RYÖSTÖ

Viisinäytöksinen näytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsinki, Yrjö Weilin & Kumpp. Oy, 1912.

HENKILÖT:

ANTTI VALKEAPÄÄ, pikku tilallinen.
SOHVI, hänen vaimonsa.
HILMA, |
LIISA, | heidän lapsensa.
AAKU, |
SIPI RAHIKAINEN, | maakauppiaita.
JUHO LOIKKANEN, |
LESKIROUVA VALLSTRÖM, tilallinen.
SIIRI SOPANEN, hänen kasvattinsa.
HELÉN, pehtori.
PUPUTTI, vallesmanni.
SINKKONEN, herastuomari.
MARTIKAINEN, kauppapalvelija.
PAAKKUNAINEN, salvosmies.
EEVA-STIINA, hänen vaimonsa.
SYRJÄLÄN SANNA.
Kansaa.

Tapaus eräässä Itä-Suomen pitäjässä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kammari Valkeapään talossa. Perällä porstuan ovi, josta oikealle, nurkassa, uuni ja vasemmalle, samoin nurkassa, kokoonpantu sänky valkoisine peitteineen ja kaksine sen päälle asetettuine tyynyineen. Vasemmanpuolisessa seinässä, keskellä, ikkuna, sen edessä pöytä ja kummallakin puolin tuoli; ikkunalla pari kukkakasvia. Etualalla, samalla puolella, piironki, 'jonka päällä peili ja muutamia kirjoja. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, etualalla, seinustalla leveä kiikkutuoli ja sen kohdalla, seinällä, isonlainen kello.

Porstuan takana on ajateltava tupa, jonka vastapäätä oleva ovi myös näkyy, kammarin perällä olevaa ovea avataan.

Ensimmäinen kohtaus.

HILMA, sitte SOHVI ja AAKU.

HILMA (istuu yksinään ikkunan luona, virkaten leveätä pitsiä).

SOHVI (tulee perältä). Täällähän sinä olet, Hilma.

HILMA (leppeästi). Mitäs, äiti…? Tarvitsetteko minua?

SOHVI. Enkä. Muuten vaan katselin, että missä sinä olet.

AAKU (tulee perältä; hän on noin seitsemän vuoden vanha, paljain jaloin, liivistä riippuvat lyhyet housut jalassa ja imee peukaloaan). Äit', hoi!

SOHVI (tiuskaten). Sekös nyt aina hännässäni hyppii! — No mitä sulle taaskin…?

AAKU (mankuvalla äänellä). Miks'ei se isä jo tule sieltä puodista kotiin?

SOHVI. Ka, mistä minä tiedän? Ja mitäs sull' on sen kanssa tekemistä?

AAKU. Isä kun lupas' tuoda mulle tuomisia — rusinoita ja pompommia.

SOHVI (äreästi). Ala laputtaa pellolle, muuten saat pöksyllesi semmoisia pompommia, ettäh…!

AAKU (vetäytyy nolona ja nyrpeänä verkalleen ulos).

SOHVI (istuutuu tuolille toiselle puolelle pöytää). Siltä kun ei saa minuuttiakaan olla rauhassa: aina mankuu!

(Kotvanen äänettömyyttä.)

HILMA Rahikaiselleko se isä meni?

SOHVI. Sinnehän se… Jyviä sanoi ottavansa. Ja kun kahvi ja sokurikin ovat lopussa. Sitte sanoi vielä vähän tahtovansa rauta-aatraakin katsella, jota se Sipi jo viime kerralla oli hänelle tyrkytellyt.

HILMA. Velaksiko se isä yhä noita kaikkia…?

SOHVI. Ka, velaksi. Kun vielä kysyy!… Mistäs sitä tähän aikaan olisi rahaa irti saanut?!

HILMA. Voi, voi! Äi'änpä se ottaakin, vaikka on jo ennestäänkin maksamattomia.

SOHVI. Ottaa, kun annetaan. Ja antaahan se Sipi muillekin. Eikähän ne kauppiaat mistä talonpojilta aina heti rahaa saa. Jos eivät velaksi antaisi, niin eihän niiden kannattaisi maalla kauppaakaan pitää. Ja saavathan ne sitte ajallaan rahansa takaisin, kun ostot kaikki kirjaan pannaan.

HILMA. Lieneekö siellä isällä nyt jo äi'änkin merkittynä?

SOHVI. Mitä se tässä tuonnoin sanoi likemmä kolmeen sataan nousevan.

HILMA. Joko kolmeen sataan? Niidenkö viime vuotisten kanssa?

SOHVI. Niiden, ka. Eihän se tänä vuonna toki vielä niin äi'ää ole ottanut.

HILMA. On se Sipi kuitenkin hyvä mies, kun ei vielä ole ahdistellut.

SOHVI. Jopa se nyt vielä olisi ilennyt! Ja olkoon nyt ainakin sinun tähtesi, joll'ei muutoin…

HILMA. Sen tauttahan se onkin, äiti, vähän vaikea, kun isä niin äi'än ottaa… (Painaa päänsä alemma ja virkkaa sukkelammin. Taas kotvanen äänettömyyttä.)

SOHVI. Toisenko ikkunan pitsiä sinä jo virkkaat?

HILMA. Toisen.

SOHVI. Hyvähän se on, että niin joudutat, niin jollain lailla edes osotetaan Sipille kiitollisuutta. Ja omaan kotiinnehan ne muutoin tulevat.

HILMA. Vielä näitä kestää nypelöidä…

SOHVI. No, ja tänä iltana se on teillä taas se nuorisoseuran laulu-iltama.

HILMA. Tänäänhän se on.

SOHVI. Lukkarinko luona, vai?

HILMA. Eikä, kun kansakoululla.

SOHVI. Menee kai se Sipikin sinne?

HILMA. Käyhän se useimmiten, se kun on nuorisoseuran esimies.

SOHVI. Vaan saas nähdä, tuleeko Siiri sinne nytkään? Sehän ei ole siellä vielä kertaakaan näyttäytynyt.

HILMA. Mitäpä hän sinne enää tulisi?

SOHVI. Mitäkö?! Vaikkapa vanhoja tuttaviaan katsomaan, ell'ei muutoin.

HILMA (pahoilla mielin, vaan ei loukaten). Jos hän olisi, äiti, sitä tahtonut, niin olisi kai hän jo sitte muistanut kerran käydä meilläkin.

SOHVI. Niin, todenperään. On se Siiri siellä teatterissa tullut hyvin ylpeäksi, kun ei koko kesänä ole käynyt sinun luonasi, vaikka lapsuuden tuttavia olette, yhdessä kansakoulua kävitte ja sitte muutoinkin hyviä ystäviä olitte. Ja mikäs hän on? Jos ei Vallströmin rouva olisi häntä kasvatettavakseen ottanut, niin päivätöitäpä hän varmaan nytkin Sopasen kanssa yhdessä tekisi.

HILMA. Elkää sanoko, äiti! Ehkäpä hyvinkin nyt olisi Sipi Rahikaisen vaimona.

SOHVI. Sanottiinhan sen Sipin kyllä olleen häneen kovastikin rakastuneena, vaikka Siiri ylpeydessään ei muka maakauppiaasta huolinut, vaan hänelle rukkaset antoi. Mutta tuskinpa Sipikään olisi häneen rakastunut, ell'ei Siiri olisi siellä ulkona maailmassa niin veikistelemään oppinut.

HILMA. Mitä te nyt noin, äiti, Siiristä haastatte. Onhan hän muutoin hyväluontoinen ja kaunis tyttökin…

SOHVI. Kaunis mikä kaunis!

HILMA. Onhan hän: solakkakasvuinen, silmät siniset, vaalea tukka.

SOHVI. Onhan noita sellaisia meidän puolella muitakin. — Sanoinkos minä sinulle, että tapasin Sopasen maantiellä ja kysyin, oliko Siiri käynyt häntä tervehtimässä?

HILMA. Kerroittehan te.

SOHVI. No, siitä sen hyvänkin luonnon näet, ett'ei ole käynyt omaa isäänsäkään katsomassa. Siellähän se Vallströmin rouvan luona kuitenkin on ollut koko ajan?

HILMA. Siellä kai.

SOHVI. Ei maar' kelpaakaan sille nyt enää muu, kuin vallasväen seura…

Toinen kohtaus.

SOHVI, HILMA, SIIRI, LIISU ja AAKU.

SIIRI (kurkistaa peräovesta sisään). Päivää!!

HILMA. (hypähtää ylös istualtaan). Siiri! Päivää! Mistä sinä tulet?

SIIRI. Täältä — ovesta. Ha-ha-ha-ha! (Astuu huoneesen.)

LIISU ja AAKU. (tulevat Siirin jälessä ja jäävät oven suuhun seisomaan).

SIIRI. Kotonahan täällä ollaan, näen mä.

HILMA. Ollaan maar'. (Kättelee ystävällisesti.) No, terve tultua!

SIIRI (kättelee Sohvia). Ja emäntä! Hyvää päivää!

SOHVI. Terveeks'! Terve tultua nyt kerran meillekin.

SIIRI. Kiitoksia, kiitoksia!

HILMA (tahtoo auttaa Siiriä riisumaan sadetakkia).

SIIRI. Ei, ei. Minä jään näinikään.

HILMA. No, etkös edes riisu sadetakkiasi ja hattuasi ota…?

SIIRI. Ei niistä ole haittaa. Aukaisen vaan — näinikään. (Aukaisee sadetakin kaulahakaset ja ylimmäiset napit).

SOHVI. No, istukaahan edes pikkusen aikaa! Tässä just'ikään Hilman kanssa haasteltiin…

SIIRI (istuutuu rennosti kiikkutuoliin). Minustako?

HILMA. Niin. Juuri oli sinusta puhe.

SIIRI (Sohviin päin). No sitte kai ihan varmaan panettelitte, vai?

SOHVI (luoden hämillään katseensa Hilmaan). E… e… ei… suinkaan… millään mokomin.

SIIRI (sydämmellisesti nauraen). A-ha-ha-ha-ha-ha! Arvasinhan minä.
Vaan "siinä susi, jossa soimataan."

HILMA. Mitä sinä?! Sinua vaan muisteltiin ja ett'et ole meillä käynyt.

SOHVI. Niin. Ei kertaakaan koko kesänä.

SIIRI. Mutta kesä ei ole vielä lopussa. Ja nytpä sitä tulinkin, ett'ette voisi sitä sanoa, ett'en ole kertaakaan käynyt.

SOHVI ja HILMA. No, se oli oikein.

SIIRI. Pitihän minun toki edes saada tietää, mitä teille kuuluu?

SOHVI. Mitäpä sitä meille maalaisille? Vaan mitäs teille siellä suuressa maailmassa?

SIIRI. No, sitä samaa vaan. "Takaa tuulee ja e'estä löyhöttää", niinkuin täällä puolen sanotaan.

LIISU ja AAKU (katsahtavat toisiinsa ja tirskahtavat nauramaan).

HILMA (naurahtaen). Aina sinä näyt olevan vaan se sama.

SOHVI (hiljaa nauraa hytkytellen esiliinansa kolkkaan). Ja vielä, näen mä, muistatte täkäläisiä sananparsiakin.

SIIRI. Eipä sitä kovaa saa maailman rantakaan pehmenemään.

HILMA (kuiskaa Sohville kahvista).

SIIRI. Mitä salaisuuksia se Hilma…? Kahviako?

HILMA. Niin. Maltat kai sinä edes sen verran istua, että kupillisen kahvia juot?

SOHVI. Se jäikin jo, kahvi tulelle. Siinä paikassa tuon.

(Menee perälle.)

SIIRI. No, kiitoksia. Maltanhan minä, kun ei se viikkoa viivy.

HILMA. No, niin. Olet sinä hyvä tyttö sittenkin. (Ottaa pitsinsä ja käy virkkaamaan.)

SIIRI. Vai olet sitä sitte jo epäillyt?…

AAKU (menee Sohvin perästä ulos).

LIISU (aikoo myöskin mennä).

SIIRI. Kuule, kuule, Liisu! Elähän mene! Tules vähän tänne, minun luo!

LIISU (astuu ujosti Siirin luo).

SIIRI. No, miten sinä jaksat? Oletko ollut terve nyt? (Taputtaa Liisua poskelle ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.)

LIISU. Olenhan minä.

SIIRI. Poskipääsi ovat niin helakat. — Ry'ittääkö sinua pahasti?

LIISU. Välistä ry'ittää.

HILMA. Heikkohan sill' on rinta. Ja nyt syksypuoleen taas on ruvennut pahemmin ry'ittämään.

SIIRI (tarttuu Liisua kädestä). Ka, kun sinun on kätesi kylmä ja kostea. — No, käytkös sinä kansakoulua?

LIISU. Käyn.

SIIRI. Ja millä luokalla sinä jo olet?

LIISU. Nyt pääsin kolmannelle.

SIIRI. Vai kolmannelle?! — Kuinkas vanha sinä nyt oletkaan?

LIISU. Yhdennellätoista.

SIIRI. Kas vaan sinua!

HILMA. Sillä onkin, Liisulla, niin hyvä pää…

SOHVI (huutaa peräovesta). Liisu, hoi! Tulehan tänne!

SIIRI. Mene, mene, kun äitisi huutaa.

LIISU (menee).

HILMA. No, sinä, Siiri, ompelet kai myötäjäisiä, kun niin yhdessä paikkaa istut, ett'ei sinua näe missään.

SIIRI. Hyh! Vielä mitä!

HILMA. Olethan, kuulen ma, kihloissa?

SIIRI. Minäkö? — — Enkä.

HILMA. Mutta niinhän kerrottiin.

SIIRI. Ja kenenkä kanssa sitte?

HILMA. Sen lääninkanslistin… Mikäs hänen nimensä on?

SIIRI. Helmisenkö?…

HILMA. Niin.

SIIRI. Se meni myttyyn ja niin, että hurahti, se kihlaus.

HILMA. Hyvänen aika! Taas?

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! "Taas?!" Niin juuri: taas.

HILMA. Ja "niin että hurahti." Voi, voi! Niin haastat ihan, kun et olisi siitä niin milläsikään.

SIIRI. Mitäs minä siitä vielä suremaan rupeaisin?! Muistathan tuon laulun: (rallattaa):

"Ei mikään oo sen hullumpaa, kuin rakkauden tauti.
Siihen nukkuu seisaalleen, jää suu ja silmät auki."

HILMA. Mutta mitäs sinä ajattelet?

SIIRI. En mitään. Ha-ha-ha-ha!

HILMA (katsoo Siiriin pitkään).

SIIRI. Vaan sinullapa kuuluu olevan täysi tosi.

HILMA. Eipä vielä.

SIIRI. Vaan ei taida paljoa puuttuakaan? Sipinhän sanotaan nyt sinuun pikiintyneen.

HILMA. Ehkä hän vaan minuun kääntyi paremman puutteesta, — tuota, kun ei sinua saanut.

SIIRI. Elä rupata!

HILMA. Sillä sinua hän rakasti, Siiri, kovasti, ja ehkä rakastaa salaa vieläkin.

SIIRI (ikäänkuin ei olisi kuullut Hilman viimeistä lausetta). Entäs sinä? Rakastatkos sinä häntä? Mitä?

HILMA (vienosti ja lempeästi). Mitäpäs minä sitä sinulta salaisin,
Siiri? — Rakastan kyllä…

SOHVI (tuo tarjoimella kaksi kuppia kahvia, sokurin ja kerman).

LIISU (kantaa lautasella muutamia isohkoja vehnäleipäviipaleita).

AAKU (kulkee äitinsä perässä, popsien jykeätä vehnäleipäpalasta, ja tavoitellen tuon tuostakin Sohvin hametta toisella kädellään).

SIIRI (kahvia ottaessaan). Sukkelaanpa se kahvi joutuikin. — Kiitoksia, emäntä!

SOHVI. Joutuihan se, kun jo valmista oli. (Tarjoo Hilmalla).

HILMA (puolikovaan). Juokaa te ensin!

SOHVI (samoin). Ota nyt! Minä juon sitte. (Siiriin päin). Kupitkin ovat niin särkyneet, ett'ei oo kun kaksi ehjää koko talossa.

AAKU (pitelee Sohvin hameesta ja pyytelee puoliääneen). Äit', kahvia!
Mullekin äit'!

SOHVI (tiuskaisee puoliääneen). Päästätkö siitä! Tarttui hameeseni niin ett'en liikkumaankaan pääse!

SIIRI (purskahtaen nauramaan). Mitäs se Aaku poika?… Kahviako sekin…?

SOHVI. Yhäti mankuu. — Mene Liisun kanssa tupaan! — Liisu, vie Aaku pois, kun se ei anna edes vieraiden kanssa rauhassa olla…!

LIISU (joka on tarjonnut Siirille ja Hilmalle leipää, vetää vastaan penäävän Aakun peräovesta ulos).

SIIRI. Eihän se nyt olisi meitä häirinnyt. — Vaan minähän en ole kysynyt, missä isäntä on, kun ei häntä kotona näy?

HILMA. Isä on mennyt vähän kirkolle.

SOHVI. Niin, vähän vaan puodissa käymään.

HILMA. Kyllä hänen pitäisi jo olla kohta kotonakin.

SOHVI. Pahoillaan se olisi hyvin, Antti, jos ei saisi tavata.

SIIRI (lopettaa kahvin juontinsa). Suur' kiitos, paljon kiitoksia!

SOHVI (joka on seisonut, tarjoin kädessä, menee ja ottaa Siirin kupin). Ei mitään kiittämistä! (Hän panee sitte tarjoimen pöydälle ja käy seisomaan, käsivarret ristissä rinnallaan, ikkunan ja sängyn välille).

SIIRI. Tuota, siellähän kuuluu kirkolla kaupat käyvän oikein mainiosti.

SOHVI. Niinhän ne sanoo.

SIIRI. … Kun viisituhatta markkaa sanotaan Rahikaisenkin saavan puhdasta voittoa vuosittain.

SOHVI. Hyvinhän ne maakauppiaat ylimalkaan täällä Itä-Suomessa nykyään hyötyvät.

SIIRI. Ja hyvin ne lautamiehetkin siinä heidän ohessaan hyötyvät.
Sinkkonenkin kuuluu manuista saavan monta sataa markkaa vuodessa.

HILMA. Elähän mitä?!

SOHVI. Vai monta sataa?!

SIIRI. Itse oli täti Vallströmille kertonut. — Ja kummakos se, kun melkein koko tämä puoli pitäjää jo kuuluu olevan veloistaan Sipin käsissä.

SOHVI. Äi'än sitä todenperään talonpojissakin otetaan velaksi.

SIIRI. Kun helposti saa, niin mikäs siinä on ottaessa. Vasta sitte kun maksusta kireelle tulee, niin sen tietää. — Tuota, olettekos kuulleet, että Sipi jo on lähettänyt manuun Leinikallekin?

HILMA. En, en mitään.

SOHVI. Vai on jo lähetetty Leinikallekin?

SIIRI. On. — Ja Kirjavalassa on jo kaikki irtain omaisuus, kuulen ma, työstöönkin pantu.

HILMA. Herranen aika!

SOHVI. Vai ryöstöön asti se meni?! Eikös se Ville parka sitte ajallaan jaksanutkaan saada asioitaan selvitellyksi?

HILMA. Ja siellä kun on semmoinen lapsiparvi.

SOHVI. Niin. Minnekä nekään nyt talven selkään joutuvat?!

SIIRI. On se Sipi todellakin vähän sydämmetön, kun ei armoa anna kellekään.

HILMA (painaa päänsä alas ja käy miettiväiseksi).

SOHVI. Voi, tokisen!

(Kotvanen äänettömyyttä).

SIIRI. No, ja teiltähän se aikoo Hilman ryöstää. Vaan siinähän ei ole hätää mitään. Päinvastoin.

SOHVI. Mitä sitä nyt noin on paha Sipiä kohtaan.

SIIRI. Ei, ei. Enhän minä mitä… Ja hyvä mieshän hän muuten on. Sama vika vaan, kuin monessa muussakin kauppiaassa. Mutta kauppa kauppana ja rakkaus rakkautena.

SOHVI (vähän pisteliäästi). Eiköpähän sitä nyt monenkin kelpaisi olla
Sipin vaimona.

SIIRI. Ha-ha-ha! Eiköpähän. Mutta Hilmallepa se vaan, se paikka, on varattu.

HILMA. Elä nyt, Siiri… Eihän sitä tiedä.

SOHVI. Niin, mistä sen vielä tietää. — (Ottaa tarjoimen). Mutta tässähän minulta ihan unehtui toinen kuppikin tarjoamatta.

SIIRI. Kiitoksia. En minä enää…

HILMA. Etkös sinä vielä yhtä kuppia…?

SOHVI. No? Jäikös se nyt niin vähään?

SIIRI. Jäi. Minä jo join tädinkin luona. Ja sitte minun täytyy jo ruveta lähtemäänkin. (Nousee ylös).

SOHVI. Olisihan nyt voinut vähän kauemminkin istua.

HILMA. Isäkin olisi kohta tullut ja saanut sinut nähdä.

SIIRI. Mitä minussa sen kummempaa olisi nähtävää?! Sanokaa nyt hyvin paljon terveisiä vaan! Minun täytyy, näette, kiirehtiä. Ylihuomenna jo lähden pois. Ja sen tautta täytyy saada kaikki kamsunsa reilaan.

HILMA. Vai jo ylihuomenna lähdet?

SIIRI. Täytyy. Ensimmäisenä päivänä syyskuuta pitää olla
Hämeenlinnassa. Eilen sain johtajalta kirjeen, että kokoonnumme sinne.
Sen tautta tulinkin nyt teille jäähyväisille.

SOHVI. No, se oli oikein.

HILMA. Kiitoksia nyt paljon, että kävit ja että kuitenkin muistit meitäkin.

SIIRI. Elä joutavia kiitä! No, hyvästi nyt! Voikaa nyt hyvin taas — ehkä tulevaksi kesäksi! (Hyvästelevät).

SOHVI. Vai Hämeenlinnaan sitte…?

SIIRI (pannen hansikkaansa nappeja kiinni). Sinne, niin. Siellä näyttelemme kaksi viikkoa, sitte lähdemme Tampereelle ja sieltä Poriin.

HILMA. Mahtaa se olla hauskaa kuulua teatteriin?

SIIRI. On se — armottoman hauskaa. Ja niin jo olen siihen tottunutkin, että muuten kuolisin ikävään, näin maalla varsinkin.

HILMA. No, tietysti.

SOHVI. Arvaahan sen. Ja parempihan siellä on elääkin. Hyvä kai on palkkakin? (Katselee merkitseväisesti Siirin pukua.)

SIIRI. No, niin että niukuin naukuin toimeen tulee.

SOHVI. He-he! Vai niukuin naukuin?!

SIIRI. Ei, mutta hyvästi nyt. Kiitoksia! Ja terveisiä paljo! (Menee perälle.)

SOHVI. Kiitoksia vaan itselleen paljo käymästä!

HILMA (saattaa Siiriä eteiseen). Olit sinä nyt oikein hyvä, Siiri, kun kävit…

Kolmas kohtaus.

SOHVI ja HILMA.

SOHVI (katselee kotvan ovelta Siirin perään, palaa ja alkaa korjata kuppeja).

HILMA (tulee vähän ajan perästä takaisin).

SOHVI. Onpas siitä Siiristä tullut oikein hieno ryökynä. — Vaan tiedätkös: kateutta siinä sen puheessa oli äi'än sittenkin.

HILMA. Elkää nyt, äiti, joutavia…

SOHVI. Vai joutavia? Etkös sitte hoksannut, miten mielellään se Sipin hyvistä tuloista haastoi? Ja varsinkin, mitenkä se siihen vastasi, kun minä sanoin, että kelpaisipa sitä nyt vaikka kenen olla Sipin vaimona? Sen minä vaan sanon, että katso, ett'ei se sitä sulta vielä koppaakin. (Katsoo ikkunaan.) Ka, tuossahan tuo jo isä kujassa kotiin ajaa. Vaan kukas siellä on jälessä?

HILMA (katsoo ikkunaan). Sipihän se on.

SOHVI. Sipikös se on? Kun en ollut tuntea. Sehän se on.

HILMA (panee virkkuutyönsä kokoon). Panen tämän pois, ett'ei hän saa nähdä — joululahjaansa ennen aikojaan.

SOHVI. Ja mene ja pistä toinen hame päällesi. Sinun tähtesi varmaan tulee.

HILMA. Menenhän minä (Vie työnsä piirongin laatikkoon).

SOHVI (hykertäen käsiään). Mutta olipa se nyt oikein hyvä, ett'ei hän aikaisemmin tullut ja että Siiri kerkesi lähteä pois.

HILMA (mennessään sivukammariin oikealle; hajamielisesti). Mitäpä se nyt sitte olisi tehnyt?…

SOHVI. Kummallinen lapsi, todenperään! — Tuossapa nuo jo ovat pihassa. Ka, uudethan sillä on kärryt, Sipillä, — oikein ylkämiehen kiesit. — Mutta, voi minun päiviäni! Nyt kun ei ole uutta kahviakaan keittää, ja missä minä tässä nyt kerkiän sitä paahtaa, minkä Antti on tuonut (Menee perälle, jossa Sipi tulee hänelle eteisessä vastaan).

Neljäs kohtaus.

SOHVI ja SIPI, sitte ANTTI.

SOHVI ja SIPI (tervehtivät toisiaan eteisessä ja kyselevät kuulumisia).

SOHVI (eteisessä). … on niin hyvä ja käy sisään.

SIPI (tulee sisään ja riisuu palttoonsa, jonka ripustaa naulaan, oven pieleen).

SOHVI (tulee Sipin jälessä sisään). Hilma tulee ihan paikalla. — —
Istuu! Tehkää niin hyvin!

SIPI (haastaa reippaasti ja vakuuttavasti). Kiitoksia vaan (Ottaa paperossilaatikkonsa palttoon taskusta).

SOHVI. Taisihan niitä meilläkin olla sikarossia, vaan minne ne lie ne panneet (Etsii ikkunalta ja piirongilta).

SIPI (sytyttää paperossin). Ei mitään. On mulla omiani.

SOHVI. Anttikohan se lie ne korjannut, kun en löydä.

SIPI. Antaa nyt olla vaan! (Istuutuu kiikkutuoliin). — No, täällähän näkyi käyneen vieras?

SOHVI. Kävihän se. Vai jo tiedätte?

SIPI. Nähtiinhän me se Antin kanssa. Me justiin kujaan käännyttiin, kun hän oikotietä tuolla niityn poikki mennä löyhötti.

SOHVI. Eikä teitä nähnyt?

SIPI. Jos lie nähnytkään, vaikk'ei ollut näkevinään.

SOHVI. Niin, kävihän se lopulta — jäähyväisillä muka. Ylihuomenna sanoi lähtevänsä taas pois.

SIPI. M-h-h! (Puhaltaen savua). Vai ei sillä muuta ollut haasteltavaa?

SOHVI. No — eipä sillä juuri mitään erityistä… Jaaritteli vaan.

ANTTI (tulee sisään). Panin sinne Pokulle vaan vähän heiniä…

SIPI. Olisihan se tämän ajan seisonut ilmankin.

SOHVI (menee ulos perälle).

ANTTI. Tulihan niitä, Jumalan kiitos, edes vähän heiniä tänä vuonna.

SIPI. No, ei siltä. — Mutta olihan se vähän kuivanlaista, ilma, alkukesästä.

ANTTI. Olisihan tuota saanut kyllä enemmän sataa. (Istuutuu tuolille).

SIPI. Niin, olisipa kyllä. Silloin olisi viljantulokin ollut parempi.
Vaan eihän se näillä seuduin näy kuitenkaan järin huono olevan.

ANTTI (kynsien korvallistaan). No. Miten millekin. Ei sitä minulle ainakaan äi'ää lähde.

SIPI. Riittää kai kuitenkin kotitarpeeksi, vai?

ANTTI. Eipä mitä. Jos nyt justiin vaan ylettyy, että omillamme tuonne joulun pyhien yli päästään. Siemenestä ei puhettakaan! Vaan pitäisihän sitä ammoin viljantuloksi ollakseen sen verran liietä, että saisi vähän rahaksikin muutetuksi.

SIPI. Sitäkö varten ne sitte olivatkin, ne jyvät tänään, otettu, vai?…

ANTTI. Niin, sitähän se oli niinkuin vähän aikomus.

SIPI. Ettäkö taas kohta myödä?

ANTTI (alakuloisesti). Niinhän tuota on pakko tehdä.

SIPI. No, mutta kuka niitä nyt tähän aikaan…? Ja kuka niistä nyt oikean hinnan antaa?

ANTTI. Eihän niistä mitä niin äi'ää saa. Mutta saanee kai kuitenkin jotakin, jos kaupunkiin viepi.

SIPI. No, jos kaupungissakin niistä viisitoista markkaa lähtee, niin on se paremmin kuin hyvä. Ilmaiseksi annan sen summan, jos kukaan enemmän maksaa.

ANTTI. Hyvin saattaa olla mahdollista, en minä kiistä…

SIPI. No, minä sen takaan. Entä matka sitte sinne? Maksaa kai se jotakin sekin, vaikka omallakin hevosella viepi? Ja aika sitte, joka siihen menee, ja eväät ja muut?!

ANTTI. Kyllähän se on sitäkin, mutta kun on rahaa tarvis, niin ei siinä auta haikaileminen.

SIPI. No, parempihan se on sitte ainakin koettaa saada ne täällä myödyiksi, jos se sillä lailla on. Ja kun olisin minäkin tuon ennen tietänyt, niin olisinhan minäkin sitte ehkä voinut auttaa…

ANTTI. Niinkö, että olisin suorastaan rahaakin saanut?…

SIPI. No, vaikkapa niinkin.

ANTTI. Kyllähän minä sitä vähän… Vaan enhän minä taas ilennyt — pyytää.

SIPI. No! Kun se nyt (nousee kävelemään) kerran on se kauppa tehty, niin minkäs sille enää… Mutta peruutetaan se toisella lailla: myödään nyt sitte minulle ne jyvät takaisin, niin pääsee ainakin kaupunkiin lähtemästä.

ANTTI. Mikäs siinä on?! Myödähän ne pitää kuitenkin. Ja samahan se on, kenelle.

SIPI. Mutta se minun vaan täytyy sanoa, ett'en minä tietysti ostaessa konsaan voi antaa ihan samaa hintaa, kuin mistä myön.

ANTTI. No, kah, tiettyhän se on! Ja sehän se on kauppiaan elantokin.

SIPI. Niin. Ja sen viisitoista markkaa minä kyllä annan, vaikka paikalla.

ANTTI. No, eipä sitä taida kukaan sitte enempääkään antaa.

SIPI. Sopiihan koettaa. Enhän minä mitä pakoita. Päinvastoin.

ANTTI. Tiedänhän minä sen. Vaan mitäpä niistä kulettelemaan lähtee?! Olkoon sitte siihenkin hintaan. — Ja eläähän tuota pitää, eikä häntä miten voi rahattakaan elää.

SIPI. No, tehdään sitte niin! (Ottaa povitaskustaan lompakon ja siitä kolme viiden markan seteliä.) Tuossa on rahat paikalla käteen!

ANTTI. Olisinhan minä ne kerinnyt sittekin saada, kun säkit takaisin tuon.

SIPI. Mitäs niistä rupee varta vasten edestakaisin ajelemaan. Viskaa vaan säkit minun hevoselleni, niin vien ne mennessäni! He! Ottaa pois vaan!

(Panee setelit pöydälle).

ANTTI. No, suuret kiitokset! Hyvin paljon kiitoksia! (Ottaa rahat, käärii ne kokoon ja pistää liivinsä taskuun).

SIPI. Tuota — näet — en minä nyt jokaiselta osta — siitä hinnasta varsinkaan. Ja tämän minä nyt vaan tein — auttaakseni. Sen tautta en nyt tahtoisi, että sen muut näkisivät ja saisivat tietää.

ANTTI. No — kyllä — ymmärränhän minä sen… Hyvin vaan paljon kiitoksia!

SIPI. Ja siinähän ne säkit helposti menevät minun mukanani.

ANTTI. Sopiihan ne… Ja kyllä minä ne siirrän.

HILMA (tulee oikealta).

ANTTI (menee kohta sen perästä ulos).

Viides kohtaus.

SIPI ja HILMA.

SIPI. Päivää, Hilma! Luulin jo, että olit minua pakoon mennyt, kun ei sinua näin pitkään aikaan näkynyt (Kättelee Hilmaa.)

HILMA. Elähän! Mitäpä minä sitä olisin?!… Ja miksi niin luulet?