RÄMEKORVEN LAISKOTTELIJAT

Korpikuvaus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

ENSIMMÄINEN LUKU.

On juuri se hetki juhannusaamuna, jolloin aurinko on noussut ja kylän kukot parkaisseet ensimmäiset aamuvirtensä. Sumu nousee vielä salmista ja lahtien suista, ja tyvenet vedet kuvastelevat yhtämittaa vaihtuvia värejä.

Kenkkulan pihamaalle on aurinko ehtinyt ensiksi lähettämään lämpimät säteensä, ja talon herättäjäkello, iso kukon vötkäle, on sattunut aamukävelyllään Kyllin aitan taakse ja siellä parkaissut huikean kiekunansa, herättäen Bertilin.

Bertil huomaa olevansa jonkun lämpimän ja pehmeän kupeessa. Se on tyttö siinä, Kylli, jota hän on saanut odottaa huhtikuun lenseistä lumista juhannusyöhön saakka. Pihlajan kukkien ja tytön ihon tuoksu huumaavat heräävän Bertilin, ja hän puristaa tytön lujemmin kainaloonsa. Tyttökin herää ja hymyilee onnellisena; muistaa, että on ollut juhannusyö ja että edessäpäin on vielä paljon kauniita, onnellisia päiviä ja öitä.

* * * * *

Bertil on noussut ja sanonut lähtevänsä katsomaan juhannusaamun aurinkoa.

Aitan portaalle hän istuu siristellen silmiään. Runsas valo on häikäissyt ja painanut hänet siihen aitan kuluneille portaille vetämään henkeensä voimakasta kukkien ja pihkan tuoksua ja kuuntelemaan käkien kukuntaa ja pääskyjen liverrystä navetan räystäällä.

Siinä on koko Rämekylä hänen edessään, Hameniemi, Tanula ja taustalla outo ja ihmeellinen rämekorpi, josta kylään vuoti lakkaamatta se kirkas ja makea.

Tänäkin yönä se oli tehnyt tehtävänsä. Parhaillaan sen voitelemina nukuttiin hikiotsaisina tupien ja kamarien nurkissa ja pihamailla. Bertil muistaa, ettei ole juhannusyönä maistanut, ja on siitä hyvillään. Tyttö aitassa on korvannut kaiken. Tämä on ollut hänen ihanin juhannusyönsä.

Tyttö uneksii nyt siellä vuoteessaan, ja hän istuu tässä portailla. Tuulen henkäily, joka sammuu syntyessään, nuokuttaa ruispeltoa tuossa kartanon alla ja irroittaa pihlajasta aitan nurkalla kukkien kellertäviä terälehtiä ja kylvää niitä hänen ympärilleen. Yöllä on auennut lukematon paljous kämmeköitä, ja niiden tuoksu pyrkii voittamaan pihlajan kukkien tuoksun.

Bertil nousee, oikoo käsivarsiaan, koettelee kädellään paisuvia lihaksia, nauraa riemukasta naurua ja lähtee kävelemään.

Pirteistä kuuluu mahtava kuorsaus. Rengit ovat heränneet kokkotulien jätteillä ja kironneet, huomattuaan, ettei tyttöä olekaan kainalossa. Ensin on haisteltu yöllä tyhjenneitä pulloja, ja kun ne on huomattu tyhjiksi, on kiroten, nyrkit housunkauluksen alla laahustettu tupaan, jossa juhannuskoivut ovat jo nuutuneet. Yksi rengeistä on sängyssä poikkipuolin mahallaan, toinen retkottaa permannolla kädet levällään. Kolmannen sääret näkyvät penkin alta.

Bertil hymähtää. Korpiviina ja renkien voima. Siinä on jotakin yhteistä.

Isännän kamarissa on yöllä hummattu, eikä emäntä ole huolinut jälkiä siivota. Kamarin seinällä hohtaa hopeakirjaimin kehyksissään: »Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu», mutta permannolla on piimänkokkelia, piirakanpalasia, tyhjiä pulloja ja muita jätteitä. Korttipakka on pudonnut nurkkapöydältä lattialle ja levinnyt muun kaman sekaan. Keskellä permantoa on isännän pahasti rähjätyt housut, mutta isäntä itse kuorsaa autuaana sängyssä, vain paita ja liivit yllään. Nouseva aurinko kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun Bertil avaa oven, tulvahtaa häntä vastaan moninainen kitkerä haju.

Tanulassakin kuorsataan. Antin paininpuut ovat pettäneet kokoilta lähtiessä, ja hän on pyytänyt Hiertiäistä auttamaan, mutta Asarilla on ollut tyttö ja hän on vain naurahtanut Antille:

— Lepällehän siinä painin puillasi aamupuoleen, käynpähän siirtämässä sitten Kustaavan viereen, kun ensin kuljetellaan tässä tätä tyttöä… heh… renkilöiltä riistettyä…

Kustaava ei ole kuitenkaan jaksanut kaihonkirkasta juhannusyötä yksin viettää, vaan on hakenut Antin makuulle, pahnoihinsa. Antin lupsahtelevat silmät ovat revenneet aivan auki, kun Kustaava on napannut pientareella retkottavaa miestä takapuolille ja huutanut korvaan:

— Ryökäle… jos minä otan ja riuhtasen poikki nuo paininpuusi niinkuin piipunvarret! Ala kohennella niitä allesi!

Eihän Antilla muuta kuin ala toikata ja väliin tuuskahda siihen kylätielle nokallesi.

— Hi-hiertiäinen lupasi a-auttaa… kun joutuu sen tytön pelistä… ei nämä ota päälleen, koettaa Antti selittää, mutta tuloksetta. Kustaava toki auttaa väliin miestään, ja auringon noustessa päästään pehkuihin.

Ja sielläpä sitten, resuisessa pirtissä, jyystää unta koko Tanulan väki, kun Bertil aamukävelyllään poikkeaa kolisevan porstuan permannon poikki tuvan ovelle. Kukko on äsken käynyt väkeä herättelemässä ja motkotellen poistunut, huomattuaan ettei edes renki heittänyt häntä saappaalla eikä isäntä-Anttikaan nostanut päätään pahnoista.

Ilma pirtissä on raikasta, kun mukulat ovat eilen pudottaneet päreillä paikatun ikkunan kokonaan seinästä ja juhannuskiireissä ei ole ehditty sitä korjaamaan. Kukkiva pihlaja kurkottaa oksiaan ikkunasta sisään, ja ilmanhenki kylvää varisevia kukkien terälehtiä Antin kiverille säärille, jotka ovat paljastuneet pehkuista.

Peräseinämällä retkottaa Kustaava pahnoissaan, ja Anna-Liisa kiskoo äristen hänen rintanahkojaan. Hullu renki kuorsaa kaukalossaan suu auki, ja nälkiintyneet russakat ryömivät tämän valtavan aukon suulle ja joutuvat armottomasti ilmavirran vetäminä sisään, mutta se ei yhtään häiritse rengin unenlahjaa.

Bertilille ei ole vielä näkemänsä kylliksi. Hameniemeen on poikettava, viisaan Hiertiäisen pakinoille. Jospa lähtisi hänen kanssaan luodolle ahvenia härnäämään ja kuuntelemaan Asarin loppumattomia valheita.

TOINEN LUKU.

Asari Hiertiäinen istuu saunansa kynnyksellä ja rassaa luudan varvulla piippuaan. Pahahenkikö lienee piippuun mennyt, kun se ei ottanut selvitäkseen? Vasta kun veti vahvan vitaksen varren läpi, rupesi henki käymään ja savu pölähteli niinkuin kaskesta, tästäpä Asarin piipusta, ja kohosi mahtavana pilvenä saunan räystäälle, siitä haihtuakseen aamun raikkaaseen ilmaan.

Asari on yöllä kokoilta palattuaan ja sen tytön kanssa kuherreltuaan mennyt saunaan makaamaan, kun saunassa ei ollut kärpäsiä eikä muitakaan eläviä. Hiertiäinen on ainakin pitänyt saunan parhaimpana paikkana maailmassa, mutta nyt hän sitä jo rakastaa, rakastaa enemmän kuin mitään muistaa koskaan rakastaneensa. Ihan liikuttavaan hellyyteen saakka. Akka saattaa sekin olla hyvä aikanaan, mutta joskus ja useimmiten on silmillä silloin siitä, tällöin tästä… räiskää ja räkyttää. Lapsetkin saattavat olla hyviä, niin kauan kuin pieniä ovat, mutta suureksi tultuaan silmille nekin. Piiat samaten, kun luonto lihalliseksi laukeaa, mutta nekin ovat joskus tehneet jutkun, kun on sattunut joku nuorempi kukkopoika heidän edessään siipeään vetämään.

Mutta sauna. Milloinka näit sen pettävän tahi tylynä luotaan pois työntävän? Aina sama, mielen mukavaksi tekevä niinkuin maitovellin. Ainainen ystävä ja ymmärtäjä. Saunaan passasi paeta akan turinoita ja hengenhaistajaa Hörödiitä, sillä eipä akka enemmän kuin Hörödiikään viitsinyt sinne hämärän saunan lavoille kavuta.

Ihan mieli tuli helläksi, ja sydänalaa livautti kuin viinaryypyllä, kun tätä saunaa ajatteli.

Siinä oli niin monta mutkaa ja aihetta, tässä sauna-asiassa, ja niitä oli hyvä miettiä nyt tässä juhannusaamun lämpimässä paisteessa. Yöllä oli lavoilla kuumuus ahdistanut ja pitänyt housutkin riisua, ja paitasillaan istuu Asari siinä, naulan painava piippu hampaissaan.

Toinen oli tämä piippu, isältä peritty, pirun löytömaalta saadusta visasta koverrettu, kourantäyteisen rouheita vetävä. Sellaista piippua ei ollut vallesmannilla eikä rovastilla ja tokkopa lienee ollut maaherrallakaan.

Sauna ja piippu ja sitten vasta akka ja ne muut piika-aiheet. Sen jälkeen viina ja kiljunpinta talvisaikaan.

Ja muustapa sitä sitten ei ollut väliäkään. Kaikki muu oli vain sivuasia, nämä talot ja tavarat, vaikka niistähän se kaikkinainen siunaus vuoti hänellekin, Hiertiäiselle. Jos olit köyhä, toisen työssä kulkeva, niin, piru, etpä olisi joutanut saunan, hyvän ystäväsi suojassa lekettelemään, eikä olisi tällaista piippuakaan.

Mutta talo oli. Tuolla on tupa ja muu kartano peltojen keskellä ja tässä rannalla on tämä sauna. Kiuas uhoo vielä lämmintä, eikä ole kirppuja eikä kärpäsiä. Siellä oli taas hyvä maata, kellettää, piika-Selman paita päänalusena.

Ka, piru, kun hauki hyppäsi ruohikossa. Pitäisipä ryöttö onkia sieltä pataan. Ja muitakin kaloja.

Hiertiäistä ei unettanut tänä juhannusaamuna. Veri oli niin taas kokoilla rehmäessä nuortunut, että vei unet. Ne piiat ja putelit ja muut.

Asari nousee kurkistamaan, että vieläkö se hauki siellä ruohikossa… Siihen joutuu Bertilkin ja saunatiellä tullessaan hohottaa Asarin paljaille kintuille ja isolle piipulle, joka riippuu ukon hampaissa kuin pajamoukari.

— Ka, kun maalarmestarkin jo liikkeellä… minä tässä haukia… kun, piru, karkasi ihan käsistä, selittää Hiertiäinen tosissaan.

— Taisi viedä housutkin mennessään, sanoo Bertil.

— Sattuivat illalla väärinpäin jalkaan, niin jäivät… tuonne saunaan… mutta se hauki… Olisi paistettu, korilas, juhannuksen kunnioiksi, mutta vei vavat ja siimat, valehtelee Hiertiäinen, ja silmäkulmassa vilahtaa, kun katsoo Bertiliin.

— Ei nukuttanut… ja minä tässä onkimaan, jatkaa Asari. — Pistin vähän mädännyttä muikkua onkeen ja silloin… syltämittainen tarttuu… vie siiman, ryöttö, ja vapa jää tähän kouraan.

Hiertiäinen näyttää vielä kouraansa, että siinä se on ollut, ja kähnii takaisin saunalle, housuja vetämään jalkaansa.

— Tulehan saunaan, Pertteli. Täällä se nukuttaisi sinuakin… kun panee noita pitsipaitoja päänsä alle. Niissä kun on sitä piikojen hajua, häikköläisten… vetää mukavikseen nenäänsä.

Nappi on pudonnut Hiertiäisen housuista, ja Asari vuolee luudanvarvusta uuden. Kaivaa sitten nurkasta putelin ja maistettuaan tarjoaa Bertilillekin.

— Joko siellä naapurissa kahvilla näin aikaiseen… riipasehan siitä… juhannustuikku… et ollut miesten pelissä yöllä. Särkyi siellä Kenkkulassa astioitakin, kun nujattiin. Piimäkorvoon Turakka painoi Aatamin, ja särkyyhän se semmoisesta… hii… ii… kokkelit levisivät pitkin lattiaa. Aatami vain veisasi maan hedelmästä… vaikka kokkelit tippuivat takapuolista. Ka, hiisi, kun ei maistakaan.

— Maistoinhan minä.

— Mitä se semmoinen maistaminen, kun nyt kerran juhannus… Sinä taisit niihen tyttöjen kanssa… Kyllin… kyllä minä tiedän — Hiertiäinen iskee silmää Bertilille — niinhän sitä tanssittiin, lupsuteltiin… minäkin.

Aurinko on noussut jo ylemmäksi, ja varjot lyhenevät. Kaste hohtaa pihanurmilla ja pihkaa tuoksuvien puitten oksilla. Mehiläiset surisevat heinikossa, ja pääskyjen liverrys kuuluu talojen pihoissa.

Tiina Lovisa huutaa pihassa Asaria kahville ja mökyää aitan oven takana piioille, jotka eivät nouse lypsylle. Kanat kaakattavat, kukko kiljuu siihen sekaan, ja vasikat huutavat juomistaan tarhassa. Olipa siinä ääntä. Toisissa taloissa torkkui karja aitauksissaan hiljaa ynähdellen lypsäjiään, eivätkä kanatkaan siellä kaakattaneet. Hameniemessä oli huutamisen taito tarttunut emännästä kanoihin, vasikoihin ja muihin nelijalkaisiin. Sauna oli toki täällä rannalla, ja tänne ei mökä kovin häiritsevästi kuulunut. Eikä talvella pirttiin, muuta kuin Tiina Lovisan papatus.

— Huutavat siellä, pirut, akat ja nelijalkaiset, naurahtaa Asari Bertilille. — Senpä takia minä täällä saunassa… Pitäisi herrallakin, sinullapa meinaan, olla sauna siellä Helesingissä, kun siellä mölytään… ei muuta kuin kellistyisit piiloon lavoille, eikä tietäisi poliisit eikä muut… akat… vaikka eihän siellä taida akkoja ollakaan.

Mentiin siitä tuvan puolelle, kamariin asti. Hiertiäinen sanoi tarjoavansa kahvit ja suuttuvansa, jos Bertil ilman lähtisi.

Puhuttiin Bertilin tauluistakin.

— Ovat kuin varsiluudalla vedeltyjä, sanoo Hiertiäinen. — Maalaisit pirunkuvia ja enkelilöitä… hii… kun kuuluit maalaavan semmoisia alastomiakin retkaleita. Harakka-Antti kehuu, että hänestäkin maalataan.

— Maalataan se kuva vielä Asaristakin.

— Eikös… Tiina Lovisasta pitäisi silloin kun suutaan lakuttaa ja sääret on lehmänsonnassa… hii… ja sitten se kuva tuohon seinälle.

Tiina Lovisa tuo kahvipannun, ja Asari hämää:

— Maalarmestar kuuluu akkojen kuvasia… sinustakin, Lovisa… tuohon seinään naulataan.

— Naulaa suusi…! sähähtää Tiina Lovisa.

— No, piru, kun siinä ei muukaan auta. Kyllä sinut maalataan, hihittää
Asari.

— Ja sinut salvetaan!

Tiinan sisu näätsen ei suvaitse sellaista härnättyä ja uhittelua.

Juhannusaurinko paahtaa jo hiestävän kuumana, kun Bertil palaa heilimöivän ruispellon ohitse Kenkkulaan.

KOLMAS LUKU.

Kenkkulan väki istuu hiljaisena aamiaispöydässä. Naiset, tyttäret ja piiat, istuvat valkoisissaan ja kammattuina, iloisesti keskenään supatellen, mutta miehet ovat kuin myrskyn kourista pelastuneita. Joosepin tukka harittaa pystyssä, ja silmien alla on mustat veret. Jättiläisen hartiat ovat tällä kertaa painuneet lyttyyn, ja nenäänsä tuhisten koettaa hän ryystää velliä ja äkävarain haukata Karuliena-emännän leipomaa ohraleipää.

Nuutti istuu Jooseppia vastapäätä ja on alakuloisen näköinen. Nuutinkin silmät ovat turvonneet, ja hurstisen paidan aukosta näkyvä karvainen rinta kohoaa aina väliin, ja silloin kuuluu tuvassa huokaus, joka on kuin tuulen kohaus ja tuo esiin Nuutin syvästi katuvan mielen.

Salomo on saanut kuhmun otsaansa, yöllä jossain tapellessaan naapurikylän poikien kanssa, jotka ovat aikoneet viedä tytön häneltä. Hän on sivellyt koivuisella kangella naapureitaan ja saanut pitää tyttönsä voimakkaamman oikeudella. Vahvasääriset piikatytöt valitsevat aina sen, joka on voimissa väkevin, ja Salomon silmät kiiltävät vieläkin siitä voitostaan ja muusta yön kuluessa sattuneesta mukavasta.

Isäntä Aatamin tila ei ole sallinut hänen saapua paikalleen pöydän päähän. Herättyään unesta on Aatami istunut kauan aikaa sänkynsä laidalla ja tuijottanut permannolle ja housujensa takapuoliin, joissa yölliseltään on hohtanut valkoiset piimän kokkelit. Ne jumalattomat olivat piimäkorvonkin särkeneet ja jumalanviljan levittäneet lattialle. Oliko se hänen syynsä?

No mitenkä se hänen…

Jos olisi saanut yksin nauttia repi jäisen voiteestaan, ei olisi tapahtunut syntiä eikä lankeemusta.

Mutta nyt tuli synti, ropsahti, ja tavallista suurempi. Siihen työntyi
Turakat ja muut, jotka eivät edes koskaan huomaa syntiensä suuruutta.

Ja mikä se nyt sekin, että jumalanviljaa sotkemaan. Julkijumalattomat eivät pidä semmoista minään, kun rähmivät ja tärväävät Herran antimia, häikköläiset. Ei edes Karuliena antanut kuivia housuja, vaan pauhasi. Pauhasi juhannusaamuna ja sanoi häntä helvetin syöttilääksi ja elukaksi.

Aatami nousee ja tunnustelee pönkkiensä pitävyyttä. Rimputtajainen piti jo niissä peliään, mutta ei olisi mitenkään passannut niitä voidella, kun olisi ensin pitänyt katua entisiä.

Siellä on jo perhe, hänen perheensä, aamiaisella, ja haukata pitäisi hänenkin, mutta pitäisi ensin kurittaa tätä syntistä lihaa.

Jos häntä näin juhannusaamuna kehtaisi ruveta kiusaamaan.

Aatami on pökötellyt jäykiksi käyneillä hoivillaan porstuaan ja toiseen, tyhjään tupaan, jossa yöllä oli mellastettu. Siinä on Herran hyvyydet lattialla, piimä, eivätkä häikköläiset olleet sitä korjanneet pois. Eikös ollutkin joku ryöttö lykännyt läjäänsä nurkkaan, jauhosäkin viereen, ja sitten mennyt menojaan. Se, kuka lie ollutkin, on tehnyt suurimman synnin viime yönä. Ei nurkan taakse päässyt, kun siihen teki.

Aatamin mahaa kurnii nälkä. Mukava olisi ryystää velliä ja sitten sillä vellimahallaan kellottaa hetkinen unta ottamassa, mutta ei kehdannut nyt sinne tupaan, kun siellä varmasti oli emäntäkin, Karuliena, ja se aloittaisi taas sen aamullisen saarnansa.

Oli Aatami ennenkin sen huomannut, etteivät akat pidä sanaansa, ja niin nytkin. Papille tämäkin Karu lupasi rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja vaikka ei ole ollut mitään vastamäen käyntiä, ei muuta kuin joskus on toverinsa sattunut syntiin kepsahtamaan, niin siitä haukkumaan ja nakertamaan.

Semmoista on vaimonpuoli. Lie heilläkin omat syntinsä, mutta ei hiiskuta niistä mitään. Hyvähän sitä on toisen niskaan hypätä.

Piika on siivonnut jo isännän kamarin lattian, avannut ikkunan ja pistänyt juomalasiin ruiskukkia. Aatami hymähtää hyvänsuopeasti tultuaan kamariin, mutta kohta pingoittuvat hänen kasvolihaksensa jäykiksi. Repijäinen on kiskaissut niin ankarasti, että isäntä kääntyy jo vaistomaisesti kaapilleen, antaakseen sille ropsauksen. Samassa kuitenkin muistaa, että syntistä lihaa on kiusattava, ainakin iltapäivälle asti.

— Vai et muka yhtään kärsisi ja odottaisi, niitäpä voiteita, hykähtää Aatami. — Revi nyt ja rimputa, mutta et saa ennen kuin iltapuoleen. Ensin on juhannussaarna luettava ja veisattava, saarna Johanneksesta, joka myöskin kiusasi lihaansa ja söi heinäsirkkoja, sillä mitäpä hunajaa sillä siellä metsässä… Eikä olisi semmoinen mies syönytkään imeliä, herrojen herkkuja, vaikka olisi saanutkin. Kyllä se tiietään, mitä rohveetat syövät. Puun lehtiä ja semmoisia maan yrttejä, eiköhän ihan samoja, joita panevat tähänkin viinaansa.

Emäntä repäsee kamarin oven auki ja karjasee:

— Syötkö sinä?

— Tuota… pitäisi tässä vähän kiusata lihaansa, kun siihen syntiin aina… sanoo Aatami ja koettaa naurahtaa.

— Haista… synnistä vielä haastamaan tämä mokoma karjusika!

Emäntä lyö oven kiinni, ja Aatami jää siihen sänkynsä laidalle istumaan.

Ei sureta se Karulienan nimitys, melkein naurattaa. Sikojahan täällä ollaan niin yksi kuin toinenkin, toiset karjuja toiset sitä imisän puolta. Ei sitä passaa Karulienankaan vanhurskaudellaan loistella. Moni miespä sitä jo oli ehtinyt koplotella, ennenkuin tähän taloon tuli. Silloin lie sitä semmoista ollut vähemmän, mutta nyt on enemmän.

Ja eihän sille mitä, kun liha on luotu semmoiseksi, että se lankiaa.
Kun vain osaisi jokainen katua ja armossa haudella itseään.

Sillä armojärjestyksessähän se on tämän syntisen ihmisen koko autuuden reklementti.

Siinä!

Aatami pistäytyy vähän ulkonakin jaloittelemassa ja vetämässä viinanhöyryisiin keuhkoihinsa tuoksuvaa keskikesän ilmaa. Seisoo ruispeltonsa laidassa ja koettaa päässään laskea, kuinka monta tuhatta pellostaan saisi, kun ensin omat tarpeet, leipään ja aineeseen, on otettu.

Tuleehan siitä. Jooseppi on myrännyt edellisenä vuotena siihen tunkioita vieri viereen, ja nyt on vilja kuin ruohikkoa. Savuna lainehtii siitepöly huojuvan viljan yllä.

Herra antaa hurskaalle hänen maatessaankin, sanotaan sanassa, miettii Aatami. Niin se on antanut hänellekin, vaikka on väliin syntiinkin kepsahtanut. Mutta hän onkin tuntenut aina sitten katumusta niin voimakasta, että vesi on kihonnut silmiin.

Suotta se Karulienakin haukkuu semmoiselle kuin hänelle. Siitä pitääkin sille mennä heti sanomaan.

Pirtissä ei ole muita kuin emäntä karsina penkillä istumassa, helmassaan kirja, jota lueksii.

— Tuota… suotta sinä haukut… tällaista kuin minuakin… kun kerran tässä kuitenkin tiietään paremmin sekin autuuvenoppi… kuin monet muut…

— Häh…

Karuliena tuhauttaa sieraimiinsa.

— Ja joka pahoja tekojaan katuu, sille tapahtuu laupeus.

— Jaarita sinä muille, elä minulle!

— No, ka, kun minä sitä sinun penseätä mieltäsi, Liena, tässä… kun ihan aina vihoittelee.

— Häh… tälle syntisäkille, variseukselle. Pitäisi nytkin halolla vedellä kärsääsi.

— Aih…

Repijäinen kiskasi Aatamin nivusia niin, että molemmin käsin piti tarttua ja varovasti hiihätellä kamariin ja kaapille.

Sille täytyi antaa! Ihan ennen katumista ja saarnan lukua, hitsiläiselle.

Ja olihan nyt juhannus. Pihamaa, pellot ja metsät olivat valoa tulvillaan ja lämmin tuuli henkäili etelältä. Herran ihmeet, kukkaset ja nurmikot rehottivat, ja koppakuoriaiset yhdessä lintujen kanssa kyselivät ihmiseltä: arvaapas, kuka meidät on luonut… Ääh… kun se on kirmakkaa… on taitanut polttaa vähän pohjaan.

Naukun päälle oli haukattava. Sianlihaa kalakukosta ja muutakin rasvaista. Se teki niin hyvää niille perälihaksille.

Mitäpä heitä kiusaamaan, lihojaan. Munkithan ne ennen paastosivat. Ja kuitenkin niihen nunnien kanssa… nekin…

Aatami syö kokonaisen rieskan, puolet kalakukon sisuksista ja kimpaleen voita ja ryystää korvosta kauhalla piimää päälle.

Ja sitten jo onkin aika mennä kamariin saarnaa lukemaan ja veisaamaan.
Illansuussa on kuitenkin ne muut… kävelyt, piika-Iita ja semmoiset.
Ohoo, tätä Herran suurta hyvyyttä ja antimien runsautta.

Kohta kuuluu kamarista mahtavana kuin ukkosen jyry:

»— — ja askeleesi rasvaa, sä pannut maalle tiukkumaan, sateella kostutat sä maan, sen vaot lioittelet.»

Tuvan pöydän päässä veisaa harittavatukkainen Nuutti kimakalla, viinan särkemällä äänellä:

»Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen…»

Rengit, hirtehiset, tekevät kiusaa Nuutille maaten mahallaan sänkylöissä. Hihittävät, pakanat, katuvalle Nuutille ja omille tekosilleen.

NELJÄS LUKU.

Naapurikylään ei ole kuin puolisen penikulmaa, ja siellä ovat ihmiset toista maata kuin Rämekylässä. Kansanvalistus toikkaroi pitkävartisissa saappaissaan, ja seuroja on monenlaisia. Muutamat isännät juovat sielläkin kotitekoista, mutta salaa. Niin salaa, ettei henkikään haise, ei edes Hörödiin tarkasti vainuavaankaan nenään.

Raittiusseura on nyt siellä laittanut arpajaiset, ja toisesta pitäjästä on puuhattu torvensoittajat juhlaan.

Rämekylälläkin on kuultu juhlasta, ja Hiertiäisen tekee mieli kuulemaan niiden torvien pärinää ja pämpätystä.

Harakka-Anttikin, maattuaan aamupäivän pehkuissaan, on virkeä lähtemään mukaan, ja paininpuut kyllä sen matkan kestävät. Hänkään ei ole kuullut torvien luritusta, ei muuta kuin leppätorven luikauksia rämekorven ahoilla.

Hiertiäinen käy harvoin naapurikylässä, mutta nyt, juhannuksena, pitäisi jaloitella, nauttia. Siellä olisi monta aihetta. Torvet ja muut.

Ja näkisi uusia tyttöjä, näin juhannuksena, ja jos siellä tanssitaan, niin voisi hänkin lupsuttaa ja nauraa ihmetteleville katseille. Voi piru, miten hän nauraisikin leveällä suullaan, suurella kuin kontin suu.

Näitä mukavia miettien on Asari lekertänyt Tanulaan ja puhunut asiasta
Antille.

— Ka, lähtään. Kyllä näillä kintuilla sen matkan… minäkään ennen semmoisia torvia, pämpyttimiä…

— Ja kun kuuluvat olevan oikein kullankiiltäväisiä.

— Elä perkuloita… vai kullasta! No hiisi, mennä pitää katsomaan.

Antista on ihmettä, että naapurikylässä soitetaan kultatorvilla. Paremmin asiaa ymmärtääkseen on otettava peukalonpiäkön verran putelista ja tarjottava Asarillekin.

— Otahan… tätä siemenrukiista huusattua… vai torvilla… mitähän nuo puhaltavat?

— … tiijjä… eli kyllä mä kuulin, teristyy Asari, jota on tämä torviaihe ruvennut viehättämään. Onhan sitä jo kuultu ennenkin torvien luritusta, kerran Joensuun markkinoilla, mutta ilman aikojaan, viisastella… tällekin Antille.

Niin että kyllä siitä jo kuultiin. »Koko maalima iloit’ mahtaa» ja semmoista, piru soi, kun on juhannus.

— Lähtään, Asari, ihan heti, kiirehtii jo Antti kekkerehtien ja nostellen kuivuneita kinttujaan.

* * * * *

Turakka on kuunnellut mehiläisiä Kenkkulan aitan takana koko aamupäivän. Juhannusrauha on hänelläkin, ja Hörödii nauttinee hänkin juhannusrauhastaan. Aitan taakse on aurinko paistanut varhaisesta aamusta, ja tuoksuva ilma on ehtinyt jo puhdistaa viinan höyryt keuhkoista, mutta mieli on jo niin turtunut, ettei luonto enää jaksa nousta siitä masennustilasta, johon viina sen on vienyt.

Lähtisi tästä jonnekin. Patrakka on hävinnyt. Saattaa olla jo toisessa pitäjässä. Tietää sen turman linnun, niinkuin hänenkin.

Turakka kiroaa, painaa hatun silmilleen ja lähtee Tanulaan ja Hameniemeen. Kiroaa vielä uhemmin, kun kuulee pihalla Aatamin ja Nuutin veisuun.

Iltapuolella yhtyy viinakuningas Hiertiäisen ja Antin matkaan, ja kun neljäntenä on Kenkkulan Jooseppi ja viidentenä Tanulan hulluksi tekeytyvä renki, jutkotellaan jo siitä naapurikylään musiikkia kuuntelemaan.

* * * * *

Hiertiäinen nauttii olostaan siinä rukiin pientarella istuessaan juhlatalon pihamaan laidassa. Sakki on siinä hänen ympärillään, ja keskellä ojan pohjassa on puteli, josta maistetaan. Sinivalkonauhaiset juhla-airuet ovat pahasti säikähtäneet Rämekylän hurjien tuloa, ja juhlatunnelma on mennyt piloille. Turakalla on apulainen, joka metsässä jakaa rukiin mehua, ja kohta alkaa juhlapaikan ympäristöllä kuulua renkien ja joutomiesten hihkaisuja.

Antti hihittää torville ja niiden räikyttäjille, Jopa ovat rustinkia… kun kiertävät ja koukertavat kuin lehmän suoli.

— Ja alapää on leveäksi reväisty ja nostettu pystyyn, hikottaa
Hiertiäinen.

Korealta se kuuluu.

— Leppäpömpästä lähtee parempi ääni.

— Elähän… kun lurittaa ihan kuin talonpojan takapää, puolustaa Asari. — Niille pitää antaa viinaa, että posket paremmin pullistuvat, vai mitä, Antti?

— No, peukalonpiäkön verran.

Turakka pumppuaa puhaltajiin kirkasta ja makeaa, ja kohtapa alkavat juhlat olla vinossa. Bertil Hög, Helsingin herra, nauraa pihamaalla vatsaansa pidellen. Hänkin on Kyllin kanssa saapunut juhlaan ja ehtinyt pihaan parhaiksi, kun musikantit ovat alkaneet rukiisen voimalla puhaltaa.

— Katso, Kylli, niiltä tipahtaa kohta silmät päästä, hohottaa Bertil. —
Ja nenä ryömii ylenmäärin paisuvien poskilihojen välissä!

Juhlavieraista on osa poistunut ja rengit piikoineen jääneet äänekästä iloa pitämään. Hiertiäinen kähnii ja katselee tyttöjä. Hihittää pömpän puhaltajille,- jotka täyttävät piha-aukeaman helvetillisellä melulla.

Jopa tanssitaan pihamaalla. Humalaisten ilo on tarttunut piikatypyköihin ja muutamiin juhliin jääneihin rempseihin talontyttäriin, ja helmat korvissa hypitään. Torviniekat ovat puhaltaneet loppuun henkensä ja pyllähtäneet heille vartavasten rakennetun lavan alle. Nurkan takaa ilmestyy kuin loihtimalla hanuriniekka, ja kohta korahtaa vetopelistä verenväkevä sävel. Viimeinenkin juhla-airut poistuu, uhaten tehdä kantelu asiasta Hörödiille ja nimismiehelle.

— Ryyppää se nimismies itsekin.

— Ja Höröläinenkin ryyppäisi, kun saisi.

— Ja pappi on joka päivä humalassa.

— Ja suntio juo kirkon viiniä sunnuntaina niin, ettei kolehtihaavi tahdo käsissä pysyä.

Se on hummaavan joukon syytöstulva, mutta tosi alusta loppuun.

* * * * *

Raittiusseuran iloinen juhla jatkuu kesäyön hämärässä, mutta Rämekorven laiskiaiset ovat lähteneet paluumatkalle ja korpi kaikuu hohotuksesta ja hihityksestä. Välillä olevien mökkien porstuain ovet lyödään auki ja maitopöksissä kiskotaan sintua isolla kauhalla alkavan kohmelon kostukkeeksi.

Metsätiellä tulee kuitenkin ihme vastaan.

Hörödii on ollut juhannusviinoja etsimässä ja löytänyt yhtä ja toista. Salaa on katsellut eilisiltaista kokkotanssia ja nuuskinut koko juhannuspäivän ja tulee nyt todistajineen suuriäänistä sakkia vastaan.

Pöllämystyvät vähän Rämekorven miehet ja seisahtavat, ja silloin laukasee Hörödii panoksensa. Manaa miehet ensi välikäräjiin viina-asioistaan.

Mutta kiireen kaupalla on Hörödiin suoriuduttava matkaan, sillä Joosepin harittava tukka on noussut pystyyn ja verestävät silmät alkavat mulkoilla pahaa ennustavasti.

Jooseppi jo kääntyy lähteäkseen jälkeen:

— Vai tänne sinä hörrikkä, ihmisten juhannusrauhaa… varo, etten saa sinua kouriini.

— Jokohan tulee sakko, irvistelee Antti loppumatkaa jatkettaessa.

— Vai sakko, hihittää Hiertiäinen. — Kuka tässä on nähnyt, että viinoja on ryypätty? Kaljoja, juhannusoluvia, piru, eikä muuta. Sitä pitää osata hitsata asiata niinkäsin, jos tässä… mitäpä käräjöitä…

— Kyllä tässä heille sakot näytetään, kannetaan koko käräjätalo
tuomareineen ja lautakuntineen järveen, uhkaa Jooseppi. — Siinä
Luhtajoen partaalla kun on, niin ei muuta kuin saan kangen alle.
Toveria en pyydä.

— Ettäkö hiiren kuolema syötinkilöille ja muille pötköttäjille, hii, se olisi vasta, inisee Asari.

— Eikä tässä niin justiin ensi käskyllä…, teristyy jo Anttikin.

— No ei ensi käskyllä, se on vissi!

Siitä tehdään ihan liitto ja painetaan peukalonpäköt vastakkain ja hihkaisten ne erotetaan.

Ja sitten lekerretään metsätietä kotitanhuville.

Hiertiäinen koettaa innoissaan tapailla lauluakin:

»Jätkän rouva se salin sohvalla kelletti syrjällänsä — — — — — — —»

Siihen yhtyvät toisetkin, ja jopa on ääntä metsässä.

Aurinkokin jo nousee metsän takaa, kun siitä vihdoin päästään kotipihoille. Jos olisi ollut vähän ainetta, ei vieläkään makuulle, ei sitten likikään. Nämä valoisat yöt kun niin innostivat, ja se juhlakin taisi nostaa mieltä.

Mutta onpa tässä vielä valoisia päiviä ja öitä, ja sitten jatketaan.

VIIDES LUKU.

Seuraava päivä on maanantai, ja pitäisi ryhtyä rynnäämään töitä, mutta hitsiläinenkö sitä, kun päätä vielä pakottaa juhannushummaus ja muutenkin…

Parasta on, kun makaa rauhassa. Päiviä on ja toisia tulee, ja rämekyläläisten päivät eivät mene jäniksen selässä.

Ei muitten kuin Joosepin.

Kenkkulan rehevässä apilapellossa häärää mies jo täydellä höyryllä. Suuttuu niittokoneeseen, joka ei jaksa katkaista lakoista heinää, kiroaa ja kasvolihakset punaisina ja pullistuneina heittää koneen alassuin ojaan.

Hakee liiteristä kahden hevosen koneen ja tallista toisen hevosen, ja kun tämäkin kone tukkoaa ryönäisessä heinässä, kiroaa Jooseppi niin että kuuluu toisiin taloihin.

Nuutti on mennyt haravanvarsipuita hakemaan metsästä, ja hän tässä saa yksinään…

Jooseppi huitoo syltämittaisella viikatteella niin, että apila lentelee suurina palloina jälelle.

… ne akatkin, kun eivät tule haasioimaan.

Eipä tästä hänenkään työstään viinoitta…

Jooseppi jättää viikatteensa ja lähtee korpeen, jos sieltä sattuisi löytämään.

Patrakka on luvannut heinäviinat… kai se siellä jo pian tiputtaa.

* * * * *

Hiertiäinenkin makaa Hameniemessä ihan hortonaan.

Aamuvarhaisella on kuulunut saunaan Tiina Lovisan poraaminen pihasta, saunan ovi on reväisty auki ja likaisella luudalla heitetty häntä, nukkuvata miestä, paapatettu siinä ovella ja menty menojaan, eräänlaisia ääniä päästellen.

Mitäpä hän, Hiertiäinen, siitä. Maanantaina on maattava ja tiistaina sopii katsella, mitä olisi ensiksi tehtävä, mutta kun ei kerkiä ryhtyä mihinkään ennen keskiviikkoa, menee taas se päivä työkaluja etsiessä. Torstaina sitten siinä korjailee, näprää, työkaluja, mutta perjantaina on jo viikko niin rippeinä, ettei kehtaa aloittaa.

Kampsiipahan vähän mitä kuta sattuu, pientareita, jotka ovat turvonneet syltä leveiksi ja työntävät putkea ja pajunvesaa.

Lauantai on sunnuntain aatto, ja silloin on käytävä kylällä ja saunottava aikaiseen. Eikä lauantain töillä ole kukaan rikastunut.

Välillä sopii käydä katsomassa ilmaa ja vilvoittelemassa. Tulee, näätsen, kuuma siellä saunassa.

Siinä saunan kynnyksellä on hyvä istua ja katsella, miten mehiläiset ja muut hyönteiset, kärpäset, pörräävät auringossa ja kukkivassa heinikossa. Lepäillä siinä polvet pystyssä, painava piippu hampaissa.

Haukotuskin repäisee suuta niin että piippu putoaa leuoista heinikkoon ja sitä pitää ruveta käsin haraamaan.

—… piru siinä, hyppii hampaista.

Tiina Lovisa näkee Asarin saunan ovella ja tulee hameet hulmuten, äkäisen näköisenä.

— Että sinä, ryökäle, et viitsi edes syömään! aloittaa — … että voi hyvä jumala, kun heinät jäävät tekemättä. Siellä Kenkkulan väet jo heiluvat kuin turilaat heinän kimpussa, ja sinä täällä märkänet. Tokko sinä edes kuulet, torkkuja!

Tiina Lovisa sysää Hiertiäistä pieksunsa kärjellä, että piippu taas putoaa.

—… piippu!… Nyt jos, piru, niinä suutun… vai potkimaan. Ei nyt niitetä, kun huomiseksi tulee sade. Häh!… Heiniä pilaamaan…

— Sade?

— Nii-in! Varpaita syhyy… on vissi merkki.

— On se… tuhannen laiska, haisijainen.

Tiina Lovisa ei viitsi sen lekertäjän kanssa.

— Pitää tässä laittaa housut jalkaansa ja lähteä niitylle. Juo sinä ja makaa ja tanssita piikoja!

Tiina vielä siellä pihassa, mutta Asari ei kuule, eikä tahdokaan. Ylevä rauha liikkuu hänen sisässään, monta aihetta, tämäkin aurinko, joka hautoo tätä luomakuntaa ja ihmistä… tuoksut… ihanat vetää nenäänsä… isot kalat… linnut ja muut.

Ja sitten sirkan sirinä ja tuo eteläinen, joka huojuttaa tuota ruispeltoa ja pullistaa paidanaukkoa, siinä se luojan ihme… kaikki kasvattaa… tämä aurinko… ja irtauttaa mehut maasta ja hien ihmisestä.

Aikansa miettii Asari niitä luojan ihmeitä ja lähtee sitten alusillaan, piippu kourassa pihaan, syömään ja akkojen kanssa reistaamaan.

Piiat on Tiina Lovisa kovistellut pientareita leikkaamaan.

Asari katsoo. Istuu siihen ojanvarrelle mukavikseen tiiraamaan. Kun ovat riisuneet, kelsinneet, siinä helteessä, nämä piiat ihan vähiin vaatteisiin. Käsivarret paljaina ja pohkeet ja muut.

Hiertiäisen syöntiaie unehtuu siinä tiiratessa näitä tyttöjä, kikattajoita.

… nämäkin niitä luojan töitä… sorvasi jäsenet pyöreiksi ja mukaviksi. Ilokseen katselee, kun sydän on vielä nuori.

— Mitä se siinä… tillistelee! suhahtavat tytöt ja nauravat.

— Ka, kun tässä joutaa kerran… näiltä töiltään.

Ja hetken perästä siinä tytöille:

— On se mukava, tämä maailma, pallo vai mikä lie pannukakku… heh… pyöreäksi sanotaan… on, joka osaa oikealta kannalta sen ottaa.

— Vai on… ja Tiina Lovisa kans'… yhtä pyöreä…

Alkavat taas hikottaa ja niitä pilojaan… loppumattomia… täytyy lähtä syömään.

Ryystettyään kaksi puutuopillista piimää, kokonaisen leivän ja ison kappaleen kiljunpintaa, on Asari valmis kylälle.

Katsomaan, joko ovat heinässä.

Ja sitten jos sattuisi viinaa… Kenkkulassa.

Tanulassa on hiljaista. Kukonlaulu vain kuuluu navetan takaa. Antti paistaa harittavia sääriään auringossa. On vetänyt niihin tervan ja istuu siinä tuvan portailla irvistellen kyläläisille, kenkkulaisille, jotka semmoista kiirettä heinillään… vaikka ei vielä heinäkuukaan alussa. Se Jooseppi semmoinen hätäkello.

Antti on saanut toikata koko aamun yksinään.

Kustaavalla on se sydänala tautinsa taas. Ei kahviakaan kyennyt, vaan piti Antin itsensä kiehauttaa. Sattui vielä siinä aamutureessa pistämään lapsenpesuvettä pannuun. Ii-i, semmoinen vahinko hänelle…

Renki makaa taliin ylisillä eikä hievahda, vaikka hän sitä jo heitti, häikköläistä, tupakkapölkyllä. Uhkasi, raato, kaataa koko tallin, jos häiritään.

Pojatkin, missä lienevät, yöjalkareisuillaan, vaikka päivä kohta puolisissa.

Antti käy ottamassa putelista vähän ja istuu sitten vielä kuivailemaan loppua tervaa kintuistaan.

Joosehviina ja Justiina pyllyilivät paitasillaan pihamaalla, isot vonkaleet, näyttelemässä näyteltäviään. Peaata härnäsi kukkoa, ja nuorin urospuolisista kiskoi kissaa hännästä.

Jo tämä… kun ei edes aamiaista laittamaan, tuskailee Antti. Hänen luontonsa taas lotkotti kuin sammakko lätäkössä eikä noussut, vaikka jo oli käynyt pariin kertaan maistamassa.

Sekin haaste sinne käräjiin. Siinä oli miettimistä. Aatamit ja
Hiertiäiset sinne herrojen eteen… hii… taitaa tulla kova paikka.

Asari lekertää pihaan ja istahtaa portaille. Puhutaan ilmoista ja muista, isoista kaloista ja luonnon ihmeistä.

— Onko sulla yhtään viinaa? kysyy Asari.

— No, peukalonpiäkön verran.

Lähtään kaapille, ja jopa kohta nousee Antinkin luonto.

— Makaavat meillä vielä yöuniaan, sittiäiset. Ei keittämään kaloja, vaikka ongin aamiaiseksi…

Antti on tosiaankin pistäytynyt aamuvarhaisella onkimassa muutamia särkiä ja vihtaraksissa tuonut ne porstuaan. Kissa on peukaloinut Antin saaliit, ja jopa kiivastuu mies:

— Per-setti, vai kissalle… nyt otti piru akan ja — ihan kaikki elävät tässä talossa.

— Otahan piiska, yllyttää Hiertiäinen ja nostelee housujaan.

Ottaahan Antti ruoskan ja kääkertää ensin tallin ylisille.

Kohta alkaa sieltä kuulua äänekäs keskustelu.

Kuuluu kolinaa, ja Antti putoaa alas.

Hiertiäinen hihittää.

— Mitenkäs kävi?

Antin punertuneet silmäluomet lupsahtelevat. Tunnustelee jäseniään.

— Taisi vähän jalka nyrjähtää.

Antti kekkerehtii pihamaalla piiska kädessä, ja Asari hohottaa:

— Käyhän voitelemassa Kustaavaa, jos kykenet.

— Kyl-lä… tässä näytettävä, kuka on isäntä. Ei siinä jumalan tautia, akassa. Laiskottelee!

Kustaava selvisi pian taudistaan, ja Antti kehasi:

— Sainpas hirtehiset jalkeille… se tämä luonto kun nousee, niin… leikki pois!

* * * * *

Aatamin maanantai on vain sellaista hiljalleen olemista. Tuntuu kuin olisi paljon sopivampi katumuspäiväksi kuin sunnuntai. Aamulla on herännyt lämpimään paisteeseen ja etelän henkäilyyn, Ja mieli on heti repsahtanut niihin maallisiin. Heinäntekoon, rukiin heilimöintiin ja moneen muuhun.

Kaappikin on huomauttanut itsestään, mutta Aatami säästää nyt sen vähän, mitä sattuu olemaan, repijäiselle. Käy vain tupaan kahville ja aloittaa asiallisen keskustelun emännän kanssa.

— Kyllä pitäisi kiittää Herran hyvyyttä, kun antaa näin korean ilman.

Emäntä ähkäisee:

— Joudat kai sinä sitä tekemään.

— Ka, sinulla vain se penseä mieli.

Emäntä ei sano mitään.

Aatami:

— Jos koettaisi hierottaa noita reisiä, kun kiskoo taas se rimputtaja.

Emäntä:

— … tätä syntisäkkiä vielä hieromaan.

— Armo se on syntiselläkin, mutta sinä et ymmärrä armojärjestystä.

Aatami tulee ihan pahalle päälle siitä, että akka ei ymmärrä uskon asioita. Varsinkaan sitä, että mistäs nousit, jos et langennut.

— Akat on akkoja, sanoo ja lähtee kamariinsa.

Ää, jo nykäisi pahan tauti, reiden repijä, rimputtaja.

Aatami köpittää kaapille, mutta siellä on käynyt Jooseppi salaa ukon nukkuessa ja tyhjentänyt kaikki.

— Piru… se Jooseppi taas…

Aatami haistelee pulloja ja puistelee päivää vasten.

Tekosia tehdään hänelle, vanhalle miehelle.

Patrakka lupasi tulla, heinäviinoja…, viiltää sykäyttävä ajatus.

Passaakin nyt katua ja paastota pari päivää, vaikkapa yhdenkin, jos jo vaikka huomispäivänä sattuisi korvessa tippumaan.

Oikeusjuttu viinoista! jysähtää Aatamin mieleen kesken kaiken.

Se se vasta…! Kun häntäkin, hengen miestä.

Mitäpä siitä… sileäksi meni!

Aatami sipaisi kämmenellään pöytää.

Semmoiset jutut. Aikaa tärvellään, kallista armonaikaa. Heh, ryyppäävät itsekin.

Hiertiäinen tulee kamariin.

Sanotaan hyvät päivät ja muut. Ollaan vaiti ja välillä turistaan. Asari on nähnyt tyhjän kaapin ja tyytynyt.

Minkäpä sille. Onhan tässä tätä muuta hyvyyttä. Eikä peloittanut sekään Hörödii, vaikka sanoivat sen kylällä todistajia nuuskivan viinajuttuun, johon tämmäsi.

Aataminkin kanssa puhutaan siitä.

— Minun päästäni ei lähde hiuskarvaakaan sen asian takia, teristyy
Aatami.

— No mitenkä siitä, kun koko nuppi kaljuna paistaa, viisastelee
Hiertiäinen.

KUUDES LUKU.

Benjaami Hörödii ei enää pelkää pirujakaan, niin on hän kivettynyt ja kovettunut tässä poliisin virassa. Nyt on saatava koko Rämekorven väki käräjiin, ja siinä saa puuhata palavikseen.

Heinäkuun päivä vielä paahtaa jäsenet pehmeiksi, ja kun saa koluta kaikki talojen vinnit, ladot ja liiterien alustat, korpiryteiköt ja onkalot, niin sisua koetellaan.

Mutta sitä on hänelle kasvanut sen jälkeen kuin nahka kärvennettiin
Kenkkulan saunassa viime talvena.

Käräjiin heidät on haastettu, rämekyläläiset, ja nyt on vain saatava lisää selvityksiä ja todisteita.

Sattuu tulemaan Hameniemeen, Hiertiäistä kovistelemaan.

Tiina Lovisa se tälläkin kertaa huomaa vieraan tulon ja suhahtaa peloissaan Asarille:

— Haisetko sinä?

— Millenkä?

— Ka, viinalle. Höröläinen on jo ihan tuossa pihamaalla.

— Enkä haise.

— No, ei sitten hätää… Puhu sille vaikka — sianporsaista.

— Heh, taikka lehmien poikimisesta.