E-text prepared by Tapio Riikonen

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ SEIKKAILU

Salapoliisiromaani

Kirj.

STEIN RIVERTON

Suomentanut

Einar J.

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1922.

SISÄLLYS:

I. Bentsiinimoottori.
II. Polkupyöräilijä.
III. Se on hän.
IV. Silmästä silmään.
V. Täydellinen gentlemanni.
VI. Valoa pimeyteen.
VII. Varastettu hevonen.
VIII. Nerokas kaappaus.
IX. Kuusituhatta puntaa.
X. Loppusananen.

I

BENTSIINIMOOTTORI.

Eräänä aamuna astui Kristianian salapoliisipäällikkö Asbjörn Kragin konttoriin ja, työntäen edellään keski-ikäistä, hyvinpuettua miestä, sanoi hymyillen:

"Kas tässä tuon teille vähän työtä."

Ja kääntyen miehen puoleen jatkoi hän:

"Kertokaa nyt tälle herralle kummalliset seikkailunne."

Tämän sanottuaan poistui salapoliisipäällikkö, ja mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jäi yksin Asbjörn Kragin konttoriin.

Salapoliisi nousi, ojensi hänelle tuolin ja pyysi häntä istuutumaan.

Mies oli, kuten sanottu, jokseenkin hyvin puettu puhtaine kauluksineen ja kalvosimineen. Hänen karkeista käsistään päätteli Asbjörn Krag kuitenkin hänen kuuluvan työläisluokkaan. Hänen kasvonsa olivat leveähköt ja täyteläiset, ja hiukan lammasmaiset silmät eivät ilmaisseet mitään erikoista älykkyyttä. Hän oli parraton ja aivan hänen vasemman silmänsä yläpuolella huomasi salapoliisi suurehkon, punaisen arven.

Mies istui hiukan ujona väännellen hattuaan käsiensä välissä, eikä tuntunut oikein tietävän kuinka alottaisi. Auttaakseen häntä kysyi salapoliisi:

"Teidän päällenne on hyökätty. Näen siitä merkin ohimossanne."

Mies kohotti päätään ja sanoi:

"Niin, juuri sentähden olen tänne tullutkin."

"Mikä on nimenne ja ammattinne?" kysyi Krag edelleen.

"Nimeni on Karl Adolf Boman", vastasi mies. "Minulla ei oikeastaan ole mitään vakinaista työpaikkaa, vaan ansaitsen elatukseni korjailemalla koneita y.m. Sitäpaitsi olen kuljettajana eräässä moottoriveneessä. Sopivinta lienee kutsua minua siis metallityöläiseksi.

"No kertokaapa minulle nyt seikkailunne mahdollisimman yksityiskohtaisesti."

Mies alkoi kertoa:

"Aina eilisiltaan saakka olin varma siitä, ettei minulla ole mitään vihamiehiä, mutta nyt en todellakaan tiedä mitä ajatella. En ole koskaan tietääkseni tehnyt kenellekään pahaa. Elän aivan itsekseni ja teen työtäni. Päivisin olen joko merellä tai korjailen koneita. Tultuani iltaisin kotiin lakaisen pihamaan — olen näet myöskin portinvartija — ja illan vietän aina kotonani, perheeni keskuudessa, joten elämäni on mahdollisimman tasaista ja säännöllistä. Voin myöskin mainita, vaikka se ei kuulunekaan asiaan, että olen naimisissa, ja että minulla on kaksi alaikäistä lasta.

"Toissa iltana tulin kotiin klo 8. Olin ollut korjaamassa erään bygdöläisen perheen moottoria. Istuessani parhaillaan syömässä illallista, koputti joku ovelle, ja vaimoni avattua oven astui huoneeseen hienostipuettu herrasmies.

"'Onko nimenne Boman?' kysyi hän.

"'Kyllä', vastasin minä nousten ruokapöydästä.

"'Minulla olisi teille vähän työtä', sanoi herra, 'mutta sillä olisi kiire, se täytyy tehdä aivan heti.'

"Sanoin, että olin tullut juuri kotiin matkalta, ja että tarvitsisin hieman levätä.

"'No, siellä ei ehken niin kovin paljon työtä olekaan', sanoi hän hymyillen, 'sitäpaitsi saatte hyvän maksun vaivoistanne. Minulla on eräs bentsiinimoottori, joka on joutunut epäkuntoon, ja kuultuani eräältä tuttavaltani teidän olevan spesialistin tällä alalla, tulin heti teidän luoksenne pyytämään apuanne.'

"En halunnut päästää käsistäni näin hyvää ansiomahdollisuutta, vaan otin hattuni ja lähdin herran mukaan."

Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan keskeytti Asbjörn Krag hänet kysymällä:

"Onko 'tuo hieno herra', kuten häntä kutsuitte, kertomuksenne päähenkilö?"

Boman osoitti merkitsevästi päätään ja sanoi:

"Kyllä, se oli juuri hän, joka…"

"Hyvä, hyvä. No niin, siinä tapauksessa voitte selostaa hiukan hänen ulkomuotoaan. Oliko hän nuori vai vanha? Kuinka hän oli puettu?"

"Hän näytti noin 30-35 vuotiaalta. Hänellä oli ruskea kokoparta ja hän käytti kultasankaista lornettia. Vartaloltaan oli hän kookas ja solakka."

"Ja puku?"

"Niin, se oli kaikkein kummallisinta. Hänellä oli yllään purjehduspuku ja lakki, jossa oli purjehdusseuran merkki."

"Miksi se sitten teistä oli niin kummallista?"

"Sen käsitätte kyllä saatuanne kuulla kertomukseni loppuun."

"No niin, te menitte siis hänen kanssaan?"

"Niin tein. Hän suuntasi aluksi kulkunsa rantaa kohti, ja minä luulin luonnollisesti saavani jonkun venemoottorin korjattavaksi. Mutta niinpä ei käynytkään. Jouduttuamme Drammenintielle kutsui hän luokseen ohiajavan ajurin ja pyysi minun nousemaan rattaille. Kysyttyäni häneltä matkamme määrää, vastasi hän: 'Ajamme Thorvald Meyerinkadun 164:än.'

"'Siunatkoon, onko moottorinne niin kaukana kaupungilla?' 'On', vastasi hän, 'se on viety sinne korjattavaksi.' Minusta tuntui se kyllä hiukan kummalliselta, mutta en kysellyt enää tarkemmin. Hänkin istui koko matkan ajan aivan vaiti. Mikäli muistan, ei hän katsahtanut kertaakaan minuun. Hänen partansa minua hiukan oudostutti — ehkäpä se olikin irtoparta."

"Jatkakaa vain", sanoi salapoliisi kärsimättömästi, "siitä voimme keskustella myöhemmin."

Miehen kertomus alkoi nähtävästi tuntua salapoliisistakin mielenkiintoiselta.

Boman jatkoi:

"No niin, pitkän ajomatkan jälkeen tulimme vihdoin Thorvald Meyerinkadulle ja vaunut pysähtyivät nr. 164:n kohdalle. Ajuri sai palkkansa ja lähti. Minä menin herran kanssa taloon. Noustuamme kolmanteen kerrokseen pysähtyi seuralaiseni. Kerroksessa oli kaksi ovea. Toisella seisoi: Leskirouva Hansen ja toisella Tarkastaja Bjercke.

"Herra otti taskustaan avaimen ja avasi sillä leskirouva Hansenin asunnon oven. 'Asun täällä', sanoi hän. 'Vai niin…', sanoin minä vain, mutta itsekseni ihmettelin, kuinka niin hieno herra, joka lisäksi kuului kuninkaalliseen purjehdusseuraan, asui niin kovin syrjäisessä paikassa.

"Tulimme pitkään eteiskäytävään. Naulakossa riippui naisten päällysvaatteita. Eteisestä astuimme suureen huoneeseen, joka oli hienosti sisustettu — ainakin minun mielestäni.

"Herra pyysi minua painamaan puuta, ja minä istuuduinkin oven vieressä olevalle tuolille.

"Herra ei tuntunut tästä oikein pitävän, ja viittasikin minua istuutumaan suureen, keskellä lattiaa seisovaan nojatuoliin.

"'Miksi istutte niin syrjässä? Käykää peremmälle!' sanoi hän.

"Tein kuten hän käski.

"Näin jouduin istumaan selin siihen oveen, jonka kautta olimme tulleet, ja jota hän ei ollut vielä ehtinyt sulkea.

"Tuolin täytetty selkänoja oli niin korkea, etten olisi voinut nähdä, mitä selkäni takana tapahtui, vaikka olisinkin kääntänyt päätäni.

"'Missä on moottori', kysyin kummastuneena.

"'Saatte aivan pian nähdä sen, odottakaapa nyt vain rauhassa hetkinen.'

"Minä istuin hiljaa tuolillani hänen hyöriessään edestakaisin huoneessa. Lattialla oli paksuja mattoja, joten en voinut kuulla hänen askeleitaan.

"Kun useita minuutteja kului, ilman että mitään erikoista oli tapahtunut, katsoin parhaaksi huomauttaa, ettei minulla ollut paljon aikaa, ja etten ollut vielä ehtinyt syödä illallistakaan, joten olisi aika ryhtyä jo työhön.

"Huomautukseni tuntui hiukan kummastuttavan häntä ja hän sanoikin.

"'Todellakin. Ettekö ole vielä syönyt illallista? Sepä ikävää. Jos olisitte huomauttanut siitä minulle aikaisemmin, olisimme voineet pistäytyä johonkin ravintolaan illastamaan.'

"'Kuinka kauan luulette korjauksen kestävän?' kysyin kärsimättömänä.

"'Oh, tuskin tuntia, puoltatoista kauempaa', vastasi hän.

"Sitten työnsi hän syrjään erään oviverhon, ja avasi oven viereiseen huoneeseen.

"Samassa kuulin heikkoa moottorin surinaa. Koska huoneessa oli aivan hiljaista, kuulin sen sangen hyvin ja kiinnitin huomioni sen omituiseen sointuun.

"'No niin, siellä on moottori', ajattelin minä. Tunsin myöskin heikkoa bentsiinin hajua. Se oli siis bentsiinimoottori.

"Herra meni viereiseen huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.

"Äkkiä olin kuulevinani melua takaani. Aioin juuri kääntyä katsomaan, mikä äänen aiheutti — — kun samassa sain voimakkaan iskun päähäni ja menetin tajuntani, Isku oli ollut pehmeä, mutta samalla voimakas; luulen melkein, että minua lyötiin hiekkapussilla. Lyönnin vaikutuksesta menetin, kuten sanottu, tajuntani täydelleen noin pariksi minuutiksi. Sitten olin tuntevinani, että joku märkä, luultavasti kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten ja minä vaivuin syvään uneen."

II

POLKUPYÖRÄILIJÄ.

Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan nousi Asbjörn Krag ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan.

Hän katsahti tarkkaavaisesti suojattiinsa, ja jos hänellä lienee ollutkin joitakin epäilyksiä miehen kertomuksen todenperäisyydestä, katosivat ne heti. Mies ei voinut olla valehtelija.

"Käsitän kyllä, että epäilette kertomustani valheeksi", sanoi mies, "eikä se olekaan lainkaan kummallista, sillä en olisi koskaan luullut, että vanhollisessa Kristianiassa voisi sellaista tapahtua."

"Jatkakaa vain kertomustanne", sanoi salapoliisi, "uskon teitä."

Mies jatkoi:

"Kun kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten, tunsin menettäväni tajuntani. Koetin kyllä kaikin voimin nousta ylös, mutta minut painettiin väkivallalla takaisin tuolilleni. Kloroformikin alkoi jo vaikuttaa ja vähitellen kävivät ponnistukseni heikommiksi ja heikommiksi, käteni herpautuivat ja sitten menetin tajuntani täydelleen. Mutta ennenkuin pyörryin, näin vilahduksen miehen kasvoista, kasvoista, joita tummine, kylmine silmineen en ole koskaan unohtava."

"Mies ei ollut siis sama, joka toi teidät huoneeseen?"

"Ei, hänellähän oli kokoparta."

"Oletteko siis aivan varma siitä, että huoneeseen oli tullut joku kolmas henkilö?"

"En voi muutenkaan tapahtumaa selittää. Lyönti…"

"Niin lyönti" mutisi salapoliisi. "Mutta meidän täytyy ottaa huomioon myöskin se seikka, että purjehduspukuinen herra oli mennyt viereiseen huoneeseen jo ennenkuin saitte iskun."

"Aivan oikein, ja se, joka antoi minulle iskun, tuli eteiseen johtavan oven kautta."

"Kuinka kauan aikaa kului siitä hetkestä, jolloin purjehduspukuinen mies meni viereiseen huoneeseen, siihen, jolloin saitte iskun?"

"Aikaa!" sanoi mies, "voidaan puhua sekunneista, mutta ei ajasta."

"No niin, sekunnitkin ovat aikaa. Siis kuinka monta sekunttia suunnilleen? Kenties minuutin verran?"

Mies ajatteli.

"Niin, ehkenpä sentään hiukan enemmänkin."

"Siis ainakin minuutti?"

"Niin."

"Se tieto on sangen tärkeä", sanoi salapoliisi.

Sitten antoi hän miehelle paperia ja kynän ja pyysi häntä kyhäämään jonkunlaisen pohjapiirustuksen huoneista. Salapoliisi auttoi miestä ja hetken kuluttua oli piirustus valmis.

"Voi siis olla mahdollista, että purjehduspukuinen mies, ja se, joka antoi teille iskun, on sama henkilö", sanoi salapoliisi silmäiltyään piirustusta tarkasti.

"Valeparranhan voi riisua vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Siinä tapauksessa on hän temmaissut sen kasvoiltaan viereisessä huoneessa, juossut sitten siihen huoneeseen, jossa te istuitte, ovien C:n ja A:n kautta, ja antanut teille iskun. Oliko lattialla mattoja?"

"Oli, vieläpä sangen paksujakin."

"Ja te katselitte koko ajan ikkunaan päin?"

"Niin."

"Sitä enemmän on meillä syytä olettaa, että sama henkilö on koko ajan ollut toimessa. Huomasitteko katsoa kuinka tummakasvoinen mies oli puettu?"

"En, sitä en ehtinyt nähdä."

"Me voimme siis täydellä syyllä olettaa, että rikoksen on tehnyt ainoastaan yksi henkilö. Se helpottaa suuresti työtämme. Olkaa hyvä ja jatkakaa. Kuinka paljon luulette kellon suunnilleen olleen saadessanne iskun?"

"Luulen sen olleen kymmenen tienoilla. Koska ikkunoiden kierrekaihtimet olivat puoleksi alasvedetyt, vallitsi huoneessa hämärä, joka esti minua tarkkaan huomaamasta huoneen sisustusta. Sitäpaitsi pyörryinkin heti iskun saatuani, joten voi sattua, etten nyt heti muistakaan kaikkea näkemääni. Tapahtumastahan on nyt jo aikaa kaksi päivää."

"Kaksi päivää", huudahti salapoliisi kummastuneena, "miksi ette ilmoittanut tapauksesta poliisille aikaisemmin?"

"Siksi, etten voinut. Tullessani tajuihini tuntui pääni hirveän raskaalta. Istuin hetken tuolillani voimatta liikuttaa jäsentäkään, ja koetin muistutella, mitä oli tapahtunut. Ensin petti muistini, mutta äkkiä selveni minulle kaikki, ja minä hypähdin tuoliltani, juoksin ikkunalle ja vedin kierrekaihtimet ylös. Ulkona oli jo hieman pimeämpi, mutta, kuten tiedätte, eivät kesäyöt täällä kovin pimeitä olekaan. Liikenteestä kaduilla voin päättää kellon olleen kahdentoista tienoilla. Olin siis laskujeni mukaan ollut tajuttomana noin puolitoista tuntia.

"Ensimmäiseksi kiintyi huomioni siihen, että olin yksin huoneessa. Tartuin suureen, raskaaseen maljakkoon, joka oli pöydällä, käyttääkseni sitä aseena, jos päälleni hyökättäisiin uudelleen.

"Maljakko kädessä astuin nopeasti toiseen huoneeseen. Ovi oli raollaan.
Sielläkään ei ollut ketään, olin siis yksin koko huoneustossa.

"'Mutta missä on moottori', ajattelin. Olinhan selvästi kuullut sen surinan ja tuntenut bentsiinin hajua. Ei jälkeäkään moottorista! Näyttipä vielä siltä kuin huoneessa ei olisi koskaan moottoria ollutkaan. Huone oli nähtävästi ruokasali, ja sangen hienosti kalustettu. Pöydällä oli kahvipannu ja kaksi kuppia. Kaikki tuntui minusta yhä arvoituksellisemmalta ja suunnaton kauhu valtasi minut. Ainoa ajatukseni oli päästä pois tästä salaperäisestä huoneesta. Tunnustelin ovea, joka johti eteiseen. Se oli lukittu.

"Juoksin takaisin huoneeseen, jossa olin pyörtynyt. Ja nyt huomasin jotain, jota en aikaisemmin hämmennyksessäni ollut pannut merkille. Nojatuolin vieressä seisoi pieni, soikea salonkipöytä. Pöydällä oli suuri, keltainen kirjekuori. Vaistoni sanoi, että se oli tarkoitettu minulle. Tartuin kirjekuoreen ja aivan oikein, se oli todellakin osoitettu minulle."

"Ja mitä löysitte kirjekuoresta?" kysyi salapoliisi innokkaasti.

Vastauksen asemesta otti mies taskustaan suuren, keltaisen kirjekuoren, ja ojensi sen salapoliisille.

"Kas tässä, olkaa hyvä ja katsokaa itse!"

Salapoliisi veti kirjekuoresta esiin kaksi paperia.

Toinen oli aivan uusi viidenkymmenenkruunun seteli ja toinen oli kirje.

Asbjörn Krag luki kirjeen ääneen. Se kuului seuraavasti:

Jos haluatte välttää kostoani, niin menkää heti kotiinne, jossa teitä odotetaan. Jos kerrotte kenellekään viimeyön tapahtumista, ei henkenne ole penninkään arvoinen.

"Hm, ei mitään allekirjoitusta", sanoi salapoliisi.

"Olipa se kova uhkaus", lisäsi hän hetken kuluttua.

"Voitte hyvin ymmärtää, että ensin säikähdin suunnattomasti", jatkoi mies. "Pistin kirjeeni taskuuni ja koetin avata eteiseen johtavan oven. Tämäkin ovi oli lukittu, mutta avain oli suulla. Aukaisin oven ja astuin eteiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Naulakossa riippui naisten päällysvaatteita. Ulko-ovi voitiin avata sisältäkäsin ja hetken kuluttua olin kadulla.

"Vetäessäni täysin siemauksin raikasta yöilmaa keuhkoihini käsitin vasta, kuinka raskasta ja ummehtunutta huoneessa ollut ilma oli ollut ja hetken kuluttua hävisi epämiellyttävä huimaus ja päänsärkykin.

"Pelkäsin kovasti saavani kokea vielä lisää hengenvaarallisia seikkailuja ja olin kovin kiihtynyt. Koetin joutua mahdollisimman pian kotiini, sillä kirjeessähän sanottiin, että minua odotettiin siellä ja pelkäsin, että sielläkin olisi tapahtunut jotain.

"Saavuin kotiin klo 12. Tuskin olin ehtinyt avata oven, kun vaimoni itkien kavahti kaulaani ja nyyhkytti:

"'Jumalan kiitos, että tulit. Luulimme, ettet enää koskaan tulisi takaisin kotiisi.'

"En ruvennut lähemmin kertomaan seikkailuistani, vaan pyysin heti ruokaa, sillä olin, kumma kyllä, hirveän nälissäni.

"Syödessäni hautoi vaimoni kivistäviä ohimoitani märällä liinalla. Kuten näette, herra salapoliisi, on toinen puoli päätäni vieläkin kovasti turvoksissa, tunnenpa vielä vähän tuskiakin.

"Hoivatessaan minua sanoi vaimoni:

"'Rauhoituimme kyllä hiukan saatuamme kirjeen, mutta koko päivän olimme hirveässä pelossa, kun emme tienneet lainkaan missä olet.'

"Hypähdin tuoliltani niin kiivaasti, että kääreet putosivat lattialle ja huudahdin.

"'Koko päivän!, Oletko tullut hulluksi. Minähän läksin kotoa vasta kolme tuntia sitten.'

"'Kolme tuntia sitten', sanoi vaimoni. 'Sinähän lähdit kotoa eilen illalla klo 9.'

"'Monesko päivä tänään on?' kysyin minä.

"'Etkö tiedä sitä, rakkaani', vastasi vaimoni. 'Tänään on 16:s päivä heinäkuuta.'

"Ällistyin suunnattomasti kuullessani sen. Nyt vasta käsitin maanneeni tajuttomana tuossa kirotussa huoneustossa kokonaisen yön ja päivän."

"Mistä kirjeestä vaimonne puhui?" kysyi salapoliisi.

"Tästä", vastasi mies laskien pöydälle kokoonkäärityn paperin.

Krag otti sen ja luki:

"Miehenne tulee tänään kotiin."

"Tässä ei myöskään ole mitään allekirjoitusta, mutta se on kirjoitettu samalla käsialalla kuin huoneesta löytämänne kirje. — No, kerroitteko sitten vaimollenne seikkailunne?"

"En, en kertonut hänelle mitään, vaan valvoin koko yön koettaen selvittää mielessäni yön kummallisia tapahtumia. Noustuani ylös aamulla päätin vakavasti ilmoittaa asiasta poliisille. Olen rehellinen mies, herra salapoliisi, ja pelkkä ajatuskin siitä, että vaikenemalla voisin joutua välillisesti avustamaan jotain rikosta, on minulle tuiki vastenmielinen."

Mies nousi ja puristi suuret, karkeat kätensä nyrkkiin.

"Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "en pelkää ketään koko avarassa maailmassa. Olen nuorena ollut mukana monessa vaarallisessa seikkailussa Amerikan preerioilla, enkä aio antaa suotta säikytellä itseäni.

"Olette nyt siis kuullut kertomukseni. Teidän asianne on ratkaista arvoitus, ja koska nähtävästi olemme tekemisissä häikäilemättömien roistojen kanssa, turvaudun teidän apuunne. Menettelenkö siinä oikein?"

Absjörn Krag puristi lämpimästi miehen karkeata kättä, ja sanoi:

"Olette tehnyt aivan oikein ilmoittaessanne asiasta poliisille. En käsitä vielä lainkaan, mikä oli syynä roistojen raakaan kohteluun teitä kohtaan, mutta aloitan tutkimuksemme heti ja toivottavasti onnistumme yhteisvoimin vielä selvittämään tämän sotkuisen vyyhdin."

"Kuinka voin auttaa teitä?" kysyi mies.

"Ensin on meidän tutkittava tuo salaperäinen huone. Se on ensimmäinen tukikohta tutkimuksissamme."

Salapoliisi oli tehnyt muutamia pikaisia muistiinpanoja miehen päätettyä kertomuksensa. Nyt pani hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa.

Sitten istui hän hetkisen miettiväisenä.

"Sangen salaperäistä", mutisi hän. "Mitähän tässä oikein on tekeillä?
Tiedättekö itsellänne olevan vihamiehiä?"

"En ainoatakaan."

"Teillä ei myöskään liene mitään arvoesineitä, jotka olisivat varastamisen arvoisia?"

Hyväntahtoisesti hymyillen käänsi mies taskunsa nurin.

"Olen yhtä köyhä kuin rehellinenkin", sanoi hän.

Salapoliisi avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja pisti taskuunsa ladatun revolverin.

"Varmuuden vuoksi", mutisi hän, "ja nyt lähtekäämme."

Heidän seisoessaan kadulla odottamassa raitiotievaunua, huudahti Boman yht'äkkiä hämmästyneenä:

"Polkupyöräilijä!"

"Polkupyöräilijä?" kysyi Krag, "onko sellainenkin mukana leikissä?"

"Muistin yht'äkkiä vielä erään seikan, joka on myöskin ehken jossain yhteydessä seikkailujeni kanssa", vastasi mies. "Ollessani matkalla tänne poliisiasemalle, oli eräs pyöräilijä vähällä ajaa minut kumoon. Katsokaapas vain housujani, niissä on kyllä vielä jälkiä yhteentörmäyksestä."

"No, mutta millä tavalla luulette tämän olevan yhteydessä seikkailujenne kanssa?"

"Kylläpä vain, hän käyttäytyi niin kummallisesti."

"Kuka hän?"

"Polkupyöräilijä. Hän hypähti alas pyörältään ja pyysi kohteliaasti minulta anteeksi. Ja koska minä yleensä olen vähän liiankin hyväntahtoinen tämäntapaisissa tilanteissa, sanoin vain:

"'Oh, ei tee mitään. Vahinko ei tule kello kaulassa', mutta silloin sanoi polkupyöräilijä tarttuen käsivarteeni omituisen vakavasti:

"'Tämä oli paha enne. Teidän olisi parasta kääntyä — itsenne tähden!'

"Ja samassa lähti hän taas liikkeelle."

"Sepä saakelia", huudahti salapoliisi kiivaasti. "Minkänäköinen oli mies?"

"Hän oli pitkähkö, vaaleaverinen, punapartainen."

"Ja silmät?"

"Ei", vastasi Boman hymyillen ymmärtäväisesti. "Ne eivät olleet mustat, vaan aivan vaaleansiniset."

III

SE ON HÄN.

"Vaaleansiniset silmät, siinä tapauksessa ei se ollut hän", sanoi salapoliisi.

"Ei", vastasi mies, "sillä hänen mustat, kylmät silmänsä tuntisin vaikka tuhansien joukosta. Mutta eikö tuo kohtaus polkupyöräilijän kanssa tunnu teistäkin kummalliselta?"

"Teitä pidetään silmällä", vastasi salapoliisi, "se on aivan varmaa.
Luulenpa melkein, että tarkkaavat silmät seuraavat nytkin jokaista
askeltanne. Teissä, tai teidän ympäristössänne piilee joku salaisuus.
Suuri, kummallinen salaisuus."

"Josta minulla ei ole aavistustakaan."

"Mutta jonka me vielä selvitämme", sanoi salapoliisi.

Samassa kiiti ohitse ajuri. Krag pysäytti sen, ja miehet nousivat rattaille.

"Thorvald Meyerinkatu 164", sanoi Krag kuskille, "mutta nopeasti."

Ajuri, joka kyllä tiesi, kuka hänen rattaillaan istui, heilautti sirosti piiskaansa ja vaunut lähtivät liikkeelle pysähtyen noin neljännestunnin nopean ajon jälkeen suuren, viisikerroksisen kivitalon edustalle.

Krag käski ajurin odottaa, ja lähti suojattinsa kanssa taloon.

He nousivat kolmanteen kerrokseen, ja sinne päästyä osoitti Boman erästä porsliinista nimikilpeä, johon oli kirjoitettu:

Leskirouva Hansen.

"Täällä se tapahtui", sanoi hän hiukan vavahtelevalla äänellä, josta voi päättää, että hän oli hieman hermostunut ja jännityksissään.

Asbjörn Krag soitti ovikelloa, ja he odottivat pari minuuttia, mutta sisältä ei kuulunut ääntäkään.

Sensijaan aukeni vastapäinen, tarkastaja Bjercken asunnon ovi ja eräs naishenkilö kurkisti ovesta sanoen:

"Hän ei varmaankaan ole kotona."

"Kuka?" kysyi salapoliisi.

"Leskirouva Hansen. Ettekö etsi häntä?"

"Emme, tahtoisimme tavata erästä hänen vuokralaisistaan."

"He eivät myöskään liene kotona."

"Sepä ikävää", vastasi salapoliisi. "Meillä olisi ollut kiireellistä asiaa… purjehdusseurasta", lisäsi hän sitten.

"Vai niin", sanoi nainen nähtävästi ymmärtämättä viittausta.

"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?" kysyi Krag vielä kerran. "Tarkoitan purjehdusseuraan kuuluvaa herraa."

Nainen katsoi kummastuneena salapoliisiin sanoen:

"Ei, lienette varmaankin erehtynyt."

"Ei, kyllä hän asuu varmasti täällä."

"Kyllä olette sittenkin varmasti erehtynyt. Leskirouva Hansenilla ei ole ketään purjehdusseuraan kuuluvaa vuokralaista. Hänen luonaan asuu vain eräs nuori ylioppilas ja eräs konttoristi — ainakin mikäli minä tiedän. Mutta tuoltahan hän tuleekin itse, ellette usko minua, voitte kysyä häneltä."

Naisen pää katosi ja ovi iskeä rämäytettiin vihaisesti kiinni.

Toisesta kerroksesta kuului raskaita askeleita, ja hetken kuluttua tuli näkyviin vanha, lihavahko naishenkilö, jolla oli yllään rypistynyt, vanhanaikainen silkkikappa. Hänellä oli kädessään suuri joukko paketteja, josta päättäen hän tuli kaupungilta ostoksilta.

Hän tuijotti kummastuneena miehiin, jotka seisoivat hänen asuntonsa oven edessä.

"Leskirouva Hansen, ellen erehdy?" kysyi Krag kohottaen hattuaan.

"Kyllä, nimeni on Hansen", vastasi nainen, "mutta olen ehtinyt vuokrata jo huoneet."

"Huoneet?" kysyi Krag kummastuneena, "ei ole kysymys lainkaan huoneista."

"Vai niin, luulin teidän tulleen huoneita vuokraamaan", vastasi nainen avaten ulko-oven. Hän oli niin lihava, että hänen ruumiinsa täytti koko oviaukon.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään", sanoi hän, "haluatte kai keskustella kanssani?"

"Kyllä, kiitos."

Krag ja Boman astuivat eteiseen.

Salapoliisi katseli tarkasti ympärilleen. Boman oli puhunut totta.
Naulakoissa riippui vain naisten päällysvaatteita.

"Vuokralaiseni ei ole kotona. Voimme siis mennä hänen huoneeseensa; olen näet vuokrannut kaikki huoneeni", sanoi leskirouva.

Rouva Hansen avasi oven, ja miehet astuivat ensimmäiseen huoneeseen.

"Tuossa on se", sanoi Boman osoittaen korkeata nojatuolia, joka seisoi keskellä lattiaa.

Krag astui huoneen perälle ja avasi viereiseen huoneeseen johtavan oven.

Huone vastasi täydellisesti Bomanin kuvausta.

Leskirouva pyysi herroja istuutumaan, ja salapoliisi valitsi istuimekseen tuon korkeaselkäisen nojatuolin.

Krag mietti hetkisen, kuinka hän viisaimmin voisi esittää asiansa leskirouvalle.

Tähän asti oli hän toiminut jokseenkin avoimesti, vaikka epäilikin Bomania ja itseään vakoiltavan. Hänen vaununsa odottivat ulkona, hän ei ollut muuttanut ollenkaan ulkonäköään, ja oli ajanut Thorvald Meyerinkadulle suoraan poliisiasemalta. Hänelle olisi sangen helppoa salata ammattinsa leskirouvalta. Sitäpaitsi voisi hän kenties pettää turvattinsa salaperäisiä vihollisia, jos hän saisi uskotelluksi heille itsellään olevan aivan väärät käsitykset heidän rikoksensa vaikuttimista.

Sentähden sanoikin hän kääntyen leskirouvan puoleen:

"Meillä on rouvalle kovin ikävää asiaa."

"Vai niin", sanoi leskirouva levottomana ja istuutui salapoliisia vastapäätä, "pankki ei tahdo odottaa siis enää, vai…?"

"Ei, ei ole kysymys teistä itsestänne, vaan teidän vuokralaisistanne."

"Kandidaatista?"

"Ei, siitä toisesta. Tarkoitan purjehdusseuraan kuuluvaa herraa. Häntä, joka asuu näissä huoneissa. Hänen nimensä on…"

"Carstensen".

"Aivan niin, Carstensen, kuninkaallisen purjehdusklubin jäsen. Kuinka kauan on hän asunut luonanne?"

"Hän vuokrasi nämä huoneet kaksi päivää sitten."

"Tunsitteko hänet ennestään?"

"En, en ole koskaan nähnyt häntä ennen. Hän maksoi etukäteen puolen kuukauden vuokran."

"Ovatko hänen tavaransa täällä?"

"Eivät vielä. Hän sanoi muuttaneensa tänne Mossista. Hänen tavaransa tulevat vasta parin kuukauden kuluttua. Hänellä on aina purjehduspuku yllään."

"Mihin aikaan päivästä vuokrasi hän huoneet?"

"Kello kaksitoista päivällä."

"Oletteko nähnyt häntä sen jälkeen?"

Leskirouva, joka luonnollisesti oli kovin hämmästynyt kysymyksistä, vastasi hiukan viivytellen.

"Kun hän oli maksanut vuokran ja kysellyt minulta hiukan yhtä ja toista, lähti hän ulos."

"Mitä hän kyseli teiltä?"

"Hän kysyi, olenko kotona koko päivän."

"Ja mitä vastasitte?"

"Sanoin illalla käyväni tervehtimässä sisartani. Sitten kysyi hän, milloin aioin lähteä, ja kuinka kauan tulisin viipymään poissa kotoa. Sanoin lähteväni klo 8 ja tulevani takaisin klo 1/2 11."

Krag ja Boman loivat toisiinsa merkitsevän katseen, ja salapoliisi kuuli Bomanin mutisevan puoleksi itsekseen:

"Kello puoli yhdeksän oli hän minun luonani."

"Mutta olette kai nähnyt hänet senjälkeen?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä, näin hänet vielä kerran senjälkeen", vastasi leskirouva.

"Milloin?"

"Tultuani sisareni luota kotia eilen illalla."

"Hän ei siis ollut täällä yötä?"

"Ei."

"Kuinka paljon oli kello tullessanne kotiin sisarenne luota?"

"Noin yksitoista."

"Mitä hän sanoi silloin?"

"Tapasin hänet eteisessä", selitti leskirouva. "Hän tuli juuri ruokasalista. Hän tervehti ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, oliko minulla ollut hauska sisareni luona."

"Eikö mitään muuta?"

"Kyllä, sitten sanoi hän matkustavansa Mossiin 11.10:n junalla ja viipyvänsä siellä noin päivän. Hän kertoi asettaneensa huoneeseensa joitakin tieteellisiä koneita, ja kielsi jyrkästi minua menemästä sinne."

"Koneita?"

"Niin, niin hän sanoi. Sitten lukitsi hän oven ja meni ulos. Senjälkeen en ole nähnyt häntä, mutta hän on kyllä tullut jo takaisin Mossista."

"Mistä sen tiedätte?"

"Hän on ollut huoneissaan. Kun aamulla koettelin huoneen ovea, oli se auki, ja kuten näette on hän vienyt pois koneensa."

Salapoliisi ja Boman vaihtoivat taas merkitsevän silmäyksen.

"Oletteko nähnyt koneet?" kysyi Krag.

"En", vastasi leskirouva, "mutta hänhän sanoi, että ne olivat täällä, mutta nyt ovat ne poissa."

"Ja oletteko koettanut avata ovia hänen poissaollessaan?"

Leskirouva tuli hiukan levottomaksi.

"En", vastasi hän epävarmasti.

Asbjörn Krag otti esille poliisimerkkinsä, ja kun vanha rouva näki sen, huudahti hän pelästyksestä.

"Kuten näette, olemme poliiseja", sanoi Krag. "Ellette puhu totta, voitte saada siitä ikävyyksiä."

"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva.

"Vai niin, olette siis koettaneet päästä hänen huoneisiinsa?"

"Kyllä."

"Johtuiko halunne vain uteliaisuudesta?"

"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva toistamiseen.

"Onnistuitteko pääsemään sisään?"

"En, sehän se juuri kummallisinta onkin. En saanut ovia auki. Tämän huoneen ovi oli lukittu sisältäpäin, ja toinen oli varustettu erikoisella varmuuslukolla, joten minun täytyi luopua yrityksistäni. Mutta mitään muuta en ole tehnyt, sen vannon…"

Leskirouva alkoi itkeä ja Krag uskoi hänen puhuneen totta.

"Tahtoisin vain huomauttaa teille", sanoi salapoliisi, "että tämä herra" — hän osoitti Bomania — "on joutunut vakavan ryöstöyrityksen uhriksi tässä huoneessa toissa iltana, juuri siihen aikaan, jolloin olitte sisartanne tervehtimässä."

"Varjelkoon! Ryöstöyritys! Minun huoneessani!" huudahti leskirouva kauhuissaan.

"Niin", sanoi salapoliisi, "teidän vuokralaisenne, joka ei ole mikään virkamies, ja jonka nimi ei ole Carstensen, on jollain käsittämättömällä tavalla saanut tietää, että tällä herra Bomanilla oli hallussaan suurehko rahasumma, jonka hänen piti antaa esimiehelleen."

Boman hypähti hämmästyneenä pystyyn aikoen tehdä vastaväitöksiä, mutta
Krag loi häneen merkitsevän silmäyksen, ja — Boman ymmärsi.

"Noin 2000 kruunua olisi joutunut julkean roiston käsiin, ellei herra Boman olisi ollut kyllin varovainen piiloittaakseen rahoja sukan sisään. Ryöväri ei huomannut etsiä rahoja sieltä, vaan luuli, että herra Boman oli jättänyt rahat kotiinsa. Luulen, ettei n.k. herra Carstensen tule enää koskaan tänne", lopetti salapoliisi, "joten voitte huoleti vuokrata huoneen jollekin toiselle."

Leskirouva pudisti vain päätään. Hän oli niin pelästynyt poliisin äkillisestä sekaantumisesta hänen yksityisasioihinsa, ja niin kauhistunut kaikesta kuulemastaan, ettei voinut virkkaa mitään.

"Ovatko kaikki näissä huoneissa olevat esineet teidän?" kysyi Krag.

"Kyllä", vastasi leskirouva.

"Siis myöskin tämä?" kysyi salapoliisi ottaen pöydältä liinan ja haistellen sitä.

"Se on yksi ruokaliinoistani" vastasi rouva Hansen heti otettuaan sen käteensä. Mutta samassa heitti hän sen lattialle.

"Mikä inhoittava haju", huudahti hän.

"Siihen on tiputettu kloroformia", selitti salapoliisi, "älkää haistelko sitä liiaksi, muuten voitte menettää tajuntanne pian."

Rouva heitti ruokaliinan eteiseen.

Krag nousi lähteäkseen.

"Ei sanaakaan käynnistämme kenellekään", sanoi hän.

"En kerro siitä kenellekään, siitä saatte olla aivan varma", vakuutti leskirouva.

"Ja jos hän kaikesta huolimatta vielä tulisi tänne käymään, tulee teidän lähettää heti siitä minulle tieto."

"Teen kuten käskette, herra salapoliisi."

Kun molemmat miehet olivat tulleet portaisiin, sanoi Krag:

"Rouva Hansen on varmasti syytön."

"Niin minäkin luulen. Mutta tuo n.k. Carstensen ei kai enää uskalla tulla takaisin."

"Eipä tiedä. Kaikesta päättäen lienee hän kyllin häikäilemätön tehdäkseen senkin, jos se on hänen etujensa mukaista."

Hetken kuluttua istuivat he jälleen vaunuissa, jotka kiidättivät heidät takaisin keskikaupungille.

"Oletteko päässyt selville salaisuudesta?" kysyi moottorityömies.

"En vielä", vastasi salapoliisi.