SUOMALAINEN LUKEMISTO

Toimittanut

Knut Cannelin

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

Ensimmäinen jakso.

1. Pukki ja kettu. 2. Jalopeura ja kettu. 3. Karhu ja hiiri. 4. Totuus ja valhe. 5. Suulas akka. 6. Hiidenkivi. A. Kivi 7. Puijon mäki. Suomen Kuvalehdestä 8. Sudenpyynti suksilla. Suomen Kuvalehdestä 9. Suksimiesten laulu. J. Krohn (Suonio) 10. Kotka ja nälkäkurki. O. Vuorinen 11. Mielikki. J. Krohn (Suonio) 12. Sananlaskuja. 13. Käen pesintö. O. Vuorinen 14. Lohi. Suomen Kuvalehdestä 15. Kuun tarinoita. J. Krohn (Suonio) 16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee? Th. Hahnsson 17. Kreetta Haapasalo. Suomen Kuvalehdestä 18. Arvoituksia. 19. Mehtolan Musti. O. Vuorinen 20. Näkymätön vieras. K. J. Gummerus (Ylhäiset ja alhaiset)

Toinen jakso.

1. Jouluaamu Pohjanmaan pappilassa. E. Aspelin (Eliel)
2. Tunturisopuli. Suomen Kuvalehdestä
3. Rikas köyhänäkin. Th. Hahnsson
4. Pieni mierolainen. Uno von Schrowe
5. Savonlinnan ihmeet. Y. Yrjö-Koskinen
6. Tyttö. J. Reijonen
7. Suomen kelloista. K. Suomalainen
8. Kaiku. J. W. Calamnius
9. Kohtaus Nuijasodasta. Suomen Kuvalehdestä
10. Ilkka. K. Kramsu
11. Köyhäinmajassa. Th. Hahnsson
12. Hailinpyynti Uudenmaan saaristossa. K. Suomalainen
13. Sananlaskuja.
14. Koivuni jouluyö. A. Rahkonen

Kolmas jakso.

1. Kun isä lampun osti. J. Brofeldt (Juhani Aho)
2. Entisestä ja nykyisestä ajasta. Paavo Korhonen
3. Eräs kirkkomatka Inarissa. K. Cannelin
4. Kirkkoveneessä. J. P. Hannikainen
5. Turun palo v. 1827. Suomen Kuvalehdestä
6. Eräs Sakeus Pyöriän kertomuksia. P. Päivärinta
7. Vapautettu kuningatar. Paavo Cajander
8. Karsikot. R. Aspelin
9. Imatra. Suomen Kuvalehdestä
10. Koskenlaskijan morsiamet. A. Ahlqvist (Oksanen)
11. Kuvaelma Suursaarelta. V. Porkka
12. Uudistalo. P. Päivärinta

Neljäs jakso.

1. Pietari Brahe ja Turun yliopisto. Y. Yrjö-Koskinen
2. Pietari Brahen kuvapatsaan vihkiäisissä 29/5 1888.
J. Krohn (Suonio)
3. Roinilan talossa. Minna Canth
4. Eräästä elämäkerrasta. A. Ahlqvist
5. Muinaissuomalaisten taikauskosta. E. Lönnrot
6. Ilmarinen. J. Krohn
7. Aino. J. Krohn
8. Runoja kantelettaresta
1. Eriskummainen kantele. I. 1.
2. Älä on ääntäni kulunut. I. 6.
3. Korpi kurjalla kotina. I. 36.
4. Ohoh kullaista kotia. I. 75.
5. Mipä paimenten olla? I. 171.
6. Jo tulen kotihin I. 182.
7. Oisko linnun lentoneuvot. II. 44.
8. Maassa mieleni matavi. II. 128.
9. Kyllä huoli virttä tuopi. II. 131.
10. Viel' on vuoro valvoakkin. II. 192.
11. Minä pyy pesätön lintu. II. 226.
12. Soria on sotainen tauti. II. 265.
13. Omat on virret oppimani. II. 280.
14. Muut ja minä. II. 298.
15. Emon torat, II. 309.
16. Penu pieni koiraseni. II. 340.
9. Loitsurunoja
1. Loitsijan perustussanat.
2. Manaus koskeen.
3. Hammastautia vastaan.
4. Käärmeen puremaa vastaan.
5. Jäniksen sanat.
6. Karian sanat.
7. Suden manaussanat.
8. Kalastus-sanat.
9. Kylvösanat.
10. Tulen synty.

Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. K. Raitio

Esipuhe.

Sen jälkeen kuin prof. A. Ahlqvist'in "Uusi suomalainen lukemisto" painosta annettiin on suomalaisen kirjallisuuden kaikilla aloilla ja varsinkin kaunokirjallisuuden alalla ilmestynyt useita eteviä kirjailijoita, jotka mainitussa lukemistossa tietysti eivät ole voineet tulla edustetuiksi. Sen ohessa on suomenkielikin viime vuosikymmenien kuluessa kehittymistään kehittynyt ja rikastunut; kielensä puolesta mallikelpoisemman suomalaisen lukemiston tarve on sentähden jo kauan ollut tunnustettu. Nämät seikat ovatkin olleet päävaikuttimina tämän lukemiston toimittamiseen ja sen sisällyksen määränneet. — Etupäässä olen tähän ottanut — enimmäkseen oman käden oikeudella, joka asian hyvän tarkoituksen vuoksi suotakoon anteeksi — uudemman kaunokirjallisuutemme tuotteita, joissa kieli on reipasta ja sujuvaa, ja jotka sisällyksensä puolesta voinevat pitää oppilaiden mieliä vireillä; vieraskielisen lukemiston suhteen — tämä on näet aiottu etupäässä ruotsinkielisiä koulujamme varten — on nim. ajatukseni se, että sen ennen kaikkea tulee olla kielensä puolesta uusimman kehityskannan mukainen ja sisällykseensä nähden huvittava ja helppotajuinen; totisemmat aineet jääkööt äidinkielellä opetettaviksi.

Saadakseni oikeinkirjotuksen lukemistossa kauttaaltaan yhtäläiseksi olen muutamissa kohden rohjennut muutella jonkun kirjailijan omaa kirjotustapaa; viimmeisessä (4:ssä) jaksossa olen kumminkin säilyttänyt kunkin kirjailijan omituisen oikeinkirjotuksen, pitäen suotavana ja tarpeellisenakin, että oppilaat korkeammalla asteella tutustuvat toisenkinlaisiin käytännössä oleviin sanamuotoihin, jommoisia muuta suomalaista kirjallisuutta lukiessa voi sattua heidän eteensä. Lauserakennuksenkin suhteen on yhtäläisyyden saavuttamiseksi ja joskus muustakin syystä paikoittain joku pienempi muutos ollut tarpeen. — Sisällykseen olen ainoastaan ani harvoin ja varovalla kädellä koskenut, kun se esim. jossakin kohden muuten olisi saattanut lukijain hienotuntoisuutta loukata.

Sanastosta [ei tässä mukana] mainittakoon, että siihen — sanakirjoissa tähän asti yleisen tavan mukaan — olen ottanut nominein nominativi- ja genetivi-muodot, verbeistä taas presensin 1 persoonan ja 1 infinitivin, joka ei kumminkaan estä opettajaa sanoja kysellessään vaatimasta muidenkin omituisempien muotojen, nk. yksikön partitivin, illativin ja monikon genetivin sekä verbien optativin tuntemista ja luettelemista. — Yleensä olen ottanut sanastoon lukemistossa löytyvät johdannaiset ja yhdysperäisetkin sanat; vaan 3:sta jaksosta alkaen olen jättänyt ottamatta semmoiset yhdysperäiset, joiden yhdysosat semmoisinaan jo ennestään löytyvät sanastosta ja jotka yhdysperäisinä eivät ole saaneet mitään erikoismerkitystä, esim. kirkkomatka, tiedemies y.m. — Lukemiston loppuun liitetystä lehtori K. Raition tekemästä suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joka voitanee korkeimmalla luokalla ottaa läksyttäin suomenkielen suullista harjotusta varten luettavaksi, ovat tavallisimpien johtopäätteiden kautta syntyneet sanat niinikään jäänet sanastoon ottamatta, kun alkusana sanaston avulla voidaan saada selville.

Lopuksi käytän tätä tilaisuutta lausuakseni suurimmat kiitokseni kaikille niille, jotka neuvoillaan ja toimillaan ovat minua tämän lukemiston toimittamisessa auttaneet.

Helsingissä, elok. 25 p. 1889.

Knut Cannelin.

ENSIMMÄINEN JAKSO.

1. Pukki ja kettu.

Pukki ja kettu olivat kumpikin pudonneet syvään kuoppaan, josta eivät voineet päästä ylös. Vaan viimmein kettu, aina viekas ja kavala, keksi seuraavan neuvon. Sanoi pukille: "Jo nyt tiedän, kuinka pääsemme ylös". "Kuinka?" kysyi pukki. "Niin, vastasi kettu, että kohoat etujaloillesi pystyyn kuopan laitaa vastaan, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä ylös ja vedän sinunkin jälkeeni". Pukki ihastui sen neuvon kuultuansa ja teki niinkuin kettu oli pyytänyt. Vaan kettu itse ylös päästyänsä ei ollenkaan huolinut pukista, irvisteli vaan, kun toinen häntä petoksesta soimasi, ja sanoi: "Jos sinulla, pukki raukka, olisi semmoinen mieli kuin parta, niin semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkaan."

Hulluilla herrat kyntävät.

2. Jalopeura ja kettu.

Jalopeura vanhana ei enää voinut metsän eläviä ajamalla saada kiinni, jonka tähden hänen täytyi miettiä uusi keino, millä elatusta saisi. Pani tien viereen maata ja oli olevinaan sairas. Kun näki jonkun sivu kulkevan, niin sanoi: "Voi vaivaista minua, kuinka päätäni kivistää ja sisuksiani polttaa. Tuskin elänkään huomispäivään asti, anna siis anteeksi, jos olen sinua vastaan rikkonut. En tahtoisi omantuntoni vaivalla täältä erota". Näin sanoi hän, ja moni sivukulkevista astui lähemmäksi katsomaan, voisiko jollakin lievittää hänen viimmeisiä tuskiansa. Mutta jalopeura söi heidät suuhunsa ja eli sillä tavalla liikuttamatta jalkaansa pitkät ajat. Tuli viimmein kettukin paikalle. Hänellekkin piti jalopeura vanhan puheensa ja kysyi, mitä hän arveli, kun ei tullut lähemmäksi. Kettu vastasi: "Kummastelen jälkiä; moni on mennyt, vaan ei yksikään palannut".

Tuhmalle tuli vahinko, sen viisas opiksi otti.

3. Karhu ja hiiri.

Karhu oli tarttunut ansaan ja koki kaikin voiminsa päästä irti pahasta pulastaan, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Kun ei muuta neuvoa tietänyt, pani hän maata. Kun hän siihen oli nukkunut, kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärilleen ja ne alkoivat keskenään leikkiä. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai yhden heistä kynsiinsä; se oli ihan hänen turvallensa hypännyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi, sanoi vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli ja hän laski hiiren kynsistään, sanoen: "Yhtä mitätön olet, jos sinut syön tai säästän, joudathan olla rauhassa, raukka". Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaneita ja palasi niiden kanssa karhun luokse. Kaikki alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua. Viimmein saivatkin ansan paulat poikki purruiksi ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut, että täyttäisin lupaukseni, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä palkita". Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa, kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.

4. Totuus ja Valhe.

Totuus ja Valhe kulkivat kerran yhdessä. Valhe kysyi Totuudelta: "Mikä mies sinä olet?" Totuus sanoi: "Minä olen totinen Totuus, joka en ikänä taida valehdella". Totuus kysyi Valheelta: "Mikä mies sinä sitten olet?" — "Minä olen totinen Valhe, joka en ikänä taida totta puhua". Niiden tuli käydessä nälkä. Valhe sanoi Totuudelle: "Syökäämme sinun evääsi ensin ja minun evääni sitten, ehkä minä olen väkevämpi mies kantamaan." Ne söivät Totuuden evään loppuun. Valhe ei antanutkaan Totuudelle ruokaa, sanoi vaan: "En anna, ennenkuin annat toisen silmäsi puhkaista". Totuus antoi puhkaista silmänsä, mutta Valhe ei antanut sittenkään ruokaa; tahtoi vielä toisenkin silmän puhkaista ja saikin. Valhe jätti sitten kirkkopihalle Totuuden. Kolme korppia lensi kirkon harjalle. Ensimmäinen sanoi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän. Tässä kirkkopihalla on sokea mies. Jos hän ottaisi kirkon nurkan alta kolmen korttelin syvyydeltä multaa ja pyyhkeilisi sillä silmiänsä, niin hän näkisi selvemmin kuin ennen." Toinen korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa asuu kuningas, jonka tytär sairastaa vaarallista tautia, eikä häntä saa paranemaan millään muulla kuin että alttarin alta, siitä, jossa pappi seisoo, kaivetaan korttelin syvyydeltä multaa, voidellaan sillä tuo tytär, niin hän paranee". Kolmas korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa maksaa yksi lusikallinen vettä monta hopearahaa, mutta jos saarnastuolin alta kaivettaisiin suuri kivi, niin tästä kaupungista ei ikänä vesi loppuisi."

Totuus meni kaupungille, kun ensin oli voidellut silmänsä, ja pyysi vettä juodaksensa. Sanottiin veden maksavan siinä kaupungissa niin paljon, ett'ei kulkevainen sitä voi ostaa. Totuus meni kuninkaan luokse ja puhui kuninkaan tyttären sairaudesta, laittoi voiteet korpin neuvon mukaan ja neuvoi, kuinka vesi riittäisi kaupungille. Kuningas pyysi Totuuden tykönsä asumaan, mutta Totuus ei tahtonut sentähden että kaupungissa niin paljon valehdeltiin. Kuningas maksoi sitte kullalla palkan Totuudelle, lahjotti omat vaatteensa sille. Totuus lähti taas kävelemään mailmaan ja joutui samaa Valhetta vastaan, joka ennen hänen kanssaan käveli. Valhe ei tuntenut Totuutta, vaan Totuus tunsi Valheen. Kohta kun Valhe kuuli, mistä Totuus oli rikkaaksi tullut, niin käski Valhe Totuuden puhkaista hänen silmänsä ja jättää hänet kirkkopihalle. Totuus teki niin. Valhe odotti korppien laulua ja korpit lensivätkin taas laulamaan saman kirkon harjalle. Ensimmäinen korppi lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." — "Mitä sinä tiedät?" "Tässä kirkkopihalla on sokea mies." Toinen lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." — "Mitä sinä tiedät?" "Se olisi tapettava." Kolmas lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Se olisi haudattava." Kaikki korpit lensivät Valheen niskaan, repivät sen, tappoivat ja hautasivat siihen samaan kirkkopihaan. Valhe kuoli, Totuus elää. Sen pituinen se.

5. Suulas akka.

Oli kerran ukko ja akka. Akka oli ylen suulas. Minkä kodissaan saa tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas oli hyvä metsämies ja kalastaja. Hän sattuu kerran metsässä kulkiessaan löytämään aarteen ja alkaa miettiä mielessään, kuinka hän nyt sen aarteen hiljaisuudessa saisi kotia, kun hänellä on suulas akka, että minkä vaan saa kuulla, sen muille heti kertoo. — No, ei muuta neuvoksi; oli ukko sinä päivänä löytänyt hauen rysästä ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan. Ne hän vaihetti keskenänsä, metson hän pani rysään ja hauen muutti ritaan. Kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä; huomenna käymme tuomassa rahat sieltä." "No, vai sinä aarteen löysit!" sanoi akka vastaan, ja hänen mielensä jo alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut; lähdettiin levolle. Kului se yö siten. Aamulla laittautuvat kantamaan rahoja aarteesta ja menevät yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan, niin virkkaa ukko akallensa: "Odota vähäisen, olisi minulla tässä pyydys." Kun katsotaan saalista, täällä on metso rysässä. — Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnes päästään linnunpyydyksille, ja katsotaan niitäkin, niin täällä taas on hauki ridassa. Se otetaan siitä ja käyvät aarteelle, josta kaikki rahat pannaan takkoihin, ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten. Jo tekisi akan mieli taloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estää häntä menemästä. Vaan Kumminkin poikkeaa akka kujaan, lähteäksensä taloon; sattuivat koirat siinä tappelemaan keskenänsä, ärisevät pihalla, niin huutaa ukko akalleen: "Älä mene, akkaseni, etkö kuule, kuinka siinä talossa akka miestään lyöpi." Akka säikähti siitä, ei mennytkään taloon, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta. — No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei pysynyt kauemmin kotona, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, johon eilen oli ollut menemäisillään, ja alkoi kertoa asiataan kaikille ja sanoi: "Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle. Vaan myöhä oli, vasta eilen yhdessä kävimme paikalla, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme; ne olivat suuria ne takat." "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi isäntä. — "Tuolta, tuolta metsästä", selvitti akka kiireissään, "Matti ja minä yhdessä saloja kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki; me ne ensin otimme, siitä edemmäksi menimme, niin…" "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet varmaankin, milloin käypi rysään metso tai ritaan hauki? Tuota eivät usko hullutkaan." — "Usko pois", arveli akka, "löysimme me aarteen, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen ja tästä kylän kautta vielä siihen aikaan kuljimme, kun sinua täällä vaimosi pieksi." "Missä ja milloin on minua vaimoni lyönyt", huusi isäntä suuttuen, "kaikki valehtelet tässä, ei ole mitään puheessasi perää; mene matkaasi, taikka…"

Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi minkä joutui kotiinsa eikä sen jälkeen enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmotella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikessa puheessansa. Sen pituinen se.

6. Hiidenkivi.

Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura, ja kaunis, verrattoman nopea juoksemaan. Tuo sorea eläin läksi kerran kevättalvisena päivänä karkaamaan hangelle ja rupesi samoamaan ympäri Suomennientä. Silloin moni joutsimies nähtyänsä kullankarvaisen ja heleäsilmäisen peuran riensi sitä vainoamaan karkaistulla nuolellansa. Mutta ei kukaan voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas jälkeensä hiihtävän miehen. Peura joutui viimmein Hämeenmaahan, jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kohta sitä kiehtomaan, liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla kiiti peura pitkin tasaista hankea, mutta vielä tuimemmalla vauhdilla joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimmein väsymys saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohottaen pakeni, hänen juoksunsa heikkeni ja likemmäksi saapui mies. Silloin tapahtui kumma, joka kuitenkin on ennenkin nähty pidättävän monen ampumaniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen hereitä kyyneleitä. Mutta vähääkään arvelematta lähetti armoton mies vasamansa, lävisti ihanan eläimen otsan ja niin kaatui Hiiden peura, punaten verellänsä valkean lumen.

Silloin Hiisi, käyskellen Pohjanperän kolkoissa laaksoissa, tunsi äkisti sydämmensä kiertyvän ja tiesi kohta, että hänen kultainen varsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa hänen linnansa oli, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Nyt näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja myös näki hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään joutsimiestä kohden, Hämeen saloille. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti ankara kivi, suuressa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman. Se kohosi ylös taivaan kumuun, vaipui taas alas, vaipui päivään päin, ja juuri joutsimiehen päänlaelle putosi ääretön paino, haudaten hänet allensa iankaikkiseksi.

A, Kivi.

7. Puijon mäki.

Kuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole sykähtävin sydämmin useasti ihaellut synnyinmaansa somia näkyaloja! Kas tuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen halkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia oksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa; kaikki on siinä jylhää, vaan sentään sopusointuista ja silmää mielyttävää, somaa. Käy vähän matkaa metsän halki, tulet ehkä kunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet suuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee vihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä, ja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmis-asunnoita. Etäällä, järven toisella puolella, siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla. Tällaisia näkyaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen nientä, vaan erittäinkin on Savo niistä rikas.

Jos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon mäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli. Kauniina kesä-iltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi minnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja niemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinervillä salmilla keksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa nientä kohden, jonka keskisellä mäellä parhaallaan luontoa ihailet. Tämä ilmottaa kohta, ett'ei luonto täällä enää ole kokonaan omassa vapaudessaan, ett'ei Tapio ole enään täällä yksin-omaisena valtijaana. Samalla niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille on luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin Kuopiolaisille Puijon mäki on.

(Suomen Kuvalehdestä).

8. Sudenpyynti suksilta.

Melkein pettämätön susien hävittämisen keino on se, jota Savossa ennen käytettiin ja paikoittain vieläkin käytetään. Se, joka talvella, silloin kun hanki ei kannata, huomaa verekset suden jäljet, ottaa kohta sukset ja lähtee perässä hiihtämään. Kiirettä ei tässä liioin ole, pääasia on vaan, että aina hiihdetään; sillä hiihdettäköön hiljemmin tai kovemmin, saavutetaan kuitenkin susi kaikissa tapauksissa viimmein kiinni. Temppu on nimittäin se, että tuo hiihtäjä, kun hän ei enää jaksa hiihtää edemmäksi, poikkeaa lähimmäiseen taloon ja neuvoo, mihin jäljet ovat häneltä jääneet. Silloin on yhden tai parinkin miehen velvollisuus kohta lähteä jatkamaan ajoa. Vereksillä voimilla ja saaliin toivossa luistavat he hyvää vauhtia lumitanteria myöten, mäkeä ylös ja mäkeä alas, pedon jäljet varmana oppaanansa. Ensimmäisestä vainoojastaan, jos tämä paljon jäljempää alotti retkensä, hukka kentiesi ei vielä ollut paljon tietänytkään. Mutta nämät tässä luultavasti joutuvat jo niin likelle, että susi heistä vihin saapi ja kiiruhtaa kulkuansa. Mutta mitäs siitä apua! Joka askeleella pettää tuo kavala lumi ja harmaatakki parka saa ponnistaa kaikki voimansa päästäksensä ylös kuopasta, jonka hän itsellensä on kaivanut. Mutta tuskin on se päässyt, niin vajoaa se jo uudestaan vatsaansa myöten toiseen kuoppaan. Tällä lailla lähenevät vainoojat lähenemistään, ja jos hekin vielä väsyvät, niin poikkeavat taas lähimmäiseen taloon, josta jälleen yksi tai kaksi miestä lähtee jatkamaan. Olkoon yö, olkoon päivä, hukka raiska ei saa silmänräpäykseksikään levähtää. Viimmein hiihtäjät tullessaan tiheästä viidakosta ulos jo näkevät saaliinsa edessään. Tässä on luisu alasmäki ja iloisesti hurraten huilauttavat nyt ajajat viimmeisen matkan pätkän. Susi, huudosta peljästyneenä, harppaa vielä hurjasti muutamia kymmeniä askeleita eteenpäin, mutta saakin viimmein nyt kokea, että "kaiken kierrät, surmaasi et kierrä." Likelle ennättänyt vainooja kohottaa sauvansa, jonka toinen pää on terävällä rautakärjellä varustettu, ja pistää sen syvälle hukan kylkeen. Vielä tuima ulvahdus, vielä vähän hurjaa temmellystä, niin on loppu.

Tämmöistä on sudenpyynti hiihtämisellä. Se on melkein varmin kaikista keinoista. Tyhjäksi voi pyynti ainoastaan silloin mennä, jos nousee paha pyry-ilma, joka ajaa jäljet umpeen. Esteeksi ovat maantietkin, koska niillä susi saa kovaa maata myöten oikoa ja jäljet ovat vaikeammat erottaa. Mutta kauan se ei kuitenkaan mahtane pysyä teillä, jotka ihmis-asuntojen likelle vievät; perään-ajoa havaitessaan se mieluimmin pyrkii tiettömille saloille, jossa luulee paremmin säilyvänsä.

(Suomen Kuvalehdestä).

9. Suksimiesten laulu.

Ylös. Suomen pojat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luisuttaa.
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan.

Heräs' tuuli tuntureilla,
Lehahti jo lentämään, —
Sukkelat on sukset meillä, —
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa,
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais!

Koti kontion on tuossa —
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää. —
Kuules ukko,
Oves' lukko
Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. —
Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas'!
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna;
Keihäs sattui rintahan;
Ukko nukkuu uupununna
Sikeintä untahan. —
Riemuellen,
Soitatellen
Viekää saalis kotihin!

Vaan kun verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalia toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy,
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu,
Rakastettu
Kohta ompi kotimaa.

J. Krohn (Suonio).

10. Kotka ja nälkäkurki.

Kotka lenteli kerran Afrikassa Saharan erämaan yli. Huomasipa nälkäkurjen juoksevan hyvää vauhtia hietikossa. Nälkäkurjen nopea juoksu alkoi herättää kateutta tuossa lyhytjalkaisessa ilmanlinnussa, mutta samassa juohtui hänen mieleensä, ett'ei nälkäkurki voi ollenkaan lentää töyhtömäisillä siivillään. Äkkiä tuiskahti hän alas, alkoi pilkata nälkäkurkea, mutta itseään hän kiitteli ja kehui:

"Hyvää päivää, nälkäkurki! Varmaan nälkä vatsassasi nävertelee ja pakottaa sinut tuollaisella kiireellä einettäsi etsimään!"

Nälkäkurki olisi voinut vastata: "Ei nimi miestä pilaa!" Hän ei kuitenkaan mitään vastannut; luultavasti ajatteli hän: "Ei suuret sanat suuta halkaise."

Kotka jatkoi: "Voi pahainen päivä! Oletpa varvastellessasi varpaasikin kadottanut, koska niitä on jäljellä vaan kaksi kummassakin jalassa, — vai lienet nälissäsi syönyt omat varpaasi. Minulla on yhdessä jalassa niin monta varvasta kuin sinulla kaikkiaan. Katsoppas kynsivekaroitani; niillä voin ottaa ruokani, vaikka — selästäsi."

Nälkäkurki vavahti, mutta pysyi ääneti.

Kotka jatkoi: "Entäs nokkasi sitten, moinen töpykkä! Roomalaisnenät, maailman kauneimmat ja kuuluisimmat nenät, verrataan tavallisesti somuudessa minun nokkaani. Ja onpa matkaa nokastasi mahaan! Ennättää vielä palan nieltyäsi nälkä viidesti vihlaista sulattimia, ennenkuin ruoka joutuu mokoman kaularoikkanan läpi."

Nälkäkurki nyykytteli päätänsä.

Kotka jatkoi: "Jos muutoinkin jo olet kaikin puolin katala, oletpa päällepäätteeksi siivillä ja pyrstöllä tykkänään pilattu. Niillä ei ole minkäänlaista virkaa. Minä kun levitän lentoneuvoni, kohoan niin ylhäälle kuin haluan. Uljuuteni on ääretön. Tosin muutamat typerät haukkuvat minua raatelijaksi, mutta maailman nerot, runoniekat ja ruhtinaat tietävät antaa minulle oikean arvon. Kenpä voisi luetellakkaan, kuinka monessa runossa minun nimeni on kunniotuksella mainittu. Ja hallitsijat sitten — niin heidän vertaisensahan minä olenkin. Jos esimerkiksi rahassa on kuninkaan kuva tahi minun kuvani, yks' kaikki, se käypi täydestä."

Nälkäkurki pudisti päätänsä.

Kotka jatkoi: "Huomaatko sinä, kurja olento, minkä verrattoman kunnian tein sinulle, kun alensin itseni ja rupesin pakinoimaan kanssasi, sinun, joka et ikipäivinäsi ole muuta nähnyt kuin tämän erämaan —"

"Ja taivaan," tokaisi nälkäkurki.

Kotka joutui hämilleen. Hän oli luullut, ett'ei taivasta näe muut kuin pilvien palteilla liikkujat. Jäähyväisiä sanomatta lehahti hän lentoon ja suunnitti kulkunsa maiden ja merien ylitse Suomen suurille saloille.

Vuosia kului. Kotka, tapansa mukaan, iski kyntensä talonpojan lampaaseen, yrittäen sitä viedä saaliikseen. Typerä paimenpoika, joka ei osannut huomata kotkan työtä jaloksi, riensi ryövärin kimppuun ja löi sen seipäällä kuolijaaksi. Kuljettipa vielä raadon kotiinsa ja naulasi sen, siivet levälleen, tallin oven päälle. Suomen metsästys-yhdistys maksoi pojalle siitä tapporahaa kolme markkaa. Vähitellen tippuivat kotkan sulat ja höyhenet likaan tallattaviksi, kunnes koko kummitus viskattiin tunkioon.

Vuosia kului. Nälkäkurki vanheni ja kuoli erämaahan. Onnellinen kauppamatkustaja löysi sen. Huolellisesti kokoili hän nälkäkurjen siipi- ja pyrstöhöyhenet ja asetti ne kalleimpain tavarainsa joukkoon, mutta ruumiin hautasi hän hiekkaan. Kauppias möi sitten höyhenet toiselle, toinen kolmannelle, ja viimmein joutuivat ne tänne meidän kotimaahamme. Suomen ihanat ja suloiset rouvat kaunistavat nyt niillä päähineitänsä.

Niinpä tosiaankin. Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta kuin unhotettu tai halpana pidetty erämaan lapsi on jättänyt paremman perinnön kuin hänen ylä-ilmoissa liikkuva halveksijansa.

O. Vuorinen

11. Mielikki.

Tunnetteko Mielikkiä? Mielikki on metsän emäntä, salon mieluinen muori.

Hänellä on aika komea talo, komeampi ja suurempi kuin keisarien ja kuningasten palatsitkin. Se on melkein yhtä suuri kuin koko Suomen maa ja korkeudelle se ylettyy aivan taivaaseen asti. Taivaan kansi sillä onkin kattona. Päivällä siinä enimmiten palaa suuri kaasuliekki, joka samassa on niin laitettu, että lämmittää huoneet; yöllä pannaan lakeen riippumaan suuri kynttiläruunu, jossa monta tuhatta kynttilätä palaa; välin sytytetään sen lisäksi vielä suuri himmeävaloinen öljylamppu.

Mielikin ulkohuoneita, aittoja ja karsinoita sanotaan viidakoiksi tai lehdoiksi; niissä hän pitää kaikellaista tavaransa ynnä myöskin pientä karjaansa: jäneksiä, metsäsikoja, metsähiiriä, teeriä, pyitä, tikkoja ja monellaisia muita eläviä. Paikoittain on hänellä myöskin suuria ja pieniä vesialtaita, missä hän ahvenia, haukia, kiiskiä, muikkuja ja muita kaloja elävinä pitää, siksikuin tarvitaan. Mielikki näet on huolellinen ja tarkka emäntä, joka pitää murhetta huomispäivästäkin. Vieraskamarinsa hän nimittää niityiksi ja nurmiksi; niiden lattialle on hän levittänyt kalliita, monenkarvaisia mattoja, jotka ovat täynnä hyvää hajua; pöydillä, joita siinä mäenrinteiksi sanotaan, on koko suven aina makeisia vierasten varalla, välin mansikoita, välin vaaraimia, välin puoloja; talvella siellä ei juuri käy vieraita, sentähden eivät makeispöydät olekkaan laitoksessaan.

Välin tulevat tietysti lattiat likaisiksi, kellertävän näköisiksi; silloin ne ovat pestävät. Jos Mielikillä sattuu vieraita olemaan huoneissaan, niin hän pyytää heitä vähäksi aikaa aittaan menemään, juuri siksi että saisi pölyn pois huuhdotuksi matoista. Toisinaan on hänellä oikein lauantaipuuha, vaikk'ei se tapahdu niin joka viikko kuin muilla emännillä. Silloin hän pyytää anteeksi että hänen nyt täytyy käskeä vieraansa kotiin menemään, sillä semmoisissa tiloissa pestään kaikki huoneet ja aitatkin, ja vieraalle voi pahempaakin vahinkoa sattua kuin kastuminen. Mielikillä näet on, niinkuin Amerikassakin kuuluu olevan, aina talon tarpeiksi vesivaroja ylisellä. Kun sitten huoneet ovat pestävät, niin piiat kaatavat vaan tuolta ylhäältä vettä lattialle, tavallisesti seulan kautta, että tulisi tasaisesti joka paikkaan, mutta välistä myöskin saavittain. Ylisellä tietysti on pimeä, jonka tähden siellä täytyy valkealla käydä, ja tiedäthän piikain tavan, että monesti eivät huoli ottaa lyhtyä, ottavat vaan palavia päreitä, joista kekäleitä voi pudota alas ja polttaa kenen hyvänsä.

Oma makuukamarinsa on Mielikillä korven keskellä, Havulinna nimeltään; sepä vasta on kaunis. Pitkät hongat seisovat siinä niinkuin pielet kirkossa, ja niiden latvat ovat niin tarkoin toisiinsa liitettyinä, että makuukamarissa aina on vilpas ja vähän hämärä. Lattia on peitetty pehmeimmillä viheriäisillä sammalilla, joilla ei kengän kopina kuulu ja on suloista maata. Siinä tuvassaan Mielikki, niinkuin muu vanhan-aikuinen kansa, pitää suurta karjaansakkin, karhuja, hirviä, peuroja ja metsoja.

Mielikki rakastaa hellästi lapsia ja pitää ne hyvin hyvinä, jos nimittäin hyviä ja siivoja lapsia tulee hänelle vieraiksi. Mutta jos sinne tulee joku laiskuri kuljeksimaan, ennenkuin hän on työnsä tehnyt, taikka joku vallaton ilman vanhempainsa luvatta, silloin Mielikki ei ota häntä hyvin vastaan. Hän samassa muuttaa koko asuntonsa, niin että sinitaivas näyttää harmaalta, viheriäinen nurmi kuloheinältä, lintuin laulut kuuluvat korpin rääkynnältä ja marjaset maistuvat katkerilta. Ja lopuksi hän vielä antaa vanhemmille tiedon ja viepi heille aitastansa vahvan ja norjan vitsan tottelemattoman makupalaksi. Varsinkin suuttuu hän, jos pienet lapset myöhään iltasilla tulevat hänen luoksensa; silloin hän lähettää tuhansittain pieniä itikoita eli sääksiä heitä pistelemään, panee puut ja kivet mörköinä pelottelemaan ja juoksuttelee pahoja lapsia eksyksissä ympäri lumperoisiinsa, niin että viimmein pelosta ja väsymyksestä ovat nääntymäisillään. Ja kiittäkööt onneansa, jos ei Mielikin vihaiset koirat, sudet, revi heitä kappaleiksi.

J. Krohn (Suonio).

12. Sananlaskuja.

Kun on olutta, niin on ystäviä.
Ei koirakaan kotiväkeä hauku.
Ei syvästä kaivosta vesi lopu.
Ei taito ole taakaksi.
Ei tuki suovaa alenna.
Ain' on laiska aikehessa.
Hiiri syöpi köyhän säästön.
Ei kalaa saada jalkaa kastamatta.
Huono vahti tekee monta varasta.
Ken pahat hyviksi saapi, Suomen suot se siltoaapi.
Vala varkaan miekka.
Herrain elo, köyhäin vero.
Isännän askeleet pellon höystävät.
Kärsivä kaikki voittaa.
Ei susi koiran kuolemata itke.
Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.
Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moittii.
Kiitä muille muita maita, itsellesi omia maita.
Riko ei mieli miehen päätä, lohi ei koskea sokaise.
Aina onni saanehella, ei aina ansainnehella.
Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.
Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.
Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekkin.
Sovinnolla on sija suuri, ahdas riidalla asunto.
Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi
Joka ei ota saatuansa, se ei saa tarvittuansa.
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
Meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen.
Paeten pahasta pääsee, syöden leipäkannikasta.
Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.
Syöty leikattu palanen, annettu luvattu lahja.
Ei ole paimenen pyhistä, eikä lapsen armottoman.
Kussa laki lakkaa, siinä vaivaisuus alkaa.
Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.
Tuli opetti salvamahan, kylä käymähän käräjät.
Tauditta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.
Toivotaan meren takaista, vaan ei turpehen alaista.

13. Käen pesintö.

"Pehmeä ja lämmin kuin käen pesä", on sananparsi. Sillä on melkein samallainen leikkisä merkitys kuin sananparrella: "Kestävä ja vahva kuin jänisnahka." Kuitenkin on edellisen sananparren leikillisyys monta vertaa sukkelampi kuin jälkimmäisen; sillä onhan jänisnahalla toki nimeksi kestävyyttä ja vahvuutta, mutta käen pesällä ei ole ollenkaan pehmeyttä eikä lämpimyyttä. Syy on yksinkertainen. Käellä ei tähän maailman aikaan olekkaan pesää. Asia ei ole niin ymmärrettävä, että käki kanervikkoon tahi puun oksalle synnyttäisi eläviä poikia — lintuin tyttäristä kansa valitettavasti ei tiedä mitään — semmoisia poikia, jotka syntymäpäivänänsä jo kykenisivät hakemaan ruokansa ja kenties kukkuisivatkin kilvassa emänsä kanssa. Ei suinkaan! Käki munii, munista syntyvät hautomalla pojat, jotka viikkokausia ovat heikkoja ja tarvitsevat hoitoa.

Olipa kerran aika, jolloin kaikille luoduille määrättiin tehtävänsä ja tarkotuksensa. Silloin pienten lintuin elikkä laululintuin tehtäväksi annettiin kevätluonnon sulostuttaminen laululiverryksillä; sen lisäksi uskottiin heille huolenpito siitä, ett'ei hyönteisten valtakunta pääse kovin paisumaan ja rasitusta tekemään kasvien valtakunnalle.

Useat hyönteiset, erittäinkin niiden toukat, ovat suuria syömäriä, ja ne turmelisivat kaikki kasvit, jos ei niitä pidettäisi tarpeellisessa kurissa. Pikkulinnuille on annettu valta käyttää näitä kasvikunnan vihollisia ruoaksensa ja niinpä he tekevätkin.

Mutta keväällä purojen liristessä, puiden viheriöidessä, nurmien kukostaessa on Leivolla, Peipolla, Pääskyllä, Rastaalla ja muilla laululinnuilla niin paljon suloista nähtävänä, niin paljon laulamisen ainetta, että tuskin ruokaansa muistavat nauttia. Sitä paitsi on heillä samaan aikaan yksityiset perheellisen elämän toimet ja puuhat: pesänrakentamiset, munimiset ja hautomiset, jotka kaikki vaativat aikansa. Hyönteisten liikanaista lisääntymistä keväällä ja kesän alussa ei kukaan heistä jouda kunnollisesti vastustamaan. Katso! Kasvikunta surkastuu. Toukkia vilisee joka paikassa. Pikkulinnuille hätä käteen. Mitäs neuvoksi?

Pidettiinpä kokous. Siihen kutsuttiin neuvottelemaan kaikki ne linnut, jotka paarmoja, kärpäsiä ja muita hyönteisiä syövät ja niiden toukkia hävittävät. Kokouksen esimieheksi valittiin yksimielisesti Satakieli. Hänpä siihen toimeen olikin erittäin sopiva, sillä hän osaa kaikkein lintuin kieltä.

Keskustelu oli vilkas. Kaikki kokouksen jäsenet olivat yksimielisiä siitä, että synnyinmaan vihollisten lisäytyminen on estettävä, vaikkapa semmoinen toimi uhrauksiakin vaatisi. Koetettiin keksiä keino. Yksi ehdotteli yhtä, toinen toista. "Monta miestä, monta mieltä." Satakieli kuulusteli muilta linnuilta, kuinka monta hyönteistä tahi toukkaa kukin heistä pesimis-aikana päivässä hävitti. Vastauksista havaittiin, että jo pesänteko-aikana kovan työn tähden ei joudettu tarpeeksi hyönteisiä tavottelemaan ja sitten hautomis-aikana olivat hellät äitilinnut milt'ei kokonaan unhottaneet ruokansa. Heitä ei sentään kenenkään sopinut moittia, sillä se olisi ollut äidinrakkauden halveksimista. Vieläpä tultiin keskustelussa huomaamaan, että pesimis- ja hautomis-aikana etenkin nuo rumat karvapeittoiset hyönteistoukat, "ukonkoirat", pääsivät suuresti lisäytymään ja tuhoilemaan kasvia. Niitä oli suuruutensakkin vuoksi pienten lintuin vaikea hävittää. Joku ehdotteli, että Varis sukulaisinensa ottaisi hävittääksensä karvapeittoisia toukkia, arvellen, ett'eivät ne heille olisi liian suuria ja karheita. Mutta toiset ilmottivat, ett'ei Varikseen eikä hänen sukulaisiinsa ole luottamista, ja onhan jo sananparreksi tullutkin: "Meni kuin variksen vala." Varis sen kuultuaan lensi uhkaavaisesti raakuttaen tiehensä ja Harakka päästi korvia särkevän pilkkanaurun.

Kun Käki kuusen latvassa istuessaan kuuli, että karvaisten toukkain hävittäminen pani pikkulinnut pahimpaan pulaan, kukahteli hän kauniisti: "Karvapeittoiset toukat, nehän juuri ovatkin minun parhaita herkkujani. Kylläpä niitä söisin syötyänikin! Söisin, söisin! Pesimispuuhat ja hautomishankkeet ottavat aikani."

"Kuules, Käki kulta", huusivat pikkulinnut yhdestä suusta, "kuules, kultainen Käkönen, tule munimaan täst'edes meidän pesäämme. Muni vaan muna kuhunkin pesään, kyllä me haudomme munasi ja ruokimme poikasi, kunhan sinä pidät tarkkaa huolta siitä, ett'eivät karvaiset hyönteistoukat turmele kasvien menestystä suloisessa syntymämaassamme!"

"Kyllä mielelläni suostuisin ehdotukseenne", vastasi Käki, "mutta minun poikani, suoraan sanoen, ovat runsasruokaisia, ne syövät paljon; entä jos omat poikanne tulevat puutetta kärsimään."

"Synnyinmaan etu on tärkeämpi kuin jokaisen yksityisen etu", tirkuttivat pikkulinnut. "Me ravitsemme poikasi, vaikkapa itse omain lastemme kanssa näkisimme nälkää."

Sovinto syntyi, liitto lyötiin. Siitä ajasta ei ole Käki pesää rakentanut, vaan on muninut pienten lintuin pesään, munan kuhunkin. Ahkerasti ahdistaa Käki turmiollisia hyönteisiä ja toukkia muiden lintuin pesimisaikana. Vieläpä antaa hän kuulla suloista kukkumistansa, jonka ihanasta helkkeestä nuoret neidot naimavuotta ja vanhukset kuolinvuotta ennustavat.

Jokainen pikkulintu, jonka pesään Käki on muninut, pitää pyhänä velvollisuutenansa hautoa munan pojaksi ja noitaa pojan täysikasvuiseksi. Maailmassa tuskin mitään muuta hoitolasta niin hellästi ja huolellisesti kasvatetaan. Semmoinen puuha ei ole pikkulinnuille vähäpätöinen; mutta eipä ole se ilokaan vähäinen, kun tietää kasvattavansa "poikaa", josta kerran on oleva hyötyä synnyinmaalle.

O. Vuorinen.

14. Lohi.

Lohi on levoton veitikka. Kauan ei se viihdy syntymämaillaan eli pikemmin sanoen syntymävesissään, jokien pohjassa, vaikka siellä kyllä on kaunis olla kirkkaassa, vilppaassa tupasessa. Jo pienenä pahaisena tuntuu hänestä tämä hänen kotinsa kovin ahtaalta, kovin köyhältä; hän lähtee kaukaisille ulkomaille, ulkovesille piti sanoakkin, onnea hakemaan. Eikä se toivossaan petykkään. Ulapoilla aukeilla uiskennellen, hän kasvaa, hän lihoo, hän paisuu aika vonkaleeksi, oikein isoksi herraksi, ja semmoisena hän viimmein näkee hyväksi taas tulla katsomaan tuota eriskummallista maailman nurkkaa, missä hän ensin on päivän valon nähnyt. Ja hän viepi kanssansa monta samallaista veitikkaa; he keräytyvät suureksi, monta tuhatta sisältäväksi laumaksi ja alkavat nousta jokien suista ylös. Vähän he huolivat siitä, onko vastavirta kova. Heillä on sama luonne kuin muinaisella akalla, joka hukkui, he ponnistavat aina vastavirtaan. Tuleepa silloin koski vastaan; siihen toki luulisit niiden pysähtyvän. Vielä mitä! He paiskahtavat väkevällä, pontevalla pyrstöllänsä, ja vuptis! jo loiskahtavat veteen yläpuolelle koskea. Taikka jos hyppäys sattui olemaan liian lyhyt ja ne putosivat virran vietäviksi, niin yrittävät toisen kerran ja kolmannenkin, siksikuin onnistuu. Lohella ei kuitenkaan aina ole onni seurassa; se usein sattuu hyppäämään satimeen ja silloin se joutuu itse lihavaksi makupalaksi. Jokien poikki on näet lohien nousuajaksi asetettu laitoksia, nimeltä padot, joihin noita hyviä, herkullisia kaloja pyydetään. Olipa muutama herra Skotlannissa kerran laittanut lohikoskeensa padan semmoiselle paikalle, että aina välistä lohia lompsahti siihen sisään, jolloin pata otettiin pois ja pantiin tulelle. Kas sepä oli mukavasti varustettu, niin ett'ei voi mukavampaa ajatellakkaan, paitsi jos laittaisi niin, että lohet jo keitettyinä hyppäisivät suoraan suuhun!

Eivät ole ajat niinkuin ennen! Sitä valitetaan kaikissa asioissa ja niinpä myös lohien suhteen. Ei ole enää Pohjanmaallakaan se aika, jolloin palvelijat pestiä ottaessaan tekivät sen lujan ehdon, ettei saisi syöttää heille lohta useammin kuin kolme kertaa viikossa. Lohen saalis on suuresti vähennyt ja vähenee vähenemistänsä. Mutta jos ihminen paljon hävittää, niin osaapa hän myös, jos tahtoo, hävitykset jälleen parantaakkin. Moneen paikkaan on perustettu lohensiitys-laitoksia, joissa lohen määhnää sekä poikia hoidetaan, siksikuin ne ovat niin suuriksi kasvaneet, ett'eivät enää mahdu joka hauen kitaan. Sillä keinolla on ulkomailla saatu lohirikkaaksi jälleen moni joki, josta ne jo olivat melkein sukupuuttoon hävinneet. Suomessakin on useampia tämmöisiä "lohikouluja", joista jo on päästetty satoja tuhansia oppilaita ulos. Mutta mikä heille päähän pistänee, eivätpä kuulukkaan palaavan syntymäpaikoilleen, niinkuin siivon lohen, varsinkin koulutetun ja sivistyneen, tapa vaatisi. Näyttää siltä, kuin Saksan ruokoiset rannat heidän mielestänsä olisivat makeammat.

(Suomen Kuvalehdestä).

15. Kuun tarinoita.

I.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta ja varsinkin sanotaan niiden kauneimpina olevan, kun kasteen pisara niissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessani on useinkin mieleni tehnyt sitä nähdä; vaan juuri silloin, kun päivän koittaessa kaste kukkiin laskeutuu, täytyy minun aina lähteä pois, piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista te ihmiset kehutte.

Oli vielä talvi, minä kuljin lakean kankaan yli. Päivällä oli siinä ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona — päivällä oli siinä kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli saattanut talven nietoksetkin kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. Tätä katsellessani läheni neitonen tappelutannerta; hän asteli kuolleiden joukossa; hän katseli, etsiskeli jotain — ja viimmein hän lankesi polvilleen nuoren kaatuneen sotilaan viereen. — Hänen kupeestansa oli punaisia ruusuja valunut lumelle. — Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se tipahti veriruusun päälle lumelle. — Kah se oli kallein kaste kauneimmassa ruusussa.

II.

Oli Toukokuun alku. Talvi oli jo muuttanut pois majoiltamme, mutta meri, manner oli vielä ramua täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt huoneitansa siivota. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät ikkunan pieliltä, joista uutimet on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevään kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tämä vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivaan rinnalla. Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. — Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli taitanut matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Kyllä on Etelä ihana; mutta miksi kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

— syksylinnun lähtevän
On sävel niin surullinen?
Keväillä mielimaillehen
Se rientää riemuiten!

Vaan mitäs minä tyhjiä rupatan; parempi olisi ruveta jotain tarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.

Minä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli suloinen suvi.

Meren maininki kohoili hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeranssipuut olivat valkeilla kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartijat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa.

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito; se nähtävästi oli Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmottivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet kuiskailivat suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaaseen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahtelivat; niillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; ne olivat matkalla Pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

"Mikäs sinun taas on, armas Antonio; joko pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana riemuitsee?" — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita; ne rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja, Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jälleen saanut, siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä…" Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"

III.

Minä tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat pilkistelevät vaan niinkuin silmät naamiosta. Talon ympärillä on kukkaslavoja ja edempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen. — Kas semmoinen on amerikkalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne hirsihökkelit ja seiväs-aidat.

Vähän matkaa asumahuoneista on vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja sen turtaunut, mustennut muoto osottaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset uudis-asukkaat tänne asettuivat. Sen yliselle on talonväki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon, että muun joukosta keksin vanhan kanteleen, jossa kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olisi Suomen kantele joutunut amerikkalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia asioita, joista ei teidän Suomalaisten viisaustiede vielä ole saanut vihiä.

Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli uudis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohden oli kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. Mustuneina, hiestyneinä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat heidän hollantilaiset naapurinsa sitä outoa menoa.

Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynellä lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei karttunut paljon. Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat nykielivät syöttiä. Hänen mietteensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimmeistä lepoa. Kun Kristiina-kuningattaren kehotuksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa on vaikeampi siirtää kuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja uudessa paikassa se kituu kitumistaan kunnes kuivuu.

Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan "Finnin" farmilla, jossa aina oli vieraanvaraa. Talon sinisilmät eivät suotta olleet Suomen sukuperää; he olivat suloudellaan kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämmet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty jänteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut kotimaassa

Piimäsuuna pikkaraisna
Maitopartana pahaisna.

Kolmas vuosisata jo vierii vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa unhottivat muukalaisten joukossa kotikielensä; lasten lapset olivat sitä tuskin tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten Hollantilaisiksi, viimmein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei muistakkaan enää, mistä alkuperästä se on lähtenyt. Mutta ukon kannel säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun ramun joukossa vanhan aitan pölyisessä nurkassa.

J. Krohn (Suonio).

16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailevat?

Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö — hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen kiharoitaan. Siinä oleskeli hän aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, jolloin kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen reunalle, jossa hän sitten istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vaan hän kirjaan silmäili, mutta laski sen sitten pois ja nousi osottelemaan lintujen ääniä, mutta eipä tuo kauan häntä huvittanut, sillä kuuluipa nyt kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti meni Helmi vakaana taas istumaan puun rungolle; hän kuunteli tarkkaan, sormensa vaipuivat ristiin; tuo kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmin sydämmen. Mutta äkkiä nousi hän paikaltaan, huudahtaen: "En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte, mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette! Juoksenpa kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa" — ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä läskein kätensä silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin olisi hän taaskin istunut monet hetket, joll'ei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: "Kuules tyttö, missä kotosi on? Varmaankin olet näiltä paikoilta, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä."

"Tuolla kuusikossa on kotoni", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran edelle kotia päin.

"Onko teillä lehmiä?" kysyi herra. "On kyllä." "Saako äidiltäsi ostaa ruokaa?" "Saa kyllä." "Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on kyllä?" "Kyllä" — vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi juoksemaan kotia.

"Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä", ajatteli nuorukainen. "Lieneekö heissä mitään hienompia tunteita?" — sitten miettien ennätti hän myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmin sanovan:

"Tuolla tulee valkolakki". — Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ostaa ruokaa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, vaan sen tehtyänsä sanoi hän Helmille: "Tuo kirjasi tänne, että luetan lukupätkääsi?"

"Kirjani jäi lähteelle", sanoi Helmi punastuen, "enkä vielä ole lukenutkaan."

"No, hyvänen aika, tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule! Sillä ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit."

"Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, minun täytyi niitä kuunnella, ja sitten unhotin koko kirjani, mutta juoksenpa sen noutamaan kotia." Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoaluku kävi huonosti, kun hän vaan aina tahtoi oleskella luonnon ääniä kuuntelemassa. — "Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista, kyllä hänellä on ikää, vaikka hän on vähäinen ko'oltaan ja niin äärettömän lapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa; 'mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitten niitä ymmärrän' — sanoo tyttö."

Äidin vielä puhuessa palasi Helmi jo kotia, kirja kädessä. Ylioppilas kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. "Ei ole", vastasi vaimo. "Osaako Helmi sisältälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?"

"Kyllä sisältäluku hänen suustaan vieriää kuten pavut pussista — sehän nyt lukeekin latinaiset ja kaikki."

"Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista; tuleppas sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat." Helmi tuli juoksujalkaa. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski hänen lukea, kehotettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaataan. — Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän huudahti:

"Äiti! Nyt minä tiedän, mitä koski kohisee, ja mitä kuuset kuiskaavat. Voi äiti! Ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan samoja tuntee sydämmeni niitten kohinaa tuolla ulkona kuunnellessani, kuin jolloin tätä luen; joka kerta kuin tässä isänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee, tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äitini! minäkin tahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, ett'en voi mitään!"

"Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta! Ensiksikin tulee sinun muistaa, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku; siitä kaikki hyvyys tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi."

"Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi", vakuutti Helmi, ja tuon lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän vieläkin halusta lepohetkensä viettää, "kuunnellen sen kuusen huminata, jonka juurella hänen asuntonsa on."

Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa "mökin lapsista" olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.

Th. Hahnsson.

17. Kreetta Haapasalo.

Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu.

Oli vuosi 1853. Halla, harmaatakki kuokkavieras, oli taas kerran käynyt Suomen pelloilla. Kerjäläisiä rienteli kaupunkeihin, varsinkin pääkaupunkiin, samoin kuin kärpäset syyskylmän alkaessa etsivät suojaa lämpimistä tuvista. Tuli silloin myös eräs huono reki, huono, laiha hevonen edessä, Helsinkiin, kuljettaen äitiä ynnä hänen kahta lastansa. Ne eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä, ne eivät rukoilleetkaan leipämurua ilmaiseksi onnellisemmilta veljiltänsä; heillä oli tuomisensa muassaan, jota tahtoivat vaihtaa leipään. Se äiti oli Kreetta Haapasalo, köyhän kruununtilallisen vaimo Yli-Vetelin kappelista Kokkolan pitäjää. Heidän pieni talonsa muulloinkin heitä vaan töin tuskin elätti; nyt oli halla aitan aivan tyhjäksi tehnyt. Kreetta oli, ruokaa lapsilleen hankkiaksensa, mennyt apulaiseksi pitäjän räätälille; mutta hän oli ompeluun tottumaton, neulat katkeilivat, langat menivät poikki. Räätäli ei voinut häntä pitää työssänsä. "Älä huoli", lohdutti hän katkerasti itkevää kuitenkin, "jos et juuri ommella osaa, niin osaatpa laulaa sitä paremmin. Mene kaupunkiin laulamaan, niin kyllä saat leipää itsellesi!" — Kreetta Haapasalolla oli näet pienestä asti ollut suuri halu ja taito sekä lauluun että soittoon. Kuudenvuotisena tyttö-tynkkäsenä oli hän jo alkanut soitella kuutta kieltä, jotka oli lautaan viritetty. Sittemmin laittoi hänelle tuttava varsinaisen 14-kielisen kanteleen.

Kreetta noudatti hyväntahtoisen räätälin neuvoa ja läksi ajamaan re'ellään pitkää Pohjan rantaa, käyden kaikissa kaupungeissa. Uskalsipa hän sitten, koska häntä joka paikassa lempeästi otettiin vastaan, mennä myös etelään päin, jossa kanteleen sävelet jo olivat aikaa sitten unohtuneet. Hän kulki Jyväskylän ja Hämeenlinnan kautta ja tuli lopulla Tammikuuta v. 1853 Helsinkiin. Sielläkin oli hänelle onni yhtä myötäinen. Hän sai soittaa milloin tämän, milloin tuon perheen kodissa, ja ihastutteli kaikkia koristelemattomalla, sujuvalla soitannollaan ja heleällä, kauniilla, vaikka tietysti harjottamattornalla äänellään. Runsaasti karttui myös rahalahjoja jokaisena tämmöisenä iltana Kreetan kukkaroon, ja kun hän keväämpänä kotiinsa palasi, saattoi hän saaliillaan suorittaa pienen tilansa kaikki velat. Myöhemminkin, joka kerta kuin kovempi katovuosi on kohdannut Suomen kansaa, on hän uudelleen ottanut kanteleensa ja "laulanut leipää" leivättömille lapsilleen.

(Suomen Kuvalehdestä).

18. Arvoituksia.

1. Lauta kaatui lammikkoon, ei koskaan kuiva eikä mätäne?
2. Pohjaton, kanneton, tuoretta lihaa täynnä?
3. Rautainen hiiri, liinainen häntä?
4. Ensin nahka nyljetään, sitten villat keritään?
5. Ei huku vedessä, ei pala tulessa, eikä mahdu maan rakoon?
6. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?
7. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo, kun kotiin tulee,
niin metsään katsoo?
8. Helsingissä hakataan, tänne lastut lentelevät?
9. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?
10. Henki alla, henki päällä, siinä hengetön välissä?
11. Lahdet kaidat, niemet pitkät, kalliot nenässä nienten?
12. Korppi lentää leuhottelee, veri siivistä tippuu?
13. Kolmasti päivässä päälleen pukee, enimmät ajat alasti seisoo?
14. Kuolleet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon
kaadettiin?
15. Lentää lintu siivetönnä puuhun lehdettömään, tuli neitsyt
suutonna, syöpi linnun siivettömän?
16. Helmet neideltä putosi, kuu kuuli, päivä löysi?
17. Huoneen suuruinen, lehden kevyinen?
18. Huone ruokaa täynnä, ei kattoa ja harvat seinät?
19. Härkä meillä tapettiin, sarvet maahan nakattiin, nahka syötiin,
veri myötiin, lihat poltettiin?
20. Ikkunasta mahtuu, ovesta ei mahdukkaan?
21. Ikä kaikki kannetaan, kerta, kaksi tarvitaan?
22. Iso härkä, tervaselkä, pyhän pellon pientareella?
23. Jota enemmän ottaa, sitä suuremmaksi tulee?
24. Kaksi kättä, kaksi päätä, neljä silmää, kuusi jalkaa?
25. Kaksi laivaa merellä, iän kaiken purjehtivat, eivät
toistansa tapaa?
26. Kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä kaikkinansa?
27. Kattila mäellä kiehui, ilman puitta, tervaksitta?
28. Kirjavaa karjaa ajetaan niinistä siltaa rautaiseen linnaan?
29. Kivinen pelto, koivuinen siemen, rautainen aura?
30. Korkeampi kotaa, matalampi rekeä, mustempi syttä, valkeampi
lunta?
31. Korvat on, ei kuule, silmät on, ei näe?
32. Kuningas kuulee, harvoin näkee, Jumala ei sinä ikänä, talonpoika
joka päivä?
33. Latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?
34. Metsässä syntyy, metsässä kasvaa, ihmisen polvella itkee?
35. Pikku aittanen mäellä, ei ovea, ikkunata?
36. Vanha akka, musta vaippa, kulkee kylä kylältä, tulta
tiedustelemassa, valkeata vaatimassa?
37. Vanha ukko, uusi takki, joka vuosi ommellaan, ratkotaan?
38. Vedessä syntyy, veteen kuolee, ympäri maitten kulkee,
ei rahatta rekeen istu, joka taloon tahdotaan?
39. Viisi veljeä vihaista, yhteen porstuaan menevät, eri tupiin
erkanevat?
40. Ymmyrkäinen kuin muna, pitempi kuin kirkon seinä?

Arvoitusten sanat: 1. Kieli. 2. Sormus. 3. Neula lankoineen. 4. Kenkä ja sukka riisutaan. 5. Nimi. 6. Verkonpaikkaaja reikää. 7. Kirves tai kuokka olalla. 8. Sanomalehdet. 9. Vene. 10. Hevonen, ratsastaja ja satula. 11. Sormien välit, sormet ja kynnet. 12. Vene. 13. Ruokapöytä. 14. Kalat, nuotta ja vene. 15. Lumitykky puun oksalla ja päiväpaiste. 16. Kaste. 17. Ilma huoneessa. 18. Pelto. 19. Petäjä, oksat, kuori, terva ja puu. 20. Valo. 21. Sormus tai miekka. 22. Kirkko. 23. Hauta. 24. Ratsastaja ja hevonen. 25. Aurinko ja kuu. 26. Äiti, tytär ja tyttären lapsi. 27. Muurahaispesä. 28. Herneet, seula ja pata. 29. Tulukset. 30. Harakka. 31. Saavi eli korvo. 32. Vertaisensa. 33. Nauris kasvaessaan. 34. Viulu. 35. Muna. 36. Yö tai syksy. 37. Järvi, joka kesällä on sulana, talvella jäässä. 38. Suola. 39. Sormi ja sormikas. 40. Lankakerä.

19. Mehtolan Musti.

Kun asetus määräsi, että kaikki koirat Suomessa olivat verollisiksi laskettavat, silloin katkaistiin väkivaltaisesti monen Mustin elämänlanka. Niinpä kerrotaan täytenä totena, ett'ei kuuluisassa Hölmölän kylässä ole nykyään yhtään nelijalkaista haukkujata. Mainio kestikievari Matias Hölmöliin oli silloin kutsunut kokoon kaikki kylällisensä, avannut suunsa ja sanonut: "Mitäs me Hölmöläiset tuhlaisimme markkojamme koirain päärahaksi, jotka ovat hyödyttömiä luontokappaleita talossa. Kun me muinoin annoimme rahamme silmänkääntäjälle, saimme toki nähdä ihmeellisiä ulkomaan eläimiä, nyt kun antaisimme rahamme, saisimme nähdä omia koiriamme. Oletteko kuulleet kummempaa?"

"Me emme ole kuulleet kummempaa", huusivat Hölmöläiset yhdestä suusta.
Ja koirain kohtalo oli määrätty.

Mutta ei ainoastaan Hölmölässä, vaan monessa muussakin kyläkunnassa surmattiin koirat sukupuuttoon. Surmaajat aikoivat kaiketi tästälähin itse toimittaa koirain velvollisuuksia, se on, haukkua varkaat pois taloista ja pedot pois laitumilta.

Mehtolankin Mikko, joka asui yksinäisessä torpassaan kaukana kylästä, oli sattunut kuulemaan koirain verotuskauhusta. Mikko oli mielevä mies. Hän läksi nimismieheltä asiaa tiedustamaan ja sanoikin hänelle suoraan: "Herra vallesmanni, tehän ymmärrätte kaikki lain pykälät, ilmottakaa minulle, saanko ampua koirani lakia rikkomatta?"

Nimismies tiedusteli syytä Mikon kysymykseen.

"Syy on se", selitti Mikko, "että minä ennen ampuisin Mustin kuin maksaisin kaksi markkaa päärahaa."

Hän ei ollut röyhkeä nimismies, joka Mikkoon olisi suuttunut. Hän sanoi nauraen: "Ei sinua oman koirasi ampumisesta Siperiaan tuomita, eikä muuhunkaan edesvastaukseen; mutta mietippäs asiaa, etköhän siellä korven kolkassa Mustia tarvinne."

"Kyllä mietin, kyllä mietin, herra vallesmanni, kiitoksia paljon!" lausui Mikko Mehtonen.

Ja kotiin tullessaan mietti Mikko, miten hän Mustilta hengen riistäisi.

Sillä aikaa oli eräs kulkuräätäli käynyt Mehtolan torpassa työtä kysymässä. Hän oli jutellut torpan emännälle, Liisalle, yhtä ja toista suuresta maailmasta. Hän oli päästänyt suustansa senkin viisauden, että koirat täst'edes pidetään muka suuremmassa arvossa kuin naiset, koska koirasta on maksettava kaksi markkaa päärahaa, naisesta vaan markka.

Mokoma ruma iva suututti Liisan pahanpäiväiseksi ja hän Käski räätälin heti mennä tiehensä.

Kun räätäli oli ennättänyt lähteä, tuli Mikko Mehtonen kotiin. Hän otti orrelta vanhan piilukko-pyssynsä ja tarkasteli sen kelvollisuutta. Lapset, kuusivuotinen Aaro ja nelivuotinen Anni, pyörivät isänsä luona kysellen: "Isä, mitä aiotte ampua!"

Mikko vitkasteli, mutta vastasi viimmein: "Minä ammun Mustin."

"Mustin joutaakin ampua, se syöpi paljon, ja sitten vielä on kallis pääraha maksettava", pakisi torpan emäntä Liisa, sillä hän oli räätälin ivasta suuttunut Mustiinkin. Toista mielipidettä olivat ainoastaan lapset. Anni rupesi katkerasti itkemään ja tarttuen lattialla makaavan Mustin kaulaan rukoili hän: "Älkää, hyvä isä, ampuko Mustia! Musti kuolee, Musti on niin hyvä."

"Älkää, isä kulta, ampuko Mustia; kun se taas syksyllä haukkuu oravata, minä pudistelen puuta, orava hyppää maahan, Musti ottaa kiinni", saneli Aaro.

"Niin, te lapset ette ymmärrä asiata", virkkoi Mikko. "Nyt pitäisi vähän ajan perästä maksaa päärahaa eli veroa Mustista kaksi markkaa joka vuosi. Minulla ei ole liikoja rahoja tuhlattaviksi, lapseni. Kahdella markalla saatan ostaa Aarolle hatun ja Annille kaulaliinan."

Mutta Aaro ihastui yhtä vähän uudesta hatusta kuin Auni kaulaliinasta. Kyynelsilmin katselivat he, kuinka isänsä sulatteli lyijynappia möhkäleeksi, jota sitten takoi ja muodosteli pyssyyn sopivaksi.

Omituista oli, että Musti nähdessään lasten itkevän ja kuullessaan nimeänsä usein mainittavan tuli hyvin levottomaksi, kunnes viimmein töytäsi etukäpälillään tuvan oven auki ja meni ulos.

Mikko ei ollut siitä millänsäkkään, laati vaan panosta pyssyyn.

Aarokin pistäysi ulos ja häristeli luudan varrella Mustia, jotta se pakenisi. Ja Musti läksikin juosta lunguttamaan saunan taakse.

Ennenkuin Aaro tupaan palasi, kävi hän aitasta noutamassa pienen rahakukkaronsa, jossa oli markka viisikymmentä penniä. Ne lennätti hän isällensä, lausuen: "Tässä on kaikki rahani, jotka oravan nahoista olen saanut; jos enempi tarvitaan Mustin verorahaksi, kyllä minä lopun suoritan, kun ensi syksynä saan oravia Mustin kanssa."

Annikin juoksi noutamaan rahansa; ei ollut säästönsä suuren suuri, eikä pienen pieni; seitsemän penniä ja yksi kopeikka hänellä oli ja ne hän antoi isällensä.

Mikko luki lastensa rahat ja suunsa vetäysi hymyyn. Antaessaan rahat takaisin sanoi hän: "Koska teillä, lapseni, on niin vähän rahaa, ett'eivät ne riitä Mustin verorahaksi, eikä kopeikka siihen asiaan kelvannekkaan, niin pitäkää säästönne, minä itse maksan veron tänä vuonna."

Liisakin hyväili pientä tyttöänsä, sanoen: "Eihän isä ammu Mustia, Anniseni; hän vaan muuten pani pyssyn panokseen. Kummitätisi antamat rahat olisit menettänyt turhaan, pieni hupsukka."

Mikko pisti panoksessa olevan pyssyn orrelle.

Aaro juoksi ulos ja kutsui Mustin saunan takaa tupaan, ja vanha rauha vallitsi Mehtolan torpassa.

Kului muutama viikko. Oli lämmin kevätpäivä. Mikko ja Liisa, tultuansa tattarimaan aitaa tekemästä, söivät päivällisen ja menivät sitten levähtämään. Mustikin makasi lattialla, pää käpäläin päällä. Aaro ja Anni leikittelivät ulkona.

Anni oli olevinaan emäntä, Aaro isäntä. He odottivat vieraita. Sentähden leipoi Anni nyt monenlaatuisia multaleipiä ja savipiirakoita, joihin hietaa pantiin sydämmeksi. Aaro laitteli uunia kuntoon ja nyhti sitten ruohoa saunan sivu tulevain vierasten hevosille. Heidän toimiansa ja liikkeitänsä tirkisteli pensaan takaa varsin odottamaton vieras. Se oli susi. Anni siitä tietämättä lähestyi pensasta tehdäksensä luudan, jolla muka lattian lakaisisi. Samassa hyökkäsikin peto pensaan juuresta ja koppasi lapsiparan kiinni. Anna kirkasi. Aaro parkui. Musti kuuli lasten hätähuudot. Rajusti haukahtaen paiskasi se oven auki ja lensi nuolen nopeudella suden niskaan. Mikko ja Liisa heräsivät koiran tölmäyksestä ja ulos mentyään näkivät he, kuinka susi kirvotti lapsen suustansa ja ryhtyi ottelemaan koiran kanssa. Liisa itkien ja huutaen riensi tempaamaan pois pienen Anninsa vaarasta. Mutta Mikko pistäysi tupaan, sieppasi orrelta pyssyn ja kiiruhti suden perään, jonka kulkua Musti viivytteli. Jo paukahti pyssy, ja luoti, joka ennen oli aiottu Mustin surmaksi, lävisti nyt suden sydämmen.

Hirveä säikähdys muuttui raikkaaksi riemuksi. Anni ei toki saanutkaan mitään vammaa, sillä peto oli sattunut ottamaan vaatteista kiinni. Liisa itki ilosta ja laati paikalla voileivän Mustille. Aaro ja Anni taputtelivat Mustia ja silittelivät sen tappelussa pörhöttyneitä karvoja.

Mikko itse meni kohta nimismiehen luo ja maksoi Mustin verorahan, ilmottaen, millaisen onnen Musti oli heille tuottanut. Nimismies, joka luuli, että Mikko hänen neuvostaan oli jättänyt Mustin ampumatta, virkkoi ylpeästi: "Sanoinhan sinulle, että siellä korven kolkassa Mustia kyllä tarvitset." Mikko kiitti nimismiestä hyvästä neuvosta ja lupasi tuoda kontillisen kaloja tahi lintuparin lahjaksi hänelle.

Kauppapuodista osti Mikko vielä samana päivänä Annille soman kaulaliinan ja Aarolle uuden hatun. Niin riemuista iltaa ei liene ennen vietetty Mehtolan torpassa. Ja sopipa riemuitakkin. Musti oli pelastanut lapsen. Mustin tähden oli pyssyyn pantu luoti, joka suden surmasi. Mikko tiesi saavansa sudesta tapporahaa sata markkaa. Mikko tiesi suden nahan hinnalla saavansa Mustin veron maksetuksi, vaikka se vanhaksikin eläisi.

Jos Hölmöläiset saisivat kuulla Mehtolan Mustin suuret ansiot, hankkisivat he kyllä kymmenen koiraa joka taloon, ja jos ne eivät ensi vuonna susia tappaisi, olisi taas kaikkein koirain kuolemantuomio valmis. Hölmölässä ei tehdä mitään kesken-eräisesti, vaan juurtajaksain, perinpohjaisesti.

O. Vuorinen.

20. Näkymätön vieras.

Korvessa oli kotomme,
Maantiellä majasijamme,
Karhut kanssa kumppanimme.
Ei mieli mesiä tehnyt,
Kylki kuuta kasvattanut
Pahan pakkasen käsissä,
Kovan ilman kouratessa,
Hengen hädäss', heltehessä.

Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, ja pellot halla viisi vuotta peräksyttäin oli typi tyhjiksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi. — Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ole mikään eriskummallinen; ei, päinvastoin on se aivan tavallinen. Tölli oli sisältä semmoinen kuin useat töllit siihen aikaan olivat, se on: huone, jonka ovinurkassa oli takka, lakeinen eli räppänä katon keskellä, josta savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiinni isketyt; peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä — siinä oli kaikki, ainakin Metsämaassa. Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi: Metsämaa. Pane tähän lisäksi: pari arkkua, muuan puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin siinä ovat kaikki huonekalut, ell'et lehmää, joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apekiulua ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.

Metsämaa kutsuttiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmältä kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruoassa pappilaan. Tuon lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta vähäinen henkiraha kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18-, nuorin 7-vuotinen.

Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puoli tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen neljätoista kappaa. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikkiaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympäriltä leiväksi. Hallan on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrasta ja kaurasta. Jos se ennen viljelijää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylellisyyttä, se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori käytetään myllyssä, kuori leivotaan jauhona, mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämmen. — Niinkuin jo sanoimme, on viisi vuotta peräksyttäin halla ennen sirppiä ennättänyt Metsämaan pelloille. Se on kovaa! Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivoivat Metsämaan asukkaat. "Jumala on viimmein hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: 'Varjele, o Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, nälästä ja kalliista ajasta'."

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viimme vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työn turhaksi ja jo toivoi tämän vuoden runsaasta saaliista voivansa maksaa velkansa, silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta, luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, niin kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata jyvät. Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilven kipinää näkynyt. Ilta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa. — Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

"Jo on toivomme hukassa", sanoo vanhus huoaten.

Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin ohitse. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmeniset ottanut. — Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia, tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen alaisia. Taitaako aurinko kummeksia tätä? Hän on siihen tottunut. Hän laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää hän. Järven rannat ovat jäätyneet. — Näkymätön vieras on käynyt.

* * * * *

Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsään päin näkyi lato, karjalato.

Viimme yönä ei nukkunut Metsämaassa kukaan muu kuin nuorin poika.

Töllissä oli vuosi takaperin useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät — niitti olkia.

Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet töllissä pian sanaakaan toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei töllissä ollut, hän keikkui ruuhessa järven rannalla.

Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Missä se vaan on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämmeen joku seurastaan — useampiin paikkoihin useampiakin.

Metsämaahan jätti se viimme yönä: surun, nälän ja epäilyksen.

Jaakko istuu lavitsalla pöydän vieressä, nojaten kasvojaan käsiinsä.
Anoppi ja Eeva, emäntä, istuvat takalla. Lapset itkevät ja valittavat.

Ruhmo on kaadettu, on vierinyt sairastavan lehmän jaloille, porsas on kaatanut apekiulun ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei kukaan huomannut.

"Kova on kohta!" sanoi viimmein anoppi.

"Ei ole kourallistakaan jyviä!" valitti Eeva.

"Kova on kohta!" kertoi Jaakko.

Anoppi oli surullinen, Eevan oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.

Mutta lapsen suru ei ole katkera. "Mikäs nyt neuvoksi?" lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. "En suinkaan tiedä muuta, kuin että myymme lehmämme ja porsaan ja uudestaan lähdemme petäjäin keruulle."

"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauan luulet niillä saatujen jyväin riittävän? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjä on sittenkin karvas."

"Oikein Eeva, mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?"

"Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?" huokasi vaimo.

"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä", lausui Jaakko, "mutta millähän nyt tahdot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siementä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin."

"Minä lähden palvelemaan", sanoi jäykästi vanhin poika.

"Ja minä, ja minä, ja minä", huusivat kaikki lapset.

"Kyösti, Sakari ja Liisa taitaisivat juuri palvelukseen kelvata", sanoi isä suruisesti, "ja jos itse tahdotte, luulen sen olevan sekä teille että meille hyödyksi."

Äiti itki.

"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan", puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.

"Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa", sanoi Eeva.

"Vähän porsaalla saa", lausui anoppi.

Tämän vuoden halla teki paljon muutoksia Metsämaassa.

Ensimmäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. Halla oli ollut välikappaleena; se ajoi pesästä ulos pojat kenties useampia vuosia ennen, kuin tähän aikaan näillä seuduin tavallista oli, eli ei nälkä, niinkuin tässä, pakottanut.

Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, että lehmä sai oven suuhun jäädä seisomaan. Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. Lapsikin sai tuntea hallan seurauksia. Porsas oli pojan paras ystävä. He söivät molemmat petäjäleipää, he hyppelivät yksissä; he rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta.

Joulun edellä kuoli anoppi. Sekin hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu, väsyi väsymistään, kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat. — Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaaleankeltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä. Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukostus asui. Ell'ei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ell'ei lehmää olisi ollut, olisi halla Voiton voittanut.

K. J. Gummerus. (Ylhäiset ja alhaiset).

TOINEN JAKSO.

1. Jouluaamu Pohjanmaan pappilassa.

"Anna lasten nukkua", kuiskasi äiti Maijalle, "ne heräävät itsestään kyllä varain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät akkunoihin!" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi. Vilauksensa näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla. Pimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.

On jouluaamu.

Kynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön. Vaeltajan silmissä oli se avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.

Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet ja vilkas liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? missä minun vaatteeni ovat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa perästä valmistui ja meni ulos kamarista.

On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä, isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen kaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla kirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämmissä, vaan eivätpä he tiedä, mikä heidät totisiksi teki. Eivät tiedä, onko siihen syynä tuo alakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa loppuun palaneine kynttilöineen, vai isä, joka kamarissaan hyräilee jouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja pöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista iltaa; mutta muisto vaan enensi tuota salaista tunnetta, joka karkottaa ihmisistä tavallisen mielen.

Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta muuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.

Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja myhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän jokainen tänä aamuna pyrkii.

Jo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät kirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen hoitajaksensa ja kodon vartijaksi.

Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi luistivat re'et sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi kuljettavaa rataa.

Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi loimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni häämötti tähdikästä taivasta kohden.

Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat, piti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen naiset omaan huomaansa.

Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla sormillaan niistivät kynttilöitä, niin levollisesti, kuin ei valkea polttaisikaan. Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten vakavia, horisevia, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Erään vanhan akan — siltä ainakin kuului — kimeä ääni erisi pistävästi toisista, ja tavan takaa Väinö käänteli päätänsä kuullakseen, mistä tuo ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti molemmin käsin totisena lakkiaan leukansa alla.

Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja hän näytti niin oudon vakavalta.

Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla. Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo juhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona olleet; ehkä koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan rupesi messuamaan, kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä: "älkäät peljätkö", messusi hän, "sillä katso, minä ilmotan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja."

Niistä sanoista hän sitten saarnasi.

Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän, ja he hymyilivät pyhästä ilosta.

E. Aspelin (Ellei).

2. Tunturisopuli.

Pohjan perillä, Lapin tuntureilla, löytyy pieniä eläviä, joita aina noin 6, 7 tai 10 vuoden päästä vaivaa muuttamisen halu. Ja vaikka eivät suinkaan tiedä, mimmoinen se maa on, jonne aikovat muuttaa, niin lähtevät ne kumminkin umpimähkään matkalle, onnensa ja usein nahkansakkin kaupalle.

Nämä elävät ovat noin 572 tuuman pituisia, lyhythäntäisiä, ruosteenkeltaisen- ja mustankirjavia, kuuluvat hiirten heimoon ja niitä nimitetään tunturisopuleiksi (lat. Myodes lemmus L.). Ne asuvat Lapin tuntureilla, mättäisillä, pensaisilla mailla, metsänrajaa ylempänä. Siellä ne kaivavat kolonsa ja rakentavat pesänsä mättäisiin ja elävät pensaitten kuorista sekä muista kasviaineista. Mutta kun heidän lukunsa on kasvanut suureksi ja kotiseutu alkaa tuntua ahtaalta, keräytyvät he yhteen joukkoon ja lähtevät, suureksi iloksi kärpille, pöllöille, haukoille ja muillekkin petoeläimille, matkustamaan, kulkien niin suoraan kuin mahdollista sinne päin, jonne kerran ovat matkansa alkaneet, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, nousten vuorien yli, uiden jokien, järvien ja merenlahtienkin poikki, ja tulvaavat yht'äkkiä maakuntiin, joissa heitä moneen aikaan ei ole nähty ollenkaan. Linné luuli heidän olevan niin tarkkoja suoraan kulkemaan, että, jos ihminen sattui heitä vastaan tulemaan, sopuli ei antanut tietä, vaan koetteli ihmisen jalkain välitse suoraan matkaansa jatkaa. — Luonteeltansa ovat ne hyvin rohkeita ja niin äkäisiä, että jos niille keppiä osottaa, iskevät ne siihen niin kovasti hampain kiinni, että jäävät keppiin riippumaan, kun sen nostaa ylös.

Välistä ne matkustavat niin suurissa parvissa, että niitä voi verrata Egyptin heinäsirkkoihin. Marraskuussa v. 1868 sattui höyrylaiva Throndhjemin vuonolla uivaan sopuliparveen, joka oli niin suuri, että alus enemmän kuin neljännestunnin kulki parven läpi, ja niin etäälle, kuin laivan kannelta voi nähdä, vilisi vuonon pinta uivia sopuleita. Vuonna 1823 niitä kuoli Hernösandin kaupungin kaduille niin paljon, että niitä hevoskuormittain sieltä vedettiin pois. Sopuleille itselleen nämä matkat kuitenkin ovat onnettomimmat, sillä suurin osa niistä hukkuu tai menettää muulla tavoin henkensä näillä retkillä.

Näillä matkoillansa ne usein ovat suureksi vastukseksi ihmisellekkin. Niin valitti norjalainen rovasti Heyendahl, että ne Stangvigin pappilassa syksyllä v. 1827 käydessään pitivät kissain kanssa semmoista elämää, että hän ei tahtonut saada yörauhaa. Mutta pahempaakin ne saavat aikaan. Ne turmelevat välistä niityt ja vainiot niin peräti, että Norjassa monessa paikoin on täytynyt muuttaa elukat toiselle puolelle vuonoa, kun sopulit ovat hävittäneet kaiken heinänkasvun toiselta puolelta; ja jos ne sattuvat tulemaan, ennenkuin vilja on pelloilta korjattu, niin tulee tuho yhä suuremmaksi.

Että elävä, joka näin paljon vahinkoa matkaan saattaa, jo vanhoista ajoista asti on vetänyt paljon huomiota puoleensa, on luonnollista. Niin esim. kertoo arvoisa Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus tekemässään kirjassa Historia de Gentibus Septentrionalibus, joka v. 1555 painettiin Roomassa, myyränkokoisesta elävästä, joka myrskyisinä ja sateisina aikoina putosi pilvistä. Siitä hän ei ollut aivan selvillä, olivatko ne pilvestä syntyneet vaiko muualta pilviin joutuneet. Mutta niin myrkyllisiä hän tietää niitten olevan, että mitä kasvia ne vaan kerran puraisevat, se kuolee pois. Ja kun ne viimmein itse kuolevat, joka tapahtuu määrätyllä ajalla, niin ilma tulee heidän mätänevistä raadoistaan niin myrkylliseksi, että se ihmisiin vaikuttaa pyörrytys- ja keltatautia.

'Oppinut Vormius koki vielä 17:llä vuosisadalla antaa luonnollisen selityksen siitä, miten ne tuntureilta voivat pilviin joutua, mutta v. 1740 teki Kaarle Linné näistä ilmamatkoista lopun. Hän tiesi nimittäin omasta kokemuksestaan kertoa pilvien olevan paljasta sumua, joka ei siis voinut pienintäkään hiirtä kannattaa, vaikka ennen oli luultu sen voivan viedä Lappalaisen poroineenkin matkassaan.

Mutta vaikka tunturisopulit eivät ole pilvistä syntyneitä, eivätkä edes taivaasta tippuneita, niin ovat heidän matkansa kuitenkin kyllä kummallisia ja onnettomia.

(Suomen Kuvalehdestä.)

3. Rikas köyhänäkin.

T—n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, mahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen kanssaan vaunuissa.

"Äiti", sanoi näistä vanhempi, "ajakaamme maalle, siellä ovat jo kaikki lehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."

"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuvansa kaupungin lähellä."

Rouva kysyi palvelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?" Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana; silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan vapaus häneltä puuttui, hän oli toisen palvelija. Annan siisti ja hyvä luonto saattoi hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon. Tässä kodossaan oli hän onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelustyttönsä asunnolle käski nyt rouva palvelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa seisatti palvelija vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.

"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouva.

"Niin tässä", vastasi palvelija ja aukasi mökin oven, käskein herrasväkeänsä astumaan sisälle.

Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa.

"Voi Anna parka!" huudahtivat tytöt, "tämä sinun kotosipa ei ole paljon isompi, kuin meidän ison kahlekoiran koppeli."

"Vaiti, vaiti, lapset!" sanoi rouva, "älkää toki noin puhuko! Anna raukalla nyt ilmankin on kärsimistä, kun hän ei enää asu meidän talossamme, jossa hänellä aina oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi: "Rouva hyvä, teillä oli minulla hyvä palveluspaikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuren-arvoinen oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."

Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukostavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut, mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin tukahutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluivat! Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen; hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut olivat seisahtaneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

"Kah, minun hyvä rouvani!" huudahti Anna, ja pyyhkeillen hikeä otsastansa sanoi hän: "Kudoin niin, ett'en huomannutkaan, että tulitte. Tulkaa istumaan — lapset, menkää pois tieltä, että pikku neitosetkin istumaan pääsevät."

"Voi Anna!" sanoi rouva, "on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein minun tulee sinua sääli, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt."

"Rouva hyvä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päiväpalkan ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme."

Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitten hyvästi ja läksi taas pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koto oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet: hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Kun he eräänä päivänä kulkivat T—n kaupungin katuja pitkin, niin nuori tyttö, joka koulusta palasi, tapasi heidät ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. "Voi Anna hyvä", sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa!" Vaimo meni ja tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen täällä palveli.

Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: "Oi Anna parka! Etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt."

"Rouva hyvä", vastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, vaan onneton en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki vastoinkäymiset, jotka Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni, ja sydämmessäni löytyy tunto, joka on minun maallinen onneni; se seuraa minua kuhunka menemme, se tunto on: äidinrakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon; kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi!"

"Äidinrakkaus!" sanoi rouva, "oikein sanoit, se on väkevä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsia ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa — ja päätinpä ottaa sinun sekä lapsesi asumaan tuonne meidän pakarituvan takana olevaan kamariin; siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle äidinrakkaus."

Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:

"Älä minua kiitä! — Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätön, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tahdon sinullekkin antaa, mutta ja'a sinä sen sijaan hyvällä esimerkilläsi minulle parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa elämänvaiheissasi sinun noin onnelliseksi tekee."

Th. Hahnsson.

4. Pieni mierolainen.

Armas päivä paistaa, kohta
Lämpimäks' jo muuttuu sää,
Hanki loisteessansa hohtaa,
Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan
Saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina
Yhä rientää eteenpäin,
Eipä murhe mieltä paina,
Rallatellen laulaa näin:

"Hopsis, jalat! Väsymystä
Tunnetteko? Talohon
Kohta päästään, siellä kysta
Minullekkin kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani
Tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä kulkeissani
Minä teille kerron ne.

Aina muistan riemuin vielä
Isän armaan mökkiä;
Viisi meit' ol' lasta siellä,
Vanhin niistä olin mä.

Muistan, kuinka kotikaski
Tähkäpäin jo kellerti;
Noro hallan irti laski,
Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä;
Petäjäistä syötihin —
Äitiin tarttui tauti, veipä
Hänet kohta hautaankin.

Häntä mustaan saatoin, itkin
Haudallaan ma hetkisen,
Kyynel poskipäätä pitkin
Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut
Olen mieron tietä ain'…
Jopa sulle kertoellut
Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo!
Muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
Tuolla päivä laskeiksen." —

Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmis-asuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks' yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalla jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa synkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää —
Vaan, ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimmeiseen,
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.

Uno von Schrowe.

5. Savonlinnan ihmeet.

Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt Opinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee kuvallisen maantieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja luonnon-ilmiöistä.