SOTAMIEHET JA TALONPOJAT

Romantillinen kertomus Nuijasodan ajoilta

Kirj.

RAFAEL HERTZBERG

Suomentanut

Tyko Hagman

Porvoossa, Werner Söderström, 1890.

SISÄLLYS:

Syysmarkkinat Turussa.
Klaus Fleming.
Jumalanpalvelus Isonkyrön kirkossa.
Ebba Fincke.
Joulu-ilta Porkkolassa.
Talonpoikain sotajoukko.
Mahtavaakin hallitsee Jumala.
Noita-akan juoma.
Taasen Pohjanmaalla.
Talonpoikien viimeinen taistelu.
Sydämen surua.
Noita-akan toinen juoma.
Loppu.

SYYSMARKKINAT TURUSSA.

Oli syysmarkkinat Turussa. Lukuisa joukko maalaisia oli kokoontunut, kuormineen täyttäen kaupungin ahtaat kadut ja torit. Hevosten hirnuntaa, huutoa ja rähinää kuului kaikkialta. Siinä kauppoja hierottiin ja tingittiin, mutta paljonpa ei ollutkaan myytävänä. Jyviä ei näkynyt ensinkään. Hämäläiset, nuo lyhytkasvuiset, valkeatukkaiset, hidasliikkeiset ylämaalaiset, olivat tuoneet hamppuja, pellavia ja kuivattua lampaan-lihaa. Talonpojat kaupungin ympäristöstä kaupittelivat puuastioita ja kankaita. Pujoteltuja villavaatteita, vanttuita ja tokkia, Naantaalin porvarin vaimojen tekemiä, kyselivät maalaiset ahkerasti, ja Rauman pitsit saivat ihailijoita ja ostajia aatelisrouvissa. Puutavaroita ja tervaa Satakunnan pitäjistä ja kaloja saaristosta ostivat, kuten myöskin pellavia, kaupungin porvarit ulkomaille vietäväksi.

Kadunkulmissa ja sillalla istui sokeita tai muuten raajarikkoisia kerjäläisiä, ojentaen käsialan ohikulkijoita vastaan ja vinkuvalla äänellä laulaen arkkiveisuja tai runoksi rakettuja kertomuksia onnettomuuksistaan. Räikeitä klanettisäveliä ja jyriseviä rumputuksia kajahteli siellä täällä pihoilta, joissa kuljeksivaiset hulluttelijat tekivät temppujaan. Näiden pihojen porteissa oli aina väentungosta, ja raikkaat naurunpurskaukset säestivät näytäntöjä. Suurin oli tungos eräällä kartanolla torin varrella, jonka portin päälle oli ripustettu suuri keltainen kangas, johon oli kirjavin värein maalattu hullunkurisesti puettu nainen, joka viputteli paljastettuja miekkoja päänsä päällä, käsillään ja alastomilla rinnoillaan. Portin ulkopuolella seisoi kivityökkärin päällä punaruutuisiin vaatteisin puettu poika, kulkuset helmuksissa ja toinen puoli naamaa maalattuna valkoiseksi, toinen punaiseksi. Hän paukutteli suurta rumpua, alinomaa väkijoukolle huutaen jotakin saksan kielellä.

— Mitä hän sanoo? kysyi muuan talonpoika, kääntyen erään nuoren vänrikin puoleen, joka oli seisahtunut väkijoukkoon hänen vierellensä ja nyt heitteli ihastuneita silmäyksiä talonpojan seurassa olevaan täyteläiseen, punaposkiseen tyttöön, joka oli puettu tuohon somaan Ilmajoen pukuun.

— Hän sanoo, vastasi vänrikki, että tuolla sisässä näytetään kertomusta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta sekä ihmeellistä vaimo-ihmistä, johon, miekankärki ei pysty.

— Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, kertoi talonpoika katkerasti. Semmoista näemme me joka päivä. Me talonpojat saamme elää Latsaruksen elämää, ja herrat istuvat ruokapöydässä…

Hän ei päässyt jatkamaan, sillä tunkeva ihmisjoukko työnsi hänet, maalaistytön ja vänrikin muassansa pihan sisään, jossa he pian seisoivat niin puserruksissa, että tuskin saivat jäsentä liikkumaan.

Pihan sisimmäinen nurkka oli pingoitetulla nuoralla eroitettu katsojista, ja paremmaksi vakuudeksi käveli pitkään punaiseen viittaan puettu, partainen mies edestakaisin tämän aidan vierustalla, sysäten syrjälle pahimmasti pakkaavat poikanulikat. Näytäntö oli jo alkanut. Miekka-nainen teki paraikaa temppujaan. Hän ojensi miekan katsojille, heidän nähdäkseen oliko se teräväksi hiottu. Sitten otti hän miekan, pystytti sen, kärki alaspäin, kämmenelleen ja viputteli sitä hetkisen, itseään vahingoittamatta. Nyt asetti hän miekankärjen paljaalle olkapäälleen, sitten niskalleen ja sitten otsalle. Yleisö oli suuresti hämmästynyt. Luultiin joka hetki hänen kuolettavasti vahingoittuvan terävästä miekasta, ja tuska ja kauhistus kuvastui monen, varsinkin naisten, kasvoista. Mutta nainen ei ollut tietävinään mistäkään vaarasta, viputteli vain miekkaansa, hypähtäen samassa keveästi kertaa pari. Viimein pisti hän miekankärjen korvaansa. Jeesus Maaria! kuului hiljainen huudahus naisten huulilta, ja miestenkin mielet olivat mitä tulisimmassa ahdistuksessa. Tämänkin, näytelmän onnellisesti loputtua, painoi nainen päätään taaksepäin, asetti miekan kärjen toiseen sierameensa ja liikkui edestakaisin, hiljaisesti tanssien ja nuorteita, suikertelevia liikkeitä käsivarsillaan tehden.

Hänen herjettyään ihmiset ikääskuin jälleen pääsivät hengittämään.

— Hän on noita-akka. Jumala varjelkoon meitä moisesta! sanoi eräs vanha talonpojanvaimo.

— Kun antavatkin tuommoisten kiertää maata, käännellen ihraisten silmiä, sanoi toinen.

— Hän osaa tekeytyä kovaksi raudalle; sitäpä minäkin mielelläni oppisin, ilmoitti muuan sotamies.

Vaan vänrikki, joka ens'alussa oli katsellut kaunista pohjalaista talonpojan tyttöä yksistään, käänsi tytön peljästyneen katseen johdosta silmänsä tempuntekijän puoleen, tämän juuri sirosti niiaten yleisölle ja tiehensä mennen. Arveleva hämmästys kuvastui sotilaan kasvoista, ja hän lausui puoliääneensä:

— Gretchen!

Hänkö? Oliko mahdollista? Vai oliko tämä vain satunnaista yhdennäköisyyttä.

Hänen vielä tätä aprikoidessaan, kuului torven kajahduksia kadulta. Se oli tavallinen kuulutusmerkki, jota julistusmiehet käyttivät, kun heillä oli jotakin ilmoittamista kansalle.

Julistaja, hevosella ratsastaen, oli seisahtanut torille, aivan lähelle sen pihan porttia, jossa silmänkääntäjät näyttelivät, konstejaan, ja ilmoitti nyt uteliaana hulluttelevalle väkijoukolle, että Klaus Fleming, Wiikin herra, valtiomarski ja sotapäällikkö, kuningas Sigismundin valtuuttama käskynhaltia Suomessa, kutsui kaikki, aateliset, pappismiehet, porvarit ja talonpojat, tuomiokapituliin, jossa hän muka tahtoi lukea heille kirjeen kuninkaalta. Julistajan ratsastaessa sitten portin ohi, ja kun vasta nimitetty Pohjanmaan vouti, Aabraham Melkiorinpoika, joka häntä seurasi, näki pihan olevan täynnänsä väkeä, antoi hän julistajan seisahtaa ja uudistaa sanomansa.

Julistajan tehtyä tehtävänsä, kääntyi Aabraham Melkiorinpoika ihmisjoukon puoleen, sanoen:

— Armollinen herramme, kuningas Sigismund, tahtoo antaa kansan pitää vanhat pyhät kirkkotapansa, ett’ei maata enää kohtaisi nälän ja kalliin ajan vitsaus. Tulkaa nyt kaikki tuomiokapituliin ja antakaa piispan ja kuninkaan vihollisten yllyttämien pappien tiedoksi, mikä teidän tahtonne on. Herra Klaus kutsuu teidät kaikki, aateliset, porvarit ja yhteisen kansan.

Aabraham Melkiorinpoika oli vaskikaan tullut Puolasta, varustettuna kuninkaan valtakirjalla olemaan voutina Pohjanmaalla entisen voudin Tuomas Yrjönpojan sijassa, joka oli Sigismundin ja Flemmingin ystäviä. Tämän oli, näet, Kaarlo herttua Pohjanmaan talonpoikien valitusten johdosta jo edellisenä vuonna pannut viralta pois ja sitten, kun ei hyvällä lähtenyt voutikunnastaan, vangittanut hänet ja kuljetuttanut Tukholmaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Aabraham Melkiorinpoika oli keski-ikäinen, uljas-kasvuinen mies, vilkassilmäinen, viekkaannäköinen. Puettuna komeaan pukuun ja ratsastaen runsaasti koristetun mustan hevosen seljässä, teki hän katsojaan miellyttävän vaikutuksen, tuossa käskeväisesti silmäillessään kansajoukkoa. Nähdessään vänrikin pihan sisäpuolella, toki hän tälle merkin, ja tämä rupesi heti tunkeumaan joukosta läpi. Samassa hän tuon tuostakin tähysteli pihan peräpuoleen saadaksensa ehkä vielä nähdä silmänkääntäjä-naista, mutta tämä pysyi salassa sen verhon takana, joka aitasi pihan sisimmäisen nurkan ilvehtijäin pukemapaikaksi. Suuri osa pihalla olijoita seurasi häntä, yhtyen siihen taajaan joukkoon, joka laahasi julistajan ja Aabraham Melkiorin pojan perässä matkalla tuomiokapitulin kokoussaliin kirkossa.

Kirkkomaalla oli, näiden sinne saapuessa, lukuisa yleisö porvaria ja talonpoikia ko'ossa. Monet olivat päissään ja elämöitsivät. Parvi Flemingin ratsumiehiä oli asettunut vähän tuonnemmaksi kirkkomaalle, ja tuomiokapitulin salin oven edustalla seisoi kiiltävillä tapparakeihäillä varustettuja jalkamiehiä.

Piispa Ericus Erici ja tuomiokapitulin jäsenet ynnä muutamien muiden pappien kanssa olivat jo kokoontuneina tuomiokapitulin salissa, istuen suuren, vihreällä veralla peitetyn pöydän ympärillä. Klaus Fleming istui pienemmän pöydän edessä salin ylimmässä päässä ja hänen seurassaan näkyi hänen lahkolaisiansa Suomen aatelistosta. Aabraham Melkiorinpojan tultua ja kun yhä lisääntyvä kansajoukko oli täyttänyt salin ahdinkoon asti, niin että etehinenkin oli täpö täynnänsä ihmisiä, nousi Klaus Fleming seisaalle, ja kääntyen piispan puoleen, luki hän ääneensä kuningas Sigismundilta Puolasta saamansa kirjeen, jonka julkaisemista varten tämä kokous oli kutsuttu.

Kuningas kirjoitti saaneensa semmoisen tiedon, että piispa ja Turun, konsistoriumi, Söderköpingin päätöstä noudattaen, ”olivat tehneet sopimattoman muutoksen Suomen kirkoissa ja erittäinkin Turun tuomiokirkossa, siinä kohden että piispa kaikki alttaritaulut, jotka esi-isät muutamina vuosisatoina sinne olivat koristukseksi panneet, oli hävittänyt, revittänyt irti ja viskauttanut pois, aivan kalvinilaisten tavan mukaan, jotka eivät Kristuksen ristiä eikä pyhien kuvia kärsiä voi. Sentähden käski nyt kuningas häntä, Klaus Flemingiä, silmällä pitämään, ettei semmoista kuvien hävittämistä Suomessa harjoitettaisi ja kalvinilaisuus sekä siellä että Ruotsissa voitolle pääsisi ennenkuin aavistaa voitaisiin. Ja missä todeksi nähtäisiin, että semmoisia alttaritauluja siten oli pois otettu, tulisi piispan saattaa ne takaisin ja hyvässä tallessa pitää kunnes kuningas asiasta lähemmin määräisi”. Samaten oli kuninkaan tiedoksi tullut, että saman laittoman Söderköpingin päätöksen mukaan kirkkotavat olivat muutetut, niin ett’ei Kristuksen ruumista enää kirkonkellojen soidessa ripustettu ylös Herran-ehtoollista jakaessa, vahakynttilöitä ei sytytetty messussa ja kasteessa, suolaa ei annettu lapsille ristimisessä eikä perkelettä manattu; ett'ei pappien sallittu pitää valkoista messupukua sekä ett’ei vaimojen kirkkoon-ottamisessa, vihkimisessä ja hautajaisissa kirkon vanhastaan pyhitettyjä ja kansan kunnioituksella katsomia tapoja enää noudatettu. Ja tahtoi kuningas sentähden käskeä piispan valvoa, ett’ei mihinkään hankkeisiin uskonnon muuttamiseksi ja kansan häiritsemiseksi ryhdyttäisi ilman kuninkaan tahtoa ja suostumusta.

Luettuansa kirjeen, käänsi Fleming sen suomeksi, lisäten että kuninkaan tahto oli, että, jos kansa niin halusi, vanhat kirkkotavat jälleen otettaisiin käytettäviksi.

— Niin, niin sen tahdomme! Sen tahdomme! huusivat päihtyneet talonpojat sikin sokin.

— Kun ottivat pois vahakynttilät alttareilta, on vilja vähennyt riihissämme! huusi muuan.

— Kato ja kallis aika on rasittanut maata, siitä asti kuin iltasoitto lakkasi! ärjyi toinen.

— Tahdomme takaisin vanhat kirkkotapamme, tai ajamme me papit pois! kuului ääni etehisestä.

— Niin, niin! huudettiin joka haaralta.

Piispa, viidenkymmenen-vuotias mies, levollisen, lempeän, mutta samalla pontevan näköinen, pitkä, harmaa parta leuvoillaan, nousi nyt seisomaan.

— Nyt on — sanoi hän vakavalla äänellä — jo kolmas vuosi siitä kun, Upsalan kokouksen päätöksen mukaan, muutamat kirkkomenot, jotka uskonpuhdistuksen perästä olivat säilyneet aina tähän asti meidän seurakunnissamme, rupesivat muuttumaan ja niiden väärinkäyttäminen kaikkialla valtakunnassa joutumaan hyljätyksi, ja kaikki hurskaat piispat ovat vakavasti kokeneet saattaa näitä tarpeettomia ja taikauskoisia tapoja seurakunnasta pois, ne kun ainoastaan ovat todellisen uskonnon esteitä.

— Mutta sitä, emme me tahdo! huusi muuan ääni joukosta.

— Minäkin olen, jatkoi piispa tehnyt minkä olen voinut ja sekä julkisissa että yksityisissä kokouksissa vakavasti muistuttanut tämän hippakunnan pappeja, siitä, että heidän tulee antaa sanankuulijoilleen oikeita tietoja näistä tavoista ja niiden tarpeettomasta ja paavillisesta taika-uskoisuudesta. Mutta perkeleen pahanilkisyys on semmoinen…

— Pappien pahanilkisyys on pahempi, huusi juopunut talonpoika.

Että hän kokee estellä kaikkea, minkä hän huomaa tulevan Jumalan kunniaksi ja seurakunnan hyväksi. Sentähden pysyvät vielä monet ihmiset sieluineen taika-uskoisten menojen noudattamisessa kiinni, arvellen että ne etupäässä ovat Jumalanpalvelusta ja uskontoa.

— Me tahdomme pysyä vanhassa uskossamme! räyhäsi joukko.

— Mutta miettikööt lie, ett’ei mikään uskonto, ei mikään jumalanpalvelus eikä myöskään ihmisten autuus ole minkäänlaisissa menoissa. Ei liioin enää ole meidän vallassa, sitten kuin ne kerta kaikkein yhteisestä suostumuksesta ovat poistetut koko valtakunnasta, uudestaan toimittaa niitä entisellensä, suurimmaksi häpeäksi ja totuuden kieltämiseksi. Jumalan sanan palvelijana minä sentähden vakavasti tahdon pysyä Upsalan kokouksen päätöksessä, johon kaikki säädyt alle-kirjoituksellansa ja myöskin kuningas ovat suostuneet, ja joka sittemmin vielä Söderköpingin herrainpäivillä vahvistettiin. Mutta se seikka että talonpojat arvelevat peltojen hedelmättömyyden ja muiden onnettomuuksien saavan alkunsa näiden kirkollisten menojen lakkauttamisesta, kuten tiedän monissa paikoin tapahtuvan, on varsin naurettavaa ja kristinusko isolle ihmiselle alentavaa.

Piispan puhuessa oli Fleming monta kertaa tahtonut puuttua puhumaan, mutta kuitenkin hillinnyt itseänsä. Nyt, piispan herjettyä, nousi hän kiivaasti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

— Mitä uskallattekin, mestari Eerik! Te rohkenette puhua siitä mitä Te ja teidän kaltaisenne, Kaarlo herttuan kapinallisten vehkeiden yllyttäminä, olette laittomasti ja kuninkaan tietämättä päättäneet. Minä en ole vielä saanut puhua kanssanne Söderköpingin valtiopäivistä, johon Te lähditte huolimatta minun käskystäni, ettei kukaan tästä maasta saisi kulkea meren yli ollakseen osallisena tuossa kapinallisessa kokouksessa.

Tyvenesti vastasi piispa:

— Teillä ei ole mitään valtaa määrätä minun tekojani, herra valtiomarski. Siinä mitä minuhun tulee, teen ja toimin minä virkani mukaisasti ja omantuntoni käskyä noudattaen.

— Te rohkenette siis pitää herttuan puolta, joka ei muuta ole kuin valtionkavaltaja, joka nousee armollista herraamme ja kuningastamme vastaan, tahtoen riistää häneltä valtakunnan, ärjäsi Fleming.

— Minä en ensinkään sekaannu teidän ja herttuan keskinäisiin kiistoihin. Olen aina ajatellut ja puhunut kunnioituksella kuninkaasta ja olen vastedeskin, kuten tähän asti, osoittava hänelle, korkeimmalle esivallan-miehelle, hänelle tulevaa tottelevaisuutta. Mutta luulinpa huomanneeni, jatkoi piispa hetkisen viivähdettyään, että kuninkaan kirje, jonka äsken luitte, ei täydellisesti pidä yhtä sen suomennoksen kanssa, jonka siitä rahvaalle annoitte. Ettekö tahdo antaa minulle kopiaa kirjeestä?

Fleming oli juuri antamaisillaan piispalle kiivaan vastauksen, kun kirkkomaalta yhtäkkiä kuuluva kova meteli veti kaikkien huomion puoleensa. Nuori vänrikki, joka oli seisonut etehisen ovessa, tunkesi kappaleen matkaa eteenpäin sakean väkijoukon halki ja lausui, vihan puna poskillaan:

— Minä en usko armollisen kuninkaamme tahdon olevan, että sielunpaimeniamme ja opetusisiämme pappeja kohdellaan halveksivaisesti ja häväistään kiihoittuneen rahvaan nähden. Mutta vielä vähemmin voi hän tahtoa, että teidän sotamiehenne tekevät Jumalan sanan palvelijoille törkeintä väkivaltaa, kuten äsken on tuolla ulkona tapahtunut.

— Älkää sekaantuko asioihin, joihin Teidän ei mitään tule, lankomies! sanoi marski tylysti. Ja mistä väkivallasta puhutte Te?

— Muutamat teidän ratsumiehen ne ovat heittäneet kaksi pohjalaista pappia yli kirkkomuurin, vastasi nuori aatelismies harmistuneella äänellä.

— Pohjalaista pappia! matki valtiomarski ivallisesti. Niin, minun ratsumiehen! kyllä tuntevat pohjalaiset papit. Ne ne ovat, jotka yllyttävät talonpoikia kinastuksiin sotaväkeä vastaan ja kuljettavat heidän valitusvirsiänsä herttuan kätyreille. Se oli heille oikein.

Nuoren vänrikin silmät osoittivat inhoa, ja hän vastasi:

— Ja semmoista saatatte Te puhua, herra Klaus! Tämmöistä esimerkkiäkö Te tarjootte rahvaalle kuninkaan käskynhaltiana Suomessa? Voiko silloin koskaan tulla mitään loppua rikoksista ja ryöstöistä?

— No, no, lankoseni, älkää suuttuko, vastasi marski pilkallisesti. Jos papeille on tapahtunut vääryyttä, kun ratsumiehet viskasivat heidät muurin yli ulos kirkkomaalta, niin en tiedä miten se seikka on autettavissa muuten, kuin että ratsumieheni lennättävät heidät paremmalla vauhdilla jälleen sisään saman muurin yli.

Marskit seuralaiset purskahtivat raikkuvaan nauruun, ja nuori aatelismies meni, harmi silmissään, pois, Väkijoukosta oli meteli jo houkutellut useimmat ulos kirkkomaalle, ja kun ei mitään muuta enään ollut kuulutettavaa, hajosivat myöskin loput. Kokous oli päättynyt, ja Klaus Fleming ratsasti seurueineen linnalle. Mutta Ericus Erici jäi kapitulijäsenineen kokoussaliin laatimaan kirjallista vastalausetta Flemingille sen väkivallan johdosta, jota oli tehty papeille.

Oli jo pimeä, kun vänrikki Niilo Iivarinpoika, tuttavamme kartanolta torin varrella, poistuttuaan kokouksesta ja kierreltyään markkinoilla, teki lähtöä, linnalle, jossa hän piti asuntoaan. Hän oli turhaan etsinyt saksalaista ilvehtijäseuraa. Tämä oli päättänyt näytäntönsä täksi päivää eikä ollut missään tavattavissa. No niin, näen kai ne huomenna, ajatteli hän ja käveli hiljalleen kotiapäin, hyräillen iloista laulua. Vasta niin vilkkaat kadut olivat nyt tyhjät, hiljaiset ja pimeät. Kaikissa taloissa olivat ikkunaluukut väännetyt kiinni; ainoastaan kapakat olivat enää auki, ja päihtyneiden vieraiden melu ja meteli kajahteli kauas ympärille. Laulut, kirkunat, viulun- ja klanetin-sävelet sulivat yhteen kummalliseksi, huikeaksi sekamelskaksi, johon yhdistyi hevosten hirnumiset ja vihaiset koirain haukunnat kadulta.

Käytyään kappaleen matkaa Luostarikatua pitkin, luuli vänrikki kuulevansa hätähuutoja. Hän seisahtui kuunnellen. Huuto kuului uudestaan, heikkona ja ikäänkuin vaipuneena. Se oli naisen ääntä. Vänrikki kääntyi äkkiä eräälle joelle päin antavalle kujakadulle, seuraten äänen suuntaa, ja tapasi, muutaman askeleen käytyänsä, kaksi sotamiestä, jotka laahasivat muassaan naista, tukkien häneltä käsillään suun, ett’ei hänen huutonsa kuuluisi.

Arvelematta paljasti vänrikki miekkansa, huutaen sotamiehille että päästäisivät naisen. Toinen tekikin niin, ei kuitenkaan noudattaakseen hänen käskyjään, vaan vahvalla iskulla antaakseen hänen saada siipeensä tarpeettomasta puuttumisestaan heidän asiaansa. Vänrikki ehkäisi kuitenkin iskun ja kukisti miehen taitavalla miekan pistolla maahan. Toinen sotamies, nähdessään toverinsa kaatuvan, heitti saaliinsa siihen ja pötki tiehensä.

Vänrikki ei huolinut ajaa häntä takaa, vaan riensi naisen luo, joka oli vaipunut alas kadulle, ihan uupuneena pelosta ja ponnistuksesta.

Niilo Iivarinpoika nosti hänet ylös, kysyen oliko hän saanut vahinkoa. Ei, sitä hän ei ollut saanut. No, Jumalan kiitos, lohdutteli sotilas, silloin kyllä kaikki kävisi hyvin. Hän saattelisi häntä hänen asuntoonsa. Tytön ei tarvitsisi peljätä enää. Ei kenkään tekisi hänelle mitään pahaa.

Sotilaan suojeltava oli nuori tyttö, ja kun he hetkisen käveltyään sattuivat erään avonaisen kapakan edustalle, tunsi vänrikki ovesta tulevassa valossa kauniin pohjalais-tytön, jota hän aamupäivällä oli ihaillut, ja tyttökin näkyi tuntevan hänet.

— Sinähän se olit, joka tänään seisoit siellä portissa torin varrella? sanoi sotilas — Niin, hyvä herra, vastasi tyttö.

— Mikä sinun niinesi on?

— Kreeta. Kreeta Palainen.

Nyt vasta juolahti vänrikille mieleen että se oli merkillistä, miten tyttö oli joutunut sotilasten kynsiin. Niin myöhään illalla ja varsinkin markkina-aikana ei kenkään hevillä lähtenyt yksinään ulos pimeille kaduille, saatikka nainen. Tämä ajatus ikäänkuin häntä kiusasi, eikä hän viimein saattanut olla kysymättä, miten tyttö oli sattunut sotamiesten käsiin.

Neitonen selvästi hämmästyi. Oli kuin hän ei tahtoisi vastata. Kuitenkin oli noissa kauniissa, vielä melkein lapsellisissa kasvoissa jotakin niin viatonta, ett’ei vänrikki hetkeäkään epäillyt tytön sanoja, hänen vastatessaan:

— Menin tapaamaan isääni. Hän viipyy niin kauvan poissa, ja minä olin oikein levoton. Mutta tuolta kuulen ihmisiä tulevan. Tunnen hänen äänensä. Menkää nyt, herra kulta, ett’ei hän näe meitä yhdessä täällä kadulla. Siitä saattaisi tulla ikävyyksiä. Menkää, ja hartaimmat kiitokset avustanne. En sitä koskaan unhota.

Kiirehtien riensi hän tulijoita vastaan, jättäen vänrikin siihen seisomaan yksinään, hieman ällistyksiinsä tytön äkkinäisestä poistumisesta. Mekin jätämme hänet siihen, katsellaksemme mitä noin tunti tätä ennen oli tapahtunut linnalla.

Ison-Heikkilän rannasta laski, vähä pimeän tultua myöhemmin, vesille vene, ja neljänneksen kestävän äänettömän soudun perästä ruohokon reunassa pysähtyi se linnan muurin juurelle. Vesi nousi tässä kohden melkein muuriin saakka, jättäen paljaaksi ainoastaan niin leveän rannankaistaleen, että ne kolme miestä, jotka olivat veneessä, saivat sen puolittain vedetyksi maalle. Oli hiljaa kaikkialla. Ainoastaan vahtihuoneesta eli sotamieskamarista lähellä linnanporttia kuului ääniä ja rähinää.

Nuo kolme miestä pystyttivät tikapuut, jotka heillä oli muassaan veneessä. Yksi piti tikapuita lujasti muuria vasten, toiset kaksi ryhtyivät kiipeämään ylös.

Sisäpuolella siellä makasi syvässä luolassa muuan talonpoika olkilyhteen päällä. Vanginvartia oli hämärässä tuonut sisään ruukullisen juomaa ja vähän leipää, jonka perästä ovi jälleen oli suljettu ja kolkko, hiljainen yksinäisyys päässyt häiritsemättä vallalle.

Pitkällinen aika, jonka vanki oli ollut sinne salpattuna, oli jo vaikuttanut, ett’ei hän pitänyt väliä juuri mistään, mikä hänelle tapahtui. Vanginvartian astuessa sisään hän ei edes ollut käännähtänyt päätänsä. Toinen käsi lepäsi kostealla kivilattialla, toista piti hän päänsä alla. Luolassa oli pilkkoisen pimeä, ja ikkuna-aukko kuvastui iltataivasta vasten ikääskuin pimeään pistettynä reikänä. Jossakin entisessä piirityksessä oli sattunut kuula aukon nurkkaan, reväissyt irti koko yläreunan saviseon ja taivuttanut ristikkoraudat sivullepäin. Vanki makasi iltakaudet tuijottaen sinne. Siitä, ainoastaan siitä kävi vapauden tie. Mutta aukko oli korkealla muurissa, eikä hänellä ollut mitään keinoa päästäkseen sinne ylös. Hänen mietteensä vain ja hänen mielikuvituksensa sitä tietä kulkivat, nyt kuten ainakin, kun illan pimeässä taivaalta tähti hetken aikaa ystävällisesti, kirkkaasti silmäili sisään aukon läpi; ne samosivat kauvas Pohjanmaalle, jossa kuhilaat nyt seisoivat pellolla, jos eivät ehkä Flemingin ratsumiehet olleet kerjenneet laahaamaan niitä pois. Vanki nousi istualle lemehtyneessä oljessa, roteva rinta kohosi ja nyrkit puristuivat lujasti.

Jo hämärsi aukkoa. Niin oli aina, kun pilvi sattui vetäymään sen taivaanpilkun ohitse, joka reiästä näkyi.

— Ilkka, Ilkan Jaakko! huusi hillitty ääni ikääskuin korkeudesta.

Vanki kuunteli. Hän ei voinut käsittää mitä se oli.

— Ilkka! Jaakko! kuului taasen alaspäin syvään luolaan. Olemme täällä sinua auttaaksemme.

Hän katsoi ylös, mutt’ei nähnyt mitään, sillä aukko oli yhä vielä pimennossa.

— Kuka? Missä? vastasi hän kuitenkin liikutuksesta tärähtelevällä äänellä.

— Palainen ja muita ystäviä. Olemme täällä ylhäällä reiässä. Katso tänne!

Aukko selkeni jälleen, ja vanki näki toisen puolen ihmisen-päätä kuvastuvan pimeänä varjona taivasta vasten.

— Tule tänne muurille, kuului taasen ylhäältä. Me väännämme syrjään rikkinäisen ristikon ja päästämme alas sinulle köyden.

Ilkka ymmärsi yhdestä sanasta. Heikko ristikko hellitti helposti, köydenpää laskettiin alas, ja hetkisen mentyä olivat ulkona-olijat laahanneet hänet ylös aukolle, josta hänen vaikka tosin suurin vaivoin, onnistui tunkeutua ulos.

Ilta oli pimeä, mutta Ilkan silmälle, joka oli tottunut vankiluolan pimeyteen, oli se selvä kuin kesä-illan hämy. Vielä pää ja rinta vain ulkopuolella aukkoa, jonka ruosteiset ristikkoraudat lytistivät hänen kupeitaan, suunnatti hän silmänsä, mielihyvästä väristen, yli vainioiden, metsien, meren ja ihmisasunnoista ulos iltahan säteilevien tulien. Hän hengähti syvään, tuntiessaan raittiin ilman täyttävän hänen jäseniään uudella voimalla.

— Pois, pois pian täältä! kuiskasi hän tuskin kuulten.

Pian oli molempain miesten onnistunut auttaa hänet kokonaan ulos, köysi ja tikapuut toimitettiin alas ja pantiin veneesen, tuossa tuokiossa olivat kaikki vesillä, ja veneen veivät pois sukkelat airot. Eikä kukaan ollut tätä rohkeaa vehkeitä huomannut.

Mutta pakolaisten astuessa maalle Ison-Heikkilän rannalla, mumisi
Jaakko Ilkka hampaanvälistä:

— Maltappa sinä, Klaus Fleming. Kerran saat tuta Ilkan Jaakon koston.

Seuraavana aamuna he jo olivat muun markkinaväen kanssa lähteneet kaupungista, matkalla Pohjanmaalle ollen.

KLAUS FLEMING.

Syksy oli edennyt. Oltiin joulukuun alussa. Turun linnassa oli elämää, liikettä. Sotaväkeä tuli päivä toisensa perään eri osista maata. Kohta oli suurin osa Flemingin sotajoukkoja kokoontunut tänne, sillä marskin piti uuden vuoden alussa lähteä matkalle Käkisalmeen, vihdoinkin Täyssinän rauhan-määräysten mukaan jättämään tätä linnaa ja sen alaista lääniä Venäjälle. Sotaväki oli majoitettuna kaupunkiin, mutta ylempi päällikkökunta asuskeli linnassa.

Sitä paitse oli Flemingillä toinenkin syy pitää sotaväkeä ko’ossa. Ei, näet, ollut vaikea aavistaa että ilmeinen sota pian oli syttyvä hänen ja Kaarlo herttuan kesken. Tätä tarkoitusta varten oli Fleming Pikkalan kartanolla, jossa hän tavallisesti oleskeli Uudellamaalla käydessään, rakennuttanut monta uutta laivaa, jotka nyt täydelleen miehitettyinä ja sotaväellä varustettuina makasivat Turussa, kevään puoleen purjehtiakseen Ruotsiin, johon myöskin kuninkaan piti samaan aikaan saapuman Puolasta.

Linnan salissa ja huoneuksissa kajahteli iloisia ääniä. Tulossa olevan joulun tähden olivat myöskin sotaväessä palvelevien aatelismiesten perheet kokoontuneet linnaan, viettääksensä juhlaa yhdessä omaistensa kanssa. Etevin sija vaimojen parissa oli tietysti Flemingin puolisolla, Ebba Stenboekilla, ja heidän molemmilla nuorilla tyttärillään, niinkuin heidän poikansakin, kaksikymmenvuotias Johana Fleming, oli etevin nuorten miesten joukossa ja kaikkein naisten suosikki.

Oli Lucia-ilta. Nuoriso huvitteli tanssimalla ja leikkimällä linnan suuressa salissa. Päivällisateria oli vasta päätetty, ja kaikki olivat hyvällä tuulella tuon erinomaisen Espanjan viinin vaikutuksesta, jota täynnään lasit ja pikarit yhtä mittaa olivat ja jonka kartemummat, inkiväärit, kanelit ja muut höysteet olivat tehneet vieläkin elähyttävämmäksi. Mieli-alaa oli aterian kestäessä ylentänyt soitto ja laulu, jota viimemainittua toimitti kaupungin katedraalikoulun pojat, jotka vanhan tavan mukaan maisterinsa johdolla olivat kunnioittaneet linnan mahtavaa herrasväkeä laululla, saadakseen vaivastaan hyvää ruokaa ja juomaa ja vähän joulurahoja.

Salin yläpäässä istuivat korkeissa selkätuoleissa rouvat, iloisesti jutellen, ja silkkityynyillä peitetyillä penkeillä salin syvissä ikkunanloukoissa istuvat nuoret neitoset, levähtäen tanssista, hymyilevinä, lämpösinä. Alemmalle ovensuuhun olivat nuoret aatelismiehet sijoittuneet suuren pöydän ympärille, nauttien mielihyvällä tuota punaista, kovasti höystettyä klaretiviiniä, jota hovipojat raskaista hopeakannuista kaasivat heidän tinapikareihinsa.

Vähän taampana toisista istuivat Johana Fleming ja Niilo Iivarinpoika.

Sinulla on pitkä matka tehtävänä, Niilo, sanoi Johana, eikä sinulle liioin vallan hauskaksi käyne tuolla kaukana villissä erämaassa. Toista olisi jäädä tänne, eikös niin? Mutta unhotan aivan että sulia on morsian, joka sinua odottaa.

Niilon kasvot synkistyivät.

— Sinä olet oikeassa, hän lausui. Minulla on morsian, mutta tuskinpa tiedän milliseltä hän näyttää. Kun neljäntoista-vuotiaana poikasena lähdin sukulaiseni, Götrik Fincken, talosta pois sotaan Venäjälle, olimme hyvin hyvät ystävät, pienoinen Ebba ja minä, ja hänen isänsä tahtoi että tekisimme uskollisuuden lupauksen, jonka mielelläni teinkin. Se oli lapsellista, ja Jumala tiesi mitä siitä tullee.

— Olet kai iskenyt silmäsi johonkin toiseen ihanaan neitsyeesen, sanoi
Johana nauraen.

— En, sitä en ole, vastasi Niilo vakavasti.

— Et edes kauniisen Gretcheniin?

Niilo punastui.

— Hän on pelastanut henkeni, ja minä rakastan häntä kuin sisartani, hän sanoi. Tiedätkös mitä, näin hänet markkinoilla täällä Turussa, mutta jälleen katosi hän näkyvistäni, vaikka etsin häntä monta päivää.

— Näitkö hänen todellakin?

— Näin, hän se oli ihan varmaan.

Nyt astui Klaus Fleming sisään salihin.

— No, sanoi hän, taputtaen ystävällisesti poikaansa ja Niiloa olkapäälle, joko olette väsyneet tanssiin? Ettekö näe miten neitoset istuvat, heittäen ikävöiviä silmiä tännepäin? Nyt iloiseen joulutanssiin, niin että kaikki pääsemme mukaan, nuoret ja vanhat, muinaisen, hyvän tavan kunniaksi. Pankaa piiparit soittamaan.

Johana sanoi soittomiehille ja riensi lähihuoneisin kutsumaan sisään lasia kilisteleviä sotilaita. Pian olivat kaikki järjestyneet kahteen riviin, naiset toiselle puolelle ja herrat toiselle. Klaus Flemingin esimerkkiä noudattaen asettuivat sotapäälliköt Arvid Stålarm, Aksel Kurki ja Antero Boije myöskin riviin, ja vastapäätä heitä istuivat heidän puolisonsa, rouva Ebba Fleming etupäässä. Siitä alkoi karkelo. Soittomiehet panivat parastansa huiluilla, korneteilla ja rummuilla, ja tanssijat lauloivat, naiset ja miehet vuorostaan:

Täss’ tulee ylpeät nunnat,
Herra domine! [Herra]
Laaksost’ vihreästä,
Cito, cito, citissime, herra domine!
[Sukkelasti, sukkelasti, oikein sukkelasti!]

Mitä tahtoo ylpeät nunnat?
Herra domine!
Laaksost’ vihreästä,
Cito, cito, citissime, herra domine!

He tahtoo nähdä piispaa,
Herra domine! j.n.e.

Piispa on nyt poissa,
Herra domine!

Missä hän sitten lienee?
Herra domine!

Hän on kirjoittamassa,
Herra domine.

Mitä hän kirjoittaapi?
Herra domine!

Laulu, joka tähän asti oli käynyt verkalleen, kiihtyi nyt, kun herrat vastasivat:

Ja kirjoituksess’ sanotaan,
Herra domine!
Että tyttö poi’alle annetaan,
Cito, cito, citissime, herra domine!

Tämän kestäessä yhtyivät molemmat rivit, jotka edellisiä säkeitä laulaessaan olivat milloin lähestyneet toisiaan, milloin poistuneet erillensä, ja itsekukin otti naisensa ja pyörähytti ympäri mitä raisumpaa vauhtia. Yleisen ilon ja riemun vallitessa päättyi karkelo, ja herrat veivät naiset heidän paikoilleen.

Eräs hovipoika astui sisään ja ojensi marskille kirjeen. Sananlennättäjä Aabraham Melkiorinpojalta Pohjanmaalla oli sen tuonut, sanoi hän. Fleming otti kirjeen, lähtien huoneesensa. Hetkisen kuluttua kutsutti hän luokseen Stålarmin, Kurjen ja Boijen, Yleinen alakuloisuus levisi salissa, ja Ebba rouva sanoi:

— On jo myöhänen. Käykäämme levolle.

Hän nousi ylös ja kävi toisten rouvien kanssa ja nuorten tyttöjen seuraamana verkalleen salin poikki naisten asuinkertaan, ystävällisesti nyykyttäen päätänsä säädyllisesti kumarteleville nuorille miehille. Nämäkin vetäysivät pois huoneisiinsa; ainoastaan Johana ja Niilo jäivät paikalle, kävellen edes takaisin suuressa, tyhjässä salissa.

— En tiedä mistä se tulee, sanoi Johana, mutta tunnenpa aina niin kummallisesti rintaani ahdistavan tässä linnassa. En nytkään ole voinut olla oikein iloinen. Kaikki tuntuu minusta niin synkältä täällä. Ompa ikääskuin kaikkialla, näkisin onnettoman Eerikki kuninkaan suruiset kasvot. Ei mikään siunaus enää hoimi näitä muureja, joiden sisällä veli on pitänyt veljeä vankina. Katsos, Niilo, jatkoi hän, seisahtuen erään paikan kohdalle kudotussa tapetissa, jota valaisivat vahakynttilät pöydältä. Katsos, Akilleus, joka laahaa Hektorin kuollutta ruumista hiekassa, oikein harmittavasti vivahtaa kuningas Johana-vainajaan.

Tapetissa kuvattiin Troijan piiritystä, ja tuo kreikkalainen uros oli todellakin, — ehkä pelkästä sattumuksesta tarkkapa kenties siitä että taiteilija oli tahtonut mielistellä Johana herttuata, jonka häitä varten aikoinaan linnaa oli somistettu, silminnähtävästi tullut tämän näköiseksi. Johana Fleming tarttui kynttilään ja seurasi tapetin vaihtelevia näyttökoristuksia. Kaikkialla, missä Akilleus oli kuvattuna, oli sama yhdennäköisyys.

— Niin, se on todellakin hänen näköisensä, myönsi Niilo.

— Ompa kuitenkin hirmuista, kun veli väijyy veljensä henkeä, jatkoi Johana Fleming. Minusta tuntuu ikääskuin Kaikkivaltiaan kosto olisi painava Johana kuninkaan huonekuntaa ja meitä veljenmurhan tähden.

— Heitä pois nuo suruiset ajatuksesi. Ne tulevat ainoastaan siitä, että kaipaat Puolan loistavaa hovia ja sen hurmaavia huvituksia. Minäkin tuota, hieman tunnen ja tiedän että se on jotakin aivan toista kuin tämä siivo, hiljainen elämä täällä Suomen raskaan taivaan alla, joka tekee mielen sairaaksi ja alakuloiseksi, lausui Niilo leikillisesti.

— Ei, ei, sitä se ei ole. Tämä masentava tunne minut aina, valtaa, joka kerta kun ratsastan linnan vipusillan yli ja saavun sen muurien sisäpuolelle. Mutta ei koskaan ole se ollut niin valtaava kuin nyt. Heti tultuani linnanpihaan, oli minulla ilkeä yhtymys. Se oli tuo vanha Filippus Kern, hän, joka Johana kuninkaan käskystä valmisti myrkyn kuningas Eerikille. Minua on aina vastustamattomasti inhoittanut tuo mies käyrine selkineen ja paljaine päälakineen, mutta tällä kertaa kävi kylmä väristys koko ruumiine läpi, kohdatessani hänet. Tämä yhtymys ei tiedä mitään hyvää.

He kuulivat askeleita takanansa. Kääntäessään päätä huomasivat he nuoren miehen, puettuna ylioppilasten tapaan täysimustiin vaatteisin, kasvot kalpeina, hieman kivulloisina. Hän tervehti, käyden salin poikki Flemingin huoneesen.

— Kuka oli tuo? kysyi Niilo.

— Eräs ylioppilas, Daaniel Hjort, isäni kirjuri.

— On kuin olisin nähnyt hänen tanssin kestäessä seisovan ikkunan vieressä, lakkaamatta tähystellen Siigrid Stålarmia.

— Niin, varmaankin hän se oli. Hän siis oli täällä sisässä.

Täll'aikaa pohdittiin tärkeitä asioita Klaus Flemingin työhuoneessa. Aabraham Melkiorinpojan kirje ilmoitti että Pohjanmaan talonpojat olivat nousseet kapinaan. He olivat ryöstäneet Isonkyrön nimismiehen talon ja olisivat polttaneet sen poroksi, ell'eivät olisi peljänneet valkean leviävän kylän toistinkin taloihin, — kirjoitti Aabraham. Eräästä toisesta talosta he olivat lyöneet rikki kaikki lasiruudut, sahanneet poikki kattoparrut kolmesta paikasta, jotta nämä putoaisivat kotiin-palaavien asukasten päälle, rutistaen heidät murskaksi, sekä hakanneet elukoilta päät poikki, asettaen ne sitten kidat ammoillaan ikkunoihin, ikääskuin ivaksi ja pilkaksi. Sitten olivat hoe polttaneet lainlukijan talon Mustasaarella. Niihin sotamiehiin, jotka joutuivat elävinä talonpoikain käsiin, ampuivat nämä nuolilla pilkkaan taikka pistivät heidät alas avantoon jään alle. Lisäksi kirjoitti Aabraham Melkiorinpoika että hänen oli onnistunut kukistaa kapina, muistuttamallaan talonpoikia heidän väki väkivallan-töittensä seurauksista ja lupaamallaan heille kuninkaan nimessä vapautta linnaleiristä ja varmaa turvallisuutta sotamiesten vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan, — lupaus, jossa ei kuitenkaan ole pakko pysyä, kirjoitti hän.

— Kas sitä vain, sanoi Fleming, rypistäen kulmakarvojaan, Pohjanmaan talonpojat tahtovat, näen mä, nousta maan herroiksi. Mutta minä kyllä laimennan heidän halunsa. Huomenna lähdemme kurittamaan kähäkkämiehiä.

Flemingin luona oli tällä haavaa Tukholmassa sijaitsevan hallituksen asiamies, Olavi Sverkerinpoika. Tämän piti seuraaman marskia Käkisalmeen, jonka linna oli luovutettava Venäjälle. Heti Turkuun tultuansa osoittihe hän Flemingin hartaana ystävänä, lausuen ankaria sanoja herttuan yrityksistä. Hän varoitti nyt Flemingiä lähtemästä Pohjanmaalle.

— Minun mielestäni ei ole viisasta, hän sanoi, saattaa kapinoitsijoita luulemaan että heidän yrityksensä meitä peljättää. Se vain rohkaisisi heidän ja heikäläistensä mieltä ja luottamusta itseensä. Toista olisi, jos ei kapina olisi asettunut; silloin täytyisi käydä kovin kourin kiinni asiaan. Mutta nythän kirjoittaa Aabraham Melkiorinpoika että kaikki on hiljaista jälleen. Sittenkin on parempi ilman suurempaa nielua vangita pahimmat metelöitsijät kuin kuljettaa heitä vastaan kokonaista armeijaa ikääskuin mahtavaa vihollista vastaan, jota peljätään.

— Tässä ei kelpaa mikään hentous, sanoi Fleming. Kapinoitsijain täytyy heti alusta saada tuntea rankaisevan käden kovaa iskua. Jos en nyt rankaisisi, niin se juuri saisi heidät luulemaan minussa pelkoa ja heikkoutta. Minä en pelkää kapinoitsevia moukkaparvia. Mutta me tarvitsemme kuninkaan väkeä muuhun kuin taisteluun omia talonpoikia vastaan, ja siihen saamme me ryhtyä, jos ei kapinanhenkeä tukehuteta heti alussa.

— Mutta aivan saman voittaa kovasti rankaisemalla kapinan johtajat. Se peljättää, se rauhoittaa mielet. Sotaväellä syökseminen nyt jo levottomaan maanosaan vain ärsyttäisi talonpoikia vieläkin enemmän. Jokainen vakka jyviä, joka otettaisiin talonpojalta sotamiesten ravinnoksi, jokainen tyhjä lato, jonka sotaväki pistäisi tuleen, jokainen talonpoika, joka saisi sivalluksen ruoskasta uppiniskaisuuden tähden, antaisi heti uutta vauhtia talonpoikain vihamielisyydelle, levittäen kapinanhenkeä yhä laajemmalle.

Nyt astui sisään Daaniel Hjort, ilmoittaen että hänen korkea-arvoisuutensa piispa oli ulkona pyytäen puhutella marskia. Marski käski Daanielin päästää hänen korkea-arvoisuutensa sisään.

— Lienee kai taas jotain rettelöä mustanuttujen kanssa, arvaan mä, sanoi Fleming, ikääskuin nyt ei olisi muuta ajattelemista kuin heidän ikuisia kiusojaan. Menkööt helvettiin riitoineen! Minä heitän heidät hiiteen. Minkä, jupakan hän herättikin noiden Pohjolaisten pappien tähden, jotka sotamiehet viskasivat kirkonmuurin yli. Lähetti kaksi pappia niskoilleni Suitiaan asti. Ikääskuin minä voisin estää sotaväkeä huvittelemasta.

Hän nauroi ja muut hänen kanssansa, mutta piispan ilmestyminen teki lopun leikistä. Oli tullut tunnetuksi kaupungissa, kuinka sanansaattaja oli saapunut Pohjanmaalta ilmoittaen että kapina oli noussut talonpojissa; ja Ericus Erici, joka arvasi että Fleming olisi kukistava kapinan kovalla kädellä, kiirehti linnaan kehoittamaan häntä sääliväisyyteen ja lempeyteen.

Herra valtiomarski, alkoi hän, tavanmukaisesti tervehdittyänsä, tulen tänne puhutellakseni Teitä talonpoika-raukoista Pohjanmaalla.

— Kapinoitsijoista, kai tarkoitatte, herra piispa? keskeytti hänet
Fleming ivallisesti.

— Niin. Niistä myöskin, vastasi Ericus Erici levollisesti. Mutta etupäässä muista. Kapinoitsijoita vastaan täytyy antaa lain mennä menoansa, sen kyllä ensimäisenä tunnustan. Mutta laki ei saa olla sokea, yhtä vähän kuin oikeuskaan, niin ettei viaton tule kärsimään yhtä kovasti kuin vikapää. Olen äskettäin ollut tarkastusmatkalla Pohjanmaalla. Siellä on. Jumala auttakoon ihmis-parkojä, surkea tila. Pitkällinen märkä syksyllä hävitti kaiken kasvun, niin ett’ei talonpoika saanut mitään latoihinsa ja riihiinsä; puute ja kallis aika on kyllä, kuten tiedätten, kaikkialla maassa, mutta siellä näkevät ihmiset nälkää ja syövät pettua. Elukat kuolevat tarhoissansa ruttoon ja ravinnon puutteesen. Älkää herra valtiomarski, kartuttako näitä kärsimyksiä liiallisella ankaruudella.

— Me elämme kovia aikoja, herra piispa, vastasi Fleming. Laittomuus ja kapinallisuus yltyvät alhaisissa ja ylhäisissä. Mihin tästä tullaan? Herttua tahtoo riistää valtakunnan lailliselta kuninkaaltansa, jolle kaikki olemme vannoneet uskollisuutta. Nyt tulevat talonpojat ja lyövät kuoliaaksi kuninkaan sotamiehiä ja polttavat taloja kuin vihollis-maassa. Mitä pitää minun tehdä! Pitääkö mun istua katsomassa kuinka väkeäni tapetaan?

— Kenties ovat teidän sotamiehenne itse väkivaltaisen menettelynsä kautta antaneet aihetta melskeesen. Usein on kuultu valituksia heistä, kuten paraiten tiedätten, herra marski, sanoi piispa, olematta millänsäkään Flemingin tuimasta katsannosta.

— Jumal'avita, te pidätte rohkeaa suuta, piispa, huusi Fleming vihastuen. Tuletteko tänne minua nuhtelemaan? Milloinka ei talonpojat valita? Saako heitä koskaan hyvällä avaamaan aittansa ja luvansa täyttääkseen velvollisuutensa? Miten luulette Te minun voivani elättää sotaväkeä, jos talonpojat saisivat pitää ruoan lukon takana? Minä en voi ravita väkeäni lörpötyksillä, niinkuin Te ravitsette karjaanne.

— Onko sitten tarpeellista pitää niin paljon sotaväkeä ko’ossa näin kovana kato-aikana, vaikka valtakunnalla nyt on rauha, jatkoi piispa tyynesti.

— Niin, olemme saaneet rauhan valtakunnan vihollisten kanssa. Mutta pahin vihollinen on vielä kurittamatta, ja paljon enemmän on kaupalla kuin muutamain uppiniskaisten talonpoikain aitat. Minä olen kuninkaalta saanut vallan tässä maassa, suojellakseni hänen kruunuansa ja hänen oikeuttansa. Tie, jota minun tulee kulkea, oli selvä. Ja sitä tehdessäni en säästä itseäni enkä liioin muita. Kuningas on saanut valani että minä olen säilyttävä valtakunnan hänelle. En ole tottunut vaihtamaan valaa niinkuin mustalainen enkä liioin kärsi että muut sitä tekevät. Ettekö, luule, piispa, minun tietävän ja tuntevan mistä Pohjanmaan talonpoikien yritys on saanut alkunsa. Herttua se on joka tämän kaiken takana piilee. Mutta vielä hän saa nähdä ettei Suitian Klauksen kanssa ole leikintekoa, ja jos hän lähettää talonpojat minua vastaan, niin lähetän minä hänelle heidän päänsä vastalahjaksi. Jos hänen viekkautensa ja uskottomuutensa on suuri, niin on sen sijaan minun käteni kyllin voimakas murtamaan hänet maahan, sen pituinen se! Onko teillä vielä mitään sanomista?

— Ei mitään muuta, herra marski, kuin että voimakastakin hallitsee Jumala, ja hän on sorrettujen auttaja. Jätän Teidät, herra marski, ja teidät, hyvät herrat, hänen haltuunsa ja suojaansa.

Piispan tyyni, kunnioitettava ryhti vaikutti vastustamatta läsnä-olijoihin, ja hänen mentyänsä huomautti Stålarmkin että kenties oli parasta olla liioittelematta kapinavehkeen vaarallisuutta. Muutkin kun sitten liittyivät tähän ajatukseen, päätti Fleming olla vielä mihinkään ryhtymättä ja ensin odottaa enempiä tietoja Aabraham Melkiorinpojalta. Flemingin jäätyä yksikseen, tuli hänen puolisonsa sisään hänen luoksensa.

— Olet saanut huonoja uutisia, sanoi Ebba rouva, laskien kätensä hänen olkapäälleen, hänen siinä mietiskellen istuessaan paikallansa pöydän edessä.

— Niin olen, talonpojat Pohjanmaalla ovat nousseet kapinaan.

Tiedän sen jo, sanoi Ebba rouva. Ole lempeä ihmis-parkoja kohtaan äläkä rankaise kovemmin kuin tarpeellista on. He ovat saaneet kärsiä kylliksi muutenkin.

— Ankara täytyy mun olla, muuten voi kaikki olla hukassa, vastasi
Fleming, tarttuen hänen käteensä ja silitellen sitä.

— Mutta lupaathan säästää minkä mahdollista? Minun tähteni!

— Niin, sinun tähtesi, Ebba, tahdon sen tehdä.

— Minä, kiitän sinua!

Hän piti molemmin käsin puolisoansa päästä, suudellen hellästi harmahtavia hiuksia. — — —

Olavi Sverkerinpoika käveli pitkin askelin edes takaisin huoneessansa.

— Hyvin käy, sanoi hän itsekseen. Talonpojat saavat aikaa kokoontumaan, kapina leviää ja Fleming saa kovan pavun purtavakseen.

Hän istui pöytään ja kirjoitti pitkän kirjeen herttualle, jossa hän antoi tälle tiedon talonpoikain kapinasta sekä Flemingille antamistaan neuvoista. Ilkeästi hymyillen luki hän kerta vielä kirjeensä, pani sen sitten sinettiin ja lähti menemään siihen tornikamariin, jossa asui apteekkari Filippus Kern.

Niilo vänrikistä tuntui tukehuttavalta sisässä. Vastaisen matkan ajatus valtasi hänen mielensä ja vaikutti jonkunmoista levottomuutta hänen hermoissaan. Hän heitti ylleen viittansa ja meni alas kävelemään valleille. Hänen astuessaan kiertorappusia alaspäin ja käydessään Filippus Kernin oven ohitse, aukeni tämä samassa. Huoneen avonaisesta takasta leimusi kirkas valkea, ja tämän valo täytti huoneen ja virtasi ulos käytävään, valaisten terävästi sisään-astujaa, jonka kanssa Niilo joutui silmä silmää vasten avatussa ovessa, samalla kun vanha apteekkari syvään kumartaen seisoi kynnyksen edessä. Niilo näki Olavi Sverkerinpojan pitävän kädessään kirjettä, jota hän äkkiä koki kätkeä selkänsä taakse. Tämä liike vaikutti ehdottoman kummastuksen ilmauksen Niilon kasvoissa, mikä seikka puolestaan ei jäänyt huomaamatta Olavi Sverkerinpojalta, joka vastalahjaksi iski häneen ilkeän vihan silmäyksen. Samassa suljettiin ovi, ja Niilo oli yksinään pimeissä kiertorappusissa.

Mitä oli Olavi Sverkerinpojalla näin myöhään tekemistä Filippus Kernin kamarissa? Ja mitä tiesi kirje, jota hän niin huolellisesti kätki? Nämä ajatukset vahasivat Niilon, lainen tuossa käydessään edes takaisin vallilla ja raittiin yötuulen puhaltaessa hänen päällensä. Tässä varmaan jotakin piili, sen hän ymmärsi myöskin Olavin myrkyllisestä katseesta, tämän huomatessa saaneensa todistajan öiseen vehkeesensä.

Niilo aavisti jotakin kavallusta, ja hänen rehellinen sydämensä kauhistui moista ilkeyttä. Aikaisin seuraavana aamuna oli hänen lähteminen matkalle, eikä hän siis voinut mitään toimittaa, mutta hän päätti palatessaan takaisin uuden-vuoden alussa pitää tarkalla silmällä Olavia, jota hän tämän lyhyen yhtymisen johdosta rupesi inhomaan, kuten rehellinen ihminen ainakin vaistomaisesti ilkeyttä ja kelvottomuutta inhoo.

Mutta vieläkin yksi seikka oli häntä tänä iltana hämmästyttävä. Hänen pimeässä kaputessaan kiertoportaita ylöspäin kamariinsa, näki hän ikkuna-aukon läpi että eräässä huoneessa linnapihan toisella puolen oli valkea. Ikkunassa näkyi kaksi päätä. Toisen hän heti tunsi. Se oli Olavi Sverkerinpoika. Toinen oli nainen. Hän oli näkyvissä ainoastaan silmänräpäyksen, mutta Niilo oli varmaan tietävinään ett'ei hän saattanut olla kukaan muu kuin Gretchen. Vänrikki seisoi ison aikaa aukossa, toivoen vielä kerran saavansa nähdä tuon pään, mutta turhaan. Ehkä olikin hän nähnyt väärin, tuumasi hän viimein, astuen huoneesensa nauttiakseen tarpeellista lepoa sitä vaivaloista matkaa varten, joka oli tehtävänä.

JUMALANPALVELUS ISONKYRÖN KIRKOSSA.

Katsotaanpa nyt mitä oli tapahtunut Pohjanmaalla. Oli pyhä Kaarinan päivä, marraskuun 25 p. v. 1596. Isonkyrön seurakuntalaiset kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Päivä oli pilvessä ja kansan mieli raskahana. Pitkälliset sateet olivat pilanneet vuoden-kasvun, sato oli tullut huono, ja huolissaan odottivat ihmiset talven tuloa. Mutta mikä sitäkin enemmän synnytti alakuloisuutta ja katkeruutta, oli se seikka, että tuo uusi lähetyskunta, jonka rahvas oli toimittanut Pentti Poutun johdolla Kaarlo herttuan luo Tukholmaan pyytämään suojelusta sotaväen kiskomisia vastaan, oli palannut tyhjin toimin. Niinkuin Pohjanmaan rahvaan aikaisempiinkin valituksiin, ei herttualla nytkään ollut muuta apua antaa eikä luvata kuin uudet suojeluskirjat, joiden kautta Klaus Flemingin käskyt ja hankkeet peruutettiin, nämä kun muka olivat aivan omavaltaiset ja kuninkaan tahdolle riitaa sekä Flemingin valheellisesti toimeenpanemat kuninkaan omassa nimessä. Talonpojat tiesivät varsin hyvin ett’eivät tuommoiset kirjat paljoa merkinneet ett’eikä Flemingin ratsumiehet paljoa piitanneet mokomista uhkauksista, kuin niissä oli. Olivathan ratsumiehet kerta ennenkin ottaneet suojeluskirjat pois, kastelleet niitä oluttuoppeihinsa ja lyöneet niillä toinen toistaan leikillä silmille, ivatessaan: istu herttuan rauhassa. Mitäpä he nytkään enemmän kunnioittaisivat herttuan nimeä!

Mutta yhden neuvon herttua oli antanut lähetysmiehille, ja se heidän mielestään ei ollut niin huono; ainakin oli se heistä paras tällä haavaa. Kun Pohjalaiset niiden miesten kanssa, jotka Savon, Viipurin läänin ja Kymenkartanon läänin rahvas oli lähettänyt Tukholmaan valittamaan Flemingin sortoa, viimeistä kertaa olivat herttuan puheilla, oli hän nostaen nyrkkiänsä heille sanonut: "En tiedä muuta neuvoa kuin että toimitatte itsellenne oikeutta omin käsin. Onhan teitä niin paljon, että pystytte työntämään heidät päältänne, jos ei muulla, niin aidanseipäillä ja nuijilla." Ja vieläkin hän oli kerta toistanut, heidän lähtiessään: "Kunhan vain pidätte puoltanne maalla, niin pidän minä meren puhtaana."

Tämä herttuan varomaton vastaus lensi valkean vauhdilla pitkin pitäjiä. Sitä paitsi levisi rahvaassa kirjeitä, jotka kehoittivat kapinaan Flemingiä vastaan, luvaten apua herttualta. Salaiset sanansaattajat kuljettivat niitä pitäjästä pitäjään, sanoen että mahtava herra muka oli tullut Turkuun, varustettuna herttuan salaisella valtakirjalla, ja että tämä tulisi talonpoikia puoltamaan. Kauvan jo oli rahvas monessa maanosassa tuumaillut kovalla kohdata kovaa, ja kolme vuotta tätä ennen olivat Rautalammen talonpojat eräänä yönä hyökänneet muutamain Uplannin ratsumiesten kimppuun ja tappaneet heidät sekä ottaneet toisia kiinni ja pistäneet avantoon jään alle. Pari talonpoikaa oli tosin saatu vangituksi ja mestattu tästä väkivallan-työstä, mutta suurin osa kapinoitsijoita kätkeytyi syviin metsiin ja pääsi rangaistuksesta kokonaan. Tätä Rautalampilaisten urostyötä kuljetti maine pitkin maaseutuja, ja monessa pirtissä katseli talonpoika halukkain silmin kirvestänsä seinässä, kun juopuneet sotamiehet menettelevät väkivaltaisesti ja vaativaisesti. Nyt tulivat lähettiläät, joiden paluuta oli odoteltu päivä päivältä paisuvalla huolella, ja toivat muassaan toiselta puolen tuon masentavan ilmoituksen, ett’ei mitään parannusta ollut toivottavissa, ja toiselta puolen herttuan sanat, että talonpoikain piti auttaman itseään itse. Olipa kuin vain olisivat odottaneet näitä sanoja, osoittaakseen ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Flemingin sotamiehille että talonpojat, ne ne olivat herroja maassa eivätkä he. Pohjanmaan talonpojat eivät muutenkaan olleet aivan tottumattomat sodan ankaraan leikkiin. Johana kuninkaan aikana olivat he miehuullisesti puolustaneet maatansa kerta toisensa perään tänne hyökkääviä Venäjän sotalaumoja vastaan ja itsekin tehneet voittorikkaita retkiä vihollisen alueelle, havitellen taloja, kyliä ja luostaria. Tämänpä urhoollisuutensa palkkioksi juuri olivat he saaneetkin sen vapautuksen sotaväen-majoituksesta eli n.s. linnaleiristä, jota Fleming nyt tallasi jalkainsa alle, siten että hän, vaikka valtakunnalla oli rauha, majoitti hurjapäiset ratsumiehensä taloihin rahvaan elätettäviksi, jolla tuskin oli millä itse elää.

Mielet mitä kovimmassa kuohussa kokoontui sentähden Isonkyrön rahvas mainittuna pyhän Kaarinan päivänä kirkolle ja rehmäsi kirkkomäellä. Ruotsista vasta palanneet lähettiläät saivat yhä toistamiseen kertoa matkansa tuloksen aina vain karttuville kuulijajoukoille. Uhkaavia sanoja lausuttiin, ja siellä täällä nähtiin kirvestä heilutettavan, ikääskuin merkiksi että oltiin valmiit todentekoon.

Siiloin kävi yhtäkkiä kohina väkijoukon läpi, ja kaikki päät kääntyivät, vihaa ja raivoa osoittaen, yhtäälle päin. Tuli, näet, parvi noita kylään majoitettuja huovia, ratsastaen kirkolle. He astuivat hevosen-seljästä kirkkoäyräällä, sitoivat hevosensa aitaan ja kävelivät ylöspäin kirkkomaalle.

— Nuo ne ovat, jotka imevät irti viimeisenkin veripisaramme, kuului ääni joukosta.

Muuan noita palanneita lähettiläitä, Pentti Piri, joka oli humalassa, huusi silloin kaikuvalla äänellä:

— Ei haittaisi, jos panisi heidän suolensa höyrymään. — Tunkien väkijoukon halki hoippui hän sotamiesten luo, heitteli käsiään ja huusi:

— Kuuletteko sen, te sen riivatun verikoirat! Eräs sotamies survaisi häntä rintaan, niin että hän keikahti maahan. Tämä oli merkki yleiseen tappeluun. Vaikka meikein yksinomaan käytettiin ainoastaan nyrkkiä, olivat annetut iskut ankarat kyllä, ja sotamiesten täytyi väistyä pois paljon lukuisampien talonpoikain tieltä.

Metelin hurjimmillaan ollessa, kaikui heleä kellonääni seudun yli, toinen sitten ja taaskin toinen, kunnes kellonlyömät täyttyivät juhlalliseksi, verkalliseksi soitoksi. Se oli papinsoitto, joka ilmoitti että pitäjän kirkkoherra nähtiin lähenevän kirkkoa ja että jumalanpalvelus nyt oli alkava. Kirkkoherran ja juhlapäivän kunnioitus voitti tappelu-innon. Taistelijat erkanivat. Mutta sotamiehissä kuohui viha, sillä he olivat saaneet enemmän selkäänsä, ja yhdellä heistä oli merkit kymmenestä vahvasta kirveenhamaran iskusta. Se oli sama sotamies, joka oli viskannut Pirin Pentin maahan, ja iskut oli hänelle Pentti antanut.

Kirkonkellojen vienosti, rauhallisesti soidessa, tulvasi väki kirkkoon, mutta Pentti ja toiset lähettiläät lähtivät Yrjö Kontsaan kirkon vieressä olevaan taloon, viettääkseen voittoriemuaan oluttuopin ääressä. Täällä pidettiin hauskaa elämää. Isossa honkapöydässä istuivat miehet, tyhjentäen tuoppejaan, joita ahkerasti uudestaan täyttivät emäntä ja piiat. Takassa palava valkea heitti leimuavan valon juovien miesten päälle, joiden pään yllä pirtin yläpuolta täyttävä savu leijaili taajana siniharmaana pilvipeitteenä, joka heijatteli sinne tänne joka kerta kun ovi aukeni ja kylmä ilma virtasi sisään.

— Se on sentään häpeä, sanoi Pirin Pentti lyöden nyrkkiänsä pöytään, että annamme noiden sontaryyttärien meitä ruoskia. Ovatko he meitä paremmat? Ei, huonompia he ovat. Eivätkö he ole meidän entisiä renkiämme, jotka ovat ajaneet sontakuormiamme pellolle! Elämme keskellä rauhaa, ja kuitenkin on meillä nuo verikoirat niskoillamme. Kärsitäänkö sitä? Minä kysyn vain.

— Ei, sitä emme tee! huusivat toiset.

— Eikä, vielä kylliksi noista meidän omista verenimijöistä, vaan Flemming panee menemään tänne toisen parven ratsumiehiään toisensa perään, huusi Kontsaan Yrjö. Ja sitten on pitäjämme jalkaväki ruvennut vetämään yhtä köyttä heidän kanssaan. Heidän katteininsa Lassi Niilonpoika oli heidät siihen narrannut.

Sehän on tietty, ett'ei koira koiran hännälle polje, sanoi Pentti. Ja heihin käskee herttua meidän luottaa. Jos herra Klaus Fleming yrittää mihinkään väkivaltaan rahvasta vastaan, tulee heidän puolustaa kansaa, hän kirjoittaa. — Ha ha ha. He kyllä ensimäisinä vetävät yhtä köyttä Flemingin ratsumiesten kanssa, kun talonpojan aitat ja ladot ovat tyhjennettävät. Etkö sanonut sitä herttualle, Pouttu?

Pentti Pouttu, joka oli istunut hiljaisena ja mietiskellen sekaantumatta meluavaan keskusteluun, vastasi nyt verkalleen ja vakavasti.

— Kyllä sanoin sen ja muutakin vielä. Sanoin että me täällä Pohjanmaalla emme ole tottuneet kenenkään sortoon, olkoon sortaja kuka tahansa, ett'ei meillä koskaan ole ollut aatelismiehiä meidän maan-äärillä, jotka olisivat voineet opettaa meitä vaikenemaan, samalla kun meiltä riistetään laillinen oikeutemme; että vouti, lainlukija ja muut, jotka ovat ottaneet asettaaksensa ratsumiehiä panevat renkinsä ratsupalvelukseen, lähettäen heidät ulos maaseuduille talonpoikien elätettäviksi ja samassa kiskomaan irti jyviä ja muuta, jota he sitten kaupittelevat; että Flemingin ratsumiehet vartioivat teiden vierissä ja hänen sotalaivansa merellä, estääkseen rahvaan lähettiläitä pääsemästä herttuan luo; mutta ne, jotka saadaan kiinni, viedään Turkuun ja viskataan linnan vankiluoliin ja toisten täytyy piileskellä metsissä välttääkseen sotamiesten kostoa. Sen kaiken sanoin herttualle.

Ja hän vastasi? Mitä vastasi hän siihen?

Huudettiin monelta taholta vihasta tärähtelevillä äänillä.

- Mitä jo olen sanonut, vastasi Pouttu, että, näet saamme pitää puoltamme itse ja että olemme aika vaivaisia, ellemme siihen pysty.

— Näytetään heille että pystymme, huusi Pirin Pentti.

— Niin, näytetään! — Me vaellamme Turkuun ja panemme Flemingin kiinni.
— Ja hirtämme hänet linnanporttiin! huusivat miehet sikin sokin.

— Ja me kuin luulimme asiain hieman paranevan? kun herttua otatti kiinni Tuomas Yrjönpojan, tuon voudin, kuljetuttaen hänet Tukholmaan, jatkoi Pouttu. Mutta Aapo Melkiorinpoika, uusi voutimme, jonka kuningas on lähettänyt niskoillemme, ei ole rahtuakaan toista parempi. Hän on vain suurempi kettu, jota vastaan saamme olla varoillamme. Häntä sanotaan paavilaiseksi ja että hänellä on muassaan katolinen pappi, jesuiitta pahimpaa lajia, joka lukee hänelle messujansa siellä Korsholmassa.

— Hirtetään hänkin! huudettiin monelta taholta.

— Ei ole niin helppo tehdä sitä eikä tätä, sanoi Pouttu miettiväisenä. On kyllä hyvä sanoa että meillä on aidanseipäitä ja nuijia, joihin voimme tarttua, mutta moisilla aseilla ei pääse pitkälle, kun on sotiminen kunnollisesti varustettua sotaväkeä vastaan.

— Oo, näimmehän vasta nyrkkimme pystyvän kovaankin sotamieskalloon! huusi Pirin Pentti nostaen nyrkkiänsä, joka oli vahva kuin moukari. Minä otan musertaakseni päät puolelta tusinalta Flemingin sotamiehiä, lisäsi hän, lyöden nyrkkiänsä pöytään semmoisella voimalla, että vahvoihin honkalautoihin jäi merkkiä rystysistä.

— Minä en aio kärsiä kauemmin, huusi toinen. Jos Flemingin ratsumiehet kerta vielä tulevat talooni vaatien linnaleiriä, niin lyön heitä kirveellä päähän.

Yrjö Kontsaan emäntä, joka oli ollut ulkona noutamassa olutta, tuli nyt säntäten sisään kuoleman kalpeana.

— Ratsumiehiä ja jalkamiehiä tulee juosten pitkin kujaa. Ovat tuossa paikassa täällä, sanoi hän henki kurkussa.

Hän tuskin sai tämän sanoneeksi, niin tuli tupa täyteen sotaväkeä. Talonpojat ryntäsivät ylös, mutta sotamiesten paljaita aseita vastaan he eivät mitään voineet, vaan täytyi heidän antautua vangiksi. He sidottiin, heitä lyötiin ja ivattiin, ja he vietiin läheiseen nimismiestaloon, josta he sitten olivat kuljetettavat Turun linnaan. Nyt oli sotamiesten vuoro juoda ja juhlia, ja heidän iloansa lisäsi päälle päätteeksi se ajatus, että Fleming oli antava heille runsaan palkinnon. Oikein nöyryyttääksensä vangitulta talonpoikia, ottivat he heidät sidottuina mukaansa tupaan, joivat pilkaten heidän maljansa ja kaasivat olutta heidän päänsä päälle. Vankien ei ollut muu neuvona kuin kärsiminen ja vaiti-olo, sillä tiesivätpä he että vähinkin yritys vastustukseen tekisi heidän tilansa kahta pahemmaksi.

Illan puoleen olivat sotamiehet jo päihtyneinä, ja toinen toisensa perästä nukkui; viimein pyöri niidenkin silmissä, jotka viimeiksi pysyivät valveilla, tupa myllynä ympäri, pitäen samaa tahtia heidän rähisevän laulunsa kanssa.

Kuitenkin olivat he kylliksi kokeneita sotamiehiä ollakseen epäilemättä että milloin hyvänsä voitaisiin äkki-arvaamatta karata heidän päällensä, jos eivät olisi varoillansa. Sitä ehkäistäksensä, nousi muuan sotamies ylös ja hoiperteli ovelle, aikoen telkiä sen. Mutta samassa tempaistiin ovi auki, ja joukko talonpoikia törmäsi sisään, etupäässä Jaakko Ilkka. Sotamies paljasti miekkansa, mutta sai kirveeniskun kasvoihinsa ja kaatui kuoliaana maahan. Vangitut talonpojat päästettiin yhdessä vivahduksessa siteistänsä, ja ennenkun melskeen johdosta humalastaan heränneet sotamiehet olivat saaneet selville mitä tämä tiesi, olivat talonpojat jo poissa.

Niin päättyi pyhän Kaarinan päivä v. 1596 Isossakyrössä. Kaarlo herttuan vihan ja kiukun hetkenä lausumat varomattomat sanat olivat sytyttäneet kipinän, joka hehkuen kyti marraskuun yönä, ensimäisestä tuulenpuuskasta hävittäväksi tulipaloksi leimutakseen.

Huhu näistä tapauksista Isonkyrön kirkolla levisi äkkiä kauvas seutuihin, herättäen kaikkialla väestön sotaisat tunteet. Olihan ennen niin monta kertaa ajettu Ryssät pois. Olisiko vaikeampi saada muutamat ratsumiehet nöyrtymään? Tulkootpa vain!

Mielten vielä ollessa kiihkeimmillään, tuli Klaus Flemingin valtakirjalla varustettu ratsumies Hämeestä keräilemään linnaleiri-jyviä, ja samaan aikaan alkoi Pohjanmaalla jalkaväen päällikkö, Lassi Niilonpoika, veronkeräyksensä. Silloin tarttuivat Lapuan talonpojat aseisin, hyökkäsivät erään ratsumiehen taloon ja ryöstivät sen paljaaksi, samoten sitten Isoonkyröön, jossa he yhteydessä Kyröläisten kanssa menettelivät samalla tavoin kaikkia niitä kohtaan, jotka ratsumiehiä pitivät.

Tuulenpuuska oli tullut, kipinä oli alkanut leimuta liekiksi, ja kaikki ennusti raatelevaa paloa.

EBBA FINCKE.

Ormajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta ja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan vanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke, käskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen puukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen kahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali, toinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli pirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen suljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista tehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät pellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu saloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot kohtasivat silmää kaikkialta.

Tämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari päivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan yksinäistä metsätietä eteenpäin.

Jo oli ruvennut hämärtämään, mutta vielä ei harvennut metsä.

He olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että seljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli metsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan tullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus ja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin hajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet alakuloiseksi, synkäksi.

Palvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta, joka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan, oli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä, ja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita hän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin ruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän hevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä koipiaan tien lumisohjossa.

Niilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä poikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi otettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä talvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli pimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi kappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan. Sen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui pois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä pienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin. Avonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon vanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä istuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen ritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies, puettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri, valkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka kimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni tyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi ulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään, ja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.

Hän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut. Hämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten hän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea kestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa kirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan lautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari talon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika Horn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa; miten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla kankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli ratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana jouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että hänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan, jolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni kultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista — siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt hänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada siihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä esineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan hattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.

Näihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten metsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat ulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet ajatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen harju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla kotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat torpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä kohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.

Hän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai uutta henkeä hermoihinsa.

— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa kuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun en sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä, paloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät eläisikään enää.

— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla kaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka meillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa, lohdutteli häntä Niilo.

Heidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira, ja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin palveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen seljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin. Sykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun. Oliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär kehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa rattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan ja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia huulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus vallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen kynnyksen yli.

Hänen astuessaan sisään pysähtyivät rukit, ja kaikki katselivat tulijaa.

— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari kohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa pöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.

— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik Fincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo harmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen kädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen, kauvan hellästi halaillen häntä.

Sanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa näkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset nuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin, vanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja nokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja kaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.

— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta joulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme, sanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki raajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti kuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä, sillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen pikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.

Ebba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä tuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin ulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä kauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen, joka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.

— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta tuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin, parahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin teltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin, poikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi tänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan tervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!

Soturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista viiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.

— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle; sinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni, se on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.

Niilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri, viistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.

— Se olikin minut tappaa, hän sanoi.

— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme,
Ebba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.

— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos kaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät. Muutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen pois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani ja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin huomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä muiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin sairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin hupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen, joka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä kauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse kävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä ympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan pienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin miellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli vanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä loistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä ohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan pyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta kertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en minä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni nukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää. Tuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja syötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin ihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne tullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain niin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.

— No! Ja entäs sitten'? kysyi Fincke, otettuaan kulauksen tuopista.

— Sitten paranin joutuisasti, erinomaiseksi iloksi itselleni ja tuolle hyvälle rouvalle. Ja nyt sain myöskin tietää miten minun oli käynyt. Olivat luulleet minun kuolleeksi ja vieneet liiteriin, johon jättivät minut muiden ruumisten joukkoon haudattavaksi seuraavana päivänä. Silloin tuo vanha rouva oli saanut kuulla että siellä makaa niin suuri joukko ruotsalaisia vankia kuolleena, ja häntä valtasi vastustamaton halu käydä katsomassa noita pakana-parkoja, sillä heidän mielestään me emme ole pakanoita paremmat. Hänen siinä sitten, siunaten itseään, käydessänsä ruumiista ruumiisen, tuli hän minunkin luokseni. Moinen pienoinen raukka, ajatteli hän; niin, minä olin silloin vasta kuudentoista ja pahanpäiväiseksi laihtuneena pitkällisestä taudistani. Hänen siinä sitten seisoessaan ja katsellessaan ja surkutellessaan minua, oli hänestä kuin olisin liikuttanut huuliani. Hän tunnusteli minua ja huomasi että vielä olin lämpöinen. Silloin tuli hänen sydämensä täyteen sääliä. Hänellä oli veli, munkki, viraltaan. Tämän luo riensi hän nyt, ja hänen avullaan kuljetti hän minut kotiinsa, jossa hän hoiti minua yöt päivät, kunnes paranin.

— Se ämmä oli, kun olikin, oikein kunnon ämmä, sen sanon vain! huudahti
Fincke.

— Niin, ihmeelliset ovat Herran tiet. Ylistetty olkoon hän ijankaikkisesti! sanoi kirkkoherra, sormet ristissä rinnoillaan. Ebba oli ääneti. Mutta hänen silmäripsissään tärähteli kyyneleet, ja hän puristi lämpimästi Niilon kättä, pitäen sitä molemmilla omillaan.

Syntyi hetken äänettömyys. Rukit olivat seisahtuneet, ja piiat kuuntelivat peljästyneinä ja ihmeissään kertomusta.

— Bibemus in nomine Jesu! [Juokaamme Jeesuksen nimeen!] sanoi kirkkoherra, vetäen aika siemauksen tuopistaan.

— Mutta eihän siinä vielä kylliksi että paranin taudistani, vaan minun täytyi myöskin jollain lailla päästä sieltä pois, jatkoi Niilo kertomustaan. Miten tämä olisi käynyt päinsä, en kuitenkaan tiedä, jos eivät nuo siivot munkit olisi mua auttaneet. Kaupungissa oleskeli paraikaa eräs kuljeksiva mustalaisjoukko, ollen matkalla Unkarista. Munkit antoivat mustalaisille siunauksensa ja vähän rahaa, ja puettuna muutamiin kirjaviin repaleisin lähdin eräänä aamuna tuossa joukossa kaupungista. Heillä oli muassaan nuori tyttö luultavasti ryöstölapsi, syntynyt saksalaisista vanhemmista, jota oli opetettu tekemään kaikellaisia konsteja miekalla. Kylissä ja kaupungeissa hän näytteli temppujaan, ja minun virkanani oli pidellä hänelle miekkoja. Mustalaiset pitivät hurjaa elämää, tapellen tuon tuostakin verisesti keskenään. Heikkona vielä taudistani olin monta kertaa pahemmassa kuin pulassa. Mutta nuori tyttö, jonka nimi oli Gretchen, esti heitä tekemästä mulle mitään pahaa. Kaikki joukon jäsenet ikääskuin häntä pelkäsivät, vaikka hän oli niin nuori Se tuli siitä että he luulivat hänen osaavan noitua. Tämän maineen oli hän saanut, kun hän kerran Saksassa, temppujaan tehdessänsä, joutui syytetyksi siitä, että hän muka oli noitunut erään pormestarin pojan. Hän heitettiin vankeuteen, josta hän kuitenkin yöllä pääsi karkuun. Itse hän sanoo kiivenneensä ylös ikkuna-aukolle muurissa olevia koloja myöten ja sitten alas pitkin pitkää ränniä Mutta sitä he eivät uskoneet. Kerran pelasti hän henkeni. Seuran päällikkö, joka oli kovin juovuksissa, oli tappamaisillaan minut puukolla, koska minusta ei ollut mitään hyötyä, kuten hän sanoi. Gretchen sänttäsi silloin väliin estämään iskua ja sai puukon käsivarteensa. Tulimme sitten viimein Riikaan, jossa tapasin rykmenttini ja uskollisen Pekkani, joka tietysti oli luullut minua kuolleeksi ja sanomattomasti minua itkenyt.

— Ja missä olet sitten ollut siitä kun saatiin rauha? kysyi Fincke, jonka silmät yhä tähystelivät tuota nuorta sotilasta.

— Puolassa kuninkaan luona. Siellä tapasin Eevertti Hornin ja hänen puolisonsa, rouva Marjatan. He jaksoivat hyvin, ja paljon puhuimme me kodista ja teistä kaikista.

— Mieluisia uutisia meille tuot, lausui Fincke. Kolmeen vuoteen en ole kuullut niin mitään tyttärestäni. Harvoin saadaan sanomia tänne erämaahan, ja kirjettä saattaa sitä paitsi monta estettä kohdata tuolla pitkällä matkalla Puolasta.

Niilo sai istua kertomassa kaikki minkä tiesi noista rakkaista sukulaisista, Sigismund kuninkaasta ja hänen harrastuksistaan, Flemingistä ja metelistä Pohjanmaalla.

Talonpoikain kapina huoletti suuresti Götrik Finckeä.

— Tunnen Suomen talonpojat, hän sanoi. Heihin voipi luottaa, ja kun valtakunta on vaarassa, antavat he viimeisen roponsa ja viimeisen miehensä talosta sitä puolustamaan. Mutta jos arvelevat kenen hyvänsä tahtovan tehdä heille vääryyttä, ovat he taipumattomat, ja jos kysytään, käyvät ennen kuolemaan kuin pakolla luopuvat oikeudestansa. Minun mielestäni olisi Klaus Flemingin pitänyt arvata etteivät Pohjanmaan talonpojat hyvällä kärsisi, että hänen sotamiehensä kantavat veroja, joita talonpojat pitävät laittomina. Myöskin tietää Klaus Fleming varsin hyvin, että herttuan ystävät ja kätyrit kyllä pistävät nokkansa joka paikkaan, missä vain huomaavat mitään tyytymättömyyttä Flemingin hallitukseen. Ja Pohjanmaalla on heillä, asiain näin ollen, erittäin sopiva ala kujeillensa.

Niilo kertoi nyt yhtymyksestään Olavi Sverkerinpojan kanssa tornirappusissa ja miten hän oli ruvennut häntä epäilemään. Mutta Götrik Fincke pudisteli päätänsä sanoen:

— Olavi Sverkerinpoika on tosin kevytmielinen ja horjuva mies; tunnen hänet hyvin. Mutta Johana kuningas luotti häneen suuresti, ja Sigismundille on Olavi niinikään osoittanut uskollisuutta ja palvelevaisuutta. Tämän tietää kyllä herttua, joka pitänee häntä ennemmin vihollisena kuin ystävänä.

— Niin, niin, sanoi vanha kirkkoherra vakavasti. Näin maailman viimeisinä aikoina on saatu semmoisia nähdä, ett’ei kenkään tiedä sanoa kuka on ystävä, kuka vihollinen. Kun kuninkaallinen veli myrkyttää veljensä, kuka silloin tietää uskoa ketään?

Kun illallinen oli syöty, jätti Niilo Fincken ja kirkkoherran siihen oluttuoppejansa kallistelemaan ja istui kihlattunsa kanssa penkille salin perään. Siinä sai nuoriväki olla kenenkään häiritsemättä, sillä suuri kahden maattava sänky raskaine esiriippuineen salasi heidät melkein kokonaan pöydässä-istujilta.

Niilo oli tullut lapsuutensa kotiin, tuo omituinen tunne rinnassaan, joka aina valtaa tuntemattomia vaiheita kohden käyvää ihmistä. Mutta tuskin oli hän astunut sen kynnyksen yli, kun tämä tunne katosi ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut poissa ainoastaan hyvin vähän aikaa. Hänen Ebban nähdessään, heräsi lapsuuden ystävyyden muisto, valaen hänen sydämeensä lämmön, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Tämän uuden ja tuon vanhan tunteen kesken oli sama väli kuin se mikä eroitti pienen tytön, jonka hän jätti kotoa lähtiessään, siitä kauniista, korkeakasvuisesta neitsyestä, joka nyt tarjosi hänelle tulijaissuudelmansa. Pienoisesta Ebbasta oli tullut rehevä, voimakas neitonen — mutta kuitenkin oli hän samana: samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät, sama iloinen hymy huulilla ja sama lämmin käsi. Hänen kuvansa ei ollut haihtunut nuorukaisen sydämestä; se oli levännyt siinä hyvässä säilössä kuin kukkanen silmikossaan, puhjetakseen nyt kukoistukseensa ja täyttääkseen koko hänen olentonsa onnellisuudella ja ihastuksella.

— Ollessasi poissa nuo pitkät, pitkät vuodet, ajattelitko usein minua? Ebba kysyi. Hän nojasi päänsä sulhonsa olkapäälle, katsellen häntä kostea kiille sinisissä silmissään.

Niilo laski silmänsä alas.

— Kuten tiedät, olin vielä lapsi, kotoa lähtiessäni, lausui hän viivytellen. Lapsen mieli on vilkas, ja alituisissa sota-seikkailuissa ja vaaroissa koskettavat sitä niin monet uudet vaikutukset. Ja niinpä lapsuuden koti vähitellen vaipui ikääskuin siintävään kaukaisuuteen. Usein ajattelin sitä ja sinua; mutta kaikki oli niin kaukana muistissani. Kuitenkin tunsin miten se minua piteli näkymättömillä siteillä, miten teidän ajatuksenne ja onnentoivotuksenne minua seurasivat. Mutta ajatellessani silloin valkokutrista neitosta tuolla kaukana Hämeessä, en kuitenkaan tuntenut samaa hurmaavaa autuutta kuin nyt. Rakastiko hän minua vielä? Kukapa sen tiesi? Ja rakastinko minä häntä niinkuin morsiatansa rakastaa? En tiennyt siihen mitään vastata, en tietänyt edes mitä se oli.

— Ja nyt? kuiskasi Ebba tuskin kuulten, antaen tuon kauniin pään hiljoilleen vaipua alaspäin.

— Nyt Ebba, nyt sen tiedän! nuori ritari lausui, riemuileva ilo äänessään; ja kietoen vahvan käsivartensa neitosen vyötäisille, veti hän hänet luoksensa ja suuteli häntä ensi kertaa niin, kuin rajuava rakkaus suutelee, hurmaavana, hehkuvana, pyörryttävänä.

Götrik Fincke heitti paikaltaan pöydässä silmäyksen tuonne nuorten puoleen. Hänen harmaapartainen, iloinen naamansa loisti ylpeyttä ja mielihyvää, ja hän viittasi kirkkoherralle että tämäkin katsoisi sinnepäin.

Kirkkoherran silmät samosivat sitä suuntaa, hän hymyili lempeästi, tarttui hopeatuoppiin, kilisteli, kallisteli ja sanoi, tuttavallisesti nyykyttäen päätänsä:

— Bibemus in nomine Jesu!

Nyt seurasi onnen päivät. Ennen aavistamattoman autuuden vallassa elivät nuo nuoret ainoastaan toinen toistansa ja rakkauttansa varten. Elämä oli alkanut heille uudestaan, ja tuskinpa ymmärsivät he, miten koskaan olivat voineet olla erillään toisistansa.

Päätettiin pitää häät ensi keväänä. Valtakunnalla oli nyt rauha, ja Niilo voisi sentähden jäädä kotiin hoitamaan suurta maatilaa, Fincken oleskellen Olavinlinnassa. Lumen sulaessa ja kiurujen tullessa hekin viettäisivät nuoruuden ja onnellisuuden juhlaa.

Rauhallista oli, valoisaa ja lämmintä Porkkolan isossa tuvassa, ja onni yhdisti sen asukkaat näkymättömine kultalankoineen.

Ulkona tuiskui lumi niin valkoisena ja puhtaana lakeiden metsien ja kenttien päälle. Muutamain kuukausien kuluttua se taas oli muuttuva vedeksi auringon vaikutuksesta.

Mutta ken voi sanoa lumen tultua, kuinka monta kyyneltä on vuotanut, kuinka monta onnea hävinnyt, ennenkun se jälleen on kerjennyt sulaa?

JOULU-ILTA PORKKOLASSA.

Iso tupa Porkkolan kartanossa oli somistettu ja koristettu jouluksi. Seinät olivat verhotut valkoisella palttinalla ja penkit samettisilla ja silkkisillä kankailla ja tyynyillä. Lattia oli peitetty oljilla ja pöytä katettuna. Suuressa takassa leimusi kunnollinen valkea.

Vasta tulleena joulusaunasta, jonka kuuma vielä purppurana paahtoi hänen poskillaan, astui Ebba tupaan ja näki asiain olevan hyvässä järjestyksessä. Jos hän jo oli rehevä ja kaunis yksinkertaisessa arkipuvussaan, jommoisena hänet näimme rukkinsa vieressä, niin oli hän, jos suinkin, vieläkin kauniimpi nyt tuossa ruumiinmukaisessa samettihameessaan, joka päästi hänen muotonsa näkyviin koko sen nuorteassa uhkeudessa. Kaunista päätä verhoi suuri, kankea samettikaulus ja valkoinen kursio ikääskuin hänen kauneuttaan kartuttavana kehyksenä, ja nuo hienot kädet näyttivät tavallista valkoisemmilta ja pehmeämmiltä, pistäen ulos ahtaiden hihojen pitsi-manseteista. Paksut, moninkertaiset kultaketjut riippuivat kaulassa ja rinnoilla, ja hopeavyö oli vyötäisillä.

Nyt tulivat Götrik Finckekin ja Niilo sisään. Iloista joulua toivotettiin toinen toiselleen, ja suuri kolmihaarainen, keskellä pöytää seisova joulukynttilä sytytettiin. Kaikki talonväki kokoontui nyt veisaamaan jouluvirttä. Palvelijat seisoivat ovensuussa, mutta Fincke lähestyi miehiä ja vei heidät väkisinkin istumaan penkeille, ja Ebba pahoitti vaimoväkeä tekemään samoin. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi Fincke itse virren, ja Ebba, Niilo ja väki yhtyivät lauluun. Joulun rauha ja ilo asui kaikkien rinnassa, ja monissa vaivojen ja vuosien rypistämissä kasvoissa kiilteli liikutuksen kyynel.

Virren loputtua Fincke lausui;

— Kas niin, hyvät ihmiset, nyt on joulu tuvassa. Maistukoon kaikille jouluruoka ja jouluolut ja olkaa iloiset. Kerta vain vuodessa joulu!

Vanha talonvouti astui esiin, kätteli Finckeä, Niiloa ja Ebbaa ja toivotti iloista joulua. Toiset seurasivat vuorossaan, ja sitten vetäysi väki jälleen ovelle, mennäkseen väen-tupaan, jossa jouluruoka vartosi.

Silloin kuului hevonen täyttä laukkaa tulevan pihalle. Kiireiset askeleet kajahtivat etehisessä, ovi temmattiin auki ja muuan ratsastaja astui sisään.

— Herra Götrik, sanoi hän, talonpojat Pohjanmaalta ovat tuossa paikassa täällä. Monin tuhansin ovat he vaeltaneet Hämeenkankaan poikki, ja kaikkialla nousee rahvas yhtyen heihin. He sanovat aikovansa ko’ota ympärilleen koko Hämeen ja Savon väestön, valloittaa Hämeenlinnan ja Olavinlinnan ja sitten retkeillä Turkuun, ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi ja jättääkseen hänet herttualle. Kapinoitsijat ovat jo Nokian kohdalla. Kangasalla ja Pirkkalassa he ovat polttaneet ja ryöstäneet paljaiksi monen aatelismiehen talot.

— Vai niin, Pohjalaiset siis eivät juonittele ainoastaan omissa kotipaikoissaan, vaan kokevat yllyttää koko maan talonpoikia? Mutta mitä toimittaa sitten sotaväki? Miksi ei ajeta hajalleen noita kahakoivia moukkajoukkoja? huusi Fincke vihaisena.

— Sotaväki ei ole päässyt kokoontumaan, vaan sen on täytynyt joka taholla paeta talonpoikia. Knuut Kurki on kahdella sadalla ratsumiehellä hyökännyt heidän kimppuunsa Nokian luona, mutta hänen täytyi peräytyä.

— Mitä tekee sitten Klaus Fleming?

— Sitä emme tiedä.

— Niin, sanoi Götrik Fincke, tässä ei ole muu neuvona kuin lähteä Olavinlinnaan valvomaan, ett’ei Savon rahvas yhdisty kapinoitsijoihin. Joutukaa nyt että saamme vähä ruokaa ja juomaa, sillä meillä on pitkä matka tehtävänä. Toimita hevonen re'en eteen ja satulat hevosten selkään, sanoi hän, puhutellen talonvoutia, ja pidä sitten huolta talosta. Keräile kokoon ja kätke varmaan paikkaan mitä voi.

Miehet istuivat pöytään, mutta Ebba ei joutanut syömään. Hän ajatteli tuota pitkää matkaa, joka oli tehtävänä, ja pani vakkaan niin paljon kuin mahtui niitä ruokia, joita runsahin määrin oli valmisteltu jouluksi. Sitten neuvoi hän väelle mitkä arkut etupäässä olivat kannettavat pois säilöön ja kätköön ryöstäviltä talonpojilta, ladelIen yhteen arkkuun kaikki hopeat.

Tuskin oli tämä tehty, kun talonvouti tuli sisään ilmoittaen, että hevoset olivat valmiina; eikä aikaakaan, niin oltiin jo matkalla.

Lunta alkoi sataa, ja pakkanen oli jotoskin kova. Mutta Ebba istui huolellisesti käärittynä vällyihin, ja ratsastajilla oli suuret, karvanahoilla sisustetut viitat. Ajettiin hyvää ravia eespäin autiota seutua. Heidän päästyään pari penikulmaa kodista, kävi tie ylängön rinnettä ylöspäin, josta selvällä ilmalla näki hyvin kauvas seutujen yli. Harjun harjalla seisahti Götrik Fincke, joka ratsasti pienen retkikunnan etunenässä.

— Katsokaas, sanoi hän, osoittaen kaukana välkkyvää valkean valoa.
Näkyypä todellakin todenteko tulevan. Siellä Porkkola palaa nyt.

Kamala tunne valtasi matkustajat. He tunsivat pakenevansa kapinoitsevaa kansaa, joka, mielettömänä liekuttaen vihan ja murhapolton soihtua, oli sytyttänyt ne liekit, jotka tuolla punaisina nousivat taivasta kohden, poroksi polttaen tuon rauhallisen, uutteran kodin.

Ja taasen lähti matkue liikkeelle. Oli pimeä metsässä, ja lumi kävi yhä syvemmäksi. Ankeammille, tuulelle alttiimmille paikoille tullessa, oli suuret kinokset tiellä, että oli vallan vaikea päästä eteenpäin. Hevoset alkoivat väsyä. Mutt’ei ollut enää pitkä erääsen taloon, jossa aiottiin olla yötä. Pian tuli näkyviin peltovainioita ja aitoja, ja tuosta jo kohtasi matkustavien silmiä välkkyvä, elähyttävä tulenvalo. Hevosiakin virkisti ihmisasuntojen läheisyys parempaan juoksuun.

Ja niin ajettiin viimein pihalle. Ovi oli lukitsematta, ja matkustajat astuivat sisään.

Savupirtti oli tehty paksuista hirsistä. Sen sisusta osoitti köyhyyttä ja likaisuutta. Oven pielessä seisoi kaksi laihaa hevosta ja huonoja lehmiä pilttuissaan. Tahrainen porsas makasi hyvässä sovussa muutamain pörhöpäisten, puoleksi alastomain lasten kanssa oljissa, joita hyvin ohuelta oli levitelty lattialle, jona puolestaan oli paljas, kovaksi poljettu maa. Raheilla istuivat tai makasivat pirtin muut asukkaat, puoleksi nukkuen, ja emäntä korjasi pois pari puukuppia, joissa oli ilta-aterian jäännöksiä — suolattua kalaa, mustanlaista puuroa ja leipää, jonka ulkonäkö heti osoitti että siihen oli sekoitettu koko joukko petäjäistä.

Vierasten astuessa sisään nousivat makaajat istualle, ja miehet ottivat lakit päästään, mutta muuten ei kukaan näkynyt tulijoista paljoa piittaavan, vaikka näin oli myöhänen. Ei ollut mitään tavatonta että talonpojissa etsi majaa maata kiertävät sotamiehet, vaikka toiselta puolen nämä vierailut eivät juuri olleet tervetulleita.

— Jumalan rauhaa, tervehti Fincke, riisuen viittansa ja pudistellen pois lumen takan vieressä. Tulemme tän’iltana pyytämään sinulta yösijaa, Lassilan Mikko.

Isäntä nousi nyt seisaalle ja kävi häntä, vastaan.

— Jumal’ antakoon! Tekö siinä siis olettekin, herra Götrik, sanoi hän nöyrästi kumartaen. Terve tulleeksi. Myöhään olette matkalla jouluiltana.

— Niin, vastasi Fincke, minun täytyy rientää Olavinlinnalle.

— Vai niin, sotaiset ajat on arvatakseni tulossa taas. Jumala varjelkoon maata. Se kyllä tarvitsisi rauhaa, tuosta kun Venäläiset täällä viimeiksi niin hirveästi hävittivät. Mutta käykää istumaan, käykää istumaan kaikki.

Götrik Fincken tunsi Savon rahvas lempeäksi ja hyväntahtoiseksi herraksi. Hän piti sotamiehiään hyvässä kurissa eikä sallinut heidän tehdä mitään väkivaltaa talonpojille. Sotaverojen ja sotamiesten elatusvarojen kannossa säästi hän talonpoikia minkä suinkin voi eikä lisännyt kovuudella kansan muutenkin raskasta taakkaa. Tästä syystä häntä yleisesti rakastettiin, ja Hämeenmaahankin ulottui hänen hyvä maineensa, jota vieläkin kartutti hänen omien alustalaistensa kiitokset. Missä milloinkin hän sentähden matkoillaan kävi sisään talonpoikien pirtteihin, tervehdittiin häntä hyvänä vieraana. Niinpä nytkin.

Fincken ja hänen seuralaistensa istuttua ja heidän käteltyänsä emäntää, sanoi isäntä:

— Saammeko tarjota matkustavaisille mitään suuhun, mitä talossa on?

— Ei, kiitoksia! vastasi Fincke. Olemme jo syöneet. Tarvitsemme vain lepoa, sillä me jatkamme matkaamme huomen-aamulta aikaisin.

— Mutta joulu-oluttamme pitää teidän kuitenkin maistaa. Äiti, tuoppas tänne hopeamalja: herra Götrikiile uskallamme kyllä näyttää meillä semmoista olevan, sanoi silloin isäntä.

Emäntä, joka paremmin valaistaksensa pirttiä oli sytyttänyt pitkän päreen ja pistänyt sen seinärakoon lähellä pöytää, otti arkusta vanhan, nikaraisen hopeamaljan, täytti sen oluella oven pielessä olevasta tynnyristä ja antoi sen syvästi niiaten Finckelle. Tämä veti kulauksen puoleksi käyneestä, vetelästä juomasta ja pani sitten maljan menemään toisille.