PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE

Kirj.

MINNA KROHN

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

SISÄLTÖ:

Tekijältä. Matka. Lasisilmät. Elli. Vuohi. Tyttö ja lintu. Pieni koulutyttö. Pikku Pekka. Niilo isän polvella. Kylpy. Lasten leikki. Pienet teaterinharrastajat. Pikku Marian jäähyväiset suvelle. Pienokaiset. Hanna. Äiti lapsineen. Lähteen lirinä. Eeva ja Matti. Kotiinpäin. Suomen kaarti. Lillin terveiset pääskyselle. Pienokaisen tulo. Pienokaisen syntymäpäivä. Kissa kokkina. Tytön kiehkura. Puu ja vesat. Lampi ja koski. Lapsi ja äiti. Aamuhuokaus. Koto. Väinämöisen soitto. Schweiz. Kevään voitto. Lähde ja virta. Haudan partaalla. Tähdet. Äiti. Hämärä. Jalovalko. Ehtoo-virsi. Tytön rukous. Emman tähti. Tanssikarhu. Haltijain laulu vetten päällä. Postiljooni. Syys-ilta. Joulusatu nälkävuotena. Köyhä kalastajan poika. Antti ja hänen Ystävänsä. Väinämöinen. Kana, joka hautoi ankanpoka. Tyhmä Jens Kristian. Neiti Heinäsirkka ja Rouva Sirkka.

Tekijältä.

Tämä kirja, jonka sisältö ennen on ollut luettavana "Pääskynen" nimisessä lastensanomalehdessä, pyytää täten päästä pienten lukijoittensa suosioon. Kaikki muu on allekirjoittaneen kädestä lähtenyt, paitsi "Joulusatu nälkävuotena", "Köyhä kalastajanpoika" ja "Antti ja hänen ystävänsä", jotka ovat Emma Krohn vainajan kirjoittamat.

Minna Krohn.

Matka.

Minne aikoo pikku mies? Lasten-tarhaan kukaties? — Ei, vaan ulos maailmaan Ympärilleen katsomaan.

Hän on pannut isänsä Juhlahatun päähänsä, Kädessä on sauvakin, Isän keppi parahin.

Astuskelee vähäisen, Tulee aita etehen, Ja sen taakse metsää vaan, Kuka sinne tahtoiskaan!

Jopa äiti huolissaan Ruvennut on huutamaan! "Pekka, Pekka, lapseni, Missäs olet, armaani?"

"Tässä olen äitini, Älä toru Pekkaasi! Pekka meni vähän vaan Ympärilleen katsomaan."

Vieden Pekkaa kotihin Äiti puhkee sanoihin: "Koti lasten maailma on, Onpa maailma verraton."

Lasisilmät.

Pohjanmaalla kaukaisella Asui vanha eukkonen Tilallansa rauhaisella Kanssa pienen tyttösen.

Stiina oli tytön nimi, Viisi kesää nähnyt vaan, Vielä peukaloaan imi Eikä surrut tapojaan.

Töistä mailman ikävintä Oli Stiinall' aapinen; Lukuhetket ankarinta Nuhdetta toi mummosen.

Lelut, kanat, kukot, muuta Oli mieless' ainiaan, Mutta kirjan oppii uutta Stiina yhä kammoi vaan.

Kerran mummon vieraisilla Ollessa vaan hetkisen, Istuu Stiina kotosella Mummon "lasit" koittaen.

Aapiskirja kädessänsä Lukea hän koettaa; Kova onni! — hädässänsä Stiina "silmät" pudottaa.

"Rikki! voi, se oli pahaa — Mitä mummo sanoopi? — Eikä ole mulla rahaa — Varmaan hän nyt toruvi".

Pieni sydän suruissansa Oli vallan katketa; Kyyneleitä murheissansa Silmät vuosi tulvana.

Mummo tuli surumielin, Tapaturman havaitsee, Vaan ei sentään sanoin, kielin Käpyänsä toruile.

Vaan hän otti lempeästi Syliin oman kultansa, Itkein puhui suloisesti, Lohduttaen armasta.

Vaan ei enää Raamattua Mummo voinut lukea, Senpä Stiina huomattua Tuntee syvää surua.

Stiina alkoi mietiskellä, Pientä päätään vaivata, Eikö hän vois huojennella Rakkaan mummon huolia.

Työhön ryhtyi hartahasti, Koko syksyn tutkien; Joulu tuli, sujuvasti Luki Stiina mummollen.

Nyt ei mummo "lasiansa" Enää yhtään tarvinnut, Hänen lasisilmiksensä Oli Stiina muuttunut.

Elli.

"Tule nyt tänne, Ellini kulta, Vaattehet tahdon riisua sulta, Arkia varten on puku tuo! Kasvosi pesen, silitän tukkas, Vedän sun jalkaas koreimmat sukkas; Myös punaiset kengät sä vielä saat. Hamehes uusi aivan on sorja! — Kas miten tyttöni onkin korja! Annappas suuta nyt mammallesi" — Äitinsä tahdon Elli nyt täyttää. Ja sitten maassa, kuin kuva näyttää, Istuu hän iloisna mielessään. Eipä nyt muista Eilinen muuta, Vaan punakenkää likelle suuta Armahtamatta jo nostetaan.

Vuohi.

Ällistellen vuohinen Katsoo eteens' kotvasen: Kuttu parka! kyllä nyt Lienet varmaan eksynyt? Mietti vuohi.

Mutta tuossa seura lie, Joka perille mun vie: Kaksi tyttöhattaraa Vastaan tulla sipsuttaa, Mietti vuohi.

Tytöt astui, lepäsi, Samaten myös vuohiki, Mutta onpa hauska tää, Ehkä puhun heille: "mää". Sanoi vuohi.

"Tule, tule, partamies! Vuohilaumalle kenties Voimme sua johdattaa, Yksin tänn' et jäädä saa", Sanoi tytöt.

Ja he vuohen mukanaan Veivät umpimähkään vaan. Ikäväks tää seura käy, Kun ei omaisia näy, Mietti vuohi.

Jopa tuolla määkittiin, Nyt jo vastaan riennettiin: Onhan tuo se veli mun, Annan sulle suutelun, Mietti vuohi.

Riemu nousi mahtava Pian koko laumassa; Kadonnut taas löytty on. Onpa syytä ilohon, Mietti kaikki.

Tyttö ja lintu.

Tyttö:

Sulo, soma lintunen, Miksi oot niin suruinen. Ett'et huoli pyynnöstäni: "Laula vähän mielikseni?" Miks' en sua ensinkään Luonani saa viihtymään?

Lintu:

Siksi että sydämein Suree, armas tyttösein: Riistettiinhän koto multa; Armoa siis pyydän sulta: Vie mua pesään rakkaasen, Kyllä sitten laulelen.

Pieni koulutyttö.

Katso pikku Nannaa vaan, Kuin hän nyt on iloissaan! Silmät loistaa, posket hohtaa. Mikä syy on? sanon kohta.

Äiti hyvä Nannalleen Puhunut on armaalleen Koulusta ja kumppaneista, Toimist' opin rakkahista.

Nanna hartaast' odottaa, Että kouluun mennä saa; Hattu päässä, nuttu päällä, Menee vaikka talvisäällä.

Kädest' äiti taluttaa, Koulun pian saavuttaa, Jossa toiveet' suloisimmat Toteentuvat hartahimmat.

Nanna siivo, nöyrä on, Suora, aina peloton; Varttuu sangen viisahaksi, Tulee koulun kunniaksi.

Tästä Nannan vanhemmat Kiitoksensa antavat. Enkelitkin mielissänsä Hymyy Nannan nähdessänsä.

Pikku Pekka.

"Älkää äiti rangaisko! Älkää äiti kulta! Rikostain ma kadun jo, Pyydän anteeks sulta. En ois suonut tosiaan, Mut pallo lensi ikkunaan."

Vitsa oven rakohon Pääsi koreasti, Äiti rauhoittunut on, Lausuu suopeasti: " Totuus lasta kaunistaa, Ja katuvainen anteeks saa."

Niilo isän polvella,

Hei Soina, Hoi Soina, Hopeti, hopsis, hoo! Nyt me kylään menemme, Sieltä Ainon löydämme, Kättä sitten paiskataan Suuta kauniist' annetaan. No, no, ptruu, ptruu! Katso, lintu puussa, Mesi-marja suussa! Tuolla peippo laulelee, Pieni lähde lirisee. Hopeti, hopsis, hoo! Hopeti, hopsis, hoo! Jo on matka kuljettu, Jo on kyllin keinuttu, Kehtohonsa kukaties Pyrkii pikku matkamies? Hei Soina, Hoi Soina, Hopeti, hopsis, hoo!

Kylpy.

"Hyväpä on, että lauantai tuli, Että myös lumi katolta suli, Ja Maija kylpyä toimitti, Sillä sen äiti jo lupasi.

Minnekä mennyt lieneekin Maija? — Vai enkö mä itse kylpeä tai'a? Voisin kuin veljeni kylpeä, Josta hän aina on ylpeä."

Sieneen ja saipuaan Lilli nyt tarttuu, Hieroopa niin, että vaahtoa karttuu, Lumelta kasvot jo näyttävi, Saipua silmäiset täyttävi.

"Hoi, oi, mitäpä lapsi tääll' aikoo? Sienet ja saipuat käsihin saiko? Tuskin käänsin mä selkäni, Kun se jo toimehen kerkesi!"

Maija hän toruu nyt ankarasti, Ja Lilli itkevi katkerasti, Mut taistelun jälkeen vuoteellaan Lilli jo vaipuvi nukkumaan.

Lasten, leikki.

(Lauletaan niinkuin "Min man var en konstig man" j.n.e.)

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Ja monta konstia hän ties.

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Hän taisi Liisaa taputtaa Ja hänen kättään suudella; Ja monta konstia hän ties.

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Hän taisi Liisaa taputtaa Ja hänen kättään suudella: Hän taisi soittaa nenällään Ja luki kirjat mielellään; Ja monta konstia hän ties.

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Hän taisi Liisaa taputtaa Ja hänen kättään suudella; Hän taisi soittaa nenällään Ja luki kirjat mielellään; Hän taisi myöskin nukkua Ja unestansa tointua; Ja monta konstia hän ties.

Mieheni ol' aika mies, Monta konstia hän ties: Hän taisi hyvin niijata Ja kedon kukat poimia; Hän taisi Liisaa taputtaa Ja hänen kättään suudella; Hän taisi soittaa nenällään Ja luki kirjat mielellään; Hän taisi myöskin nukkua Ja unestansa tointua; Hän tiesi jättää hyvästi Ja samassa hän kumarsi; Ja monta konstia hän ties.

Pienet teaterin harrastajat.

Kaarlo: Teateria leikkikäämme, Vaan pian jo se päättäkäämme. Anna: No maltas nyt, jos saisin vaan Mun nukkein vaatteet sopimaan. Kaarlo: Ma valmis oon, täss' istuin on, Ja mieless' olen peloton. Anna: Niin minäkin; jos hattuni Vaan olis vähän pienempi. Kaarlo: Niin vaan; ja isän saappahat Ne ovat liian avarat. Anna: No, alkuun nyt, nyt ole vait', Ja muista neuvot, jotka sait. Kaarlo: No niin. Anna: Nyt hiljaa. Kaarlo: (kuvernöörinä Kiinassa.) Oi tyttösein, mi kumma saatti sun Näin rohkeasti tulemaan mun luoksein. Anna: Ma köyhä oon, ja leipää etsimään Ma läksin kulkemaan ja jouduin tänne. Kaarlo: Et tienne, että virka keisarin On mulle suotu, suuri arvoltansa. Anna: On kai se niin, mut äiti neuvoili Ett' eessä Jumalan me oomme pienet kaikki. Kaarlo: Mi rohkeus, sä onneton, jo vait', Ei täällä sillä lailla neuvota. (Kaarlo jatkaa hiljaa itsekseen.) Se outo vaan, ett' ääni rinnassain Ei soimaamatta salli puhettani. (Ääneen:) No kerro nyt, mi maa sun synnytti, Joss' outo oppisi on saarnattuna. Anna: Se maa on Suomi, maista ihanin, Ja Herra taivahan on Jumalamme. Kaarlo: Sä sanoillasi mua miellytät, Se maa on mulle tuttu ollut muinoin. Ma siellä synnyin. Himo kunnian, Se saatti mun tän maani jättämään. Anna; Oli veli mullakin, hän jätti isänmaan Ja lähti maille vento vierahille. Nyt sanotaan hän tulleen rikkahaksi, Ja nousseen aivan suureen kunniahan. Kaarlo: Et liene vaan sä Salon Annikki, Mun armas, rakas sisareni? Anna: Juur Salon Annikki ma oon. Olisko totta? Heikki veljeni! — (He syleilevät toisiansa.) Molemmat: Nyt Suomeen takaisin me lähtekäämme, Ja maamme onnea vaan etsikäämme.

Pikku Marian jäähyväiset suvelle.

Jää hyvästi, mun metsäni, Nyt kanssa pienten lintuisi! Ja laaksot armaat, vihannat, Myös honkapuiset kukkulat. Jää hyvästi, jää hyvästi!

Jää hyvästi, — mun lähteeni, Sä ynnä kirkas pintasi! Sun rantas, nurmes suloiset Ja ulpukkasi pienoiset. Jää hyvästi, jää hyvästi!

Jää, paimeneni, hyvästi, Niin myös sun sulotorvesi! Ja lehmäin kelloin tiukunta, Ja puussa käen kukunta. Jää hyvästi, jää hyvästi!

Jää, aamurusko, hyvästi, Jää, armas suvi-iltani! Ja kaikki leikkikumppanit, Myös leppäkertut kaunihit. Jää hyvästi, jää hyvästi!

Kun työssä talven olla saan, Ma sua muistan ainiaan; Mun suveni, sä suloinen, Sä mua muista samaten! Oi, terve taas, oi terve taas!

Pienokaiset.

Kas joulu lahjoinensa Jo jälleen lähenee. Ja isät, äidit puotiin Miehissä tulvailee; Mut pienet lapsukaiset Vai nekö kotiin jää? Ei suinkaan. Kiiruhtaapi Myös ulos joukko tää.

Vaan lapsille ken rahaa Ja neuvojansa suo? Sen tietävät he kyllä, Ne menee vaarin luo; Tääll' kukkaro jo heltyy, Ei puutetta nyt lie, Ja neuvon mukaan suoraan Tie "Ekberg'ille" vie.

Mut vaari vakaa, vanha, Hän jääpi kotihin, Hän polttaa piippuansa Ja katsoo "lehtihin". Ja lapset, sydämmessään Vaaria kiittäen, On joulupuuhissansa, Kyll' ymmärtänet sen.

Hanna.

(k. Syysk. 13 p. 1873.)

Hanna oli sievä keijukainen, Äidin ilo, kodon kirkas tähti, Mutta lyhyt oli onnen päivä, Sillä täältä varhain pois hän lähti.

Miks' niin pian leivon laulu lakkaa? Miksi hiljainen on puron juoksu? Miks' ei aamun rusko kauvan kestä? Miks' on haihtuvainen ruusun tuoksu?

Vastaus on meidän povessamme, Kuiskaa lohdutusta suloisesti: "Mitä täällä onpi katoovaista, Siellä pysyy ijankaikkisesti."

Äiti lapsineen.

Äidin pieni keijukainen Vielä syliss' astuu vaan, Eikä liioin siellä pysy Avutt' äidin jaloillaan.

Mutta aika vierii, kuluu, Luota äidin karkailee Pienokainen kasvanunna, Ulos mailmaan astelee.

Silloin äiti hartahasti Rukoileepi ainiaan, Askeleet ett' olis pojan Suodut hyväks isänmaan.

Lähteen lirinä.

Vaikka olen pienoinen, Onnea ei puutu; Yöt ja päivät lirisen, Eikä mielein muutu.

Taivaan valo suloinen Onpi mulle suotu; Kedon nurmi armainen Mulle majaks luotu.

Kukat Suomen lukuisat Puolelleni taipuu: Ilman linnut armahat Helmoihini vaipuu.

Kyllä talvi raivokas Mua sorteleepi: Kevät sentään armias Mua muisteleepi.

Vapahana juosta saan, Mikä mua estää? Kauvan nautin, nautin vaan, Kyllä kesä kestää.

Silloin Suomen pienoiset Luoksein tulla voivat, Heille aaltoin vienoiset Tervehdystä soivat.

Eeva ja Matti.

Äiti riensi leipomaan, Pienet rupes huutamaan, Isä heijas, rallasi, Kaksoisille lauleli: "Tussa lulla, Tupakkarulla, Kuka teidän käski tänne tulla".

Nukkui vihdoin molemmat, Silmät umpeen painoivat, Isä pöydän äärehen Istuu kohta miettien: "Tussa lulla, Tupakkarulla, Jopa Nukku-Matti taisi tulla".

Vieläpäs! kas veitikat Jälleen silmät avaavat, Eeva laulaa vallaton, Rientänyt kun syliin on: "Tussa lulla, Tupakkarulla, Kas ei Matti huoli luokses tulla".

Kotiinpäin.

(Lauletaan niinkuin "Juokse porosein".)

Hepo, hevosein, Nopsajalkani, Näytä taitosi, Riennä kotiinpäin! Siellä lepoa Saamme nauttia.

Siellä armaani Vartoo tuloain Askaroiten vain. Siellä veljesi Sua kaipailee, Potkii, hirnuilee.

Siellä leimuaa Tuli iloinen; Ruoka kultasen Pöytää koristaa; Sinä seimestäs Löydät heiniäs.

Saanpa kallistaa Pääni väsyneen Lepoon suloiseen; Ira, la, la, la, laa. Sinä samaten Vaivut unehen.

Kuu jo kumottaa, Yö on joutunut, Luonto nukkunut. Tra, la, la, la, laa. Hepo hevosein, Joudu kotiinpäin.

Hepo hevosein, Nopsajalkani, Näytä taitosi, Riennä kotiinpäin; Siellä lepoa Saamme nauttia.

Suomen kaarti 1877-1878.

Kun sota Turkinmaalla Jo riehui parhaillaan, Ja viattomain veri Vuos' siellä tulvanaan, Niin silloin miehet meidän Myös riensi rivihin, Ja moni isä jätti Nyt vaimon, lapsetkin.

Laps' kotinurkassansa Vuodatti kyyneleen; Pois läksi isä armas Kentiesi ijäkseen. Mut povehensa painoi Nyt äiti surunsa, Ja hiljemmin kuin ennen Hän kätki kaipuunsa.

Sodasta kuului sana: "Teidänpä kaartikin Muassa ottelossa Ol' Gorny Dubniakin, Kun vankka Suomalainen Se hakkas päälle vaan; — Mut moni sentään kaatui Sotahan ankaraan".

Ja toinen sana kertoi: "Kun yli Balkanin Kovassa pakkasessa Miehissä mentihin, Ei ollut leipää tarpeeks', Ei myöskään vaatteita, Vaan nälän, kylmän vaiheet Nyt saatiin kokea".

Sanoma kuului kolmas: "Miehenne joukottain Uhriksi taudin joutuu, Mink' ennättävät vain; Ja hiljallensa hiipii Jo kuolo monen luo, Ikuista rauhaa tarjoo Ja väsyneelle suo".

Sill'aikaa rauha tehtiin Ja sota lakkasi, Ja harventuneet rivit Kotihin palasi; Myös joukko meidän pieni Läks' paluumatkallen, Ja uupuneena saapui Se kotimäellen.

Ja Suomi armas jälleen Tervehti miehiään Ja tarjos kotilieden Palkaksi vaivan tään; Nyt vaimot, lapset sulki Syliinsä armaisen, Ja haavat sydämmitten Taas meni umpehen.

Lillin terveiset pääskyselle.

Oi, mitä kuulin! Oliko, armas, Suloista ääntäs, Pääskyseni? Kauvan sä viivyit Etelä-mailla; Kuitenkin kiitän, Että sä muistit Ystäväsi. Täällä on talvi, Pakkasen viima, Suvia sentään Odotetaan!

Silloin sä kiidät Veljies kanssa Pohjolan maille Lillisi luo! Rakennat täällä Pesäsi pienen, Laulelet laulus Riemukseni! Mutta mä täällä Rukoilen Herraa, Ystävä, sua Varjelemaan.

Pienokaisen tulo.

Kun oli talven valta Tuo jäinen särkynyt, Ja pitkän unen alta Taas kevät elpynyt: Niin nyykäytti päätään Jo rannan kukatkin, Ja heille suutelonsa Soi puro armahin.

Ja kukkasille rannan Pien' joki lausui näin: Ma lainan teille annan, Mun pienet ystäväin! Se kasvoi helmastani, Se onpi lapsi maan, Vaan taivahasen kuuluu Sen henki ainiaan.

Ja eteenpäin se juoksi, Tuo valpas puronen; Mut rantaan kukkain luoksi Jäi lapsi armainen. Ja kukkasesta kukkaan Ol' riemukulkunsa, Ja äidin helmaan viimein Se päätti matkansa.

Oi, riemu taivahinen! Oi, autuus verraton! Tuo vaimo onnellinen, Mi äidiks tullut on! — Ja vasten rintaa sulki Hän aarteen kaivatun Ja silmä silmään taipui Ja sielu sieluhun.

Pienokaisen syntymäpäivä.

Vai vuoden vanhako olet nyt? Oi, lastansa armahaista On äiti hellästi holhonut; Ja siipeins' alla hän suojellut On käpyä pienokaista.

Ja "mamma" lapsensa lausumaan Saa äidin rakkaus varhain; Ja pienet jalatkin taipumaan, Kun pitkin tuoleja johtaa vaan Saa äiti lempeä parhain.

Tuo ruusun-hohtava pieni suu, Se armaasti hymyileepi; Kentiesi nauruunkin asettuu, Kun veli, sisar tai joku muu Sun kanssasi leikitseepi.

Mut lapsuus vierivi suloinen, Ja "pikku" mieheksi varttuu, Ja isänmaa, tuo armainen, Työn vaatii lastensa kaikkien; Siit' onnea sille karttuu.

Kyll' ääntä rakkahan isänmaan On "pieno" kuuleva varhain; Kun pari kymmentä kuluu vaan, Hän seisoo vahtina Suomenmaan Ja on sen pojista parhain.

Kissa kokkina.

Riens' aamulla Liisa torillen, Mutt kotona kissa poloinen Nyt herää aamu-unestansa Ja luulee seurassa olevansa: "Miu, miau, hyvää huomenta! Muistatkos, Liisa, suurusta? Ma nälkään näännyn, usko se vain, Kun eilen ruuatta olla sain".

Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on, Ja kovin on Missinen onneton. Mut silmät kun oikein auki saa, Hän padan liedellä oivaltaa, Ja aate jättiläis-suuruinen Nyt valtaa mielen Missisen: "Ma pukeun Liisaksi paikalla Ja häärin emännän toimissa".

Ja neitsyn huiviin ja hameesen Nyt pukeutuu herra Missinen, Ja padan etehen asettuu Niin arvokkaana kuin joku muu: "Mut täytyyhän kokin maistella Eik' ateriaansa pilata". Vaan kova onni! — jo kolkuttaa, Siis täytyy meidänkin lopettaa.

Tytön kiehkura.

Sitoo seppelettä impi, Siihen kiertäin laakson liljat, Nurmen ruusut kaunihisti Yhdistäen sitoelmaan. Varsin sievään ruusut taipuu Liljain vieress' ollaksensa, Suloisesti levitellen Kumpaisetkin tuoksuansa.

Tuli poika tytön luokse Kyselevi neitoselta: "Mikä aatos onpi siinä, Mikä johti päätöksesi, Ettäs olet laakson liljat Ynnä nurmen sorjat ruusut Seppeleeksi sommitellut?"

Vastaten nyt tyttö lausuu: "Pelko Jumalan on liljat, Ruusut ovat rakkautta Kallihisen isänmaahan. Niissä onpi esinettä Hartauden, toimen mulle Koko elin-ajakseni, Vielä hautaan vaipuessa."

Puu ja vesat.

Käsin hellin siemen oivallinen Pantiin maahan, peitettihin. Ehti tuskin päivä paistaa, Kaste-kyynel kylvetellä Maata, missä siemen piili, Ennenkuin jo vesa kaunis Ihasteli valon ihanuutta.

Tuli taimi puuksi vähitellen, Oli kaunis kuni neito, Ihana kuin metsän impi, Muita oli puita suloisempi. Jo sen siimehessä käki kukkui, Linnut lauloi lemmestänsä, Paimen siellä suudelmansa Punastuen antoi armaallensa. Tuli vaihetellen kesät, talvet, Nopeasti vieri vuodet, Jopa myrsky monta kertaa Oli puuta säälimättä lyönyt.

Iski kerran ukkonen sen kylkeen, Repi oksat, särki varren. Puu jo päätään kallistavi Hiljaan odottaen kuolemaansa. Mutta kumma! — vesoja nyt nousee Kaunihia, tuuheoita — Emäpuuta ympäröimään, Aivan kuni lapset äitiänsä.

Kansat suuret, polvikunnat kuolee, Tuonelaan ne kutsutahan, Jättää heidän täytyy kaikki, Mutta uusi suku kasvaa, Häärii heidän rinnallansa, Herättäen toiveet suloisimmat, Vanhempien vaipuessa hautaan.

Lampi ja koski.

(Mukaelma.)

Syvistä aatteista On lampi meluton Kuvaus hiljainen, Opiksi nuorison.

Ja koski pauhaten Kuin myrsky ainaki Se puhuu neuvoen: Oo valmis työhösi!

Kun ensin hartaasti Sä mietit asiaa, Niin sitten vakaasti Voit työsi aloittaa.

Lapsi ja äiti.

Lapsi: Ilmoita äiti, miks' isä kuoli Jättäen meidät?

Äiti: Lapseni armas, niin oli tahto Jumalan, Luojan.

Lapsi: Oi! mitä vasten taisikin Luoja Näin kova olla?

Äiti: En sitä tiedä; ehkäpä tahtoi Kurittaa meitä.

Lapsi: Älä sä itke, äitini kulta, Kyllä jo arvaan: Jumala tahtoo minusta miehen Tueksi sulle.

Aamu-huokaus.

Kun aamutähti kirkkahasti loistaa, Ja päivä armainen yön sumut poistaa, Ma puolees käännyn, rakas Isäni, Ja rukoilen: oi, kuule lastasi!

Ma olen rauhan unta jälleen maannut, Ja armaan valosi taas nähdä saanut; Se ansiosi on; oi, Herrani, Mun sydämeni Sua kiittävi.

Vaan päivän helteestä kun sydän uupuu, Ja voimaa sua seurata jo puuttuu, Ma silloin teen, mit'en ma tahtoiskaan Ja vaivun syntiin synnist' yhä vaan.

Kyll' olen kurja ansioita vailla, Vaan käskystäsi tohdin lapsen lailla Sun luokses tulla, Totuus, Elämä, Sä sentään et voi mua hyljätä.

Oi, ole kanssani, kun myrskysäällä On sydän hukkumaisillansa täällä, Sä mua tue, neuvo, ojenna, Ja tietä oikeata osoita!

Oi, että Sulle uhrata ma voisin Mun elämäni kokonaan, niin oisin Ma onnellinen aina tääll', ja tuolla Elämän lyhykäisen tuolla puolla.

Kun sitten joutuu illan kultahetki, Ja päättyneet on päivän puuhasetki, Iloa, rauhaa tunnen, rinnassa Ja voimaa taivaallista povessa.

Koto.

Oi, koto armas, suloinen, Ma sydämessä laulelen Niin usein ylistystäsi, — Miks' en mä sitä sanoisi?

Sä annoit mulle elämän, Mull' olit suoja lapsuuden, Ens' askeleeni johdatit, Mua siipeis alla varjelit.

Kun äidin helmaan pakenin, Ol' siellä turva parahin; Hän poisti surut haikeat Ja silmäin taasen loistivat.

Ken oli isän vertainen, Niin ylevä, niin herttainen, Niin jalo, suora, vakava? En miestä moista tiennyt ma.

Mun sisarein ja veljeni, He kyllä kanssain riiteli; Mut kiista, sopu olivat Meill' aivan yhtä rakkahat.

Vaan päivät ovat lapsuuden Jo multa menneet maillehen; Nyt myrsky usein raivoilee Ja kodon rauhaa häiritsee.

Edestä kodon eläisin Ma mielelläni kauankin, Vaan isänmaa on kalliimpi, Sen eestä kuolla kelpaisi.

Väinämöisen soitto.

(Lauletaan kuin: "Djupt i hafvet på demantelfällen" j.n.e.)

Hongikossa sulo-ääni kaikkuu Väinön kaunihin kantelen. Kauvas soitto-säveleensä raikkuu Yli vuorien, vesien. Laulu voimallansa luonnon lumoaa, Surun, huolen, murheen yli voiton saa, Sointuisuutta se synnyttää Ja sydämiä kaikkein miellyttää.

Järven laineet hiljaan aaltoellen Esiin Vellamon kantavat. Tapiolan immet kainostellen Joka oksalle istuvat. Ilman sankaritkin alas laskeutuu, Pienet laululinnut myöskin kokoontuu, Eivät pedot nyt puutukkaan, Soittoa Väinämöisen kuullessaan.

Kaiku Suomen laulu, Suomen kieli Yli rakkahan isänmaan! Voittaos sä Suomen kansan mieli, Puoleks' ei, mutta kokonaan! Juurru kiinteästi joka sydämeen, Kasva siellä tammen lailla vitkalleen, Ole vapaa ja peloton, Sun voittos kerran loistavainen on!

Schweiz.

Oi, muistatkos sä, kuinka ain' asti pilvihin Kohoovat Alpit Schweiz'in kukkuloin valkoisin? Ja kuinka lumivyöryt uhkaapi matkaajaa, Ja kuinka "Rhône-Gletscher" sun mielees vaikuttaa? Sa muistat sen?

Ja muistatkos sä, kuinka on vallan suloiset Nuo sievät alppiruusut ja vuokot tuhannet, Vaikk' ompi ilma kolkko ja viima vinkuilee, Ja vieressäsi kosket kohisten pauhailee? Sa muistat sen?

Ja muistatkos sä, kuinka on laaksoss' rauhaisaa, Ja kuinka käki kukkuu ja kyyhky kukertaa? Ja kuinka kellot soivat ja kutsuu temppeliin, Miss' oiva Sana tunkee syvälle sydämmiin? Sa muistat sen?

Ja muistatkos sä, kuinka siell' onni majailee Ja köyhimmänkin olot lempeesti valaisee? Sill' kaiku vapauden se kaikkialta soi? Ja jalo kansa näyttää, min vapahana voi? Sa muistat sen?

Kevään voitto.

On kevät, talvi kauan taistellut — Kuin sotasankarit niin hartaat, Ja voittoon kumpikin on uhrannut Voimansa ylevät ja parhaat. Vaan talvi uupuneena nyt On vallastansa erinnyt.

Ja riemujuhlaan kevät pukeutuu Kuin morsian, mi vihkimiseen rientää; Jo kukat maasta kohta puhkeutuu Ja kaste timantteina kiiltää: On puutkin hiirenkorvallaan, Ja linnut kotomatkallaan.

Sä sulokevät, joudu luokseni Ja särje talven jäinen valta! Mua virvoittakoon vienot tuulesi Ja nostakoot mun tuskain alta. Tuo jälleen mulle enkeli, Mi sydämestäin pakeni!

Lähde ja virta.

Niin hiljaa lähde juoksee juoksuansa, Niin tyytyväisnä vaan, kun suudelmansa Sen pintaan aallottaret vienot painaa, Kun valon sille päivän säteet lainaa.

Vaan virta koskinensa kohiseepi Ja rajutuulten kanssa raivoileepi, Ei rauhaa sille laisinkaan oo suotu, Se on kuin taisteluita varten luotu.

Ja minä! miks'en ole lähteenlainen? Miks'en mä ole hiljaa, tyyni vainen? Ma miksi oon kuin virta koskinensa, Mi yhä riehuu voimall' aaltojensa?

Sä olet taistelua varten luotu, Sentähden sulle ei oo rauhaa suotu, Vaan katso lähteesen! se alkus ompi, Se sulle onnen jälleen antaa voipi.

Haudan partaalla.

Kevään vieno hengähdys virvoitusta Tuoda tahtoo mieleni ahdingossa, Mulle jälleen kuiskata lohdutusta Vieressä haudan.

Rauhan löysit, taattoni armahainen, Rintain valtaa kaipaus: vaan en huokaa Toivotonna; maailman myrskysäistä Nukkuos poies!

Haudallesi, keskelle kukkasien, Länsituuli lempeä vaipukohon, Suudellen sun kumpuas tuokoon sulle Ikuisen rauhan!

Tähdet.

(F.M. Franzén'in).

Iloissansa Fannynen Katsoi tähtiin, lausuen: "Monin silmin Jumala Katsoo Fannyä!"

"Jumala on täälläkin, Fanny! katso kukkihin! Niistä silmäin Jumalan Näemme loistavan".

"Äiti, nytpä Jumala Eessäin seisoo kirkkaana; Silmistäs Hän katselee Mua, hymyilee".

Äiti.

(Mukaelma).

Lapseni, sulje, Sulje silmäsi vaan; Hiljaa aivan Laulan sun nukkumaan.

Kyllä mä valvon: Nuku mun Helmini; Kaukana kerran On ehkä äitisi.

Sitten kun itket, Muistele valvojaa, Mi nukkumahan Sinua tuudittaa.

Hämärä.

(Englannin kielestä).

Hämärä onpi kolkko, Ja myrsky se riehuvi; Kuin siivet merilintuin Nyt laineet liehuvi.

Vaan mökissä kalamiehen On valo vienoinen, Ja ruutuun painettuna On kasvot pienoisen.

Lähellä lasia aivan Sen silmät tuijottaa, Kuin näkisivät hahmon, Mi esiin pujahtaa.

Ja väikkyen varjo äidin Mökissä liikkuvi, Se kohoo kattoon asti Ja taasen laskeupi.

Mitä pienoiselle kertoo Tää myrsky ja musta yö? Mitä meren kertovi aalto, Kun rantaa vastaan lyö?

Ja miksi meri tuima Ja tuuli, kun raivoaa, Sydäntä koskevat äidin Ja posket kalventaa?

"Jalovalko".

Mukaelma.

[Alppivuorilla Schweizissä kasvaa korkeammilla kukkuloilla eräs valkea kukka, jolla saksankielellä on nimi "Edelweiss" s.o. jalovalko.]

Kukkuloille Alppien Sijas sait sä Jumalalta, Jalovalko; lumen alta, Yksin, kevät-ilmatta Lepäät vuoren helmassa.

Siellä, missä salamat Leimahtelee taivahilla, Missä vuohet iloisat Hyppii vuorten laitehilla, Missä väijyy kuolema, Kukoistat sä puhtaana.

Näin sun kerran illalla — Ihanamp' et ollut milloin, Jyrkän paikan reunalta Sinut tempasin ma silloin, Sinut, kaino kukkanen, Koristus sä Alppien!

Kuten sinä, ihminen Taistelunsa taistelevi, Katsoo ylös taivaasen, Yksin Herraan luottelevi, Jättäin Hänen haltuunsa Oman mielivaltansa.

Ehtoo-virsi.

(Suomennos.)

Jo päivä laskee, kuitenki Luonamme olet alati, Ja nukkuissamme, Jumala, Sä olet yömme vartia!

Ja Herran siipein varjossa On maat ja kylät levossa, Myös hyväin lasten turvaksi On enkelit ain' avuksi.

Ken Herran käskyt noudattaa, Hän suloisesti maata saa; Hän nousee jälleen iloissaan Ja kiittää Isää ainiaan.

Tytön rukous.

(Lauri Stenbäck'iltä.)

Ma lankean sun ristis juurehen, Ja nostan silmäin tykös rukoillen: Oi, Herra, älä hyljää lastasi, Suo rukouksein nousta luoksesi!

Niin kirkas onpi tähtiloistosi, Ja orjantappurat on kruunusi. Suo, että sua oikein rakastan, Jok' armos annoit mulle runsahan!

Mun itse ostit synninvelasta, Et antanut mun eestäin hopeaa, Sä henkes annoit, lahjan kalliimman, Elämän mulle lupaat voittoisan.

Kas, pelossa kun tulen eteesi, Niin köyhä, kurja kuin ma olenki, Sä avaat sylisi, ja minä saan Sun luonas armon, rauhan armiaan.

Sun oma veres puhdistaapi mun, Ja haavojesi puoleen kallistun, — Mun Jumalain, en päästä sinua, Jos et sä vielä siunaa minua.

Oi, tutki, olenko sun omasi! Ett' öisin hyvä, onpi tahtoni, Oi, että hiljaan voisin rukoilla, Ja aina silmäis eessä seisoa!

Mit' onpi mailma, mitä kultansa, Jos sinä vaan voit mua rakastaa? Itsessäin tunnen rakkautesi, Siit' antaa vakuutuksen sieluni.

On maasi rikas, suloistapa ois, Jos onnellisna siinä elää vois, Vaan verrattoman suloisempana On elämä sun luonas. Jumala.

Eloni olkoon palvelustas vaan! Sä siihen anna Henkes ainiaan! Mun sieluin majailla suo taivaassa, Sielt' onpi voima, voitto joutuva.

Ja tyyni, pyhä silloin olisi Mun elämäni kuni sabbathi, Mun yhä paremmaksi huomaisit, Ja tekos mielelläsi näkisit.

Ja kuu ja tähti vaipui pilvehen Ja tuuli lauloi surusävelen, Vaan rauhaa oli tytön rinnassa Ja taivaan ovi hälle avoinna.

Emman tähti.

(Käännös.)

Taivasta kohti katselen, Kun päivä laskee jällehen, Minulla tähti siellä on, Niin kirkas ja niin nuhteeton.

Se ompi katse isäni, Ei nähnyt häntä silmäni, Hän täällä viipyi ajan vain, Ja lähti, mailmaan tullessain.

Hän seuraa mua ainian, Ja viittaustaan tajuan, Kun tähti välist' ainaki On tavallista kirkkaampi.

Taas sanani ja tekoni Jos olleet ei, kuin pitäisi, Jo silmästä sen tähtösen Ma keksin surukyynelen.

Kun tähti oli suruissaan, Ma mietin itsekseni vaan: Mun tähteni en salli, en, Ett' onpi taivas murheinen.

Se toki leppyi jällehen, Sill' illalla, kun hartaasen Ma rukoukseen turvasin, Sen hymyä taas oivalsin.

Oi, tähti! suo, ett' kuvastan Sun kirkkauttas ainian, Jos sitten hymyyt minulle, En punastua tarvitse.

Kun elämäni aurinko On rauhan maille mennyt jo, Sä johdat mua luokse sen, Mi ystävä on orpojen.

Tanssikarhu.

(G.F. Lessing'iltä).

Kun karhu, päässyt kahleistansa, Jo metsään palas jällehen, Hän tanssitaitoansa veljillen Nyt näytti takajaloillansa. "Kas", huusi hän, "min taidon mailmass' saa!

Jos lystääpi, niin matkikaa. Jos taidatte!" "Pois!" toinen jorisi, "Se konsti, joskin olisi Se harvinainen, vaikea, Ei ilmoita kuin kurjan henkes' orjuutta."

Haltiain laulu vetten päällä.

(Goethe'ltä).

Kuin vesi onpi Ihmishenki: Taivaasen nousee, Ja alas maahan Se jälleen vaipuu Iäti vaihtuin.

Kallioseinän Korkeudelta Kun virta vierii, Se vuorta vastaan Niin ihanasti Utulainein lyö; Ja suudeltuansa, Se piillen, hiljaa Nyt lankee Syvyyden helmaan.

Putousta Jos kohtaa paasi, Se vierii äissään Astehittain Manalaan.

Jo tyyntyneenä Se nurmilaaksoa kiertää, Ja järven peilihin Katsovi tähdet Muotoansa.

Tuuli on laineen Lemmikki armas; Se vaahto-aallot Pohjasta nostaa.

Ihmisen henki. Sa oot kuni vesi! Ihmisen onni, Kuin tuuli sa oot!

Postiljooni.

(Lenau.)

Kevät-yö ol' suloinen; Pilvet hopeaiset Heitti kukkakummuillen Varjot liehuvaiset.

Metsä oli levollaan; Autiolla tiellä Kuutama se yksin vaan Valveell' oli vielä.

Hiljaa kuiskas tuulonen, Kun se kevätlasten Kulki makuuhuoneesen, Noiden armiasten.

Tyyni oli laaksossa Puron pienen juoksu; Sillä ylen ihana Oli kukkain tuoksu.

Mutta postiljoonini, Ruoskaa heilutellen, Vuoret laaksot kulkevi Torveen puhallen.

Neljän hevon uljahan Kaviot ne kaikui Läpi metsän vihannan, Että vuoret raikkui.

Vainioiden ohitse Joutuin jouduttihin, Unelmina taaksemme Kylät jätettihin.

Tuolla oli kirkkomaa Keskell' ihanuutta, Sepä mieleen vakavaa Tuotti totisuutta.

Kirkonseinään nojaten Seisoi soma risti, Jossa kuva Kristuksen Kohos kaunihisti.

Mies näin kulki kulkuaan, Vihdoin vaipui huoleen; Pidättipä hepojaan, Katsoi ristin puoleen:

"Hengähtäkööt heponi Hetken kukkulalla! Tuolla virkaveljeni Lepää turpeen alla.

Se ol' oiva kumppani! Muistanpa ma aina, Kuinka torveen puhalsi Kelpo veikko vainaa.

Tähän aina seisahdan, Maassa lepääjälle Mielilauluns' puhallan, Tervehdykseks' hälle".

Sävelet hän lähetti Tuonne torvellansa, Että niitä kuulisi Veli haudassansa.

Vuoren kaiku ihana Hälle toi ne jälleen; Vastasiko vainaja Näin nyt ystävälleen?

Edespäin nyt mentiin vain Pitkin seudun teitä, Kauvan kuulin korvissain Torven säveleitä.

Syys-ilta.

(Longfellow.)

On ilta pimeä, valju Ja ankara myrskysää. Kuin siivet valkean allin On aallon vaahtopää.

Vaan majassa kalamiehen On valo, mi tuikkivi, Ja lapsonen ikkunasta Merelle katsovi.

Hän likemmin ikkunata Vaan painavi kasvonsa, Kuin etsisi silmä kaukaa Kaivatun haahmoa.

Ja liikkuvan vaimon varjo Se huoneessa kuvautuu. Nyt levotonna se nousee, Taas istumaan laskeutuu.

Oi mitä raivosa myrsky Yön tullessa kertoilee, Kun kurjan ikkunan läpi Se lapselle haastelee?

Ja mitä raivosa myrsky Nyt äidille ennustaa, Kun puna poskilta poistuu Ja askeleet horjahtaa?

Joulusatu nälkävuotena.

Oli joulu-aatto. Keskellä lattiaa seisoi korkea joulupuu makuisineen, kynttilöineen. Äiti sytytti viimeiset kynttilät. Isä kutsuttiin sisään, sitten avattiin ovet ja sisään hyppäsivät lapset, ilo sydämessä, ilo silmissä. Tässä oli riemua, sen voit uskoa.

Samassa koputettiin ovea ja sisään astui pitkäpartainen joulu-ukko, keppi kädessä, säkki selässä. Lapset säikähtyivät ja vaikenivat.

"Lieneekö hyviä lapsia talossa?" kysyi ukko. "On kyllä", uskalsivat lapset vastata, toivoen säkistä saavansa joukon lahjoja.

Mutta ukko oli yksitotinen eikä säkkiänsä avannutkaan. "Kuulkaa, pienokaiset", sanoi hän, "tähän asti olen joka vuosi tuonut teille paljon lahjoja, tahdottekos tänä vuonna minulle antaa? Suomessa on nyt kova nälkävuosi, säkkini on täynnä lahjoja, joita hyvät ihmiset ovat käskeneet minun viedä ympäri maata. Jos tekin tahdotte jotain lähettää, niin tehkää se kiireesti, sillä en jouda odottaa."

Lapset hämmästyivät vähäisen, mutta kun näkivät isän avaavan kukkaronsa ja äidin ottavan tee-pöydältä kaikenlaista, niin lapsetkin poimivat joukon namusia joulupuusta, niin paljon kuin vaan joutuivat. Se olikin ainoa, mitä he voivat pois lahjoittaa. Ukko meni, lahjoja ei näkynytkään, namusia oli vähemmin kuin ennen, mutta ilo oli sentähden yhtä suuri. Kenties oli hiljaisempaa, sillä kun lapsi jonkun kerran antaa pois, mitä itse olisi tahtonut pitää, niin tuntuu sydämessä niin rauhalliselle ja iloiselle, vaikk'ei juuri ole halua tanssimaan tai nauramaan.

Yksi tässä vaan ei ollut iloinen; se oli pikku Helmi. Hän oli kuusvuotinen eikä ymmärtänyt koko joulu-ukon puheesta muuta, kuin että jäi ilman joululahjoja. Kun siskot vielä lisäksi antoivat pois niin paljon joulunamusista, niin arveli Helmi, että ukko liikaa vaati, ja pisti salaisesti kaikki, mitä itse otti, omaan taskuunsa. Kuinka nyt kävikin, sitä ei kukaan voi tietää, mutta totta on, että joka kerta kun Helmi pisti käden taskuun, namusta ottaakseen, niin se poltti — poltti niin että pienet sormet yhtä kiireesti pois otettiin. Kun sitten ilta loppui, ja lapset vanhemmille hyvästi sanoivat, pikku Helmi ei voinut isän ja äidin silmiin katsella: nekin polttivat. "Pikkuseni on liian väsyksissä", sanoi äiti, nosti Helmin sänkyyn, luki rukouksen ja suuteli häntä.

— Mitä se oli? — äidin suutelokin poltti! — Helmi säikähtyi, pisti pään peiton alle ja tahtoi nukkua. Mutta — kuinka julmaa! — peitto poltti, sänky poltti, Nukku-Matin hiekkakin poltti! — Ei Helmi parka saanut unta!

Kaikki oli hiljaa; siskot nukkuivat, Helmi vaan valvoi.

"Nouse kiireesti ja tule minun kanssani", kuuli tyttö parka jonkun sanovan. Hui! kuin lapsi pelkäsi. Hän pani silmät umpeen ja oli nukkuvinansa, mutta se ei auttanut. Hän näki kuitenkin että joulu-ukko seisoi hänen vieressänsä, ja tunsi kuinka ukon isot kädet nostivat hänen sängystä ja pistivät hänen turkin alle, ja kuinka ukko lensi ulos ikkunasta. Huu! kuinka oli kylmä, kuinka pikku Helmi vapisi. Ääneti ukko lensi, lensi vaan niin kiireesti niin pitkän matkan, eikä Helmi uskaltanut kysyä mihin. Lopuksi hän seisahtui, avasi turkkinsa ja käski Helmin katsella ulos. Edessä oli ikkuna ja sen kautta katseli Helmi sisään isoon tupaan. Siellä istuivat muutamat vaaleat ihmiset pöydän ympärillä, he olivat par'aikaa syöneet. Nyt he nousivat, panivat kädet ristiin ja vanhus lausui: "Siunatut olkoot ne hyvät ihmiset, jotka armahtivat meitä!" — Tähteistä näkyi, että heidän jouluruokansa oli kovaa leipää ja joku keitos ollut. Siitä he niin hartaasti kiittivät! Sitä ei Helmi voinut ymmärtää.

Joulu-ukko pisti taas Helmin turkkinsa alle, lensi vielä kiireemmin pitkän, pitkän matkan. Kun taas sai katsella ulos, näki Helmi pienen tuvan, missä vaan oli kaksi ihmistä. Vaalea vaimo, joka makasi sängyssä, ja nuori tyttö, joka sängyn vieressä itkien istui. Yht'äkkiä avattiin ovi, ja sisään riensi poika, iso kori kädessä, iloisesti huutaen: "Äitini, siskoni, meidän ei tarvitse kuolla! Katsokaa mitä joulu on meille tuonut!" — "Äiti, äiti", huusi tyttö, "tässä on ruokaa, syö, armas äitini." — Mutta äiti ei vastannut, ei liikkunut, tyttö katseli häntä, koski kädellänsä äidin otsaa, ja sanoi, katkerasti itkien: "Voi veliseni! se tuli liian myöhään, hän on jo nälkään kuollut".

Kolmannen kerran lensi joulu-ukko, mutta ei niin pitkää matkaa. Kolmannen kerran sai Helmi pienen tuvan nähdä. Se oli yhtä puhdas ja soma kuin entiset, ja niinkuin entisissäkin oli tässäkin valkea liedessä, mutta lattialla oli joukko lapsia. Heillä oli kaikilla vehnärinkeli kädessä — aivan samanlainen kuin ne, jotka äidin tee-pöydällä olivat olleet — ja lapset näyttivät niin onnellisilta, että Helmi mielellään olisi heidän keskellään istunut. Pöydällä oli kori, ja siitä otti äiti kaikenlaista: pieniä sokuri-rinkeleitä, omenoita, makeisia, mesikakkuja, luumuja y.m.

Miksi Helmin sydän nyt niin tykki? — Niin, kaikki nämä makeiset olivat aivan samanlaiset kuin ne, jotka kotona joulupuussa olivat — ja katsos! nyt otti vaimo korin pohjasta rahoja ja nekin olivat samanlaiset kuin isän antamat.