MEREN KIRJA

Mainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestä

Kirj.

O. A. JOUTSEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

Vapaan, itsenäisyyttään suojelevan Suomen reippaalle kaukomieliselle nuorisolle omistaa tämän kirjan

tekijä.

SISÄLLYS:

Etsijän tarina.
I. Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä.
II. Vanhan ajan purjehtijat.
III. Viikinkien retkeilyt.
IV. Keskiajan merikaupungit.
V. Suuret löytöretket.
VI. "Voittamaton Armada".
VII. Pohjolan suurin merisankari.
VIII. Kauppalaivojen kulta-aika.
IX. Trafalgarin taistelu.
X. Tuulesta höyryyn ja puusta rautaan.
XI. Panssarilaivan tulikaste.
XII. Merten valtiaat.
XIII. Atlantin vinttikoirat.
XIV. Tuli on irti!
XV. Ihmelaivan perikato.
XVI. Merirosvous ja kaapparitoimi.
XVII. Nykypäivien meritaistelut.
XVIII. Napojen tarina.

Etsijäin tarina.

Suurta on ihmishengen ikuinen etsimiskaipuu, sen pyrkimys saavuttamaan kaukaisia tarkotusperiä. Etsijälle on pyrkimys kaikki kaikessa. Se kannustaa häntä eteenpäin, vaikka palkintona usein on sortuminen, jota ennen on käynyt loppumaton sarja kärsimyksiä ja kieltäytymisiä. Vain tuollaisella vääjäämättömällä tahdolla ovat ihmiskunnan suuret voitot saavutetut.

Kaipaus kaukaisiin maihin, tuntemattomille, tutkimattomille seuduille on kerran palanut useimpain poikain ja tyttöjen povessa. Enimmäkseen se on vain nuoruuden haavemieltä, mutta joskus se iän mukana yhä kasvaa kasvamistaan ja miehuuden ikään tultua ajaa voimakkaasti työhön ja toimintaan. Silloin on tuo etsinnän kaipaus väkevä, järkkymätön tahto, joka kuoleman vaarojen halki pyrkii ja ponnistaa.

Näitä etsijäin retkiä, ihmisuskalluksen ja tarmon tarinaa, sankari mieltä ja suuria saavutuksia — niistä aiheutuvaa ääretöntä hyötyä maailmankuvan kirkastumiselle ja ihmiskunnan aineelliselle ja henkiselle rikastumiselle — niitä me tässä kirjassa tahdomme seurata.

Tekijä.

I LUKU

Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä.

Veneen synty. — Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä. — Veneen synty: Veneen alkumuoto; Luonnonkansojen alukset. — Vähän purjehtimistietoa: Purjeet; Eri purjealusmuodot. Luovaus; Purjehduksen apukeinot; Työnjako laivalla; Laivaveistämöt ja telakat. — Merimiehet ja merimieselämä: "Merikarhut"; Ajanvietteitä merellä; Maankamaralla.

"Rinnalla kolminkertanen haarniska
Sen miehen, kell’ oli rohkeutta
Purtensa heikon ensimmäisnä
Aaltojen ärjyvään leikkiin työntää."

Näin ylisti vanha runoilija Horatius ensimmäistä merenkulkijaa, joka uskalsi vaappuvalla venosellaan antautua oudon elementin armoihin. Arkailematta, epäröimättä astuu nykypäivän matkailija ylellisesti varustettuun jättiläishöyryyn, joka muutamassa päivässä vie tuhannet tilapäiset asukkaansa tarkoin tunnetun valtamerireitin päästä päähän.

Totta tosiaan onkin ensimmäisen veneen rakentaminen kaikkein suurimpia keksintöjä inhimillisen kehityksen historiassa. Joet, järvet ja meret olivat olleet ihmisen vihollisia niin kauvan kuin ei venhettä ollut, sillä ne olivat estäneet häntä vapaasti vaeltamasta ja saalistaan pyytämästä. Mutta niin pian kuin ensimmäinen veden päällä liikkuva kulkuneuvo auttoi ihmisen tuon kiusallisen esteen yli, tuli vihamielisestä elementistä hänen uskottu ystävänsä, joka arvaamattomasti lyhensi ja oikaisi hänen tietänsä.

Veneen alkumuoto

oli yksinkertaisesti ajopuu, jommoisella villi-ihmiset vieläkin kulkevat vetten yli, käyttäen kämmeniään tai puunoksaa melana. Myöhemmin älyttiin sitoa useampia puunrunkoja yhteen, niin että syntyi lautta. Tällaisen aluksen kulkua voi jo ohjata ja edistää joko irtonaisen tahi kiintonaisen pienemmän puun, airon tai peräsimen avulla. Sitten kun ihmiset olivat keksineet tulen käytön ja oppineet valmistamaan itselleen työaseita, kykenivät he kovertamaan puunrungon yhdeltä puolelta ontoksi ja saivat siten kanootin, joka on varsinaisen veneen vanhin muoto. Alkuaan lienee tämä ollut tasapäinen, mutta sitten opittiin nopeuden enentämiseksi veistämään keula ja perä suipoiksi. Seuraava aste oli, että valmistettiin oikein lavalliset airot. Miljoonat ihmiset käyttävät vieläkin tällaista ontosta puusta kyhättyä kanoottia ainoana vesikulkuneuvonaan.

Tästä asteesta on alkanut suunnaton kehitys. Kanootista on muodostunut mitä erilaisimpia aluksia, jotka ensin rakennettiin palkeista ja lankuista, vihdoin raudasta ja teräksestä; ja käyttövoimaksi tuli airojen ja purjeiden asemesta höyry ja kaasu. Kehityksen tähänastisena huippuna ovat hirvittävät "Dreadnought"-malliset sotalaivat ja niidenkin tuhoojat, veden alla liikkuvat sukellusalukset, suunnattomat 50,000 tonnin kantoiset valtamerijättiläiset sekä pienet sirot moottoriveneet.

Luonnonkansojen veneet.

Mutta tämän edistyksen alkumuotoja voi vielä nykyisinkin nähdä kehityksessään kesken jääneillä tahi luonnontilassa elävillä kansoilla. Niillä on kullakin oman-malliset aluksensa, riippuen niiden elintavoista ja niiden asumain alueiden ilmanalasta. Grönlannin eskimo lähtee myrskyävälle merenulapalle hylkeen-nahkaisessa "kajakissaan", joka on meidän palkoveneen perikuva. Se on umpinainen, niin että sisässä istuja kaaduttuaan keikahuttaa veneensä jälleen pystyyn, ja niin kevyt, että hän voi sen kantaa olallaan kotia. Yhtä kevyt ja näppärä on punaihoisen intiaanin tuohesta kyhäämä piroogi, jolla hän pelkäämättä viilettelee kuohuisia virtoja myöten. Sitä käytetään yleisesti Kanadassa ja brittiläisessä Kolumbiassa, ja mahtuu siihen useampikin henkilö kantamuksineen. Tyynen Valtameren Fidshi-saarelaiset tukevat kovin kiikkeriä pursiaan niiden laitaan kiinnitetyillä tukilaitteilla eli apukanooteilla, jotka sallivat pystyttää purteen purjeenkin. Afrikan villikansoilla sekä monien Australian saarten asukkailla on erikoisia kanootteja sekä rauhan että sodan tarpeita varten. Edelliset ovat isoja, jykeviä ja usein runsaasti koristeltuja, jälkimmäiset pitkiä, kapeita ja kevyitä, jotka voivat kuljettaa suuren joukon sotilaita, mutta samalla ovat hyvin nopeakulkuisia. Kiinalaiset, jotka väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla, osaavat käyttää mainiosti hyväkseen suunnattoman maansa monilukuisia virtoja ja keinotekoisia vesiteitä. Tiheimmin asutuissa maakunnissa paljon ihmisiä tykkänään elää lautoilla, joilla he harjottavat puutarha- ja maanviljelystäkin vähäisissä multapenkeissä. Heidän kalastusvenheensä ja merirosvoaluksensa (aikaisemmin sotalaivansakin) ovat eräänlaisia isoja, litteäpohjaisia ruuhia, "dshonk’eja" ja "sampan’eja", joita kuljettavat nelikulmaiset, bamburaa’oilla tiheästi tuetut purjeet.

Purjeet.

"Tuu’ittele, tuuli, purtta,
Aalto, laivoa ajele
Ilman sormin soutamatta,
Ve’en kieron rikkomatta,
Väljille meren selille,
Ulapalle aukealle."

Tämä kalevalainen toivotus kuvastaa kauniisti ensimmäisten merenkulkijain harrasta halua päästä purrellaan liitämään vaivatta eteenpäin, niinkuin lehdellä siipiensä avulla purjehtiva perhonen tahi kuin orava, jonka joskus näkee häntä pystyssä seilaavan kaarnapalasella. Arvatenkin oli muinainen soutelija huomannut myötäisen tuulen auttavan häntä siihen suuntaan, johon hän airojensa tai melansa avulla pyrki, ja sen vuoksi älynnyt kiinnittää pukuverhonsa pystyynnostetun airon nenään; sitten kelpasi hänen itsensä käsivarsia levähyttäen huilata huoletta matkan päähän.

Ensimmäinen purjemuoto oli epäilemättä tuo kaikkein yksinkertaisin, aluksen ainoaan mastoon nostettu suunnikkaan muotoinen purje, joka yhä vielä on ainoa käytännössä oleva kiinalaisilla ja muilla itäisen pallonpuoliskon kansoilla. Läntisessä maailmassa tuli myöhemmin käytäntöön kolmikulmainen tai vinokaiteen muotoinen, "latinalaiseksi" nimitetty purjemuoto. Vasta aluksien suuretessa sekä mastojen luvun ja ko’on yhä kasvaessa ovat helpommin käsiteltävät, tasaepäkkään ja epäkkään muotoiset purjeet tulleet yleisiksi.

Näiden erilaisten purjeiden lukua, muotoa ja kokoa voitiin sovitella monenmoisiin ryhmiin — riippuen alusten suuruudesta, niiden tarkotusperästä ja kulkureitistä, miehistön lukumäärästä j.n.e.

Purjeiden muodon ja asettelun mukaan on alus "takiloitu" joko raakapurje- tahi kahvelipurjealukseksi. Edellisessä purjeet ovat monilukuisia ja monennimisiä, pitkulaisia tasaepäkkäitä, jotka vaakasuorien raakapuiden nojaan viritettyinä ovat kiinnitetyt toinen toisensa päälle mastojen etupuolelle. Jälkimmäisessä on niitä mastossaan vain yksi tai kaksi — alapuolella mahtavan iso epäkäs, "mesaanipurje", ja sen yläpuolella pienempi kolmikulmainen "latvapurje", joita kumpaakin mastoa vastaan kannattavat sen taakse kohtisuorasti ja vinosti asetetut kahveliraa’at. Etukeulassa on ilmaa halkaisemassa yksi tahi useampia terävän kolmikulman muotoisia purjeita. Mastoja nimitetään järjestyksensä mukaan: keula- l. fokkimasto, isomasto ja perämasto eli kryssi-, mesaani- l. ankkurimasto.

Eri purjealusmuodot.

Nykyiset purjealukset ovat vähitellen kehittyneet 14. ja 15. vuosisatain asestetuista kauppalaivoista, paitsi meidän päiviemme 4- ynnä useampimastoiset suurlaivat. Ne jakautuvat mastojensa luvun mukaan seuraavasti.

3-mastoisia ovat "täysin rikatut" laivat eli frekatit, joissa kaikki purjeet ovat raakapurjeita; parkkilaivat, jossa molemmat etummaiset mastot ovat takiloidut kuin edellisessä, mutta perimmäisessä on mesaanipurje, kuunarilaivat ja parkit, joissa vain etumasto on takiloitu raakapurjeella, molemmat toiset kahvelipurjeilla.

2-mastoisia: priki, jonka etu- ja isomasto kantavat raakapurjeita; kuunaripriki, jossa etumastossa on raakapurjeet ja isomastossa kahvelipurje; kuunari eli kuunertti, jonka molemmissa mastoissa on kahvelipurjeet.

1-mastoisia: kutteri, jahti ja sluuppi kahvelipurjeineen. Kaikissa näissä on sitäpaitsi yksi tai useampia halkaisijoita ynnä latvapurjeita. — Kaljaasi on 2- tai 3-mastoinen kahvelipurjealus, jonka leveä pohja tekee sen hitaaksi mutta vakavaksi purjehtijaksi.

Luovaus.

Mutta purjehtiminen ei ole vain pelkkää myötätuuleen laskettamista. "Tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo". Purjeita on osattava käyttää niin, että aluksella kykenee kulkemaan myöskin laitatuulessa, jopa miltei vallan vastaisessakin. Myötätuulessa purjepinnat asetetaan luonnollisesti kohtisuoraan aluksen pituusviivaa vastaan; laitatuulessa ne taas asetteluköysien ("prässien", "kuuttien" y.m.) avulla pannaan tarpeen mukaan viistoon. Mutta vastatuulessa täytyy turvautua "luovimiseen" — s.o. silloin purjehditaan ristiin rastiin tuulta vastaan, purjeet siksi paljon viistoon asetettuina, että niiden täyttyessä toiselta puolelta keula näyttää yhtä monta astetta tuulen toiselta puolelta. Tämä on purjehtimista "vastahankaan"; ja oikean kyljen, ylihangan l. "tyyrpuurin" ollessa tuulta kohti sanotaan aluksen olevan "tyyrpuurin halsseilla", ja vasemman kyljen, alihangan l. "paapuurin" ollessa päin tuulta, "paapuurin halsseilla".

Purjehduksen apukeinot.

Purjehtimiseen ei kumminkaan riitä ainoastaan taito hoitaa purjeita. Täytyy myöskin tietää minnepäin matka käy ja missä kohdin kulloinkin ollaan, osata varoa ajamasta alusta vaarallisilla vesillä karille, määritellä kulun nopeus j.n.e. Kaikkea tätä varten on pakko opettanut purjehtijoita käyttämään hyväkseen monenmoisia kojeita, joista muinaisilla merenkyntäjillä ei ollut aavistustakaan. Tärkein niistä on ilmansuuntien osottaja eli kompassi, jonka arvellaan olevan kiinalaista alkuperää ja joka arapialaisten merenkulkijain kautta tuli länsimaissa tunnetuksi v. 1300 tienoilla. Alkuaan kompassi uiskenteli irtonaisena oljenkorren sisässä vedellä täytetyn kupin pinnalla, kunnes huomattiin edullisemmaksi kiinnittää se keskusnavastaan neulan kärkeen ja piirtää alla olevaan pyöreään valkoiseen pintaan taulu 32 eri ilmansuunnasta, n.s. kompassiruusu. Nykyään se on laivoissa sovitettu aina vaakasuorassa pysyvään asentoon tukevan messinkikylkisen ja lasikantisen laatikon sisään.

Ilmansuuntia tutkivat ja paikanmääräyksiä toimittivat vanhat kansat yksinomaan taivaan tähtien asentoa tarkastamalla. Tarpeen tämä taito on nykyisillekin purjehtijoille, mutta matkojen kautta lisäytynyt merien tunteminen ja suuretieteellisten havaintojen teko ovat opettaneet piirtämään tarkkoja merikarttoja sekä valmistamaan erilaisia tähtitieteellisiä koneita. Jälkimmäisistä ovat tärkeimmät tarkkakäyntiset kellolaitteet, kronometrit, ja sekstantti, joiden avulla jonkin paikan maantieteellinen pituus- ja leveysaste (longitudi ja latitudi) lasketaan taivaankappalten kulloinkin huomatusta korkeusasemasta.

Kulun nopeus määrätään lokin avulla. Vanhanaikaisessa muodossaan se on päältä pyöreä, pohjasta tasapintainen puukapula tai samanmuotoinen kangaspussi, joka on kahdella rihmalla kiinnitetty lokinuoraan siten että uiskentelee sekä vaaka- että pystysuorassa asennossa. Lokinuorassa on lukuisia solmuja ja niihin kiinnitettyjä kangas- tai nahkapalasia, joiden välimatka toisistaan on yhtä suuri osa engl. meripenikulmasta (1,852 km) kuin sovittu aikamäärä, 14 (tai 28) sekuntia on tunnista. Laivan kulkiessa lapetaan lokinuoraa sen perään, ja laskemalla, montako solmuväliä tuona määräaikana ennättää mennä, saadaan suoraan kulun nopeus meripeninkulmissa. Siksipä ilmaistaankin laivan nopeus "solmuväleissä". — Suuremmissa aluksissa, varsinkin höyrylaivoissa, käytetään n.s. patenttilokia, jossa siipiratas on koneiston pääosana. Itsetoimivan rekisteröimislaitteen avulla se laskee kulun nopeuden.

Vaarallisilla vesillä tutkitaan veden syvyyttä ja pohjan laatua "luotaamalla", s.o. herkeämättä laskemalla ja nostamalla luotiliinaa, nuoraan kiinnitettyä lyijypainoa, jonka alasyrjässä on pieni talittu syvennys pohjanäytteiden kiinnitarttumista varten. Luotia, "sinistä kyyhkyä", käyttelevä merimies huutaa tuontuostakin purjehdusta johtavalle esimiehelle mittauksen tulokset, jotta tämä voi antaa peränpitäjälle ja purjeidenhoitajille tarpeelliset määräykset.

Muista merenkulun apukeinoista tunnetaan sen pitemmittä selittelyittäkin majakat ja luotsit, merenkulkutaulukot ja purjehdusohjeet y.m.s. Rannikkovesillä kulkiessa täytyy erityisesti ottaa huomioon vuorovesivaihtelut eli kuun vetovoiman säännöllisesti joka vuorokauden mittaan aiheuttamat luode- ja vuoksivirrat, jotka esiytyvät eri voimakkaina eri merissä.

Työnjako

nimenomaan purjealuksissa on kaikilla maailman merillä samallainen. Laivan lähtiessä matkalle jaetaan sen miehistö kahteen vartiovuoroon, joita esimiestensä mukaan sanotaan "kapteenin vahdiksi" ja "perämiehen vahdiksi" eli myöskin asettumisensa mukaan jakotilaisuudessa "tyyrpuurin vahdiksi" ja "paapuurin vahdiksi". Jos laivassa on toinenkin perämies, hoitaa tämä kapteenin vartiovuoroa. Kumpainenkin vahti on toimessaan vuoron perään vuorokauden umpeensa, niin että päivillä neljän tunnin työskentelyä seuraa yhtä pitkä lepoaika. Vuorokauden ikävin vartiovuoro on "koiravahti", joka kestää klo 12-4 yöllä. "Tyyrpuurin vahti" esim. alkaa klo 8 a.p.; klo 9 ilmottaa peränpitäjä (jona toimii kuka kulloinkin asianomaisesta vahdista) korkealla äänellä: "2 tuntia" [Englantilainen sanontatapa puolituntisesta jota merillä yleisesti käytetään, on: "2 bells" (2 kelloa); skandinavinen (ja saksalainen), jota myös suomalaisissa laivoissa käytetään, "2 glas" (2 lasia), ollen arvatenkin jäännös niiltä ajoilta, jolloin hietakello (tuntilasi) ilmoitti ajankulun.], klo 10 "4 tuntia" j.n.e. Klo 12 päivällä, kun ilmotetaan "8 tuntia", siirtyy "paapuurin vahti" toimeen ja sama aikailmotus alkaa jälleen. Kummankin vahdin on hoidettava purjeet ja suoritettava yleensä kaikki työt, joita matkanteko vaatii. Ainoastaan laivan kokki ja kyökkimestari, "stuertti", ovat siitä vapautetut. Mutta kun puhkee ankara myrsky tai muuten tarvitaan kaikki voimat eli "kädet", niinkuin merellä sanotaan, herätetään lepoaankin nauttiva vahti työhön, ja saavatpa silloin kokkikin ja stuertti kohota "kapyysista" kannelle.

Päällystön muodostavat kapteeni ja perämiehet, joista ensimmäisen tehtävänä on pitää "lokikirjaa", s.o. purjehduspäiväkirjaa, johon päivittäin puolipäivän aikaan merkitään lyhyesti edellisen vuorokauden aikana kuljettu nopeus, tuuli- ja sääsuhteet y.m. havainnot. Alipäällystönä ovat pursimies eli "puosu", joka pillillään kutsun miehistön asianmukaisiin toimiin päällystön antamien ohjeiden mukaan sekä pitää huolta purjeiden ja ylipäänsä taklauksen kunnossapysymisestä, sekä kirvesmies, joka korjaa laivan rungossa, mastossa ja raaoissa ilmautuvia vammoja.

Miehistön ja alipäällystön oleskelupaikka laivassa on etukannella, "maston etupuolella", ja lepohetkensä se viettää ja ateriansa nauttii samalla puolella sijaitsevassa "skanssissa". Päällystö oleilee takakannella, "maston takana" sekä aterioi kajuutassa, jonka perällä tahi sivuilla sijaitsevat kapteenin ja perämiesten makuuhytit ynnä mahdollisesti löytyvät matkustajahytit.

Suurissa valtameren purjelaivoissa (joita nopeampien höyrylaivojen kilpailusta huolimatta on viime aikoina ruvettu jälleen rakentamaan toinen toistaan suurempia, usean tuhannen tonnin vetoisia ja [Laivan kantavuus eli "deplasementti" on sen tieltään työntämän vesimääränpaino. Tonnilla kantavuuden yksikkönä tarkotetaan engl. rekisteritonnia, joka ilmaisee tilavuutta ja sisältää 100 engl. kuutiojalkaa eli 2,83 kuutiometriä.] 4- 5- jopa aina 7-mastoisia jättiläisparkkeja, niiden matkat kun tulevat rahdinkuljetuksessa maksamaan melkoista vähemmän kuin kivihiiliä kuluttavain höyrylaivojen) on työnjako jokseenkin sama, vaikka niissä on tietysti sekä miehistöä että päällystöä, "upseereja", paljon lukuisammin. Höyryaluksissa sekä sotalaivoissa on jossain määrin poikkeava järjestely, niissä kun purjeidenkäyttelyn sijasta tulee kysymykseen höyrykoneiden hoito ja monenmoiset muut toimet.

Laivaveistämöt ja telakat.

Laivat rakennetaan laivaveistämöillä, jotka pienempien puisten Purjealusten rakentamista varten ovat yksinkertaisia mutkattomia laitoksia, mutta rauta- ja teräslaivoja varten hyvinkin moniosaisia työpajayhtymiä karkea- ja hienotakomoineen, konepajoineen, puusepän- ja maalarinverstaineen j.n.e. Korjaus tapahtuu telakoilla, jotka ovat joko maanrajassa sijaitsevia kiintonaisia "kuivatelakoita" tahi vedessä irrallaan "uivia telakoita", jotka tornimaisena jättiläislauttana ottavat ja sulkevat korjattavan aluksen sisäänsä. Korjaus on jäätyvillä vesillä aina tarpeen, keväisin telakalla pidetyn talvenvieton jälkeen ynnä muutenkin tavantakaa höyrykattiloiden puhdistuksen vuoksi sekä suurilla merillä "pohja-raapinnan" takia. Laivojen pohjiin ja kylkiin asettuu nim. lukemattomia kovakuoriaisia, merinilviäisiä, "hanhenkauloja" y.m., jotka paksuna, rosoisena kerroksena peittävät rauta- ja teräslevyt ynnä puulaivojen vaskisen suojuskatteen ja sen kautta hidastuttavat pahasti aluksen kulkua.

MERIMIEHET JA MERIELÄMÄ.

"Merikarhut".

Meri peittää noin kolme neljännestä maapallomme pinnasta, ja siksipä käykin valtavasti suurempi osa kansakuntien-välisestä liikenteestä ja tavaranvaihdosta vesiteitse. Melkoinen prosentti ihmiskunnasta viettää kalastajina kaiken ikänsä tahi merenkulkijoina parhaat vuotensa merillä. Merimiehen erottaa jo ulkonäöstä helposti hänen suuresti halveksimastaan "maamoukasta". Vakava mutta huojuva käynti, johon ruumis tottuu itsestään keinuvalla laivankannella; ruskeaksi ahavoittunut iho; terävä, kauvas näkevä katse; tarmokas ryhti ja enimmäkseen rotevat ruumiinvoimat ovat tunnusmerkkejä karaistuneelle, kaikki luonnon ja elämän myrskyt kokeneelle meren-kansalaiselle. Herkeämätön, vuorokauden umpeensa tapahtuva työnteko, tarkka säntillisyys ja itsestänsä mieleen juurtunut velvollisuudentunto antavat hänelle monessa suhteessa vankempata siveellistä ryhtiä ja luonteenarvokkaisuutta yhä höllempään kurittomuuteen tottuneen maatyöläisen rinnalla. Kova laivakuri, jota laivapojalle eli "jungmanille" vielä jolloinkin opetetaan patukan eli "yhdeksänhäntäisen kissan" avulla, ei täysin oppineelle matruusille enää sisällä mitään ulkokohtaista, orjuuttavaa pakkoa, vaan vereensyöpynyttä tietoisuutta siitä, että kaikki tehtävät on tehtävä kunnollisesti ja ajallaan, ja että vain niistä huolehtiva mies todella pystyy toimeensa.

Ajanvietteitä merellä.

Niin raskasta ja yksitoikkoista kuin merielämä varsinkin purjealuksilla yleensä on, tarjoo rajattomissa vaihteluissa muunteleva luonto yllä ja ympärillä sekä toveripiiri kannella ja skanssissa terveellistä vaihtelua ja huvinpitoa. "Ukon", joksi kapteenia eli laivuria "poikain" eli miehistön kesken säännöllisesti sanotaan, ei aina tarvitse olla mikään äreä ja hirmuvaltainen merikarhu; ja jokaisella laivalla on tavallisesti mukana paljon kokeneita merimiesvanhuksia, jotka osaavat kertoa mieltäkiinnittäviä juttuja eri maanäärien ihmeistä, pannen mielellään sekaan liioittelevaa "merimieslatinaansa", sekä hilpeitä veikkoja, jotka pitävät huolta siitä, ettei laivalta iloa puutu. Vuoden merkkipäiviä, juhannusta, joulua ja uuttavuotta ynnä kansallisia merkkipäiviä vietetään mielellään harmajasta arkipäiväisyydestä poikkeavalla tavalla. Ruokajärjestys tarjoaa sananlaskuksi käyneen "eltautuneen läskin ja kivikovien herneiden" asemasta kaikellaisia tuoreita herkkuja, mitä kokin vain on mahdollista hankkia; ja palan paineeksi keksitään kaikellaisia kujeita ja leikkejä. Varsinkin "linjan yli" kuljettaessa, sivuutettaessa päiväntasaajapiiri, esiytyy vedenkuningas, ukko Ahti itse kirjavan seurueensa kanssa, pitäen korean puheen ja kastaen ensikertaisia mukanaolijoita suuressa vesisammiossa, josta leikistä kyllä lahjuksilla voi selviytyä.

Maakamaralla.

Kun satamaan tultua tervetullut "maalupa" katkaisee usein kuukausmäärien yksitoikkoisen merielämän, näkee järeän merikarhun maissa hilpeänä ja vallattomana kuin huiman lapsen. Kotiin tultua hän kiiruhtaa riemumielin viemään ansionsa ja runsaat tuomiset — vieraiden maiden kirjavia markkinatuotteita, hedelmiä ja ihme-esineitä — kauvan ikävöityjen ja häntä ikävöineiden omaisten pariin. Vieraassa satamassa hänen askeleensa taasen valitettavasti liian usein johtavat kapakkoihin ja muihin ilopaikkoihin, joissa kylmäveriset ja kavalat veijarit, sekä mies- että naispuoliset hyeenat, viekoittelevat häneltä kovalla työllä ansaitun niukan palkan. Monesti saa hän kiittää onneansa, että selviää yöllisestä hurjastelustaan oman aluksen tutulla kannella, vaikkakin pää raskaana ja taskut kevyinä, eikä ole maissa ollessaan joutunut "runnarien" käsiin, jotka, hänet ensin huumattuaan, toimittavat hänet nykyajan "orjalaivoihin" tylyn komennon alaiseksi ja pidättävät omaksi hyväkseen hänen alkupalkkansa.

Merimieslähetyksellä rattoisine kirkkoineen ja lukusaleineen, yömajoineen ja rahantalletuspaikkoineen on ylen tähdellinen tehtävä kilpaillessaan merimiesten ruumiista ja sieluista sellaisten turmionpesien kanssa. Suomen Merimieslähetys, jolla on asemapaikkoja monin paikoin Europan ja Yhdysvaltain suurissa satamakaupungeissa, harjottaa siunauksellista työtä meidän merimiestemme keskuudessa, joita, paitsi omissa verrattain harvalukuisissa laivoissamme, purjehtii paljon skandinavisissa, englantilaisissa ja amerikalaisissa aluksissa; ja se lähettää myöskin vuosittain melkoiset määrät heidän palkkasäästöjään omaisille kotimaahan sekä välittää kirjeenvaihtoa ja olopaikkojen tiedustelua.

II LUKU

Vanhan ajan purjehtijat.

Välimeri. — Egyptiläiset. — Foinikialaiset; Herodotoksen kertomus matkasta Afrikan ympäri. — Kreikkalaiset; Salamiin taistelu. — Roomalaiset; Tacituksen tiedot Fennoista. — Kartagolaiset; Hannon purjehdus Luoteis-Afrikan ympäri.

Välimeri.

Vaikka kiinalaiset väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla niinkuin monessa muussa sivistystyössä, eivät heidän aikakirjainsa antamat tiedot tässä suhteessa ole varsin luotettavia. Meille säilyneiden kirjallisten ja taiteellisten muistomerkkien perusteella voinee Välimerta pitää merenkulun kehtona. Tuo ihana vesiallas, jolla ei tunneta vuoroveden vaihteluita; — sininen meri ennen kaikkia muita meriä; vanhain juutalaisten "Suuri meri", kreikkalaisten "Meri" ja roomalaisten "Meidän meri", ympärillään ryhmyiset vuorirannat oranssipuu-, myrttipensas- ja pinjalehtoineen, yllänsä iäti se’es taivas ja allaan maanalaisen tulen möyryävä ahjo; — se meri on itse asiassa kaiken inhimillisen edistyksen varsinainen äiti. "Sen rannoilla ja vesillä ihminen saa alati uusia voimia keskellä maapallon vahvistavinta ympäristöä" (Michelet). Sen partailla kaikki vanhan ajan kulttuurikansat asuivat; sen syvälle halkovia lahdelmia ja pitkälle pistäviä niemimaita nämä saavat kiittää korkealle kohonneesta sivistyksestään ja me jälkeentulevaiset nykyisestä elämänmuodostamme.

Egyptiläiset.

Vanhimman tunnetun sivistyskansan, egyptiläisten, merenkulusta ei ole säilynyt paljon muistomerkkejä. Tiedämme heidän olleenkin arkoja merellä liikkumaan; sen sijaan näyttävät vanhat kuvat heidän ahkerasti kulkeneen maansa valtavaa vesiemoa Niiliä ylös ja alas jokseenkin samantapaisilla aluksilla, kuin mitä vielä nykyäänkin näkee mainitulla virralla. Niitä kuljetettiin joko purjeella tahi soutamalla; airoja oli 15 paria, ja liikutettiin niitä miltei kohtisuorasi vedessä. Sotalaivojen mastossa oli kori, josta yksi tai useampi linkooja nakkeli kiviä. Jättiläisrakennuksiinsa he kuljettivat kiviä Nubian kivilouhoksista isoilla purje- ja soutualuksilla. Myöskin keinotekoisia vesiteitä rakennettiin. Vuoden 600 tienoilla e.Kr. rupesi farao Nekho kaivattamaan Niilistä Arabian lahteen kanavaa, mutta työ jäi silloin kesken. Vasta Dareioksen aikana saatiin valmiiksi kanava, jota voitiin kulkea vasten virtaa neljässä päivässä päästä päähän ja joka oli niin leveä, että neljä 3-soutuista laivaa voi siinä rinnakkain purjehtia. Sitä käytettiin yleisenä kauppatienä keisari Antoninus Piuksen päiviin saakka; sitten se vähitellen hiekottui umpeen, kunnes eräs Egyptin muhamettilainen kaliifi 8 vuosisadan e.Kr. keskivaiheilla antoi sotatieteellisistä syistä täyttää sen ainaiseksi. Sotaretkellään Egyptiin keksi Napoleon Bonaparte vielä sen jätteitä Suezin aavikossa.

Foinikialaiset.

Vanhan maailman varsinainen purjehtijakansa olivat foinikialaiset. Heidän pienoinen maansa, kapea rantakaistale Välimeren pohjukan ja Palestinan välillä, oli karu, hiekkainen ja kallioinen eikä antanut riittävää elatusta asujilleen. Mutta sen sijaan opetti rantoja huuhteleva meri tuon tummaverisen, romantillisen ja itsepäisen rodun uljaiksi merenkulkijoiksi. Raamatussa kerrotaan, kuinka heidän kuninkaansa Hiramin merimiehet kuljettivat Salomon laivoja kaukaiseen Ofiriin noutamaan kultaa, ja kuinka jälkimmäisellä oli "Tarsis-haaksi merellä Hiramin haahden kanssa, jotka kerran joka kolmantena vuotena tulivat ja toivat kultaa, hopeaa, elefantinhampaita, apinoita ja riikinkukkoja".

Mutta jo kauvan ennen Salomon aikoja olivat foinikialaiset perustaneet merivaltansa. Ensimmäiset matkalla he tekivät vastapäätä olevaan Kuparisaareen eli Kyprokseen, noutaen sen kaivoksista siihen aikaan kaikkein tärkeintä metallia, vaskea, josta tinalla sekotettuna valmistettiin pronssiaseita ja -työkaluja. Aikaa myöten he ulottivat meriretkensä ylt’ympäri Välimerta, välittäen kauppaa sen rantamilla asuvien kansojen kanssa ja harjottaen ohella myöskin merirosvousta ja orjaksiryöstämistä; kreikkalaiset tytöt olivat silloin hyvässä hinnassa Persian suurkuninkaan hovissa.

Täten heistä yleni mahtava kauppakansa, ja heidän pääkaupunkinsa — varhemmin Sidon ja sitten Tyros — oli silloisen maailmankaupan varsinaisena keskuksena. Kauppansa ja meriliikkeensä tueksi he perustivat sopiviin paikkoihin Välimeren rannoille kauppa-asemia, joista kuuluisimmiksi kohosivat Kartago Pohjois-Afrikassa ja Gadir (nyk. Cadiz) Espanjassa. Ja kun Välimeri alkoi käydä ahtaaksi, ulottivat he matkansa "Herkuleen patsaiden" (Gibraltarin salmen) läpi Atlantin merellekin. Siten tuli tämäkin valtaisa vesilakeus, maailman meristä kaikkein tärkein, itäisine rantamaineen tunnetuksi vanhan ajan kansoille. He purjehtivat Tinasaarille, Britanniaan, noutamaan sen muinaista päätuotetta, tinaa, jota pronssin valmistamiseen tarvittiin, niinkuin aikaisemmin Kyproksesta vaskea ja Espanjasta hopeaa; ja arvellaanpa heidän käyneen etäisellä Itämerelläkin hakemassa sen rannoilta tavattavaa meripihkaa, jota koristuksissa silloin käytettiin jalokivien arvoisena.

Purjehdus Afrikan ympäri.

Kreikkalainen matkustaja ja historioitsija Herodotos, joka oli saanut tietonsa Egyptin papeilta, kertoo heidän suorittaneen suurtyön, joka (jos se on tosi) uudistui vasta yli 2,000 vuoden perästä: nim. purjehduksen Afrikan ympäri. Hän sanoo aivan oikein, että Afrika (eli Libya, niinkuin tuota maanosaa silloin nimitettiin) on huomattu olevan joka taholta meren ympäröimä, paitsi siltä osalta, jolla se koskee Aasiaan. Hän jatkaa: "Nekho, Egyptin kuningas, oli ensimmäinen, joka todisti tämän. Lopetettuaan kanavan kaivattamisen Niilistä Arapian lahteen lähetti hän eräitä foinikialaisia matkaan laivoilla, käskien heidän purjehtimaan takaisin Herkuleen patsaiden läpi Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sitten palaamaan Egyptiin. Foinikialaiset siis purjehtivat Punaisesta merestä lähtien etelään päin. Kun syksy tuli, nousivat he maihin ja kylvivät itselleen peltoa aina siihen osaan Libyata, johon kulloinkin sattuivat tulemaan, ja odottivat satoa; sitten, leikattuaan viljan, lähtivät he uudelleen merelle. Täten kului kaksi vuotta; ja kolmantena vuonna he, kuljettuaan Herkuleen patsaiden läpi, palasivat takaisin Egyptiin ja kertoivat — joka minusta ei tunnu uskottavalta, vaan ehkä kyllä toisista — että heillä oli purjehtiessaan Libyan ympäri aurinko oikealla puolellaan."

Foinikialaiset alukset olivat ensin vain pieniä avonaisia pursia, joihin sittemmin tuli puolikansi keulaan ja perään ja kansille taistelutorneja aseellisia miehiä varten. Ne olivat rakennetut karkeasti veistetyistä setripalkeista ja tilkityt maapihkalla. Ihmeteltävä on noiden vanhojen merenkulkijain uljuus, jotka moisilla haperilla haaksilla uskalsivat lähteä aaltojen ja tuulien valtaan, tuntematta ainoankaan myöhempien aikojen apukojeen käyttöä, ainoastaan taivaan kiiluvat tähdet oppainaan. Eteenpäinkulku näinä varhaisina aikoina nojautui pääasiallisesti soutamiseen; tuulen ollessa suotuisa saatettiin kuitenkin käyttää yhtä isoa nelikulmaista purjetta, joka vanhoista kuvista päättäen oli reivattu samalla tapaa kuin nykyäänkin. Soutajia oli aluksi vain kymmenen tai kaksitoista, mutta myöhemmin alusten suuretessa käytettiin viittäkymmentä, jopa useampaakin airoa, jotka olivat sijoitetut kahteen riviin, niinkuin 13 vuosisadalla e.Kr. käytäntöön tulleissa 2-soutuisissa (bireemeissä). Soutajina ahersi orjia ja sotavankeja, jotka olivat kahlitut kiinni airoihinsa ja istuimiinsa; korkealla kaikkien näkyvissä istuva "soutumestari" löi vasaralla tahtia edessään olevaan metallipöytään, ja nahkaruoskilla varustetut päällysmiehet pitivät huolen siitä, että soutajaparat "kaikella ahkeruudella" täyttivät tehtävänsä. Tämä kulkutapa pysyi sitten voimassa halki aikojen aina 17-sataluvun lopulle asti, alkuperäisessä julmuudessaan pakkotyönä pahimmiile rikoksellisille ja väkinäisenä vapaaehtoisuutena tykkiveneiden (kaleerien) miehistöille.

Kreikkalaiset.

Foinikialaisilta arvatenkin oppi purjehdustaidon vanhan ajan etevin sivistyskansa, kreikkalaiset. Jo Komeroon runoissa kuvataan vaikuttavalla tavalla merkillisiä merimatkoja, outojen merten ja salaperäisten rantamien haaveellisia hirmuja, sellaisina kuin näkemänsä ja kokemansa ihmeet mahtoivat näyttäytyä alotteleville merenkulkijoille noilla "miesten syöjillä sijoilla". Sellaisia matkoja olivat tarunomainen Argonauttain retki Mustaa merta, Asovan merta ja Tanais (Don)-virtaa pitkin kaukaiseen Kolkkiiseen jossakin Uralin perillä noutamaan silloista Sampoa, kultaista oinaantaljaa, sekä Odysseuksen vaiherikas paluumatka tuhotusta Troijasta kotisaareensa Ithakaan; ja ne antavat meidän aavistaa, että helleenit jo satuperäisinä aikoina harrastivat laajaa merenkulkua.

Eikähän se ihmettä ollutkaan. Jos mikään maa, niin soveltui juuri heidän asumansa alue tämän elinkeinon harjottamiseen. Syvälle Välimereen pistävä niemimaa satoine poukamineen ja kärkineen, joista suurin, Peloponnesos, on vain kapean Korinthon kannaksen liittämä mantereeseen, ja Arkipelagi lukemattomine salmineen ja saarineen tarjosivat ja suorastaan pakottivatkin valitsemaan kostean elementin kauppatieksi ja yhdysliikenteen välittäjäksi.

Ensinnä olivat kreikkalaistenkin alukset sangen pieniä, kuten vieressä näkyvästä kuvasta käy ilmi. Se ei ole juuri suurempi nykyisen merialuksen pelastusvenettä. Neliskulmainen purje on laina foinikialaisilta, ja kuuden airoparin avuksi meloo perämieskin minkä ennättää ohjauslaitteillaan. Neljä miestä ja poika hoitavat purjeita, ja soturit lymyilevät soutajien rinnalla laidoille ripustettujen kilpien suojassa. Näin pienillä pursilla kreikkalaiset eivät halusta poikenneetkaan kauvas rantavesiltä, ja yönsä he viettivät mieluimmin kovalla maankamaralla. Merellä he liikkuivat kernaasti pienillä laivastoilla, kymmenkunta alusta yhdessä, jotta jonkun niistä tuhouduttua miehistö pääsisi pelastumaan toisiin laivoihin.

Tarvittiin rautaista pakkoa opettamaan kreikkalaisille suurempaa merenkulku-taitoa ja uskaliaisuutta. Sellainen oppimestari heille tuli persialaisten turmaa uhkaavista hyökkäyksistä. Persialaiset eivät tosin olleet itsekään mitään erinomaisia merenkulkijoita — heidän vesikulkuneuvonsa lienevät tuskin ollenkaan edistyneet heidän kukistamansa assyrialaisten ja babylonialaisten isoista savikaukaloista ja ilmalla täytetyistä nahkapatjoista, koskapahan tuollaisia "veneitä" yhä vieläkin käytetään Eufrat- ja Tigris-virroilla; mutta valloitushalussaan he käyttivät hyväkseen valtansa alle joutuneiden Vähän-Aasian kreikkalaisten ynnä foinikialaisten laivoja. Xerxeen Aasiasta Europaan johtamaa suunnatonta kansainvaellusta, jossa Herodotoksen tiedonannon mukaan ainoastaan miesväkeä oli lähes 6 miljoonaa, seurasi rantoja pitkin suhteellisesti yhtä mahtava laivasto, jossa "kolmikymmen- ja viisikymmen-airokkaitten sekä pursien ja pitkien hevos-alusten lukumäärän havaittiin yhteenlaskettuna tekevän kolmetuhatta". Niistä olivat laivaston parhaat, luvultaan 300, foinikialaisten suurkuninkaalle antama apu; hepä myöskin olivat laivaston parhaina merenkulkijoina. Julma, ratkaiseva tuho uhkasi tällöin murskata ihanan Hellaan, jonka eri heimot pienuudestaan huolimatta vielä pahimmoiksi olivat eripuraisia ja kateellisia keskenään. Huolimatta spartalaiskuninkaan Leonidaan ja hänen mieskourallisensa ikimuistettavasta sankariteosta Thermopylain solassa valtasi vihollinen pohjoiset maakunnat, levisi kuin lumivyöry Attikan yli, poltti ja hävitti Ateenaa ja uhkasi Korinthoon kannaksen yli edetä Peloponneesoonkin. Silloin, äärimmäisen hädän hetkenä, kreikkalaisten oli pakko turvautua meritaisteluun. Ateenalaisten älykäs johtaja Themistokles tulkitsi oraakelin ennustuksessa:

'— — puumuurion sun sekä lastesi suoja, ällös vartoomaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta; väistyös, selkäsi kääten, viel’ olet iskevä päinkin',

puumuurin merkitsevän juuri sotalaivastoa. Häthätää koottiin aluksia kaikilta helleeniläisiltä heimoilta ja kaupungeilta, jotka eivät vielä olleet alistuneet Persian suurkuningasta kumartamaan; olisipa saatu apua Syrakusankin jo tällöin mahtavalta merivallalta Sisiliassa, jollei joutava kiista ylipäällikkyydestä olisi tehnyt sitä aietta tyhjäksi. Tuloksettoman meritaistelun jälkeen Artemision-niemen luone (Thermopylain solan vierellä) kreikkalainen laivasto asettui kapeaan Salamiin salmeen vartoomaan vihollista (v. 480 e. Kr.).

Salamiin taistelu.

Herodotos antaa eloisan kuvan tästä vanhan ajan mainioimmasta meritaistelusta. Kreikkalaisilla oli aluksia kaikkiaan lähes 400, useimmat kolmisoutuisia, kaikki pienempiä kuin lähes kymmentä kertaa voimakkaamman vihollisen laivat, mutta senvuoksi myöskin helpommat liikutella näillä ahtailla vesillä. Vailla yhtenäisyyden tuntoa ja säikähtyneinä barbaarien hävityksistä mantereella aikoivat kreikkalaiset hajautua kukin kotiinsa, kunnes Themistokles viekkaalla juonella pakotti heidät pysymään koossa. Hän lähetti orjan vaivihkaa ilmottamaan persialaisten ylipäällikölle, että helleenit muka peloissaan miettivät pakoa, niin että tämän tuli siis kiiruhtaa lyömään heidät ratkaisevasti, jollei sallisi heidän päästä karkuun. Toisten sanansaattajain myötä hän kehotti Vähän Aasian kreikkalaisia laivoillansa joko karkaamaan taistelusta tahi ainakin hidastelemaan hyökkäyksessä. Tulos oli toivottu: kohta oli koko helleenien merivoima Xerxeen laivojen saartamana.

Tätäpä Themistokles oli odottanutkin. Rohkaistuaan oivallisilla puheilla epäröiväin mieliä hän sytytti yleisen taisteluinnon, ja aamunkoiton valjetessa laskivat helleenit kaikilla laivoillaan esiin, jolloin barbaarit kävivät kohta heidän kimppuunsa. Pelottavan ylivoiman nähdessään osa kreikkalaisista alkoi huovata rantaan päin, mutta jokunen alus laski rivistä ulos ja ajoi vihollista vastaan. Vastustajat takertuivat vaskisilla puskureillaan toisiinsa kiinni ja niiden miehistöt joutuivat käsikähmään. Sittekin säilyttivät kreikkalaiset yleensä järjestetyn rintaman, barbaarien tehdessä kaikki liikkeensä umpimähkään. Vaikkapa kreikkalaistenkin aluksia joutui vihollisen valtaan, tuhoutui enin osa tämän laivastosta. Urheimmin ja onnekkaimmin taisteli persialaisten puolella Halikarnassoon leskikuningatar Artemisia. Jouduttuaan ateenalaisten laivojen takaa-ajettavaksi, ja liittolaislaivojen tiheänä ruhkana sulkiessa pakotien, soudatti hän aluksensa täyttä vauhtia erästä per-sialaislaivaa vastaan ja upotti sen. Seurauksena oli että takaa-ajajat, pettyen luulemaan häntä ystäväksi, jättivät hänet rauhaan; toiselta puolen taistelun menoa kaukaa rannalta katseleva Xerxes ihastui huudahtamaan: "Minun mieheni ovat tulleet naisiksi ja naiseni miehiksi!" Laivojen tuhon lisäksi kärsivät niissä sotureina palvelevat persialaiset tavattoman mieshukankin, sillä he eivät osanneet uida, kun sitävastoin uimataitoisista helleeneistä hukkui vain muutamia harvoja.

Tämä loistava voitto pelasti Kreikan persialaiskuninkaan tarunomaisesta uhkayrityksestä. Viittätoista vuotta myöhemmin helleenit Eurymedonin luona saavuttamallaan uudella loistavalla merivoitolla tekivät iäksi lopun persialaisten valloitus-hankkeista, vaikka näitä foinikialaiset nytkin tehokkaasti avustivat. Julman sitkeästi tapeltiin kummallakin puolella, kunnes ylevämmän innon täyttämät kreikkalaiset pääsivät ateenalaisen Kimonin johdolla voitolle ja valloittivat yli 100 vihollislaivaa miehistöineen päivineen.

Tällöin olivat kreikkalaisten laivat jo foinikialaisten alusten veroiset. Ne olivat isoja 2- ja 3-soutuisia uivia linnoituksia, joita käyttelivät taitavat ja urheat merimiehet. Merisodassa oli tärkeintä soutaa täyttä vauhtia vihollislaivan kimppuun ja murskata sen kylki oman aluksen keulaan kiinnitetyllä vaskisella puskurilla, joka aate oli lainattu maasodasta, linnoituksia särkevästä muurinmurtimesta eli "oinaan-päästä".

Eteviksi merenkulkijoiksi opittuaan alkoivat kreikkalaisetkin käydä laveata kauppaa Välimerellä sekä perustaa siirtokuntia varsinkin Keski- ja Etelä-Italiaan ynnä Sisiliaan. Mahtavimmaksi niistä kohosi Syrakusa, jonka hallitsija Dionysios "tyranni" rohkeni v. 400 paikoilla e. Kr. lähteä sotaretkelle silloista mertenvaltiasta Kartagoa vastaan. Hän rakennutti 200 uutta laivaa ja laitatti kuntoon 110 vanhaa, varusti niiden suojaksi 140,000 kilpeä sekä vastaavan määrän miekkoja ja kypäreitä; isoja kiviä nakkelevia heittokoneita oli pystytetty aluksiin, joista monia kuljetti eteenpäin aina viisinkertainen rivi airoja.

Kreikkalaisten löytöretket.

Löytöretkeilijöinä ovat kreikkalaiset tuottaneet arvaamatonta hyötyä ihmiskunnalle, sen sijaan kuin foinikialaisten laveista merimatkoista ei ollut suuriakaan tuloksia aikalaisille ja jälkimaailmalle. Nämä näet pitivät ne visusti salassa, estääkseen siten muita kansoja kilpailemasta heidän kanssaan maailmankaupasta. Kuuluisin kreikkalaisista matkustajista oli historiankirjoituksen isä Herodotos (481—406 e. Kr.). Nuorukaisena hän lähti opiskelemaan vanhan ajan viisauden kotimaahan Egyptiin, josta käsin hän sitten alotti mainion, vuosikausia kestävän matkansa Afrikan koillisosiin, Arapiaan, Assyriaan ja Babyloniaan, Persiaan, Intiaan, Kaspian alueelle, Skytiaan (Etelä-Venäjälle) ja Trakian kautta vihdoin takaisin Kreikkaan. Tällä laajalla matkalla varteenottamansa epälukuiset havainnot silloin miltei tai tuiki tuntemattomien maiden luonnosta ynnä niissä asu vain kansain elintavoista ja historiasta hän kokosi isoksi kirjaksi, joka on meille mitä tärkein aarreaitta vanhan ajan olojen tuntemiseen, vaikka se sisältääkin totta ja satua erottamattomasti sekaisin. Toinen mainio matkustaja oli Pyteas (340 paikoilla e. Kr.), joka retkeili Britanniasta Itämerelle, jopa Atlantin pohjoisperukoille asti, missä tapasi Thule-nimisen maan (otaksuttavasti Norjan), jossa "aurinko menee levolle ja yötä kestää vain pari kolme tuntia", ja missä hän näki semmoisenkin ennenkuulumattoman kumman, että "meri kylmästä juoksettuu" (käy usvaan ja jäähän). Tuota etelämaalaisille ihmeellistä ilmiötä kuvaa hän seuraavasti:

"Niillä paikoin ei ole enää mannerta eikä merta eikä ilmaa, vaan ovat nämä kaikki sekaisin jonkinlaisena merenkeuhkon tapaisena vellinä, jossa maa, meri ja kaikki-tyyni on riippumassa ja joka on ikäänkuin koko maailman side, minkä läpi ei käy jalkaisin eikä laivalla pääseminen."

Roomalaiset

perivät sivistyksensä vuorostaan kreikkalaisilta, lähinnä näiden Italiassa sijaitsevien siirtoloiden välityksellä, jotka yksi toisensa jälkeen joutuivat heidän valtaansa; mutta maailmanvaltansa Rooma perusti itse, rautaisen tarmonsa ja kiinteästi järjestetyn yhteiskuntalaitoksensa avulla. Mutta vaikka Italia maantieteellisen asemansa takia oli yhtä hyvin, jollei paremminkin kuin helleenien maa, omiaan kasvattamaan merenkulkijoita, eivät sen pojat kuitenkaan olleet merimiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä he edes valtansa kukkuloilla ollen muodostaneet mitään suurta merivaltaa. Heidän laivansa olivat rakennetut kreikkalaisten alusten malliin, mutta miehistö niissä oli yleensä kehnompaa kuin näissä.

Rooman vaarallisin ja miltei ainoa kilpailija niinhyvin merivallasta kuin Pohjois-Afrikan ja Espanjan omistamisesta oli Kartago, jonka asukkaat taasen olivat syntyneet merillä liikkumaan. Rooman kaupankäyntiä ja merenkulkua pahasti kahlehti nöyryyttävä sopimus tämän vallan kanssa, joka kielsi sitä pitämästä sotalaivastoa ja johon sen, alemmuutensa merillä tuntien, oli ollut pakko suostua. Näin ollen he olivat aivan voimattomat hillitsemään ylimielisiä merirosvoja, jotka sieppasivat kiinni heidän kauppahaaksiaan, jopa nousivat Italian rantojakin hävittämään ja etenivät ryöstäen ja tuhoten kauvas sisämaahan.

Tätä lamaannuksen tilaa kesti aina 3. vuosisadan keskipalkoille e. Kr. Mutta tällöin roomalaisten kärsivällisyys viimein katkesi. Rikkoen pakkosopimuksen ja käyttäen mallina haaksirikkoutunutta kartagolaista laivaa he rakensivat lujan laivaston, johon kuului 120 sota-alusta. Siihen aikaan taistelivat jousimiehet ja jalkasoturit laivankannella kilpien ja lautasuojusten turvin, ja väkeväjänteiset heittokoneet (katapultit ja ballisterit) nakkelivat isoja kiviä vihollislaivoihin; mutta menestys riippui pääasiallisesti alusten taitavasta ja joutuisasta ohjauksesta, kun vaski- tai rautapuskurilla pyrittiin lävistämään vastustajan kylki. Siinä suhteessa tunsivat roomalaiset vanhan alemmuutensa kartagolaisten rinnalla; ja sitäpaitsi vaati soutaminen ja purjeidenhoito niin paljon voimia ja tilaa, että sotureita mahtui aluksiin vain perin vähäinen määrä. Niinpä 3-soutuisen laivan (trireemin) 200 miehestä työskenteli 120 soutajina,70 purjeidenhoitajina ja muina apumiehinä, mutta sotureita oli ainoastaan 10.

Silloin sai konsuli Duilius onnellisen aatteen. Hän vähensi miehistön lukumäärää, jotta laivat tulivat kevytkulkuisemmiksi, ja teetti laudoista ryntäyssiltoja, jotka vihollisalusten lähelle tultua voitiin kiinnittää niiden reunalle ja muuttaa kamppailu siten tavalliseksi maataisteluksi jossa roomalaisilla ei ollut vertoja. Täten varustettuna lähti Rooman laivasto tapaamaan vihollista ja voitti sen perinpohjaisesti Mylaen luona v. 260 e. Kr. Opittuaan täten merisodassakin mestareiksi käyttivät roomalaiset jatkuvasti laivastoa apunaan maailmanvalloitushankkeissaan. Aktiumin meritaistelussa v. 31 e.Kr., jossa Augustus voitti Markus Antoniuksen yhdistetyn roomalais-egyptiläisen laivaston, voittivat edellisen 1- ja 3-soutuiset alukset jälkimmäisen korkealaitaiset, mutta hankalasti liikuteltavat 4- ja 5-soutuiset laivat. Vähitellen monisoutuiset laivat joutuivat pois käytännöstä, niin että Välimerellä käytettiin vain yhdellä soutajarivillä kuljetettavia aluksia.

Kauppaliikettä meriteitse hajottamaan olivat roomalaiset sen sijaan yleensä liian ylpeitä ja velttoja. Se pysyi edelleen etupäässä kreikkalaisten ja Välimeren pohjukan (Levantin) rannikkolaisten toimena, jotka kaikkialta tuon suunnattoman valtakunnan alusmaista kuljettivat rikkauksia ja elatusvaroja seitsemän kukkulan kaupungin turmeltuneelle, nautinnonhaluiselle väestölle.

Itsestään on selvää, että Rooman vallan vähitellen käsittäessä koko silloin tunnetun maailman, ja sen omien ynnä vallanalaisten maiden laivojen kyntäessä kaikkia Europan sisä- ja ympärysmeriä, tiedot eri maista ja kansoista kasvoivat suunnattomasti. Suuret sotapäälliköt kuten esim. Caesar kuvailivat hauskalla tavalla Galliaa ja Germaniaa; kreikkalaissyntyiset Strabon ja Ptolemaios ynnä roomalainen Plinius vanhempi perustivat maan- ja luonnontutkimuksen; ja Herodotoksen tavoin kokosi historioitsija Tacituskin (54—117 j.Kr.) entisten ja myöhempäin matkustajain havaintoja maan- ja kansatieteen alalla.

Tacituksen tiedot Fennoista.

Suomalaista lukijaa huvittanee kuulla Tacituksen kuvausta Fenni- l. Fennoi-kansasta, joka eleli kehittymättömässä luonnontilassa Weiksel-joen alijuoksun varsilla. Nähtävästi hän (samaten kuin näistä puhuva Ptolemaios) tarkottaa sillä joko suomalaisia tahi jotakin suomensukuista kansaa, kuvauksesta päättäen kernaimmin lappalaisia.

"Fenneillä vallitsee outo raakuus, siivoton köyhyys: ei ole aseita, ei hevosia, ei kotoa; ruokana ruoho, vaatteina eläintentaljat, makuusijoina maa. Heidän ainoana turvanaan ovat nuolet, joita he raudan puutteessa luilla kärjistävät. Ja sama metsänkäynti on niinhyvin miesten kuin vaimojenkin elatuskeinona, sillä jälkimmäiset seuraavat mukana pyydystämässä ja ottamassa osansa saaliista. Eikä pikkulapsilla ole muuta turvapaikkaa pedoilta ja rajuilmoilta, kuin että heidät peitetään johonkin puunoksista kyhättyyn suojukseen. Siihen nuorukaiset palaavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta tuopa onkin heistä onnellisempaa kuin viljellä vaivalla maata, rakentaa huoneita ja käydä kauppaa tavaroilla toivon ja pelon alaisina. Turvassa ihmisiltä, turvassa jumaliltakin ovat he käsittäneet kaikkein vaikeimmasti saavutettavan tilan: ettei heillä ole edes mieliteonkaan tarvetta."

Kartago.

Edellisessä on jo monesti tullut mainituksi mahtavan Kartagon nimi. Kuten kerrottu oli se alkuaan foinikialaisten merenkulkijain perustama kauppa-asema; mutta sen väestö sulautui vähitellen yhteen ympärillä olevain alkuasujamien, numidialaisten y. m., kanssa, joten syntyi "punilaisten" merkillinen, synkkä ja kiihkeäverinen sekarotu, joka kohotti huippuunsa erämaasta tuodun Astarten- ja Moolokin-palveluksen irstaille menoineen ja julmine ihmisuhrineen. Nopeasti kohosi Tunisin lahden pohjukassa sijaitsevan kaupungin kauppa ja varallisuus. Sen haahdet kuljettivat kaikkialta Välimeren maista ja Atlantin rannikoilta luonnontuotteita ja orjia, ja viimemainittujen työllä muutettiin Pohjois-Afrikan karut hiekkarannat kukoistaviksi vainioiksi ja hedelmätarhoiksi. Yhtä rinnan virisi teollisuus, varsinkin metallitakeet ja itämailta opittu silkkikankaiden valmistus. Merenkulkuun ja tavarainvaihtoon rikkautensa perustava kauppaylimystö piti kotikaupungissa ja monilukuisissa siirtomaissa säälimätöntä hirmuvaltaa, mutta turmeltui nopeasti. Kartagolaisten taisteluista merivallasta Italian kreikkalaisten kaupunkien ynnä Rooman kanssa on etempänä puhuttu. Sen sijaan kerromme eräästä heidän suorittamastaan suurtyöstä maantieteellisen löytöpurjehduksen alalla, Hannon matkasta Luoteis-Afrikan ympäri, josta on olemassa laajempi ja uskottavampi kertomus kuin heidän foinikialaisten maanmiestensä aikaisemmin toimittamasta purjehduksesta koko tämän maanosan ympäri, josta Herodotos niukkasanaisesti kertoo.

Hannon matka.

Viidennellä vuosisadalla e. Kr. päätti Kartagon hallitus, kaupungin väkiluvun ylen nopean kasvamisen takia, siirtää liikaväestöä ennenviljelemättömiin seutuihin ja uusien siirtoloiden perustamisella lisätä kotikaupungin mahtia. He lähettivät sen vuoksi merisuffeeti Hannon 60 sotalaivalla kuljettamaan 30,000 puolirotuista siirtolaista Herkuleen patsaiden takaiselle rannikolle.

Mainitun salmen sivuutettuaan nousi Hanno maihin useaan kohtaan nykyisen Marokon ja sen takaisen suuren aavikon rannoille ja sijoitti niihin elävää lastiaan. Tällöin eksyi hän kerran niin kauvaksi valtameren ulapoille, että joutui erään Cerneksi nimittämänsä saaren rantaan, jonka etäisyyden Herkuleen patsaista hän laski yhtä suureksi kuin Kartagon etäisyyden samasta salmesta (nykyisin se otaksutaan Arguin- eli Agadir-saareksi Kanarian saaristossa). Sinne hän laski loput siirtolaisista; mutta sen sijaan että olisi palannut kotia, lähti hän jatkamaan matkaa vieläkin etelämmäksi tutkiakseen ennentuntemattomia seutuja. Tätä varten oli hän ottanut tulkkejakin mukaansa.

Hän sivuutti suuren Cretes (Senegal)-virran suun, jossa kuten nytkin vilisi krokotiileja ja virtahepoja. Hanno huomauttaa, etteivät hänen rannoilla näkemänsä villit enää olleetkaan Saharan raakalaisvaltioiden ruskea-ihoisia asukkaita, vaan Sudanin pikimustia neekereitä. Nämä kantoivat hartioillaan ja lanteillaan petoeläinten nahkoja, eikä heidän kielestään saaneet enää tulkitkaan selvää. He ajoivat kiviä viskomalla maihin nousseet matkustajat takaisin laivoihin. Eteenpäin kuljettaessa sivuutettiin hyvänhajuisia metsiköitä, nähtiin (kuten nykyäänkin) alkuasukkaiden polttavan kuivettunutta ruohoa mäkirinteillä halmeeksi ja kuultiin öisin kylistä pillien ja rämistimien ääntä, rumpujen rätinää ja sekavia huutoja, jolla tapaa neekerit nykyisinkin huvittelevat. Yhä kauvemmaksi etelään ja länteen uskalsivat purjehtijat, kunnes eräänä yönä tulivat seutuun, joka näytti olevan ilmitulessa ja jonka keskeltä liekit "ulottuivat tähtiin saakka." Päivän valjetessa tuo ilmiö huomattiin korkeaksi vuoreksi. Nyt tiedämme, että Länsi-Afrikan rannikolla on todella olemassa tulivuori ja yksi ainoa sellainen; se on Kamerun-vuori 4 leveysasteella päiväntasaajasta pohjoiseen.

Jo alkoi matka tuntua hirvittävältä. Siitä huolimatta jatkettiin vielä matkaa ja tultiin "Etelän sarveksi" nimitettyyn lahteen, jossa oli saari ja sen keskellä järvi. Sielläpä asui kummaa joukkoa: karvaisia, villejä olentoja, niistä enimmät naisia. "Vaikka me ajoimme takaa miehiä", kertoo Hannon lokikirja, "emme saaneet niistä yhtään kiinni. Ne pakenivat kaikki edestämme, hypellen jyrkänteiden yli ja nakellen meitä kivillä. Me vangitsimme naisista kolme, mutta ne tappelivat kynsin hampain vastaan, niin ettei meidän onnistunut taivuttaa niitä mukaamme. Sen vuoksi tapoimme ja nylimme ne ja otimme niiden nahat Kartagoon." Tuota villiä kansaa nimittivät tulkit "gorilloiksi" — sana, joka tuli jälleen kuuluviin vasta kahden vuosituhannen perästä, kun noille viime vuosisadan keskivaiheilla uudestaan keksityille päiväntasaaja-Afrikan puoliapinoille annettiin Hannon niistä käyttämä nimitys. Tällä kohtaa uskalias amiraali käännätti laivansa äkisti kotia päin; sillä — kuten hänen kertomuksensa yksinkertaisesti loppuu — "täällä loppuivat ruokavaramme".

Kartagon arvatenkin runsaasta kirjallisuudesta on tämä kertomus ainoa näyte, joka on säilynyt meille kokonaisena, vaikkakin ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Alkuperäisen oli Hanno piirrättänyt vaskitauluihin ja ripustanut ne kiitosuhriksi onnellisesta paluustaan Baal-Moolokin temppeliin, josta sitten joku kreikkalainen matkustaja sen jäljensi ja käänsi aikalaisiaan varten. Kartagon loiston ja suuruuden kävi kuten yleensä kaikkien muidenkin itämaisten suurvaltojen. Niiden voiman herpaisi pian rotuluonteeseen kuuluva julmuus ja eläimellinen nautinnonhimo; vallassaolijat eivät enää kyenneet itse käymään sotiaan, vaan käyttivät raakalaisheimoja palkkasotureina. Mikään niistä ei ole kyennyt luomaan sellaista valoisaa maailmankuvaa kuin vanhat kreikkalaiset, eikä lujittamaan valtaansa ja mainettansa rautaisella oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksellä niinkuin Romutuksen jälkeläiset. Muinoin niin mahtava Kartago sortui olemattomiin, raukesi vähäiseksi rauniokasaksi, katosi aivan yhtä tykkänään historian näyttämöltä kuin sitä ennen Memfis ja Tebe, Ninive ja suuri Babylon, Persepolis, Susa ja Ekbatana.

III LUKU

Viikinkien retkeilyt.

Viikinkien alkuperä. — Syyt viikinkiretkiin; Viikinkien luonne. —
Viikinkilaivat; Svolderin taistelu. — Viikingit mielityössään. —
Viikinkiretket sivistystekijänä. — Viikinkiretket itäänpäin;
Venäjän vallan synty; Ryöstöretki Bjarmien maahan.

Tarumaisen uhkarohkeutensa puolesta ovat pohjolan vanhat viikingit kenties mielenkiintoisimmat kaikkien aikojen merenkulkijoista. He esiytyvät historiassa 8:nnella, 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla. Verraten vähäisillä aluksillaan he risteilivät kaikilla silloin tunnetuilla ja osittain tuntemattomillakin vesillä; alkaen Pohjoisesta Jäämerestä ja Vienanmeren perukoilta he piirsivät pitkin Pohjanmerta, Itämerta ja suurta Atlanttia aina Välimeren pohjukoihin saakka, tuntematta edes niihin aikoihin jo muualla käytettyjä alkeellisia purjehduksien apukojeitakaan; soutivat virtoja ja jokia ylöspäin kaukaisten maiden sydämiin, keksivät uusia saaria ja mantereita ja joko asettuivat pysyväisesti valtaamiinsa maihin, perustaen niihin itsenäisiä valtakuntia, tahi palasivat runsaan saaliin kera takaisin lumiseen pohjolaansa.

Viikinkien alkuperä.

Mitä väkeä nuo viikingit olivat, ja mikä aiheutti tuon laatuaan ainokaisen, meritse tapahtuvan kansainvaelluksen?

Siitä ollaan yksimielisiä, että he olivat nykyisen Skandinavian asukasten esi-isiä; mutta riitaisuutta on vallinnut pohjolan eri kansain osuudesta moneenkin suurimerkitykselliseen viikinkiyritykseen. Itse viking-sanan merkityskin on haihtunut tarun peittoon. Toiset johtavat sen sanasta vik = lahti, selittäen sen merenkulkijain taipumuksesta laskea lahtiin, toiset jälleen vanhasta vig-sanasta = taistelu, tappo (vert. ruots. envig = kaksintaistelu).

Katsaus Skandinavian karttaan näyttää kumminkin jo päältäpäinkin, että vanhoilla norjalaisilla oli tilaisuus kaikkein laajimpiin retkeilyihin: heillehän oli koko Atlantti avoinna. Kauvimpana pohjoisessa he keksivät ja kansoittivat Irlannin ja Grönlannin; he kävivät ensimmäisinä europalaisina (jo puolisentuhatta vuotta ennen Kolumbusta) Amerikan saarilla ja mantereella, asettuivat Fär-saarille ja Skotlantia ympäröivälle saarivyöhykkeelle; nousivat maihin Ranskan rannikolle ja perustivat sinne valtakunnan heistä nimensä saaneeseen Normandiaan, josta käsin uudet valloittajaruhtinaat vuorostaan perustivat toisia normannilaisvaltoja Englantiin ja Etelä-Italiaan. Tanskalaisilla oli luonnollisena "vainionaan" Pohjanmeren ja Kanaalin rannikot, he verottelivat Saksaa, Ranskaa ja Englantia, johon viimeksimainittuun pari heidän kuningastaan perusti lyhytaikaisen tanskalaisvallan. Ruotsalaisille jäi oikeastaan vain "Suolameri" (Austrasalt), Itämeri, temmellyskentäksi; mutta siihen tyytymättä he kulkivat pitkiä jokitiehyeitä myöten syvälle Itä-Europaan, minne he perustivat vanhimman Venäjän vallan, ja uskalsivat painua virtoja alas aina kaukaiseen Konstantinopoliin ("Miklagårdiin" — Suureen kaupunkiin) saakka, jossa he toimivat heikkojen Itä-Rooman keisarien henkivartijoina, "varjageina".

Syyt viikinkiretkiin.

Perimmäisenä aiheena tähän ilmiöön oli se levoton maastasiirtymishalu, joka saman vuosituhannen kuluessa aiheutti suuret kansainvaellukset Europan mantereella ja Aasiasta Europaan. Silloin kansat ikäänkuin havahtuivat pitkällisestä unesta, oikoilivat jäseniään ja tunsivat entiset asuinsijat liian ahtaiksi. Skandinavian asukkaat olivat sukua gooteille eli gauteille, jotka vaellus- ja valloitushalullaan olivat kaikkein rajuimmin tärisyttäneet Itä-, Keski- ja Etelä-Europan valtiollista ja kansallista tasapainoa ja tehneet lopun silloisesta maailmanvaltiaasta Rooman keisarikunnasta.

"Nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat", totesi Schiller — niistä varsinkin ensinmainittu. Tuo tilanahtaudentunto ja voimainlevittämishalu johtui vanhoissa Skandinavian maissa lähinnä luonnonlaadusta sekä niiden valtio- ja yhteiskuntajärjestyksestä. Ne olivat köyhiä ja hedelmättömiä ja kärsivät, silloisiin vähiin elatusmahdollisuuksiin nähden, liika-asutuksesta. Enemmän kuin etelän maat ne olivat riippuvaiset ilmastosuhteista: jos toivo hyvästä sadosta tai kalastuksesta petti, oli hätä ovella. Hädänalaisilla tienoilla silloin nuoremmat miehet saivat joko vapaaehtoisesti tahi arvan määrääminä poistua maasta hankkimaan elatusta toisilla haaroilla. Rauhallisilla keinoilla tämä ei silloin juuri käynyt päinsä, vaan ase kädessä. — Edelleen peri isän arvon ja omaisuuden enimmäkseen vanhin poika (kuten vieläkin on laita Englannin aateliston keskuudessa, jätteenä muinaisnormannilaisesta lainsäädännöstä), joten nuoremmilla pojilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kyntämään sitä peltoa, joka oli kaikkien eikä kuitenkaan kenenkään oma — merta.

Sama ilmiö uudistui valtioelämässäkin. Vanhastaan olivat pohjolan maat jaetut monien keskenänsä kinastelevien pikkukuningasten ja näistä varsin höllästi riippuvain sukupäälliköiden, jaarlien, kesken. Mutta ensimmäisen vuosituhannen lopulla kohosi niissä jokaisessa eräitä toisia voimakkaampia valtiaita, jotka kukistivat kilpailijainsa ynnä jaarlien mahdin ja yhdistivät koko maan valtikkansa alle. Siihenastiset suurmiehet, nähdessään valtansa ja vapautensa raukeavan, eivät aina alistuneet tottelemaan uutta järjestystä, vaan lähtivät merille vapaina viikinkeinä kohoamaan mainetta ja rikkautta tahikka siirtyivät tykkänään pois kotimaasta valtaamiinsa uusiin seutuihin.

Viikinkien luonne.

Skandinavian asukkaat olivat entuudestaan rohkeita kalastajia ja metsästäjiä ja olivat kotivesillään ja vuonoillaan — jotka silpovat Norjan ja Etelä-Ruotsin rantoja kuin miekanterät — hajautuneet reippaiksi merimiehiksi. Kotoisilla pikku aluksillaan he sitten uskalsivat lähteä kauvemmaksikin kokoomaan saalista suurilta merenseliltä ja ennen tuntemattomilta rannikoilta. Merirosvousta ei siihen aikaan, eikäpä paljoa myöhäisemminkään, pidetty minään rikoksellisena tekona. Päinvastoin se silloisen oikeustajunnan mukaan oli vallan kunniallinen toimiala, jopa kunniakkaampikin kuin muut rauhalliset elinkeinot. Vanhat runoilijat (vieläpä lähellä meidän päiviämmekin romantikot, kuten esim. Tegnér "Frithiofin sadussa" ja Runeberg "Fjalar kuninkaassa") ylistivät merirosvoilijain ritarillisia taisteluja, seikkailurikkaita matkoja ja muita miehekkään voiman ilmauksia. Monet viikingit pitivät kunnianasiana viettää koko ikänsä merellä ja päinvastoin häpeänä asua "nokeututuneen kurkihirren" alla. Kuolema tautivuoteella ja vanhuudenheikkoudesta samoin oli häpeällinen, sankarin kuolo miekkojen mittelyssä sen sijaan kaikista kaunein ja kadehdittavin; ja kun uros ei siellä loppuaan löytänyt, piirteli hän vanhetessaan "verisiä riimuja" rintaansa ja erosi vapaaehtoisesti elämästä. Mahtimiehet, "merikuninkaat", haudattiin polttamalla ruumiit heidän omissa sotapursissaan, jotka ahdettuina täyteen merillä koottua rikkautta laskettiin liekkien vallassa ulapalle.

Viikinkilaivat.

Kuten jo mainittu, olivat viikinkien alukset sangen pienet ja hennot heidän suorittamiinsa kaukopurjehduksiin verraten. Niistä on, paitsi vanhoja kuvia, Tanskassa ja Norjassa löydetty kappaleita maan sisään hautautuneina, jopa pari melkein ehyttäkin laivaa. Ne olivat oikeastaan vain pitkiä veneitä, jokseenkin tasapohjaisia, suhteellisesti kapeita ja matalareunaisia aluksia (muistuttaen jossain määrin Pohjois-Suomen koskiveneitä), mutta erittäin notkeita ja nopeakulkuisia. Nämäpä ominaisuudet, yhdessä varman ohjaustaidon kanssa, tekivätkin niistä — niiden hentoudesta huolimatta — luotettavia merialuksia ilkeäsisuisella Pohjanmerellä ja Atlantin mahtavissa mainingeissa. Niiden pituus oli 17-22 metriä, leveys 4-5 metriä ja kantavuus korkeintaan 200 tonnia. Tavallisesti niissä oli masto keskellä alusta ja siinä neliskulmainen, punaiseksi tahi raidalliseksi värjätty sarkapurje (raakapurje); mutta pääpaino eteenpäin kulkiessa ja sotaliikkeissä tietystikin pantiin yksinomaan voimakkaaseen ja rivakkaan soutuun. Keulassa ja perässä kohosi emäpuun jatko valtavan korkealle joko hevosen- tai louhikäärmeenpään muotoiseksi, usein kullatuksi kaljuunakuvioksi — siitä nimitys "käärmelaiva". Näiden julmien kummitusnaamojen tarkoituksena oli rantaa lähetessä peljättää tiehensä rantahiidet. Samallainen kuvio on yleinen Ruotsin ja Norjan muinaisaikaisissa kalliopiirustuksissa ja riimukivissä sekä vanhempain huonekalujen koristelussa. Viikinkien ansioksi pannaan se tärkeä parannus aluksen ohjauksessa, että vanhalta ajalta perittyjen kahden irtonaisen peräsimen sijaan, joita hoidettiin kummaltakin laidalta, tuli käytäntöön yksi ainoa kiinteä peräsin. Tämä ei kuitenkaan vielä sijainnut aivan perässä, vaan oikealla, ylähangan puolella, jolla siitä lähtien on nimityksenä "tyyrpuuri" (ruots. styrbord, engl. starboard = ohjauskylki), vasemman kyljen eli alahangan saadessa nimeksi "paapuuri" (ruots. ba(k)bord, engl. port = takakylki).

Purjehdusmatkoillaan viikingit liikkuivat sekä yksin laivoin että pienempinä tai suurempina laivastoina. Soutaessa kilvet ripustettiin aluksen reunoille sekä koristeiksi että suojaksi aaltoilua vastaan. Päällikkölaivat olivat toisia isommat, ja niissä oli kansi keulassa tahi perässä ulottuen aina mastoon saakka sekä jokseenkin lukuisa miehistö. Niinpä oli kuningas Olavi Trygvenpojan kuulussa Pitkässä käärmeessä neljäneljättä airoparia ja 90 miestä, Knut Suuren päällikköaluksessa, jolla hän lähti Englantia valloittamaan, 60 airoparia, ja Olavi Pyhän kahdessa laivassa 200 miestä.

Svolderin taistelu.

Norjan kuningas Olavi Trygvenpoika oli naisjuonien kautta joutunut sotaan Tanskan kuninkaan Sven Kaksiparran ja Ruotsin Olavi Sylikuninkaan kanssa, joihin vielä liittyi eräitä hänen loukkaamiaan norjalaisia suurmiehiä. Svolderin lahteen Vendienmaan rannikolla (Rügenistä länteenpäin) kokoutuivat yhtyneet viholliset odottamaan Norjan kuninkaan laivastoa. Oli kaunis päivä ja kirkas auringonpaiste, ja kaikki päälliköt katselivat kuinka norjalaiset laivat purjehtivat merelle isoina ryhminä. Kerta toisensa perään, kun jokin muita isompi ja muhkeampi alus tuli näkyviin, huudahtivat liittolaiskuninkaat: "Kas tuossapa suuri ja ylen uljas laiva, se varmaankin on Pitkäkäärme". Mutta Erik jaarli, norjalainen luopio, tiesi sanoa: "Monia muita suuria ja uljaita laivoja heillä on, odottakaamme vielä." Vihdoin he näkivät neljä laivaa purjehtivan esiin, ja yksi niistä oli iso ja kullalla runsaasti huoliteltu käärmelaiva. Silloin nousi kuningas Sven, jolla itsellään oli uljas, keulasta ja perästä raudoitettu alus, pystyyn ja sanoi korkealla äänellä: "Käärme kantaa illalla minut kannellaan, sitä laivaa minä tahdon ohjata." Mutta Erik jaarli lausui: "Vaikkei Olavi kuninkaalla olisi suurempia laivoja kuin tämä, niin ei Sven kuningas saane sitä häneltä yksistään tanskalaisjoukon väellä." Viholliskuninkaiden ja jaarlien kesken oli sovittu, että jos Olavi Trygvenpoika lyötäisiin, jakaisivat he keskenään Norjan valtakunnan, mutta Käärmeen perisi se, joka ensimmäisenä kerkiäisi sen kannelle.

Mahtavan aluksen nähdessään viholliset nousivat kaikki laivoihin ja varustautuivat hyökkäämään sen kimppuun. Sen huomatessaan Olavi kuninkaan seuralaiset pyysivät häntä välttämään taistelua niin ylivoimaisen vastustajan kanssa. Mutta kuningas seisoi päällikkökannella ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Laskekaa purje, pakoa eivät mieheni saa ajatella, en ole koskaan paennut taistelussa, Jumala päättäköön hengestäni, mutta ikänä en aijo lähteä pakoon." Niin tehtiinkin kuin kuningas sanoi. Hän seisoi itse koko varttaan muita korkeammalla, ja hänen kullattu kypärinsä ja kilpensä ynnä punainen vaippansa olivat kaikkien nähtävissä.

Tulinen ja sekä laivoille että miehille tuhoisa taistelu alkoi. Vuoron perään saivat Olavi kuninkaan kimppuun hyökkäävät Tanskan ja Ruotsin laivastot vetäytyä verissäpäin takaisin; mutta niin suuret olivat tappiot norjalaistenkin puolella, että Trygvenpojalle lopuin jäi jälelle vain hänen Pitkä käärmeensä, johon kaikki vielä taistelukuntoiset soturit olivat kokoutuneet. Tulipa vihdoin Erik jaarlin vuoro käydä entistä valtiastaan vastaan, ja nyt vasta alkoi kaikkein tuimin käsirysy.

Pitkän käärmeen keulassa seisoi jättimäinen jousimies, Einar nimeltä, joka ahdisteli nuolillaan niin pahoin Erik jaarlia, ettei tämä tiennyt mihin asentoon asettua korvissaan vinkuvilta nuolilta. Silloin sanoi jaarli eräälle suomalaiselle, joka myöskin oli etevä jousimies: "Ammu sinä tuo iso mies tuolta keulasta." Suomalainen ampui ja osui keskelle Einarin jousta, joka rämähti poikki hänen juuri sitä jännittäessä. Silloin kysyi Olavi kuningas: "Mikä se rämähtikään rikki sellaisella jyryllä?" Einar vastasi: "Norja sinun käsistäsi, herra kuningas." — "Eipä vahinko sentään ollut niin suuri", sanoi kuningas, "ota minun jouseni ja ammu sillä." Einar teki työtä käskettyä, mutta veti niin lujaa että nuolenkärki tuli kauvas kaaren sisäpuolelle. "Liian heikko, liian heikko on hallitsijan jousi", nauroi hän, viskasi jousen menemään ja tarttui miekkaan ja kilpeen.

Yhä tuimemmaksi kävi kamppailu mies miestä vastaan, ja yhä enemmän harvenivat Pitkän käärmeen puolustajain rivit. Mainetekoja suoritettiin kummallakin puolella, joista vuosisadat vielä jälkeenpäin kertoilevat. Taistelun kiivauden selittää se, että tässä iski norjalainen norjalaista vastaan, pahoin loukattu kapinoitsija laillista valtiastaan vastaan. Vihdoin täytyi henkiinjääneen mieskourallisen kiivetä perälavalle kuninkaansa turviin. Mutta sielläkin teki joka taholta nuolia ja keihäitä lennättävä vihollinen sellaista tuhoa, että lopulta vain kuningas itse ja hänen tallimiehensä, joka vartaloltaan ja vaatetukseltaan oli hyvin hänen kaltaisensa, kykenivät asetta käyttämään. Nähtyään enemmän kamppailun turhaksi hyppäsivät nämä kumpikin omalta laidaltaan uimasille mereen. Mutta jaarlin miehiä vartoi veneissä surmatakseen kaikki aaltojen armoon antautuvat. Silloin nosti Olavi kuningas kilven päänsä yli ja sukelsi, mutta tallimies sai kilven allensa eikä päässyt sukeltamaan yhtä sukkelaan. Luullen häntä kuninkaaksi korjasivat viholliset hänet vedestä ja veivät jaarlin eteen, jolloin erehdys huomattiin. Kilvan kiipesivät jaarlin miehet kuningaslaivaan, jonka Erik jaarli täten sai voittosaaliikseen.

"Vallattu on Pitkä käärme, kaatunut Olavi Trygvenpoika",

laulaa Björnstjerne Björnson mainiossa runossaan Svolderin taistelun päätöksestä. Mutta vanha islantilainen kronikankirjoittaja Snorre Sturlason, jonka esitystä "Kuningassaduissa" tässä olemme seuranneet, kertoo olevan paljonkin tarinoita Olavi kuninkaan myöhemmistä seikkailuista, mutta toteaa, ettei tämä missään tapauksessa tullut enää koskaan Norjan hallitukseen.

Viikingit mielityössään.

Noissa pikakulkija-aluksissaan, silloisissa "meren vinttikoirissa", kiitivät viikingit kotivuonojensa partailta ulos aukeille ulapoille. Kohti luonnon auliisti siunaamia maita kävi raisujen matkamiesten kulku — sinne, missä maaperä lumen ja jään kaihtamatta kasvoi runsaita satoja ja missä ihmisillä oli kummallinen tapa kokoutua asumaan kaupunkeihin ja muihin taajaväkisiin ja hyvinsuojattuihin yhdyskuntiin. Sellaisissa seuduissa viikingit tiesivät tapaavansa rikkauksia, joista ei kotoisilla karuilla kallioilla ollut aavistustakaan; ja niissä asui väestö, jolla ei ollut heidän luonteensa rajua, hillimätöntä voimaa ja joka herjan henkensä lunnaiksi kantoi kokoon kultaa ja kalliita kankaita, viljaa, viiniä ja kauneimpia tyttäriään saaliiksi miehille merellisille.

Kauhusta vapisivat Pohjois-Saksan ja Ranskan rannikkojen asukkaat Kaarle Suuren heikkojen seuraajien aikana, kun näkivät kaukaa ulapalta lähestyviksi nuo pitkät, kapeat käärmelaivat purppurapurjeineen ja laidoilla kiiltelevine kilpirivineen, jotka olivat niin toisen näköiset kuin heidän omat kömpelöt, leveäkylkiset ja korkealaitaiset kaukaloaluksensa. Hätähuuto "normannit tulevat!" herätti silloin yhtä suurta hirmustumista, kuin aikoinaan vanhassa Roomassa naisten parkuna: "Hannibal on porttien edessä!" Häthätää kootut suojelusjoukot eivät enimmäkseen mahtaneet mitään tulokkaiden väkeviä käsivarsia ja pitkiä tapparoita vastaan.

Kanaalin toisella puolella sai Englanti — tuo keltiläisten, piktiläisten, roomalaisten ja anglosaksien ainainen taistelutanner, Golf-virran lauhkeitten laineitten kaulailema vihanta saari — lakkaamatta ottaa rannoilleen pohjolan miehiä. "Vuonna 793" — kertoo vanha englantilainen kronikka — "näkyi Northumbrian (Pohjois-Englannissa) päällä kamalia ennuksia, jotka säikyttivät kansaa pahanpäiväisesti: raivokkaita pyörretuulia ja kalevantulia, ja säkenöiviä louhikäärmeitä nähtiin lentelevän ilmassa. Suuri nälänhätä seurasi näitä enteitä, ja vähän myöhemmin samana vuonna tuhosivat pakanalliset miehet mitä kauheimmalla tavalla Jumalan kirkon Lindisfarne-saarella, ryöstäen ja surmaten. Moniaat luostariveljistä ja -sisarista tapettiin miekalla, toisia hukutettiin. Pyhäkkö ryöstettiin putipuhtaaksi, monilta munkeilta riistettiin vaatteet, niin että heidän ruumiinsa jäivät ilki alastomiksi, karja iskettiin kuoliaaksi ja laahattiin mukaan." Siinä lyhyt ja surkean kaunopuheinen aikalaisten todistus viikinkien verisestä vierailusta.

Rannikkoja ryösteltyään viikingit soutivat jokia ylös sisämaahan, valloittivat yhtäällä aatelislinnan, toisaalla polttivat poroksi luostarin ja kasasivat saaliin aluksiinsa. Useat kerrat he tunkeutuivat Seine-virtaa myöten aina Pariisiin saakka, jonka asukkaiden, samoin kuin frankkilaisten kuninkaiden ja kreivien, täytyi maksaa heille tuntuvata pakkoveroa. Mutta sellaisen korjattuaan nuo rehdit raakalaiset jättivät ainakin sillä kertaa maksajan rauhaan.

Välimerellä, maailmankaupan silloisella valtaväylällä, he parveilivat kuin lokkiparvet silakankudun aikana, kaapaten vastaansattuvia kauppahaahtia rikkaine lastineen ja ryöstellen rannikoita Herkuleen patsailta aina Konstantinopoliin saakka, jota he sanoivat "Miklagårdiksi", s.o. Suureksi kaupungiksi. Mutta varsinkin Italia Ihmeineen ja ihanuuksineen viehätti heitä sanomattomasti, niinkuin yleensä keskiajalla kaikkia raakalaiskansoja; ja sen kukkaan, hedelmälliseen ja tuliperäiseen Sisiliaan ("Sikel-öhön") he asettuivat oikein vakituisesti asumaan, perustaen Robert Guiscardin johdolla valtakunnan, joka sitten lukemattomia kirjavia vaiheita kestäen pysyi pystyssä aina viime vuosisadan jälkipuoliskolle asti (Napolin eli "molempien Sisiliain" valtakunta, jonka bourbonilaisvallan Garibaldi kukisti).

Mutta minne tahansa viikingit suuntasivatkin matkansa, niin aina he, löydettyään maan, joka oli kylliksi rikas tuottamaan heille ylellistä saalista, palasivat sinne säännöllisesti seuraavinakin vuosina korjaamaan uutta satoa, kuten konsanaan peltomies vainioltaan; ja joka kerralla heitä seurasi uusia tulokkaita, joita houkutteli maineenjano, voitonhimo ja huoleton, riemullinen elämä.

Viikinkiretket sivistys-tekijänä

Skandinavian maiden etäinen asema, niiden silloisten asukkaiden alhainen sivistystaso sekä kirjallisten muistomerkkien vähälukuisuus ovat aikaansaaneet, etteivät viikinkien vaellukset ohimentyään jääneet pysyväisen tietoisuuden esineiksi muualla Europassa. Enimmän tarjoo niistä tietoja Islannin vanha runous, joka tuolla syrjäisellä saarella, kaukana maailman valtateistä, on säilynyt hämmästyttävän elinvoimaisena halki vuosisatojen. Joka tapauksessa on niillä ollut erittäin suuri merkitys sekä maapallomme tunnetuksi tulemisessa että hyvin monien maanäärien asuttamisessa; ja moniaissa myöhemmin eturiviin kohonneissa maissa ovat muinaisten viikinkien valtateot olleet tärkeinä tekijöinä historiallisessa kehityksessä.

Varhaisimmat retkensä viikingit suuntasivat Islantiin, jolle he saaren iäti lumisen ja jäisen luonnon mukaan antoivat "jäämään" nimen. Varsinaisen asutuksensa se sai Norjasta, josta kuningas Harald Kaunotukan v. 870 paikoilla kukistamat mahtimiehet muuttivat tuonne ikuisen tulen ja jään keskeen, siirtäen sinne mukanaan vanhan norjalaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen. Sata vuotta myöhemmin matkasi norjalaisia purjehtijoita yhä kauvemmas luoteeseen päin keksien maan, jolle sen ensimmäinen vakituinen asukas, muuan Erik Raudi eli Puna-Erik, antoi perin nurinkurisen nimen Grönlanti eli "Vihanta maa", siten houkutellakseen muitakin maanmiehiään sinne asettumaan. Ja hänen poikansa Leif jatkoi vieläkin kauvemmaksi, astuen ensimmäisenä europalaisena jalkansa Amerikan kamaralle. Hän saapui näet New-Foundlandin kalliosaarelle, jota nimitti "Hellulandiksi" (Kallio-maaksi), ja nykyisen Massachusetts-valtion rannikolle, jolle hän siellä tapaamainsa villien viiniköynnösten takia antoi nimeksi "Vinland det goda" (Hyvä viinimaa). Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa vanhan viikinkiasutuksen kumminkin hävitti ajanmittaan eskimojen eli "skrällinkien" kääpiökansa; mutta Islannissa se on säilynyt halki aikojen laatuaan ainokaisena jalokivenä kansakuntien kruunussa.

Historiantutkijain kesken on väitelty siitä, oliko se Rollo eli Gånge Rolf ("Jalankävijä Rolf", koskapa mikään ratsu muka ei kyennyt kannattamaan hänen jättiläisruhoaan), joka 9:nnen sataluvun alussa perusti Luoteis-Ranskaan itsenäisen viikinkivaltion Normandian, norjalaista vaiko tanskalaista syntyperää. Olipa tuon seikan laita miten hyvänsä — verrattomasti sivistyneemmän kansanaineksen keskeen asettuneina normannit ("pohjan miehet") sulautuivat tuota pikaa tyyten ympäristöönsä, omistaen yksinpä sen kielenkin. Kun Rolfin jälkeläinen Vilhelm Valloittaja sata vuotta myöhemmin teki uuden viikinkiretken Englantiin, jossa lyhyt tanskalaisvalta hiukan aikaisemmin oli murrettu, ja muutti sinne paroonineen, pysyi sielläkin ranskankieli pitkät ajat ylimysten kielenä. Ja rakkautensa mereen ja halunsa merentakaisiin valloituksiin jättivät nuo vanhain viikinkien jälkeläiset perinnöksi tälle mitä moninaisimmista aineksista muodostuneelle saarelaiskansalle, jota perintöä nykyinen Suur-Britannia saa meren kaulaileman asemansa ohella kiittää siitä, että se on kohonnut maailman mahtavimmaksi meri- ja siirtomaavallaksi.

VIIKINKIRETKET ITÄÄNPÄIN.

Viikinkien retket itäänpäin ("austrvegr") muodostavat erityisen, meitä suomalaisia sekä itäistä naapuriamme kiinteästi koskettelevan luvun. Ruotsissa asui alkuaan kaksi toisilleen läheistä heimoa, svealaiset ja götalaiset (goottilaiset), joiden välillä oli kahnausta jo paljon ennen Kristuksen syntymää, mikä kahnaus viimein ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä leimahti palavimmilleen. Germanilaisen rodun levoton, toimintahaluinen luonne johti näitä heimoja jo hämärinä esihistoriallisina aikoina riistaretkille merentakaisiin maihin, m.m. arvellaan heidän ensinnä asettuneen Lounais-Suomeen. Kun tuo heimojen käymä kamppailu päättyi svealaisten voittoon, lähtivät kukistetut götalaiset mielellään etsimään uusia asuinsijoja "Suolameren" (Itämeren) itäisiltä ja kaakkoisilta rannoilta; toisaalta jälleen voittajatkin, tuntiessaan olevansa kyllin vahvat muodostamaan kiinteitä yhdyskuntia, ohjasivat kernaasti ylipursuvaa voimaansa itäänpäin. Tällöin lienee Uusimaa saanut ruotsalaisen asutuksensa, samoin Kuurin- ja Vironmaan rannikolla olevat saaret, joiden väestön kielessä voi vieläkin huomata muinaisen yhteisruotsin ("norräna’n") jälkiä. Svealaisten vallan lopullisesti kiteytyessä kuningas Erik Pyhän aikana, liittyi vanhaan valloitushaluun myöskin pyrkimystä levittää kristinuskoa pakanamaihin. Seurauksena oli kuuluisa ristiretki Suomeen (1157). Yhdessä käännyttämisinnon kera kävi asuttamishalu, joka johti ruotsalaiset aina Laatokan ("aallokkaan meren") rannoille saakka. Tänne oli jo 8:nnen sataluvun alussa syntynyt vahva viikinkivarustus Aldeigjuborg (nykyisen venäläisen Ladoga-kaupungin kohdalle).

Suomalaiset heimot olivat hämärän muinaisuuden aikoina muodostaneet "Yhteis-Suomeksi" nimitetyn alueen Pohjois- ja Itä-Venäjällä, mistä heitä alkoi jo ennen Kristuksen syntymää siirtyä Suomenlahden ja Laatokan eteläpuolelle, Suomenniemelle ja Valkeanmeren ympärille. Nykyisen Venäjän alueella heitä asui sekaisin slaavilaisten heimojen kanssa, jotka heitä nimittivät "tshuudeiksi" (arvatenkin laina muinaisruotsalaisesta sanasta "thiudh" = kansa). Mitään kiinteätä yhteyttä, puhumattakaan järjestetyistä valtio- ja yhteiskuntamuodoista, ei noilla sekaheimoilla ollut, niin että niiden oli vaikea pitää puoliaan heidän asuma-aloilleen tunkeutuvia viikinkejä vastaan, joita he nimittivät sanoilla "Ruotsi", "ruotsalainen" (nämä sanat oletetaan johtuvan eräästä itäviikinkien kotipaikasta Rodenista eli Roslagenista Sveanmaan itäosassa). Nuo lakkaamattomat kamppailut, joissa suomalaiset ja slaavilaiset enimmäkseen joutuivat alakynteen, johtivat kumminkin varsin tärkeään suurtekoon, nim. Venäjän vallan syntyyn.

Venäjän vallan synty.

Kijeviläinen munkki Nestor, "Venäjän ajantiedon isä", kertoo 1100-luvun alussa kirjoittamassaan aikakirjassa seuraavasti:

"Vuonna 6367 (s.o. 859) tulivat varjagit (slaavilainen muunnos muinaisruotsalaisesta sanasta 'väring' = laillista turvaa nauttiva mies) meren yli ja vaativat veroa tshuudeilta ja slaaveilta, merjalaisilta ja vepsäläisiltä (suomensukuisia heimoja) ynnä krivitsheiltä (muuan slaavilainen heimo). V. 6370 (862) nämä ajoivat varjagit takaisin meren taa, eivät maksaneet niille mitään veroa ja rupesivat itse hallitsemaan itseänsä. Mutta silloin oli lainkäytön laita kehno, suku nousi sukua vastaan, ja kiista ja eripuraisuus vallitsi kaikkien välillä ja he rupesivat sotimaan toisiaan vastaan. Ja silloin sanoivat he toisillensa: Etsikäämme itsellemme ruhtinas, joka osaa vallita meitä ja tuomita oikeudenmukaisesti. Ja heitä lähti meren yli varjagien, rusj'ien puheille, sillä näillä varjageilla oli nimenä rusj’it, niinkuin toisilla oli svijalaiset, toisilla nurmannit, toisilla anglianit ja toisilla gootit. Ja tshuudit, slaavit, krivitshit ja vepsäläiset sanoivat rusj’eille: 'Meillä on suuri ja hedelmällinen maa, mutta siinä ei ole mitään järjestystä, tulkaa siis hallitsemaan ja neuvomaan meitä!' Ja kolme veljestä valittiin seuralaisineen, ja he ottivat mukaansa kaikki rusj’it ja tulivat. Ja vanhin veljeksistä, Rjurik, asettui Nowgorodiin, ja toinen, Sinjeus, Bjelo-Ozeroon, ja kolmas, Truvor, Izborskiin (Peipus-järven eteläpuolelle). Ja Venäjän maa, nimittäin Nowgorod, sai nimensä näistä varjageista; nyt näet ovat Nowgorodin miehet varjagilaista heimoa, ennen olivat Nowgorodin miehet slaaveja. Mutta kahden vuoden kuluttua kuoli Sinjeus ja hänen veljensä Truvor, ja Rjurik otti yksin ylivallan ja jakoi kaupunkeja miestensä kesken, antaen yhdelle niistä Polotskin, toiselle Rostowin, kolmannelle Bjelo-Ozeron. Ja näihin kaupunkeihin ovat varjagit siirtyneet; mutta sitä ennen asui Nowgorodissa slaaveja, Polotskissa krivitshejä, Rostovissa merjalaisia, Bjelo-Ozerossa vepsäläisiä, Muromissa muromilaisia. Ja kaikkien niiden valtiaaksi tuli Rjurik."

Nimet Rjurik, Sinjeus ja Truvor ovat venäläisiä muodostelmia pohjoismaisista miestennimistä Rörik, Signjut ja Torvard. Kansallisuusnimi Rusj on taas ilmeisesti sama kuin suomalaisten "Ruotsi". Venäjän kotimainen nimi on tänäkin päivänä Rusj eli Rossija. Arvatenkin oli Itä-Europan valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila silloin yhtä surkean hajanainen kuin miksi se on tullut äskeisen maailmansodan päätyttyä; joko tulivat tarmokkaat, itseänsä hallitsemaan tottuneet sodankävijät omasta ehdostaan "hallitsemaan tuota suurta ja hedelmällistä maata, jossa ei mitään järjestystä ollut", tahi pitää Nestorin aikakirja kirjaimellisesti paikkansa. Mutta tuloksena tästä muinaisesta maailmanhistoriallisesta valtioteosta oli, että ihmeteltävän sulatuskykyinen slaavilainen aines ennen pitkää nielaisi itseensä niinhyvin suomensukuiset alkuasukkaat kuin ruotsalaiset tulokkaat.

Ryöstöretki bjarmien maahan.

Pohjoisempana kuin vepsäläiset ja merjalaiset oli kolmas sangen merkillinen suomalainen kansanheimo, nim. Vienanmeren eteläpuolella asuva bjarmien kauppakansa, joka käyden kauppaa metsästyksen ja kalastuksen tuotteilla sekä verottamalla lappalaisia oli paisunut ylen äveriääksi. Bjarmit eivät liene olleet samoja kuin Itä-Venäjällä asuvat permalaiset, vaan luultavasti nykyisten Vienan karjalaisten esivanhempia. Kaupankäynnistäänhän ovat Vienan "harjurit" ja "laukkurit" vieläkin kuuluisat, ja heidän asumansa alueen hautakummuista tavatut vanhat arapialaiset rahat ja muut itämaalaiset kulta- ja hopeakalut todistavat heidän muinaisten esi-isäinsä käyneen kauppaa sangen avaralta.

Ensimmäiset tiedot bjarmeista ahtoi v. 900 tienoilla Englannin kuninkaalle Alfred Suurelle muuan norjalainen Ottar, joka oli käynyt heidän maassaan. Sittemmin tekivät ruotsalaiset ja norjalaiset sekä rauhallisia kauppamatkoja että varsinkin sotaisia ryöstöretkiä rikkaiden bjarmien luo. Näiden etevin kauppapaikka sijaitsi lähellä Vienanjoen laskua Valkeaan mereen, nykyisen Arkangelin kaupungin pohjoispuolella. Sen lähitienoilla sijaitsi heidän aitauksella varustettu pyhä kalmistonsa, jota hautoihin kätkettyjen aarteiden takia aseelliset miehet vartioivat yötä päivää (bjarmien tapa näet oli uhrata osa vainajan varoista yhteiseen aarrekumpuun). Keskellä aitausta sijaitsi Jumala-nimisen ylijumalan tölskitekoinen puukuva, jolla oli kaulassa kultavitjat ja polvilla rahoilla täytetty hopeamalja. Ymmärrettävää oli, että varsinkin kalmisto aarteineen houkutteli saaliinhimoisia viikinkejä vieraiksi.

Noin sata vuotta Ottarin käynnin jälkeen tehtiin Bjarmiaan toinen retki, josta islantilainen historioitsija Snorre Sturlason kertoo seuraavasti. Norjan kuninkaan käskystä lähti kaksi veljestä, Karli ja Gunstein, kauppamatkalle bjarmien maahan, ja kuningas antoi heille kauppatavaraa ja laivan, jossa oli väkeä viisikolmatta miestä, ehdolla että saisi voitosta toisen puolen itselleen. Matkalla yhtyi retkeen Ruijan eli Pohjois-Norjan mahtavin mies, nimeltä Thorer Hund, toisella laivalla ja 80 miehen kera.

Perille tultua ruvettiin ajan tavan mukaan hieromaan vaihtokauppaa maan asukkaiden kanssa, kunnes kaikki tavarat oli saatu myydyksi. Mutta Thorer Hundillapa ("koiralla") oli koiruus mielessä. Kaupparauhan irtisanottua ja purjehdittua tovin matkaa merelle hän esitti tovereilleen, että yön tullen palattaisiin takaisin ryöstämään bjarmien kuuluisa kalmisto, josta joka mies perisi niin paljon saalista, että tulisi koko loppuiäkseen rikkaaksi. Tuuma oli viikinkien mieleen ja ehdotukseen suostuttiin, kunhan sen täytäntöönpano ei kävisi kovin vaaralliseksi. Kundilla olikin ovela ja vaarattomalta näyttävä sotajuoni valmiiksi mietittynä.

Illan suussa veijarit laskivat laivansa uudelleen maihin, mutta syrjään kauppasatamasta, ja jotkut miehistä jäivät niitä vartioimaan toisten edetessä kohti riistapaikkaa. Taivallettua tovin aikaa aukeata nummea tultiin isoon metsään. Thorer komensi tovereitaan silloin astumaan hiljaa ja tekemään puihin rasteja paluutien viitoiksi. Vihdoin aukeni metsän sisästä raivattu seutu, jonka keskellä näkyi bjarmien pyhä kalmisto korkeine hirsiaitauksineen. Retkeläisten onneksi siellä sattui parahiksi olemaan vahdinmuutos, eikä entisten vartijain poistuttua ollut uusia vielä ennättänyt saapua paikalle.

Johtajat kiipesivät aitasalvoksen yli, avasivat portit ja päästivät toverinsa sisään. Ryöstäjät kohta käsiksi aarrekumpuun ja mättäämään siitä multaa kalleuksineen helmoihinsa. Thorer Hund oli ankarasti kieltänyt ketään koskemasta Jumalan kuvaan. Saatuaan saalista niin paljon kuin jaksoivat kantaa kääntyivät miehet paluumatkalle, mutta huomasivatpa silloin, ettei Hundi ollutkaan joukossa. Karli juoksi takaisin kalmistoon ottamaan selvää minne mies oli kadonnut, ja näkipä hän silloin tuon toisten varoittajan itsensä olevan kuvan kimpussa ja raastavan sen polvilta rahamaljaa mukaansa. Sen älyttyään ei Karlikaan tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan iski kirveellä kuvan kaulassa olevat kultakäädyt poikki. Mutta ahneudessaan hän iski niin kovaa, että kirves löi kuvatukselta pään irti, ja se putosi hirmuisella jyrinällä ensin polville ja siitä maahan. Mellakan kuulivat paikalle joutuvat uudet vartijat, jotka kohta torvilla toitottamaan muulle kansalle, että rosvoja oli kalmistossa. Aarteenviejille tuli ankara kiire, ja metsän poikki tultuaan he näkivät lakealla maalla ison ylivoiman vastassaan. Hukkapa olisi heidät perinyt jok'sorkan, jollei Thorer Hundi olisi aikaisemmin suomalaisilta oppinut loitsutaitoa ja nyt kääntänyt kostajain silmät niin, etteivät nämä älynneetkään pakenijoita, jotka ehjin nahoin pääsivät turvaan laivoihinsa.

IV LUKU

Keskiajan merikaupungit.

Kaupunkien merkitys keskiajalla. — Italian merikaupungit; Marco Polon matka; Kaupunkien riitaisuudet; — Hansaliitto; Hansan rikkaus ja mahtavuus; Hansan vallan vaipuminen. — Keskiajan alukset.

Kaupunkien merkitys keskiajalla.

Varhaisemman keskiajan päätunnusmerkkinä oli, paitsi syvää uskonnollista tunnetta ja sen nojassa paisuvaa kirkonvaltaa, ritarielämä seikkailuineen, lemmenpalveluksineen ja muine teennäisen korkeine elämänihanteineen. Aseidenkäyttöön harjautunutta ritaria yksistään pidettiin vapaana miehenä; ja kun hänessä seikkailunhalun ohella paloi merkillisellä tavalla yhtynyt saaliin himo ja uskonnollinen innostus, lähti hän valloittamaan miekanterällä pyhiä paikkoja "uskottomien" muhamettilaisten käsistä tahi kääntämään Pohjois- ja Itä-Europan pakanakansoja kristinuskoon. Mutta ritariuden ihanteet pilasi aikaa myöten tietämättömyys ja tapainraakuus, hillitön sorron- j a voitonhimo; uskonnolliset menot ja sievistelevät tavat muuttuivat pelkäksi karkean aistillisuuden ulkoverhoksi. Huolimatta enää lähteä kaukomaille uskottomien sekaan saalista hankkimaan, kävivät ritarit kotiseudulla keskenään ryöstö- ja kosto-sotia sekä riistivät sangen mielellään ympäristönsä aseettomilta porvareilta ja muilta elinkeinonharjottajilta ynnä maaorjuudessa elävältä talonpoikaisväestöltä kaiken mitä suinkin irti saivat. Etenkin kulkuteiden ja vesiväylien varsilla sijaitsevat ritarilinnat muuttuivat vasituisiksi ryöväripesiksi, joiden turvin kuuluisat "rosvoritarit" verottivat sietämättömästi ohikulkevia kauppiaita ja ympäröivää seutua.

Ahdistetut elinkeinonharjottajat vetäytyivät silloin kaupunkien turviin, joiden ympäri kohosi vahvoja muureja; he liittyivät kiinteästi järjestetyiksi ja aseharjoituksia pitäviksi ammatti- eli veljeskunniksi, "kilteiksi", ja olivat valmiit asevoimin puolustamaan omaisuuttaan, henkeään ja vapauttaan. Ajan rauhattomuus oli omiaan ripeästi kasvattamaan kaupunkien väkilukua; käsiteollisuuden ja kaupan vaurastuessa kasvoi niiden rikkaus ja yhtä rinnan niiden valtiollinen merkitys ja mahti. Hallitsijat, ritaristo ja ylempi hengellinen sääty olivat rahantarpeessaan pakotetut alinomaa turvautumaan niiden apuun, ja vastalahjaksi vaativat kaupungit yhä suurempia oikeuksia ja "vapauksia". Täten saivat alkunsa Saksan mahtavat valtakunnan kaupungit, jotka ympäröivine alueineen muodostivat itsenäisiä pikkuvaltioita keskelle suurta "pyhää roomalaista keisarikuntaa" ja säilyttivät asemansa sellaisina aina 19. vuosisadan alkuun asti. Aivan erikoinen merkitys niinhyvin koko keskiaikaisen sivistyselämän kuin sitä erikoisesti edistävän merenkulun alalla on silloisilla merikaupungeilla, joista muita mahtavammiksi kohosivat etelässä eräät Italian kauppakaupungit ja pohjoisessa Pohjois-Saksan kuuluisa Hansa.

Italian merikaupungit.

Vanhan Rooman vallan rauetessa pirstoiksi ja sen emämaan Italian hajotessa epälukuisiksi, keskenänsä alituisesti kinasteleviksi pieniksi ruhtinaskunniksi peri sen valtiollisen aseman ensimmäinen sen pirstoista kohonnut suurvalta, Byzantiumin eli Itä-Rooman keisarikunta. Mutta yhtä vähän kuin vanhoilla roomalaisilla oli taipumusta ja halua merenkulun harjottamiseen, oli sitä myöskin itäisen tytärvaltakunnan asukkailla. Merenkulku ja kaupanteko Välimerellä joutui aikaisin Italian merikaupungeille, nimenomaan mahtavimmille niistä ja toistensa katkerille kilpailijoille, Genovalle, Pisalle ja Venetsialle.

Ristiretkien aikoina, toisen vuosituhannen kolmena ensimmäisenä vuosisatana, kuljettivat Genovan ja Venetsian alukset ristiritareita Pyhään maahan, eikä tietenkään niin paljon hartaudesta näitä elähyttävään asiaan kuin itse heistä rikastuakseen. Kristityille siihen asti suljetun itäisen maailman aarteet avautuivat rohkeille ja älykkäille laivurikauppiaille. Suunnattomasta ryöstösaaliista he perivät runsaan osan kuljetusmaksuina ja ristiretkeläisille myöntämäinsä lainojen korvauksena; itämaiden kallisarvoiset luonnontuotteet, varsinkin ryydit, ynnä hienotekoiset metalli- ja kutomatyöt, virtasivat heidän välityksellään Europaan ja ensi sijassa tietenkin heidän omiin kauppavarastoihinsa. Byzantiumin lahoavan keisarikunnan joutuessa "ristiritarien" ahneuden kiistakentäksi riensivät Italian kauppiasvallat kalastamaan sameassa vedessä ja korjaamaan "vanhemman veljen" osan saaliista. Konstantinopoli ympäristöineen, "Levantti" eli Vähän-Aasian rannikko saarineen, jopa etäinen Krimikin Mustan meren pohjoisrannalla näkivät heidän kauppakonttorejaan syntyvän keskuuteensa kuin sieniä sateen jälkeen, ja ne joutuivat sekä valtiollisessa että varsinkin kaupallis-rahallisessa suhteessa niistä riippuvaisiksi sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Yksinpä muinaisen Hellaankin he vetivät valtapiiriinsä — sinne perusti muuan firenzeläinen kauppahuone "Ateenan ja Korinthoon herttuakunnan".

Täten merenkulun ja kaupan avulla vaurastuttuaan tuli Italian viisaista ja äveriäistä rahamiehistä silloisen Europan pankkiireja. Heidän rahoillaan ruhtinaat kävivät kiistojaan vielä 30-vuotissodan aikana ja kauvan jälkeenkinpäin. Heidän pankkikonttorejaan oli jokaisessa tärkeässä kauppa- ja merikaupungissa, joissa heitä kotiseutunsa mukaan sanottiin "lombardilaisiksi" (Lontoossa kantaa vieläkin muuan pankkikatu Lombard-kadun nimeä); ja nykyisin käytetystä pankkisanastosta on hyvä osa senaikaista italialaista alkuperää (vekselitoimi = lombard-liike, à vista = näytettäessä, j.n.e.).

Marco Polon matka.

Vallattuaan itselleen Vähän-Aasian kaupan pyrkivät italialaiset kauppias-laivurit yhä kauvemmaksi itään. Intian kallisarvoiset luonnontuotteet olivat jo tulleet tunnetuiksi Europassa, mutta kauppateitä sinne sekä koko Aasian-kauppaa pitivät muhamettilaiset hallussaan.

Viekkaudella ja yritteliäisyydellä koettivat rohkeat italialaiset retkeilijät päästä tunkeutumaan tuonne tarujen maahan, kalliiden mattojen kotiseutuun Persiaan ja vieläkin kauvemmas europalaisille silloin aivan tuntemattomiin Aasian ääriin, joita nimitettiin yhteisnimellä "Tartariaksi" ja joiden uumenissa kuohahtelevat kansojen liikehtimiset tuontuostakin viskasivat inahtavia maininkejaan Europaankin Attilan, Dshingis-kaanin ja Timur Lenkin hurjien laumojen muodossa.

Merkillisimpiä kaikkien aikojen uskaliaista löytöretkistä ovat venetsialaisten Polo-veljien matkat kaukaiseen Kiinaan 13. vuosisadan lopulla, joiden päähenkilönä ja kertojana esiytyy toisen veljen poika Marco Polo (1256-1323). Alkaen matkansa Krimin niemimaalta, jossa venetsialaisilla oli kauppasiirtoloita ja Polo-veljeksillä haarakonttori, lähtivät he kauppamatkalle Bukharaan, josta mongoolit veivät heidät halki Aasian aina Katayhin (Kiinaan) saakka ylimmän valtiaansa Kublai-kaanin luo. Siellä nämä älykkäät ja paljon nähneet venetsialaiset kauppiaat saivat osakseen huomaavaista kohtelua, jopa heidät lähetettiin viemään suurkaanin ystävällistä kirjettä kristikunnan silloiselle päälle, Rooman paaville. Sen tehtävän he kunnolla toimittivat ja palasivat uudelleen mongoolikeisarin luo tuoden mukanaan paavin vastauskirjeen sekä toisen veljen nuoren pojan Marcon. Tällä kertaa he jäivät pysyväisesti suurkaanin hoviin Kambaluk-kaupungissa (nyk. Pekingissä), jossa varsinkin nuori Marco Polo aikaa voittaen kohosi hallitsijan suureen suosioon ja merenkulkutaitoisena käytettiin tärkeissä hallitustoimissa. Kaanin lähettiläänä hän matkusteli monissa maissa, joissa sitä ennen ei yksikään europalainen ollut käynyt, Ceylonissa, Etu- ja Taka-Intiassa, Tibetissä y.m. Kaikkialla hän teki tarkkoja havaintoja maiden laadusta ja vieraista kansoista, niiden tavoista ja laitoksista. Se olikin kerrassaan outo, aivan kuin sadunomainen maailma, joka venetsialaista matkustajaa kohtasi Itä- ja Etelä-Aasiassa. Valtavan suurenmoinen luonto ja vuosituhansia vanha sivistys — se kaikki oli niin peräti toisenlaista kuin vanhassa Europassa. Hankkipa hän kuulopuheitten mukaan tietoja Cipangu-nimisestä maastakin (nyk. Jaapanista), jota suurkaani turhaan yritteli valloittaa.

Kokonaista 20 vuotta olivat Polot matkallaan, niistä 17 kaanin palveluksessa.— Marco useita vuosia m.m. suuren maakunnan ja sen 28 kaupungin sijaiskuninkaana. Mutta huolimatta kaikesta siellä perimästään kunniasta ja varallisuudesta paloi heissä kova koti-ikävä. Paluumatkaan tarjoutuikin tilaisuus, kun he saivat toimekseen saattaa erästä suurkaanin tytärtä miehelään etäiseen Persiaan. Matka kävi turvallisuuden takia meritse. Neljällätoista isolla 4-mastoisella laivalla purjehti loistava lähetystö, Marco Polo amiraalina, Taka-Intian ympäri ja ryytikasvien varsinaisen kotiseudun Isojen Sunda-saarten kautta (missä nähtiin "hännällisiä ihmisiäkin", arvatenkin orang-utangi-apinoita) helmien ja jalokivien saareen Ceyloniin ja Etu-Intian rannikolle. Mutta sen sijaan, että olisi vienyt prinsessan suorinta tietä Persian lahtea pitkin määränpäähän, lähtivät tutkimushaluiset venetsialaiset kiertelemään Intian merta sen pohjimmaisia perukoita myöten, käyden Madagaskarissa — joka Polojen mukaan oli maailman suurin saari ja jossa siihen aikaan vielä eli Tuhannen ja yhden yön saduissa mainittu Rok-niminen jättiläislintu (sukupuuttoon kuollut Aepyornis maximus, joka oli kamelikurkea lähes toista vertaa isompi) — Sansibarissa ja Abessiniassa asti. Sitte vasta he veivät ylhäisen morsiamen persialaiselle sulhaselle.

V. 1295 he viimein saapuivat Venetsiaan, jossa "heidän omansa eivät ottaneet heitä vastaan". Poloja oli luultu jo kauvan sitten kuolleiksi, ja heidän kotitalossaan asui etäisiä sukulaisia, jotka eivät tahtoneet tietää mitään nukkavieruihin tamineihin puetuista matkalaisista. Nämä panivat silloin toimeen isot kemut, kutsuivat sinne kaikki sukulaisensa ja kaupungin arvohenkilöt, tarjosivat ylellisiä ruokalajeja ja pukeutuivat kolmesti edellistä yhä komeampaan juhla-asuun. Vihdoin kemujen lopulla he esiytyivät resuisissa matkavaatteissaan ja ratkoivat irti niiden saumat, jolloin arvaamattoman kalliita jalokiviä ja helmiä vieryi lattialle ällistyneitten vierasten ihmeeksi. Nyt vasta heitä uskottiin, ja he perivät kotitalonsa ja muun entisen omaisuutensa. Marco Polo kohosi sitten synnyinkaupungissaan suureen arvoon; ja kun hän suurkaanin kansoista ja rikkauksista puhuessaan alinomaa käytti miljoona-sanaa, ruvettiin häntä kutsumaan "miljoona-herraksi". Kun myöhemmin syttyi sota alituisesti keskenään kilpailevien merenkuningattarien Venetsian ja Genovan välillä, joutui muuatta sotalaivaa komentava Marco Polo haavoitettuna vihollisten vangiksi. Mutta kuuluisaa vankia kohtelivat genovalaisetkin suurella huomaavaisuudella. Hän sai yhä uudelleen jutella uteliaille kuulijoille merkillisistä matkoistaan, kunnes kertomiseen kyllästyneenä saneli kirjureille niistä lavean esityksen, joka ilmestyi v. 1298 nimellä "Maailman ihmeet". Tämä mainio teos pysyi sitten vuosisatoja tärkeimpänä lähdekirjana itäisen pallonpuoliskon oloista ja — kuten seuraavasta luvusta näemme — antoi varsinaista aihetta ja virikettä keski- ja uuden ajan rajapyykkinä pidetyille suurille maantieteellisille löytöretkille.

Kaupunkien riitaisuudet.

Kuten edellisestä käy ilmi, ei Italian mahtavien ja rikkaiden meri kaupunkien kesken vallinnut sitä yksimielisyyden tunnetta ja yhteisten etujen silmälläpitoa, jonka puutteesta tämä luonnon auliisti siunaama maa on kärsinyt koko keski- ja uuden ajan aina lopulliseen yhdistymiseensä saakka jokunen vuosikymmen sitten. Keskinäinen kateus saattoi niiden laivat iskemään yhteen kaukaisilla riistavesillä ja kilpailemaan kauppaeduista vierasten kansallisuuksien luona; kotivesillä johti sama kiero vietti kutakin ponnistamaan kaikki voimansa tuhotakseen toisensa täydellisesti. Tuossa lakkaamattomassa kilpailussa, josta merenkohdussa uiskenteleva Venetsia, "Adrian meren kuningatar", lopuksi selvisi voittajana, koettivat riitapuolet vahingoittaa toisiaan sekä avoimilla taisteluilla että käyttämällä aito-italialaisella oveluudella kavalia syrjäiskuja. Hyökkäys- ja puolustusliittoja solmittiin vierasten valtiasten, Rooman paavien, Saksan keisarien, Ranskan ja Espanjan kuninkaiden kanssa. Kuvauksena senaikaisesta sodankäynnistä kerromme vanhan kuvauksen mukaan Melorian meritaistelusta, josta kaiken hurjuuden ohella tuulahtaa vastaamme keskiaikainen ritarillisuus ja romantillisuus.

"Pisalaiset, välittämättä paavin heille julistamasta kirkonkirouksesta, purjehtivat suurella laivastolla Genovan lahteen, hajoittaen tieltään paavin suosimia vihollisiaan. (Venetsialainen) Morosini oli heidän amiraalinsa, ja hän oli mitä hienokäytöksisin mies; sillä kun genovalaisten lähettiläs tuli huomauttamaan hänelle, että vähän kunniaa hän perisi käydessään vihollisen kimppuun, jonka puoli laivastoa oli hajallaan kaukana ja toinen puoli vielä telakalla, myönsi Morosini sen todeksi ja vetäytyi kohteliaasti takaisin. Täten saivat genovalaiset aikaa varustautua taisteluun ja lähtivät 100 kaleijan voimalla ulos merelle, purjehtien kolmion muotoisessa rintamassa. Viholliset vastapuolet kohtasivat nyt toisensa ja ottelivat oikein villikissan hurjuudella. Nuolet, peitset, heittokeihäät ja tapparat pimensivät ilman; suovalla sekoitettua palavaa öljyä virtasi mereen joka taholle, ja herkeämätön suhina ja jyminä oli saattaa kaukaa rannaltakin katselevat aivan suunniltaan. Välimeren siniset vedet värjäytyivät punaisiksi taistelussa vuodatetusta verestä, ja laivojen ympärillä laineet vallan kiehuivat hukkuvista miehistä, jotka viimeisin epätoivoisin hengenvedoin kamppailivat keskenään."

HANSALIITTO.

"Hansa" on muinais-goottilainen sana ja merkitsee niin hyvin liittoa eli yhteyttä kuin sotivata joukkoa. Se merkillinen ja mahtava ilmiö Pohjois-Saksassa, jota tuolla sanalla tarkotetaan, tarjoaa aivan toisellaisen kuvan kuin edellä esitetty italialaisten merikaupunkien hajanainen historia. Kun alppien eteläpuolella olevat latinalaiset mertenvaltiaat kuluttivat voimiaan ja mahtiaan lakkaamattomissa keskinäisissä kinasteluissa, vaikutti germaanilainen yhteenkuuluvaisuuden henki Pohjois-Saksassa vallan toista. Ympäröivien Pommerin, Slesvigin, Holsteinin, Lüneburgin y.m. herttuain alituiset ryöstelyt ja kiristykset pakottivat sikäläisiä merenkulkua ja kauppaa harjottavia rannikkokaupunkeja liittymään lujasti toisiinsa. Turvallisuudentarpeen lisäksi tulivat yhteiset elinedut. Niiden porvarit tajusivat näet, että he muodostamalla yhdessä peljättävän mahdin voivat parhaiten hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja Itä- ja Pohjanmeren rantamilla. Hampurin, Bremenin ja Lyypekin ympärille, jotka ovat säilyttäneet tärkeän merkityksensä kaupan ja merenkulun alalla aina meidän päiviimme asti, ryhmittyi lukuisa joukko, aikoinaan toistasataa hansakaupunkia, niistä monet kaukana sisämaassa suurten jokien varsilla, toiset aina Flanderissa ja Portugalissa asti. Niiden lisäksi tuli suuri joukko kukoistavia siirtoloita ja kauppakonttoreja ympäri pohjoisten merien rantamia.

Hansan rikkaus ja mahtavuus.

Kansalaisten vallan vakavuuden perusti näet se erittäin valtioviisas toimenpide, että he muinaisten foinikialaisten tavoin perustivat siirtoloita kaikkialle, missä kävivät kauppaa, sekä omia kauppakonttoreja valvomaan heidän etujaan silloisissa tärkeissä merikaupungeissa. Edellisistä kohosi kuuluisimmaksi loistossa itsensä Lyypekin kanssa kilpaileva Visby kalkkikallioisella Gotlannin (vanh. suomalaisten "Voionmaan") saarella, muhkeine kehämuurineen, epälukuisine kirkkoineen ja tarujen ylistämine rikkauksineen. "Guuttien" äveriäisyyttä kuvataan vanhassa viisussa seuraavasti:

"Leiviskävaa’all’ ne kultia myö, Veroiksi kalliita kiviä tuo,
Hopeavadeista siatkin syö, Ja kullasta kankaita emännät luo".

Kokonaisia kortteleja ja kaupunginosia käsittäviä kauppakonttoreja syntyi m.m. Bergeniin, Tukholmaan, Turkuun ja Viipuriin; olipa sellaisia mahtavassa Lontoossa ja kaukaisessa Novgorodissakin asti.

Siirtoloistaan ja konttoreistaan käsin kansalaiset eivät ainoastaan harjottaneet kauppaa asianomaisen maan kanssa, vaan panivatpa mestarillisin keinoin sen kerrassaan riippuvaksi heidän ylivallastaan. Etenkin Skandinavian maat olivat nääntyä vierasten kauppalaivurien ikeen alla. Valvomaan Hansan etuja sijoitettiin niihin nuoria, pirteitä miehiä (tunnetut "pippuriveikkojen" ja Suomessa yksinkertaisesti vain "saksojen" nimellä), jotka sortivat häikäilemättä kotimaista kauppaa ja, tuntematta lainkaan mitään velvollisuuksia elinkautisia asuinpaikkojaan kohtaan, koettivat puristaa ja kettää niistä kaiken mehun. Hankkimalla lainoja, laivoja ja palkkasotureja alituisessa rahapulassa oleville ja keskenään kinasteleville ruhtinaille kiristivät hansakaupungit näiltä heidän maitaan orjuuttavia kauppaetuja.

Hansan rikkauden alkulähteenä oli varsinaisesti sillinkalastus ja -kauppa. Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla oli heillä suolaamoja, joissa maanasukkailta ostetut kalat lyötiin tynnyreihin ja kuljetettiin paasto- ja perjantairuoaksi kaikkialle katoliseen kristikuntaan. Ryöstökalastus ja jotkin kalataudit ovat sittemmin hävittäneet Itämerestä sillin melkein sukupuuttoon, jättäen jälelle vain sen laihemman sukulaisen silakan.

Hansaliiton synnyttivät ja sitoivat kokoon, kuten mainittu, yhteiset kauppaedut ja näiden suojeleminen omavaltaisia ruhtinaita vastaan, mutta mitään muodollista liittokirjaa ei niiden välillä ollut olemassa, yhtä vähän kuin erityistä tunnustettua johtajaakaan. Yhteisiä asioita, varsinkin sota- ja kauppaliittoja, pohtimaan kokoontuivat eri kaupunkien valtuutetut "yleisille hansapäiville", joilla määräävä vaikutusvalta kumminkin oli Lyypekillä, vapaana valtakunnankaupunkina ja "ensimmäisenä vertaistensa joukossa".

Hansan vallan vaipuminen.

Vasta kun Skandinavian maissa esiytyi voimallisia hallitsijoita, jotka kykenivät ensin hansakaupunkien avulla suoriutumaan mahtavista herttuoista ja sitten kääntämään voitolliset aseensa auttajia itseään vastaan, alkoi Hansan valta ja vaikutus Pohjolassa vähitellen heiketä, Tanskassa oli sellaisia kuninkaita Valdemar "Atterdag", joka kavaluudella valloitti ja perinpohjin hävitti kukoistavan Visbyn ja saavutti lyypekkiläisistä useita merivoittoja, sekä ruotsalaisten ynnä aatelisten "tyranniksi" nimittämä, mutta talonpoikien ja porvarien kaipaama Kristian II; Ruotsissa taasen vapauttajakuningas Kustaa Vaasa, joka tosin samaa tyrannia ja tanskalaisvaltaa vastaan taistellakseen tarvitsi Lyypekin rahoja, laivoja ja miehiä, mutta sitten joutui niin kiusalliseen, miltei koko hallituskautensa kestävään riippuvaisuuteen siitä, että oli suorastaan pakotettu koettamaan kaikkia keinoja vapauttaakseen itsensä ja maansa tuosta kahleesta. Mutta vielä vuosisatoja jälkeenpäin tuntui saksalainen vaikutus Pohjolassa; esim. Suomen merikaupungeissa oli kauppiassääty kauvan ja on osittain vielä nytkin saksalaista alkuperää ja vanhaa hansalaista juurta.

Keskiajan alukset.

Parhaat laivanrakentajat Välimerellä olivat keskiajalla venetsialaiset. Roomalaisten vanhasta yksisoutuisesta he loivat alustyypin, joka niillä vesillä tuli kaikkialla käytäntöön: kaleerin. Niitäkin kuljetettiin etupäässä soutamalla; mutta sen helpottamiseksi oli aluksessa yksi tahi kaksi mastoa niihin ripustettuine latinalaisine purjeineen. Tällaisilla laivoilla venetsialaiset kuljettivat ristiretkeilijöitä tuhatlukumme ensimmäisinä vuosisatoina Pyhään maahan. Ne olivat nykyisen keskisuuren kuunarin tai pienen prikin kokoisia, n. 200 tonnin kantoisia, ja antoivat tilaa satakunnalle miehelle ja parillekymmenelle hevoselle. Tykistö, jota 13-sataluvun keskipaikoilla ruvettiin käyttämään laivoissakin, sijaitsi perä- ja etukannelle rakennetuissa korkeissa, loistavasti koristelluissa ja maalatuissa "kastelleissa", joissa sen lisäksi oli päällystön hytit, ase- ja ampumatarvevarastot y.m. Täten aseistamalla voi kauppahaahdet muuttaa helposti sotalaivoiksi.

Mutta maailman tullessa yhä enemmän tunnetuksi ja kauppamatkojen sentakia pidentyessä oli pakko vaihtaa raskaskulkuiset soutupurret keveämpiin purjealuksiin. Siihen vaikutti osaltaan myöskin tykistön yhä laajempi käytäntöönottaminen. Viholliselle tehtiin tuntuvampaa haittaa sijoittamalla tykit yhteen tai useampaan riviin pitkin laivan sivuja, jolloin voi ampua tuhoisia kokokyljen laukauksia. Tällöin olivat airot soutajineen luonnollisesti tiellä. Purjeiden yksinomainen käyttäminen kuljetusvälineenä aiheutti puolestaan suuria muutoksia alusten rakennuksessa ja takiloimisessa. Sivullepäin vahvasti kaareutuvien kylkien sijasta, jotka kaleereissa olivat souduille kylläkin edullisemmat, kyljet sittemmin rakennettiin ensin suoriksi ja vihdoin keskeltä ulospäin pullistuviksi, niin että laivan leveys vesirajassa oli paljon suurempi kuin kannen kohdalta. Sen kautta alus tuli vakavampikulkuiseksi ja tykeille suotiin tukevampi alusta. Mastoja tuli isompiin laivoihin kolmekin, ja ne kohosivat entistä paljon korkeammiksi; takiloimisessa tulivat helpommin hoidettavat raakapurjeet mahtavine köysistöineen käytäntöön.

Hansan laivat Pohjan- ja Itämerellä ynnä Pohjois-Atlantilla nojautuivat niillä vesillä aikaisemmin käytettyihin viikinkialuksiin, mutta kehittyivät tietystikin uudemman ajan tarpeiden mukaan. Ne olivat kahta päämuotoa: isompien nimenä oli "koggi", pienempien "holkki" eli "snekki". Edelliset olivat rakennetut sekä sodan- että kaupankäyntiä varten ja olivat nekin — kuten Välimeren myöhemmät alukset — varustetut korkealla "kastellilla" keulassa ja perässä, joihin soturit sotakoneineen vaaran tullen asettuivat. Kaikki kolme mastoa olivat varustetut jatkoksella eli märssytangolla; etu- ja suurmastossa oli raakapurjeet ja mesaanimastossa latinalainen purje sekä kokkapuussa halkaisija. "Koggit" olivat melkoisen isoja aluksia — suurimpien kantavuus on laskettu nykyajan mitoissa aina 1,800 tonniksi. "Holkit" olivat yleensä edellisiä pienemmät, soukkamuotoisemmat ja nopeakulkuisemmat.

Hansaliitto harjotti mahtavan suuressa määrässä laivanrakennustyötä Itä- ja Pohjanmereen laskevien isojen jokien suistoilla. Itämeren partailla oli laivaveistämöjä Lyypekissä (liiton pääpaikassa), Danzigissa, Stettinissä, Königsbergissä, Stralsundissa j.n.e.; ja Pommerin ja Preussin silloiset aarniometsät tarjosivat yltäkyllin mainiota rakennusainetta. Pohjanmeren rannikolla rakennettiin laivoja Hampurissa ja Bremenissä, Emdenissä, Altonassa ja pitkin Weser-virran vartta. Suurimmat telakat olivat Lyypekissä, Danzigissa ja Hampurissa, joissa, paitsi omaa tarvetta varten, rakennettiin laivoja vierastenkin varalle, Skandinavian maihin ja Venäjälle, Hollantiin ja Englantiin sekä aina kaukaiseen Portugaliin saakka, josta maasta keskiajan lopulla tuli silloisen maailman mahtavin merivalta. Saksalaiset laivanrakentajat olivat kaikkialla parhaassa maineessa.

V LUKU

Suuret löytöretket.

Aikakausien vaihteessa. — Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan
alku; Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina. — Meritie
Intiaan ja tarinat "Johannes-papista". — Kristoffer Kolumbus ja
Amerikan löytö; Kolumbuksen ensi matka; Vihanta meri; Kapinan oireita;
"Maa! Maa!" — Muut suuret löytöpurjehdukset.

Aikakausien vaihteessa.

Siirtymistä 14-sataluvusta 15:nteen merkitsivät niin monenkaltaiset ja niin täydellisesti aikakauden maailmankatsomusta mullistavat muutokset, että historia tuosta ajankohdasta alkaa uuden ajan. Ummehtuneen ja lapsellisen munkkiviisauden hajotti uusi valistus, joka perustui niinhyvin klassillisen vanhan ajan tieteiden ja taiteiden uuteen ymmärrykseen kuin entistä merkillisempien kaukopurjehdusten kautta saatuun laveampaan maailmantuntemukseen. Tämä valoisa väli- ja taiteaika, jota on sanottu renessansiksi, "uudestasyntymiseksi", vaikutti niin ihmeen elähyttävästi silloisiin ihmisiin, että tuhannet ja taasen tuhannet varmastikin yhtyivät saksalaisen humanistin Ulrik Huttenin riemastuneeseen huudahdukseen: "Nyt on oikein ilo elää!"

Emme ryhdy tässä sen pitemmältä puhumaan uuden aikakauden alun suurista saavutuksista henkisellä alalla, joista syvimmälle ulottuvat ja laajimmalle vaikuttavat olivat kirjapainotaito ja uskonpuhdistus, vaan pysymme kiinni varsinaisessa aineessamme. Me tarkkaamme vain niitä maailmaa mullistavia ilmiöitä merenkulun ja purjehduksen alalla, jotka johtivat uusien, ennentuntemattomien maiden ja kokonaisten maanosien keksimiseen — suuria löytöretkiä. Arvaamattaan yksinäiset, yritteliäät miehet saavuttivat tuloksia, jotka muuttivat koko silloisen maailmankuvan ja panivat alulle aavistamattomien rikkauksien jatkuvan virtaamisen vanhaan Europaan.

Ampuma-aseiden yhä yleisempi käytäntöönottaminen tiesi miekalla ja peitsellä sotivan ritarisäädyn häviämistä. Ruhtinaat kykenivät masentamaan mahtavia läänitysherrojaan, suurentamaan omaa hallitsijavaltaansa ja käyttämään sitä maansa hyödyttämiseksi ja rikastuttamiseksi. Entisten valloitussotien lisäksi tarjoutui heille tällöin aivan uusi keino: edistämällä ja suosimalla purjehdusta he voivat sangen huokein kustannuksin hankkia itselleen uusia laajoja alueita siihen asti tuntemattomissa maissa ja käyttää niiden luonnonrikkauksia hyväkseen. Niinpä astuvat he siihenastisten yksinomaisten merenkulunharjottajain, mahtavien merikaupunkien sijaan johtamaan uusien kulkuväylien keksimistä. Omaa valtaansa ja kansainsa varallisuutta kartuttaakseen he kallistavat korvansa rohkeiden suunnitelmien esittäjille.

Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan alku.

Alun suuriin löytöretkiin tekivät portugalilaiset, joille 14-sataluvun kestäessä siirtyi Italian merikaupungeilta johtoasema merellä. On omituista, kuinka niin pienoinen maa, joka käsittää kapean rannikkokaistaleen Pyreneain niemimaan lounaiskulmassa, voi vallata sellaisen etusijan muiden mahtavampain valtakuntain rinnalla. Tässä uudistuu sama ilmiö kuin muinoin foinikialaisten kohoamisessa Välimeren valtiaiksi: maan asema rajattoman valtameren liepeillä houkutteli asukkaita merelle, jolta suuri osa oli pakotettukin ansaitsemaan elatuksensa. Varsin aikaisin olivat portugalilaiset (muinaiset lusitanit) alkaneet käydä merikauppaa Ranskan, Flanderin, Englannin ja Italian kaupunkien kanssa; toisaalta kiihotti heidän valtapyyteitään lakkaamattomat taistelut heidän maastaan silloin karkotettujen maurilaisten kanssa, jotka Afrikaan siirryttyään olivat lyöttäytyneet harjottamaan merirosvousta vallan ammattimaisesti ja ennenkuulumattomassa mitassa. Korkealle kehittynyttä astetta merenkulun suojelemisessa osottaa se seikka, että Portugalissa jo 12-sataluvun alussa, ammoin ennen muita maita, oli kielletty "rantaoikeus", s.o. kaikkien rannikkolaisten perinnäinen tapa ryöstää rannoilleen haaksirikkoutuneet vieraat alukset ja raastaa niiden miehistöt orjuuteen. Siellä myöskin perustettiin Europan ensimmäinen merivakuutusyhtiö, n.s. "Companhia", jonka jäsenet maksoivat 2% vuotuisesta liikevoitostaan yhtiön rahastoon, ollen oikeutetut saamaan korvausta merivahingoittuneista tahi vihollisten käsiin joutuneista laivoistaan ja lasteistaan. Pääkaupunki Lissabon kuului Pohjois-Saksan Hansaliittoon.

Merimahtinsa varsinaisesta alusta saa Portugali kumminkin kiittää erästä ruhtinastaan, Henrik Purjehtijaa (1394-1460). Nuoruudessaan hän kunnostautui taisteluissa maurilaisia vastaan, mutta osotti jo varhain erikoista mieltymystä merenkulkuun ynnä sen aputieteisiin, maan- ja tähtitieteisiin. Nimitettynä Portugalin eteläisimmän maakunnan Algarven maaherraksi sekä rikkaan Kristus-ritariston suurmestariksi rakennutti hän maan eteläniemen Kap Vincentin äärimmäiseen kärkeen Sargresiin komean linnan ja sen yhteyteen tähtitornin ynnä merikoulun, omistaen sitten koko elämänsä mieliharrastuksilleen. Sargresin linnasta, jonka tähtitornista Henrik-prinssi rakasti katsella ulos määrättömälle valtamerelle ja unelmoida uusista, onnekkaita löytäjiä odottavista maista, tuli maan tärkein laivanveistämö ja varustusasema. Ollen aikansa uskonnollisen lähetysinnon elähyttämä häntä kannusti palava halu kääntää pakanakansoja kristinuskoon; ja mainitun puoleksi hengellisen, puoleksi maallisen ritarikunnan suurmestarina hän voi käyttää sen runsaita rahavaroja yhä uusien retkikuntain varustamiseen ja matkaan lähettämiseen.

Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina.

Suurimmaksi osaksi Henrik-prinssin alkuunpanosta oli jo ennen Kolumbuksen suurtyötä keksitty (osittain uudestaan, sillä kartagolaisen Hannon saavuttamat tulokset olivat silloin ennättäneet unohtua) ja Portugalin kruunulle vallattu Kanarian, Azorien ja Viheriänniemen saaristot sekä lukuisat tärkeät paikat Afrikan lounais- ja länsirannalla, kuten Guinea, Senegal-, Gambia- ja Kongo-virtojen suistot; kunnes Bartolomeo Diaz v. 1486 saavutti Afrikan eteläisimmän kärjen, jolle hän hyvällä syyllä antoi "Myrskyjenniemen" nimen, vaikka hänen kuninkaansa, unelmoiden meritiestä Intiaan, muutti sen "Hyväntoivonniemeksi". Maallenousupaikkoihin retkeilijät pystyttivät Portugalin vallan merkiksi isoja kiviristejä, "padraoneja", joita paikoin on vielä meidän päivinämme löydetty ja pantu uudestaan kuntoon. Näytteinä keksityistä uusista maanääristä he toivat mukanaan kotiin kultahietaa, kasvi- ja eläinkunnan tuotteita sekä neekereitä kumpaakin sukupuolta. Tuostapa — merkillisessä yhteydessä uskalikkojen hartaan uskonnollisen innon kanssa — kehittyi ennen pitkää oikeita neekerijahteja, joista sai alkunsa surkean kuuluisa neekeriorjuus. Erään hurskaan kronikoitsijan kuvauksessa kerrotaan sellaisesta retkestä:

"Vihdoin viimein antoi Jumala, kaikkien hyväili tekojen palkitsija, heille voittorikkaan päivän korvaukseksi Hänen palveluksessaan kärsityistä vaaroista, antoi kunniaa heidän vaivoistaan ja palkintoa heidän kulungeistaan, sillä miehiä, vaimoja ja lapsia saatiin sinä päivänä vangiksi 165 kappaletta."

Matkaile lähtiessä retkeläiset usein rukoilivat kristikunnan päämieheltä, paavilta, siunausta ja synninpäästöä, jota tämä auliisti lupasikin kaikille "Afrikan muhamettilaisia ja pakanoita vastaan lähteville", ynnä ikuisen autuuden matkalla loppunsa löytäville. Samoin hän takasi portugalilaisille yksinomaisen omistusoikeuden kaikkiin maihin, joita he jo olivat löytäneet tahi vasta löytäisivät Afrikan länsirannikolla.

Näillä kaukomatkoilla saavutetuista kokemuksista ja Purjehtijaprinssin väsymättömästä ahkeroimisesta edistyi laivanrakennus- ja purjehdustaito paljon entisestään. Niiden kylläkin kunnollisten, mutta kömpelöiden rahtialusten sijaan, joita siihen asti oli Välimerellä käytetty, loivat portugalilaiset uuden nopeakulkuisen laivatyypin, "karavellin". Näiden vedenalaisen rungon rakenne oli erittäin soukea ja joustava, niin että ne helposti halkoivat aaltoja, ja niiden joko latinalainen tahi isommissa tavallinen kreikkalaistyylinen taklaus antoi niille jopa 12 solmuvälin nopeuden. Niiden kantavuus voi nousta 300 tonniin. Keulassa ja perässä kohosivat tornimaiset kastellit, ja märssykorissa istuivat tähystäjät ja jousimiehet. Keulakoristeena käytettiin jonkun pyhimyksen puusta leikattua ja koreasti kullattua ja maalattua kuvaa, jonka nimeä alus kantoi ja josta myöhemmin alusten "kaljuunakuva" sai alkunsa.

Meritie Intiaan ja tarinat "Johannes-papista".

Marco Polon mainio matkakertomus oli Europassa virittänyt halua päästä ilman muhamettilaisten välitystä yhteyteen idän "ryytimaan" Intian kanssa (Intialla silloin käsitettiin kaikkea luonnontuotteista rikasta Etelä-Aasiaa). Maamatka sinne oli vaikea ja vaarallinen, ja varsinkin toivottu rahdinkuljetus kameelikaravaaneilla olisi käynyt ylen kalliiksi. Sen vuoksi vakiutui ajatus meritien löytämisestä sinne.

Se oli päätarkotuksena kaikilla 15. vuosisadan portugalilaisilla purjehtijoilla; ja jo Bartolomeu Diaz olisi ehken Intiaan osannutkin, jollei hänen miestensä kapina olisi pakottanut häntä kesken kääntymään takaisin Hyväntoivonniemen kohdalta. Monien senaikaisten hullujen haaveiden joukossa olivat kiihottimena tarinat "Johannes-papista", mahtavasta kristitystä pappiskuninkaasta, jonka valtakunnan olisi pitänyt sijaita milloin Afrikassa, milloin Aasiassa. Tälle annettavaksi veivät miltei kaikki matkailijat mukaansa suosituskirjeitä kuninkailta ja paavilta, jotta hän auttaisi heitä toivotun päämäärän saavuttamiseksi — paha vain, ettei tuota salaperäistä henkilöä, jonkinmoista uutta Melkisedekiä, koskaan löydetty. Aiheen noihin tarinoihin lienevät antaneet hämärät tiedot sekä Abessinian koptilais-kristitystä maasta että Intian ja Kiinan välimailla jolloinkin kukoistaneesta, mutta sittemmin täysin sammuneesta nestorialais-kristitystä kirkkokunnasta.

Samoihin aikoihin tuli niin hyvin tieteellisesti todistetuksi (Galilei) kuin kaukopurjehduksilla omin silmin havaituksi maan pallonmuotoisuus. Jos siis purjehdittiin tarpeeksi pitkälle valtamerta, jonka jo vanhat kreikkalaiset arvelivat kaikkialla ympäröivän mantereita, niin voitiin todennäköisesti palata takaisin lähtöpaikkaan; ja silloin tietysti voi myöskin poiketa välillä oleviin paikkoihin, kuten esim. ikävöityyn Intiaan. Tuntemattomilla ulapoilla auttoi ohjausta perehtyminen aikaisemmin keksittyjen kompassin sekä sekstantin edelläkävijän, astrolabion, käyttöön.

Mutta itäänpäin kulkien oli meritie pitkä ja vaikea; sen olivat portugalilaisten tähänastiset keskeneräisiksi jääneet yritykset osottaneet. Koska maa kerran oli pallonmuotoinen, niin miksikä ei siis pyrkiä samaan päämäärään länttä kohti purjehtimalla. Aikakauden oppineet olivat vanhan ajan viisasten kanssa samaa mieltä siitä, että Europan ja Aasian rannikkojen piti olla jokseenkin lähellä toisiaan, joskaan ei sentään "vain muutaman harvan päivämatkan päässä", niinkuin roomalainen filosoofi Seneca oli arvellut. Vasta keksityt Azori-saaret ynnä niiden takana löytyväksi oletettu "Antihan" saaristo olisivat tarjonneet purjehtijoille hyviä levähdyspaikkoja matkan varrella. Mitään välillä olevaa uutta mannermaata ei osattu aavistaakaan. Leif Erikinpojan puoli vuosituhatta aikaisemmin keksimää "Viinimaata" ja italialaisen (vaikka Englannin palvelukseen antautuneen) Cabotin vuosisadan vaihteessa löytämää Labradoria pidettiin vain joinakin Europan mantereesta kauvas länteen putkahtavina niemekkeinä. Atlantin mahtava vesiallas levisi kaikkien Länsi-Europan kansojen edessä houkuttelevana kulkuväylänä — miksi ei siis olisi sitä myöten pyrittävä Polon kuvailemaan "Cipanguun" (Japaniin), "Katayhin" (Kiinaan) ja niiden ohi vihdoin Intiaan? Asiasta keskusteltiin ja kirjoiteltiin väsymättä; voitonhimoiset kauppiaat kiihottivat kerkeäkynäisiä tiedemiehiä sotisopaan toisiansa vastaan; havaittuja tosiasioita, tieteellisiä järjestelmiä ja merimiesvalheita ynnä muita mielettömiä hullutuksia kasattiin rinnakkain ja vastakkain.

Hetki oli kypsynyt suuren ratkaisun iskemiseksi. Tarvittiin yhden ainoan miehen laajanäköinen äly kokoomaan, seulomaan ja yhdistämään ajan moninaiset käsitykset ratkaisevaan polttopisteeseen — yhden ainoan tarmokkaan miehen voimakas tahto tekemään unelmista todellisuutta.

Kristoffer Kolumbus ja Amerikan löytö.

Sellaisen laajan seulovan älyn ja ennen kaikkea kukistamattoman tahdonvoiman omisti Kristoffer Kolumbus (nimi italiaksi Cristoforo Colombo, espanjaksi Christoval Colon; 1436-1506), jonka oli sallittu suorittaa historian merkillisin purjehdusmatka ja tärkein maantieteellinen suurtyö — uuden, valtavan suuren ja luonnonrikkauksista tyhjentymättömän maanosan löytö.

Hän oli syntynyt Genovan vanhastaan kuuluisassa merikaupungissa ja opiskeli nuoruudessaan purjehdusoppia, matematiikkaa, maan- ja tähtitiedettä, mutta vaihtoi varhain koulupenkin purjeköysiin. Kunnolliseksi merimieheksi hän kehittyi risteilemällä Välimerta ristiin rastiin sekä Atlanttia Islannin takaa aina Guineaan saakka. Elämänsä suurtyötä varten hän sai tarvittavia tietoja ja kaikkea silloin mahdollista ohjausta perimällä appensa, erään Kanaria-saarten löytäjän, merikartat ja muistiinpanot sekä uutteralla kirjeenvaihdolla sen ajan pätevimpien asiantuntijain ja tiedemiesten kanssa. Ja kun tuo suuri ajatus — Intian meritien avaamisen mahdollisuus — oli hänessä täten kypsynyt, oli hänellä haaveksijan ja uskonnollisen intoilijan ihmeellinen sitkeys pitää siitä järkähtämättä kiinni ja saada eteen nousevista vastuksista vain uutta yllykettä.

Eikä häneltä vastuksia suinkaan puuttunut. Se lyhyt elämänkausi, joka suurelle löytäjälle oli vasta vanhuudessaan suotu mainetekonsa suorittamiseen, on itsessänsä mitä tärisyttävin murhenäytelmä. Turhaan kolkutteli hän Portugalin, Englannin ja Espanjan kuninkaiden portteja esittääkseen ehdotustaan. Hänelle naurettiin; aikakauden henkinen valtias, ahdasmielinen jumaluusoppi, asettui hänen tuomarikseen ja oli syöstä hänet harhaoppisen kamalaan kohtaloon. "Maammeko olisi pallonmuotoinen", ivasivat hänen kuulustelijansa; ja "jospa olisikin, niin kuinka sen toiselle puolelle tultua enää pääsisi ylämäkeä takaisin?" Maanpakolaisena, miltei nälkään nääntyen sai hän jo ikämiehenä kierrellä pientä poikaansa taluttaen luostarien armeliaissa vierassuojissa. Vasta kun Espanja oli saavuttanut ratkaisevan voiton maansa maurilaisista, ja kansallinen ja uskonnollinen ylpeys oli sen johdosta kohonnut korkeimmilleen, alkoi sen hallitsija kallistaa korvaansa itsepäisen anojan esityksille. Voisihan tuosta matkasta mahdollisesti olla lisää kunniaa ja saalista toivottavana Espanjalle; ja ennen kaikkea saataisiin ehkä kristikunnalle uusia voittoja pakanuuden hävittämisellä tuntemattomissa maissa. Huhtik. 17 p. 1492 viimein allekirjoittivat tällöin jo 56-vuotias Kolumbus ja Espanjan kuningaspari sopimuksen, jonka mukaan hän sai raha-apua n. (100,000 markkaa) kolmen karavellin varustamiseen, ja joka määritteli hänen palkkiokseen runsaasti arvonimiä, valtaa ja aineellisia etuja. Ja saman vuoden elokuun alussa purjehti "amiraali" ja tulevain valtaustensa "varakuningas" Paloksen satamasta kolmella pienellä puolikannellisella aluksellaan Santa Maria, Pinta ja Nina, joissa oli yhteensä 120-henkinen miehistö.

Kolumbuksen ensimmäinen matka.

Matka kävi aluksi etelää kohden poiketen Kanarian saarille, missä saatiin kuulla kateellisten portugalilaisten lähettäneen näille vesille sotalaivoja väijymään uskalikkoja. Niitä säikkymättä lähdettiin purjehtimaan suoraan länteen, josta ilmansuunnasta koko matkan pidettiin häivähtämättä kiinni.

"Mik’ ihme, mikä uljas rohkeus:
Kolumbus lähtee länttä kohti,
Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
Atlantin aallot alta hohti;
Ja viikoiss’ ei, ei kuissa maata näy,
Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.

Ja yhä eess’ on viittomaton tie,
Joll' itä laivaa lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie —
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin’ on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!"

Näin laulaa suomalainen runoilija (A. Oksanen tervehdysrunossaan A. E. Nordenskiöldille 1880) tästä mainiosta matkasta. Vaikkei "matkalla monta mutkaa" ollutkaan, kysyi se silti johtajaltaan kaiken hänen hellittämättömän tarmonsa. Jo sille varustauduttaessa oli vaikea saada merimiehiä lainkaan mukaan, sillä he pelkäsivät kovin lähteä moiselle hullunyritykselle. Vaikka ilma oli koko matkan mitä leudoin ja tuuli jatkuvasti itäinen, pelottivat nuo sääsuhteetkin miehistöä: kuinka moisella iäti myötäisellä tuulella päästäisiin takaisin kotia?

Vihanta meri

Eräänä aamuna havahtuessaan huomasivat miehet hämmästyksekseen edessänsä silmänkantamattoman ruohokentän — joko siellä vihdoin häämötti toivottu matkanpää? Mutta mitään maalintuja ei näkynyt, ja tuulessa näytti tuo kellertävän vihanta ruohopinta keinuvan laineitten mukana. "Se oli niin tiheätä", kirjoitti amiraali lokikirjaansa, "että luulin alla olevan luodon; ja samoin huomasin, että meri tällä kohtaa oli hyvin tyyni, niin että vaikka kävi navakka tuuli, laivat eivät yhtään vaappuneet." Luotauslankaa laskettiin ja nostettiin, mutta meri huomattiin pohjattoman syväksi; siis ei maata voinut olla lähellä. Miehistö joutui kauhun valtaan. Se väitti taivaan täten rankaisevan hurjanröyhkeää päällikköä, sen vuoksi että tämä yritti tutkia sen salaisuuksia; nytpä he olivat kaikki ylenannetut paholaisen valtaan, joka ylläpiti koko matkan sellaista tuulta, että paluu oli mahdoton, ja johdatti laivat mokomaan ruohikkoon, jossa he varmasti juuttuisivat kiinni ja menehtyisivät surkeasti. Vihdoin viimein päästiin miesparkojen rajattomaksi iloksi jälleen selville vesille. Kauhunpaikka oli Sargasso-meri Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän niemen saarten välillä, jonka syvyys vielä nykyäänkin on tutkimaton ja jonka pintaa iäti peittää viheriä leväkerros. Purjelaivoille se ei suurta vastusta tee, mutta höyrylaivat välttävät sitä, estääkseen potkurejansa takertumasta kiinni sitkeisiin meriruohoihin.

Kapinan oireita.

Tästä ihmeestä läpäistyä nähtiin miltei joka päivä syyskuun loppupuolella aukean ulapan myrskylintujen kiertelevän laivojen ympärillä. Ne herättivät iloisia toiveita maan läheisyydestä, mutta maatapa yhä vain ei näkynyt. Kolumbus koetti kaikilla keinoilla ylläpitää miestensä masentuvaa rohkeutta; hän puheli heille ahkerasti odottavasta kunniasta ja saaliista (sille, joka ensiksi huomaisi maan, oli luvattu lähes 10,000 mkan palkinto) ja piti joka ilta heille jumalanpalvelusta. Samoin ilmoitti hän heille aina iltaisin päivän kuluessa purjehditun matkan — mutta todellista pienempänä, jott'ei suuri etäisyys Europasta säikähdyttäisi arkoja. Hänen sanotaan myöskin tällä matkalla keksineen kompassineulan poikkeamisen, s.o. sen seikan, että neula osottaa magneettista pohjoisnapaa kohden, joka on jonkun verran luoteeseen maan pohjoisnavasta, koskapa hän ilmiön syytä vielä tuntematta otti sen laskuissaan huomioon.

Mutta maata vain ei näkynyt. Joka ilta laski aurinko läntisen taivaanrannan katkeamattoman vesirajan taa. Välistä häämöttävät kangastukset, joita jokin suunnattoman kaukainen maankohta loi ilmaan, olivat nekin omiaan masentamaan myrtynyttä mielialaa. Epätoivoinen miehistö alkoi niskuroida muukalaista päällikköään, "mokomata genovalaista" vastaan, joka hulluudessaan vei heitä varmaan kuolemaan. Alkoipa jo tuntua merkkejä kapinasta, merillä kauheimmasta rikoksesta; ja lokak. 10 p. julistivat miehet, etteivät he enää tahtoneet purjehtia sen pitemmälle. Tarinan mukaan sai amiraali tyytymättömyyden hiljennetyksi lupaamalla, että jollei kolmen päivän kuluessa nähtäisi maata, niin käännyttäisiin takaisin Espanjaan.

"Maa! Maa!"

Seuraava päivä oli hyvin myrskyinen. Mutta sen kuluessa huomattiin pettämättömiä maanmerkkejä: ihmiskäden vuolemia keppejä ja laudanpalasia sekä kukkiva orjantappurapensaan oksa. Nyt ei voitu enää epäilläkään. Yöpimeän laskeutuessa huomasi etummaisen laivan tähystäjä tummalla taivaanrannalla liikkuvaa valoa ja huusi: "Maa! Maa!" Harvain kuolevaisten lienee suotu tuntea niin väkevää mielenliikutusta kuin se, mikä silloin täytti Kolumbuksen mielen. Hänelle tuo huuto tiesi lujasti uskotun aatteen voittoa, hänen seuralaisilleen vain vapahdusta hengenhädästä. Auringon valjetessa nähtiin edessä pieni saari ja sen rannalla alastomia alkuasukkaita. Espanjan lippu ja ristiinnaulitun kuva kädessä astuivat matkalaiset maihin, laskeusivat polvilleen kiittämään Jumalaa, ja amiraali julisti juhlallisesti ensimmäisen löytösaaliinsa Espanjan kruunun omaksi. Saari, joka kuuluu Bahama-saaristoon ja jota sen asukkaat nimittivät Guanahaniksi, sai onnellisesta pelastuksesta Vapahtajan nimen San Salvador.

Kolumbus uskoi varmasti tulleensa Intiaan tahi ainakin suurkaanin maahan Katayhin (se usko hänellä pysyi koko ikänsä), ja siitä syystä hänen keksimiään seutuja ruvettiin myöhemminkin kutsumaan Länsi-Intiaksi ja sen asukkaita intiaaneiksi. Asukkaat sanoivat itseään karaibeiksi eli karibeiksi (siitä Karaibin meri), minkä Kolumbus käsitti kannibaleiksi (kaanin alamaisiksi). Antillien nimen vastakeksityt saaret saivat täälläpäin löytyväksi oletetusta Antilia-saaristosta.

Samalla matkallaan Kolumbus löysi vielä Kuban ja Hispaniolan (San Domingon) suuret saaret, seuraavilla kolmella Portoricon ynnä useimmat muut Länsi-Intian saaret, ja kävipä kahdesti, itse sitä tietämättään, Amerikan mantereellakin, Orinoko-virran suulla ja Honduras-niemellä. Hän perusti löytämiinsä paikkoihin siirtoloita ja toi kotia palatessaan näytteitä maan asukkaista ja muhkeista luonnonrikkauksista, ennen kaikkea kultaa, joka sai espanjalaisten silmät ahneudesta palamaan. Mutta kuninkaan juhlallisesti lupaamat palkinnot suuri valloittaja pian menetti; kadehtijat ja kilpailijat saattoivat hänet huonoon huutoon, ja kerta hänet oikein kuljetettiin raudoissa takaisin Espanjaan. Pettymysten ja rasitusten murtamana Kolumbus kuoli 70-vuotiaana, ja hänen tomunsa vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi San Domingon tuomiokirkkoon.

Muut suuret löytöpurjehdukset.

Uudesta maailmasta virtaavat rikkaudet houkuttelivat kohta tuhansittain seikkailijoita sinne koettamaan onneansa. Ensimmäisten joukossa oli Amerigo Vespucci, italialainen hänkin, josta uusi maanosa sitten sai nimekseen Amerika. Fernando Cortez valtasi hopearikkaan Meksikon ja Francisko Pizarro kultarikkaan Perun, mutta molemmat hävittivät ryöstönhimossaan iäksi nuo korkeaan omaperäiseen sivistykseen kohonneet maat. Portugalilaiset puolestaan eivät tahtoneet olla huonompia miehiä. Hekin tahtoivat Intiaan, joko Diazin viittomaa tietä Afrikan ympäri niinkuin Vasco da Gama, joka vihdoinkin sinne pääsi v. 1498, tahi Kolumbuksen tavoin länttä kohti purjehtimalla kuten Alvarez Cabral, joka v. 1500 tavallaan vastoin tahtoaan löysi Brasilian. Tyynelle valtamerelle oli ensimmäisenä tunkeutunut Balboa 1500-luvun alussa, ja vv. 1519-21 suoritti ensimmäisen purjehduksen maan ympäri portugalilainen Fernando Magellan — tahi oikeastaan hänen ainoa jälellejäänyt laivansa, sillä johtaja sai matkalla surmansa enimpäin seuralaistensa kanssa. Kolumbuksen ensi matkan jälkeen se oli kunniakkain tämän suuren ja merkillisen aikakauden löytöpurjehduksista.

VI LUKU

"Voittamaton Armada".

Espanjan korskeus; Viha Englantia kohtaan. — "Voittamaton Armada":
Kokoonpano ja lähtö; Englannin varustelut; Meritaistelu Kanaalissa;
Armadan surkea loppu.

Suurten löytöretkien tuloksista hyötyivät molemmat niihin osaaottaneet Pyreneain niemimaan valtiot suunnattomasti. Mitättömällä rovolla oli Espanja kustantanut Kolumbuksen ensimmäisen matkan, mutta arvaamattomia summia se ammensi seuraavien vuosisatojen kuluessa "lännen kultalasta", niinkuin uutta maanosaa ruvettiin nimittämään. Intiaanien vanhat kulta- ja hopeakaivokset tyhjennettiin, uusia tutkittiin ja avattiin järjestelmällisesti. Alkuasukkaat pantiin orjina kaivamaan maanpovesta rikkauksia uusille herroilleen; ja kun ne osottausivat olevansa heikkoa rotua ja menehtyivät saarilla sukupuuttoon ja mantereella monin paikoin jäljettömiin, ruvettiin sijaan tuomaan rotevampia ja kestävämpiä Afrikan neekereitä, josta sai alkunsa uuden ajan kolkoin häpeäpilkku, neekeriorjuus. Tyhjätaskuja aatelismiehiä ja seikkailijasotureita siirtyi ehtymättömänä jonona uuteen maailmaan, perustaen sinne siirtoloita ja luoden alun Amerikan espanjalaiselle kreoli-asutukselle.

Täten paisui Espanjasta Europan rikkain ja mahtavin valtio, ja sen kuninkaan tultua Saksan keisariksi ja Habsburgin perintömaiden herraksi Kaarle V:ntenä voivat liehakoitsijat imarrellen huomauttaa uudelle roomalaiselle Caesarille, "ettei hänen maissaan aurinko milloinkaan laskenut". Kaarlen poika, Espanjan kuningas Filip II, teki itsestään katolisen maailmanmahdin edustajan. Synkkänä uskonkiihkoilijana hän varsinkin tahtoi panna sulun silloin leviämistään leviävälle protestanttiselle uskonnolle. Tulella ja miekalla hän hävitti sitä omista maistaan, nimenomaan silloin Espanjalle kuuluvista Alankomaista, ja hänen joukkonsa olivat Saksan uskonsodissa paavilaisuuden ja katolisten ruhtinaiden vallanhimon vankin tuki.

Viha Englantia kohtaan.

Eräs Europan valtio ennen muita oli silmätikkuna "hänen kaikkein katolisimmalle majesteetilleen". Se oli Englanti, jonka merimahdille historiassa muuten niin surkean kuuluisa Henrik VIII oli luonut varman alun, erottamalla laivaston maakomennon käskettävistä ja rakennuttamalla sotalaivoja saarivaltion puolustusta varten. Sangen monia katkeria valituksenaiheita oli Filipillä Englantia vastaan. Siellä oli Henrikin toinen tytär, suuri Elisabet, suorittanut loppuun isänsä kierosti ja itsekkäistä syistä alkaman kirkonvapautuksen. Elisabet auttoi Alankomaiden kapinoitsevia protestantteja rahalla ja väellä Filipin joukkoja vastaan. Englannin rohkeat merisissit, ennen kaikkea kuuluisat merikuninkaat Francis Drake ja William Raleigh, ryöstivät väsymättä Espanjan amerikkalaisia siirtomaita, sieppasivat merellä sen kotia palaavia aarre- ja kauppalaivoja — Espanjan, joka piti itseään Atlantin ja Amerikan vesien yksinvaltaisena herrana! Olipa uskalikko Drake käynyt "polttamassa Espanjan kuninkaalta parran", kuten itse kehui, hävittäessään Espanjan laivaston sen pääsatamassa Cadizissa. Espanjan oikeutettuihin valituksiin oli Elisabet vastannut välttelevästi ja palkinnut tuhontekijöitä imartelevilla armonosotuksilla. Lisäksi tuli mieskohtaistakin katkeruutta. Filip oli ollut naimisissa Elisabetin vanhemman sisaren, katolismielisen "verisen Marian" kanssa, ja oli tämän kuoltua kosinut nuorempaakin sisarta, mutta saanut "neitsytkuningattarelta" jäykät rukkaset. Viimeisen pisaran katkeruuden kukkuraiseen maljaan vuodatti Elisabetin menettely katolismielistä Maria Stuartia kohtaan. Tämän alamaistensa hylkäämän Skotlannin kuningattaren oli hänen sukulaisensa Elisabet ottanut vastaan, mutta sulkenut pitkäaikaiseen vankeuteen ja viimein mestauttanut v. 1587. Koko katolinen maailma kuohui raivosta, varsinkin Filip, joka oli persoonallisesti kannattanut ihanata ja onnetonta kuningatarta.

Tällöinpä näki Englanti melkein koko Europan mannermaan nousevan Espanjan johdolla kostamaan sen "uskonluopiolle" kuningattarelle Maria Stuartin kuolemaa. Filip, jolla oli tyhjentymättömät varat ja voimat käytettävinään, ryhtyi heti nopeihin varustuksiin. Kaikkialla Espanjan, Portugalin ja Italian satamissa asetettiin kuntoon ennenkuulumatonta laivastoa, ja maajoukkoja koottiin Kanaalin vastakkaiselle rannalle vietäviksi salmen yli Englantiin. Tarkotuksena oli musertaa Englanti tykkänään ja muuttaa se ikipäiviksi Espanjan maakunnaksi kuten Alankomaat olivat. Sitäpaitsi otettiin lukuisesti mukaan katolisia pappeja ja munkkeja, jotka mestauskirveiden ja polttorovioiden pelotuksella tyyten juurittaisivat protestanttisen harhauskon sen mahtavimmasta tyyssijasta.

"Voittamattoman Armadan" kokoonpano ja lähtö.

Todella hirvittävä ja merien historiassa ennen näkemätön oli se laivasto, joka toukok. 23 p. 1588 purjehti ulos Lissabonin satamasta. Siihen kuului 150 sotalaivaa, jotka olivat kaikki niin isoja, että kukin kykeni itse kuljettamaan matkalla tarvittavat ruoka- ja ampumatarvevarastot. Ne olivat rakennetut hyvin korkeakylkisiksi ja melkein tasapohjaisiksi, jotta säilyttäisivät vakavuutensa kovassakin merenkäynnissä; ja korkeine keula- ja peräkastelleineen sekä jylhine mastoineen ja hulmuaville purjejoukkoineen ne todella näyttivät vedessä uivilta linnoituksilta. Erityistä huolta oli pantu niiden puolustuskykyisyyteen. Ylempänä olivat kyljet niin paksut, etteivät musketinluodit niitä läpäisseet, ja alempana olivat sekä kyljet että kaaret kokoonpannut päällekkäin yhteen saumatuista palkeista ja hirsistä aina 4-5 jalan vahvuisiksi, niin etteivät edes tykinluoditkaan jaksaneet lävistää niitä muuten kuin aivan läheltä ammuttaessa. Niinpä löydettiinkin perästäpäin haaksirikkoutuneiden alusten kyljistä joukottani keskitiehen pysähtyneitä tykinluoteja. Mastojen tukevuutta ja varmuutta ammuksilta oli vahvistettu kiertämällä niiden ympäri vartavasten punottua sitkeää köyttä moniksi kerroksiksi. Mutta laivojen puolustuskyky oli saavutettu purjehduskyvyn kustannuksella, sillä taistelussa ne olivat paljon kömpelömmät liikutella ja käännellä kuin pienemmät englantilaiset ja hollantilaiset laivat. Laivaston yhteen laskettu kantavuus nousi 60,000 tonniin.

Tuollainen veden päällä liikkuva kaupunki sisälsi vastaavan määrän asukkaitakin ja näiden vaatimia varoja. Merimiehiä oli laivoissa yhteensä 8,000, orjia (kaleerien soutajina) 2,000 ja sotamiehiä kokonaista 20,000, kaikki vanhaa valittua väkeä, — lukuunottamatta suurta joukkoa ylhäisaatelisia ja muita vapaaehtoisia herrasseikkailijoita, jotka lähtivät mukaan rikastuakseen ryöstösaaliista. Hengellisistä miehistä, joiden piti maallisin asein puhdistaa saarimaa harhaoppisuudesta, on jo edellä mainittu. Isoja tykkejä oli laivoissa yhteensä 2,600, kaikki paljon isommat kuin Englannin laivoissa löytyvät; mutta vastaisessa ottelussa niiden hoitajat käyttelivät niitä paljon kehnommin kuin englantilaiset tykkimiehet. Joka lajia tarviskalua oli varattu mukaan runsaassa määrässä: vaunuja, rattaita, irtopyöriä ja paareja tavarain siirtoa varten maalla, samoin niitä kuljettamaan tuhansittain muuleja ja hevosia; valmiita risukimppuja, koreja ja lapioita piiritystä varten; vara-aseita, vaatteita y.m. Tykinluoteja oli 120,000 ammusta varten, ruutia 5,600 sentneriä, sytyttimiä 1,200 sentneriä. Ruokavaroja oli koottu rannalle laivoihin lastattavaksi kokonaisia vuoria. Laivakorppuja otettiin mukaan sellainen määrä, että niitä riitti joka miestä kohden puoli sentneriä kuussa puolen vuoden aikana, siis n. 100,000 sentneriä. Viiniä samoin puolen vuoden tarve, 147,000 aarnia eli 7 milj. litraa, sianlihaa 6,500 sentneriä, juustoa 3,000 sentneriä j.n.e. Kaiken kaikkiaan varattiin matkaan ruoka-, tarve- ja ampumavaroja 32,000 hengelle puolen vuoden ajaksi ja maksoivat ne kuninkaalle hänen oman lausuntonsa mukaan 30,000 dukaattia päivässä.

Moista peljättävää laivastoa ei ollut vielä koskaan ennen historian ajalla liikkunut vesillä, ja mielet korskeudesta paisuen nimittivät muutenkin ylpeäluontoiset espanjalaiset sitä "voittamattomaksi armadaksi" (armada merkitsee sotalaivastoa). Sitä oli määrätty komentamaan etevä ja kokenut merisankari, amiraali Santa Cruz, mutta liiaksi hätäilevän kuninkaan loukkaava käytös ynnä sairaus masensivat vanhan amiraalin voimat, ja hän kuoli matkalle lähdettäessä. Hänen sijaansa nimitettiin Espanjan loistavin ylimys, kuuluisan Alban sukulainen, Medina Sidonian herttua, joka kumminkin oli toimeen aivan kykenemätön. Hänelle antoivat sekä paavi että "kaikkein katolisin kuningas" etukäteen apostolisen siunauksensa. Samoihin aikoihin kokoutui Flanderin rannikoille aikakauden kuuluisimman sotapäällikön, Parman herttuan Aleksanterin johdolla 30,000 jalka- ja 4,000 ratsumiestä, kaikki Europan kykenevimpiä veteraaneja; jotapaitsi siellä tulisella kiireellä rakennettiin ja koottiin 300 laivaa viemään näitä joukkoja Kanaalin yli Englantiin, ja 20,000 tyhjästä tynnyristä tehtiin ponttoonialuksia kuormaston kuljettamista varten.

Englannin varustelut. Mitä oli Englannilla asetettavana moista peljättävää voimaa vastaan? Sillä oli puolellaan ainakin suurempi siveellinen mahti — uhatun uskon, isänmaan, vapauden ja itsenäisyyden rakkaus. Englannissa oli vielä paljon katolilaisia, varsinkin aatelin keskuudessa; mutta yhteisen turman uhatessa riensivät kaikki kuningattarensa ympärille tukemaan hänen puolustustoimiaan rahoin ja miehin. Merikaupungit varustivat jokaisen kauppahaahtensa sota-aluksiksi; meriä kiertävät kaapparikapteenit kiiruhtivat hätäsanoman saatuaan kotiin koeteltuine miehistöineen. Syystä ehkä moitittiin kuningatarta, että hän tahtoi säästää laivastoaan ja antoi liian myöhään käskyn sen sotakannalle asettamisesta. Mutta kun hän sen vihdoin teki — aatelismiehet olivat sillä välin omalla kustannuksellaan vuokranneet ja varustaneet aluksia vihollista vastaan — oli hänellä mainioita merisankareja sitä johtamassa. Ylipäällikkönä oli vanha kokenut lordi Howard ja hänellä ala-amiraaleina kuuluisat meriurhot Francis Drake, Raleigh, Seymour y.m. Mutta näiden käytettävänä oli ainoastaan 40 sotalaivaa sekä lisäksi kirjava apulaivasto kaikenlaisia pienempiä aluksia, jotka ainakin voivat häiritä ja väsyttää vihollista, vaikkeivät paljon auttaa sen hävittämisessä.

Vähäväkisyytensä tuntien oli lordi Howard valinnut sen järkevän taistelusuunnitelman, että tyytyi odottamaan vihollista ja sitten ryhtymään vain puolustustaisteluun. Espanjalaisilla oli isommat ja korkeammat laivat kuin hänellä, joten hän ei voinut käydä käsirysyyn niiden kanssa; niillä oli sitäpaitsi laivoissaan sotaväkeä, jota hänellä ei ollut. Kaksikymmentä miestä voi kyllä puolustaa laivaa sataa hyökkäävää vihollista vastaan; mutta kaksikymmentä ei voi hyökätä sadan miehen puolustaman vihollislaivan kimppuun.

Espanjalainen amiraali oli saanut kuninkaaltaan käskyn purjehtia Kanaaliin ja pysytellä Ranskan rannikolla, välttäen ryhtymästä taisteluun englantilaisten laivojen kanssa, vaikka nämä kävisivät hänen kimppuunsakin, kunnes hän Calais’n kohdalla yhtyisi siellä odottelevaan Parman herttuan osastoon. Vasta heinäk. 19 p. suuri armada saapui Kanaaliin; ja toivoen voivansa äkkiarvaamatta yllättää ja hävittää Englannin laivaston Plymouthin selällä käännätti herttua Medina Sidonia laivainsa keulat — vastoin kuninkaansa ohjetta — Englannin rannikolle päin. Mutta saadessaan kuulla amiraali Howardin tulevan kohtaamaan häntä päätti hän seurata alkuperäistä suunnitelmaa, pyrkiä Calais’ta ja Dunkirkia kohti ja ruveta ainoastaan puolustustaisteluun.

Meritaistelu Kanaalissa.

Seuraavana päivänä, heinäk. 20:ntena, sai englantilainen amiraali vihollislaivaston näkyviinsä. Armada kulki puolikuun muotoisessa kaaressa, jonka yhdestä sarvesta toiseen oli enemmän kuin nyk. penikulman välimatka. Lounaistuulessa isot laivat liikkuivat hitaasti eteenpäin. Englantilaiset antoivat vihollisen kulkea ohi, mutta seuraten perässä alkoivat (nekin vastoin amiraalin alkuperäistä suunnitelmaa) ahdistella sitä. Jyrisevä taistelu alkoi, jossa monet espanjalaisten parhaista laivoista joutuivat hyökkääjän saaliiksi ja vielä useammat saivat pahoja vaurioita; sen sijaan englantilaiset, välttäen käymästä liian lähelle jättimäisiä vastustajiaan ja käyttäen hyväkseen paljon parempaa nopeuttaan ja liikkumiskykyään, kärsivät tuntuvasti vähemmän. Taistelua kesti tällä erää miltei herkeämättä viikon päivät, joll’aikaa englantilaiset saivat lisävoimia ja voittojensa mukana yhä kasvavaa rohkeutta. 27 p. sai espanjalainen amiraali vihdoin pahoin ruhjoutuneen, mutta edelleen taistelukuntoisen laivastonsa suojaan Calais’n satamaan.

Parman herttuan voimat odottelivat läheisessä Dunkirkissa. Yhtä ylimielisenä kuin velipuolensa Filip-kuningas halveksi tämä ruhtinas sangen epäviisaasti vastustajaansa. "Hänestä tuntui siltä, kuin pitäisi Englannin ja Alankomaiden laivojen jo pelkältä hänen ja suuren armadan yhdistyneen laivaston näkemältä kiirehtää joutuisasti pakoon omiin satamiinsa ja kaikkiin mahdollisiin rotanreikiin; — — jonka jälkeen hän armadan turvin kuljettaisi sotajoukkonsa Kanaalin yli ja nousisi Thamesia ylös Lontooseen. Parilla kolmellakymmenellä tuhannella valitulla soturilla hän helposti valloittaisi heikosti linnoitetun pääkaupungin, jonka rauhantyöhön ja mukavuuteen tottuneet asukkaat ensi iskusta antautuisivat."

Mutta halveksittu rotta päinvastoin kykenikin pitämään kissaa itseään kiipelissä. Alankomaalaiset lähettivät viisineljättä isoa laivaa täynnä meri- ja sotapalvelukseen tottunutta väkeä pidättämään Parman herttuan voimia Dunkirkissa ja muissa Flanderin satamissa, ja kaikki englantilaiset laivat kokoutuivat Calais’n ulkopuolelle vastaanottamaan armadaa, jos se yrittäisi lähteä ulos merelle. Täten estettiin molemmat espanjalaiset laivastot yhtymästä kuningas Filipin suunnitelman mukaan.

Armada oli asettunut Calais’n selälle sellaiseen taistelujärjestykseen, että isoimmat laivat olivat sijoitetut kaaren muotoon vihollista vastaan peljättäväksi linnakeriviksi ja pienemmät kaaren sisäpuolelle suojaan. Englantilainen amiraali ei näin ollen voinut ilman isoja tappioita itselleen käydä ryntäämään noin vahvaa asemaa vastaan; mutta yöllä 29 päivää vastaan lähetti hän kahdeksan polttolaivaa ainakin murtamaan sitä. Seurauksena tästä äkkiyllätyksestä oli, että espanjalaiset hätäytyneinä katkaisivat ankkuriköytensä ja lähtivät kiiruimman kautta epäjärjestyksessä ulos merelle. Hämmennyksessä törmäsi moniaita heidän isoimpia aluksiaan yhteen ja tuhoutui; toiset hajautuivat sikinsokin pitkin Flanderin rannikkoa, niin että aamun valjetessa voivat töintuskin noudattaa amiraalinsa käskyä ja yhtyä uudelleen Gravelingin luona. Silloin oli englantilaisilla kultainen tilaisuus käydä hämmentyneen vihollisen kimppuun ja samalla estää sitä yhtymästä Parman herttuan laivastoon, ja mainiosti he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. Eräs senaikainen kirjoittaja kuvaa taistelun loppusuoritusta seuraavasti:

Armadan surkea loppu

"Huomenissa heinäk. 29 p:nä, äsken kerrotun metelin ja Espanjan laivaston jälleen asetuttua taistelujärjestykseen Gravelingin näkösällä, iskivät englantilaiset uudelleen sen kimppuun mitä uljaimmin ja raivoisimmin — — Ja vaikka englantilaisilla oli laivastossaan monta mainiota ja sotakelpoista alusta, voi niistä tuskin paria- tai kolmeakolmatta asettaa espanjalaisten yhdeksänkymmenen ison taistelulaivan rinnalle.

"Sen vuoksi englantilaiset laivat, käyttäen hyväkseen sukkelampaa ohjauskykyään, jonka avulla voivat kääntyä ja ottaa tuulta purjeisiinsa minne suuntaan hyvänsä, lähestyivät usein aivan keihäänvarren päähän vihollisista ja ampuivat kukin vuorostaan kokokyljen laukaukset niitä kohti; — jatkaen tätä keskeytymätöntä tykki- ja muskettitulta koko päivän aamusta myöhäiseen iltaan, kunnes heiltä ruuti ja luodit tyyten loppuivat."

"Espanjalaiset kärsivät tuona päivänä suuren tappion ja vahingon, sillä heidän laivoistaan tulivat monet puhkiammutuiksi ja upposivat, samoin menettivät he väkeään sangen paljon; kun sitävastoin englantilaiset koko sinä aikana, jolloin espanjalaislaivasto liikkui heidän vesillään, eivät kadottaneet miehistään sataa enempää eivätkä ainuttakaan laivaa eikä arvohenkilöä."

Huonoa komentoa Englannin hallituksen puolelta (kuningatarta syytettiin tässäkin kitsastelusta) todistaa se, ettei sen laivastolle ollut varattu kylliksi ampumavaroja, jotta se olisi voinut täydellisesti hävittää vihollisen. Mutta mitä vain kyettiin tekemään, se tehtiin kunnolla. Monet, Espanjan isoimmista laivoista upposivat tahi joutuivat vastustajan saaliiksi. Vihdoin älysi espanjalainen amiraali jatkuvan taistelun toivottomaksi ja käyttäen hyväkseen eteläistä tuulta kokosi laivastonsa jätteet purjehtimaan pohjoista kohti, toivoen voivansa kiertää Skotlannin ympäri ja palata sitä tietä englantilaisten häiritsemättä Espanjaan. Mutta voittaja seurasi perässä, ennen kaikkea pikalentäjä Drake, joka ajoi voitettua "voittamatonta" edellään jonkun matkaa pohjoiseen, kunnes huomatessaan sen kääntyvän Skotlannin rannoilta Norjaa kohti katsoi parhaaksi — Draken sanojen mukaan — "jättää sen noiden rajujen ja hirvittäväin pohjoisten vesien armoihin". Mutta myrsky jatkoi hävitystyötä Skotlannin ja Irlannin kallioisilla pohjoisrannoilla. Suuresta, ylpeästä "voittamattomasta armadasta" palasi ainoastaan kolmekuudetta pahoin runneltua alusta — poikkinaisin mastoin, rikkinäisin purjein, puhkiammutuin kyljin ja nääntynein miehistöin — kotimaan satamaan.

Filip II:sen järkähtämätöntä mielenmalttia kuvaavat hänen sanansa lohduttaessaan vapisevaa Medina Sidonian herttuaa: "Minä lähetinkin teidät taistelemaan ihmisiä enkä luonnonvoimia vastaan."

VII LUKU

Pohjolan suurin merisankari.

Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta. — Wessel-Tordenskjold: Urhon lapsuus; Peder alottaa uransa; Seikkailu Göteporin edustalla; Kohtaus englantilaisen kanssa; Tordenskjold; Myötä- ja vastoinkäymistä; Tordenskjold tiukalla; Amiraali; Viimeinen uroteko ja kuolema. — Puisten sotalaivojen valtakaudelta: Laivojen ryhmitys ja aseistus; Taistelutapa.

Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta.

Kalmarin unionin ajoista lähtien olivat Pohjolan molemmat valtakunnat alituisesti toistensa tukassa. Voimasuhteet olivatkin jokseenkin tasaiset — Ruotsilla oli hallussaan avara mutta harvaan asuttu ja meren erottama Suomi, Tanska jälleen yllämainitun merkillisen valtioyhtymän perintönä hallitsi Norjaa ynnä Ruotsin viljavia eteläisiä maakuntia. Ruotsilla oli katkeamaton kahakka itäisen naapurinsa, yhä vaarallisemmaksi käyvän Venäjän kanssa, Tanskalta taasen eivät huolet loppuneet Saksan mantereella sijaitsevain aluemaidensa Slesvigin, Holsteinin ja Lauenburgin takia. Tanska oli maantieteellisen asemansa takia etupäässä merivalta, Ruotsi samasta syystä maavalta; toisen kovalla kamaralla saavuttamia voittoja tasoitti toisen menestys merellä.

Mutta 30-vuotisessa sodassa saavutti Ruotsi jalansijaa Keski-Europassakin, Pohjois-Saksassa ja Itämerenmaissa ja yleni yhdeksi Europan suurvalloista. Sotaisten Kaarlojensa aikana se löylyytti pahasti kilpailijaansa sen omalla mannulla ja riisti siltä sen ikivanhat omistukset Etelä-Ruotsissa. Ja kun Ruotsin "nuori leijona", Kaarloista XII:s, alotti tarumaisen loistavan sankariuransa litistämällä Tanskan pään siivosti kainaloonsa, näytti Tanskan mahti madaltuvan maan tasalle. Mutta silloin sai sekin, Hansan vallan muinainen kukistaja, yhdennellätoista hetkellä sankarinsa, joka ajaksi palautti uhatun tasapainoaseman, merisankarin mokoman, jolla ei ole ollut vertaistaan Pohjolassa eikä monta muuallakaan maailmassa — Wessel-Tordenskjoldin.

Urhon lapsuus.

Norjan ikivanhassa Trondhjemissa syntyi Peder Wessel v. 1690 kymmenentenä sikäläisen raatimiehen Jan Wesselin 18 lapsesta — niistä poikia kokonainen tusina ja kaikki "hurjia ja kurittomia veitikoita". Kaikista hurjin ja kurittomin oli kumminkin Peder, jonka ison lapsiparvensa vallattomuudesta ja toimeentulosta huolestuneet vanhemmat panivat koetteeksi ensin räätälin- ja sitten parturinoppiin. Kummassakin oppipaikassa olivat mestarit ankaria vanhankansan miehiä, jotka patukan avulla ahkeroivat kasvattaa oppilaitaan "kurissa ja Herran nuhteessa". Mutta patukka maistui Pederille kylässä vielä nurjemmalta kuin kotona, joten hän piankin karkasi neulan ja saksien parista ja jatkoi omavaltaista vekkulinelämäänsä.

Hänen ollessaan 14-vuotias kävi Tanskan-Norjan hallitsija Fredrik IV hänen kotikaupungissaan. Kuninkaan muhkeat saattolaivat ja komea hovinpito olivat omiaan panemaan parempienkin kaupunkilaisten silmät ja suut selälleen kuin vain raatimies Wesselin Peder-veitikan; ja korealiveristen hovilakeijain juttelut isoista sotalaivoista ja Köpenhaminan loistosta lisäsivät kukkurata pojan ylivuotavaisen mielikuvituksen maljaan. Kun kuninkaalliset lähtivät Trondhjemista kotimatkalle, lähti Pederkin mukaan — mutta salaa vanhemmiltaan ja kätkeytyneenä erääseen laivoista.

Peder alottaa uransa.

Kaikki hänen kauniit tuulentupansa haihtuivat kuitenkin kuin utu ilmaan, kun hän Köpenhaminaan tultua seisoi rannalla ypöyksin, pennitönnä ja ystävätönnä. Onneksi kuninkaan norjalainen hovipappi armahti nuorta maanmiestään ja otti hänet passaripojakseen. Mutta vaikka hänen tällä uralla olisi ehkä ahkeroiden onnistunut aikanaan kiivetä tuonaan ihailemainsa korealiveristen hovilakeijain mahtiasemaan, ei se enää tyydyttänyt hänen levotonta mieltään. Kaikki vapaahetkensä hän vietti satamassa tähystellen ikävöivin silmin sen suulla lepääviä isoja sotalaivoja ja merikadettien harjotuksia niiden kannella, tykkien ääressä ja mastoissa. Sinne joukkoon piti hänenkin päästä, keinolla millä hyvänsä; ja kun muut keinot eivät tepsineet, kyhäsi hän itselleen kuninkaalle hyvin nöyrän ja alamaisen, mutta samalla lapsellista itsetietoisuutta uhkuvan kirjeen, jossa anoi korkeata armoa tulla otetuksi merikadettien joukkoon. Kirje huvitti hyväluontoista kuningasta, joka antoi toimittaa pojan purjehdusoppilaaksi erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan. Nopeasti vastaleivottu jungmanni ansaitsikin kapteeniltaan sen mainesanan että "Peder Wessel on syntynyt merimieheksi, ollen aina reipas työssä, rohkea ja kerkeä, kaikista iloisin saadessaan repäisevässä myrskyssä kiikkua raa’alla ja kiinnittää purjetta; ja on pojassa sellainen reima luonto, että hänestä aikaa myöten täytyy tulla kelpo merimies". Kotia palattua hänet kirjoitetuinkin toivonsa mukaisesti merikadettien joukkoon, mutta sepä ei enää tyydyttänytkään 20-vuotiasta merimiestä. Kuningas sai hämmästyksekseen uuden kirjeen, jossa Wessel anoo — ei sen enempää eikä vähempää kuin ison frekattilaivan komennettavakseen! Se oli toki liiaksi pyydetty; mutta anojan kelpo arvolauseet ja rohkea yritteliäisyys hankkivat hänelle joka tapauksessa pienen 4-tykkisen aluksen päällikkyyden.

Nyt oli Peder onnellinen, kun sai oman laivan komennettavakseen ja valtuuden risteillä sillä omin päin Ruotsin rannikolla. V. 1709 oli puhjennut Tanskan, Puolan ja Venäjän yhteinen sota silloin vielä aivan tuntematonta ja kokematonta Kaarle XII:tta vastaan. Wessel kohosi toimeliaisuutensa nojalla tuotapikaa luutnantiksi ja sai kuljetettavakseen isomman laivan, Lövendahlin kaleijan, jonka samanniminen tanskalainen kenraali oli varustanut omalla kustannuksellaan. Urotyö seurasi toistaan, Tanskan maankamaralla menettämä sotamaine sai korvausta merellä ja luutnantti Wessel niitti kasvavaa mainetta. Hän valtasi yhden ruotsalaisen laivan toisensa perästä, mieluimmin aina omaa alustaan isompia, ja menestys kruunasi useimmiten hänen silmitöntä uhkarohkeuttaan näyttäen todeksi sananparren, että ainakin merellä "rohkea rokan syö". 22-vuotiaana hän kohosi kapteeniluutnantiksi ja sai vihdoinkin himoitsemansa 14-tykkisen frekattilaivan käytettäväkseen. Ollen yhtä kerkeä kynään kuin miekkaankin kyhäsi hän kohta kuninkaalle hehkuvan kiitoskirjeen, joka päättyi sanoihin: "Tähän asti en ole kyennyt osottamaan kaikkein alamaisinta intoani Teidän kunink. maj:ttinne palveluksessa niinkuin olisin toivonut; mutta nyt olen vapaa käyttämään minulle kaikkein korkeimmasti uskottuja siipiä etsiäkseni vihollista missä vain tapaan, mikä kohtakin Jumalan avulla saadaan tuta."

Seikkailu Göteporin edustalla.

Eivätkä nuo olleetkaan mitään tyhjiä korusanoja. Suoritettuaan joukon muita meritoimia saapui Wessel elokuussa 1713 Kaarle XI:nnen Ruotsin ulkomaankaupan pääsatamaksi perustaman ja vahvasti varustaman Göteporin edustalle. Hän oli jo tehnyt itsensä niin peljätyksi näillä vesillä, että sikäläinen kuvernööri kreivi Mörner julisti suuren palkinnon sille, ken toisi Wesselin vangittuna hänen eteensä. Mutta suuri oli kuvernöörin ällistys, kun muuan ruotsalainen pursi vielä samana päivänä toi hänelle vastauksen Wesseliltä itseltään, jossa tuo vajaasti 23-vuotias sankari "Lövendahlin kaleijolta, ankkurissa Göteporin edustalla", tarjoutui saapumaan hänen tapaamistaan niin ikävöivän kreivin luo, jos tämä lähettäisi jonkun kaleijaa kahta vertaa vahvemman aluksen noutamaan häntä. Saman haasteen hän kohdisti kaikkien satamassa majailevien ruotsalaisten sotalaivojen päälliköille — sekä alusten että niiden kapteenienkin nimet hän tiesi luetella — mutta pyysi pitämään kiirettä, sillä hänen oli muka jouduttava kurittamaan ruotsalaisia toisellakin taholla.

Haasteeseen oli kuvernööri jo tavallaan vastannut, ennenkuin sen käsiinsä saikaan. Kun Wessel huomenissa lähti merelle, tuli häntä vastaan parin peninkulman päässä rannikolta kaksi isoa sotalaivaa. Näillä oli Tanskan lippu mastossa, mutta likemmä tullessa ja nimiä kysyttäessä ne vastasivat ampumalla täydet panokset ja vetämällä mastoihin Ruotsin lipun. Wesselin 14-tykkistä frekattia vastassa oli kaksi ruotsalaista linjalaivaa, toisessa 44, toisessa 50 tykkiä, jotka hinasivat perässään muuatta anastamaansa tanskalaista alusta. Urhomme ei tuosta säikähtynyt, vaan antautui arvelematta taisteluun. Ollen taitava tykkimies pippuroi hän omakätisesti pienemmillä tykeillään vihollislaivain mastoja ja kylkiä ja kesti kokonaista kolme tuntia epätasaista taistelua, kunnes hän väkensä jyrkästä vaatimuksesta viimein antoi peräytymiskäskyn. Mutta tuskin oli hän ennättänyt ampumamatkan ulkopuolelle, kun häntä jo kadutti tottumaton väistyminen. Hän tahtoi ainakin vallata takaisin ruotsalaisten ottaman tanskalaisen kauppalaivan ja hyppäsi muutamien miestensä kera veneeseen sitä tavoittamaan. Sen ruotsalainen valtausmiehistö ohjasi tietystikin aluksen mahtavain saattajalaivain turviin, jotka antoivat sietämättömälle ampiaiselle kolme kokokyljen yhteislaukausta peräkkäin. Nyt täytyi jo Wesselinkin älytä hypänneensä hulluun kirnuun ja kiireimmän kautta korjata itsensä kauvemmaksi. Purjeet rikkiammuttuina, lippu repaleina, köydet pahnoina, keulamasto poikki ja "rungossa niin monta tykinluotia, ettei niitä kukaan kyennyt laskemaan", saapui Lövendahlin kaleija puoleksi uppoamistilassa Norjan rannikolle.

Seuraavana keväänä hän saapui uudestaan Skoonen rannikolle ottamaan selkoa ruotsalaisten varusteluista. Tarkasteltuaan rantaa kiikarilla ja huomattuaan, ettei mitään epäilyksenalaista ollut läheisyydessä, soudatti hän laivan purrella itsensä maihin kymmenkunnan miehen kera, joilla ei ollut muita aseita kuin kirveet. Mutta annappa olla — joukon saavuttua mitään pahaa aavistamatta lähimpään kalastajakylään, karkasikin taloihin piiloutunut rakuunajoukko tulijain kimppuun. Wesselin miehet pitivät enemmän kiirettä kuin päällikkönsä, ennättivät purrelleen ja lykkäsivät vesille; ja siten jäi tuo onnenkiusaaja yksin rannalle vihollisparven keskeen, joka vaati häntä antautumaan ja luovuttamaan miekkansa. Se ei ollut Wesselin mieleen, mutta pursi oli jo niin kaukana merellä, ettei siitä voitu häntä auttaa, eikä hänkään ennättänyt enää pelastua siihen. Hidastellen hän viimein vastasi: "Olkoon menneeksi!" jolloin yksi rakuuna ratsasti hänen eteensä ja ojensi tyynesti kätensä ottaakseen vastaan hänen miekkansa. "Mutta ei vielä tällä kertaa!" huusi Wessel silloin ja antoi rakuunalle aimo iskun käsivarteen, syöksyi kuin nuoli toisten vainoojain lomasta vedenrajaan, viskautui Himasille miekka hampaiden välissä ja alkoi painaa purren perään. Hölmistyneet rakuunat käänsivät hevosensa ja karauttivat hekin veteen, kunnes se ulottui ratsujen selkään asti; toiset laukasivat ratsupyssyistään kudin toisensa perästä pakenijan jälkeen, kuitenkaan osumatta. Vuoroon sukeltaen, vuoroon pinnalla molskien onnistui tämän välttää luoteja ja päästä vahingoittumatta purren luo, johon miehet nostivat hänet tukasta. Oli maaliskuu, ja meri antoi Wesselille kylmän kylvyn; siksipä hän laivaan noustuaan ensi työkseen vaihtoi ihoa myöten kaikki vaatteensa, mutta lämmitti myöskin perinpohjaisesti pelkurimaisten venemiestensä seljät.

Kohtaus englantilaisen kanssa.

Kesällä samana vuonna hän joutui Pohjanmerellä seikkailuun, joka oli käydä hänen virkauralleen kalliiksi. Hän näet yhdytti siellä Englannin lippua kantavan frekatin, joka taaskin oli hänen omaa alustaan melkoisesti isompi ja vahvemmin asestettu. Pysähtymään vaadittaessa vieras purjehtija vaihtoi Ruotsin lipun mastoon ja vastasi kokokyljen laukauksella. Alus oli Ruotsin hallituksen äskettäin Englannista ostama sotalaiva, joka englantilaisen kapteenin ja miehistön kuljettamana juuri purjehti uuteen määräpaikkaansa. Wessel, joka aina rakasti "vilpitöntä puhelua", kysyi miehiltään, olivatko he valmiit ylläpitämään Tanskan vanhaa merimainetta; siihen vastattiin kaikuvalla "hurraa"-huudolla, ja silloin alkoi yksi kuumimpia otteluja, mihin kaleija koskaan oli joutunut. Klo 6:sta illalla puoliyöhön saakka pippuroivat molemmat laivat toisiaan niin ahkerasti, että tulikuumiksi käyneitä tykkejä piti lakkaamatta valella vedellä. Lopulta kyllästyi englantilainen leikkiin ja lähti rikkiammutuin purjein jatkamaan matkaa minkä kykeni. Molemmat riitapukarit olivat sangen väsyneitä ja kehnossa kunnossa ja huoahtivat mielihyvällä yön mittaan, mutta Wessel ei päästänyt vastustajaa näkyvistään.

Klo 6 aamulla olivat alukset jälleen vierekkäin ja "tervehtivät toisiaan jyrisevällä ja verisellä huomentoivotuksella, jota kohteliaisuuksienvaihtoa jatkettiin kaikella hartaudella molemmin puolin klo puoli 10:een saakka". Sitten pidettiin puolen tunnin aamiaisloma, ja sen jälkeen käytiin uudestaan toistensa kimppuun. Mutta klo 2 päivällä ilmotti kaleijan ammusmestari, ettei ruutia ollut enää neljää panosta enempää tykkiä kohti; aallot kävivät sen lisäksi niin korkeina, ettei voitu ruveta entrausyritykseen, jota varten Wessel oli jo hommannut kaikki valmiiksi, ja niinpä täytyi hänen karvain mielin päästää saalis kynsistään. Mutta ystävällinen lopputervehdys oli kumminkin lausuttava. Vene laskettiin vesille ja rumpali lähetettiin vieraan laivan kannelle viemään "kapteeni Wesselin terveiset ja pahoittelun, että hänen nyt ruudin puutteessa täytyi luopua leikistä; mutta että hän toisen kerran odottaisi samassa paikassa, kun ensin oli käynyt kotona hakemassa lisää ruutia".

Englantilainen kapteeni vastasi samallaisin kohteliaisuuksin ja kutsui kapteeni Wesselin saapumaan hänen laivalleen lähemmin juttelemaan, luvaten kunniasanallaan hänelle täyden turvallisuuden. Siihen ei Wessel kuitenkaan suostunut, mutta huusi naapuria laskemaan lähemmäksi. Sitten kysyi hän huutotorvea käyttäen:

"Ei kai herra kapteenilla liene minulle lainata vähän ruutia?"

"Eipä ole oikein omiksi tarpeiksikaan; mutta jos kapteeni Wessel nousee laivalleni, niin on kaikki muu hänen vapaasti käytettävissään."

"Olkaa hyvä ja tervehtikää kelpo ystäviäni Göteporissa!" huusi Wessel.

"Se käy päinsä; ja minä pyydän teidän viemään terveiseni köpenhaminalaisille tutuilleni", vastasi englantilainen, kohottaen samalla viinilasia ja lisäten: "Minä juon kapteeni Wesselin maljan! Hurraa pojat!" — johon miehistö yhtyi seitsemällä hurraa-huudolla.

"Ja minä juon kapteeni Bactmanin maljan! Hurraa pojat!" — ja kaleijan väki vastasi kolmesti hurraten.

Molemmat päälliköt viskasivat lasit päänsä yli mereen ja erosivat ajan muodin vaatimin kohteliaisuuksin toisistaan.

Tätä huimaa seikkailua, Jossa sekä kaleija että sen miehistö olivat pahoin kärsineet, käyttivät Wesselin kadehtijat hyväkseen ja saivat aikaan, että hänen täytyi saapua Kööpenhaminaan vastaamaan sotaoikeuden edessä kevytmielisestä menettelystään. Kannekirja loppui vaatimukseen, että "kapteeniluutnantti Wessel tuomittaisiin maksamaan sakkoa, korvaamaan korkean kruunun kärsimät vahingot ja alennettaisiin arvossa; varsinkin koska hän kevytmielisyydessään oli laskenut laivansa vihollisen kupeelle, solminut miltei rauhan ja vaihtanut maljoja tämän kanssa" j.n.e. Mutta vanhastaan tiedämme, että Wesselillä kieli ja kynä olivat yhtä kerkeät kuin hänen miekkansakin. Hän puolustautui hänen päällikkökuntoaan alentavia syytöksiä vastaan, myöntäen kyllä kärsineensä vahinkoa; mutta "tykkihän on, kuten tiedetään, sellainen kapine, joka osuessaan piirtää aina jälkensä, ja mahdotonta oli minun kieltää vihollista vahingoittamasta laivaani ja sen miehistöä, paitsi jollen olisi pelkurina soturina antautunut kohta ensi laukauksella, ja silloin ei hänen maj:ttinsa olisi saanut takaisin lastuakaan frekatistaan, ja minä olisin perinyt ainiaaksi pelkurin maineen".

Tämä uljas puolustuspuhe ja Wesselin ystävät vaikuttivat kuninkaaseen niin, että hän kutsui sankarin hoviin, kuunteli hymyillen syytetyn puolusteluja, valitti hänen vastoinkäymistään, ylisti hänen intoaan ja uljuuttaan sekä nimitti hänet laivaston kapteeniksi. Se tapahtui jouluk. 28 p. 1714 ja oli kunniakas joululahja 24-vuotiaalle urholle.

Tordenskjold.

Tästä armollisesta kohtelusta Wesselin ennestäänkin mahtava itsetietoisuus ja hillitön uljuus tietysti yhä vain kasvoivat. Hän kiiruhti lähettämään kuninkaalle anomuskirjelmän, jossa pyysi kokonaista kuusi frekattia komennettavakseen, pitääkseen niillä Pohjanmeren puhtaana vihollisen laivoista. Se oli liikaa amiraalineuvoston vanhoille viisaille päille. He vastasivat esityksessään:

"Ihmetyksellä on luettu kapteeni Wesselin kirjelmä; hänen asiansa ei ole ehdottaa, kuinka Pohjanmeri on pidettävä puhtaana, se asia käy yli hänen ymmärryksensä. Kapteeni Wessel on sitäpaitsi vallan liian nuori niin korkeaan päällikkyyteen ja saa muutenkin olla iloinen hyvästä onnestaan, kun hän kapteeniluutnantiksi nimitettynä on sivuuttanut 27 yli- ja 24 aliluutnanttia ja kapteeniksi kohotessaan hypännyt 9 häntä vanhemman kapteeniluutnantin ohi. Sen suurempaa onnea hänen ei käy toivominenkaan."

Lövendahlin kaleija sai siis yksin risteillä Pohjanmerellä, kunnes se seuraavana kevännä yhtyi muuhun Tanskan laivastoon Kolbergerheiden kohdalla, jossa tanskalaiset saivat loistavan merivoiton ruotsalaisista ja Wessel niitti jälleen uusia laakereita. Pienellä aluksellaan hän yhdytti tappiolle joutuneen ja tahallaan karille ajautuneen koko Ruotsin laivaston, pakotti sen amiraalin, kuuluisan merisankarin kreivi Wahtmeisterin antautumaan laivoilleen ja miehineen ja valitsi saaliista itselleen Hvita Örn-nimisen 30-tykkisen kelpo frekatin. Täten hän vihdoinkin sai kauvan ikävöimänsä frekattialuksen kuljetettavakseen, ja huolimatta amiraalinsa varoitteluista, ettei särkisi hampaitaan leikissä ylivoimaisen vihollisen kanssa, kävi hän saman vuoden elokuussa Rügenin meritaistelussa kahden miltei toista vertaa isomman ruotsalaisen linjalaivan kimppuun. Ne hänet kuitenkin pehmittivät niin pahoin, että hänen täytyi poikkiammutuin mastoin ja raakapuin ja miltei uppoamaisillaan palata kiiruusti Köpenhaminaan korjaamaan vaurioitaan.

"Minä olisin kyllä pitänyt nokkani erillään niistä", kirjoitti Wessel raportissaan, "jos olisin tiennyt niiden pahusten olevan mokomia luovijoita; mutta jos mastot ja raa’at (jotka hänellä olivat säpäleiksi ammutut) olisivat suoneet minulle yhtä suuret edut niiden rinnalla kuin mitä niillä oli minun rinnallani, niin totta jumal’-avita olisi ainakin yksi niistä saanut tanssia mukana."

Taaskin käyttivät Wesselin vihamiehet tätä onnettomuutta vahingoittaakseen hänen asiaansa; mutta kuninkaan suosio nuorta sankaria kohtaan pysyi muuttumatonna. Vuoden 1716 alussa entinen räätälin- ja parturinoppilas korotettiin aatelisarvoon ja sai nimekseen Tordenskjold, koska oli "kauhun jyrinänä" ruotsalaisille ja uljaana "kilpenä" suojeli Tanskan maata ja laivastoa. Tämä nimi tuli piankin niin peljätyksi Ruotsin länsirannikolla, että vielä monet ajat urhon kuoltua äidit siellä pelottelivat lapsiaan: "Jollet tottele, niin tulee Tordenskjold".

Myötä- ja vastoinkäymistä.

Veisi liian pitkälle ruveta edes kuivastikin luettelemaan kaikkia nuoren merisankarin rohkeita risteilyjä ja mainioita urhotöitä hänelle suotujen viimeisten harvojen elinvuosien aikana, niin että rajoitumme piirtelemään niistä vain moniaita ylen merkillisiä tapahtumia. Keväällä v. 1716 oli Kaarlo XII lähtenyt ensimmäiselle sotaretkelleen Norjaan ja tunkeutunut Kristianiaan saakka, mutta ollut sitten pakotettu vetäytymään takaisin rajalle, jossa sai lisävoimia Svinesundin luona. Samaan aikaan oli ruotsalaisen amiraali Strömstjernan onnistunut tunkeutua lähelle mainittua paikkaa tuoden laivoillaan kuninkaan joukoille elintarpeita ja piiritystykistöä. Siitä sai Köpenhaminassa oleskeleva Tordenskjold tiedon, ja hän lähti heti pienen laivaston kera sieppaamaan jos mahdollista ruotsalaisilta Norjaa uhkaavat tuomiset, ennenkun Kaarle-kuningas kerkiäisi saada ne käsiinsä. Tietysti hän samalla myöskin tahtoi kruunata uuden aatelisarvonsa vereksillä laakereilla.

Tordenskjoldin 7 laivassa oli järeätä tykistöä kaksi vertaa niin paljon kuin ruotsalaisissa, mutta sen sijaan oli näillä suojana rantapattereita ja rantavartioksi sijoitettua jalkaväkeä jokunen sata miestä. Taistelu tapahtui pienessä kapeassa lahdelmassa, jossa alukset tuskin kykenivät kunnolla kääntymäänkään. Kuusituntisen kuuman kamppauksen jälkeen, jonka lopulla ruotsalaiset yrittivät itse laskea laivansa maalle tai sytyttää ne, onnistui Tordenskjoldin vallata 9 vihollisen sotalaivaa ja 19 kuljetuslaivaa sotatarpeineen, jotapaitsi 11 laivaa oli uponnut tai palanut piloille. Hänen omat vahinkonsa supistuivat vain pariinkymmeneen kaatuneeseen ja joukkoon haavoittuneita, mutta hänen laivojensa täytyi heti palata telakkaan korjattaviksi. Taas sai hän niittää hallitsijan suosiota: hän sai ison kultamitalin urhoollisuudestaan ja nimitettiin laivaston kommendööriksi. Mutta hänen alakynteen joutunut vastustajansakin oli otellut urheasti, ja Kaarle XII korotti 60-vuotiaan schoutbynachti (kontreamiraali) Strömstjernan vara-amiraaliksi.

Seuraavassa yhteenotossa oli tällä vuorostaan onni puolellaan. Tordenskjold oli 200-tykkisellä laivastolla lähtenyt valloittamaan Strömstjernan puolustamaa Göteporia tahi ainakin hävittämään siellä olevan Ruotsin laivaston, telakan ja makasiinit. Mutta ruotsalainen amiraali oli järjestänyt puolustuksen niin tehokkaaksi, että Tordenskjoldin ja hänen miestensä kaikki ponnistukset lyötiin verisin otsin takaisin. Jälkimmäinen oli mukana kaikkialla, missä ottelu oli kuumin, kiertäen purrellaan paikasta paikkaan kiihottamassa väkeään ja itse taitavalla kädellään laukomassa tykkejä. Hänen purtensa ammuttiin upoksiin, ja tuskin oli hän kerinnyt hypätä toiseen, kun senkin airot murskautuivat. Lopuksi täytyi hänen pelastaa pahoin ruhjoutuneet laivansa täydellisestä perikadosta. Itse kertoo hän tästä meritaistelusta, joka oli 18:s hänen elämässään, että "nykyisessä sodassa ei ole sattunut vielä ainoatakaan niin tulista kahakkaa".

Tästä ja eräistä toisista vastoinkäymisistä saivat Wesselin vihamiehet taas vettä myllyynsä — hänhän oli kansallisuudeltaan norjalainen, halpaa säätyä ja sivuuttanut Tanskan syntyperäisiä aatelismiehiä upseerinylennyksissä — ja tällä kertaa heidän onnistuikin syrjäyttää hänet kuninkaan suosiosta. Pohjanmeren laivaston päällikkyys otettiin pois häneltä, ja hän sai komennettavakseen vain erään linjalaivan. Mutta Tordenskjold ei ollut sellainen mies, jota ilman muuta voi nöyryyttää. Saatuaan kuulla hänestä Köpenhaminassa liikkuvan halventavia puheita, pyysi ja sai hän kuninkaalta luvan matkustaa sinne puhdistuakseen syytöksistä.

Tordenskjold tiukalla.

Joulukuun myrskyissä v. 1717 purjehti hän Laurvigin satamasta Norjasta pienellä aluksella, joka sisälsi koko hänen maallisen omaisuutensa: kalliita kankaita, kulta- ja hopeaesineitä, arvokkaita aseita y.m. sotasaalista. Aluksessa oli, paitsi hänen 10-miehistä huonekuntaansa, ainoastaan 10 laivamiestä ynnä kaksi pientä tykkiä; lisäksi kaksi sutta ja kesy karhu, joita hän ajan tavan mukaan piti kotirattonaan. Huomenissapa pienen seurueen keksi ruotsalainen frekatti, joka lähti heti ajamaan purtta takaa. Kun Tordenskjold näki, ettei paosta ollut apua, päätti hän kylmäverisesti antautua epätasaiseen taisteluun. Pikku tykit asetettiin samalle laidalle frekattia vastaan ja miehille jaettiin ampuma-aseita; kaksi lakeijaa sai seista päällikön takana ja yhtämittaa ladata hänen isoja muskettejaan, niin ettei hänen itsensä tarvinnut muuta kuin "vain pudotella ruotsalaisia alas". Hän oli näet yhtä taitava pyssyn ja pistoolin käyttäjä kuin tykkiniekkakin.