Produced by Tapio Riikonen

OUKKARI

Kertomus kansan elämästä

Kirjoittanut

P. PÄIVÄRINTA

J. V. Hissa, Lapua, 1889.

SISÄLLYS:

I. Syntyähän sitä täytyy.
II. Eipä se paljon parannut.
III. Parempaan päin.
IV. Yhä edelleen.
V. Toiset tuumat.
VI. Kivelle meni.
VII. Uudet tuumat.
VIII. Eteenpäin vaan.
IX. Yhä vaan.
X. Elämää vaan.
XI. Odottamaton pulma.
XII. Onni onnettomuudessa.
XIII. Kotoisia kohtauksia.
XIV. Valoisampia aikoja.

I.

Syntyähän sitä täytyy.

Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän on isänsä näköinen. Kun lapsi vähän kasosi ja vöyristyi, oli hän yhtä kaunis ja täyteläinen kuin mikä muu lapsi hyvänsä; olisipa hän syntymänsä ja näkönsä puolesta kelvannut kuulumaan vaikka vapaasukuiseen säätyyn. — Kyllä kai — mutta, mutta.

Niin. Onnetar ei ollut suonut Oukkarille ylhäistä syntyperää. Hänen vanhempansa olivat tuota köyhää tilatonta väkeä, jota niin runsaasti Savossakin löytyy. Toisen huoneen nurkassa, muiden jalvoissa ja tiellä, kokivat he lapsiensa kanssa aikaansa viettää. Ei ollut lihavat päivät vasta maailmaan tulleen vanhemmilla. Isä koki kyllä ahkerasti olla vieraan työssä ja äitikin vuovasi minkä suinkin voi, mutta työtä oli niukalta ja palkat olivat huonot. Talvella, työttömänä aikana, täytyi ottaa kesätyön päälle viljaa, jos mieli oli päivästä toiseen päästä. Kun parassa aikanakin maksettiin vaan kappa jyviä päivältä, puoleksi rukiita ja ohria, meni kesä velkoja maksaissa, eikä talven varaksi tullut mitään kokoon.

Tällä tavalla sitä kuitenkin mennä kilkuteltiin eteen päin. Jos ei ollut isot varat, niin eipä vaatimuksetkaan olleet suuret, sillä eihän oltu paljolle totuttukaan. Pettua pantiin leipään ja kun sen höysteeksi saatiin pisara hapanpiimää ja muikun suolavettä, oli kaikki hyvin. Kun saatiin joku kappa jyviä, jauhettiin ne käsikivillä petäjäisen höystöksi. Jauhamisen vaivojen palkinnoksi ja päätökseksi keitettiin tavallisesti selvästä viljasta puuroa ja silloin oli oikein riemu- ja juhla-päivä.

Niin. Olisihan sitä tällä tavalla menty, eikä elämä olisi tuntunut pahaltakaan eikä puutteenalaiselta, tavalliselta menolta vaan, mutta pahempaa seurasi perästä. Tuli, näette, kova katovuosi ja sitä seurasi tuhoa tuottava kulkutauti. Tämä työnsi tuhansia näljän ja puutoksien kanssa taistelevia ihmisiä tuonen tuville. Se sulki apajaansa isän sekä kaksi heidän lapsistansa ja niin he peitettiin maan mustiin multiin.

Leski jäi nyt nuorimman poikansa kanssa, tuettomana ja turvattomana, avaraan, mutta samassa ahtaasen maailmaan. Kovin suri hän ensimältä miehensä kuolemaa, mutta päähän se tulee vihdoin surullekin.

Vaikka olikin kovat ja ahtaat ajat, tuli leski kuitenkin pikku poikansa kanssa toimeen kuta kuinkin. Hän oli ahkera ihminen ja koki ansaita talvisina aikoina käsitöillään ja kesällä isompaa työtä raatamalla.

Jo aikaisin opetti hän poikansa lukemaan ja pojalla olikin niin ankara halu siihen, että äidin täytyi häntä opettaa, vaikkei olisi kaikesti joutanutkaan. Lukemiseen opettamisen ohessa opetti äiti myös pojallensa, mitä hyötyä lukemisesta ihmiselle on. Hän kertoi nuorelle ja halulliselle oppilaalleen Jumalasta ja Jumalan Pojasta, kuinka he rakastavat kaikkia ihmisiä, kun ihmiset vaan heitä rakastavat ja kuinka hyvät ihmiset pääsevät kuoltuansa Jumalan luo taivaasen. Poika kuunteli suurella halulla äitinsä opetuksia ja ne painuivat syvälle hänen lapsi-sydämeensä. Tämä kiihoitti suuresti pojan lukuhalua, sillä hän tahtoi kirjasta tulla tuntemaan vielä paremmin Jumalaa.

Heidän mielestään olisi elämä ollut varsin hyvä, mutta Jumala oli toisin säätänyt. Kun poika oli kahdeksan vuoden vanha, kaatui äiti kovaan tautivuoteesen. Poika ei liikkunut koko sairastuksen aikana vuoteen äärestä; tuskin malttoi hän syödä ja nukkuakaan. Usein rukoili hän lapsellisella rukouksella, ettei Jumala ottaisi pois hänen äitiään. Äiti puheli siinä paljon pojalle, kehoittaen häntä pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa kaikkena elin-aikanaan.

Kun aika joutui, katkasi tuonen rautakoura äidin elämänlangan ja niin jäi poika vähäväkisenä orvoksi tähän maailmaan.

Kun poika näki, että hänen äitinsä ainakin kuoli, itki hän niin kovin, että oli vedeksi sulata, eikä häntä oltu saada pois kuolinvuoteen vierestä. Vaikkei hän ollutkaan sen vanhempi, ymmärsi hän kuitenkin, kuinka paljon hän nyt oli kadottanut. Kuka häntä nyt hoitaisi ja holhoisi, kuka puhuisi Jumalasta? Hän oli jo tullut tuntemaan, että maailma oli tyly ja kova. Ei yhdelläkään toisella ollut sitä lempeä, rakkautta, sitä uhraavaisuutta ja alttiiksiantavaisuutta häntä kohtaan kuin äidillä oli ollut. Mihin hän nyt pakonsa ja turvansa ottaisi?

Tämmöisiä mietti ja tunsi poika. Eipä kummakaan, jos mieli kävi mustaksi ja apeaksi.

Lähimmät ihmiset rupesivat pitämään äidin kuoltua pojasta huolta. He sioittivat hänet erääsen taloon siksi aikaa, kunnes köyhäinhoito kerkiäisi hänet vastaan-ottamaan.

Voi kuinka toisenlaiseksi nyt muuttui pojan elämä. Ruokaa ja juomaa kyllä oli, mutta ihmiset olivat niin vieraita ja kylmiä. Hän älysi, että häntä pidetään liikana kappaleena ja vastuksena, joka on joutunut syrjästä heidän lisäkuormakseen ja vastuksekseen. Hänelle tuotiin ruokaa uunin pankolle ja karsinaloukkoon tehtiin hänelle makuuvuode. Ei äiti koskaan niin tehnyt eikä eroitellut. Yhdestä kupista he söivät ja yhdellä vuoteella makasivat ja silloin oli niin hyvä olla. Voi kuinka mielellänsä hän olisi mennyt äitinsä luo, puutostakin näkemään, kun vaan se olisi käynyt laatuun, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista. Näitä muistellessaan itki poika monta itkua.

Köyhäinhoidon johtokunnan kokous tuli. Siinä sioitettiin poika erääsen avonaiseksi tulleesen ruotuun toiselle puolen pitäjästä.

Kun poika kuuli mihin hän nyt joutuu, kävi hänen mielensä kovin apeaksi. "Kunpa tässäkään edes olisi saanut olla," mietti hän. "Olisivathan ihmiset täällä tutumpia ja ehkä vähitellen tottuisi sorron-alaiseen tilaansa. Mutta nyt pitää mennä toiselle puolelle pitäjästä, jossa ei tunne ainuttakaan ihmistä, eikä tiedä minkälaisia he ovat, ovatko he hyviä vai pahoja."

Vaikkei poika ollut sen ijäkkäämpi, vaivasi nämät ajatukset kuitenkin häntä myötäänsä, ikäänkuin jonakuna vaistomaisena aavistuksena.

Muuton aika tuli. Pojalla oli huonot ketineet, sillä eipä äidinkään voimat olleet riittäneet poikaa hyvästi vaatettamaan. Kun oli kireä talvi-ilma, käärästiin hänen ympärilleen vanhat turkkikulut ja sitten lähdettiin häntä kiidättämään ruotuunsa. Talo, johon hänet vietiin, oli pitäjän varakkaampia ja niin isoveroinen, että se muodosti koko ruodun. — Kitsala oli talon nimi.

Kun poika tuli taloon, huomasi hän aivan pian, ettei hänen aavistama pelkonsa turha ollut. Kartanolle tultua käyskenteli siinä kookas, täyteläinen ja itsestään pitävän näköinen mies. Hän oli hyvissä tamineissa ja kaikista näkyi, ettei hän ollut laihoja päiviä nähnyt. Arvokkaasti käveli hän pihalla paikasta toiseen, kopistellen yhtä ja toista pihalla olevaa työkalua.

"Ahaa! Täältäkös se nyt tulee tämä meidän uusi perintö-ruhtinas? Harmillista — —! Kun viitsisivät tehdä työtä, niin ei tuommoisia olisi. Milloinkahan noista tuommoisista hylkiöistä pääsee… Viekää häntä huoneesen, ettei palellu tähän meidän pihalle — — haukkuisivat sitten," sanoi pihalla oleva mies, huomattuansa tulijat.

Oitis käsitti poika, että se on hänen tuleva isäntänsä, ja tämä tunto jo viileskeli hänen sydäntänsä.

"Nytkös se meidän kotiristi tulee! Niinhän se on paljaskin kuin nauta…; koetapas ottaa tuo turkkikapura päältäsi, että nähdään mitä sieltä alta tulee… Enkö minä sitä arvannut…; ei mitään muuta kuin puoli-alastoin pojan mukura vaan — —. No, no, parempaahan ei ollut ajattelemistakaan… — Viitsisivät tehdä työtä, senkin laiskat, niin ei tulisi tuommoisia," sanoi lihasta hyllyvä nainen pojan huoneesen tultua.

Tämän keksi poika uudeksi emännäkseen.

"Äläpä nyt siinä vesittele. — Kyllä näitä tämmöisiä on nähty…; parempaahan ei ollut odottamistakaan. — Alaston ja nälkäinen, sehän on tavallista. Syötä ja vaateta sitten kaikki laiskat ja laiskojen penikat … kyllä siinä käskee kestää, — — Tuossa on vaatetta päällesi, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että meillä olet viluun kuollut," puheli emäntä toistamiseen, sittenkuin hän oli palannut takaisin joltakin asialtaan.

Hänen käsissään oli vanha ja monikertaan kulunut miehen röijy ja kuluneet, kauhean suuret, senkin seitsemään kertaan paikatut vaimonpuolen kenkärajat. Nämät laski hän lattialle pojan eteen ja käski pukea ne yllensä.

Nyyhkien ja kyynel silmissä koki poika raiska tukkia kuivettuneita kenkärajoja jalkoinsa, jotka kaikessa avaruudessaankin olivat niin kuivettuneet ja rajottuneet, etteipä niissä tahtonut olla sitä rakoa, mihin niinkään pienen jalan olisi pistänyt kuin pojalla oli. Kun hän nämät oli saanut jalkoihinsa tukituksi, antoi emäntä hänelle röijykulun ja vaativalla äänellä käski pojan panna sen päälleen. Poika koki totella ja tukkia pieniä käsiänsä röijyn pitkiin hihoihin. Kun hän oli sen saanut tehdyksi, sitoi emäntä sen nuoran palasella kiinni.

"Kas niin! Nythän ei kukaan voi syyttää, ettei meillä vaatetta anneta," sanoi emäntä, kun poika oli saanut yllensä sovitelluksi emännän mielestä niin arvokkaat lahjat.

Emännän poismentyä nousi poika uunin pankolle istumaan, sillä olipa hänellä vielä jotenkin kylmä, pitkällä tulotaipaleella vilustumisen tähden. Siinä hän istui kuin pellon peljäte, sillä eipä hän ensinkään ollut ikäisensä ihmisen näköinen. Pitkät röijyn hihat riippuivat niin pitkällä, että ne ulottuivat liki lattiaa. Niihin pistetyt pienet kädet eivät salkinneet niissä niin mitään ja sen vuoksi näytti siltä kuin röijy olisi ollut jonkun halon ympärille käärästynä. Suuret ja kuivettuneet vaimonpuolen ruojupieksut ne kuitenkin näkyivät röijyn lievetten alta. Ne riippuivat pankon laidalla niin palvelleen ja ansiokkaan näköisinä; oli niinkuin ne eivät olisi välittäneet yhtään mitään niistä pikku jalvoista, mitkä niiden sisään oli pistetty. Pitkälle riippuvat, pojalle vyöksi laitetut ja pitkästi kehinneet hamppunuoran päät täydensivät vielä tätä kuvaa.

Siinä istuissaan tunsi poika katkeruudella, mitä hänellä on odotettavissa. Kuumat kyyneleet rupesi tulvaamaan hänen silmistänsä, mutta kauvan ei hän saanut antaa niidenkään rauhassa vuotaa, sillä pari melkein saman ikäistä isännän ja emännän poikaa kuin hänkin, tulivat huoneesen. Melkein samassa tuli heidän äitinsäkin.

"Äiti, äiti, kuulkaa! Onko tuo se uusi istukas, jonka sanoitte meille tulevan — onko se?" sanoi toinen pojista, pyörien äitinsä ympärillä.

"Ole nyt vaiti… Olipa tuo nyt mikä tahansa," sanoi äiti.

"Onko se, sanokaa, äiti — onko se?" kiilasi vaan poika.

"No, onhan se … mitäpä te hänestä… Kyllähän te vielä häneen kerkeätte vähemmälläkin tutustua," sanoi äiti ja alkoi poistua poikainsa kanssa.

Äidin mennessä pitelivät pojat kiinni äitinsä hameesta ja katsoivat vielä mennessäänkin olkansa yli tuota uutta istukasta, ikäänkuin he olisivat peljänneet häntä.

Pian tuli ilta ja poika yhä istui pankolla. Väki tuli työstä, kopistellen lumisia jalkineitaan ja nakellen työaseitaan minkä mihinkin. Oitis huomasivat he pankolla istuvan ja vesittelevän pojan.

"Ahaa! Tuossapa meille taitaa olla oikein avullinen pihti-Mikko. Ihan paikallaan jo tuossa pankolla … ei muuta kuin pistää päreen vaan pihtiin, niin kaikki on hyvin," räyhähti eräs rengeistä, joka ensin huomasi pankolla istuvan pojan.

"Niin oikein. Mutta minä luulen, ettei hän ole niinkään hyvä pihti-Mikoksi, kuin sinä luulet. Katsos vaan, kuinka märkä hän kuitenkin on; silmistäkin tippuu lähteen verosta vettä; hän kai kastelee vesitulvallaan kuivatkin päreet vesilie'oiksi," säesti toinen.

"No, no! Kylläpä hänet kuivaksi saamme, jos ei muutoin, niin nostamme hänet yön-ajoiksi orsille; kyllä vesi kuivaa. Onpa hänellä hyviäkin puolia, esimerkiksi niin laajat alustimet, että kyllä kait pystyssä pysyy. Onpa hän vielä monipuolinenkin, sillä hän kelpaa kesällä pellon peljätteeksi ja talvella pihti-Mikoksi," lisäsi kolmas.

Samassa rupesi emäntä kantamaan illallista pöydälle. Suurilla visakupeilla kantoi hän höyryävää velliä useaan paikkaan pitkälle petäjäiselle pöydälle. Kuppien välille asetteli hän leipää ja järvimuikkuja. Kun hän oli saanut ruoan pannuksi, kokoontui väki pöydän ympärille ja alkoi härppiä velliä, rusennellen leipää ja muikkuja samaan joukkoon.

Sitten toi emäntä pojallekin velliä pienellä puukupposella ja leivän kipeneen sekä tölisköisen puulusikka kolhon. Hän asetti ne pojan viereen pankolle ja sanoi:

"Tuossa on sinullekin illallista. Syö nyt ja levähdä, että huomenna jaksat asiaa tehdä."

Poika ei saattanut syödä vähääkään, niin oli hänen mielensä paha. Kuta enemmän hän tilaansa mietti ja ajatteli, sitä mustemmalta näytti hänen tulevaisuutensa.

Miehet kantoivat nyt huoneesen kylmettyneitä pärepuita ja muudan veti sinne rikkaantuneen työreen korjattavaksi.

"No, pihti-Mikko! Tuleppas nyt ammattiisi, valkeaa näyttämään, että nähdään kuinka taitava sinä olet ammatissasi," sanoi eräs miehistä pojalle.

Poika kyhnäytti itseään.

"Älähän nyt … anna hänen nyt vielä olla… Katsokoon tämän illan syrjästä, miten se käypi, että oppisi taitavammaksi ammatissaan," sanoi toinen.

Ja pankolle jäi poika.

Miehet pälkkivät pärepuita, toiset kiskoivat sulanneista lohkareista päreitä ja pari miestä korjasi rikkinäistä rekeä, jonkun heille näyttäessä päreellä erityistä valkeaa.

Maatapanon aikana kynttivät kaikki maata vuoteelleen, mutta pankolla istui poika, vellikuppi, leipäpala ja lusikka vieressä, sillä ei hän voinut niihin kajota. Kauvan muiden maata pantuakin istui hän vielä siinä, miettien tilaansa, mutta viimein voitti hänet väsymys ja hän kytkähti pankon viereen lattialle makuulleen, käärästen jotakin ryysyä päänsä alle. Hänelle ei oltu, näette, laitettu minkäänlaista makuusiaa.

Aamun tultua nousi väki ylös, kuten tavallisesti. Päreesen otettiin valkea ja itsekukin alkoi kiireenkynttä tukkia vaatteita ylleen.

Joku heistä huomasi pankon vieressä nukkua käyröttävän pojan.

"Kas pihti-Mikkoa! Onpa hän kaatunut, vaikka hänellä onkin niin laajat jalustimet, että niitä voisi veneinä käyttää nuotan vedossa," sanoi hän, potkaisten samassa poikaa.

Poika kavahti istualleen unen toreissa ja raapi korvallisiaan, eikä tiennyt miten päin maailma nyt oli.

Ryske ja pauke yltyi nyt huoneessa. Eipä kummakaan, sillä olihan sekin pieni osa maailmasta, joka siinä elehti, jospa kohtakaan ei se käsittänyt kaikkia yhteiskunnallisia tehtäviään. Mikä veti pärepuun lohkareita eteensä ja alkoi niitä repiä, kuka koetti koverrella ja näverrellä jotakin puun palasta, tarkoittaen saadakseen siitä jotakin hyödyllistä ja tarpeellista kalua, vaikkei niistä juuri usein mitään semmoista tullutkaan, mutta oltiinhan kuitenkin touhussa ja eteenpäin piti pyrkiä, meni sitten syteen tai saveen.

Kun tuli se aika, että väen piti lähteä töihin, alkoi emäntä kantaa einettä pöydälle. Kesäpiimää, leipää ja muikun silakkata kantoi hän. Miehet kääreentyivät pöydän ympärille, rusentelivat leipää, kastoivat sitä silakkaan, pistivät suuhunsa, ryyppäsivät kesäpiimää päälle ja niin tuli ruumis ravituksi ja työkelpoiseksi.

Emäntä silmäsi uutta istukastakin. Siinä se pankon vieressä istui ja kyhni korvallisiaan.

"Eikö se vietä…! Eihän sille ole kelvannut illallinenkaan…; aivan koskemattahan on tuossa leipäpalanen ja vellikuppi — — luulee ne suuriakin olevansa… — Sukkelaan siitä ylös ja lasta liikuttamaan… Kyllä minä sinun… Vai rupeat sinä tässä laiskuttelemaan ja äkäilemään — — — kyllä minä sinun… Jatketaanpas aterian väliä, niin nähdäänpäs sitten, kelpaako ruoka… Ylös siitä sukkelaan, sanon minä," säyhysi emäntä.

Poika raiska koki kömpiä ylös minkä kerkesi. Polvilleen hän ensinnä nousi ja siitä seisoalleen. Hän ei ensinkään tiennyt, mistä oli kysymys ja mitä piti tehdä, mutta sen hän vaan ymmärsi, että häntä käsketään ja häneltä jotakin vaaditaan. Sen vuoksi hän neuvottomana raapi korvallisiansa, seisoen selin emäntään.

"Mitä siinä töllistelet ja saivarilta neuvoa kysyt? Laita itsesi sukkelaan lasta liikuttamaan," sanoi emäntä, sorasten jalallaan pojan isoihin kenkäruojuihin.

Poika lähti liikkeelle, tietämättä mihinkä hän meni. Oven suussa tuli emäntä häntä vastaan, kantain sylissään kehtoa lapsineen.

"Äläpäs mene — — palaa heti takaisin, liikuttamaan lasta…; tänne näin, likelle pöytää, ja etkä saa liikkua koko päivänä kätkyen luota, sanon minä, et muutoin kuin minun luvallani, sanon minä. Joudathan jotakin tehdä ruokasi edestä, sanon minä. Ja, jos et tottele, sanon minä, niin saat nähdä… Ilta- ja aamupuhteina saat miehille valkeaa näyttää, sanon minä," sanoi emäntä kaikkien sanomisien, uhkaustensa ja vakuutustensa ohella.

Emäntä laski kehdon lapsineen lattialle pöytälavitsan eteen. Poika istui lavitsalle, tarttui kehdon korvuksiin ja alkoi liikuttaa. Tätä teki hän lakkaamatta, huolimatta siitä, nukkuiko tai valvoi, nauroiko vai itki lapsi. Myötäänsä se vaan kehto liekkui, sillä jos ei käsi aina ollut kehdon korvassa, oli suurikenkäinen pieni jalka kuitenkin kehdon jalaksella.

Liikutettava lapsi oli toisella vuodella oleva poika. Hän oli tuon liikuttamistaidon monet mutkat oppinut tuntemaan jo jotenkin tarkoin. Milloin tahtoi hän rajumpaa, kulloin hiljaisempaa liikutusta; olipa aikoja, jolloin ei hän tyytynyt kumpaankaan, huutaa rämisti vaan ja nakkeli itseään kehdon liikkumisen mukaan puolelta toiselle, niin että luuli hänet ylenkuppuraisiaan lentävän kehdosta tuotakin tuokemmaksi.

Välisti tuskaantui lapsi monestakin syystä. Milloin kasteli hän siansa ja tuli sen vuoksi tyytymättömäksi, kulloin hänellä oli jano tai nälkä ja tuskaantuipa hän tavasta alin-omaiseen liikutukseenkin. Oli miten oli, mutta kaikista näistä vastahakoisuuksista sai istukas nuhteita ja toria, vaikkei äitikään, viimein hätään tultuansa, voinut kaikesti lasta tyydyttää muutoin kuin puutetten poistamalla.

Huonot arvolauseet sai poika emännältä ensimäisen päivän työstä.

Kun ilta taasen tuli ja miehet metsästä kotiin tulivat, täytyi pojan todellakin ruveta pihti-Mikon virkaa toimittamaan. Vaikka se oli niin yksinkertainen tehtävä, ei se ollut kuitenkaan pojalle niin helppoa kuin outo luulisi. Päreet olivat tavasta tuoreita, niin etteivät ne ottaneet oikein palaakseen, vieläpä ne olivat hyvän päälle kierojakin ja sentähden pyrki tuli aina ylilaitaan ja uhkasi sammua. Pitkät röijyn hihatkin tekivät vastusta, sillä vaikka ne olivatkin käärityt niin ylös, että pikku käsi niistä pilkisteli esille, tahtoi tuo kurikkamoinen käärös kuitenkin valua liian alas ja peittää pienen, pärettä pitävän käden. — Ei ollut hyvä mitenkään. Välisti oli karsi pitkä ja valo huono. Tavasta oli valkea liian kaukana tai liian likellä tehtävästä työstä. Kaikista virheistä ja puutoksista sai poika solvaisevia ja sättiviä sanoja. Ja vaikka hän koki kaikkensa tehdä, parantuaksensa ammatissaan, tuli kuitenkin joskus yhtä ja toista rötöstä.

Pahinta oli se, että poika olisi niin hartaalla halulla tahtonut katsoa, kuinka mikin työ tehdään. Hänen olisi haluttanut tulla tietämään, kuinka reen pajun kaula tehdään, miten astia uurretaan ja muuta semmoista. Mutta kun hän näitä parhaaltansa mietti ja aprikoitsi, sammuikin valkea ja hän sai tavallisesti tuosta huolimattomuudesta oikein tuntuvia muistutuksia.

Niin. Sittenkuin päivä tuli ja valkean-näyttö loppui, ja kun miehet olivat metsään menneet, alkoi pojalla taasen toinen leikki kurikka-hihoineen ja suurine kenkineen. Emäntä kantoi, näette, taasenkin kätkyeineen päivineen nuorimman tuutulapsensa uuden istukkaan hoteisiin. — Molemmat sekä liikutettava että liikuttaja tutustuivat yhä enemmän toisiinsa. Kun lapsi näki, että tuo ankara liikuttaja on taasenkin hänen kehtonsa ääressä, rupesi hän jo varaselta juonikkaaksi. Kun uusi istukas koetti häntä liikuttaa ja tyynnyttää, palkkelehti sikiö vaan liikutuksen tahdin mukaan laidalta toiselle. Tavasta kävikin niin, että poika pudota moksahti kehdon laidan ylitse suin päin lattialle. Siinä se sitten huusi, että kieli suussa tärisi. Tavallisesti emäntä riensi hätään, kun kuuli huudon, ja auta armias, minkä löylyn uusi istukas silloin sai, vaikkei hänessä ollut syytä vähääkään.

Kun pikku Janne — se oli pojan nimi — jolloinkin nukkui, istui poika uunin pankolle suurine kenkineen ja pitkähihaisille röijyilleen. Silloin poika otti kirjan käteensä ja lueskeli sitä. Siinä oli niin kummallisia asioita, joita kaikkia ei hänen pikku ymmärryksensä käsittänyt. "Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä", sanottiin kirjassa, "mutta rakastiko se häntäkin — koska hänen on niin paha olla ja koska ihmiset ovat niin pahoja ja katsovat häntä ylön?" mietti poika. Olisivat ne hetket kuitenkin hänelle olleet oikein nautinto- ja hupa-hetkiä, jos hän olisi siinä yksinäisyydessään saanut miettiä. Olisihan ollut niin hyvä kirjasta katsella, minkä kaltainen se Jumala oikeastaan on, josta hänellä oli niin hämärä käsitys ja rakastaako se häntäkin, vaikka hän on niin pieni ja kurja. Mutta sitäkään ei hän saanut rauhassa tehdä. Talon pojat ne silloin olivat aina hänen kimpussaan, tehden kaikenlaista kiusaa pankolla istuvalle ja kirjaa katselevalle uudelle istukkaalle. Milloin he nykkivät kirjaa hänen käsistänsä, kulloin hänen isoista kengistään ja isosta röijystään. Tavasta nakkelivat he tuota heidän mielestään itseään niin paljon halvempaa poikaa puunpalasilla, kenkärajolla ja millä milloinkin, joita sattuivat käsiinsä saamaan. Jos sitten poika sattui jolloinkin torjumaan heidän ilkeyksiään, tästäkös nämät huutain ja hoilaten menivät äitillensä kantelemaan, kuinka istukas-poika oli räähkä ja häijy, ja pieksi heitä. Tavallisesti tuli äiti paikalla poikiensa puolesta kostamaan ja silloin sai poika semmoisen tukkapöllyn, että kyllä kait olisi luullut muistavan vasta olla koskematta parempiinsa, vaikkapa he vielä vääryyttäkin tekisivät. Pojat olivat tavallisesti äitinsä mukana, hekumoimassa, kun halpaa istukasta äiti rangaisi.

Nämät luku-hetket olivat kuitenkin kaikkine kiusauksineen ja vastuksineen kaikkian parhaampia pojan nykyisessä elämässä. Eihän aina tullut riitaa ja kinastusta talon poikien kanssa, ja silloin hän sai lueskella ja mietiskellä tilaansa. Ja vaikkapa asia oli pahimmillaankin, oli siinä kuitenkin jotakin vaihettelevaisuutta tuon yksitoikkoisen liikuttamisen sekä valkean näyttämisen suhteen. Sen tähden koettikin poika saada pikku Jannen nukkumaan kertakaan päivässä, mutta se ei kaikesti onnistunut. Sillä kun lasta alinomaa liikuteltiin, heräsi hän melkein aina, kun poika lakkasi liikuttamasta, vaikka näytti nukkuvan sikeintä unta. Kuitenkin onnistui se joskus ja silloin helpotti pojan henkeä.

Semmoista oli pojan elämä. Jos ken häntä milloinkin löylyytti tahi sätti, oli hänen viimeinen sanansa tavallisesti: "Ei tuosta tule ihmistä pahastakaan." Tämä alin-omainen arvostelu sointui pojan korvissa niin kummalliselta ja masentavalta. Hän rupesi vähitellen älyämään, mikä väli kuitenkin hänellä ja muilla ihmisillä oli. Hän vertaili itseään talon saman-ikäisiin poikiin ja suuren eron huomasi hän olevan itsensä ja heidän välillä. Heillä oli hyvät, ehyet ja parhaan kokoiset vaatteet, eikä tuommoiset pitkähihaiset aikamiehen röijykulut. Kengätkin olivat parhaan kokoiset ja niin mukavan näköiset, oikein varsisaappaat; olivatpa ne toista kuin hänen suuret ruojukenkä-rajansa. Saivat maata pehmeillä ja lämpymillä vuoteilla, ja syödä isänsä ja äitinsä kanssa kamarissa. Hänelle tuotiin vaan jotakin ruoan jäännöstä pankolle ja yönsä sai hän viettää mihin loukkoon milloinkin pääsi pitkäksensä käyrähtämään. — Eikäpä heidän tarvinnut pikku Janneakaan liikuttaa, eikä valkeaa näyttää, saivat olla miten haluttivat… Heitä ei haivallettu, pölyytetty eikä toruttu koskaan…; saivat tehdä pahaakin, eikä sittenkään… Jokainen heitä vaan kilvan palveli, hyvitteli ja mielitteli, eikä kukaan ainuttakaan kertaa sanonut, ettei heistä ihmistä tule.

Niin, väliähän sitä oli hänellä ja talon pojilla, olipa oikein kosoltakin. "Ehkäpä hänestä ei tulekaan ihmistä," mietti hän. "Eivät suinkaan sitä muutoin alituisesti hokisi ja tottapa he tietävät, mistä ihminen tulee, mistä ei … eivät kai sitä aina muutoin — — eivät hokisikaan … tottapa he tietävät…"

Näitä miettiessään mitteli poika mielessään omaa itseään ja vertaili kokoansa ikäänsä. Hän tuntui mielestänsä niin pieneltä, nykertyneeltä ja kuivettuneelta, vertaillessaan itseään muihin saman-ikäisiin poikiin. Mikä suuri väli. "Toiset olivat isompia ja lihavampia, ja raskaampiakin kai ne olivat kuin hän —. Heistä kai tulee ihmisiä — … ehkäpä jo lienevätkin, mutta mitäs minusta tulee? Ei mitään…"

Näitä mietti poika itsekseen ja vähitellen juurtui häneen se ajatus, ettei hänestä ihmistä tulekaan, ja Jumalakinhan rakastaa vaan ihmisiä. Äiti-vainaja muistui niin elävänä hänen mieleensä. Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka häntä oli rakastanut niin sanomattoman suurella rakkaudella, mutta tuonen kylmä käsi vei senkin pois. — Voi, voi!

Poika rupesi katsoa tuijottamaan suuriin kenkärajoihinsa ja pitkiin röijynsä hihoihin. Niitä hän katsoi ja katsoi, eikä huomannut mitään muuta ympärillänsä. Jos kuinkakin hän katsoi niihin, ei hän kuitenkaan muuta ymmärtänyt, kuin sen, että ne olivat muistuttavina todistajina hänen huonoudestansa. Viimein raukesi hän katkeraan itkuun näitä kaikkia miettiessään.

Tavasta oli pojalla sekin halu, että yrittää jotakin tekemään. "Jospa edes olisi veitsi, että saisi kovertaa lusikkaa itselleen, tai jotakin tuommoista niverä-piippua. Mutta ei; mistäpä semmoinen tulisi. Kaikki sanovat, ettei hänestä ihmistä tule, mutta kukaan ei häntä ohjaa, eikä anna hänelle minkäänlaista asetta. Kyllähän renki-Pekan puukko on tuolla seinän raossa, tuolla noin, akkunan yläpuolella, mutta kukapa siihen tohtisi koskea, sillä onhan hän kahdeksan vuotta jo palvellut taloa parhaimpana renkinä, ja hän on kai jo päässyt ihmiseksi —- niin, niin, kukapa sitä tohtii ja uskaltaa…" mietti poika.

Viettelys se kuitenkin oli pojalle. Lakkaamatta katsoi hän siihen, vaikka pikku Jannekin itki. Se näytti niin lupaavalta ja viettelevältä; oli niinkuin puukko olisi sanonut: tässä on sinun tulevaisuutesi. Niin, siinähän se puukko oli ja siinä myös poika mietteillensä, mutta renki-Pekka — puukon omistaja, tuo, joka oli jo ihminen…? Olihan hän nyt sydänmaalla tervaksia särkemässä oikein viikkokunnissa.

Poika ei voinut viettelystä kestää. Päivästä toiseen katsoi hän vaan tuota seinänraossa olevaa veistä. "Mitähän, jos minä ottaisin tuon ja koettaisin vuoleskella sillä jotakin? Eihän ne kuitenkaan tiedä, eikähän tässä mitään muutoinkaan tule. Otan, kun otankin ja koetan nakerrella minkä voin," mietti hän edelleen.

Poika nousi penkille ja koetti kurottaa, mutta ei vaan ollut ylettyä; ylettyi kuitenkin viimein, kun hyvin kurotti ja varpailleen nousi, ja renki-Pekan puukko oli kun olikin hänen kädessään.

Voi kun nyt oli hyvä pojan mielestä. Vaikka pää olikin niin paksu kuin perunapulkin, sai sillä kuitenkin lastuja irti. Poika pukarti nyt niin, että lastuja pirisi ympäri huonetta.

"Voi, voi! Kun on ottanut renki-Pekan puukon, tuolta seinän raosta — tuo istukas… — Tylsyttää sen — ja, ja särkee. — Minä menen äidille sanomaan," huusi Kalle niminen talon poika, kun näki istukas-pojan vuolta jykertelevän loukossa.

Huutain hoilaten lähtivät pojat pois huoneesta.

Kauvan ei viipynyt, ennenkuin emäntä tuli toukosessa tomussa poikain kanssa takaisin.

"Eikö sen ryökäle … kyllä minä sinun … no uskaltaakin se… Vai otit sinä sen renki-Pekan terävän veitsen kalutaksesi ja tylsyttääksesi … voisitpa katkaistakin sen," säyhysi emäntä ja otti veitsen pois pojalta, tuppien samassa häntä niskaan jotenkin kovasti.

Sitten nousi hän penkille ja pisti veitsen niin korkealle seinänrakoon kuin ylettyi.

"Annahan sen veitsen vaan olla siinä … näenhän minä, jos sinä sitä siitä … senkin mokoma… Jos kosket, niin kyllä minä sinun…" sanoi emäntä säyhyten.

Hän sieppasi kainaloonsa kätkyen, jossa pikku Janne nukkui ja lähti poikineen ja kuormineen ulos huoneesta. Ovessa hän kääntyi vielä poikaan päin ja sanoi: "Muistakin kantaa puut huoneisin!" — Se olikin ollut alusta aikain pojan yhtenä työlaatuna.

Kun miehet olivat ulkotöissä ja piiatkin navetassa, jäi poika yksin huoneesen. Hän unehtui siihen miettimään tilaansa, eikä muistanutkaan mennä puita kantamaan. Hiljaisena istui hän siinä ja viljavat kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä.

Semmoisessa tilassa oli poika, kun emäntä tuli tovin ajan päästä huoneesen.

"Oletkos nyt puita kantanut…? Olisikin kumma, kun totteleisit. Sitäkös nyt siinä vesittelet, kun et saanut renki-Pekan puukkoa taittaa…? Pääsetkös siitä…", sanoi emäntä pojalle, tuuppien häntä niskasta.

Vesissä silmin lähti poika hitaasti kävellä telsimään ovea kohden. Hänen suurten ja pitkäin kenkärajainsa ylöspäin keulalle kääntyneet nokat keijahtelivat pojan astellessa säännöllisesti ylös- ja alaspäin, juuri kuin korkeakeulaiset sukset, joilla pyritään mäkijyrkännettä ylös. — Kuitenkin tulivat puut kannetuiksi ennen pimeän tultua.

Ennenkuin miehet kerkesivät lauvantaina metsästä tultuaan huoneesenkaan tulla, olivat talon pojat jo porstuassa huutamassa, että istukas oli ottanut renki-Pekan puukon.

"Minunko puukkoni? — Ka sen vie … senkin täikassia — —! Uskaltaakin se ryökäle ottaa sen tylsyttääkseen… Olisi sen vielä katkaissut," melusi renki-Pekka ja tormasi huoneesen tultuansa penkille, tunnustelemaan ja tutkimaan tuota niin suureen vaaraan joutunutta puukkoansa.

"No, ei tuo tuolle toki mitään suurempaa vaaraa ole saanut, mutta tykyttänyt on pakana, kovasti tykyttänyt — joka oli niin kovin terävä… Mutta otahan se vasta, senkin kutjale…" sanoi hän sitten.

"Niin, ja arvelepas, minkälaiseksi se olisi sen pannut, ellen minä olisi saanut sitä siltä pois," sanoi emäntä, joka juuri oli tullut huoneesen.

"Olipa hyvä, että satuitte näkemään … muuten nyt puukotta … ja niin kauvan kuin se on ollut … viisi vuotta," sanoi renki-Pekka, hyvillänsä tuosta onnesta.

"Minä sen ensiksi näin ja sanoin äidille," sanoi Kalle poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut ilmoittaa, että hänelläkin on iso osa tuossa suuressa pelastustyössä.

"Parasta on, ettet sitä enään tuohon seinään … ottaa vielä … mikä sen tietää… Parasta on, että vien sen kaappiini ja annan aina sieltä sinulle, kuu tarvitset," esitteli emäntä toimellisesti.

"Parasta se on," sanoi renki-Pekka ja kaikki muutkin sanoivat, että se on parasta.

Ja kaappiinsa, lukon taa, vei emäntä niin suuressa vaarassa olleen puukon.

Minkälainen sitten oli tuo puukko, jolle niin iso arvo annettiin ja josta niin suurta melua pidettiin? Ei se juuri niin häävi ollut, tuommoinen päre-puukko vaan. Pääkin siinä oli niin paksu, etteivät pitkätkään sormet olleet sen ympärille ylettyä, sillä terä oli pistetty ymmyrkäiseen koivuhalon palaseen, josta hädin tuskin kuori oli pois raavittu. Eipä terän kanssakaan ollut paljon paremmasti laita. Sen teränsuu oli niin mylääntynyt ja paksu, että se oli kuin silahkan maha. Muutoin oli se sekä päineen että terineen niin piintynyt ja mustunut kärpästen jätteistä ja muusta liasta, ettei siinä missään näkynyt alkuperäistä väriä.

Ei Pekkakaan sillä muuta tehnyt kuin päreitä vaan kiskoi. Ja yhtä kykenemätön hän olikin muuta parempaa työtä tekemään kuin puukkonsakin muihin tehtäviin. Mutta vaikka niin oli, olisi se pojalle kuitenkin ollut suuresta arvosta, sillä olisihan sillä kumminkin jotakin saanut nakerretuksi puusta irti, synkän aikansa ratoksi, mutta sitäkään hyvää ei hänelle suotu.

Tästäpuoleen pidettiin oikein erin-omaista huolta siitä, ettei poika mitään muuta terä-asetta käsiinsä saanut kuin kirvesnyrhin, joka oli hänelle puiden pilkkomista varten uskottu. Poika oikein kadehti renki-Pekkaa, kun hän sai pitää puukkoa. Hän olisi niin mielellään tahtonut olla renki-Pekan veroinen, mutta poika ei tiennyt sitä, että Pekka oli käynyt samaa koulua kuin hänkin ja juuri sen vuoksi jäänyt noin tökeröksi.

Niin oli pojalla tukala aika, ettei ollut toimeen tulla. Kaikki häntä sättivät ja kiusasivat. Eivät kaikesti tyytyneet suullisiin parjauksiin ja halventamisiin, vaan yksi ja toinen kävi häntä nykimässä ja repimässä, kun hän vaan vähänkin rauhassa istui. Tyyneellä, mutta raskaalla mielellä koki poika kaikki kärsiä; eipä sekään ollut kaikesti hyvä, sillä silläkin häntä pilkattiin ja kiusattiin. Mutta yhä hartaammin mietti poika, että kun hänestä ei tule ihmistä.

Talossa oli Pirjo niminen piika. Hän oli jo useat vuodet palvellut talossa ja oli jo ikäpuoli ihminen. Nykyään palveli hän kyökkipiikana. Hän oli ainoa henkilö talossa, joka sääli poikaa. Aina kuin muut pilkkasivat ja kiusasivat häntä, koki Pirjo pitää hänen puoltaan; useinpa hän häväisikin, kun joku kävi kovin rajusti pojan kimppuun. Kun niin sopei ja sattui, toimitti hän pojalle jotakin ruoan lisäksikin, sillä mielipahalla näki hän, kuinka huonolla ruoalla emäntä häntä piti. Ensimältä ei hänkään piitannut pojasta hyvää eikä pahaa, mutta vähitellen rupesi pojan sortotila käymään hänen sääliksensä ja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tämä sääli kasvoi. Tavasta, kun Pirjo sai tilaa, puheli hän pojan kanssa ja koetti häntä rohkaista elämän kovalla tiellä.

Tämä Pirjon ystävyys lievensi paljon pojan katkeraa mieltä. Hän perehtyi niin Pirjoon, ettei hän olisi muualla ollut kuin hänen parissaan, mutta siitäkin sai hän emännältään nuhteita, ja sitäkin ainoaa ystävyyttä täytyi rajoittaa.

Talviset ajathan ne kumminkin menivät, mutta kesäisinä aikoina oli pahempi. Talvella eivät toisetkaan poikaset ja tyttöset olleet niin paljon ulkona kuin kesällä. Ja jos he joskus kävivätkin mäen laskussa, olipa istukkaallakin asiansa ulos puiden pilkkomisen ja kantamisen tähden. Ja vaikka heidän toimensa olivatkin niin erilaiset, ajoi heidän yhteinen vainoojansa, pakkanen, heidät kuitenkin yhteisesti huoneesen. Toisin oli laita kesäisinä aikoina. Silloin ei pakkanen pureskellut tassuja ja korvia; lempeä lämpö siveli vaan korvia ja koko olentoa, ja tuore elonvirta tuntui virtaavan koko elimistön lävitse. Se oli niin elähdyttävää ja virkistyttävää, ettei sieltä malttanut poissa olla ja kotikiireet tuntuivat silloin olevan kaukana.

Näihin yleisiin lasten riemuihin ei istukas saanut ottaa osaa niin paljon kuin talvisiin ulkona käymisiin. Hänen täytyi olla vaan aina pikku Jannea liikuttamassa, silloinkin kuin toiset pihan nurmella telmivät ja iloitsivat. Voi kuinka mielellään poikakin olisi mennyt heidän seuraansa ja heittänyt viheriäisellä nurmella heidän kanssaan kuperkeikkaa, huolimatta suurista ja rikkinäisistä ruojukenkä-rajoistaan ja pitkistä takin hihoistaan niin mitään. Mutta eipä se käynyt laatuun, sillä lakkaamatta piti hänen olla pikku Jannea liikuttamassa ja siihen oli annettu käskevä, uhkaava ja vaativa käsky, ja pitihän hänen totella, vaikkei hänestä kohtakaan ihmistä tullut.

Pitkältä tuntuivat pojasta päivät tuolla ummehtuneessa huoneessa. Hän veti kätkyen akkunan luo, istui penkille ja liikutti jalallaan kätkyttä, tirkistellen akkunasta ulos. Toiset iloitsivat ja leikkivät siellä luonnon uudistuksen helmassa, niinkuin lampaan vuonat, leikkien sitä ja tätä, ja kaikkien oli niin hyvä olla — parempi kuin ennen moneen aikaan — paljonkin parempi kuin ennen. Mutta pojalla tuvassa ei ollut parempi.

Pikku Jannea liikuttava jalka se välisti unehtui liikuttamattomaksi tätä kaikkea nähdessään. Tavasta vetäysi hänen suunsa nauruun, ja tuskinpa hän olisi muistanut tehtäväänsä ja ammattiansa ensinkään, ellei pikku Janne olisi kirkunallaan herättänyt poikaa unelmistaan. Silloin uneutti hän leikkivän joukon, kevään ihanuuden, oman nuoruutensa, lapsimaisuutensa ja elämänsä, kääntyen hoideltavaansa päin, koettaen siten tyydyttää häntä ja itseään. Hän koki hoitaa ja vaalia lasta, kuten parhaiten taisi, kokien kouhotella hänen kuumentunutta ja ummehtunutta makuusiaansa. Tavasta lapsi hänelle naurahtelikin, sillä mistäpä hän olisi tiennyt, että se oli vaan istukas, joka häntä näin huolellisesti hoiteli.

Huolellisemmasti entistänsä hoiteli nyt poika pikku Jannea, sillä olihan lapsen hyvä hänen oma hyvänsäkin. Sillä kuta tyyneempi lapsi oli, sitä enemmän oli pojalla tilaa katsella akkunasta toisten iloa nurmikentällä. Huolellisemmasti ja osaa-ottavammasti hoidettuna nukkui lapsi useammin kuin ennen. Silloin sai istukas tilaisuutta mennä porstuan ovelle katselemaan, kuinka toiset pihalla leikkivät ja telmivät. Usein hän kyllä heiltä kuuli, kuinka hänellä on pitkät röijyn hihat ja suuret kengät ja että hän on istukas, mutta mitä huoli poika kaikista niistä, sillä olihan hän semmoisiin tottunut kuin härkä sääskiin. Siinä oli kyllä, kun hän sai haukata raitista ilmaa ja katsella viheriäistä pihaa ja kaikki muut, yksin oman huonoutensakin, unhotti hän silloin. Sen etemmäksi ei poika uskaltanutkaan mennä, sillä olipa hänen korvin kuunneltava, josko lapsi heräisi, ja silmin katseltava toisien temmellystä ja kesän tuoksuvaa ihanuutta. Väliin oli lapsi niin lyhyt-uninen, ettei poika uskaltanutkaan mennä porstuan ovelle asti, vaan hänen täytyi tyytyä akkunasta katsomiseen. Niissä tapauksissa oli hän lyhimmätkin hetket polvillaan akkunan alla penkillä, katsella tirkistellen silmiään räpäyttämättä ulos, huolimatta yhtään mitään siitä, jos ei pihalla ollutkaan toisia telmäämässä. Siinä akkunan alla, aivan multahirren vieressä, lekotti hyötyisiä voikkokukkia ja niissähän oli pojalle kyllin ihailemista. Nuot voikukat palkitsivat kaiken tyhjyyden ja poika olisi niin mielellään kurottanut kätensä pitkistä takkinsa hihoista ja ottanut ne omaksensa, mutta eihän hän voinut, sillä olihan likaantuneita, savustuneita ja rikkinäisiä akkunanruutu-repaleita edessä, joita hän ei suinkaan uskaltanut särkeä vähäpätöisen asiansa vuoksi. Niissä tiloissa tyytyi poika katselemiseen ja Jannen lyhyt-aikaisiin hoitelemisiin.

Tämmöistä oli pojan elämä ja toiminta useampana ensimäisenä vuotena, mutta höltyihän se loppupuolella kuitenkin sen kautta, että hän pantiin karjaa paimentamaan. Ei ollut sekään hauskaa tointa, mutta kuitenkin parempaa entistä. Olihan toki raitista ilmaa haukattavana yllin kyllin; vilppaisempikin oli paljon kuin tuolla huoneessa, eikä tarvinnut päiväkausia istua yhdessä paikassa kehtoa liikuttamassa. Saihan siellä vapaasti hypellä mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle, juosta vasikkain kanssa kilpaa ja silpoilla puihin, ja tämä oli pojan mielestä iso muutos parempaan päin. Pirjo toimitti usein hänen mukaansa tuon niin halutun veitsen ja pojasta tuntui siltä kuin hän olisi päässyt hyvin arvokkaasen taideteokseen käsiksi.

Poika oli jo viidennellätoista ikävuodellaan. Viimeisinä vuosina oli hän paljon kasonnut ja vahvistunut, vaikkei sitä poika itsekään suuresti huomannut, sitä vähemmin muut, heidän mielestään kun pojasta ei kuitenkaan tule ihmistä.

II.

Eipä se paljon parannut.

On eräs sunnuntai syyspuolella kesää. Paimeneen on poika taasenkin menossa — mitenkäs muutoin; kukas sinne muista pyhänä menisi kuin istukas-Jussi, hänhän on siihen ikäänkuin vihitty. Pieni kontti oli hänellä seljässä, johon emäntä oli pistänyt pojalle evääksi palasen leipää ja suolamuikkuja. Pirjo oli myös pitänyt paimenen eväästä huolta ja salakättä pistänyt pojan konttiin kipeneen voita ja maitopullon; omasta puolestaan oli poika varannut konttiin ison tuohisen.

Ilma oli kaunein mitä siihen vuoden aikaan olla saattaa. Aamu-aurinko paistoi lämpymästi, eikä pienintäkään tuulenhenkäystä tuntunut.

Omituista oli, että poika oli tänään niin iloinen ja tyytyväinen; tuskinpa hän eläissään oli niin keveällä mielellä ollut. Aina oli ennen paimeneen meno tuntunut hänestä vastenmieliseltä, mutta nyt oli hän oikein hyvillään, kun sinne pääsi. Tyytyväisenä hääri poika kontti seljässä ulos lasketun karjan ympärillä, ohjaten niitä kujan suuhun, jota myöten vainion halki mennen, päästiin metsään. Olipa pojalla syytäkin tähän tyytyväisyyteen. Ensikerran ruodille tulon jälkeen oli hänellä omat vaatteet yllä, oikein häntä itseään varten tehdyt. Tosin olivat ne kokoiltu vanhoista aikamiesten vaatteista, mutta siitä huoli poika viisi, sillä olihan ne raatari häntä varten tehnyt ja oikein mitatkin hänestä ottanut, ja silloin oli tuntunut niin oudolta ja somalta. Ja kun vaatteita tehdessä oli käännetty nurja puoli päälle, eivätpä ne näyttäneet niinkään huonoilta, tuskinpa uutta huonommilta — ja eihän kaikilla muillakaan aina niin uusia ole. — Oli miten oli, mutta olivathan ne kuitenkin toista kuin nuot vanhat ja kuluneet, aikamiesten suuret mekot, joita hän oli tähän saakka vaatteinaan pitänyt — sopivat niin hyvästi yllekin … ja mistäpä tietävät, että ne vanhoista ovat tehdyt…

Olipa hänellä parhaan kokoiset kengätkin, oikein varrelliset saappaat — paikatut tosin, mutta sittenkin ne olivat parhaan kokoiset, eikä tuommoiset varrettomat ruojurajat, joissa olisi ollut kokoa vaikka nuottaveneeksi.

Tämmöiseltä pojan mielestä tuntui, kun hän ajeli lehmiä metsään; vieläpä se tuntui semmoiseltakin, että tämä muutos parempaan päin on hänen oma ansionsa. —

Pojan vaatetten parannus tapahtui seuraavalla tavalla. Joka vuosi oli rovasti lukusioilla kaivannut ruotupoikaa, kun häntä ei oltu moneen herran vuoteen lukusioilla käytetty. Isäntä ja emäntä olivat aina silloin vakuuttaneet rovastille, että he kyllä ovat pojan lu'usta huolta pitäneet ja pitävät vastakin ja että poika lukea osaa, sen he kyllä takaavat. Tällä he ensimältä pääsivätkin läpi, mutta rovasti kävi yhä kiinteämmäksi ja eräänä kertana täytyi jo naapurin emännänkin todistaa, että kyllä se osaa. Mutta rovasti ei viimein uskonut todistuksiakaan ja uhkasi kirkkoraadin jäsenillä noudattaa, jos vaan poikaa ei tuotaisi ensimäisiin lukusiin.

Tästäkös nyt hätä käteen isännälle ja emännälle. Tiesiväthän he pojan olevan hyvän lukemaan, vaikkei se suinkaan heidän ansionsa ollut. Lukemisen tähden eivät he siis olleet poikaa lukusioille viemättä, mutta kun hän oli niin huonoissa ketineissä, eivät he kehdanneet häntä semmoisenaan ihmisten ilmoille viedä.

Kun ensimäiset lukuset lähestyivät, rupesivat isäntä ja emäntä aprikoimaan, mikä tässä neuvoksi tulee.

"Mikäpä siinä auttaa, täytyy teettää pojalle vaatteet ja kengät," arveli isäntä.

"Kylläpä se olisi liika kulutus… Eiköhän Kallen vanhat…?" tuumi emäntä.

"Eihän tuolla Kallellakaan…; kovin on huonot arkivaatteet — paikatut… Täytyy katsoa omaakin arvoa — — häväisisivät vielä… Ei muuta neuvoa kuin uudet…; saahan nuot sitten pois," intteli isäntä.

"En tottavie antaisi uudesta, en vaikka … vielä — —. Omat pojatkin kasvavat ja vaatteet eivät mahtuisi päälle — — menisivät hukkaan — —. Ennen teetän sinun vanhoista vaatteistasi ja sittenkin ne tulevat liian hyvät," tenäsi emäntä.

"Teetä sitten mistä tahdot, kun ne vaan tulevat semmoiset, ettemme saa häpeätä," sanoi isäntä vähän tyytymättömänä ja lähti pois.

Tästä keskustelusta sitten seurasi se, että kun oli muutakin raataroittamista, kutsuttiin raatari taloon ja silloin sai istukaskin vaatteen parannusta. Isäntä haki Kallen vanhat saappaat ja paikkautti ne renki-Pekalla ehyiksi; kun ne sitten vielä voideltiin, eipä poika ollut mielestänsä koskaan ennen semmoisissa kengissä kävellyt; oikeinhan ne pitivät enintä vettäkin.

Kun sitten tuli ensimäiset lukuset, vietiin istukas-Jussikin sinne. Muun talonväen muassa asteli hänkin urhoollisesti pappien eteen. Kun poika ei niin pitkään aikaan ollut käynyt lukusioilla, otti itse rovasti hänet koetellaksensa. Solkenaan ja ujostelematta luki poika sisältä ja ulkoa. Kun rovasti tämän huomasi, koetteli hän hänet oikein tarkoin, mutta poika ei vaan takertunut.

Luettamisen lopetettuaan, kohotti rovasti silmälasejaan ja asettui hyvin juhlalliseen asemaan.

"Nyt minä huomaan, että olette totta puhuneet. Te olette kunnollisesti pojan kasvattaneet, sillä hän on parempi lukija, kun osasin aavistaakaan —; se olkoon teille kunniaksi sanottu," sanoi sitten rovasti.

"Kyllähän sitä — … onhan tuota koetettu sen voiman mukaan kuin, tuota — niin, Jumala on antanut," sanoi emäntä liikutettuna, kyyneleitä pyyhiskellen silmistänsä.

Kun rovasti oli Kallen luettanut, sanoi hän:

"Kuinka se on ymmärrettävä? Ruotipoika oli hyvä lukemaan ja oma poikanne ei osaa paljon mitään."

Samassa katsoi hän emäntää terävästi silmiin.

"Tuota — eikö se saa sanaa?" sanoi emäntä punastellen.

"Juuri hän vaivalla sanan saa kokoon, mutta kovin on heikko Kallen luku. Se minua kummastuttaa, kun ruotipoika osaa niin hyvästi lukea. Missä nyt on vika?" sanoi rovasti perään-antamattomasti.

"Kyllä sitä on tuota meidänkin poikaa opetettu, mutta lieneehän sillä huonompi pää kuin tuolla ruotipojalla," koki emäntä sanoa.

"Ruvetkaa pitämään parempaa huolta omien poikiennekin lukemisesta, sillä ei se käy Iikaltakaan paremmasti. Rippikoulun aika lähenee, eikä poikain luku näytä edistyvän siitä siihen," sanoi rovasti ja päästi heidät menemään.

Punastellen lähtivät isäntä ja emäntä väkensä kanssa pois pappien edestä.

Kovin sekavat tunteet olivat isännällä ja emännällä kotiin tultua. Ruoti-poika oli heille tuonut kunniaa, omat pojat häpeää. Kyllähän he tunnossaan tunsivat, että väärällä tavalla olivat itsellensä anastaneet kunnian ruotipojan hyvästä lukutaidosta, mutta mitäpä siitä, tuottihan se kuitenkin kunniaa, sillä eiväthän muut tienneet, miten asiat oikeastaan olivat, kuin ainoastaan kotiväki. Kauvan aikaa sinne tänne tuumiteltuansa, päättivät he kun päättivätkin, että lukusiksi laitetut vaatteet ja kengät saisi poika myötyriksi pitää, koskeivät he joutuneet häpeään hänen tähtensä. — Omille pojille hankittiin kotiin opettaja, jonka tuli heitä opettaa lukemaan. — — —

Tällä tavallahan ruoti-poika sai asianmukaista vaatteen parannusta, joka hänen mieltään nyt niin ylenti karjaa metsään viedessänsä.

Paitsi tätä oli pojalla muutakin mielessä. Hänen sydämessään oli kiitollisuuden tunne, ja tämä oli ensimäinen sitä laatua, mitä hän oli eläissään, äitinsä kuoltua, tuntenut. Isäntäväkeänsä kohtaan ei hän tuota tunnetta kantanut, sillä liian syvälle oli pojan sydämeen painunut se halveksiva ylönkatse, jolla he olivat häntä kohdelleet, ja niinkuin sanottu, piti hän omana ansionaan tuon vaatteen parannuksen, eikä suinkaan isäntäväen hyvyytenä.

Se oli Pirjo, jota hän muisti. Hän oli ainoa ihminen äitinsä kuoltua, mikä häntä oli säälinyt, lempeydellä ja rakkaudella kohdellut. Useasti oli poika miettinyt, millä tavalla hän voisi hyväntekijälleen kiitollisuuttansa osoittaa, mutta mitään semmoista ei hän keksinyt. Nyt se oli hänelle selvinnyt, ja miehevänä ja iloisena ohjasi hän karjaa metsään.

Hänellä oli tiedossa eräs aho, jossa hän oli useasti ennenkin paimenessa ollessaan käynyt, ja sinne hän nytkin ohjasi karjan. Etelään päin jotenkin jyrkästi kallistuvalla multavalla mäkivierulla kasvoi runsaasti ihmeen suuria ja meheviä mesimarjoja. Siinä hän oli useasti ahminut vatsansa täyteen näitä maukkaita luonnon antimia, pitäen niin oikein herkkupäiviä, appaen niitä kuivan leipäkannikkansakin särpymeksi.

Kun poika pääsi tähän haluttuun paikkaansa, riisui hän kontin seljästänsä, otti sieltä esille ison tuohisen ja nosti sitten kontin puun-oksalle. Karja hajausi mäen ympäristöllä olevaan laaksoon, eikä se siitä liikkunut päiväkausiin, sillä siinä oli kyllitellen mehevää ruohoa.

Poika rupesi nyt noukkimaan mesimarjoja tuohiseensa. Viljaa oli niin varalta, ettei hauelle kelvannut kuin kaikkein suurimmat ja kauniimmat. Tätä teki hän niin kauvan, että tuohinen oli kukkurapäänä. Sitten meni hän konttinsa luo, otti sen oksalta alas ja rupesi syömään. Voimallisesti juohtui taasen Pirjon hyvyys hänen mieleensä. Ilman hänen huolenpidottaan olisi hänellä nytkin karu ateria, ei muuta kuin suolamuikkua ja kuivaa leipää vaan.

Mielihyvällä veti hän kontista esille voipalan ja maitopullon. Oikein hekumoiden veti hän veitsellä voita leipänsä päälle ja alkoi vinhasti haukata kannikkaansa, tavasta ryypäten palan painoksi maitoa pullosta.

Mesimarja-tuohinen siinä ison kiven päällä, aivan silmäin edessä, iski silmää pojalle hänen syödessään.

"Äläpä siinä nyt niin näyttele itseäsi, en minä ota sinua kuitenkaan… Pirjolle sinun täytyy mennä…; hän on niin hyvä. Onhan minulla muuta ruokaa yllin kyllin ja se on Pirjon ansio —; en teitä nyt tarvitse, olkaa niin punottavia ja viettelevän näköisiä kuin vielä olettekin — —. Pirjolle vaan koreasti, kun päästään kovaan kotiin.

"Kyllä minä tiedän, että pojatkin … ja emäntäkin … mutta minkä edestä…? Ei tule mieleenkään…; Pirjo nämät saa ja hän ansaitseekin saada, sillä hän on niin hyvä.

"Voisipa käydä niinkin, että Kalle väkisinkin — Iikka ei ole niin paha — mutta nyt ei hän tule saamaan, sen takaan … ei sen kalu soikoon tulekaan, sen takaan tällä paikalla", mietti poika pureskellen evästänsä.

Kun päivä alkoi illalle käydä, lähti poika karjaa kotiin viemään. Kontti seljässä kokoili hän jälkimäisiä matkaan ja pian mennä rakutettiin kotia päin. Yksi ja toinen karjasta poikkesi kuitenkin syrjään, nähdessään siellä jonkun mehevän palan, koettaen vielä päälle tarpeenkin raahnia siitä itsensä täytettä, jota niukka talvi oli hyväksi katsonut tarmonsa takaa väljennellä. Vielä sittenkin kuin poika huiskansa kanssa oli jo aivan kintereillä, koki elukat pitää turpaansa maassa, vaikka koko muu runko oli menossa toisaalle päin; ainapa siitä viimeryöväyksestä kuitenkin jotakin jäi kielen päälle.

Kun sitten kerran kurssille päästiin, mennä nolpateltiin hyvässä järjestyksessä kotia kohden.

"Ei Kalle saa, vaikka olisi kuinkakin rikas… Minkä hyvän työn edestä?… Ei minkään… Mitäs — Ei osaa lukeakaan ja yhtäkaikki kehtaa — no julkeaakin se," mietti poika vielä lehmien jäljessäkin kulkiessaan, oman arvonsa tunnossa.

Näitä miettiessään arvosteli hän itseänsä ja vertaili Kalleen. Hänen korvissaan soi: "ei sinusta tule ihmistä," mutta kun hän katseli entistä parempaa pukuansa, kehkeentynyttä kasvuansa ja ruumistansa, muistellen entistä ja nykyistä aikaansa, huomasi hän itsessänsä tapahtuneen jonkunlaisen muutoksen parempaan päin. Hän ei ollut mielestänsä lyhempi eikä kehnompikaan muita samanikäisiään; päinvastoin oli hän monta muuta täyteläisempi ja vantterampi ja olipa olemassa joku ihminen, joka soi hänelle kaikkea hyvää. — Tulkoonpa nyt Kalle marjoja ottamaan.

Kun hän näitä ajatteli, tuntui pojasta, että voisi olla valhe- ja sortopuhetta kaikki tuo, mitä hän oli pitkin ikäänsä kuullut julistettavan, ettei hänestä muka ihmistä tulisi. Hän puristeli nyrkkejänsä, katseli sivuillensa ja piti jokseenkin paljon itsestänsä. — — "Ehkäpä minä kasvan ja vahvistun ihmiseksi, niinkuin kaikki muutkin ihmiset ja tulen kuitenkin ihmiseksi — ainakin renki-Pekan veroiseksi — enhän paremmaksi tahtoisikaan … eikä minua sitten enään niin paljon pilkata … — Tulkoonpa vaan Kalle väkisin ottamaan, niin…"

Karja tuli kotiveräjälle; piiat olivat karjaa vastaanottamassa ja poika konttineen käveli asuinhuoneen eteiseen. Siinä riisui hän kontin seljästänsä ja otti sieltä esille marjatuohisensa. Juuri kuin hän oli sen lattialle nostanut, tuli Kalle huoneesta eteiseen.

"Mitä sinulla tuossa on?" kysyi hän oikeutetun käskeväisyydellä.

"Missä?" sanoi paimen, napuloiden konttia auki.

"Tuossa tuohisessa, pöllö."

"Näethän sen kysymättäkin, viisas."

"Sinun pitää antaa nämät minulle", sanoi Kalle, tapaillen ottamaan tuohista käteensä.

"Et saa koskea niihin, ne ovat minun," sanoi poika ja vanui marjatuohiseensa kiinni.

"Sinun! Mikä sinä sitten olet? Meidän istukashan sinä olet ja kaikki mitä sinulla on, on myös meidän — olethan meidän elätettävä," sanoi Kalle ja terenteli tarttumaan tuohiseen toistamiseen.

"Et saa, nämät annan Pirjolle," sanoi poika ja oman arvon tunteen nostama vihan puna nousi hänen kasvoillensa.

"Sinultako lupaa kysyisin, mokomalta meidän istukkaalta," sanoi Kalle likennellen poikaa tuohisineen.

"Koetapahan sinä tyhmä, lukematon rikas," sanoi poika yhä enemmän punehtuen.

Kalle törmäsi käsiksi ja tarttui tuohiseen kiinni. Kova temmellys alkoi, Kahtaanne päin vedettiin tuohista, poika koettaen suojella sitä, kuten parhaiten taisi ja Kalle kokien anastaa tuohista kaikilla mahdollisilla keinoilla. Taistelu kävi yhä ankarammaksi ja lopputulos kaikesta tuosta oli se, että marjat kaatuivat ja pirisivät ympäri lattiaa kaikenlaisien rikkojen sekaan. Siellä ne nyt olivat, eikä niistä hyötynyt Pirjo, ei Kalle, eikä kukaan.

Viha nousi ruoti-pojan päähän. Hänen sydämensä oli niin täysi, että hän luuli sen halkeavan. Hän tunsi taasenkin saaneensa kärsiä syyttömästi sortoa, vääryyttä ja väkivaltaa, ja tämä hänen sydäntänsä pakotti. Epätoivon vimmassa karkasi hän Kallen kimppuun ja alkoi häntä myllyyttää. Kalle koki panna parastansa puoliaan pitääksensä, mutta tällä kerralla ei auttanut rikkauskaan, vaan hän jäi kun jäikin alakynteen ja ruoti-poika löylyytti häntä oikein kelpolailla.

Kalle päästi viimein hädissään aika parakan. Tämän kuultuaan tormasi isäntä porstuaan.

"No, mitä sen vietävää te täällä teette?" kysyi hän tuimasti.

"Tuo istukas pieksää minua ja haukkuu lukemattomaksi rikkaaksi," ehätti
Kalle itkunsa seasta sanomaan.

Isännän ei tarvinnut muuta kuulla. Hän otti ruoti-pojan niskasta kiinni, repi häntä tukasta, pieksi ja potki.

"Vai niin, vai sillä tavalla sinä palkitset kaiken sen hyvän, kun olemme sinua näin monta vuotta elättäneet ja kärsineet… Kun kehtaatkin, sen hävytön," sanoi isäntä hammasta purren.

Sitten otti hän poikaa käsipuolesta kiinni ja viskasi hänet säälimättömän kovalla kädellä portaan päähän nurin niskoin.

"Saat nyt mennä mihin tahdot ja muista, ettet astu jalkaasi koskaan meidän kynnyksen yli — senkin hävytön… Siitä minä sinulle lukematonta rikasta annan, lurjus," sanoi isäntä voimallisen voiton riemulla.

Surkeasti itkien kömpi poika ylös porrasten päästä. Hän ymmärsi, ettei isännän teko ja puhe leikintekoa ollut ja ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pois talosta. Tosin ei talo tuntunut hänestä miltään hauskalta eikä kodikkaalta, sillä ankaraa sortoa ja ylönkatsetta oli hän kaiken aikaa osakseen saanut, mutta se oli kuitenkin laillaan hänen kotinsa, koska ei hänellä mitään muuta semmoista ollut. — Näin surkean lopun sai pojan itserakkaus.

III.

Parempaan päin.

Itkeä nyrrytellen suuntasi poika askeleensa maantielle vievälle kujalle. Tielle päästyänsä istui hän metsän suojaan kivelle, miettimään onnetonta tilaansa. Hän ei ollut sanonut kenellekään hyvästikään lähteissään, mutta se ei häntä vaivannut, sillä ei hän tuntenut olevansa heille kiitollisuuden velassakaan. Mutta Pirjo, häntä olisi poika tahtonut tavata, sanoa hyvästi ja kiitellä häntä kaikesta hyvyydestä, mitä hän oli osoittanut häntä kohtaan. "Kunpa olisivat edes antaneet sen marjatuohisen hänelle antaa, mutta ei … vaikka olihan se aivan omani —. Takaisin on mahdoton palata, sillä pieksäisivät ja haukkuisivat vielä enemmän," mietti poika ja hänen surunsa yhä vaan lisääntyi.

Samassa rupesi kuulumaan jalan kapsetta toisaalta päin. Poika kääntyi sinnepäin ja oikein hän säpsähti, kun näki Pirjon sieltä tulla kapsivan. Pirjo ei ollut uskaltanut suoraan lähteä pojan jälkeen, vaan oli kaaratellen rientänyt hänen eteensä, ettei häntä huomattaisi.

"Voi Junnu raukka! Käyt niin kovin säälikseni, kun he ovat niin pahoja sinulle … nytkin aivan syyttömästi… Toin vähän evästä, että saat edes kerran nälkäsi sammuttaa — — ja, ja sukat, että tarkeneisit," sanoi Pirjo ja istui pojan viereen kivelle.

Poika pillahti uudestansa itkemään. Kaksinkertaisella kauhulla aukesi nyt hänen eteensä kurja ja turvaton tilansa, kun oli joku, joka säälien otti osaa siihen sortotilaan, jota hän alusta alkain oli saanut kärsiä. Tähän sekaantui vielä kiitollisuuden tunne Pirjoa kohtaan ja tämä teki pojan surun hellemmäksi ja sydämellisemmäksi, poistaen sieltä pois paljon sitä mielen katkeruutta, jota jo niin nuorena oli hänen sydämeensä niin runsaassa määrässä juurrutettu.

"Älä itke, Junnu! Kyllä Jumala pitää huolen köyhistä ja orvoista," koki
Pirjo lohdutella.

"Kun kaasi ne marjatkin…; teillehän minä ne olisin antanut ja sitä varten ne poiminkin," sanoi poika itkunsa seasta.

"Minä tiedän sen — tiedänhän minä sen … minä kuulin kaikki, kun Kallen kanssa inttelit…; se on yhtä hyvä kuin olisin ne saanut — ole siitä huoletta… Vedä nämät sukat jalkoisi, että syksympänä tarkenet…; eihän sinulla ole sukkia olemassakaan. Tässä on voinpala ja leipää, että saat pureskella, kun kovin nälkä tulee," toimitti Pirjo ja pisti nyytin pojan käteen.

"Mihin päin aiot mennä?" lisäsi hän sitten.

"Eiköpä tuota tuonne kirkolle päin," sanoi poika.

"Koe nyt jo lähteä, pitkä on matka ja tulee yö. Minunkin pitää mennä, etteivät arvaisi. Hyvästi nyt ja olkoon Jumala kanssasi!" sanoi Pirjo ja puristi pojan kättä.

Poika katsoi Pirjon jälkeen niin kauvan kuin häntä näkyi. Hänestä tuntui kaikki niin autiolta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi kadottanut kaiken toivonsakin, jos hänellä jotakin semmoista olisi —. Löytäisikö hän maailmassa enään ainuttakaan säälivää sydäntä — niin, löytäisikö?

Kitsalasta oli kirkolle matkaa kaksi peninkulmaa, josta heti talosta lähtien peninkulma asumatonta taivalta.

Muistaissaan matkan pituutta ja lähenevää yötä, havahtui poika haaveksimisistaan. Hän kapsahti kiveltä ylös ja alkoi astella nurpotella tietä myöten. Alkoi jo hämärtää ja matka oli pitkä. Tämän tähden kiirehti hän kulkuaan minkä voi. Mutta ilta pimeni pimenemistään; päälliseksi meni vielä paksuun pilveen ja vettä rupesi sataa vihmomaan.

Eipä olisi poika raiskalla ollut muuta neuvoa, vaan olisi täytynyt yöpyä taivas-alle, ellei joku kovan-onnen sortama mies olisi viime keväänä rakentanut mökkiään puolivälille talotonta taivalta. Tämä muistui nyt pojan mieleen ja hän koki kaikin tavoin ehättää sinne. Kuitenkaan ei se ollut helppo tehtävä, sillä vettä rupesi satamaan kuin saavista kaatain ja oli pimeä kuin säkissä; sitä paitsi oli mökki hyvän matkan päässä tieltä. Vihdoin löysi hän sinne vievän polun ja alkoi sitä myöten kompuroida mökkiä kohden.

Mökki oli sangen pieni, kokoon kyhätty veistämättömistä pölkyistä. Ei ollut asumus loistava, mutta voi kuinka hyvältä se kuitenkin pojan mielestä näytti, semminkin kuin niiden muutamien lasinsirpaleiden lävitse — jotka akkunan virkaa toimittivat — näkyi valkea.

Poika koperoitsi oven ja kömpi mökkiin. Heikko valkea palaa kituutti liedellä ja loi hiukan valoa pieneen ja kurjaan asuntoon. Useita lapsia oli mökissä ja semmoinen ahtaus, ettei käsi kääntynyt, jalka jakaantunut; tuskin mahtui poika oven sisäpuolelle seisomaan.

"Kenen poika sinä olet, joka näin myöhään ja tämmöisellä säällä olet liikkeellä?" kysyi Tukalan Antti, mökin isäntä, pojalta.

"Oukkarin Juho vainajan," sanoi poika,

"Sinäkö olet Kitsalassa ollut ruoti-poikana?"

"Minä."

"Miksi lähdit siitä pois kesken aikaasi ja näin sopimattomalla ajalla."

"Minä en lähtenyt, he ajoivat minut," selitti poika.

"Tottapa he luulivat sinussa jotakin syytä olevan — mitäs teit?"

"Rikokseni ei ollut sen suurempi, kuin että tänään paimenessa ollessani noukin tuohisellisen mesimarjoja. Nämät olisin antanut Pirjolle, sillä hän on minulle ollut niin hyvä, mutta talon poika tahtoi ne anastaa minulta. Minä tietysti panin vastaan, mutta siinä mylläkässä kaatuivat marjat. Minä tuskaannuin siitä ja pölyytin vähän vääryyden tekijää. Tästä hän huutaa mölyämään. Isä tämän kuultuaan tuli hätään, pieksi minut pahanpäiväiseksi, nakkasi ulos ja käski mennä," selitti poika.

"Niinhän se on. Meidän, köyhäin, täytyy aina sortoa ja vääryyttä kärsiä… Mutta paras olisi sinun kuitenkin ollut olla kostamatta, sillä olethan vielä niin nuori ja turvaton. Paljon olen minäkin eläissäni kärsinyt, mutta nyt olen oma herrani ja isäntäni, ja tuntuu niin hyvältä, kun ei ole muiden tiellä ja jalvoissa —. Säälikseni käyt poika parka, mutta minä en voi sinua auttaa," sanoi mökin isäntä.

"Saisinko minä kuitenkin olla tässä yötä," pyysi poika murtunein mielin.

"No, kyllähän, mutta ei meillä ole mitään sinulle antamista. Makuusiastakin tulee puute, sillä ei tässä tahdo kaikki sopia pitkäksensä," sanoi isäntä.

"En minä suuria vuoteita tahdokaan … enhän ole niille tottunut … kyllähän minä tuolla nurkassa pöydän allakin — … ja onhan minulla vähän evästäkin, jota Pirjo toimitti," sanoi poika.

Nyt asetuttiin maata. Isäntä ja emäntä asettausivat hekin lapsineen lattialle pitkäkseen, kun ensin oli levitetty joitakin likaisia ryysyjä alustaksi ja pään-alaseksi, sillä minkäänlaista vuodetta ei mökissä ollut. Kun näin oli talon perhe pitkälleen pannut, tuli paikat niin täyteen, ettei pojalle todellakaan jäänyt muualle tilaa kuin pöydän alla, jonne hän kömpi; hän pisti nyyttinsä päänsä alle ja käyrähti sinne maata.

Pian vaipui talon väki makeaan ja rauhalliseen uneen, usea ankarasti kuorsata päristäen.

Poika oli rasitettu kovin paljoilta murheilta ja huolilta, sentähden ei hän saanutkaan unta. Ajatukset pyörivät vaan sinne tänne ja hänen vastainen elämänsä tuntui niin toivottomalta ja mustalta. — Myrskysade pieksi mökin seiniä ja tämä synkenti vielä enemmän hänen ennestäänkin synkkää mieltänsä. Voi kuinka onnellisilta nuot nukkujat tuntuivat pojan mielestä. Olihan heillä kuitenkin oma suoja päänsä päällä, josta ei kukaan voinut heitä yönselkään ajaa, jospa ei muuta rikkautta ollutkaan. He rakastivat toinen toistansa, uhrasivat kaikki toinen toisensa eduksi ja kärsivät kaikki yhteisesti. Hänellä ei ollut mihinkä päänsä kallistaa, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei yhtään ystävää ja auttajaa, yksin vaan tuetta ja turvatta, ja paha, tyly, tunnoton, armahtamaton ja kova, tuntematon maailma edessä. — Voi toki kuitenkin — —-!

Näitä miettiessään nukahti poika kuitenkin viimein.

Aamulla kun hän heräsi, olivat mökin isäntä ja emäntä jo askareissaan. Tämän huomattuaan hypähti poika ylös, avasi nyyttinsä ja rupesi pureskelemaan einepalaa. Useat talon lapsista olivat myös jo nousseet makuultaan ja nämät kääreentyivät pojan ympärille, nähdäkseen hänen suuhunsa. He katsoivat tarkasti pojan silmiin ja näyttivät lukevan joka palan, minkä tämä pisti poskeensa. Poika ei voinut tätä nähdä säälimättä; hän jakoi palan kullekin ja pian olivat hänen vähät eväsvaransa pistetty poskeen.

Sitten lähti poika taipaleelle, kiitellen isäntää ja emäntää yösian edestä.

Raju-ilma oli tauvonnut ja oli kaunis kirkas päivä. Monenlaiset ajatukset risteilivät nytkin pojan mielessä tietä kulkeissaan. Kuitenkin oli hänen mielensä verrattain keveämpi eilistä. Olihan mökin asukkaat olleet hänelle niin ystävällisiä ja sääliväisiä. He eivät haukkuneet häntä istukkaaksi, eikä ruotilaiseksi, ottivat vaan osaa hänen kurjuuteensa ja olisivat suoneet hänelle kaikkea hyvää.

Ensimäinen kylän talo oli aivan tien vieressä. Oikeastaan se ei ollutkaan talo, vaan varakas, Käkelä niminen torppa. Siihen kääntyi poika. Isäntä oli portailla istumassa, kun poika tuli paikalle.

"Oh? Kenen poika-ressu?" äyhähti tuo jokseenkin lihava Käkeläinen.

"Oukkarin Juho-vainajan."

"Kitsalan ruoti-poika, vai?"

"Niin."

"Oletko jo irti Kitsalasta?"

"Olen."

"Karannut, vai?"

"Ei kun pantu."

"Teit kai jonkun rötöksen — taisit näpistellä, luulen ma?"

"En minä ole ikänä varastanut, enkä vastakaan varasta," sanoi poika ja pillahti itkemään.

"Ohoh! Älä tuota niin kovin pahakses pane; minä arvelin vaan, sillä sinunlaisesi kyllä osaavat semmoista tehdä. Sen parempi sinulle, kun olet rehellinen; sen uskonkin nyt, koska niin kipeästi otti. Mutta tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi Kitsalaiset sinut pois panivat?" hövelsi ukko.

Poika kertoi koko jutun alusta loppuun.

"Sen parempi sinulle, kun niin on. Eihän se ole rikos eikä mikään, jos sortajaansa vähän pölyyttää; sen parempi, kun on miehessä vähän kuraassia. Mutta voitko vakuuttaa, etteivät Kitsalaiset tule sinua takaa ajamaan?" sanoi isäntä.

"Eivätkä tule," sanoi poika nyrpeissään.

"No, no, sen parempi sinulle — sehän on hyvä, oikein hyvä," sanoi ukko hymysuin.

"Mitähän paremmuutta tuossa kaikessa minulle olisi?" sanoi poika kyllästyneenä.

"No, no, poikaseni. Ei niin, ei niin. Voipipa siitä olla hyvääkin. Minä olen juuri tuommoista poikasta vailla kuin sinä olet. Kohta alkaa nuotan veto ja siinä minä tarvitseisin tuommoista poikaa. Voisithan alasia vetää ja muuta pientä tehtävää toimittaa, mutta sukkela siinä pitäisi olla … saakelin sukkela — oletko sukkela, vai?" selitteli isäntä.

"Kyllähän tuota," sanoi poika hämillään, sillä hän ei osannut aavistaakaan, että hänelle nyt jo jotakin paikkaa tarjottaisiin.

"Joko nyt tahdot ruveta yrittämään? Sen parempi sinulle, jos olet joutuisa ja nöyrä. Paljoa en voi palkkaa luvata, mutta jos näen kannattavan, niin voinhan antaa vaatteen apua ja muuta semmoista —. Suostutko tuumaani, vai häh?"

Pojan sydän sykähti semmoisesta äkkinäisestä ilon puuskasta, että hän pillahti taasenkin itkemään. "Minäkö, tämmöinen orpo, turvaton, kaikilta ylönkatsottu ja hyljätty kurja raukka, saisin näin pikaan semmoisen paikan, jossa työlläni saisin ruokani ansaita ja niin elää muiden armoitta ja ettäkö vielä saisin vaatteen apuakin," ajatteli poika itkunsa sekaan.

"No, no, poika. Ei niin, ei niin. En minä väkisten…; saathan tehdä kuinka tahdot; minä sanoin vaan," sanoi ukko.

"Kyllä minä tahdon," sai poika itkunsa seasta sanoneeksi.

"Mitä siinä sitten vesittelet…? Eihän tämä mikään hirveä asia ole…; kyllähän semmoista ennenkin… Mutta minä näen, että sinulla on hellä sydän ja se on sen parempi sinulle… Ei oikea äkäpussi hevillä itke, vähästä kummasta ei ensinkään… Saattaisihan sinusta tulla hyvinkin nöyrä — saattaisipa vaan. Lähde nyt tupaan, että saan sinut muillekin näyttää ja että saat ruokaa. Tänään ei sinun tarvitse mitään tehdä, syödä ja levätä vaan; huomena sitten aloitamme asian teon," hälisi tuo hyvä ja omituinen ukko.

Sitten otti hän poikaa kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.

"Kas tässä on parhaallainen poika, jota olemme ollut vailla. Hän tuli hakematta, ikäänkuin kutsuttu. Kelpaako tämä muille, vai?" sanoi ukko.

Poika pelkäsi kovasti, että jos ei hän kelpaisikaan.

Pojan ympärille kääreysi nyt emäntä, aikainen poika ja tyttö. Heille piti pojan tehdä tarkka tili entisestä ja nykyisestä elämästään, vanhemmistaan ynnä muista; missä isäntä suinkin voi, autti hän poikaa.

"Kyllä kai — — miks'eikäs. Hänestähän saattaisi tulla hyvinkin näppärä poika. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän köyhänä on syntynyt ja ihminenhän köyhäkin on… Koetetaan vaan ottaa," sanoi emäntä.

Voi kuinka iloiseksi poika nyt tuli. Hänellä oli nyt jo turvapaikka, jota ei hän luullut koskaan saavansa. Ja ihmisetkin tuntuivat niin hyviltä ja ystävällisiltä, aivan toisenlaisilta kuin tuolla Kitsalassa. Hän sai muun väen kanssa oikein pöydässä syödä, eikä uunin pankolla jäännöksiä, niinkuin Kitsalassa. Illan tultua sai hän panna pehmoseen ja lämpöiseen vuoteesen maata —; niin, olipa tämäkin toista kuin hänen entisessä kodissaan, jossa ei hänellä koskaan vakinaista makuusiaa ollut, vaan hän sai käyrähtää paljaan puun päälle mihin nurkkaan milloinkin pääsi, jotakin ryysyä käärästynä pään alle. — Sanalla sanoen: pojasta tuntui nyt kaiken haaran kautta niin hyvältä, ettei hän tahtonut todeksikaan sitä uskoa ja samalla tuntui siltä kuin uuden elämän alku hänelle koittaisi. — Viimein vaipui hän makeaan ja levolliseen uneen.

Käkelän isäntäväki oli itsekin monta kovaa kokenut. Hekin köyhinä syntyneitä, olivat saaneet kokea melkein samaa kuin nuori Oukkarikin ja moni muu. Molemmin olivat he köyhiä naimisiin mentyänsä, mutta he olivat terveet ja itseensä luottavat. Matti oli onnistunut saamaan keinotelluksi itselleen karun, mutta laajatiluksisen torpan maan. Ilomielin antoi maan-omistaja tuon hyödyttömän maapalstan Matille kovia päivätöitä vastaan. Monta surkeaa esimerkkiä nähtyään, kuinka moni torppari oli varomattomuutensa takia joutunut onnettomaksi maan-omistajan ahneuden tähden, oli Matti varova kirjain teossa ja laitti ne niin vakaville pohjille, ettei maan-omistaja parhaalla tahdollaankaan voinut missään tapauksessa päästä kaikkia hänen hikeään syömään.

Pahaa ilvettä ja mahtia pitivät ihmiset Matilla, kun hän tuohon karuun korpeen rupesi tyhjänä miehenä mökkiänsä perustamaan, mutta näistä huoli Matti viisi, eikä hän ensinkään peljännyt, mitenkä siinä kävisi, teki työtä vaan.

Mutta suuriksipa kävivät ihmisten silmät kymmenen vuoden kuluttua, kun Matti alkoi elää kellitellä omistansa. Nyt oli heillä kymmenkunta lypsävää lehmää, pari hevosta ja viljaa syödä ja säästää. — Maan-omistaja kovin kadehti Matin toimeentuloa. Useat erät koetti hän jos jollakin syyllä saada torppaa pois tai lisätä maksuja, vaan se ei ensinkään onnistunut, Matti kun oli edeltä päin asiansa vakavalle kannalle perustanut.

Kun Käkeläiset olivat itsekin köyhinä eläneet ja sitten tyhjin käsin elämänsä alkaneet, eivät he ylpistyneet hyvän toimeentulonsa vuoksi, eivätkä katsoneet kaikkian köyhintäkään ihmistä ylön, vaan kokivat säälitellen lievennellä heidän hätäänsä ja puutoksiansa, minkä suinkin voivat.

Nöyränä koki poika tehdä kaikki mitä hänelle käskettiin ja mihinkä hän suinkin kykeni. Kömpelösti ja huonosti se kävi ensimältä asian teko, kun hän ei ollut muuhun tottunut kuin lasta liikuttamaan ja karjaa paimentamaan. Kuitenkaan eivät Käkeläiset tuskaantuneet pojan huonoon saattoon, vaan kokivat neuvoa ja ohjata häntä parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan. —

Palkollisista pitäin kohtelivat Käkeläiset poikaa siivosti ja ystävällisesti. He eivät antaneet hänelle yhtään halveksivaa ja moittivaa sanaa, vaan kaikki pitivät häntä niinkuin hän olisi ollut oman perheen jäsen. Tämä oli pojasta ensimältä niin outoa, ettei hän tiennyt, oliko hän taivaassa vai maassa.

Ensimäinen käsityö, jota poika sai ruveta tarentelemaan, oli nuotan kutominen. Kovin kömpelösti se kävi ja silmätkin tulivat juoksusilmiä. Kävipä usein niinkin, että jäi ottamattomia silmiäkin, ja näitä saivat sitten tottuneemmat verkkomiehet korjailla. Uutterasti koki poika harjoitella tätä uutta työn-laatua, vaikka tukalalta se tuntui, jopa niin tukalalta, että selkäkin tuntui kokoon kämertyvän ja hiki päällä valui. Viimein edistyi hän niin paljon, ettei juoksusilmiä tullut, eikä ottamattomia silmiä jäänyt. Mutta oikein navakkaa verkkomiestä ei hänestä koskaan tullut, kun ei ollut saanut siihen lapsuudesta pitäen harjoitella.

Muuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän ukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi hän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää, törkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin käsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan samalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut muidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin yrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä mestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina.

Kun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa maailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä vertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta nahasta — noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja mukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka, päivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka oli syksyinen kylmä vesi. — Tuntui niin hyvältä ja miehevältä —, melkein renki-Pekan veroiselta. — Ja muikut ne niin sulisivat ja lipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja lystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi kuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä hyppelivät ja lipisivät.

Jouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta aikamies — melkein muiden veroinen… Tuntui siltä kuin hänestä tulisi ihminen.

Kumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua pojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän oikein säikähti tämän seikan muistaissaan.

"Mitenkäs se onkaan — tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?" kysyi ukko pojalta yht'äkkiä.

Poikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen niin pian vastaamaan.

"Häh — vai?"

"Kyllähän tuota vähän."

"Vähänkö vaan — — niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon…
Kumma kun en tuota ennen ole … — annas koetan," sanoi ukko ja sivalsi
Uuden testamentin pöydältä.

"Noh, tuosta noin," sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa, mikä sattui eteen aukenemaan.

"Ja — minä — kaikene — tavarani — kulutane — köyhäine — ravinnoksi," tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt.

"Ei se niin ole."

"Häh — kuinkas?"

Poika luki solkeensa useita värsyjä.

"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse — osaatko ulkoakin? sanoi ukko ihmetellen.

"Osaahan tuota."

"Mihin asti?"

"Kirjani yli."

"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle…; ovathan he kelpo ihmisiä," päätteli ukko.

"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet."

"Kukas sitten?"

"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut," sanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä.

"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun — — — Saat olla meillä niin kauvan kuin haluttaa," arveli ukko hyvillään.

IV.

Yhä edelleen.

Vuosia on kulunut. Juho Oukkari ei ole enään poikanen vaan aikainen mies. Leveä-hartiainen, lyhyenläntä, tanakka mies on hän. Kaikki pienuudesta pitäen kohdanneet puutokset ja kärsimiset eivät olleet voineet turhaksi tehdä hänen kehkeentymistänsä.

Oukkari ei ole enään Käkelässä. Siinä on hän ollut yhteenkolmatta ikävuoteensa asti. Siinä oli hän käynyt kunnialla rippikoulun, siinä kasonnut mieheksi ja saanut luottamusta, arvoa ja kunnioitusta. Hyvä ja ystävällinen väli oli koko ajan vallinnut Käkeläisten ja Oukkarin välillä; ei ainuttakaan harkkasanaa oltu koko sillä pitkällä ajalla vaihdettu. Alusta alkain oli hänen vaatteistansa pidetty hyvää huolta, niin että hänellä aina oli ehyet, terveet, puhtaat ja lämpymät verhot. Rahapalkkaakin hänelle maksettiin viimeiseltä hyväsestään ja se tuntui Oukkarista joltakin.

Eräänä kertana tuli Käkelään Römölän isäntä.

"Minkälainen on tuo Oukkari-vainajan poika?" kysyi hän Käkeläiseltä.

"Mitä parasta olla saattaa," vastasi Käkeläinen.

"Mutta Kitsalan isäntä sanoi, ettei hänestä tule ikänä ihmistä.

"Hym! Mitä Kitsalaisista. Ketä he juuri ihmisenä pitävät, paitsi itseään? — Hänestä on tullut jo ihminen, ja kelvos on tullutkin," vakuutti ukko.

"Vieläkö teidän haluttaa häntä pitää? Ottaisin hänet rengiksi."

"No, kyllähän tuota —. Mutta olenhan ajatellut, että tulisimme aikaan poikasemmallakin, mutta miten voisimme erota," sanoi Käkeläinen.

"No, mutta ellette te häntä enään niin välttämättömästi tarvitse, niin minä koetan saada hänet rengikseni. Minä maksan hyvän palkan, sillä olen minäkin luullut huomanneeni hänet kelpo pojaksi."

Oukkari kutsuttiin saapuville.

"Mitä sanot? Römölä tahtoo sinua rengikseen," sanoi Käkeläinen pojan tultua.

Poika säpsähti, sillä mitään semmoista ei hän ollut odottanut.