KANNOKOSSA

Savolaiskuvia

Kirj.

TOIMI JUUTI

Porissa, G. Roneliuksen Kirjakauppa, 1908.

SISÄLLYS:

Kannokossa.
Lautamies Mutasen talkoot.
Kummin lahja.
Jumpru-Antin norrikuppi.
Kun mittarit kävivät.
Lapsisaunat.
Yöjalassa.
Viidentoista pennin nakkia.
Lahnakutu.
Hevoskuuri.
Toiveita.

KANNOKOSSA.

Talvisen taipaleen ajajalle on tukalinta, jos hän joutuu ohjaamaan hevostaan kannokossa, varsinkin vähän lumen aikana…

Asut maalla ja ajat hevosinesi metsään — joko sitte halonvetoon tahi heinään tahi hirrenajoon —, niin sinulla on mielessäsi kolme toivomusta: ettei vetelissä soissa routa petä, ettei ole liiaksi lunta ja ettei lunta ole liian vähä.

Kaksi ensimäistä toivomusta tavallisesti täyttyy, ainakin alkutalvesta, mutta kolmannen laita on niin ja näin.

Sillä näissä nykyajan metsissä on harvinaisen paljo kantoja. Ellet itse ole useampi vuosi kaskia kaatamalla aukonut ahoja ja jättänyt siten seista törröttämään kauniita kannokoita, niin ovat sen kuitenkin tehneet tukkisavotat ja propsien raatajat ja halonhakkaajat.

Ne kaatavat näreen suon reunalta juuri siitä paikasta, mistä luulevat sinun talvella ajavan heinään, ja jättävät siihen senvuoksi tahallaan tavallista pitemmän kannon. Tahi jos aijot oikotietä ajaa noron poikki hakeaksesi suokumpareelta haarukkapetäjän kaivosi vinttipatsaaksi, niin töksähtää varmasti rekesi jalas kumpareen juurella siihen kantoon, jonka tukinhakkaajat sitä varten heittivät. Taikka menet halolle, niin löydät rekesi kumollaan juuri siitä mistä vähimmin uskoit, sillä halonhakkaajat ovat ovelimpia kannontekijöitä.

Niin voit saada kannokossa kulkiessasi monta kuperkeikkaa. Mutta sinä tunnet kupsahtavasi viattomaan, pehmoseen lumeen, eikä siitä kuperkeikasta ole sen kummempaa. Sillä harvoin sellaista sattuu, että myöskin sillä kohdalla, mihin kupsahdat, olisi kanto, joka voisi olla epäterveellinen kylkiluillesi. Ja onhan sinulla sitäpaitsi paksut turkit ja vyöt ja muut tamineet, niin ettet pientä pahaa pelästyne.

Nouset ylös ja pudistelet päältäsi enintä lunta, nostat rekesi kohdalleen ja ajat eteenpäin, kunnes tulee vastaasi uusi kanto.

Sellaista se on kannokossa kulkeminen — varsinkin vähän lumen aikana…

LAUTAMIES MUTASEN TALKOOT.

Piika-Riitta oli jo aamupäivällä kierrellyt ympäri kylän talosta taloon kutsumassa väkeä iltarupeamalla pidettäviin rukiinleikkuutalkoihin isäntäväkensä taloon Kettämänniemen Mutalaan.

— Lautamies jo aamulla tappoi ja nylki sen meidän suuren puskuripässin.

Tämän oli Riitta lausunut joka talossa oman emäntänsä käskystä ikäänkuin jonkalaiseksi vahvikkeeksi. Emäntä oli näet Riitalle lähtiessä supattanut, että ne sitte paremmin tulisivat… Eikä Riitta sitä asiaa ainoassakaan talossa unohtanut.

— Vai pitää se Mutanenkin kerran talkoita! myhähtivät väliin miehet.

Ja useimmissa taloissa rengit lisäsivät:

— Eikös sieltä kukaan mennyt kaupunkiin?

Piika-Riitta oli viisas ihminen ja ymmärsi yskän ja osasi kyllä vastata:

— Eihän se meidän lautamies niitä väkeviä, se kun kuuluu olevan laitonta… Mutta Rummukais-Risto meni kyllä kaupunkiin tänä aamuna meidän hevosella. Se oli ensin vähä aikaa lautamiehen kanssa eteispuolella ja sitte ne tulivat tupaan ja Risto kysyi hevosta. Sanoi olevan asiaa. Ja lautamies lupasi.

Riitta luki tämän selityksensä kuin ulkoa opitun läksyn, mutta se seikka ei vaikuttanut mitään itse asiaan.

— Pitää sitte tulla, tuumivat miehet ja iskivät toisilleen silmää.

— Ja Räisäs-Jussi on kutsuttu pelariksi, sanoi Riitta aina ovessa mennessään.

Hänellä ei ollut aikaa pitempiin juttuihin. Porstuassa sitasi hän sitte vähäsen huiviaan ja ulos tultuaan katsoi taakseen, jotta kurkistivatkohan ne ikkunasta. Hän kun mielestään oli semmoinen liian lyhyt ja liian paksu tytöntyllerö…

Mutta miehillä oli Riitan mentyä suu hymyssä ja he tekivät omia johtopäätöksiään.

— Ei se Mutasen kitupiikki Rummukais-Ristolle noin vaan varsaansa antanut. Kyllä se Risto tuopi viinat lautamiehelle ja se panee sitte jonkun tarjoomaan, ehkäpä juuri Riston. Osaa se pakana kiertää lain.

— Siitä kuuluu olevan sakko, jos isäntä itse tarjoo, sanoo joku.

— Oliskos se Mutanen pysynyt niin kauvan lautamiehenä, jollei tuommoista kommervenkkia ymmärtäisi. Kuuluu se väliin panevan herratkin pussiin, selittää toinen.

Ja naiset supattelevat keskenään, että on sinne taikoihin mentävä, sillä eipähän sitä lammaskaaliakaan sivu suun…

Parikymmentä taloa on Riitta jo käynyt ja tulla läähättää tuossa puolenpäivänrinnassa kotiin.

— No tuleeko rahvasta? utelee emäntä.

— Sitä vuotaa vyönään. Hyvin tuntuivat olevan tulossaan.

— Virkoitko pässistä?

— Virkoinpa, virkoinpa…

Lautamies Taavetti Mutanen ei ole itse koko päivänä mennyt töilleen. Oli jo aamupäivällä pannut uudemmat sarkavaatteet päälleen, huolimatta siitä että emäntä oli sanonut vielä tarkenevan puolilankaisissakin.

— Panenpa kun panen, oli Mutanen vaan vastannut.

Sitte oli hän päivemmäilä käynyt katselemassa ruislaihojaan ja tullut siihen vakaumukseen, että niin pelto kuin halmekin olivat kypsiä ja että kun vaan tulisi kosolti väkeä, niin joutaisivat mennä kuhilaalle molemmat…

— Kunhan se Risto pakana ei vaan tulisi liian sukkelaan, ajatteli hän itsekseen. — Mutta onhan tästä matkaakin, on kokonaista kolme peninkulmaa, eikä se Risto ole niitä ensi luokan ajajia. Ja sanoinhan minä sille, että hevosta on perillä syötettävä neljään asti ja ettei saa ajaa kovasti. Ja viivähtäähän se torillakin…

Mutta sitte juohtui lautamies Taavetti Mutaselle mieleen vielä eräs asia, ja hän virnisti suutaan omituisesti ja pyörähti voitonriemuisena kantapäillään.

— Enpähän virka, enpähän virka, mutisi hän itsekseen.

Heti päivällisen jälkeen tulla tupsahtaa Mutalaan mustanaan väkeä, miestä ja naista. Ne tulevat ensin tupaan, missä emäntä suuresta sumppipannusta kaikille kahvia tarjoilee.

— Onpas pannut hurskaasti sikuria. Arvaahan sen tarkan, supattelevat keskenään karsinapuolelle istahtaneet naiset.

— Mikäs se nyt juohtui mieleen, kun teilläkin kerran talkoita?… Eipähän teillä ennen näitä pidetty, rohkasautuu joku puoleksi leikillään kysymään.

Emäntä ehättää selittämään:

— Sehän se lautamies… Vaikka johan sitä minä olen joka syksy vatkuttanut, että pitäisihän ne pitää, vaan se kun on aina sanonut, etteivät kannata.

— Mikseivät kannata! Tottapahan nyt näkee, että kannattaa… Vai tappoi se lautamies viimeinkin sen pahanilkisen pässin?…

Mutta emännälle näytti nyt tulevan hyvin kiire eikä hän joutanut niistä asioista sen enempää juttelemaan.

Lautamies Taavetti Mutanen käveli pellollaan ja haastatteli leikkuumiehiä kussakin ryhmässä. Hän tuntui olevan harvinaisen hyvällä tuulella ja laski leikkiä naisille ja miehille. Ja useamman kerran katsahti hän merkitsevästi suureen umpikuoriseen ankkurikelloonsa, vilkasi sitte maantielle päin ja murahti kuuluvasti:

— Kauvanpa se Rummukais-Risto siellä kaupungissa viipyykin.

Ja hän teki sen hauskan havainnon, että varsinkin miesväki yltyi yhä tulisemmin leikkaamaan. Ei enää seisoksittu, ei tarinoitu, vaan somasti suhahteli hammasteräsirppi kypsässä oljessa ja kuhilas kuhilaan viereen kohosi ja tasainen sänki jäi vaan jälelle.

Talkooväkeä oli kuuteen- seitsemäänkymmeneen henkeen. Suurin osa leikkasi pellolla, mutta jo alussa oli osa isännän pyynnöstä mennyt nujertamaan vähän matkan päässä olevaa halmetta.

Hän näet ajatteli:

— Eivät viitsi halmeelle mennäkään, kun saavat pellon loppuun. Vaan nyt ne tuskin kehtaavat heittää kesken.

Hän hieroskeli tyytyväisenä kämmeniään ja meinasi mielessään, että näkyyhän tuota saavan leikkuuväkeä palkattakin.

Laiho kaatuu kuin koneella, ja hämärän tultua on halme leikattu kokonaan ja pellosta on enää yhtä nurkkaa jälellä.

— Mutta merkillisen kauvan se Rummukais-Risto viipyy. Jo tässä ottaisi suihinsa pienen naukun, tuumitaan muutamassa miesjoukossa..

— Se kuului kaupunkiin mennessään pistäytyneen tuolla Tahvanalan tuvassa ja oli kehaissut, että kyllä sitä tänä iltana tärpätti vuotaa. Viiskolmatta litraa oli sanonut tuovansa ja kärryissään oli ollut lautamiehen iso lekkeri, se viinasaksoilta otettu ja huutokaupalla myöty, tiesi muuan naapuritalon renki.

— Tämä lautamies se on niin viisas kuin vanhakin. Kun minä tuolla pihalla kysyin, että eikö se tarjoo talkooväelle ryyppyä, niin vastasi pahuus, että kyllä hän sen verran lakia ymmärtää, ettei saa tarjota. Mutta sitte se sanoi niin että jos Risto tuo kaupungista ja tarjoo omistaan, niin tarjotkoon, eihän se muka häntä liikuta. Vaan arvatkaapas, kenenkä viinoja se Risto tarjoo? Omiaanko? Hyh!… Tuskin lienee miehellä litran hintaa taskussaan.

Se oli Mutalan oma renki, joka näin haasteli. Ja miehet jo maiskauttelivat suutaan ja tuumivat, että koskapa niin on asia, niin pitää se painaltaa tuo pellon nurkka loppuun, tulkoon vaikka tuhannen pimeä.

Naisten ryhmissä kikateltiin ja tirskuiltiin ja varsinkin vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään, että olipa hyvä, kun tuli tulluksi, saahan tuon toki ensi kerran tänä syksynä lammaskaalin… Nuoremmat tytöt laskivat sormillaan, montako tuntia jäisi aikaa tanssiin.

Lautamies Mutanen oli sillävälin käynyt kartanolla ja tuli nyt takaisin pellolle.

Hänen sydänalaansa hivelee niin suloisesti, ja huomatessaan, ettei pellosta ole enää jälellä kuin muutaman minuutin työ, tuntuu hänestä siltä, että kyllä ne nuo miehet sittekin ryypyn ansaitsisivat.

— Kylläpä täällä on leikattukin, sanoo hän. — Eihän tuota nyt noin tiukkaan olisi tarvinnut… Vaan eikö liene paras, että lähdetään jo purasemaan illallista. Antaa tuon lopuskan jäädä…

— Ei tätä nyt tähän kesken jätetä, vastataan hänelle.

— Mutta kumma mies se Risto, kun siellä kaupungissa viivyttelee. Olisi jo saattanut tulla kaksikin kertaa.

Tämä lautamiehen puhe innostaa miehiä, ja tuossa tuokiossa painalletaan pellon nurkka loppuun.

On jo tullut joltisenkin pimeä ennenkuin viimeiset lyhteet on sidottu ja pantu kuhilaalle.

Verkalleen ja naureskellen ja leikkiä laskien soluu talkooväki kartanolle ja siitä tupaan.

— Kyllä se nyt maistuu kaali.

— Ja ryyppy.

He ovat jo istuneet pitkien illallispöytien ympärille, naiset toiseen, miehet toiseen.

Mutta lautamies Taavetti Mutasta ei näy tuvassa. Hän on kamarinsa avonaisesta ikkunasta kuullut maantieltä kärryjen jyrinää ja pujahtanut sitte ulos Ristoa vastaan.

Siellä hän puheli Ristolle jotain jo portin takana ja hiipi sitte salaa takaisin kamariinsa.

Nyt vasta ajoi Risto, pihaan. Se huomattiin pian tuvassakin.

— Risto on jo tullut. Tuolla seisoo hevonen pihalla, sanoo joku.

— Vai jo tuli Risto!

Miesten silmissä välähtää. Illallista kannetaan juuri pöytään.

Samassa astuu Ristokin tupaan.

— Hyvää iltaa!

— Jumal' antakoon! Mitäs kaupunkiin kuuluu?

— Eipä liikoja, vaan vähä kuitenkin. Kun minä mentyäni möin torilla sen tänä aamuna tapetun puskuripässin lihoja, niin kuulin jo siellä, että tänään oli rautatien työmiesten litviikki ja että viinapuoti oli kiinni.

— Sinnekös sinä veit koko pässin?

— Koko pässin.

Tanssista ei tullut mitään. Illallisen syötyään pistivät miehet hatun päähänsä ja alkoivat luikkia tiehensä. Ja kun heiltä kysyttiin, mikseivät tanssi, sanoivat, etteivät välitä.

Mutta ulkoa kuului heidän mentyään kiivasta kiroilemista ja syleksimistä ja äänekkäitä huutoja.

— Sitäkö hiivattia ne niistäkin rautateistä…

— Pettihän se p—le!

— Ja tiesi se koira senkin, että siellä on tänään rautatien tili, sillä onhan sillä herjalla allakat ja muut vehkeet ja ne tilit kun aina kuuluvat olevan määrättyinä päivinä kahdesti kuussa.

— Pässinsäkin paholainen möi ja potaattivelliä syötti kuraa eikä antanut edes voita.

— Johan minä olen aina sanonut, että se on tämä Mutanen koko pitäjän suurin kitupiikki.

— Viimeisen kerranpa saikin talkoihinsa…

Naiset seurasivat miesten esimerkkiä ja poistuivat.

Mutta porstuassa joutui piika-Riitta ahtaalle.

— Mitä sinä aamulla kylällä valehtelit, että teillä on lammaskaali?

— Enhän minä sanonut muuta kuin että lautamies tappoi ja ketti sen pässin, kun emäntä käski niin sanomaan.

— Vai niin se käski kutale!

Muiden mentyä oli Rummukais-Risto jäänyt vielä tupaan. Hän istui peräpenkillä ja puhalteli ilmaan paksuja haikuja kaupungista ostamastaan mahorkkatupakasta uudella, lautamiehen lahjoittamalla piipulla.

Jonkun ajan kuluttua tuli eteiskamaristaan tupaan lautamies Taavetti
Mutanen.

Hän taputti Ristoa olalle ja sanoi:

— Sinä olet kunnon mies, Risto, sinä. Saitpa pässistäkin hyvän hinnan. Ja nyt kun on saatu nämäkin rukiit kuhilaalle näin vähällä vaivalla, niin kannattaapa tässä ottaa pieni ryyppy. Tulehan, Risto, tänne eteiseen, niin saatpa nähdä, että vielä sitä vieraanvara lautamies Mutasen lahvin pohjalla hilkkaa…

KUMMIN LAHJA.

Pehtori Härmäläinen oli ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta. Hän oli nuorena naimattomana miehenä tullut sinne Lahden kylälle jostain kaukaa Kuopion takaa, nainut naapuritalon tyttären ja ostanut siitä vierestä itselleen sievosen maatilan. Ennen sinne tuloaan oli hän palvellut jossain suuremmassa hovissa pehtorina, ja sen saman arvonimen sai hän pitää koko ikänsä.

"Pehtori Härmäläinen" oli tunnettu yli koko pitäjän ja sen ulkopuolellakin, sillä hän, vaikka ei ollutkaan käynyt kouluja, oli hankkinut itselleen tavallista suuremman talonpoikaissivistyksen, niin että hän oli ensimäisiä miehiä kunnan ja kylän yleisissä luottamustoimissa. Hän oli jo heti naimisiin mentyään puuhannut kyläänsä ylemmän kansakoulun, eikä kukaan voinut kieltää, että sen perustamisesta lankesi suurin kunnia juuri hänen osakseen. Ja jonkillaiseksi tunnustukseksi tästä oli hän saanut olla koulun johtokunnan puheenjohtajana sen perustamisesta asti.

Yhdessä ainoassa asiassa ei onni kuitenkaan ollut hänelle myötäinen. Heillä ei näet ollut ainoatakaan lasta, hänellä ja emännällään nimittäin, kummanko sitte lie ollut syy.

— Eikä siinä näy mikään auttavan, sanoi pehtori väliin leikillään.

Kasvattipoika heillä tosin oli ollut, mutta sekin oli kuollut viisitoistavuotiaana pari vuotta sitte eikä uutta tullut enää otetuksi. Ja tältä kasvattipojalta oli jäänyt melkein uusi lammasnahkainen turkki, semmoinen tavallinen kaulusniekka, jonka päällys oli puolivillaista, kotikutoista harmaata. Ja tämä turkki se oli jo useamman kerran pehtorin mieltä karvastellut, ja silloin tällöin tapasi hän kysyä emännältään, että mitä sillä tuolla turkinperulla tehdään, kun sitä ei viitsi myydäkään, ja että se happanee kesät talvet siellä aitan seinällä.

Vaikkei pehtori Härmäläinen suinkaan ollut mikään turhantarkka, piti hän kuitenkin aina kiinni hyvästä ja järkiperäisestä taloudellisesta järjestyksestä ja tahtoi, että kaikkien asiain hänen talossaan tuli olla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Ei mitään tarpeellista saanut puuttua eikä taas saanut olla mitään tarpeetonta.

Mutta nyt oli tuo keskenkasvuisen pojan turkki ollut jo kotvasen hänen silmätikkunaan ja siitä oli tavalla tahi toisella päästävä irti.

Ja ennen pitkää tarjoutuikin siihen oivallinen tilaisuus.

Se pehtorin puuhaama kansakoulu oli siinä aivan naapurina, ja pehtori ja sen koulun opettaja olivat jo kauvan olleet mitä parhaita ystäviä ja naapuruksia. Ja ne olivatkin molemmat melkein yhdenikäiset, samankokoiset ja isomahaiset ukonköllykät ja aina ne olivat olleetkin yksissä niin hyvin kouluasioista keskustelemassa kuin leikin laskussa höyryävän vesilasin ääressä, mihin harvoin jäi sekottamatta jotain punertavaa. Se oli vaan heillä ero, että kun varakkaalla pehtori Härmäläisellä ei ollut yhtään perillistä, oli niitä tuolla köyhemmällä kansakoulunopettajalla sen sijaan kokonaista kymmenen.

— Sekö niitä lie sinulle siunannutkin! nauroi pehtori usein, kun asiasta tuli puhe.

— Ja rouvan pitää jo viimeinkin heretä! lisäsi hän leikillään niiden perillisten äidille.

Tämän opettajan vanhin poika kävi kaupungissa herraskoulua ja saattoi olla jotenkin samanikäinen kuin pehtorin kasvattipoika oli ollut kuollessaan. Ja vaikka pehtori olikin kuullut, että se siellä koulussa oli vallaton ja teki kaikellaisia koiruuksia opettajilleen, niin tykkäsi hän kuitenkin siitä pojasta, sillä se oli muuten niin vilkas ja kuului olevan hyväpäinen.

— Siitä Anterosta pitää sinun kouluttaa pappi, oli pehtori useamman kerran opettajalle sanonut, huolimatta siitä että itse oli ollut alituisessa riidassa oman pitäjänsä rovastin kanssa.

Ja eräänä huurteisena talvipäivänä vanhan ja uuden joulun välillä juolahti pehtori Härmäläiselle mieleen, että hänpä lahjottaakin sille opettajan Anterolle sen kasvattipoikansa lammasnahkaturkin. Sehän on vielä lisäksi hänen ristipoikansa ja tulisihan tuo siten siinäkin suhteessa velvollisuus täytetyksi. Eikä hän muistaakseen ollut kumminvelvollisuuttaan vielä täyttänytkään. Olihan hän tosin Anteron synnyttyä antanut sen äidille markan hammasrahaa. Vaan se taisi olla liian vähä. Ja jos siitä vielä kerran maailmassa mies tulisi, niin ehkäpä muistaisi, varsinkin jos pappi…

Samana aamuna oli pehtori käynyt matikanpyydyksillään ja tuonut sieltä tullessaan emännälleen kymmenkunta suurta matikanvonkaletta. Harvoin se järvi yhdellä kertaa niin paljo antoikaan, varsinkaan näin alkutalvesta, ja sepä se sai nyt pehtorinkin tavallista paremmalle tuulelle.

Hän tallusteli suuresta salistaan tupaan ja esitti emännälleen, että eiköhän tuota opettajalan herrasväkeä olisi pyydettävä matikkakalalle päivällisaikaan. Eihän siihen sillä hyväntahtoisella emännällä ollut mitään vastaansanomista ja kuultuaan turkkijutun oli hän siihenkin suostuvainen. Sillä olihan hänkin Anteron kummi, ja se kun vielä aina niin höylisti karahteerasi häntä emäntäkummiksi ja miestään isäntäkummiksi.

Palvelustyttö lähetettiin kansakoululle viemään sanaa, että oli saatu vereksiä matikoita ja että jos "herrasväki olisivat hyvät ja tulisivat päivälliselle ja että Antero tulisi myöskin."

Vaan sillävälin astuskeli pehtori Härmäläinen yli pihan vaateaittaan ja kaivoi sieltä seinältä vaatteiden alta sen kasvattipoikavainajansa turkin ja toi sen tupaan lämpenemään.

— Pääsenpähän nyt viimeinkin tuosta, ja se kun menee vielä niin hyvään tarkotukseen, tuumi hän itsekseen. — Uusihan tämä melkein on vielä… ja lämmin… ja se mahtaa sopia Anteron päälle kuin naulattu. Se poika ehkä vielä minulle haudan lukee, jos papiksi pääsee… ja jos minä satun niin vanhaksi elämään.

Pehtori Härmäläinen kävi hakemassa harjan ja puhdisti sillä turkin.
Sitte ripusti hän sen pankon naulaan.

— Mahtaa se nyt olla mielissään Antero, kun saa lämpimän turkin hartioilleen. Tosinhan tässä on harmaa päällys, vaan tokko tuo vielä herrastanee poika…

Vieraat tulivat ja joululomalla oleva Antero oli myöskin mukana. Päivällinen oli laitettu tavallista tanakampi. Matikkakeitto syötiin ja siinä sitte iltaa istua rupateltiin minkä mistäkin. Pehtori teki opettajan kanssa totia ja emäntä tarjosi naisvieraalle lasin viiniä.

Mutta sitte tuli lähtö, vaikka kieltelihän siinä kotvasen isäntä ja emäntä.

— On pieniä lapsia ja muuta puuhaa. Täytyy mennä.

Eikä siinä tinkiminen auttanut. Silloin pistäytyi pehtori Härmäläinen kiireesti tuvan puolelle ja ajatteli mennessään, että mitenkähän tuota nyt sanoisi… Pitäisi kai ottaa vähä juhlallisempi meininki sanoihinsa ja katsoa sitä Anteroa silmiin… eikä haittaisi, vaikka herahtaisi silmän nurkkaan muutama kyynel…

Hän otti turkin naulasta ja vei sen käsivarrellaan saliin.

Vieraat olivat jo pukeneet päälleen. Anteron yllä oli vaan tavallinen talvipalttoo.

Pehtori Härmäläinen tarttui merkitsevästi Anteroa olkaan.

— Kuulehan Antero! Kun minä nyt olen sinun kummisi ja kun sinulla ei näy olevan kuin tuo palttoo, niin minä nyt… että jos sinusta vielä kerran tulee virkamies… pappi tahi muu… niin että et unohtaisi kummiasi… nyt tässä… isäsi ja äitisi läsnäollessa… annan sinulle kumminlahjaksi tämän lammasnahkaturkin.

Pehtori huokasi syvään. Antero näytti menevän hämilleen eikä virkkanut mitään.

Hänen isänsä puuttui puheeseen.

— Kovinhan sinä olet antelias. Mutta se nyt on niin että tämä meidän Antero sai juuri joululahjaksi Olli-enoltaan uuden mustapäällyksisen turkin, joka on räätälissä vähä hihansuista entrattavana, niin että mitäpä se poika kahdella turkilla… Sano nyt kuitenkin kiitoksia, Antero.

Antero kiitti.

— Vai niin, vai niin… no, no… eipähän sille mitä. Onpa niistä näkyy enoistakin ristiä.

Pehtori koetti hymyillä.

Vieraat menivät.

Mutta pehtori Härmäläinen seisoi siinä vielä kotvasen Pekkavainaan lammasnahkaturkki käsivarrellaan ja ajatteli, että tuosta turkistapa taisi lykätäkin hänelle koko kiusankappaleen ja ainaisen harmin…

JUMPRU-ANTIN NORRIKUPPI.

Lumi vonkuu ja natisee jalaksen alla kuin valittaen ikään. Koko iltainen metsä on kalpean kuuran peitossa, versovat vesatkin ja ohuet oksat kyyröttävät valkeina kuin kynttilät. Taivaalle syttynyt kuu valaa vaarojen laelle ja petäjien latvoihin kuulakan heijastuksen ja synnyttää norojen pohjissa leijailevia varjoaaveita.

Vanha musta ruuna on jo melkein valkeana kuurasta, vaikka vasta ollaan pääsemässä perille. Jumpru-Antti istuu liisteettömän puurekensä keskipajulla ja on ujuttanut nahkapäällyksisten huopakenkien peittämät jalkansa jalakselle etukaplaita vasten.

— Soo-o, ruuna, lönkytähän! murahtaa hän huurteiseen partaansa ja ottaa lammasnahkarukkasen oikeasta kädestään ja niistää nenänsä.

— Katos pakana, kun jo jääti tuonkin parran! Pois se pitää keritä…

Ruuna hölkkäsee hiljalleen pitkin kiteistä metsätietä ja kääntyy sitte totuttuun tapaansa vasemmalle näreikkökorven laidassa, vaikkei siinä näkynyt jälkeäkään.

— Onpas tähän tielle satanut lunta, onpa onpa… Vaan näkyyhän tästä pääsevän.

Hän nousee reestään astumaan, sillä ruunakin astuu. Saahan tuosta hiukan lämpöä, ja onhan se helpotus ruunallekin, on, on… Huh, huu!… Kovinpa on pakkanen, kovin on pakkanen. Ihan näppiä hivelee, vaikk'on hyvät rukkaset. Sitäkö se eukko liekin kintrannut tänne jäiseen korpeen ja vielä pyhäiltana. Vaan lupasipa norrikupin, lupasipa… Sanoi että jos saat saunapuita, niin annanpa kupposen, ähä… Vaan mahtaako se antaa? Kyllä sillä saattaa vielä vähä olla, koskapa niin taiten lupasi… Mutta enpä olisi lähtenyt, enpä, jollei olisi huomenna sinne hirrenvetoon… Vaikka hyväähän se kupponenkin tekee näin kylmässä… Huu!

Jumpru-Antti sitoo parkkiturkkinsa ympärillä olevan vyön vähä tiukemmalle ja lyödä läiskyttelee sitte käsiään yhteen lämpimikseen. Ajattelee mielessään, että sitte kun hän puukuorman kanssa on ajanut saunan eteen ja vienyt ruunan talliin ja tehnyt sille apetta, menee hän tupaan eikä virka kupposesta mitään. Älyääköhän se pyytämättä?… Vaan jos ei anna, niin panen ruunalle koko vakallisen jauhoja, maurutkoon sitte… Antaa se kuitenkin eukko… Panen kaksi palaa sokeria ja hämmennän sillä uudella ostolusikalla. Ja sitte juotuani vasta puran kuorman… Joutaahan se eukko huomenna saunassaan lämmitellä.

Ruuna töksähtää seisomaan ja herättää Jumpru-Antin mietelmistään. Siihen loppuivat viimeisen ajon jälet vesakkoahon alle syvälumisen suon reunaan.

— Vainu sillä lie tuolla ruunalla tahi hyvä muisti… Otappa ja seisatu ihan tähän samaan paikkaan, mihin viime kerrallakin, vaikka lumi on juoksuttanut jalaksen jälet umpeen. Hyvä se on tämä hevonen mulla…

Siinä oli aivan lähellä viime kesäisen kasken vieressä Jumpru-Antilla rankaläjä, koivuja ja leppiä, jotka hän syysrospuutalla oli saunapuikseen talven varaksi keräillyt kaskesta ja muualta. Tosinhan se talokas oli rengeillään parhaat kaskipuut omiksi tarpeikseen ottanut, mutta heittipäs vähä hänellekin vanhalle? Ei ole niinkään paha mies kuin sanovat.

Lunta oli satanut rankaläjän päälle, ja hän potki sitä jaloillaan päästä ja toisesta, että enin lumi kariseisi. Tuonne kymmenkunnan sylen päähän oli hän jättänyt ruunansa; mikäpä sitä kehtasi ajaa tähän tiheään ja lumiseen vesakkoon. Yltäpäältä oli hän kyllä itsekin lumessa, ja sitä paholaisen liitua oli jo solunut vasempaan rukkaseenkin, niin että täytyi hieroa sormenpäitä vastakkain. Vaan eikö tuo tuossa työssä lämminne…

Hän kantoi rangan kerrallaan rekeensä. Ruuna siinä vaan puun juurella seista lurvotti ja katsella töllisteli. Jumpru-Antti kerran katsoi, oliko rinnuste löyhtynyt, ja ruuna retkautti korvansa taaksepäin.

— Luimisteletko pakana!… So, soo!… Olehan nyt, olehan nyt!

Siitä oli jo kerran ennenkin otettu samasta rankaläjästä eikä se vielä nytkään mahtunut yhteen kuormaan kaikki. Kauvempana ahon takana oli vielä muutamia samallaisia. Ja Jumpru-Antti ajatteli itsekseen, että näistä sitä ehkä riittääkin saunapuiksi sulaan kesään asti. Olipa hyvä, kun tuli syksyllä läjätyksi, olipa toki hyvä… Maistuu se nyt norrikuppikin…

Hän ei pitänyt kiirettä, mutta sai kuitenkin viimein kuormansa täyteen. Ei hän latjannut sitä kuitenkaan ihan kukkuroilleen, se olisi liika rasitus vanhalle ruunalle näin pakkasella. Nuoritti sen kahteen kolmeen kertaan tiukasti tervasnuoralla ja tutki sitte joka puolelta, että mahtaisiko se kestää siellä kivikossa ja kannokossa hevoshaan aholla, josta tuuli oli juoksuttanut lumen melkein paljaaksi.

— Hei, ruuna, viinapaikkaan! ärjäsi hän leikillään, hypättyään poikkiteloin kuorman päälle, ja alkoi karistella lunta kengistään koputtelemalla niitä rekeä vasten.

Ja ruuna läksi astua könäämään kotiin päin kuin vanhus, joka ei pienistä kiirehtimisistä välitä.

Jumpru-Antti istuu siinä kuormansa päällä tyytyväisenä ja hyräilee jotain virrenvärssyä, mutta samalla juohtuu hänelle mieleen eukko… ja sauna… ja ruunan ape… ja norrikuppi, joka siellä kotimökissä höyryävänä häntä vartoo.

Väliin vilkasee hän huurteiseen, kuulakkaan metsään, ja sieltä lumirintaisten kuusten välistä pilkistelee hänelle hopeainen kuu ja aina se näyttää katsovan hänen silmiinsä… Mikähän se lienee tuokin mokoma… Eivät selitä allakassakaan, vaikka sen siihen painavat. Ja tuokin Otava se siellä yhä seista mollottaa kuin mikäkin ikään… Eivätkä edes putoa. — Ahaa! Jopas putosi yksi, ja ihan tuonne tielle. Hei, ruuna, nukutko sinä!

Se oli tietysti vaan tavallinen lentotähti, ja Jumpru-Anttikin arveli, ettei sitä sieltä lumesta kuitenkaan löytäisi… eihän niitä ollut löytynyt ennenkään… mitä lienevät silmänkäännättimiä.

He olivat jo tulleet paremmalle metsätielle ja ruuna pisti viettävämmissä paikoin pieneksi hölkäksi.

— Ka, ka, johan sillä on kiire kotiin. No lönkytähän sitte!

Ja kotvasen natisee lumi rautapohjaisen jalaksen alla, ja vanhan ruunan sieramista leyhyy harmaja huuru terästiukkaan talvi-ilmaan. Tähdet palavat ja säkenöivät pohjattomalla taivaalla ja luminen metsä seisoo kimmeltäen ja liikkumatta.

Jumpru-Antti on pistänyt ohjaksen perät rankojen väliin ja käynyt kuormansa päälle kahanreisin istumaan ja siitä sitte heittäytynyt selälleen. Sillä kyllä se osaa ruuna yksinäänkin, päätteli hän ja tuijotteli vaan syvälle taivaalle ja mietiskeli yhtä ja toista mielessään. Tuonne sitä pääsee pian hänkin tähtien taakse… eikö vaan liene sielläkin talvella kylmä… hän on jo vanha mies. Mutta sitte jäisi hänen eukkonsa yksin… ja ruuna… Hyvän sattuikin saamaan eukon osalleen… harvoin rähisee ja kun et ole tietääkseenkään, niin… ja lupasi norrikupinkin hänelle, kun toisi saunapuita. Ja hyvä se on ollut tämäkin ruuna, palvellut jo lähes parikymmentä vuotta… ja se kun vielä on niin hyvätapainen ja niuha syömään… ei potki eikä pakene ja osaa vaikka yksin…‘

— Prtuu!… Prtuu, ruuna! So, soo! No nyt se kele hyvänsä teki… eikös perhana vetänyt tuohon hirren nenälle… ja kun ne hilaavatkin niitä hirsiään ihan tiehen kiinni… Prtuu!

Ruuna on seisahtunut ja Jumpru-Antti kaivautunut ylös lumesta. Hän oli poksahtanut päälaelleen hankeen ja saanut lunta suuhunsa ja silmiinsä ja rukkasiinsa. Hän syleksi! ja pyyhkii turkinhihalla kasvojaan ja pudistelee lunta rukkasistaan ja ähkyy. Sitte menee hän reen toisella puolen. Se on vielä kallellaan, melkein kaatumaisillaan, toinen jalas tien viereen vedetyn paksun hirren nenällä. Jumpru-Antti kömpii takaisin kuorman yli ja kiskasee rekeään kaustosta minkä jaksaa. Ja vierähtää se viimein toinen jalaskin tielle.

— Eihän tuossa nyt toki tullut tuon kummempaa, ei kaatunut edes kuorma, puheli hän itsekseen ja hyppäsi kuormalleen ja nykäsi ohjia.

— Prtuu!… Mitä hiivattia!…

Reki tuppautuu kääntymään poikittaisin tielle, vaikka ruuna astuu keskitietä. Jumpru-Antti nousee katsomaan ja kiroaa.

— Sekö kehveli sen nyt tuon saverikon katkasi!…

Vanha koivunvesasta väännetty oikeanpuoleisen aisan saverikko oli taittunut siihen hirren nenää vasten ja aisa lerpatti nyt aivan irrallaan. Jumpru-Antti ei ollut sitä ensin huomannut ja se häntä nyt hirveästi sapetti.

— Mistä minä nyt tässä tulipalopakkasessa uuden saverikon?… Eikä tätäkään kuormaa passaisi tähän tielle jättää. Eipä se ruuna ennen tätä tehnyt… Vaan hittoko tässä muukaan auttaa kuin että riisu ruuna ja taluta kotiin ja käy sitte aamupuhteella hakemassa…

Häntä suututtaa ja hän repäsee ruunalta rinnusteen auki, viskaa tuomisen kotitekoluokin kuorman päälle ja lähtee ohjaksista taluttaa retuuttamaan ruunaa länkineen mäkivöineen.

— Tämä se nyt vielä piti sattua…

Mutta sitte juolahtaa hänelle yht'äkkiä mieleen jotakin ja hän pysähtyy ja miettii hetkisen ja pyöräyttää ruunan takaisin rankakuormalle päin.

— Ei se eukko anna sitä norrikuppia, jos ei saa saunapuita. Leikkaanpa narun päästä saverikoksi… vaikka onkin uusi kauppamieheltä ostettu nuora… ja en virka eukolle mitään… mistäpä se sen saisi tietää.

Jumpru-Antin katse käy vähä kirkkaammaksi ja hän alkaa siinä ruunalleen hyräillä jotain nuorempana oppimaansa rekilaulun säveltä. Leikkaa puukollaan pätkän sen nuoran päästä, jolla oli nuorittanut kuormansa, ja laittaa siitä tilapäisen saverikon.

— Kyllä se nyt mökille asti kestää…

Sitte valjastaa hän ruunansa uudelleen ja sille puhelee:

— So, so, ruuna! Elähän nyt… Vai sitäkö ihmettelet, että panen uudestaan aisoihin… Pianpa päästään perille, pian päästään… ja minä panen appeeseesi roppakädellä jauhoja eukosta salaa… vaikka antaisi sen kupinkin.

Taas vitisee jalaksen, alla lumi ja ruuna astua lönkyttää verkkaan ja Jumpru-Antti pitää varansa, ettei se kiviin eikä kantoihin toista kertaa… eikä hirren neniin. Saattaisi pahimmassa tapauksessa kaataa koko kuorman ja se olisi siitä hangesta iltamyöhällä ottamaton paikka… ja se norrikuppikin jäisi saamatta…

Kelmeä kuu yhä ahoille kimmeltää, ja ruuna hökäsee aina mäkien alla pari kertaa huurua valoisaan pakkaseen. Siellähän se viimein kiiluu mökin tulikin ahon laidassa. Siinä on vähä loivaa rinnettä ja ruuna panee juoksuksi. Pian se on pyörähtänyt navetan sivutse saunan eteen. Ja siihen se seisattuu.

— Päästiinpäs, päästiinpäs! ilkkuu Jumpru-Antti itsekseen. — Vaan eipäs näy eukkoa… Vienpä ruunan ensin talliin ja teen appeen.

Hän riisuu ruunansa ja taluttaa sen talliin ja panee päitset päähän ja sitoo sitte marhaminnasta soimeen. Menee tupaan ja näkee siellä eukkonsa rukin ääressä istuvan. Ottaa mitään virkkamatta aitan avaimen pankkopatsaan naulasta ja sieppaa porstuasta mennessään jauhovakan ja astuu aittaan.

— Panenpa kun panen ruunalle jauhoja… kolme… menköön neljäskin kamahlollinen. Tulihan tuohon säkkiin lovi, vaan tuskinpa eukko sitä huomaa…

Hän vie vakan talliin ja käy noutamassa korsusta silppuja ja kaataa ne aperuuheen. Hämmentää jauhot siihen ja sotkee ja vatvoo sitä kymmenisen minuuttia, tiputettuaan vähä rankkia sekaan.

— Saa se nyt ruuna hyvän illallisen… eipä ole saanut pitkiin aikoihin näin särpimekästä… so, soo!… Härppääppäs nyt mahasi täyteen, niin jaksat paremmin niitä hirsiä huomenna…

Hän oli saanut appeen pilttuuseen, kannettuaan ensin ruunalleen ämpärillisen vettä, tullut ulos ja pannut tallin oven hakaan.

Taivas on yhä kirkastunut, kuu kurottautunut ylemmä ja tähdet vilkuttavat entistään veitikkamaisemmin silmää.

— Kyllä taas tulee yöksi jumalaton pakkanen… kunhan ei ruunaa vilustaisi… Huu! Terhenti melkein käymään käsiin tuo kylmä… Hyvää se tekee lämmin norrikuppi…

Jumpru-Antti astuu mökkiinsä ja alkaa riisua turkkiaan. Rykäsee.

— Lienet kaatunut… lumessapa on turkkisi, sanoo eukkonsa.

— Enkä kaatunut… mistä lie karissut puista. Vaan onpa siellä turkasen kylmä… Hy-yy… Ihan otti vanhojen luiden päälle.

Hän ripustaa turkkinsa naulaan ja rukkasensa orren nenälle kuivamaan ja ajattelee, että eiköhän tuo eukko jo arvaisi… Siinä se näkyi pannukin liedellä lekottelevan, niin mehevän ja hyvänsuovan näköisenä kupsotti hiiloksessa.

— Ryyppää vähä väriä kylmääsi, sanoo eukko ja menee kaatamaan kahvia.

Jumpru-Antti istuu pöydän päähän penkille ja kaivaa tupakkavehkeet esiin. Tuumaa itsekseen, että mitähän se eukko sillä meinaa kun ei pannutkaan siihen sitä lusikkaa ja kun vielä kävi hakemassa kahvimaitoakin. Ehkäpä antaa vasta toiselle kupille…

Hän härppäsi kuppinsa ja sanoi että olipa se hyvää. Vaan ei näy ei kuulu mitään toisellakaan kupille parempaa. Unehtikohan se ämmä?… Oliskohan kysyä… ja mitäpä tuosta jos kysyykin…

— Eikös sulla ollut sitä norrin lämmikettä?… Sydäntä tässä vähä etoo…

— Se kävi tuo Mäenpään mökin mummo hakemassa sen viinan linjamentikseen… kuuluu hierottavan… Ja toihan tuo tullessaan topan sikuria.

Jumpru-Antin suupieli vähä venähtää ja siellä sydänalassa kiemurtelee niin omituisesti. Hän ei virka mitään, vaan nousee pöydästä ja ottaa hattunsa ja rukkasensa.

— No elähän nyt… elähän nyt suutu!

Enhän minä sille kaikkia vainenkaan antanut. Heitin sinulle tilkan rahduksesi.

— Meinasin vaan purkaa sen kuorman, sanoo Jumpru-Antti harvakseen ja jää siihen ovensuuhun seisomaan.

Kääntyi kuitenkin ovelta takaisin. Ja kun eukkonsa oli kaatanut kupin puolilleen kahvia ja tuonut sen uuden pienen ostolusikan ja hän sillä itse sokeripalat sulaksi sakottanut ja kun siihen kuppiin sitte oli kaadettu pullon pohjalta kirkasta viinaa, niin heltyi Jumpru-Antti mielessään ja ajatteli, että hyväsydäminen hänellä sittekin on eukko ja huolenpitäjä… ja että hyvä oli, kun sai tuoduksi ne saunapuut… vaikkapa onkin pyhä ja semmoinen taivaallisen pakkanen…

KUN MITTARIT KÄVIVÄT.

"Määrättäessä varamaamittari Stefan Snööri halkomisen kautta laillisessa järjestyksessä erottamaan hakijalle kuuluva osuus perintötilasta n:o 7 Hirvolan pitäjän Hattupään kylässä lähetetään nämä asiakirjat Lääninmaamittarille siinä tarkoituksessa kuin 1 luvun 1 § Keisarillisessa ohjesäännössä 15 päivältä Toukokuuta 1848 likemmin säätää, — — — läänin kansliassa — — p:nä — — kuuta 19…

Kuvernöörinviraston puolesta:

— — — — — — — — — —"

Niin kuului selvä kuvernöörin antama määräys. Ja Antti Turpeinen luki sen vielä uudelleen yksinään ja tutki tarkkaan asiakirjoissa löytyvää lääninhallituksen sinettiä ja suurten herrain nimikirjoituksia, joista hän ei kuitenkaan saanut selvää. Lopulta tuli hän vakuutetuksi siitä etteivät tässä olleet kysymyksessä mitkään herrain metkut, vaan että se tila jaettaisiin hänen suostumattaankin.

— No avatkaa sitte linjat, kun haluttaa, sanoi hän. — Vaan sinulle, Tuomas Lehikoinen, minä sanon, että olisitpa tästä jakopuuhasta saattanut naapurillesi ja talosi osakkaalle jotain virkkaa ennenkuin lähetit paperisi likoon.

— Minähän jo siitä keväällä sinulle sanoin, mutta sinä et ollut niinä miehinäkään. Sanoit vaan, että vieläpähän tuon tierakkeesi kerkiät ottaa… ja olihan tämä jako kuulutettu kirkossakin.

— Kukapa se kesällä joutaa kirkoissa juoksemaan…

Enempiin kanetteluihin ei isännällä nyt ollut tilaisuutta, sillä maamittari Stefan Snööri julisti virallisella äänellä, että tämä alkukokous on nyt lopussa ja että isäntien tulee jättää hänen käytettäväkseen kuusi rotevaa miestä selkä- ja poikkilinjojen avaamista varten, kolme miestä kummankin isännän puolesta. Lisäksi tulisi isäntien toimitusta ja erityisesti jyvitystä varten hankkia puolestaan jäävitön lautamies.

Tuomas Lehikoinen, jonka asunnossa kokous pidettiin ja joka oli hakenut asianomaisen määräyksen tämän tilajaon toimittamiseen, pyysi lautamiehekseen maamittarin apulaista Pietari Sirolinia ja siihen ei maamittari Stefan Snöörillä ollut mitään vastaansanomista.

Antti Turpeinen läksi ja sanoi mennessään että hän tuo puolenpäivän rinnassa niin työmiehet kuin lautamiehenkin.

Ja sillävälin kun Tuomas Lehikoinen oli kutsunut sinne kamaripuolelleen kahvia ja vetänyt arkustaan pöydälle mittarien eteen kahden litran vetoisen särmikkään savonviinapullon, juosta hölkytteli Antti Turpeinen kotipihaansa, kiroillen itsekseen saamattomuuttaan, kun ei ollut älynnyt hän pyytää lautamiehekseen sitä mittarin apulaista ennenkuin Lehikoinen ehti… Nyt sillä kutaleella on ne herrat puolellaan… Vaan vielä sitä minäkin ne mittarit kesytän… Lienevätkö viinaanmeneviä… niin ne ainakin ovat olleet muut mittarit.

Hän tuli läähättäen tupaansa, ärhenteli ettoneelta juuri nouseville pojilleen ja laiskansekaiselle rengilleen ja käski niiden mennä Lehikkolaan linjoja avaamaan.

— Ja pankaa vaikka ne pyhävaatteet päällenne, jotta näkevät herrat, ettei sitä meidän talossa kursailemalla eletä…

Sitte meni hän emäntänsä luo ja sanoi tälle:

— Ja sinä muuta paikalla paremmat päällesi ja mene laivalla kaupunkiin hakemaan evästä sillä viiden litran nassakalla. Ja muista ostaa konjakkia, sitä kolmen ja kahdenkymmenen, elä huonompaa, sillä ne herrat luultavasti tykkäävät paremmin konjakista. Eikä sillä Lehikoisella ole muuta kuin liekö viinankuraa. — Ja osta täyteen se nassakka. Tuoss' on avaimet! Piirongissa on rahaa. Minä menen hakemaan lautamiestä.

Antti Turpeinen kävi hakemassa kamaristaan Matti-laatikon taskuunsa ja astui sitte ulos. Pihalla sytytti hän paperossin ja läksi sitte astuskelemaan Pekkarisen taloon päin. Se oli suuri tukkihuijari se Pekkarinen eikä ollut muutenkaan hyvässä huudossa. Antti Turpeinen ei ollut käynyt siinä talossa pariin vuoteen, vaan nyt sitä täytyi pyytää lautamieheksi… se kun on niin ovela ja osaa kääntää herrain silmät. Ja mistäpä ne mittarit sitä tuntevat… ellei Lehikoinen sano.

— Nyt se tuli minulle piru, sanoi hän heti, päästyään Pekkarisen kanssa kahdenkesken.

— No?

— Kun se Lehikoisen hölmö tahtoo jakaa sen meidän yhteisen tilan. Mittarit ovat jo siellä. Ja nyt minä tulin pyytämään sinua lautamieheksi. Saat hyvän palkan ja vielä paremmat harjakkaat, jos osaat pitää minun puoltani… ja sinähän kyllä osaat, sen minä tiedän.

— Eipähän tässä nyt ole minullakaan kiireitä… jos olisi ruveta…

— Ja koeta sinä saada minulle kokonaan se perukan petäikkö. Lehikoisen talo kun on tilan tuossa laidassa, niin ne mahtavat antaa minulle tulevan osani tätä erityistä tilaani vasten rajakkain. Hauku senvuoksi huonoiksi kaikkia tällä sivulla olevia maita, niin että ne panevat vähä jyvitystä — katos, maata tulee sitte enemmän. — Vaan jos minä tiesin, että se tuottaa ne mittarit jo tänä kesänä, niin totta jumaliste rassasin viime talvena koko sen halkometsän, joka nyt luultavasti jää Lehikoiselle, se kun on siellä sen peltojen alla. Mutta ehdinpä jo kuitenkin vedättää sieltä kolmekymmentä syltä halkoja, vaan siitä elä virka…

Antti Turpeinen ja Risto Pekkarinen läksivät sitte molemmat Lehikkolaan.

* * * * *

Linjat olivat ajetut, ja tilus kokonaisuudessaan mitattu ja juuri oli käyty käsiksi jyvitykseen.

Varamaamittari Stefan Snööri kulki lautamiesten Pietari Sirolinin ja Risto Pekkarisen kanssa ympäri tilaa ja merkitsi lyijykynällään jyvitysarvoja kädessään olevaan karttaan. He olivat saapuneet perukan petäikköön.

— Tälle hietikkokankaalle sitä tuskin kannattaa panna jyvääkään, tätä kun ei saata viljellä kuuna päivänä, esittää Risto Pekkarinen.

— Eihän näitä tällaisia juuri viljellä, mutta nämä näkyvät kasvavan itsestään, nimittäin puita, sanoo Stefan Snööri.

— No jos sitte olisi jyvä panna, arvelee Pekkarinen.

— Mutta hietapohjaisia ne olivat useimmat kaskimaatkin ja niille merkittiin neljä ja viisi jyvää, huomauttaa Sirolin. — Minusta on tämä kangas yhtä arvokasta.

— Vai yhtä arvokasta! Eipäs näy herra tuntevan eroa maalla ja maalla. Menkääpä nyt ja kylväkää ruis tähän kankaaseen, niin tokkopahan siemenet saatte. Vai ei ole eroa! Hyh! En minä suostu enempään kuin yhteen jyvään, inttää Pekkarinen.

— Minä jo merkitsin tänne kartalle kolme jyvää. Kaskimaille pantiin verrattain korkea jyvitys ja samassa suhteessa on tietysti muukin maa jyvitettävä, selittää Snööri.

— Eiköhän vähä puolenneta… mutta kas kun en ole muistanut… mulla olis täällä vähä…

Risto Pekkarinen kaivaa taskustaan esiin puolen litran pullon.

— Saataisiin se muuttaa kahdeksi jyväksi tälle kankaalle… on se kolme vähä liian paljo. Mutta olkaapas hyvä…

— Minä en maista virantoimituksessa, sanoo Stefan Snööri.

— Eihän tuo nyt pieni pahaa tekisi… Entä toinen herra?

— Meihin sopii, vastaa Pietari Sirolin ja maistaa.

— Muuttaako se mittari sen kolmen kahdeksi?

— Ei sitä sovi muuttaa.

Risto Pekkarinen tuumaili itsekseen, että kumma mies se on tuo mittari, kun ei anna yhtään perään; eikä sille kelvannut edes ryyppy… vaan saattaapa sitä Turpeiselle siitä huolimatta kehasta, että alensipas jyvitystä, kun hän oikein osasi valehdella. Mistäpä Turpeinen sen tietää… vaan antaa vielä paremmat harjakkaat.

Viimeksi jyvitettiin pellot. Ne tulisivat kuulumaan Tuomas Lehikoiselle, sillä Lehikoinen oli ostanut sen tilaosansa peltoineen ja niitä jo useampia vuosia viljellyt, eikä Turpeinen, joka asui omalla erityisellä tilallaan, halunnutkaan mitään Lehikoisen nautinnossa olevia maita.

— Nämä pellot ne tietysti ovat tilan parasta maata, sanoo Pekkarinen. —
Näille kai pantanee lähemmäs kymmenisen jyvää?

— Vai kymmenen jyvää! huudahtaa Sirolin. — Vaikkei koko pitäjässä ole ainoatakaan kymmenen jyvän tieraketta! Tuo viereinen kaskimaa on pohjaltaan ihan samallaista ja sille merkittiin ainoastaan viisi jyvää. Minun mielestäni riittäisi sama jyväarvo näillekin.

— Kyllä Sirolinin puhe on totta, mutta minä panen näille kuitenkin kuusi ja puoli jyvää, sillä nämä pellot ovat luonnostaan vähemmän kivisiä kuin tuo kaskimaa, vastaa Stefan Snööri.

— Se on liika vähä! Pitäisi panna ainakin kahdeksan, väittää Pekkarinen.

— Kuusi ja puoli on jo merkitty.

— Olkoon sitte, mutta liian suuri etu se on Lehikoiselle.

Risto Pekkarista vähä harmittaa, mutta toiselta puolen lohduttaa häntä se että Turpeinen on saava jyvityksestä ihan toisen käsityksen. Siitä hän kyllä tulee pitämään huolen.

* * * * *

Asiaankuuluvat sisätyöt olivat jo toimitetut: kartta- ja nautintoselitykset laadittu, pinta-ala laskettu j.n.e. Jyvityskin oli kaikin puolin hyväksytty ja allekirjoitettu.

Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin tekivät totia Tuomas Lehikoisen eteiskamarissa ja tuumiskelivat äsken laatimastaan tilan ehdotusjaosta. Heillä oli edessään pöydällä Sirolinin tekemä uusi, monivärinen kartta lukemattomine pienine "erotuksineen": siinä oli ruskeaviivaista rahkaa, keltasta peltoa ja vehreää niittyä, mutta kaskimaiden vaaleanpunerva kajastus helotti ennen muita sopusoinnussa pöydällä höyryävien lasien kanssa.

— Turpeiselle tässä jää enemmän metsää. Se jää tuo peräkangas miltei kokonaan, sanoo Pietari Sirolin.

— Niin sen täytyy jäädäkin. Sillä koska Lehikoinen saa kaikki pellot ja suurimman osan kaskimaita, niin täytyy Turpeiselle korvata metsämaalla, koska heillä kummallakin on tilasta yhtä suuri osa. Vaan mitäpä siitä. Annetaan me Lehikoiselle runsaasti puita peräkankaalta, joka jää Turpeiselle, niin tulee metsämaakin suunnilleen tasatuksi.

Sen sanoi Stefan Snööri. Ja Pietari Sirolin lisäsi:

— Niin, ja seipäitä ja aidaksia ja halkoja, jos Lehikoinen älyää vaatia. Vaan minäpä otan ja sanon sille kahdenkesken, että se loppukokouksessa virallisesti vaatii.

Oli lähetetty noutamaan Turpeista ehdotusjaon hyväksymistä varten. Hän toi Pekkarisen tullessaan.

— Ne pitäisi koettaa saada ne mittarit meille tavalla millä tahansa ennenkuin välirajat avataan, tuumaili Turpeinen tullessaan Pekkariselle. — Siitä nassakasta saattaisi olla meille hyötyä.

— Minä siitä jo mittareille huomautin nassakasta, mutta eivät sanoneet tulevansa ennenkuin jaon päätyttyä. Vaan kyllä ne muutenkin sinun puoltasi pitävät. Niinkuin jo sanoin, olisivat sillekin perukkakankaalle panneet viisi jyvää, vaan kun minä iskin silmää ja annoin ryypyn, niin puolensivat kolmeen. Kannattaa sinun pitää niille herroille hyvät harjakkaat.

Risto Pekkarisen sanoilla oli tarkotettu vaikutus, sillä Turpeinen vastasi:

— Täytyy siitä nassakasta vielä pohjan näkyä.

He astuivat Lehikoisen eteiskamariin kaikki: Antti Turpeinen, Risto
Pekkarinen ja Tuomas Lehikoinen.

— Tässä se nyt olisi ehdotusjako kartalla, ilmottaa Snööri.

Lehikoiselle oli sitä jo näytetty ennen toisten tuloa. Turpeinen ja
Pekkarinen jäävät sitä tutkimaan ja varamaamittari Stefan Snööri
selittelee heille karttaa. Sillävälin nykäsee Pietari Sirolin
Lehikoista hihasta ja he poistuvat hetkeksi tupaan.

— Kuulkaas isäntä! sanoo Sirolin. — Kyllä te voitte hyväksyä tuon ehdotusjaon, sillä vaikka siinä Turpeiselle jääkin enemmän sitä peräkangasta, niin saatte te kuitenkin korvaukseksi hirsiä ja halkoja ja seipäitä ja aidaksia, kun niitä huomisessa kokouksessa vaaditte. Turpeinen kyllä luulee saavansa metsän puineen pohjineen, vaan siinä se erehtyy.

Kaikki hyväksyivät ehdotusjaon. Ja Turpeinen sanoi vielä mennessään:

— Kyllä nämä mittariherrat näkyvät osaavan jakaa juuri niin kuin pitääkin jakaa ja niinkuin minäkin ajattelin.

Hän kääntyi vielä ovella taakseen katsomaan.

— Mutta eivätkö ne herrat kuitenkin voisi tulla sinne meille jo tänä iltana?

— Ei, kiitoksia. Mutta kyllä huomenna, niinkuin sanottu.

Menomatkalla sanoi Turpeinen lautamiehelleen Pekkariselle:

— Hyvinpä osasit niitä herroja metkutella. Perukkakangas jää mulle ja siitä saan hyvät rahat. Nyt sitä Lehikoista harmittaa.

— Harmittaapa tietenkin, myönnytti Pekkarinen. — Mutta voivat ne antaa sille sieltä kankaalta jonkun verran puita, sillä Sirolin sanoi kerran, että puutkin täytyy tasata, jos asialliset vaativat.

— Jos antavat, niin antakoot. Vaan sinun tulee sitä tiukasti vastustaa, niin ehkäpä eivät anna niin paljo kuin ensin meinaavat ja toinen tahtoo.

* * * * *

"Seuraavana päivänä avattiin välirajat ja pyykitettiin asiallisten
suostumuksella."

Niin merkittiin seuraavan päivän illalla pidetyn loppukokouksen pöytäkirjaan.

Pöytäkirja jatkaa:

"Sitte kokoonnuttiin keskustelemaan jaon johdosta syntyneistä tasaus- y.m. asioista, ja esitti silloin Tuomas Lehikoinen vaatimuksenaan, että hänelle myönnettäisiin Antti Turpeisen osalle jääneeltä metsämaalta:

1) 500 kpl. hirsiä

2) 1,000 kpl seipäitä

3) 1,000 „ aidaksia

4) 50 syltä halkoja

Uskottu mies Risto Pekkarinen huomautti, että — — —"

Pöytäkirjaan ei kuitenkaan pantu läheskään kaikkea sitä mitä Risto
Pekkarinen huomautti.

Sillä kuultuaan nuo vaatimukset, nousi hän ylös (Antti Turpeinen teki samoin) ja selitti, että jos Antti Turpeisen osalta otetaan nuo luetellut puumäärät pois, ei metsään jää edes linnunlaulupuuta. Hän piti pitkän puheen ja esitti, että asialliset saisivat pitää maansa sellaisina kuin ne nyt olivat jaetut.

Antti Turpeinen yhtyi puolustajaansa.

— On sillä puita omassa metsässäänkin, sanoi hän lopuksi.

Tuomas Lehikoinen ei hellittänyt vaatimuksestaan.

Stefan Snööri kysyi ruotsiksi Pietari Sirolinilta, että mitä nyt tehdään.

Pietari Sirolin vastasi samalla kielellä, että myönnetään osa vaatimuksista, vaan ei kaikkea.