SININEN SILMÄPARI
Kirj.
Thomas Hardy
Suomentanut
J. Hollo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
I
Elfride Swancourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä pintaa. Niiden varsinaisen, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat näkemässä hänen elämänsä vaiheita.
Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden erikoisuus kuitenkin piili pikemmin itse yhtymässä kuin yksityisissä osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan itse lausumien tenhoisasta tuoreudesta. Hän oli elänyt ikänsä kaiken hiljaisuudessa — joutilaiden miesten mielenkiinto ei ollut häntä imarrellut, ja hänen sosiaalinen tajunsa ei ollut yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden iällä kehittyneempi kuin viisitoistavuotiaan kaupunkilaisneidon.
Erään seikan hänessä sentään havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.
Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus — siniset niinkuin se sini, jonka näemme väikkyvän etäisten kumpujen ja metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.
Hänen läsnäolonsa ei ollut vaikuttava, se oli voimaton. Muutamat naiset voivat saada vaikutuksensa tuntumaan kokonaisen juhlivan salin ilmakehässä; Elfride ei ollut siinä suhteessa kissanpoikasta tehoisampi.
Elfridelle oli ominainen se mietteliäisyys, jonka havaitsemme Madonna della Sedian kasvoissa, sen hurmiota vailla, se naiskasvojen lämpö ja elämä, joka on mitä yleisin Rubensin kaunottarissa — kuolevaisissa ja kuolemattomissa — heidän silmiinpistävää möyheyttänsä vailla. Correggion kuvaamien naiskasvojen luonteenomainen ilme, joka puhuu mieltäpolttavista mietteistä kyynelten saavuttamattomissa syvyyksissä, oli toisinaan hänen, mutta harvoin säännöllisissä oloissa.
Se Elfride Swancourtin elämän tuokio, josta voi sanoa syvempien tuntojen pysyväisen virran saaneen alkunsa, oli eräs talvinen ehtoopäivä, jolloin hän havaitsi seisovansa emännän virkaa toimittaen vastapäätä erästä miestä, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja silmäillen vierasta mirandamaisen uteliaana ja harrastuneena, toisin kuin ketään kuolevaista milloinkaan ennen.
Tuona päivänä hänen isänsä Ala-Wessexin merenhuuhtomilla äärillä sijaitsevan seurakunnan sielunpaimen, poti leinin puuskaa. Päätettyään talousaskareita koskevat tarkastelunsa Elfride kävi levottomaksi ja lähti huoneesta kerran toisensa jälkeen, nousi ylikertaan ja koputti isänsä huoneen ovelle.
»Sisään!» kuului aina sisäpuolelta vastattavan herttaisin ulkoilmaäänin.
»Isä», virkkoi Elfride eräällä kerralla hienolle, punaposkiselle, kauniille, neljänkymmenen ikäiselle miehelle, joka tulikuuman kattilan tavoin pihisten ja puhisten makasi vuoteessaan yönuttuun puettuna ja silloin tällöin johtui tahtomattansa lausumaan jonkin äänteen tai sanan tai muutamia sanoja, jotka kuulostivat melkein sadatuksilta, »isä, etkö tule alas tänä iltana?» Hän puhui kuuluvasti, sillä isä oli verrattain kuuro.
»Pelkäänpä, etten voi — p-puh! — pahoin pelkään, etten voi, Elfride. P-pih! Tuo varvas peijakas ei siedä nenäliinaakaan, vielä vähemmän sukkaa tai tohvelia — p-puh! Jo jälleen riipoo! Ei, minä en pääse tästä nousemaan ennenkuin huomenna.»
»Niinpä toivon, ettei tuo Lontoon mies tule; enhän tiedä, mitä tehdä, isä.»
»Hankalaahan se olisi, epäilemättä.»
»En oikein usko hänen tänään tulevan.»
»Miksi niin?»
»Tuulee tuimasti.»
»Tuulee! Mitä ajatteletkaan, Elfride! Onko koskaan kuultu tuulen estävän miestä toteuttamasta aikomustansa? Että tuo varvas riivattu alkoi niin äkkiä minua kiduttaa!… Jos hän tulee, niin eipä liene muuta neuvoa, kuin että lähetät hänet tänne luokseni, annat hänelle hieman ruokaa ja toimitat hänet levolle. Siunatkoon, millainen vaiva tämä on!»
»Pitääkö järjestää oikea illallinen?»
»Se on liikaa väsyneelle miehelle kiusallisen matkan jälkeen.»
»Teetäkö siis?»
»Se ei ravitse.»
»Siis tee-illallinen? Meillä on kylmää kananpaistia, piirasia ja muuta sellaista.»
»Se sopii.»
»Pitääkö minun kaataa hänelle teetä, isä?»
»Tietysti; sinähän olet talon emäntä.»
»Mitä! Minun siis pitää istua koko aika vieraan seurassa, ikäänkuin hänet hyvinkin tuntisin! Eihän ole ketään, joka meidät toisillemme esittelisi.»
»Joutavia, lapseni, mitäpä tässä esittelyistä; tiedäthän asian muutenkin. Väsynyt ja nälkäinen käytännön mies, joka on ollut matkalla varhaisesta aamusta, ei mieline jaaritella ja ladella kohteliaisuuksia iltamyöhällä. Hän kaipaa ravintoa ja suojaa, ja sinun tulee pitää huolta siitä, että hän niitä saa, siitä yksinkertaisesta syystä, että minä olen äkkiä sairastunut enkä voi sitä tehdä. Eihän siinä toivoakseni ole mitään kauhistuttavaa? Sinä saat päähäsi kaikenlaista joutavaa alinomaa lukemistasi romaaneista.»
»Eipä suinkaan, asiassa ei tosiaankaan ole mitään pelottavaa, kun se näin muuttuu ilmeiseksi välttämättömyydeksi. Mutta sinä, näetkös, olet aina mukana, kun saapuu päivällisvieraita, tuttujakin, ja tämä on jokin vieras lontoolainen, joka kenties asiaa oudoksuu.»
»Oudoksukoon; mitäpä siitä.»
»Onko hän Mr. Hewbyn kumppani?»
»Enpä oikein usko; mutta voi ollakin.»
»Kuinka vanha hän lienee?»
»En tiedä. Ulkohuoneeni pöydältä löydät minun Mr. Hewbylle kirjoittamani kirjeen jäljennöksen ja hänen vastauksensa. Voit ne lukea, ja sen tehtyäsi tiedät vieraastamme saman verran kuin minä.»
»Minä olen ne lukenut.»
»Mitä turhia sitten tutkailet? Ne sisältävät kaiken, mitä tiedän. Uh-h-h!… Mitä teetkään, sinä junkkari! Ota pois siitä kaikki! Minä en siedä kärpäsenkään painoa!»
»Suo anteeksi, isä. Minä unohdin, ajattelin, että sinua ehkä vilutti», virkkoi tyttö nopeasti nostaen pois peiton, jonka oli levittänyt potilaan jalkojen yli. Sitten hän odotti, kunnes näki harmin ilmeen haihtuvan isän kasvoista, lähti huoneesta ja palasi jälleen alakertaan.
II
Kun samana ehtoopäivänä vielä pari kolme tuntia oli painunut iltaan, olisi erään karun yksinäisen kukkulan laella voinut havaita joitakin liikkuvia hahmoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka iltataivasta vasten näyttivät varjokuvilta, kevyissä metsästysrattaissa ja pyrkimässä eteenpäin vastatuuleen. Koko sillä autiolla nummella, jonka halki he olivat kulkemassa, oli näkynyt tuskin yhtäkään asumusta tai ihmistä, ja nyt, yön tullen, kirkasti heikkoa illan hämyä rauhallisena loistava Jupiter, joka hetkittäin hohteli kirkkaammin heidän edessänsä, ja samoin Sirius, joka kilpaillen valoi säteitänsä heidän selkänsä takaa. Ainoat maanpinnalla näkyvät valot olivat muutamat himmeänpunaiset kohdat, joita hehkui siellä täällä kaukaisten kukkuloiden laella. Ajomies huomautti kysymättä, että ne olivat kyteviä nuotioita, joissa poltettiin yhteisluhtain raiviolta koottua turvetta ja piikkiherneen juuria. Tuuli puhalsi melkein yhtä hillittömästi kuin päivällä, ja taivaalla näkyi muutamia pilven hattaroita, jotka ohuina ja kalpeina painuivat etelään kohti Kanaalia.
Kuljettuaan neljätoista niistä kuudestatoista peninkulmasta, jotka erottivat rautatieasemaa heidän matkansa päämäärästä, he alkoivat liikkua muutaman peninkulman laajan laakson reunaa, missä rehevämmän kasvullisuuden talviset luurangot ilmaisivat maaperän suurempaa mehevyyttä. Mikään niistä rinteistä, joiden ohi he olivat aikaisemmin kulkeneet, ei ollut niin huolellisesti hoidettu ja aidattu. Hieman kauempana sukelsi tässä hedelmällisessä laaksossa kasvavien jalavien välistä näkyviin herraskartano.
»Tuossa on lordi Luxellianin kartano, Endelstow», virkkoi ajomies.
»Lordi Luxellianin kartano, Endelstow», kertasi toinen konemaisesta Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tutki melkein näkymättömissä olevaa taloa mielenkiinnoin, jota itse epäselvä kuva sinänsä ei suinkaan näyttänyt voivan oikeuttaa. »Niin, se on lordi Luxellianin», sanoi hän jälleen hetkisen kuluttua silmäillen yhä samaan suuntaan.
»Ajetaan sinne, vai kuinka?»
»Ei; Endelstow’n pappilaan, kuten olen sanonut.»
»Minä ajattelin, että olette ehkä muuttanut mieltä, kun suotta tuijotitte niin pitkään sille taholle.»
»Enpä suinkaan; kartano on minulle mielenkiintoinen.»
»Se kuuluu olevan mielenkiintoinen melkein kaikille.»
»Ei samassa suhteessa kuin minulle.»
»Vai niin!… Sen asukkaat eivät ole ollenkaan kummempia kuin me muut.»
»Kuinka niin?»
»Aidanpanijoita ja ojanluojia oikeastaan. Mutta kerran entisinä aikoina eräs heistä työssä ollessaan vaihtoi vaatteita kuningas Kaarle toisen kanssa pelastaen hänen henkensä. Kaarle kuningas tuli hänen luoksensa kuin tavallinen ihminen ainakin ja sanoi kohta: 'Kuulehan mies työmekkoinesi, minun nimeni on Kaarle toinen, voit sen uskoa. Lainaatko minulle vaatteesi?’ 'Mikäpä siitä estää', vastasi Luxellian, ja niin he vaihtoivat pukua paikalla. 'Kuulehan nyt’, virkkoi pois astellessaan kuningas Kaarle toinen kuin tavallinen ihminen ikään, 'jos minä joskus tulevaisuudessa saan kruunun, niin tule hoviin, koputa ovelle ja kysy arastelematta: Onko kuningas Kaarle toinen kotona? Sano nimesi, niin päästävät sinut sisään, ja sinusta tehdään lordi.’ Master Kaarlo menetteli varsin sievästi, eikö totta?»
»Epäilemättä, varsin sievästi.»
»No niin, kerrotaan sitten, että kuningas pääsi valtaistuimelle ja että Luxellian muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan, koputti kuninkaan ovelle ja kysyi, oliko kuningas Kaarle toinen kotosalla. 'Ei ole’, vastattiin. 'Entä Kaarle kolmas?’ tiedusteli Luxellian. 'On kyllä’, virkkoi eräs veikko, joka seisoi siinä kuin tavallinen ihminen ikään, se vain erona, että hänellä oli kruunu päässä, 'minun nimeni on Kaarle kolmas.’ Sitten —»
»Luulenpa, että siinä täytyy piillä erehdyksen. En muista Englannin historian kertovan mitään Kaarle kolmannesta», virkkoi toinen leppoisasti nuhtelevaan sävyyn.
»Kyllä historia tosi on, vaikka sitä ei olekaan painettu; hän oli hieman eriskummallinen mies, kuten muistanette.»
»Olkoon menneeksi, jatkahan.»
»Sitten, miten olikaan, Luxellianista tehtiin lordi, ja kaikki kävi hyvin, kunnes hän joitakin aikoja myöhemmin joutui mitä kamalimpaan kahakkaan neljännen Kaarlen kanssa —»
»Minä en voi sietää Kaarle neljättä. Totisesti, se on liikaa.»
»Kuinka niin? Olihan Yrjö neljäs olemassa, eikö totta?»
»Epäilemättä.»
»Ja Kaarlet ovat yhtä tavallisia kuin Yrjöt. Oli miten oli, minä en kerro enää sanaakaan… Enpä ole merkillisempää maailmaa nähnyt, en totisesti. Kuinka sellaista voikaan sattua!»
Heidän niin jutellessaan hämärä oli tihentynyt pimeäksi, ja kartanon ääriviivat ja pinnat häipyivät vähitellen näkymättömiin. Ikkunoihin, jotka olivat aikaisemmin esiintyneet tummina täplinä vaaleammassa seinäpinnassa, ilmestyi valo, joka muutti ne hohteleviksi neliöiksi mustassa öisessä maisemassa, jonka synkkään yksivärisyyteen rakennuksen ääriviivat häipyivät.
Vähään aikaan ei lausuttu sanaakaan, noustiin kukkulalle, sitten toiselle, edellisen laelle sijaitsevalle. Senjälkeen seurasi peninkulma ylänköä, mistä käsin saattoi erottaa läheisellä rannikolla kaksi majakkaa, jotka loivat taivaanrannalle tyyntä, lempeätä loistettansa. Saavuttiin toiseen kosteikkoon; heidän edessänsä ja allansa lepäsi pieni ahdas laakso, johon päin ajomies käänsi hevoset tien muodostaessa äkkinäisen polvekkeen. Sitten laskeuduttiin jyrkkää rinnettä, joka peittyi puiden alle kuin kaniininkolo. Ajoneuvot laskeutuivat laskeutumistaan.
»Endelstow’n pappila on tällä puolen», virkkoi ohjaksia hoitava mies. »Täällä on Länsi-Endelstow; lordi Luxellianille kuuluu Itä-Endelstow, missä kirkko on. Kirkkoherra Swancourt on molempien kirkkoherra ja kulkee kuin syöksin edestakaisin. Onpa, on ihmeellinen tämä maailma. Siinä, missä rakennus nyt sijaitsee, oli luullakseni aikoinaan kivilouhos. Rakentaja raapi kaiken mullan pappilan ympärille ja istutti siten keräämäänsä maaperään pienen paratiisin kukkasia ja puita. Mullattomat pellot eivät ole sen koommin mihinkään kelvanneet.»
»Kuinka kauan on nykyinen viranhaltija täällä ollut?»
»Vuoden verran tai puolitoista; kahta vuotta hän ei ole vielä ollut, koska eivät häntä vielä härnää. Tavallisesti näet seurakunta alkaa kiusata kirkkoherraa, joka on ehtinyt olla kaksi vuotta virassaan. Mutta näillä on ollut hyvä onni, kun ovat saaneet hänet. Kirkkoherra Swancourt tuntee minut varsin hyvin, olen näet usein ollut hänen ajomiehenänsä, ja minä tunnen kirkkoherran.»
He ajoivat esiin metsiköstä, tekivät kierroksen, ja pappilan uuninpiiput ja päädyt alkoivat häämöttää heidän nähtäviinsä. Missään ei ollut valoa tietä osoittamassa. He astuivat alas, mies asteli haparoiden portille ja soitti kelloa.
Kärsivällisesti odotettuaan kolme neljä minuuttia kuulematta hiiskahdustakaan vastaukseksi vieras astui portille ja soitti päättäväisemmin. Sitten hän oli kuulevinaan askeleita eteisestä ja jonkinlaista liikehtimistä ovelta, mutta ketään ei ilmaantunut näkyviin.
»Eivät taida ollakaan kotona», huokasi ajomies. »Ja minä jo ajattelin saavani vähän illallista kirkkoherran keittiöstä. Täällä saa mainiota vatsan ja sydämen vahvistusta!»
»Kaikki kunnossa, veikkoset! Oletteko rikkaita miehiä vai köyhiä, kun teidän täytyy välttämättä saapua maailman ääriin tähän yön aikaan?» kuului samassa ääni. Kääntyessään katsomaan he näkivät raihnaisen ukon kömpivän taka-ovesta, sarvilyhty kädessä kiikkumassa.
»Yön aikaan tosiaankin, vaikka kello on vasta yli seitsemän. Valaisehan ja päästä meidät sisään, William Worm.»
»Kas sinäkö siinä, Robert Lickpan.»
»Eipä kukaan muu, William Worm.»
»Onko vieras tullut?»
»On», vastasi vieras itse. »Onko mr Swancourt kotona?»
»Epäilemättä, sir. Olkaapa hyvä ja tulkaa täältä takateitse. Etuoven on kosteus paisuttanut kiinni, kuten toisinaan käy, ja sitä ei saa auki turkkilainenkaan. Minä olen vain tutiseva mies parka enkä pysty mihinkään, sir; mutta voinhan sentään opastaa teitä, sir.»
Uusi tulokas seurasi opastajaansa pienestä ovesta ja kulki sitten läpi keittiön ennakolta kiinteästi sulkien silmänsä, koska synnynnäinen urkkimisen kammoksuminen kielsi häntä katselemasta ympärillensä suojissa, jotka sijaitsivat taloudellisten näyttämölaitteiden takana. Halliin saavuttuaan hän oli parhaillaan joutumassa huoneeseensa opastetuksi, kun etuoven sisäportailta näkyi syöksähtävän esiin Elfride, joka oli mennyt sinne ottamaan selkoa viipymisen aiheesta. Se seikka, että hän säpsähti nähdessään vieraan tulevan sisään portaiston alitse, todisti, ettei hän ollut odottanut tätä yllättävää sivustahyökkäystä, jonka ainoana aiheuttajana oli William Wormin nerokkuus.
Elfride esiintyi mitä somimmassa asussa, runsaat kiharaiset hiukset valuivat valtoiminaan hänen hartioillensa. Hänen kasvoissaan näkyi levottomuuden ilme, ja yleensäkään hänessä ei näyttänyt oikein olevan naista vallitsemaan tilannetta. Vieras otti hatun päästänsä, ja ensimmäiset sanat lausuttiin. Elfride silmäili verrattain uteliaana ja hieman hämmästyneenäkin henkilöä, jolle hänen oli osoitettava vieraanvaraisuutta.
»Minä olen mr Smith», virkkoi vieras sointuvin äänin.
»Minä olen miss Swancourt», virkkoi Elfride.
Hänen mieltänsä ei enää ahdistanut. Hänen edessänsä seisova todellisuus oli niin perin toisenlainen kuin se tumma, vaitelias, juro, vanhanpuoleinen liikemies, joka oli välkähdellyt hänen mielikuvituksessaan — mies, jonka vaatteet tuoksahtivat savuiselta suurelta kaupungilta, iho oli kelmeä, kuten auringottomien paikkojen asukkaan ainakin ja puhe pistävien huomautusten höystämää — että Elfride helpotuksen tunteesta hymyili, melkeinpä nauroikin tulijaa tervehtiessään.
Stephen Smith, jonka pimeys on meiltä tähän saakka salannut, oli silloin nuorukainen näöltänsä ja vuosiltansakaan tuskin vielä mies. Hänen ulkomuotoansa katsellessaan olisi kaikkein vähimmin voinut kuvitella Lontoon olevan hänen toimintansa näyttämönä: sellaiset kasvot eivät varmaankaan olleet voineet versoa savun ja loan ja sumun ja pölyn keskellä, sellainen avoin ilme ei varmaankaan ollut milloinkaan kokenut uuden Babylonin väsymystä, kuumetta ja harmia.
Hänen ihonsa oli yhtä hieno kuin Elfriden, hänen poskiensa puna yhtä herkkä. Hänen suunsa oli kaunismuotoinen kuin lemmen jumalan jousi ja samoin kirsikanpunainen kuin neidonkin. Hiukset vaaleat, kiharat, silmät sinisenharmaat, kirkkaan sädehtivät, käytös ujo kuin poikasen.
Poskipartaa ei ollut enempää kuin viiksiäkään, ellei viimeksimainittua nimeä ansainnut ylähuulen vaaleanharmaa kevyt haiven. Siinä se lontoolainen ammattimies, jonka saapumista odottaessaan Elfride oli tuntenut itsensä ylen levottomaksi.
Elfride kiiruhti ilmoittamaan, että mr Swancourt valitettavasti ei voinut ottaa vierasta vastaan samana iltana, ja selitti syyn. Mr Smith vastasi äänellä, joka oli luonnostaan poikamaisen nuorekas, mutta kajahti miehekkäältä, selittäen kovin pahoittelevansa kuulemaansa; mutta mikäli oli kysymyksessä hänen vastaanottonsa, se ei haitannut vähääkään.
Stephen opastettiin huoneeseensa. Hänen poistuttuaan Elfride pujahti salaa isänsä luo.
»Hän on tullut, isä. Kovin nuori mies ollakseen liikemies!»
»Niinkö tosiaan!»
»Hänen kasvonsa ovat — miten sanoisin — sievät; ihan samanlaiset kuin minun.»
»Hm! Entä sitten?»
»Ei mitään; muuten en hänestä toistaiseksi tiedä. Sangen somaa, eikö totta?»
»Ehdimmepä tuon nähdä, kun häneen paremmin tutustumme. Lähdehän nyt alakertaan ja toimita poikaparalle jotakin syötävää ja juotavaa, Herran nimessä. Ja kun hän on ehtinyt aterioida, sano, että mielelläni vaihtaisin hänen kanssaan muutaman sanan, jos hän viitsii vaivautua tänne.»
Neito riensi jälleen alas, ja hänen odotellessaan nuoren Smithin ilmestymistä, lienee parasta tutustua hänen saapumistaan koskeviin kirjeisiin.
1. Mr Swancourt mr Hewbylle.
»Endelstow’n pappilassa helmik. 18:ntena 18—
Hyvä herra, — me suunnittelemme seurakuntamme kirkon tornin ja sivulaivan korjaamista, ja lordi Luxellian, nykyinen isäntämme, on maininnut teidät luotettavana arkkitehtina, joka olisi yritettävä saada töitä valvomaan.
Minä en ollenkaan tiedä, mitkä valmistelevat toimenpiteet tässä ovat tarpeen. Ensimmäinen tehtävä lienee kuitenkin se, että te (jos te, kuten lordi Luxellian sanoo, olette halukas meitä auttamaan) tai joku henkilökunnastanne tulee rakennusta tarkastamaan ja esittää seurakunnan jäseniä ja muita tyydyttävän ehdotuksen.
Paikkakunta on kovin loitolla, rautatielle on kokonaista neljätoista peninkulmaa, ja lähin paikka, mistä voi löytää asuntoa on Castle Boterel — kaupungiksi nimitetty, mutta oikeastaan vain iso kylä — kaksi peninkulmaa kauempana, joten olisi teille mukavinta asua pappilassa, jonka mielelläni jätän käytettäväksenne, sen sijaan, että lähdette Castle Boterelin hotelliin ja palaatte aamulla takaisin.
Me olemme valmiit ottamaan teidät vastaan sinä ensi viikon päivänä, jonka suvaitsette tulopäiväksenne ilmoittaa. — Kunnioittaen
Christopher Swancourt.»
2. Mr Hewby mr Swancourtille.
»Percy Place, Charing Cross, helmik. 20:ntena 18—
Kunnioitettu herra, — noudattaen t. k. 18:tena päivätyssä kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustetuksi seurakuntanne kirkon sivulaivan ja tornin ottaen huomioon rappeutuneet kohdat ja esittäen ehdotuksen kirkon korjaamiseksi.
Apulaiseni mr Stephan Smith lähtee siinä tarkoituksessa Lontoosta huomenna varhain aamulla. Monet kiitokset ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne. Hän käyttää tarjoustanne hyväkseen ja saapunee luoksenne iltasella. Te voitte ehdottomasti luottaa häneen ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan oivallukseensa.
Rohkenen toivoa, että se korjaussuunnitelma, jonka valmistan hänen yksityiskohtaisen tutkimuksensa nojalla, tulee tyydyttämään Teitä ja lordi Luxelliania. — Kunnioittavimmin
Walter Hewby.»
III.
Ensimmäinen ateria Endelstow’n pappilassa oli nuorelle Stephen Smithille sangen miellyttävä. Pöytä oli katettu, kuten Elfride oli isällensä ehdottanut, teeillalliseen kuuluvilla erilaisilla aineksilla — tervetullut virkistystapa kaikille niille, jotka ovat kaukana ihmisistä ja kaupungeista, ja erikoisesti nuorten makua tyydyttävä. Pöydälle oli sievästi sijoitettu talvikukkia ja lehtiä, joitten seasta katsetta tervehtivät leikkeleet, kananpaisti, pasteijat ja kaksi isoa piirakaista, jotka ilahduttavan runsaina paisuivat alustansa laitoja avarammalle.
Pöydän päässä, tulisijan puolella, näkyivät teelaitteet, vanhamallista Worcesterin porsliinia, ja niiden takaa kohosi Elfriden koruton hahmo yrittäen luoda rouvamaista arvokkuutta teenkaatoliikkeeseensä ja painokkaan huolekkaasti pitää silmällä hyydelmän, hunajan ja happamen kerman tarjoilemista. Hän itse oli aterioinut jo ennen vieraan tuloa, joten hän nyt joutui kovin hämille havaitessaan, ettei tarjoilemisen väliaikoina ollut muuta tekemistä kuin jutella. Hän kysyi, salliko vieras hänen kirjoittaa viereisen pöydän ääressä valmiiksi kirjeen, jonka oli äsken aloittanut, ja istuttuaan sen ääreen hänessä oli kirpeä oman epäkohteliaisuuden tunto. Mutta kun hän sitten huomasi, ettei vieras katsonut hänen menetelleen mitenkään väärin ja että hänkin oli hämmingin vallassa, kun toinen tarkkaavaisena valvoi hänen kupposensa täyttämistä, niin Elfriden olo kävi helpommaksi. Kun nuori mies lisäksi sattui kolahduttamaan pöydänjalkaa ja oli kumota teekupposensa, ihan koulupoikien tavalla, niin Elfride tunsi vallitsevansa tilannetta ja osasi jutella erittäin hyvin. Avomielisyys ja samanikäisyys sai heidät muutamassa tuokiossa unohtamaan, että olivat vasta äsken toisiinsa tutustuneet. Stephen alkoi kaunopuheisesti kertoa ammatillisen toimintansa aiheuttamista ylen vaatimattomista kokemuksista, ja Elfride, joka ei voinut kokemuksiin varautua, kertoi varsin vilkkaasti isältä kuulemiansa juttuja, — isä olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi kuullut, kuinka uskollisesti hänen eleensä ja äänensävynsäkin säilyivät. Sinä iltana oli nähtävänä erittäin mielenkiintoinen nuoruusiän idylli Swancourtin talossa.
Stephenin oli vihdoin lähteminen yläkertaan äänekkäästi juttelemaan kirkkoherralle joka puuhkutustensa väliajoilla kovin pyyteli anteeksi, että oli muitta mutkitta kutsunut hänet, vieraan, makuusuojaan. »Mutta», jatkoi mr Swancourt, »minun teki mieli sanoa teille jo tänä iltana muutama sana asiasta, jonka vuoksi olette tänne tullut. Kärsivällisyys kerrassaan loppuu, kun päällekarkaava vihollinen — minulle tosin uusi, en näet ole toistaiseksi tietänyt luuvalosta juuri mitään — äkkiä pakottaa jäämään päiväkaudeksi vuoteeseen. Se on kuitenkin siirtynyt toiseen varpaaseeni erittäin lievässä muodossa, joten toivon sen huomenna olevan ihan tiessään. Toivottavasti teistä on pidetty huolta alakerrassa?»
»Erinomaisesti. Ja vaikka asia onkin ikävä ja mieltäni pahoittaa nähdä teidät sairaana, pyydän olemaan toistaiseksi ollenkaan välittäjättä siitä, että minä olen talossa.»
»Enhän minä. Mutta huomenna minä jo kapuan alas. Tyttäreni on erinomainen tohtori. Pari annosta hänen leppoisia sekoituksiansa saa minut hyvään kuntoon nopeammin kuin kaikki maailman rohdot. Mutta puhutaanpa nyt kirkonkorjauksesta. Istukaa, olkaa hyvä. Meidän täällä, nähkääs, ei käy kursaileminen, ja syynä on se, että luoksemme saapuu harvoin sivistyneitä inhimillisiä olentoja: jos tuhlaamme aikaa lähenemiseen, niin hän ehtii poistua, ennenkuin olemme saaneet nauttia hänen varsinaisesta tuttavuudestansa. Kuten tulette näkemään, on kirkkomme torni kerrassaan mahdoton korjattavaksi, mutta itse kirkko vielä kelpaa. Näkisittepä muutamia muita tämän kreivikunnan kirkkoja: lattiat lahonneet, seinät muratin peitossa.»
»Jopa jotakin!»
»Se ei vielä mitään. Kun eräässä naapuriseurakunnassa sattuu myrskyinen ja sateinen sää jumalanpalveluksen ajaksi, niin sanankuulijat nostavat sateenvarjonsa suojaten niillä itseänsä, kunnes katosta ei enää vettä pisartele. Niin, jos viitsitte ojentaa minulle tuolla pöydällä olevat paperit ja kirjeet, niin näytän teille, kuinka pitkälle olemme ehtineet.»
Stephen asteli lattian poikki niitä hakemaan, ja kirkkoherra näytti erikoisesti havaitsevan vieraansa hoikan vartalon.
»Minä otaksun, että olette täysin pätevä?» virkkoi hän. »Olen kyllä», vastasi nuori mies lievästi punastuen.
»Te olette luullakseni hyvin nuori — te ette näytä minusta yhdeksäätoista vuotta vanhemmalta.»
»Minä täytän pian yksikolmatta.»
»Täsmälleen puoli minun ikääni, minä olen neljänkymmenen kahden.»
»Muuten», virkkoi mr Swancourt vähän edelleen keskusteltua, »te sanoitte täydellisen nimenne olevan Stephen Fitzmaurice ja kerroitte isoisänne alkujaan tulleen Caxburystä. Tässä jutellessamme on johtunut mieleeni, että tiedän teistä jotakin. Te kuulutte tunnettuun vanhaan kreivikunnan sukuun — ette varmaankaan ole tavallisia Smithejä.»
»Enpä usko, että meidän suonissamme on heidän vertansa.»
»Mitä puhuttekaan, epäilemättä on. Ojentakaahan minulle »Aatelittomat
suvut». Katsotaanpa. Tuossa Stephen Fitzmaurice Smith — hän on haudattu
P. Maarian kirkkoon, eikö totta? No niin, siitä perheestä polveutuivat
Leaseworthyn Smithit, ja erääseen sivuhaaraan kuului kenraali Sir
Stephen Fitzmaurice Smith Caxburystä —»
»Niinpä kyllä; minä olen nähnyt siellä hänen muistomerkkinsä», huudahti Stephen. »Mutta hänen perheensä ja minun sukuni eivät ole missään yhteydessä keskenään, ne eivät voi olla.»
»Teidän tietääksenne luultavasti ei. Mutta silmätkää tänne, hyvä herra», virkkoi Swancourt kopahduttaen vakuudeksi nyrkillänsä vuoteenlaitaan. »Tässä näette: Stephen Fitzmaurice Smith, Lontoossa asuva, mutta kotoisin Caxburystä. Te ja sukulaisenne voitte nyt olla kaikin ammatinharjoittajia — minä en ole utelias; minä en sellaisia asioita kysele, se ei kuulu minun tapoihini — mutta päivänselvää on, että tässä on sukujuurenne! Ja minä onnittelen teitä, mr Smith, sukunne johdosta, sinistä verta, sir; se on totisesti haluttu väri tässä maailmassa.»
»Toivoisinpa, että voisitte onnitella minua jonkin ilmeisemmän hyvän ominaisuuden johdosta», virkkoi nuori mies yhtä alakuloisesti kuin vaatimattomastikin.
»Mitä joutavia! Siihen on aikaa tuonnempana. Te olette nuori; koko elämä on edessänne. Nähkääs nyt, kuinka kaukaa menneisyyden hämärästä minun oma sukuni juontaa juurensa. Tässä», jatkoi hän kääntäen lehteä, »on Geoffrey eräs esi-isäni, joka menetti parooninarvonsa, koska tahtoi laskea leikkiä. Sellaisia me olemme, Jumala paratkoon! Mutta juttu on liian pitkä tässä kerrottavaksi. Minä olen köyhä mies — köyhä gentleman tosiaankin: ne, joiden ystävä tahtoisin olla, eivät halua olla minun ystäviäni, ne, jotka mielivät ystäväkseni, eivät minua houkuttele. Toisinaan syön päivällistä muutaman virkaveljeni seurassa ja juttelen hieman heidän kanssaan, toisinaan vietän jonkin hetken tuttavani lordi Luxellianin seurassa, mutta muuten olen ihan yksinäni — kerrassaan.»
»Onhan teillä opintonne, kirjanne ja — tyttärenne.»
»Onpa, on kyllä, enkä minä köyhyyttäni valitakaan. No niin, mr Smith, älkäähän salliko minun pidättää teitä kauemmin sairaan huoneessa. Niin, tuostapa muistuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin nuoremmalla iälläni.» Kirkkoherra naurahteli itsekseen, ja Stephen silmäili häntä kysyvästi. »Ei, ei, se on liian paha juttu — liian paha kerrottavaksi!» jatkoi mr Swancourt äänin, jossa kuului tuiman hilpeyden pohjasävel. »Menkäähän nyt alakertaan; tyttäreni täytyy teitä huvittaa parhaansa mukaan tänä iltana. Kehoittakaa häntä laulamaan — hän soittaa ja laulaa sangen sievästi. Hyvää yötä; minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut teidät jo viisi kuusi vuotta. Minä soitan kelloa, jotta joku tulee opastamaan teidät alas.»
»Älkää huoliko», virkkoi Stephen, »minä kyllä osaan oikeaan». Hän laskeutui portaita alas ajatellen, kuinka ilahduttavan vapaata käytös oli kaukaisemmissa kreivikunnissa lontoolaisten pidättyväisyyteen verrattuna.
<tb>
»Minä unohdin teille sanoa, että isäni kuulee verrattain huonosti», virkkoi Elfride säikähtyneenä, kun Stephen oli astunut pieneen seurusteluhuoneeseen.
»Älkää olko huolissanne, minä tiedän sen, ja me olemme hyvät ystävät», vastasi nuori liikemies innostuneesti. »Kuulkaahan, miss Swancourt, ettekö laula minulle?»
Miss Swancourtista tuo pyyntö tuntui siltä, mikä se todellisuudessa olikin, tavattoman suorasukaiselta, vaikka arvasi isänsä olleen sitä osaltansa aiheuttamassa; hän näet tiesi isän useinkin muitta mutkitta jättävän ikävät vieraat hänen huvitettaviksensa. Mutta kun mr Smith samalla käyttäytyi niin avomielisesti, ettei moite tuntunut olevan paikallansa, Elfride oli valmis suostumaan, joskaan ei erikoisen mielellään. Etsittyään nuottisäiliöstä eräitä vanhoja laulelmia, joita hänen äitinsä oli aikoinaan soittanut ja laulanut, Elfride istuutui pianon ääreen ja aloitti sievällä kontra-altollansa: 'Oli tumma talvi-ilta'.
»Miellyttääkö tuo vanha laulu teitä, mr Smith?» kysyi hän päästyään loppuun.
»Miellyttää, miellyttää kovinkin», vastasi Stephen — ja hän olisi vastannut samoin ja yhtä vilpittömästi, valitsipa Elfride esitettäväkseen mitä tahansa piirilaulusta sielumessuun asti.
»Nyt saatte kuulla De Leyren pienen sävellyksen, jonka minulle antoi eräs Endelstow’ssa asuva nuori ranskalainen neiti:
’Je l’ai planté, je i’ai vu naître,
Ce beau rosier où les oiseaux jne.,
ja sitten minä otan viimeiseksi oman mielilauluni, Shelleyn 'Kun särkynyt on lamppu’, jonka äiti parkani sävelsi. Minä laulan kovin mielelläni sellaiselle henkilölle, joka todellakin viitsii minua kuunnella.»
Jokainen nainen, joka vaikuttaa mieheen pysyväisesti, muistuu tavallisesti hänen mieleensä jossakin erityisessä tilanteessa, joka tuntuu olevan määrätty hänen erikoiseksi ilmenemismuodoksensa miehen muistojen kirjassa. Samoinkuin suojeluspyhimyksellä on oma asenteensa ja omat varusteensa keskiaikaisessa kuvitustaiteessa, samoin voidaan sanoa rakastetun esiintyvän uskollisensa mielikuvituksessa erikoisessa hahmossa, jota vailla se sinne harvoin ilmestyy muuten kuin pakottamalla. Ei auta, vaikka hän on aikaisemmin nähty monissa muissa tiloissa, joiden luulisi paljoa paremmin soveltuvan lemmen nuoreen unelmaan.
Elfriden kuva valitsi sen muodon, missä se nähtiin näinä muutamina tuokioina, hänen laulaessaan, siksi alinomaiseksi asenteeksi, jossa se myöhemmin ilmeni Stephenille hänen nukkuessaan ja valvoessaan. Siinä näkyy sivusta päin nuori nainen vaaleanharmaassa silkkipuvussa, jonka reunuste on joutsenenuntuvaa ja joka jättää näkyviin osan rintaa; tuo viileä väri muodostaa ihastuttavan vastakohdan hänen niskansa ja kasvojensa lämpöiselle raikkaudelle. Takimmainen pianon kynttilä on hänen päänsä tasalla ja muuttaa, itse puolittain näkymättömissä, tilapäisesti kähertyneet hiukset himmeäksi valousvaksi, joka sädekehänä ympäröi hänen päälakeansa. Hänen kätensä lepäävät koskettimilla, ja avoimilta huulilta helisee, diminuendo, alakuloinen säkeistö kysellen, miksi rakkaus, joka valittelee kaiken katoamista, valitsee kaikkein hauraimman kehdoksensa, kodoksensa ja ruumispaariksensa. Hänen päänsä taipuu hieman eteenpäin, ja katse on tarkasti suunnattu hänen edessään olevan nuottilehden ylälaitaan. Sitten katse siirtyy nopeasti Stephenin kasvoihin ja vielä nopeammin takaisin, kasvoista häipyy alakuloisuus ja sen sijaan tulee eräänlainen vallaton veitikkamaisuuden ilme, joka väikkyy niissä vähän aikaa kumminkaan kehittymättä selväksi hymyksi tai veikistelyksi.
Stephen siirtyi äkkiä hänen oikealta puoleltansa vasemmalle, missä oli riittävä sija pienelle sohvalle pianon ja huoneennurkan välillä. Hän sijoittui siihen kulmaukseen ja silmäili kaihoisasti Elfriden kasvoja. Hänen katseensa oli niin pitkä ja vakava, että neidon poskien puna yhä tummeni, mitä kauemmaksi hän laulussaan ehti. Lopetettuaan ja oltuaan viimeisen sanan jälkeen muutaman tuokion liikahtamatta hän uskalsi jälleen katsahtaa vieraaseen. Nuoren miehen kasvoissa oli sanomattoman surumielisyyden ilme.
»Te ette varmaankaan kuule usein laulettavan, mr Smith, kun huolitte välittää minun esittämistäni?»
»Minä kenties välitin laulun välineestä, tarkoitan: teistä itsestänne», vastasi toinen leppoisasti.
»Mitä sanoittekaan, mr Smith!»
»Se on ihan totta, minä en kuule usein laulettavan. Luulenpa, että erehdytte, kun ajattelette, kuka olen. Minä saavun vieraana yksinäiseen olopiiriinne, ja te otaksutte minun tulevan hälisevästä elämästä ja tietävän nykyisten hetkien viimeiset uutiset. Niin ei kumminkaan ole laita. Minun elämäni on yhtä rauhallinen kuin teidän ja yksinäisempi, yksinäinen kuin kuolema.»
»Kuolema, joka johtuu elämän kukkuraisuudesta? Mutta vakavasti puhuen: minä näen varsin hyvin, että te olette ihan toisenlainen kuin miksi teidät olin ennakolta ajatellut. Te ette ole kriitillinen, ette kokenut ettekä — kovin pelottava. Siitä syystä minä lautankin teille lauluja, joita en kunnollisesti osaa.» Älytessään että tuo tunnustus oli hänen tarkoittamattansa omansa harmittamaan nuorta miestä, hän lisäsi herttaisesti: »Minä tarkoitan, että te olette sitä parempi, ette huonompi, kun olette nuori ja liikoja kokematon. Te varmaan ajattelette minun elämäni täällä olevan kovin kesyä ja tympeätä.»
»Enpä suinkaan», vastasi toinen kiihkeästi. »Sen täytyy olla ihastuttavan runollista ja säkenöivää ja raikasta ja —»
»Tepä sen sanotte, mr Smith! Kun minä saan toisenlaiset miehet tunnustamaan totuuden, niin käy ilmi, että he ajattelevat ihan päinvastoin: että minun elämäni yleensä täytyy olla kauhean ikävystyttävää, ja hupaista ainoastaan poikkeuksellisesti niinä harvoina päivinä, jotka he viettävät täällä.»
»Minä voisin elää täällä aina!» huudahti nuori mies, ja ääni ja kasvot ilmaisivat sellaista vilpittömyyttä, että Elfride säpsähti havaitessaan sointujensa sytyttäneen palamaan pienen Troian, Stephenin sydämen. Hän virkkoi vilkkaasti:
»Mutta te ette voi elää täällä aina.»
»Enpä tietenkään.» Hän vetäytyi arkana kuoreensa.
Elfriden tunteet syttyivät yhtä herkästi kuin hänen vieraanansa olevan nuorukaisen, mutta vähäisin naisten vähemmistä puutoksista — ihailun kaipuu — sai nuoren miehen syttyväisyyden näyttämään Elfriden mielestä kiitettävältä siveän vaatimattomuuden leimatessa hänen oman, ihan samanlaisen taipumuksensa luvattomaksi.
IV.
Seuraavana aamuna Stephen Smith nousi omia aikojansa kohta päivän valjettua. Hän näki ikkunastaan ensinnäkin kaksi jyrkkää rinnettä, jotka muodostivat ison V-kirjaimen. Alhaalla lepäsi meri harmaana ja pienenä kuin neste suppilossa. Eräällä toisella kukkulalla, joka oli naapuriansa hieman korkeampi, sijaitsi kirkko, jonka oli määrä olla hänen toimintansa näyttämönä. Yksinäinen rakennus oli tumma ja karu ja piirtyi taivasta vasten kukkulan korkeimmalta laelta. Siinä oli neliskulmainen rappeutunut torni, vailla harjaa ja huippua; se näytti yhdestä kivestä tehdyltä veistokselta, tuntui olevan kallioperustuksensa osa pikemmin kuin sen yläpuolelle kohotettu rakennelma. Kirkkoa kiersi matala kiviaita, jonka yli näkyi hautausmaa, ei mikään tavallinen hautausmaa, joka kuuluu maisemaan saaden osansa sen valosta ja varjosta, vaan pelkkä taivasta vasten piirtyvä pinta, jonka sakaraisen ääriviivan muodostivat hautakummut ja muutamat muistokivet. Siellä ylhäällä ei voinut kasvaa mikään puu, ainoastaan yksitoikkoinen harmaanviheriä ruoho.
Viisi minuuttia tämän tilapäisen tarkastelun jälkeen makuuhuoneessa ei enää ollut ketään; sen asukas oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt talosta.
Kahden tunnin kuluttua hän oli jälleen huoneessaan ja näytti lämmenneeltä ja hehkuvalta. Nyt hän suoritti pukeutumiseen kuuluvat taidokkaat yksityisseikat, jotka oli ensimmäisellä kerralla jättänyt sikseen. Kukoistava nuorukainen hän olikin tuon salaperäisen aamuisen retkensä jälkeen. Hänen suunsa oli aivan erikoinen lajiansa. Se oli William Pittin hienosti piirretty, hivelevästi suipistunut suu sellaisena kuin Nollekenin tekemä hyvin tai vähän tunnettu rintakuva sen esittää — suu, joka sinänsä merkitsee nuoren miehen onnea, jos se tulee oikein käytellyksi. Hänen pyöreä leukansa, jonka yläosa painui sisäänpäin, jatkoi sen täydellistä ja täyteläistä kaariviivaa, näyttäen yhtymäkohdassaan painavan alahuulen pohjan yhdeksi ainoaksi pisteeksi.
Kerran hän hiljaa mainitsi Elfriden nimen. Kas, tuollapa hän olikin! Nurmikolla täydessä puvussa, ilman päähinettä, nopeasti kuin poika ja samalla kevyesti kuin tyttö ajamassa juosten takaa kesyä kaniinia. Hänen strategisista syistä huhuilemansa hyväilysanat sointuivat niin huonosti kohta niiden jälkeen tapahtuviin epätoivoisiin rynnäkköihin, että sellaisten lausumien onttous oli liiankin ilmeinen hänen suosikillensa, joka syöksähteli ja väisteli, miten tilanne kulloinkin vaati.
Näköala oli ihan toisenlainen kuin kukkuloilta. Pensaiden ja puiden muodostama tiheikkö erotti suositun paikan ympäröivästä erämaasta; tähänkin vuoden aikaan ruoho siellä rehoitti. Tuuli ei milloinkaan tunkeutunut aina viheriöivän vyöhykkeen läpi, vaan tuhlasi voimansa lehdon ulkolaitana oleviin korkeampiin ja vankempiin puihin.
Sitten hän kuuli jykevän henkilön tohvelien hiihtelyn ja miehen äänen:
»Mr Smith!» Smith lähti lukuhuoneeseen ja löysi sieltä mr Swancourtin.
Nuori mies ilmaisi ilonsa siitä, että näki isäntänsä alakerrassa.
»Niin, tiesinhän minä pian jälleen kohentuvani. Leiniin minä tutustuin vasta kaksi vuotta sitten, ja puuska on tavallisesti ohi jo toisena yönä. Missä olittekaan tänä aamuna? Luulenpa, että näin teidän tulevan sisään ihan äsken!»
»Niin, minä olin kävelemässä.»
»Olitteko jo varhain matkassa?»
»Olin niinkin.»
»Hyvinkin varhain, luulen ma?»
»Niin, verrattain varhain.»
»Missä päin liikuitte? Meren rannalla luullakseni. Kaikki liikkuvat siellä päin.»
»Ei, minä noudattelin jokea aina puiston muuriin saakka.»
»Te eroatte lajistanne. Sellainen asumaton paikka on varmaan teille uutuus ja lienee senvuoksi houkutellut teidät pois vuoteestanne?»
»Eipä se juuri uutuus ole. Minä pidän siitä.»
Nuorukainen ei näyttänyt kärkkäältä selittelemään.
»Aivan varmaan, aivan varmaan, kun lähdette kukkoa kuuntelemaan aamulla ani varhain, neljätoista tai kuusitoista tuntia kestäneen matkan jälkeen. Mutta eihän maku ole kiistan asia, ja minua ilahduttaa, kun näen, ettei teidän makunne suinkaan ole huono. Aamiaisen jälkeen, mutta ei ennen, minä olen valmis lähtemään kymmenpeninkulmaiselle kävelyretkelle, master Smith.»
Tuo väite ei tuntunut ollenkaan liioitellulta. Mr Swancourt osoittautui päivänvalossa mieheksi, joka tosiaankin voi vaatia itselleen kauniin nimeä samoinkuin kaksi muuta hänen kattonsa alla asuvaa henkilöä — kaunis siinä merkityksessä kuin kuu on kirkas: ne rotkot ja laaksot, jotka lähempi tarkastelu osoittaa sen pintaan piirtyvän, jäävät huomioonottamatta. Hänen kasvojensa väri ei missään tapauksessa tummentunut hänen poskissaan eikä vaalennut hänen otsassaan, vaan oli hyvin ruokitun ja vain kohtuullisesti päätänsä vaivaavan miehen tavanomainen lohenväri; jokainen huokonen oli ilmeisesti toiminnassa. Hänen koko olemuksensa muistutti melkoisesti hienostettua maamiestä, joka on saanut ylleen väärät vaatteet, tanakasti seisovaa pystyä miestä, joka olisi kaatunut taaksepäin, jos olisi sattunut tasapainonsa kadottamaan.
Kirkkoherran taustana oli nyt kirkkoherran oikea tausta, hänen työhuoneensa. Mutta siihen asiain sopusointuisuus jo loppuu. Uuninreunalla oli rivissä pulloja, jotka sisälsivät hevosten, sikojen ja lehmien lääkkeitä, ja seinällä oli korkea, vanhasta tammisesta veräjästä valmistettu pöytä. Siinä oli erilaisia täytettyjä huuhkaimia ja kalalokkeja sekä niiden yläpuolella vehnän ja ohran tähkiä, joihin oli kiinnitetty vuosilukuliput. Eräissä kaapeissa ja hyllyissä näkyi kirjoja, joista huomattavimmat — tri Brownin »Roomalaiskirjeiden selitykset», tri Smithin »Korinttilaiskirjeiden selitykset» ja tri Robinsonin »Galatalais-, Efesolais- ja Filippiläiskirjeiden selitykset» — sentään pelastivat huoneen luonteen huolimatta niiden yläpuolella sijaitsevasta tyttösen nukkekaapista, ikkunalla olevasta akvaariosta ja sen nurkasta riippuvasta Elfriden hatusta.
»Toimeen, toimeen!» virkkoi mr Swancourt aamiaisen jälkeen. Hän alkoi havaita tarpeelliseksi toimia vauhtipyöränä vieraan voimien osoittaessa jonkinlaista epäsäännöllisyyttä.
He varustautuivat lähtemään kirkkoon; mr Swancourt, mieltänsä muutettuaan, mustan tammansa selässä, jottei jalka liiaksi rasittuisi. Stephen sanoi, että hänen oli parasta ottaa joku avuksensa. »Worm!» huusi kirkkoherra.
Parin minuutin kuluttua kuului rakennuksen nurkan takaa mutinaa: »Ohhoh, olinhan minä ennen voimissani, mutta nyt on asia toisin! Ja yhtä riippumaton minä olen kuin monet muut, vaikka kirjoittavatkin nimensä jälkeen 'squire’.»
»Mikä on asiana?» kysyi kirkkoherra William Wormin ilmaantuessa näkyviin ja huomautusten tultua uudelleen esitetyiksi.
»Worm sanoo toisinaan tosia asioita», virkkoi mr Swancourt kääntyen Stephenin puoleen. »Niin, tuo sana 'esquire’, mr Smith, se on tosiaankin joutunut hunningolle — sitä käyttelevät kirjeissään kaikki nulikat, joilla on musta nuttu. Mitä muuta, Worm?»
»Ovat alkaneet jälleen paistaa!»
»Älähän veikkonen! Olen siitä kovin pahoillani.»
»Niin on laita», virkkoi Worm Stephenille, »minulla on päässä sellainen pauhina, ettei tahdo tulla toimeen yöllä ei päivällä. Aivan kuin kaloja päässäni paistaisivat: kärisee, kärisee koko pitkän päivän minun onnettomassa päässäni, kunnes en tiedä, missä oikeastaan olen, siellä vai täällä. Jumala kaikkivaltias sen kerran keksinee, toivon ma, ja vapahtaa minut tästä vaivasta.»
»Minun kuurouteni», virkkoi mr Swancourt painokkaasti, »on kuollutta hiljaisuutta, mutta William Wormista tuntuu siltä, kuin kaloja hänen päässänsä käristettäisiin. Varsin merkillistä, eikö totta?»
»Minä kuulen paistinpannun kärisevän niinkuin ainakin», virkkoi Worm vahvistaen.
»Se on tosiaankin merkillistä», sanoi mr Smith.
»Varsin ihmeellistä, varsin ihmeellistä», toisteli kirkkoherra. Sitten he lähtivät kaikki noudattelemaan kukkulalle kohoavaa polkua, jonka kummallakin puolella oli matalahko kiviaita. Siinä kiilteli kvartsin ja veripunaisen marmorin kappaleita, jotka ruskeassa maatumakehysteessään näyttivät hyvinkin arvokkailta. Stephen asteli miehekkään arvokkaasti hevosen kupeella, Worm kompuroi kivenheiton päässä jäljessä, ja Elfride ei ollut oikeastaan missään, mutta kaikkialla: toisinaan edellä, toisinaan jäljessä, toisinaan sivuilla, liehuen kulkueen vaiheilla kuin perhonen, ei oikeastaan mukana retkellä, mutta sittenkin silloin tällöin toisten seuraan liittyen.
Kirkkoherra selitti asiaa heidän edetessään: »Seikka on se, mr Smith, etten minä oikeastaan huolisi koko tästä kirkonkorjaushommasta, ellei olisi välttämätöntä tehdä jotakin itseänsä puolustaakseen, noiden kirottujen eriuskolaisten vuoksi — minä tietenkin käytän sanaa sen raamatullisessa merkityksessä, enkä voimasanana.»
»Sepä outoa!» virkkoi Stephen niin huomaavasti kuin vakava ystävällisyys vaatii.
»Outoa? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Twinkleyn seurakunnassa tapahtuu. Siellä ovat molemmat kirkonisännät — enpä tahdo sanoa, mitä he ovat, ja esilukija ja suntio aivan samaa maata.»
»Sepä kummallista!» virkkoi Stephen.
»Kummallista? Hyvä herra, se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka on laita Sinnertonin seurakunnassa. Mutta mitä omaan seurakuntaani tulee, toivon pääsevämme pian hieman edistymään.»
»Täytyy luottaa olosuhteisiin.»
»Ei ole olemassa mitään olosuhteita, joihin kävisi luottaminen. Voimme yhtä hyvin luottaa Kaitselmukseen, jos kerran johonkin luotamme. Mutta jopa olemmekin perillä. Autio paikka, eikö totta? Mutta tällaisina päivinä se minua miellyttää.»
Kirkkotarhaan noustiin tältä puolelta kiviportaita, joiden yli astuttua oli yhä vielä karulla kukkulalla, sillä sisäpuoli ei suinkaan ollut eroitettu ulkopuolesta niin tarkoin, että avoimen vapauden tuntu olisi siitä hävinnyt. Miellyttävä paikka ihmisen hautauspaikaksi, jos edellytämme, että mielihyvä yleensä voi seurata ihmistä hautaan. Tässä kirkkomaassa ei ollut mitään kauhistuttavaa: ei ahtaita, aidattuja kumpuja, jotka pikemmin kertovat vankeudesta kuin kuiskaavat levosta, ei hoidettuja puutarhakukkia, jotka vain tuovat mieleen uuteen mustaan harsokankaaseen ja valkoisiin liinoihin puettuja henkilöitä, niiden hoitajia, ei pyöränjälkiä, jotka muistuttavat ruumisvaunuista ja saattajien ajoneuvoista, ei kypressipensaita, jotka komeilevat surulla, ei puiden takana lepääviä kirstunlautoja ja luita, jotka osoittavat, että me olemme vain hautojemme vuokralaisia. Ei, ei mitään muuta kuin korkeata, hoitamatonta nurmea, joka eri tavoin kattoi eri hautakumpuja. Kummut olivat nekin epäsäännöllisiä, vailla kaikkea vaikutuksen tavoittelua; muuntava taide ei ollut missään kohden vaikuttanut siihen vanhaan vuoriperustaan, jolla tämä hautausmaakin sijaitsi. Ulkopuolella oli samanlaisia rinteitä ja samanlaista nurmea, ja puolen näköpiiriä täytti kirkas, tunteeton meri, joka näytti silmään suurelta koverolta, kuin sinisen astian sisäpuolelta. Etäällä näkyi yksinäisiä kalliokareja, joiden juurella kellui valkoinen vaahtoreunus, ja sama valkoisuus hohteli niiden lukemattomien lokkien siivistä, jotka rauhattomina leijailivat karien vaiheilla.
»Kuulehan, Worm!» virkkoi mr Swancourt terävästi, ja Worm paneutui kohta tarkkaavaiseen asentoon kuunnellakseen määräyksiä. Stephen ja hän jäivät sitten kahden kesken töitä toimittelemaan ja jatkoivat sitä varhaiseen iltapuoleen asti, jolloin pappilan keittäjätär Unity juoksi paljain päin kukkulalle ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.
<tb>
Elfride ilmaantui kirkkoon vasta myöhään iltapäivällä ja saapui silloinkin Stephenin päivällisten aikana lausuman nimenomaisen toivomuksen johdosta. Vanhaan, hiljaiseen rakennukseen tullessaan hän näytti niin voimallisen eloisalta ja vilkkaalta, että nuoren Smithin maailmaan alkoi valautua nimenomainen »purppuravalo». Wormista vapauduttiin lähettämällä hänet mittaamaan tornin korkeutta.
Mitäpä Elfride voikaan muuta kuin tulla lähelle — niin lähelle, että hänen helmansa tuokion ajan hipoi nuorukaisen jalkaa — ja tiedustella, kuinka hän menetteli noita luonnoksia tehdessään, ja ryhtyä itse oppimaan säännöttömiin rakennuksiin sovellettavan käytännöllisen mittauksen periaatteita? Sitten hänen täytyi astua saarnastuoliin kuvitellakseen sadannen kerran, miltä tuntuisi olla saarnamiehenä.
Nyt hän kumartui saarnastuolin laidan yli.
»Kuulkaahan, mr Smith, ettehän kerro isälle, jos sanon teille jotakin?» kysyi hän haluten äkkiä saada tunnustaa jotakin.
»En, enpä suinkaan», vastasi toinen tuijotellen ylöspäin.
»Niin, minä kirjoitan varsin usein isän saarnat, ja ne luonnistuvat hänelle paremmin kuin hänen omansa. Ja jälkeenpäin hän sitten kertoo muille ja minulle, mitä oli päivän saarnassa sanonut, ja unohtaa, että minä olin sen hänelle kirjoittanut. Eikö se ole hassua?»
»Kuinka taitava te olettekaan!» virkkoi Stephen. »Minä en osaisi kuolemakseni kirjoittaa saarnaa.»
»Oh, se ei ole ollenkaan vaikeata», vastasi Elfride tullen alas saarnatuolista ja selittäen likempänä seisten asiaa vieläkin vilkkaammin. »Menettelette vain tällä tavalla. Oletteko koskaan leikkinyt panttileikkiä 'Milloin se on? missä se on? mitä se on?’»
»En, en milloinkaan.»
»Sepä vahinko, sillä saarnan kirjoittaminen käy jokseenkin samaan tapaan kuin tuon leikin leikkiminen. Otatte tekstin. Ajattelette, miksi se niin on, mitä se on, ja niin edespäin. Kirjoitatte siihen otsakkeeksi 'Yleensä'. Sitten ryhdytte jatkamaan: ensiksi, toiseksi ja kolmanneksi. Isä ei halua mitään neljänneksi, hän sanoo, että siihen tulee vain minun omia mielipiteitäni. Sitten sepitätte kappaleen 'Sanalla sanoen’ ja asetatte suuren osan siitä mustiin sulkuihin kirjoittaen viereen 'Jätä tämä lukematta, jos isäntiä alkaa nukuttaa’. Sitten seuraa 'Loppujen lopuksi’ ja 'Vielä muutama sana ja minä olen sanonut sanottavani’. No niin, lisäksi olette vielä kirjoittanut joka sivun takalaitaan 'Alenna ääntäsi’ — minä tarkoitan», lisäsi hän itseänsä korjaten, »että minä menettelen siten isän saarnoja kirjoittaessani, koska hän muuten käy yhä äänekkäämmäksi, kunnes vihdoin huutaa kuin olisi vainiolla komentamassa. Isä on kovin hassunkurinen eräissä asioissa!»
Tuon lapsellisen tunnustuksenpuuskan ohimentyä hän säikähti, ikäänkuin olisi hänen innostuksensa hetkiseksi syrjäyttämä naisellinen vaisto hänelle sanonut, että hän oli ollut liian avomielinen verrattain vieraan henkilön seurassa.
Sitten Elfride näki isänsä ja lähti ulos tuuleen liikkuen ketterästi ja sievästi rinnettä alas. Hän keskusteli tuokion ajan isänsä kanssa ja lähti kotiinpäin. Mr Swancourt tuli kirkkoon Stephenin luo. Tuuli oli raikastuttanut hänen lämpöisiä kasvojansa niinkuin se raikastuttaa palon hehkua. Hän oli hilpeällä mielellä ja silmäili hymyillen alaspäin karkelevaa Elfrideä.
»Sinä pieni tuulihattu, sinä näytät nyt kylläkin rajulta», virkkoi hän kääntyen Stephenin puoleen. »Mutta hän ei ole ollenkaan raju tyttö, mr Smith. Yhtä vakava kuin tekin; ja teidän vakavuutenne näkyy kyllä siinä, että täällä ylen ahkerasti uurastatte.»
»Minä uskon, että miss Swancourt on erittäin taitava», huomautti
Stephen.
»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi isäukko soinnuttaen ääntänsä mahdollisimman suuressa määrin puolueettoman arvostelun sävyyn. »Kuulkaahan, Smith, minä kerron teille jotakin; mutta hänelle ei siitä pidä kertoa — ei missään tapauksessa, sillä hän itse vaatii asiaa pidettäväksi syvänä salaisuutena. Niin, hän kirjoittaa varsin usein minun saarnani ja hyvää jälkeä hän tekeekin!»
»Hän osaa tehdä mitä tahansa.»
»Hän pystyy siihen. Se pieni veitikka tuntee hyvin asian juonen. Mutta muistakaa, Smith, ei sanaakaan hänelle tästä asiasta, ei sanaakaan!»
»Ei sanaakaan», virkkoi Smith.
»Katsokaahan», virkkoi mr Swancourt. »Mitä pidätte minun kattorakennuksestani?» Hän osoitti kävelykepillänsä kuorin kattoa.
»Oletteko te sen tehnyt, hyvä herra?»
»Olen. Minä tein työtä paitahihasillani kaiken aikaa. Minä kiskoin alas vanhat parrut, kiinnitin uudet, järjestin rimat, laskin liuskakaton, kaikki omin käsin, Wormin toimiessa apulaisenani. Me teimme työtä kuin orjat, eikö totta, Worm?»
»Kieltämättä, kiukkuisemmin kuin monet muut siellä ja täällä — hehheh!» virkkoi William Worm ilmestyen jostakin näkyviin. »Kun orjat, epäilemättä — hihii! Ja kuinka te kuohuittekaan, armollinen herra, kun naulat vääristyivät! Totisesti! Mutta eihän ole niin vaarallista, jos manailee mielessään, kunhan ei päästä sitä ilmi, eihän, armollinen herra?»
»Mitä tarkoitat?»
»Nähkääs, armollinen herra, kun te olitte katonpanossa, niin te manailitte ainoastaan mielessänne, mikä ei luullakseni ollenkaan haittaa.»
»Minä en usko sinun tietävän, mitä minun mielessäni liikkuu, Worm.»
»Enkös tiedä, armollinen herra — hihii! Minä olen vain tällainen nurkkaan nakattava, armollinen herra, enkä osaa oikein lukea, mutta tavailla osaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa siellä ja täällä. Ettekös muista, armollinen herra, sitä myrskyistä yötä, jolloin käskitte minun pidellä kynttilää työpajassanne, kun teitte uutta nojatuolia kuoria varten?»
»Entäpä sitten?»
»Minä seisoin siinä pidellen kynttilää, ja te sanoitte pitävänne seurasta, vaikka ei olisi muuta kuin koira tai kissa — minua näet tarkoititte; ja tuolista ei tahtonut tulla mitään.»
»Muistanhan tuon.»
»Ei, tuolista ei tahtonut syntyä kerrassa mitään. Se näytti kyllä aika sievältä, mutta hyvä Jumala —»
»Worm, kuinka monta kertaa olenkaan jo sinua muistuttanut sopimattomasta puhetavastasi?»
»— Se näytti kyllä varsin sievältä, mutta te ette voinut siinä istua, ei millään kurilla. Kaikki vääntyi ihan vinoon, kun siihen istuutui. 'Nouse, Worm’, sanoitte te, kun näitte tuolin vääntyvän kerrassaan vikuraksi minun allani. Sitten te tempasitte tuolin ja kuin tuli ja leimaus lennätitte sen työpajanne toiseen päähän. 'Piru tuolin periköön!’ sanoin minä. 'Samaa minä tässä ajattelin’, sanoitte te, armollinen herra. 'Minä näin sen teidän kasvoistanne, armollinen herra’, sanoin minä, 'ja toivon, että te, samoinkuin Jumalakin, annatte anteeksi, jos tulin sanoneeksi sen, mitä te kartoitte sanoa.» Te ette voinut olla kuolemaksenne nauramatta, armollinen herra, kun tällainen miespahainen niin selvästi luki teidän ajatuksianne. Onhan minussa älyä sama verta kuin kenessä muussa tahansa siellä ja täällä.»
»Minä ajattelin, että on parempi, jos saatte apulaiseksenne tottuneen miehen», sanoi mr Swancourt seuraavana aamuna Stephenille, »ja lordi Luxellian lupasi lähettää sellaisen teidän saavuttuanne. Minä kehoitin häntä saapumaan kymmenen aikaan. Hän on erittäin älykäs mies ja sanoo teille, mitä ikänä tahdotte tietää. Hänen nimensä on John Smith.»
Elfride ei halunnut näyttäytyä jälleen kirkossa Stephenin seurassa. »Minä odotan tässä, kunnes te ilmaannutte näkyviin tornin huippuun», virkkoi hän nauraen. »Minä näen teidät kuvastumassa taivasta vasten.»
»Ja minä, kun ehdin sinne, heilutan teille taskuliinaani, miss Swancourt», vastasi Stephen. »Kahdentoista minuutin kuluttua tästä hetkestä», lisäsi hän kelloansa silmäten, »minä olen tornin huipussa ja katselen, mistä keksin teidät.»
Elfride kiersi puutarhan puolelle, mistä voi nähdä, kuinka Stephen asteli rinnettä alaspäin sen kummun juurelle, missä kirkko seisoi. Siellä näkyi olevan häntä odottamassa jokin valkoinen läikkä — muurari työpuvussaan. Stephen kohtasi miehen ja seisahtui.
Elfride hämmästyi havaitessaan, etteivät he edenneetkään kirkkomaalle, vaan istuutuivat kaikessa rauhassa eräälle läheiselle kivelle jääden siihen nähtävästi tärkeihin keskusteluihin. Elfride katsoi kelloa; kahdestatoista minuutista oli yhdeksän kulunut, ja Stephen ei ilmaissut minkäänlaista liikkeellelähdön oiretta. Kului vieläkin minuutteja — odotus sai hänet kylmenemään ja värisemään. Vasta neljännestunnin kuluttua istujat alkoivat astella kukkulanrinnettä ylöspäin hitaasti kuin etanat.
»Epäkohteliasta ja epähienoa!» virkkoi hän itsekseen närkästyksen punatessa hänen poskiansa. »Voisipa luulla, että hän rakastaa tuota kauheata muuraria eikä —»
Lause jäi loppuun lausumatta, joskaan ei ajattelematta.
Elfride palasi eteiseen.
»Onko se mies, jonka olette tänne kutsunut, laiska istuskella, mihinkään kelpaamaton?» tiedusteli hän isältänsä.
»Eipä suinkaan», vastasi isä hämmästyneenä, »päinvastoin. Hän on lordi
Luxellianin mestari-muurari, John Smith.»
»Niinkö?» virkkoi Elfride välinpitämättömästi, palasi sitten autioon tähystyspaikkaansa ja odotteli ja värisi jälleen. Olihan se oikeastaan mitätön asia — lapsellinen juttu — silmäillä tornista alas ja heiluttaa taskuliinaansa. Mutta hänen uusi ystävänsä oli luvannut sen tehdä, ja miksi hän nyt noin kiusasi? Iskun teho riippuu sen esineenä olevan olion tiiviydestä samoinkuin itse iskun voimakkuudesta, ja Elfride oli siinä määrin haavoittumiselle arka, että pienetkin satutukset koskivat häneen kipeästi.
Vasta puolen tunnin kuluttua näkyi kaksi hahmoa vanhan tornin suojakaiteen vieressä, liikkumattomina kuin naakat raunioituneessa moskeijassa. Silloinkaan Stephen ei tehnyt, mitä kohteliaasti kyllä oli luvannut, vaan häipyi näkymättömiin antamatta minkäänlaista merkkiä.
Puolenpäivän aikaan hän palasi. Elfride näytti ärtyiseltä, kun ei tietänyt olevansa Stephenin katseen esineenä; kun sen tiesi, ankaralta. Hänen kylmäkiskoinen asenteensa oli paljoa pitkäaikaisempi kuin itse kylmäkiskoisuus; hän ei enää kyennyt lausuelemaan teeskennellyn välinpitämättömiä sanoja.
»Ei ollut ystävällistä, että annoitte minun odottaa kylmässä säässä ja rikoitte lupauksenne», virkkoi hän vihdoin moittien, niin hiljaisin äänin, ettei hänen isänsä voinut sitä kuulla.
»Anteeksi, anteeksi», virkkoi Stephen hämmästyneenä. »Minä unohdin, kerrassaan unohdin! Mikä lienee minua estänyt muistamasta.»
»Eikö mitään muuta selitystä?» kysyi Elfride nyreissään.
Stephen oli hetkisen vaiti ja katseli syrjäsilmällä.
»Ei mitään», vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka tahtoo salata jotakin syntiä.
V
Oli aamiaisen aika.
Pappilan ruokasalista, johon lieden tuli loi lämmintä hohdetta, ulkona vallitseva sää ja tarjoutuva näköala näyttivät jähmettyneen epämääräisiksi harmauden vivahduksiksi. Kataja-, seetri- ja mäntymetsiköt olivat mustanharmaat, lehtipuut ja nurmikko näyttivät viheriänharmailta, ikuiset kukkulat ja niiden takaa kohoava torni olivat ruskeanharmaat, ja kaiken yli kaartuvassa taivaanlaessa oli ilmeisimmän alakuloisuuden harmaus.
Tuosta ilottomasta taiteellisesta vaikutelmasta huolimatta aamu ei suinkaan ollut sellainen, että mieliala olisi siitä masentunut. Se oli kerrassaan ilahduttavaan. Ei näet satanut eikä ollut todennäköistä, että tulisi satamaan moneen päivään.
Elfride oli kääntynyt pöydästä lieteen päin ja kohotti varjostinta kasvojensa suojaksi, kun samassa kuuli portin salvan kalahtavan.
»Ahaa, postinkuljettaja!» virkahti hän, toimekkaan miehen tulla touhutessa pihan poikki. Elfride lähti, kohtasi hänet eteisessä ja palasi kohta, kädet selän takana.
»Montako niitä on? Kolme isälle, yksi mr Smithille, ei yhtään miss Swancourtille. Ja näetkös, isä, tässä on sinulle kirje — arvaatko, keneltä? — lordi Luxellianilta. Siinä on jokin kova esine — mikä lienee myhkyrä. Minä olen sitä tunnustellut kuoren läpi, mutta en saa siitä selkoa.»
»Mitä mahtaneekaan Luxellian kirjoittaa?» virkkoi samalla kertaa mr Swancourt. Hän ojensi Stephenille hänelle osoitetun kirjeen ja ryhtyi avaamaan omaa kirjettänsä, kasvonsa tavallista juhlallisempina, kuten sopiikin varattoman miehen, joka on lukemassa päärin lähettämää kirjettä.
Stehpen luki kirjeensä aivan toisin ilmein kuin kirkkoherra.
»Percy Place, torstai-iltana.
»Kunnon Smith. — Ukko H, pauhaa ankarasti, kun viivyt niin kauan kirkkoa tarkastelemassa. Hän vannoo sinusta olevan enemmän vastusta kuin hyötyä. Käskee minua kirjoittamaan ja sanomaan, ettei sinun missään tapauksessa pidä jäädä kauemmaksi — että hän olisi helposti suoriutunut koko jutusta kolmessa tunnissa. Minä sanoin hänelle, ettet sinä ollut asiaan perehtynyt, kuten hän näytti erehtyneen luulemaan, mutta se ei asiaa paljoakaan korjannut. Meidän kesken sanoen olen kumminkin sitä mieltä, etten paljoakaan välittäisi päivästä tai parista, jos en mielisi vielä palata. Minä viipyisin täyden viikon ja oleilisin kyllikseni. Hän haukkuu yhtä vimmatusti, jos ilmestyt tänne perjantaina kuin jos olet poissa maanantaiaamuun asti. — Parhain terveisin
Simkins Jenkins.»
»Sepä ikävä juttu!» virkkoi Stephen, pikemmin itsekseen ja sellaisen hämmingin vallassa, jonka tuntee palvelevassa asemassa oleva henkilö sattumalta esimiehensä toimiin päästyänsä ja verrattain karusti kopsahdettuaan takaisin alkuperäisiin rajoihinsa.
»Mikä on ikävä juttu?» tiedusteli miss Swancourt.
Smith voitti sillävälin tasapainonsa takaisin ja sen keralla kokeneen arkkitehdin ammatillisen arvokkuuden.
»Valitettavasti vaativat tärkeät tehtävät minua heti lähtemään
Lontooseen», vastasi hän.
»Mitä? Täytyykö teidän lähteä heti?» kysyi mr Swancourt silmäten kirjeensä reunan yli. »Tärkeät tehtävät? Onko teidänlaisellanne nuorella miehellä niin tärkeitä tehtäviä?»
»Asian laita on todellisuudessa niin», virkkoi Stephen punastuen ja verrattain häpeissään senjohdosta, että oli vaikkapa ohimennenkin vedonnut seikkaan, joka ei hänelle kuulunut, — »että mr Hewby on käskenyt minua palaamaan ja minun täytyy totella häntä.»
»Minä ymmärrän; ymmärrän. Tarkoitatte, että on viisainta niin tehdä. Mutta minäpä voin havaita enemmän kuin luulettekaan. Teidän on määrä päästä hänen liikekumppaniksensa. Minä pidin asiaa selvänä jo luettuani hänen taannoin minulle kirjoittamansa kirjeen ja huomattuani, kuinkahan teistä puhui. Hän pitää teitä melkoisessa arvossa, mr Smith, muuten hän ei olisi niin huolissaan palaamisestanne.»
Tuollaiset huomautukset eivät suinkaan voineet kuulostaa epämieluisilta Stephenin korviin. Se ajatus, että pääsisi Lontoon suosituimpien arkkitehtien joukkoon kuuluvan henkilön liikekumppaniksi, oli varsin ilahduttava, miten kestämättömältä se hänestä toisaalta tuntuikin. Hän oivalsi, että mr Hewbyn ajatuksia lukuunottamatta mr Swancourt epäilemättä luotti häneen melkoisesti, kun muodosti itselleen tuollaisen käsityksen perusteiden nojalla, jotka oikeastaan eivät ollenkaan perusteiksi kelvanneet. Sitäpaitsi hänen kasvonsa hänen puhuessaan ilmaisivat sellaista alakuloisuutta, jotta mainitunlaisen onnellisen tapahtuman etäisyys olisi tuskin riittänyt aiheuttamaan.
Elfrideä tuo hänen ilmeensä hämmästytti, ja mr Swancourtkin havaitsi sen.
»Eipä siitä nyt välitetä», virkkoi hän hilpeästi. »Teidän pitää tulla jälleen omasta aloitteestanne, ei virkatoimien vuoksi. Tulkaa vierailemaan luokseni, esimerkiksi loma-aikananne — onhan kaikilla kaupunkilaisilla loma-aikansa niinkuin koulupojilla. Milloin te saatte lomanne?»
»Luultavasti elokuussa.»
»Hyvä; tulkaa elokuussa, silloin teidän ei ole tarvis rientää pois. Minä olen iloinen, kun saan soveliaan puhetoverin tänne syrjäiseen ultima Thuleen. Muuten, ohimennen sanoen, ettehän toki tänään lähde?»
»En; tänään minun ei tarvitse lähteä», vastasi Stephen epäröiden.
»Minun on oltava välttämättä perillä vasta maanantai-aamuna.»
»Hyvä, niinpä minun sopii esittää ehdotukseni. Tässä on lordi Luxellianin kirjoittama kirje. Luulenpa jo teille maininneeni, että hän on näiden alueiden omistaja?»
»Minä — tunnen hänet.»
»Hän on nykyään Lontoossa. Näyttää siltä, että hän on lähtenyt sinne päiväksi tai pariksi asioita järjestelemään ja on ottanut lady Luxellianin mukaansa. Hän pyytää kirjeessään minua lähtemään kartanoon ja etsimään hänen yksityisten paperiensa joukosta erästä asiakirjaa, jonka hän on unohtanut ottaa mukaansa.»
»Mitä hän on lähettänyt kirjeen mukana?» tiedusteli Elfride.
»Sen pöydän avaimen, jossa paperit ovat. Hän ei mielellään usko sellaista tehtävää kenelle tahansa. Minä olen jo aikaisemmin sellaisia asioita hänelle toimitellut. Minä siis ehdotan, että lähdetään sinne iltapäivällä — kaikki kolme. Ajetaan Targan-lahden kautta ja tullaan takaisin Endelstowin kartanon tietä. Minun haeskellessani papereita te voitte kuljeskella talon suojissa mielin määrin. Minä käyn talossa varsin usein. Talo, joka ulkoapäin näyttää vain rykelmältä siipirakennuksia, sisältää komean hallin, porraskäytävän ja muotokuvakokoelman; onpa siellä eräitä oivallisia maalauksiakin.»
»Epäilemättä», virkkoi Stephen.
»Oletteko siis talossa käynyt?»
»Minä näin sen tänne tullessani», vastasi hän hätäisesti.
»Niin, mutta minä tässä viittailin sen sisäpuoleen. Ja kirkko siellä on melkoista vanhempi kuin meidän. Minä toimitan niissä jumalanpalvelusta vuorotellen, kuten jo lienen maininnut. Oikeastaan minä tarvitsisin apulaisen; ei ole mikään ilo ratsastaa pari peninkulmaa puiston halki jonakin märkänä aamuna. Ellei terveyteni olisi niin vankka kuin se Jumalan kiitos on — samalla mr Swancourt silmäili etumustansa, ikäänkuin hänen vankka terveytensä olisi ollut siinä nähtävissä — niin minä saisin yskiä ja köhiä koko pitkän vuoden. Ja kun perhe on matkoilla, minulla on siellä kuulijoina ainoastaan pari palvelijaa. Niinpä siis teemme. Haluatko lähteä mukaan, Elfride?»
Elfride suostui, ja pieni aamiaisseurue hajaantui. Stephen, nousi ja lähti suorittamaan vielä eräitä mittauksia kirkossa ja kirkkoherra seurasi häntä ovelle, kasvoissa salaperäisen tutkiva ilme.
»Ette kai pane pahaksenne, vaikka ei tänä aamuna pidetäkään yhteisiä rukouksia?» kuiskasi hän.
»Enpä suinkaan», vastasi Stephen.
»Totta puhuakseni», jatkoi mr Swancourt yhä hiljaisin äänin, »me emme niitä säännöllisesti pidä, mutta kun luonamme on vieraita, minä pidän ehdottomasti asiaankuuluvana, että ne pidetään. Minä olen siinä asiassa erittäin tarkka. Mutta teidän kasvoissanne, mr Smith, on jotakin sellaista, mikä saa minut tuntemaan olevani ihan kuin kotioloissani; sanalla sanoen: teissä ei ole mitään nurinniskaista. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu, jonka usein kuulin nuorena poikaviikarina — olipa se juttu! Mutta,» — samassa kirkkoherra pudisti päätänsä ja nauroi tuimasti.
»Oliko hyväkin juttu?» virkkoi nuori Smith, hänkin nauraen.
»Olipa kyllä, mutta se on liian villitty — aivan liian villitty! En voi sitä mitenkään teille kertoa!»
Stephen asteli nurmikon poikki kuullen kuinka kirkkoherra itsekseen nauraa hykersi muistumallensa.
<tb>
Kolmen aikaan he lähtivät matkaan. Harmaa aamu oli muuttunut kirkkaaksi ehtoopäiväksi, joka oli täynnä auringonvaloa, auringon itsensä silti olematta näkyvissä. Vaunut liikkuivat kevyesti — pyörät pyörivät melkein äänettömästi, hevosen kaviot kapsahtelivat, melkeinpä helisivät korkealla valkoisella viertotiellä, joka suoraviivaisesti noudatteli harjannetta ja näytti vihdoin häipyvän taivaan vaaleaan hämyyn.
Targan-lahti, jolla oli se ansio, että se oli helposti saavutettavissa, sai asianmukaisen vierailun. Sitten he kiertelivät lukemattomia teitä, joissa ei ollut monenkaan sylen mittaa suoraa ja tasaista, ja saapuivat lordi Luxellianin tiluksille. Ulkoportin avasi kaksoisleukainen ja tanakkaniskainen nainen, joka ilmeisesti muistutti Dahlin maalaamaa kuningatar Annaa. Hänen takanansa seisoi pieni poika.
»Minä annan hänelle jotakin, tuolle poikarukalle», virkkoi Elfride vetäen esiin kukkaronsa ja avaten sen nopeasti. Kukkarosta tulvahti parvi paperilippuja, jotka valkoisten lintusten lailla leijailivat ilmassa ja ajautuivat kaikkiin ilmansuuntiin.
»Sepä sukkela temppu!» virkkoi Stephen naurahtaen.
»Mitä hittoa tuo merkitsee?» kysyi mr Swancourt. »Eiväthän ne ole setelien kappaleita, Elfride?»
Elfride näytti harmistuneelta ja syylliseltä. »Ne ovat vain minun papereitani, isä», sopersi hän. Stephen hypähti sillävälin vaunuista, kierteli pyörien ja hevosenkavioiden ympärillä ja keräsi kaikki karkulaiset portinvartijan pienen pojan avustamana. Hän ojensi ne Elfridelle ja nousi takaisin vaunuihin.
»Te varmaankin ihmettelette, mitä leikkeleitä nuo ovat», sanoi hän vaunujen samassa kääntyessä sykomorikujalle. »On siis parasta, että sen teille sanon. Ne ovat muistiinpanoja erästä tekeillä olevaa romaania varten.»