen mainitussa romaanissa oli niin mielenkiintoista, että siitä voisi yliopistollisen väitöskirjan kirjoittaa, selitti Honkasalo, että siihen oli kätketty paljonkin rakkaus- ja avioliitto-probleemia koskevaa ja kehoitti Terttua sitä lukemaan. Sen Terttu lupasikin tehdä Helsinkiin palattuaan.
— Mutta eiköhän meidän, Terttuseni, jo pidä ajatella kotiin lähtöä? — sanoi rouva Alanne, kohottautuen riippumatossaan.
— Eiköpähän. Äläkä unhota, äiti, taaskaan juoda kirnupiimää, jonka tohtori sinulle eilen määräsi, — huomautti Terttu.
— Sitä kirnupiimää vielä! — nauroi rouva Alanne. — Ne lääkärit keksivät jos joitakin tehtäviä meille, jotta vain aikamme täällä kuluisi.
— Ja rahamme, — lisäsi Terttu alkaen päästää riippumattoaan irti puusta.
— Se on kaikki hankolaisille vain tervetullutta, — lausahti siihen rouva Bondén. — Milläs me sitte koko talven eläisimme?
— Ehkä minä saan auttaa, — sanoi Honkasalo, hypähtäen paikaltaan ja ojentaen molemmat kätensä rouva Alanteelle, joka ponnisteli päästäkseen pois mukavasta asennostaan riippumatosta. Hänen avullaan rouva Alanne nopeammin keikahtikin jaloilleen ja Honkasalo päästi sen jälkeen hänen mattonsa irti puista, ottaen sekä sen että Tertun riippumaton kantaakseen.
He kulkivat männikön laitaa suoraan alas "Belle Vue'hen" vievälle tielle, — rouvat edellä, nuoret jäljessä. Tertun ja Honkasalon välillä jatkui senkin matkan vielä keskustelua ja kun he erosivat, tunsivat he jo tämän ensimäisen tutustumisensa nojalla saaneensa toisistaan koko joukon vaikutelmia, jotka jäivät heidän molempien sydänten salaisuudeksi.
* * * * *
Sitä seuraavana päivänä oli kasinolla tavallinen viikko-iltama. Kun rouva Alanne ja Terttu saapuivat sinne, oli verannalla heitä vastassa maisteri Honkasalo. Tervehtiessään lausui rouva Alanne pahoittelevansa, etteivät sattuneet edellisenä päivänä olemaan kotona, kun maisteri oli ollut niin ystävällinen ja käynyt heidän luonaan, sekä ilmaisi toivomuksen, että hän tulisi heillä toistekin käymään. Siihen Honkasalo kiittäen kumarsi ja kun Terttu lausui ihmettelynsä, ettei ollut pariin päivään Honkasaloa ollenkaan nähnyt kaupungissa, niin tämä selitti, että oli edellisen illan ja koko sen päivän vajonnut erään mielenkiintoisen teoksen lukemiseen, joka kosketteli hänen väitöskirjansa aihetta. Tästä Tertun kysymyksestä Honkasalo koko lailla mielistyi, sillä hän huomasi siinä piilevän ajatuksen, että häntä ainakin oli muistettu sillä aikaa. Kysymyksensä tehtyään Terttukin hoksasi, että toinen voi sen niin käsittää, mutta kun hän vastaukseksi samalla sai Honkasalolta hyvin lämpimän katseen, niin tuntui kuin joku lempeä hengetär olisi vetänyt häntä vieläkin lähemmäksi tätä uutta tuttavaa.
Yleisöä parveili verannalla ruokapöytien välissä ja muutamia vanhoja pariskuntia istui hiirenhernepensaiden suojassa juurakkotuoleissaan alhaalla kasinon edustalla, katsellen ja arvostellen sieltä ohikulkijoita. Salissa, seinustoilla, istui enimmäkseen nuorta väkeä, joka odotteli tanssin alkua. Pienellä korokkeella, salin perällä olevan parven alla, viritteli seitsemänmiehinen orkesteri jouhisoittimiaan ja kohta alkoikin laihanlaisena soida raukea valssisävelmä, joka houkutteli muutamia nuorukaisia kiidättämään neitosiaan hiukan kulunutta lautalattiaa myöten. Verannalta toiset menivät saliin, toiset katselivat ikkunoista tanssia, johon jo useampiakin pareja liittyi. Rouva Alanne, Terttu ja Honkasalo menivät myöskin saliin ja Honkasalo toimitti heille kaikille istuimet vastapäätä soittokuntaa.
— Tanssittehan, neiti Alanne? — kysyi Honkasalo, nousten Tertun eteen. — Saanko pyytää? — lisäsi hän kumartaen Tertulle.
— En ole erikoisemmin tanssinhaluinen enkä tanssintaitoinenkaan, — vastasi Terttu, — mutta voimmehan…
Ja hän nousi ja laski vasemman käsivartensa Honkasalon oikealle olkapäälle, joka puolestaan voimakkaasti kiersi käsivartensa Tertun vyötäisien ympäri, vieden hänet mukanaan muiden parien joukkoon. Terttu ei tanssinut varsin kevyesti, sen hän tiesi itse. Eikä Honkasalokaan ollut mikään mestari tällä alalla. Molempien mielipiteet siis yhtyivät siinä, ettei lattia ollut hyvä. Rouva Alanne, joka koko ajan silmillään seurasi heitä, sanoi kun Honkasalo pyöräytti Tertun hänen äitinsä viereen istumaan paikoilleen:
— Kävihän se sievästi.
— Minusta on synti tanssia kauniina kesäiltoina tomuisessa salissa, — sanoi Terttu.
— Mutta eihän ylilääkäri sallikaan tanssia kuin kello kymmeneen asti, — huomautti Honkasalo siihen.
— Siitä eivät kuitenkaan kaikki nuoret ja terveet, jotka eivät hoitoa tarvitse, ole hyvillään, — lausui rouva Alanne.
Samassa tuli eräs nuori helsinkiläinen liikemies, Tertun tuttava, ja pyysi hänet tanssimaan. Terttu ei voinut kieltäytyä ja suostui, vaikka hieman vastahakoisesti.
— Luulen, että neiti Alanne on kovin vakavamielinen, — kääntyi sillä välin Honkasalo rouva Alanteen puoleen. — Hän ei ainakaan ole tanssiin ihastunut kuin monet muut nuoret neitoset.
— Se on totta, maisteri. Terttu katselee elämää mielestäni välistä melkein liiankin vakavalta kannalta.
— Niinkö? Oletin, että se oli ehkä tilapäistä… haluttomuutta.
— Ei. Hänessä todellakin pitäisi olla enemmän elämän halua ja elämän iloa. Nuorissa varsinkin se on välttämätöntä, eikö niin?
— Tietysti — jossakin määrin, — vastasi Honkasalo hiukan epämääräisesti, tahtomatta asettua kenenkään puolelle.
Terttu kiitti jo ensimäisen kierroksen jälkeen kanssatanssijaansa, syyttäen hengästymistä, ja istuutui paikalleen.
— Mitä arvelette, neiti Alanne, franseesistä? — kysyi Honkasalo. — Saanen kai lupauksenne siihen?
— Arvelen, että eiköhän olisi parempi, että menisimme merenpuoleiselle verannalle istumaan ja viettäisimme tämän kauniin illan siellä, — vastasi Terttu katsoen Honkasaloa silmiin.
— En toivo sen parempaa, — iloitsi siitä esityksestä Honkasalo.
— Entä äiti? Ethän sinäkään viitsi täällä sisällä istua, kun kuitenkaan ei ole mitään erikoisempaa nähtävää eikä kuultavaa? — kääntyi Terttu äitinsä puoleen.
— Kuinka tahdotte. Mennään sitte, — sanoi rouva Alanne ja kun valssi samassa loppuikin, niin nousivat he kaikki kolme paikoiltaan ja menivät Tertun esittämälle paikalle.
Siellä oli heidän tavallinen ruokapöytänsäkin seinustalla melkein rakennuksen nurkassa ja rouva Alanne istuutui pöydän ääreen käskien Tertun tilaamaan heille kolmelle teetä.
— Toivon, että te, herra maisteri, tänään olette meidän vieraamme ja syötte illallistakin kanssamme, — lisäsi rouva Alanne, pyytäen Honkasaloa istuutumaan pöydän päähän.
Honkasalo kiitti ja, Tertun puhutellessa tarjoilijatarta, sanoi rouva Alanteen ehtineen ennen häntä tilata teetä, hän kun itse oli aikeessa kysyä, millä olisi saanut kiittää olostaan heidän ystävällisessä ja miellyttävässä seurassaan.
— Vielä mitä?! — sanoi rouva Alanne, — mehän olemme täällä kuin kotonamme ja tehän olette meidän seuravieraamme.
Terttu istuutui samalla pöytään ja huo'ahti tyytyväisenä:
— No, eikö olekin paljon hauskempi täällä? — kysyi hän, kääntyen sekä äitinsä että Honkasalon puoleen.
Äiti nyökäytti vain päätään ja Honkasalo vastasi kysymällä:
— Te olette nähtävästi luonnon ihailija, neiti?
— Ja rauhan ja hiljaisuuden, — lisäsi Terttu.
— Anteeksi, — sanoi Honkasalo hypähtäen paikaltaan: päällystakkini jäi sille puolelle. Saanko käydä sen noutamassa? — ja vastausta odottamatta katosi hän ruokasalin kautta toiselle verannalle.
Ehkä viisi minuuttia olivat rouva Alanne ja Terttu vaihtaneet muutamia sanoja keskenään, kun Honkasalo palasi päällystakki käsivarrellaan ja toisessa kädessä kimppu kauniita tumman punaisia ruusuja, jotka hän ojensi Tertulle.
Tertun kasvot kirkastuivat ihastuksesta ja ihastuksen huudahdus pääsi sekä hänen että rouva Alanteen huulilta. Ja kiittäen puristi Terttu sen lisäksi kovasti Honkasalon kättä, luoden samalla syvän katseen hänen silmiinsä.
— Onneksi oli kukkaiskoju vielä auki, — sai Honkasalo hänelle hiljaa selitetyksi.
— Onneksi, todellakin, — minulle, — sanoi Terttu, painaen kasvonsa syvälle tuoksuviin ruusuihin.
— Todellakin harvinaisen kauniita ruusuja, — puuttui rouva Alanne puheeseen, — mutta ne ovat pantavat heti veteen.
Honkasalo nousi, kääntyi tarjoilijattaren puoleen ja pyysi hänen tuomaan ison vesikannun raikasta vettä, johon ruusut sitte sijoitettiinkin heidän eteensä. Samalla tuotiin teekin. Ja kaikki kolme tunsivat kuin olisivat olleet jo saman perheen jäseniä ja saattoivat lausua ajatuksensa ilman mitään väkinäistä tunnetta, joka vaatii punnitsemaan tarkkaan joka-ikisen sanan. Puheen aihetta tarjosi kaunis auringon laskukin, joka synnytti nopeasti vaihtelevia värivivahduksia taivaalle ja hiljaa kuohuvalle viheriäiselle meren aallokolle.
Merelle katsoessaan sanoi Terttu yht'äkkiä Honkasalolle:
— Olen ajatellut sitä Goethen romaania, josta minulle siellä rannassa puhuitte. Mitä se nimi "Die Wahlverwandtschaften" ensiksikin tarkoittaa?
— Sen selittää Goethe itse romaaninsa ensi osan neljännessä luvussa. Nimi viittaa, — selitti Honkasalo, — oikeastaan erääseen kemialliseen prosessiin, jonka mukaan luonnossa yhteen joutuneet erilaatuiset ainesoliot pyrkivät liitostaan eroon toiseen liittoon yhtyäkseen.
— Niinkö tieteellinen romaani se sitte onkin? — kysyi Terttu vähän pettyneenä.
— Oo! — huudahti rouva Alanne, tietämättä oikein mitä sanoa.
— Mutta se nimi on vain vertauskuva, — jatkoi Honkasalo. — Kysymys romaanissa tietysti on samallaisesta henkisestä prosessista yhteiskunnassa, ihmisten veren ja sielun heimolaisuudesta, sydänten "vaaliheimolaisuudesta" rakkauteen nähden heidän välillään siinä liitossa, jota kutsumme avioksi.
— No, se on aivan toista, — huudahti nyt rouva Alanne.
Ja Terttu lisäsi:
— Sittehän se ei olekaan kuiva tieteellinen, vaan mielenkiintoinen sielutieteellinen romaani.
— Juuri niin, neiti Alanne, — sanoi Honkasalo. — Hyvin mielenkiintoinen. Kysymys on siitä, missä määrin ihmiset todellakin sopivat toisilleen avioliitossa, vastaako heidän vaalinsa veren ja sielun heimolaisuutta. Ja jos nämä "oliot" näyttäytyvät olevan erilaatuiset, niin he pyrkivät eroon, etsien yhtymistä toisten samanluontoisten "olioitten" kanssa kuin he itse ovat.
— Sehän on sitte aivan nykyaikainen avioeroromaani, — huomautti rouva Alanne. — Se minunkin sitte pitää lukea.
— Se on omituista, — sanoi Terttu, ikäänkuin mietteihinsä vajoten. — Minä olen tuota kysymystä usein itsekseni ajatellut.
— Niinkö? — kysyi Honkasalo. — Onko teillä, neiti Alanne, ollut jotakin aihetta…?
— Ei personallisesti, mutta, — alkoi Terttu.
— Sen minä uskon, — keskeytti Honkasalo.
— Eikä edes ihmiselämästä havaintoa, — korjasi Terttu ajatuksensa.
— Mistä sitte? — kysyi Honkasalo uteliaana.
— Kahden pikku linnun elämästä, — selitti Terttu.
— Niin, se on totta, — sanoi rouva Alanne.
— Kuinka niin? — kysyi Honkasalo.
— Olisi hauska kuulla. Olen aina ollut vakuutettu vaaliheimolaisuuden olemassa olosta muittenkin elävien olentojen rakkaussuhteissa, kuin ihmisten.
— Kerrohan maisterille, — sanoi rouva Alanne Tertulle. — Se oli todellakin omituinen tapaus.
— Se on minun pikku Viivini elämän tarina, — alkoi Terttu kertoa. — Viivi oli pienen, ihan puhtaan keltaisen kanarialinnun nimi. Sen osti isä minulle, kun olin kahdentoista vuoden vanha. Olin aina halunnut saada pienen kanarialinnun ja kun toivuin ankaran tulirokon jälkeen, jota olin sairastanut monta viikkoa, niin toi isä minulle sanomattomaksi ilokseni tuon pikkulinnun sievässä häkissä. Minä ristin lintuni Viiviksi, sillä se oli "tyttö", — (kaikki nauroivat, Terttu itsekin, kun hän sanoi "tyttö",) — ja kun se aina vastasi minulle: "vii-vii-vii". Se oli todellakin niin ymmärtäväinen ja viisas, että minä sen kanssa puhelinkin. Ja sekös osasi laulaa ja välistä kirkui niin kovasti, että oikein korvia särki! Ja ihmeellistä, kuinka se minut tunsikin hyvin! Kun vain tulin huoneeseen, niin se aina lopetti laulunsa ja rupesi hyppimään puikolta puikolle, odottaen, että minä tulisin sen kanssa juttelemaan. Aamuisin oli kuitenkin kaikkein hauskinta nähdä sen kujeita. Minun täytyi, tietysti, yöksi aina peittää sen, häkki tummalla huivilla, ettei se liian aikaisin herättäisi meitä laulullaan. Mutta sekös sitte piti peliä, kun tulin sitä hoitelemaan! Tavallisesti se jo oli hypännyt maahan tai siemenkuppinsa laidalle, syöden ensimäisen murkinansa. Kun minä sitte tulin ja paljastin häkin, niin sekös alkoi piipattaa ja hypiskellä edestakaisin ylös ja alas ja puikolta puikolle, ja haukotteli, ihan kuin olisi nauranut, ja pientä kieltänsä liikutteli niin nopeasti, että oli oikein lysti katsella. Ja korviaankin se raapi toisen jalan keskimäisellä pitkällä varpaallaan ja höyheniään laitteli ja pöyhötteli ihankuin me naiset pukujamme, kaupungille lähtiessämme. Ja kun minä pistin käteni häkin ovesta sisään hiekkaa puhdistaakseni, niin paikalla se lensi kättäni nokkimaan ihan kuin suutelemaan ja tuskin ehdin vettä vesikuppiin kaataa, niin se jo oli siinä juomassa, nostaen aina nokkansa ylös, kun vesipisaran lainasi, ja aina sitte katsoi minuun ja sanoi: "vii-vii-vii".
— Kuinka lapsellinen mielikuvitus sinulla onkin, Terttu! — keskeytti rouva Alanne.
— Ei ollenkaan, äiti, niin se oli, — sanoi Terttu.
— Tietysti se on niin, kuin neiti Alanne kertoo, — puolusti Honkasalo. — Sehän on niin luonnollista. Minä ymmärrän niin hyvin tuon kanarialinnun rakkauden jokapäiväistä ruokkijatartaan kohtaan.
— Te luulette siis, ettei siinä muuta tunnetta ollutkaan, kuin…?
— Kuin jonkinlainen ilo saada jokapäiväinen leipänsä, — jatkoi Honkasalo.
— Aivan niin, sanon minäkin, — yhtyi siihen rouva Alanne.
— Hyi, kuinka te olette proosallisia! — huudahti Terttu. — Mutta minä olen varma, että Viivi ymmärsi ja tunsi paljon enemmän. Minä tiedän sen.
— Haluan kuulla todistuksenne, — sanoi Honkasalo, asettuen odottavaan asentoon.
— No, kuulkaa sitte! Kun, — kahden vuoden perästä, — tuli aika naittaa Viivi, — jatkoi Terttu leikillisesti ja sekä rouva Alanne että Honkasalo purskahtivat nauruun, — niin pyysin isän ostamaan sille miehen.
Rouva Alanne nauroi taas ja Honkasalo sanoi:
— Tehän kerrotte oikein hauskasti, neiti Alanne.
— Mikä on totta, se on totta, — sanoi Terttu. — Ajattelin, että Viivin oli ikävä yksinänsä olla ja isä kai ajatteli samoin, koska hän täytti pyyntöni. Me laitoimme pesänkin jo valmiiksi pieneen koppiloon, joka sidottiin häkin ylänurkkaan. Ja olisittepas nähnyt, kuinka Viivi ihmetteli sitä laitetta! Piipatti, käänteli päätään molemmille puolille ja hyppeli edestakaisin, kurkistipa koppilon aukosta muutaman kerran pesäänkin.
— Oikein olen jo utelias kuulemaan, kuinka sitte kävi, — kysyi Honkasalo, ihastuneena katsellen Terttua.
— Kävi niin, että kun isä toi sen "miehen" ja me laskimme sen häkkiin, niin Viivi pelästyi niin, että se lentää pyristeli sinne tänne häkin seinästä seinään ja putosi viimein maahan, jossa makasi kauan aikaa ja oikein näki, kuinka sen sydän kolkutti.
— Viivi parka! — sanoi rouva Alanne.
— Oliko se niin ruma, se "mies"? — kysyi Honkasalo naurahtaen.
— Totta puhuen, ei se minua ainakaan miellyttänyt ja pahoin pelkään, ettei se ollut aivan puhdasverinen kanarialintu. Se oli vähän vihertävä ja siipien kärjet olivat hyvinkin tummat, — selitti Terttu.
— Varmaankin oli se jotakin kanarialinnun ja jonkin pohjoismaisen laululinnun sekarotua, jommoisia on hyvinkin paljon myytävinä, — arveli Honkasalo.
— Hyvin mahdollista, vaikka osasihan se laulaa sekin, — jatkoi Terttu. Mutta pääasia on, että ihan ensimäisestä silmänräpäyksestä asti he eivät sopineet toisilleen. He eivät rakastaneet toisiaan. Viivi ainakaan ei rakastanut miestään, sen näin selvästi.
— Aivan oikein, neiti Alanne, — sanoi Honkasalo. — Heiltä siis puuttui tuo samainen verenheimolaisuus.
— Ja ilmeisesti myöskin hengenheimolaisuus, — lisäsi Terttu, — muuten ei voi selittää heidän vastenmielisyyttään toinen toistaan kohtaan. Näin, että Viivi oikein vihasi "miestään", joka minusta oli oikea tyranni.
— Kuinka niin, kuinka niin? — kysyi Honkasalo uteliaana.
— Siten, ettei se sallinut Viivin tehdä mitään: ei syödä, ei juoda rauhassa, ei istua puolallaan eikä laulaa. Aina se tuli ja ajoi Viivin pois.
— Se on totta, — sanoi rouva Alanne.
— Niin ettäkö oikein tappelivatkin? — kysyi Honkasalo.
— Ihan todenperään, — vakuutti Terttu. — Oikein oli surkeata ja sydäntäsärkevää nähdä sitä elämää.
— Luonnollisesti te erotitte linnut toisistaan? — uteli edelleen Honkasalo.
—- Emme tulleet sitä ajoissa tehneeksi: luulimme heidän tottuvan toisiinsa, — selitti Terttu, — mutta "mies" söi lopulta niin paljon, että kuoli.
— No, nyt minä ymmärrän: kysymyksessä oli taaskin se jokapäiväinen leipä. Se "mies" ehkä oli aikaisemmin saanut kovin vähän ruokaa ja nyt söi liian ahnaasti. Viivinne taas, neiti Alanne, varmaankin kadehti "miestään", että se söi hänen ruokansa.
— Minä luulen todellakin, että siinä oli kateutta Viivin puolelta, mutta siten ymmärrettynä, että minä suosin ja ruokin sitä sen "miestäkin". Ja siinä minä luulen, että se meidän, — Viivin ja minun, — välinen rakkaus olikin, jota te äsken epäilitte, — selitti Terttu.
— Taaskin tuommoinen lapsellinen luulo, — naurahti rouva Alanne.
— En ollenkaan epäile, neiti Alanne, — puolusti häntä taas Honkasalo, — että kanarialintunne teitä rakasti, oli teihin tottunut ja kiintynyt, ja vaikka painostinkin leipäkysymystä lintujenne onnettomassa avioliitossa, niin tahdon lisätä, että sievä kertomuksenne minun mielestäni selvästi todentaa vaaliheimolaisuuden olemassa olon lintujenkin kesken. — Jos nuo linnut olisivat tunteneet todellista verenheimolaisuutta välillään, olisi "ruoka" kokonaan unhottunut tahi ollut sivuasia ja samoin — ikävä sanoa se, neiti Alanne, — myöskin Viivinne rakkaus teitä kohtaan.
— Niinkö luulette? — kysyi Terttu alakuloisesti, hänen päänsä painui alas ja katse tuijotti sameana kauas merelle.
— Semmoista se on elämä! — sanoi rouva Alanne.
— Ja rakkaus, — lisäsi Honkasalo. — Mutta kuinka sitte Viivin kävi hänen "miehensä" kuoltua? — kysyi hän, koettaen saada Tertun pois mietteistään.
— Viivi ei ollut sitte enää sama kuin ennen eikä sen laulukaan, — kertoi Terttu harvakseen ja masennetuin mielin. — Se eli kyllä vielä muutamia vuosia, mutta alkoi huomattavasti vanheta. Se sai vähitellen suuria pahkoja varpaisiinsa eikä voinut enää lopulta hyvin istua puolallakaan, saatikka sitte hypellä niin helposti kuin ennen. Sitte kerran, kun tulin sille siemeniä antamaan, istui se kyykistyneenä kuppinsa laidalla, mutta ei syönyt. Puhuttelin sitä, mutta se ei vastannut mitään. Koetin saada sen puolalle tahi maahan siksi aikaa, kuin olisin kupin täyttänyt, ja se yrittikin hypätä maahan, mutta jäi kynnestään häkin rautalankaan riippumaan. Näin, että se oli siihen pitkästä kynnestään takertunut, irroitin sen siitä, mutta huomasinkin, että se oli taittanut jalkansa. Täytyi tehdä loppu sen elämästä niin pian kuin suinkin. Juoksin tohtori Aulangon luo, pyysin hänen hankkimaan pienen pullon kloroformia, jonka hänen avullaan sainkin apteekista, ja minä nukutin Viivin ainiaaksi: otin sen käteeni, panin kloroformiin kastellun pumpulipalasen sen nokan eteen, se käänteli hiukan päätään, sydän alkoi nopeasti sykkiä, taukosi sitten yht'äkkiä, jalat ja varpaat kutistuivat ruumista vastaan ja pikku Viivini oli kuollut.
Terttu otti nenäliinansa, niisti nenänsä ja käänsi päänsä syrjään.
Rouva Alanne ojensi kätensä pöydän yli ja taputti ääneti Terttua käsivarrelle.
Honkasalo oli kotvan aikaa vaiti, mutta sanoi vihdoin:
— Semmoista se on elämä!
— Ja tiedättekö, mitä Terttu sitte teki? — sanoi rouva Alanne, kääntyen Honkasaloon päin.
— Neiti tietysti hautasi lintunsa suurilla juhlamenoilla, — vastasi tämä.
— Enkä ollenkaan niin, — sanoi Terttu. — Minä käärin Viivin pumpuliin, panin sen pieneen koteloon, jossa oli ollut hajuvesipullo, käärin sitte valkoista silkkipaperia kotelon ympäri ja sidoin sen kiinni sinisellä nauhalla ja menin Pohjoissatamaan, nauhan päähän sidoin kiven ja halkoveneiden laiturista laskin kotelon meren pohjaan. Sillä lailla minä aivan yksin pikku lintuni hautasin.
— Se oli ainakin muista kokonaan poikkeava pikkulintujen hautaus, — vakuutti Honkasalo.
— Niin, no! Sen pituinen se! — lisäsi Terttu ja koetti rohkaista mieltään tämän surullisen muistonsa jälkeen.
Silloin olivat kylpyvieraat alkaneet illastaa ja rouva Alanne sanoi:
— Emmeköhän mekin jo käy ruokaan käsiksi? Tehkää niin hyvin, maisteri! Tule Terttu! — Ja hän nousi ylös ja meni Honkasalon ja Tertun kanssa ruokasaliin. Oli jo tullut pimeä ja lamput olivat sytytetyt.
Kauniit ruusunsa pani Terttu, kotia tultuaan, maljakkoon, jonka asetti yöksi heidän huoneensa oven taakse parvekkeelle viileälle paikalle.
* * * * *
Tämän jälkeen kului kahden viikon aikana harva se päivä, ettei Honkasalo ollut rouva Alanteen ja Tertun parissa. Syrjäiset sanoivat, että hän seurasi kuin varjo heitä kaikkialla, kantaen heidän tavaroitaan ja palvellen heitä kaikellaisten asiain toimittamisella. Kun asessori Alanne tuli Hankoon perhettään tervehtimään, esitti rouva Alanne Honkasalon miehelleen, joka rouvansa ja tyttärensä puolesta oli valmis ajamaan Hangon kylään Honkasalon luo vastavieraillullekin, mutta tuli siitä estetyksi, kun Honkasalo tuli häntä vastaan Hangon Vuorikadun kulmassa, juuri kun asessori oli astumaisillaan ajurin rattaihin. Asessori ilmaisi aikeensa ja Honkasalo pyysi, ettei asessori millään lailla vaivaisi itseään tekemään sitä matkaa, kiittäen samalla siitä kunniasta, joka asessorin käynti hänen luonaan olisi ollut. Tulipa Honkasalo niinkin hyväksi ystäväksi perheessä, että hän, rouva Alanteen esityksestä, sai ruveta kutsumaan häntä tädiksi ja sinuttelemaan Terttua, — niinkuin meillä täällä pohjoismaissa on tapa. Mitään erikoisempaa ei näiden kahden viikon tapahtumissa kuitenkaan ilmennyt. Kuten kylpypaikoissa ainakin oli heidänkin elämänsä yhtämittaista samoissa paikoissa oleskelemista ja liikkumista kylpy- ja ruokatuntien lomissa. Iltapuolet käytettiin tavallisesti lepäämiseen riippumatoissa heidän poukamassaan tahi kävelyihin milloin rannikkoa pitkin toisella niemellä olevaan pieneen kahvilaan tahi kylpyhuoneen takana olevalle niemelle ylös niille jylhille kallioille, jossa korkeimmalla paikalla sijaitsi pieni katosmaja penkkeineen. Tie sinne kävi paikottain rotkojen lävitse, paikottain tiheäin pensaikkojen kautta, paikottain pienen vihannan aukeaman poikki, johon levähdystä varten oli sijoitettu penkki tahi pelkkä lauta kahden kannon päähän. Sillä tiellä mieli usein pyrki purkautumaan sydämellisempäänkin keskusteluun.
Sattui, että Honkasalo yhtenä päivänä oli jäänyt tulematta kaupunkiin, — ainakaan hän ei ollut näyttäytynyt rouva Alanteelle ja Tertulle. Se tuntui niin oudolta, Tertun mieli myrtyi. Hän tunsi oikein kaipaavansa Lauria. Jokin ikäänkuin kaivoi sydänkuopassa hänellä. Rouva Alannekin, joka huomasi Tertun mielialan, sanoi puolestaan:
— Mikähän Laurille nyt on tullut, kun näin on meidät unhottanut?
Terttu ei vastannut mitään, mutta hänen äidilleen se vaitiolo sanoi paljon.