SYDÄNMAILTA

Novelleja ja tunnelmia

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1915.

SISÄLTÖ:

Rikos.
Kauppatalo.
Huutokauppa.
Syvillä juurilla.
Hiljainen talo.
Aamutunnelma.
Verkkomökin salaisuus.
Ikuinen rauha.
Pakoon.
Armoa anomassa.
Kosto.
Öinen taistelu.
Sudet.
Kehrääjän tähdet.

RIKOS.

Laajan sydänmaan keskellä, musta vetisen suon laidassa on ränsistynyt talo, jossa asuu puutteiden ahdistamana Pentti Ronkanen perheineen.

Asuintuvan akkunaruutuja on paikattu päreillä, ja portaat ja porstuan permanto ovat kokonaan lahonneet. Rapakoisella tanhualla nuokkuu ulkohuoneita hajallaan, ja rapakoinen kuisti johtaa karjatanhualta takalistolle, missä Pentillä on pienet, rappiolle joutuneet työmaansa.

Pentti on itsekin joutunut rappiolle. Laihoilla hartioilla roikkuu repaleinen päällystakki, jonka auenneista saumoista likanen pumpuli työntyy näkymään. Jaloissa on rikkinäiset pieksut, jotka ovat pahasti läntistyneet. Laihtuneilla kasvoilla törröttää vahva parransänki, ja pienissä vettyneissä silmissä on arka, joskus himokas ilme.

Pentti on ikänsä kaiken kitunut köyhyydessä. Peloittava on ollut hänen silmäinsä palo, milloin hän on nähnyt parempiosaisten raharikasta elämää. Pentti liikkuu harvoin naapuritaloissa. Hänen vaimonsa toimittaa siellä tärkeimmät talousasiat. Pentti itse käy puotiasioilla kylän kaupassa, ja satuttaa siellä käyntinsä illalla samaan aikaan, kun puodissa luetaan kassa, jossa on paljon paperirahaa, jota Pentti salaa himoitsee, ymmärtämättä itsekään rahanhimoaan. Hänelle on parhain nautinto nähdessään, kun kauppias ottaa paksun pinkan seteleitä rahalaatikosta ja sormiaan kostuttaen alkaa niitä lukea. Ja kotiin palatessaan pimeää metsätietä kertoilee Pentti kauppiaan setelien lukua: «kymmenen… kaksikymmentä… viisikymmentä… sata —» Ja sateen ropina syksyisessä metsässä kuuluu Pentin korviin setelien rapinalta, ja hän on tuntevinaan sormiensa välissä setelit.

Eräänä iltana on Pentti taas ollut puodissa ja kuullut siellä kerrottavan tulipalosta, joka äskettäin on sattunut jossakin lähiseudulla. Salaisesti arvelevat miehet kartanon isäntää syylliseksi. Kartano on ollut suuresta summasta vakuutettu, vaikka se on ollut jo puoleksi vanha ja rappiolla. Mutta isäntä on saanut paljon rahaa, niin että voi rakentaa uuden, uljaamman kartanon ja maksaa velkojansa.

Pentti on kuunnellut vaieten miesten puhetta, mutta kotiin palatessaan on hänen päässään syttynyt ajatus, joka saa suonet pullistumaan päässä ja sydämen takomaan rajusti.

Hänenkin talorähjänsä on vakuutettu sievästä summasta. Hänkin voisi saada paljon rahaa, jos virittäisi tulet jonakin yönä pirtin ullakolla olevaan tuohikasaan. Yksi humaus, ja silloin olisi hänellä paljon seteleitä… paksu piukka paperirahaa.

Se ajatus saa Pentin seisattumaan keskellä pimeää metsätietä ja kädet puristumaan nyrkiksi. Sadepisarain rapina soi taas Pentin korvaan setelien rapinalta ja viimeiset lehdet, irtautuessaan puista ja hiljaa leijatessaan maahan, näyttävät Pentin silmissä pieniltä viitosilta…

Kauppias on taas äsken lukenut myymäpöydällä rahaa ja Pentti on mennyt aivan läheltä katsomaan. Siinä oli yksi kasa sekaisin kymmenen, kahdenkymmenen ja sadan markan seteleitä, toinen kasa puhtaita viitosia. Pentti seisoi siinä vierellä silmät jäykkinä päässä. Kauppias kysyi häneltä jotain, vaan hänen kurkustaan ei lähtenyt oikeata ääntä, jokin sekava mörähdys vain. Kauppias korjasi rahat pois, ja Pentti jäi tuijottamaan myymäpöydälle. Tänään vielä sattui niin, että hänellä itsellään ei ollut penniäkään kukkarossa, eikä kauppiaskaan antanut velaksi tavaraa. Pentti kyllä tiesi sen puotiin mennessään, ettei hänellä ollut rahaa, mutta hän meni muuten vain ja nähdäkseen taas setelipinkat myymäpöydällä.

Metsätiellä seisoessaan on Pentti tehnyt päätöksen, ja hän aikoo toteuttaa sen vielä tänä yönä. Hän astuu kiireesti rapakoista metsätietä, eikä huomaa, että tuuli on kiihtynyt myrskyksi, jonka kourissa alastomat puut ruskavat. Pilvet ovat taivaalla ohentuneet, ja kapeina kaistaleina purjehtivat kuun ohi. Pentin sydän lyö rajusti ja korvissa humisee oudosti. Kasvoille nousee kylmä hiki ja kädet puristuvat nyrkeiksi. Mutta hän ei näe muuta kuin setelipinkan, joka kasvaa kasvamistaan hänen silmissään. Pentti koettaa laskea, montako viitosta ja kymppiä hän tulisi saamaan, jos hänen tekonsa onnistuisi. Numero nousee kymmeniin, satoihin, ja viimein sekoittuu kaikki hänen päässään yhdeksi sekavaksi huminaksi.

Pentti saapuu talonsa pihaan ja ensin silmäiltyään hätäisesti ympärilleen, nousee portaita vapisevin polvin ullakolle, jonne muistaa säilyttäneensä kasan kesällä kiskomiaan tuohia. Tulitikkulaatikko putoaa vapisevista käsistä laipion multaukselle, mutta hetken haparoituaan löytää Pentti sen ja raapasee tulen ja pistää naavaiseen tuoheen, joka ritisten syttyy. Hetken kuluttua leimahtaa koko tuohikasa tuleen. Pentin koko ruumis vapisee hänen laskeutuessaan portaita alas, ja kylmä hiki juoksee kasvoilta. Porstuan permannolla Pentti seisahtaa kuullakseen, onko tuli varmasti syttynyt, mutta kun liekit leimahtavat jo kattopäreissä, lähtee hän horjuvin askelin ulos, jossa silmäiltyään ympärilleen lähtee juoksemaan läheiseen metsään, päästäen mennessääin kamalan naurun.

Tuli saa vauhtia kovasta tuulesta, ja pian on katto kokonaan tulessa. Naavaisen kuusen juurella läheisessä metsässä kyyköttää Pentti, ja silmät kiiluvina, leuka tutisten seuraa hän tulen nopeata työtä. Yht'äkkiä hän muistaa, että vaimo ja lapset ovat pirtissä nukkumassa ja laipio voi pian sortua alas. Pentti lähtee juoksemaan, vaikka jalat tuntuvat mahdottoman raskailta, herättääkseen nukkujat pirtissä. Mutta ennen kuin hän ehtii pihamaalle, syöksähtää vaimo lapsineen hurjasti huutaen palavasta pirtistä ulos. Pentiltä takertuu ääni kurkkuun, ja hän jää tuijottamaan tulen ryöppyihin.

* * * * *

Pentti on mennyt muutaman askeleen päähän tiheään kuusikkoon ja painautunut kuin vaaniva kissa maata vasten. Siinä hän tuijottaa tylsästi savuaviin pirtin raunioihin. Päässä humisee oudosti ja vaatteet ovat märkänä hiestä. Eikä hän kykene selvittämään itselleen, mitä hän on tehnyt. Viimein hänelle selviää, että hän saa nyt yhtä paljon seteleitä kuin kauppiaskin, ja kiireisin askelin lähtee hän aamuhämärässä kylään, jossa kauppiaalle sammaltavin sanoin selittää tulipalosta ja pyytää vakuutussummaa.

Unettomat yöt ja harhanäyt kiusaavat Penttiä lakkaamatta. Ei helpoita sekään, että hänelle on luvattu maksaa vakuutussumma ja rikos on pysynyt salassa. Outo pelko ahdistaa häntä lakkaamatta yöt ja päivät. Vaimolleen ei Pentti uskalla ilmaista rikostaan. Yksin on hänen kestettävä pitkien öiden pahat unet ja harhanäyt. Päivällä hän jo voi olla rauhallisempi ja laskea montako viitosta hän tulee saamaan. Rahanhimo yltyy uudelleen ja rauhoittaa vähitellen omantunnon nuhteet ja ankaran pelon, jotka ovat yön hetkinä pahimmin häntä kiusanneet.

* * * * *

Pentin rikos on kumminkin joutunut ilmi. Muutamat kalastajat ovat nähneet, palatessaan yöllä verkon laskusta, Pentin hiipivän talonsa ullakolle ja hetken perästä palaavan sieltä oudosti ympärilleen katsellen, ovat nähneet talon syttyvän ja kuulleet Pentin kamalasti nauravan.

Eräänä päivänä ilmestyy nimismies nokisen saunan ovelle. Pentti on veistämässä kirvesvartta. Nähtyään nimismiehen ovella, hätkähtää Pentti ja kirves putoaa hänen kädestään permannolle.

— Sinäkö olet Pentti Ronkanen? jyrähtää saunan ovella nimismies, joka on huomannut Pentin säikähdyksen ja siitä tehnyt johtopäätöksen, että Pentti on syyllinen.

— Sinua syytetään, että olet itse talosi polttanut, jyrähtää uudelleen nimismies ja etsii taskustaan käsirautoja.

— Mi-minä en ollut kotona, sammaltaa Pentti, ja hänen ruumiissaan käy outo puistatus, niinkuin joskus ennen vilutaudissa, ja hän kyyristyy kuin haavotettu eläin saunan penkille.

— Parasta on että lähdet mukaan, jyrähtää taas ovensuusta, jossa nimismies seisoo uhkaavana.

Mutta Pentti ei pääse paikaltaan liikkumaan. Hän yrittää nousta, mutta painuu takaisin penkille. Jokin outo paino on hartioissa ja jalat juuttuvat saunan siltaan kuin suohon.

Pentille välähtää mieleen setelipinkka, joka hänelle kohta oli luvattu toimittaa ja joka nyt aiotaan riistää häneltä kuin luvaton lihapala koiralta. Hän saa ponnistamalla kokoon viimeiset voimansa ja nousee, ja ääni tulee kumeana kurkusta:

— Minä en ole polttanut, minä… en ollut kotona yöllä

— Sinut on nähty, kun olet mennyt talosi ullakolle, sanoo nimismies.

Pentti näkee vain setelipinkan silmissään, ja hän puolustautuu epätoivoisella voimalla.

— Se on valhe.. olin metsässä.

— Sinä olet syyllinen, älä kiellä, ja sinun on nyt lähteminen, vaatii nimismies.

Pentti horjahtaa takaperin kuin ankaran iskun saaneena ja tuntee ruumiissaan voimattomuuden, joka pakottaa hänet painautumaan penkille. Pelastumisen toivo on rauennut, ja kirvelevänä nousee hänelle kysymys: mitä minä olen tehnyt?

Ja levottomana jatkuvat ajatukset käräjäsaliin ja sieltä vankilaan, josta takaisin pirtin raunioille ja kauppiaan myymäpöydälle, jossa pehmoiset setelit ovat kiehtoneet häntä. Rikoksen tunto palaa nyt voimakkaana hänen mieleensä ja polttaa kuin tuli, ja lähtiessään astumaan nimismiehen edellä, jupisee hän hampaittensa lomasta:

— Kirotut setelit…

KAUPPATALO.

Korkealla järveen pistävällä niemekkeellä se seisoo alakuloisena ympäristöään katsellen ja niin kuin surren muisteleisi menneisyyttään. Alakuloiselta se näyttää: vainiot ovat auraamatta, multa saroilla syvälle painunut, heinäsarat juolavehnän vallassa, kauneimmat pihakoivut ja rantapuut kaadetut, ja rikkaruoho rehoittaa puutarhassa. Talon rappeutumista ei peitä rakennuksien laudoitus ja räikeät värit. Niiden läpi kuultaa: tämä on kauppatalo, unhotettu, unhotettu…

Talon rakensi metsänkävijä. Kesäisillä kalaretkillään soudellessaan päivän, kaksi, ison selän rantoja, osui hänen venheensä tuntemattomaan seutuun, joen uomaan, josta mies sauvoi ylös ja löysi salmen, rauhaisan ja iki-ihanan. Rannikkolehtoja ja kunnaita ja peltomaita, eikä yhtään asujaa, ei näkyvissä missään venhevalkamaa. Mies ihastui, nousi maihin kauneimman niemekkeen kärkeen, asteli ylemmä, käänteleikse, katseleikse, ja kauneimman paikan huomasi löytäneensä, salmeen pistävän niemekkeen, jolla korkea kunnas, parahiksi laaja ja sileäpintainen; rannoilla satavuotisia käkkyrämäntyjä, pohjoispuolella vankkaa kuusikkoa, ja kunnaan keskellä komea koivikko kuin uhrilehto, ja eikö liene uhrilehto ollutkin.

Mies päätti tupansa tehdä koivikon keskelle, saunansa rannalle ja venhevalkamansa rantamäntyjen suojaan hietaiselle poukamalle. Ja kun tupansa sai valmiiksi, ojitti ympäristön, rannoille viettävän kunnaan, ja kohta kalkahti karjan kellot takalistolla, joka oli jo hänen omaansa. Niin syntyi talo, ja Rauhaniemeksi mies sen nimitti, ja hän kiintyi siihen niin kuin kunnon mies voi kiintyä maankamaraan, johon on viimeisenkin hikipisaransa uhrannut.

Talo siirtyi hänen pojalleen, joka vuorostaan jätti sen perintönä pojalleen, josta tuli renttu. Rauhaniemellä oli jo naapureita, monta taloa rinnakkain salmen toisella rannalla. Läheinen kaupunki kasvoi ja tehtaita rakennettiin, yksi Rauhaniemen lähelle. Talon metsä pirstottiin tehtaissa ja metsän hinta meni kaupunkiin. Ja kun metsän hinta loppui, tuli talon vuoro. Sekin meni samaa tietä.

Rauhaniemelle seurasi valoisampi aika. Taloon tuli mies, jonka jokaisesta askeleesta talo kostui ja pellot höystyivät. Metsä sai rauhassa kasvaa, uusia peltosarkoja lisääntyi ja talon arvo nousi puolella, vaikka metsä oli hävitetty. Mutta miehellä ei ollut pääomaa. Velan kirous painoi häntä yöt ja päivät. Se seurasi häntä painajaisena metsään, metsästä kotiin, pelloille, niityille, navettaan ja viimeksi vuoteelle, jossa painajainen riisti unen.

Oletteko nähneet miestä, jonka koko olento uhkuu maahenkeä ja joka leveiden hartiainsa, ja vahvojen käsivarsiensa voimalla luo uusia peltosarkoja, raivaa niittyjä koskemattomiin korpiin, jalostaa karjansa, taistelee kontunsa puolesta, ja viimein sortuu: velka, voimakkaampi kuin hänen vuosien kuluessa uhrattu voimansa, ajaa hänet ulos. Oletteko nähneet velan sortaman miehen katsetta, kun hän talostaan lähtee ja sille hyvästit heittää? Siinä on itkua, särkevää uhmaa, vihlovaa huutoa, vaikka ääntä ei kuulu. Hän ei voisikaan huutaa tuskaansa julki, hän ei voi rukoilla korkeuksien jumalaa, jolta hän on turhaan apua pyytänyt. Mutta hänen sydämensä vavahtelee polttavassa tuskassa ja hän on sairas, kuolemansairas.

Oletteko nähneet hävitystä tällaisessa talossa, jota velan kirous painaa ja on saanut omistajan sortumaan. Oletteko katsoneet syvemmälle. Pinnalta ei mitään huomaa.

Talossa ei voida häviön edellä enää mitään töitä säännöllisesti toimittaa. Kohta seuraa huutokauppa, viimeinen ruoskan isku pois lähtijälle. Omistajan täytyy nähdä miten hänelle rakkaiksi käyneitä esineitä kannetaan pois ja raastetaan kotieläimiä, lyödään niitä, huudetaan ja nauretaan. Se on helvettihetki sille, joka maataan rakastaa.

Talo joutui nyt miehen käsiin, jolle pankeissa luvattiin kultaa. Hän viljeli tilaa herrasmiehenä, siksi että oli huvittavaa omata maatila kaupungin lähellä. Ei hän liioin omannut maahenkeä, eikä liioin viihtynyt peltosaroilla, joilla alkoi rikkaruoho yhä enemmän voittaa. Sitä peläten kylvettiin heinää peltosarkoihin, jotka voimattomuuttaan jo valittivat. Karjaa myytiin ja tilalle ostettiin uusia, jotka kohta kelpaamattomina myytiin teurastajalle.

Ja sen jälkeen kohtaa häväistys kartanoa. Entinen vankka ja arvokas asuinrakennus puretaan ja sijaan nousee kömpelö, mauton ja räikeävärinen huvila. Pihapuut kaadetaan ja istutetaan sijaan jalompia puulajeja. Häväistys jatkuu ulkohuoneisiin, jotka hajotetaan maan tasalle. Ja kun on kaikki vanha saatu häviämään, häviää sen mukana salaa ja huomaamatta talon hyvät haltiahenget ja entinen viehätys, joka sai virkamiehen harrastamaan maataloutta, mutta johon hän on nyt kyllästynyt. Talon kylkeen lyödään hintalappu: siitä on vihdoin tullut — kauppatalo.

Oletteko nähneet kauppatalon surullista muotoa, joka pilkistää esiin joka sopesta, vaikka rakennukset komeilevatkin räikeissä väreissä ja säännölliset käytävät kiertelevät jalompien puiden keskellä, jalompien, kuin Suomen koivu ja pihlaja, kuusi ja haapa. Oletteko nähneet kauppatalon peltosarkoja, joissa apilas surkastuu jo keväällä ja juolavehnä ja kuivunut ruoho rehoittaa? Aurat ja työkalut ruostuvat vajassa ja karjahuoneista ammottaa tyhjyys. Kaikki on kuollutta ja häväistyä.

HUUTOKAUPPA.

Huutokauppa on ilmoitettu taloon, joka nykyhetkeen saakka on ollut paikkakunnan varakkain, ja parhaimmin asuttu. Mies, talon haltija, on viime vuosina uhrannut suuria summia suoviljelyksiinsä, lainannut ensin pikkusummia omain varojen lisäksi, sittemmin velkamääriä suurentanut päätellen, että viljelykset maksavat ne hyvinkin muutamana vuotena.

Naapurit ovat sanoneet: Kas, siinä on mies. Hän laittaa hyvään kuntoon viljelyksensä. Mutta salaa ovat he kadehtineet miestä, joka niin uskaltaa käydä maan kimppuun.

Ja kateus on paisunut naapurien povessa, kun silmänkantamaton suo on viljavana ja lupaavana lainehtinut suvituulessa. Hänet on vaadittu suorittamaan velkansa.

* * * * *

Nimismies on saapunut ja toimitus alkaa.

Uteliaana kiertelevät miesparvet ulos kannettujen tavarain ympärillä. Mies, talon haltija, kävelee masentuneena pihan ja karjakartanon välillä.

— Millä keinoin saisi pelastetuksi parhaimmat karjasta… Mansikin, Kestin, Helunan… Millä pelastaisi talon vanhimman hevosen vieraisiin käsiin joutumasta. Ei millään, ei millään… Pankit ovat ovensa sulkeneet, rahamiehet selkänsä kääntäneet hänelle. Ja naapurien viha painaa pelottavana, kauhua herättävänä, käsittämättömänä. Se välähtelee pihamaalla kävelevien miesten silmistä, se värähtelee heidän äänessään. Ei, ei ole pelastusta…

Mies pakenee huoneisiin, jotka kolkosti kumajavat. Huonekalut on kaikki viety ulos, missä nimismiehen ääni kuuluu: »kymmenen markkaa, ensimäinen… toinen… ja kolmas kerta.»

Mies katselee ikkunasta. Hän jaksaa katsella, vaikka ei ole uskonut voivansa. Hän on edeltäpäin pelännyt huutokauppapäivää kuin kuolemaa, ja vielä enemmän, mutta nyt on hän herpautunut. Jännitys on lauennut. Hän saattaa melkein rauhallisena katsella hävitystä, tuntien vain sanatonta katkeruutta.

— Tämä on kauheata! Eikö voisi mitään pelastaa, edes talon perhemuistoja, hopea-astioita.

— Vaikene vaimo! Antaa hurttain saada, mitä haluavat. Sinä tahtoisit pelastaa hopeitasi, minä pelastaisin eläimiä, jos voisin, mutta minä en voi.

— Kaikki menee siis.

— Kaikki…? Jäähän maa ja metsät, kartano… — Jos nuo riittävät, mitä myydään, mutta jos eivät, niin…

Salamana välähtää miehen aivoissa ajatus:

— Ne eivät voisi riittää, ja silloin…

Häntä värisyttää, hän ei voi ajatella loppuun. Tuskan hiki nousee ruumiista ja kädet vapisevat.

— Kuuletko, ne menevät monta vertaa alle arvonsa. Tuo mies lyö liian nopeaan.

Sen huomion tekee hänen vaimonsa, joka kestävänä seisoo miehensä rinnalla tuskan hetkellä.

Mies rientää ulos. Maanviljelyskalusto on jo myyty ja alle puolen hinnan. Väkijoukko siirtyy pihan toiselle puolelle, jonne on kasattu vaatteet ja huonekalut, astiat ja hopeat. Niiden ympärillä kiertelee väkijoukko äänekkäänä, heitellen syrjäsilmäyksiä isäntään, joka pihamaalla jäykkänä seisoo, kädet nyrkeiksi puristuneena.

— Kas noita hepeneitä — rähisee väkijoukko — ne ovat talon tyttärien varmaan.

— Ei käy herrat hienommissa…

— No voi sun saateri noita turkiksia.

— Näitä hienoja liinavaatteita minä huudan.

— Ja minä noita herrojen juoma-astioita.

Myytävänä on talon sohva, jossa hän, talon haltija, on sunnuntai-hetkensä viettänyt… parhaimmat lepohetkensä ja suunnitelmansa uneksinut.

— Kymmenen markkaa, yksitoista… ensimäinen ja toinen…

— Se on siirtynyt tänne hänen lapsuudenkodistaan. Siinä ovat hänen isänsä ja äitinsä nuoruutensa kauneimmat hetket uneksuneet.

— Viisitoista markkaa, ensimäinen, toinen ja kolmas kerta.

Kirous niinkuin ukkosen jyrähdys kajahtaa pihamaalta, ja isäntä tempaa vasaran huutajan kädestä ja alkaa itse myymään.

Kesäpäivän aurinko paahtaa korkealta. Poutapilvi lepää liikkumatta taivaan rannalla. Ruisvainion tähkät nuokkuvat viljavuuttaan raskaina, valmiina korjattaviksi.

Väkijoukko on hätkähtänyt ja jäänyt ihmeissään katsomaan talon haltijaa, joka jäykkänä, kasvot värähtämättä seisoo vilja-aitan rappusilla ja jonka ääni kalskahtaa kuin metallin kaiku.

Kiusan henget, hänen entiset naapurinsa huutavat nyt kilvan, hinta nousee ja hetkeksi värähtää talon haltijan kasvoilla ilonhäive: ehkä jää koskematta maat ja metsät ja kotikontu.

Mutta hänen otsansa synkkenee, kun talon karja on ajettu tarhaan ja parhaimmat karjasta menee puoleen hintaan.

— Satakymmenen… ensimäinen ja… kolmas kerta…

Itse hän maksoi siitä kolmesataa. Nyt sen sitoo uusi omistaja nuoraan ja lähtee taluttamaan ulos portista. Se on emännän nimikkolehmä ja se ei tahdo erota karjasta. Mutta kun uusi omistaja on sitä hetken ruoskinut, lähtee se allapäin, surullisesti ynähtäen karjatarhasta.

Aurinko paahtaa kuumasti. Isännän otsalta vierii hikihelmet, mutta hän ei nosta kättään niitä pois pyyhkäistäkseen. Ääni tulee kumeana kurkusta ja poskipäillä uhman tuli palaa. Hän seisoo entisellä paikallaan niinkuin vuori, ja raskaana kumahtelevat vasaran iskut. Hän ei väisty, hän ei horjahda, vaikka raskaana kohtalon mahti häntä painaa.

Myyty on jo hevoset, eikä isäntä ole voinut ajokkiaan pelastaa. Viimeiset hyvästit hän sille heittää, syleillen sen vielä vanhanakin voimakasta kaulaa ja taputtelee sen selkää.

Viljavainiot on myyty. Toiselle nuokkuu rukiin tähkäpäät, toiselle lainehtii laaja kaurapelto. Metsä on vielä myymättä, mutta sekin myydään. Toiselle huojuu nyt uljas hongikko, jota hän on säästänyt tähän asti kuin omaa silmäteräänsä.

Raskaana, musertavana, painaa kohtalon käsi talon haltijaa, mutta horjumatta kuin kallio hän vilja-aittansa rapulla seisoo ja kumeasti kajahtaa vasaran iskut, kun hän vuosikymmenien työn hedelmät toiselle siirtää.

SYVILLÄ JUURILLA.

Elokuun hämärä hiipi hiljaa Hakalan tupaan. Hakalan nuori mies, talon isäntä, oli ohrapellolla laskenut sirppinsä kuhilaan kärkeen ja hänkin astunut tupaan ja istahtanut peräpenkille vaimonsa viereen, joka ruokki nuorinta poikalastaan. Hakala painoi päänsä käsien varaan ja huokasi raskaasti.

— Mitä nyt? kysyi ihmetellen hänen nuori vaimonsa. Hän ei usein nähnyt miestään masentuneena. Roteva savolainen, voiman perikuva hän oli, ja aina iloinen, ja lauleskellen kävi työhön aamuin, illoin. Mikä häntä nyt vaivasi? Ja vaimo laski kätensä miehensä olkapäälle ja koetti hänen avoimista kasvoistaan arvailla syytä hänen alakuloisuuteensa.

— Ei ole syyt suuren suuret, jotka mieltäni painavat. Sitä vaan olen ajatellut tänäänkin, niin kuin usein ennenkin, että olisi kumminkin pitänyt ostaa Vuoriniemi. Minua kyllästyttää ympäristöni, naapurini, joskus tämä kotinikin, vaikka pitäisihän minun tässä viihtyä. Mutta naapurit, joita ei saa mihinkään edistyspuuhaan käsiksi, ja tämä erämaa, jossa ei kuulu muuta kuin karjan kellot ja lintujen laulu kesällä ja huhkaimen huuto talvella ja missä aina saa näännyksiin rehkiä, kun lähtee kirkonkylään asioilleen.

Iloinen hymy värehti nuoren naisen huulilla, miehensä puhuessa tuttua, hänelle mieluista asiaa, josta jo ennen oli sadat kerrat puhuttu, yhtä monet miettimiset mietitty. Vuoriniemi oli hänen kaunis kotitalonsa kaukana Hämeessä, pikku järven rannalla, kaupungin lähellä. Sieltä! oli Hakala hänet noutanut tänne Savoon, jossa hän ei tahtonut viihtyä. Vuoriniemestä oli tullut kauppatalo, ja hän oli monet kerrat miestään kehoittanut myymään Hakalan ja ostamaan Vuoriniemen.

— Voisithan sinä saada Vuoriniemen vieläkin, virkkoi vaimo.

— Jos ei ole jo muille myyty.

— Ei ole myyty, menisit vaan heti.

— Mutta sääli on tämäkin Hakala jättää. Kun ei olisi noita pihapuita eikä tuota kalaista järveä.

— Säälii on nähdä ja kuulla Vuoriniemenkin aina kädestä käteen siirtyvän. Ajattele, Lauri, niitä mahdollisuuksia mitä Vuoriniemessä olisi. Karjaa saisi lisätä, maidolla saisi hyvän hinnan kaupungissa lapset voisi kouluttaa, ja…

— Kyllä tiedän ja olen miettinyt sen hyvät puolet.

— Onko pahojakin puolia, kysäsi hänen vaimonsa.

— On, ja niistä suurin on se, että Vuoriniemi ei ole syntymäkotini, niinkuin tämä Hakala, ja sepä se painaakin.

— Mutta naapurit, jotka täällä sinulle aina kuoppaa kaivavat, puhui vaimo hetken kuluttua. Ja kaukana kirkonkylässäkö lapsia koulitaan? Sinä kerroit siellä kansakoulussa ollessasi koti-ikävän kovin kiusanneen.

Se sattui Hakalaan.

— Pitänee käydä kuulemassa, joko Vuoriniemi on myyty.

Hakalan vanha äiti oli keskustelun aikana hiljaa tullut tupaan ja istunut karsinapenkille.

— Eiköpä liene niin, että 'oma maa mansikka, muu maa mustikka’, virkkoi hän.

— Siellä saisi Hakalan karjasta viisituhatta vuodessa ja täällä ainoastaan kaksi… virkkoi Hakala ajatuksissaan.

— Ja mummo saisi käydä joka sunnuntai kirkossa, virkkoi nuori vaimo ja istui mummon viereen ja laski kätensä hyväillen mummon kädelle. — Kirkon katto näkyy kotipihaan.

— Ja pelloilla ei yhtään kiveä, jatkoi Hakala yhä mietteissään.

— Ja kalavesi yhtä hyvä kuin täälläkin.

— Lienee parempikin, koskapa talvellakin saa tuoretta kalaa, silloin kun tahtoo.

Hakala nousi ja nyt kuvastui hänen kasvoillaan päättävä rohkeus.

— On parasta, että lähden heti. Laittanet evästä konttiin.

Mummo hymähti surullisesti. Poika jätti syntymäkotinsa, jossa nyt oli jo kaikki valmista. Hänen esi-isänsä eivät sitä jättäneet, vaikka oli monet vastukset voitettavana. Mutta koti-ikävä se toisi vielä Laurin takaisin Hakalaan, siitä hän oli varma.

Hakalan vanha isä oli tullut tupaan ja katseli kysyvästi poikansa lähtövalmistuksia.

— Minne aiot lähteä?

— Menenpähän Vuorinientä katsomaan.

— Mitä siinä on katsomista?

— Jos sattuisi ostamaan.

— Joko taas käy tuuli sieltä päin. Mene, mutta minä en lähde. Ja muista minun sanoneen, että kadut kun kotitalosi jätät.

Saatuaan eväskonttinsa hymyilevältä vaimoltaan ja valjastettuaan hevosensa, nousi Hakala rattaille, ohjasi ajokkinsa maantielle ja painui elokuun hämärään yöhön.

* * * * *

Ajaessaan hämärien metsien ja vainioiden läpi keltaisena nauhana kiertelevää maantietä, jouti Hakala miettimään kaikenmoista omasta elämästään, varsinkin sen varjoisia puolia, jotka saivat hänet aina ankaraan taisteluun oman itsensä kanssa. Mikä sai hänet nytkin tekemään niin yht'äkkiä päätöksen ja lähtemään tälle matkalle ja mikä sitä ennen kiintymään erottamattomasti Vuoriniemeen. Vuosikaudet hän oli aika ajoin tätä kysymystä miettinyt. Ja usein oli hän ajatuksiinsa niin syventynyt, että Hakalan peltoja kyntäessään oli Vuoriniemen peltoa kyntävinään, Hakalan maita kulkiessaan luuli Vuoriniemen lehdoissa liikkuvansa.

Oliko oikein jättää syntymäkoti, perintömaa, rauhainen saloseutu, ja muuttaa vieraalle, joskin mieluisalle maalle? Oliko suurikin rikos jättää perintömaansa, joka polvesta polveen oli siirtynyt jo vuosisatoja. Hakala tunsi kipua ajatellessaan Hakalan maita ja metsiä toisen miehen viljeleminä ja hallitsemina, mutta hiljaista mielihyvää kun ajatukset siirtyivät Vuoriniemen siteille, järven rantaan viettäville peltosaroille. Kohtalon käsi oli laskeutunut painavana hänen hartioilleen ja sen ohjausta täytyi seurata.

* * * * *

Hakala soutaa yksin pienellä venheellä tyynenä uneksuvan järven pintaa, soutaa hetken, ja laskien sitte aironsa veteen katselee rantoja, taloja rannoilla ja peltoja talojen ympärillä. Ei missään maailmassa ole maisemat tämän veroisia, miettii hän ja tuntee hiljaista jälleennäkemisen iloa katsellessaan seutuja, jotka kerran, vuosia sitten, kävivät hänelle rakkaiksi.

Elokuun päivä on painunut matalan, metsäisen kukkulan taakse. Kauempaa kuuluu kaupungin tornikellon tasaiset lyönnit. Hakala ohjaa venheensä Vuoriniemen rantaan ja noustuaan maihin, jää hetkeksi katselemaan salmelle, johon kuvastuu vastaiselta rannalta talojen punaiset rakennukset, kukkulaiset, muhevamultaiset pellot, tasaisesti järven rantaan viettäen, toisissa kirkkaan vihreä oras, toisissa auran jälki näkyen, harmaat aidat ja venhetalaat. Se oli näkemisen arvoista. Hakala ei muistanut Savossa nähneensä missään samansuuntaista. Hän lähti rantapolkua nousemaan ylös taloon ja teki huomioitaan.

— Vieläpähän on siinä verkkomökki ison petäjän juurella, ja vanha venhe sen takana kumoon kaadettuna. Jopa on komea laiho pellossa… Kas, kun on uusi saunakin rakennettu… entinen olisi kyllä välttänyt… Huonosti on tuossa kynnetty, kerrassaan kehnosti sileätä maata, ja ojatkin on tukossa… tietää sen, kauppatalon… Mutta auraamaton sänki näyttää, että hyvän se on rukiin kasvanut. Onpahan naulattu uusi katto vaateaittaan ja vanhoja aittoja on purettu, hävitetty — suotta hävitetty — ja tuparakennustakin on maalattu ja tuhrailtu. Rumemmaksi vaan on käynyt. Ovatpahan toki pihapihlajat säilyneet, ja koivu navetan nurkalla.

Hiljaisena ja hartaana astui Hakala Vuoriniemen pihaan, josta näkö-ala aukeni etelään ja länteen vielä kauniimpana kuin rannalta.

* * * * *

Hakalan väki teki Vuoriniemeen lähtöä. Nuori emäntä ajeli karjaa portista metsätielle ja huuteli iloisesti hoidokeilleen, samalla komennellen muuta väkeä, joiden piti olla apuna karjaa ajamassa. Välttämättömät talouskapineet oli lähetetty jo edeltäpäin ja Hakala valmistelihe viimeisenä lähtemään. Hetkiseksi hän seisahti pihamaalle ja huokasi raskaasti. Pihapuissa olivat lehdet jo kellastuneet, ja hiljaisen tuulen mukana niitä lenteli pihanurmelle ja perkosaroille. Haapa portin pielessä oli vielä säilyttänyt lehtensä vihreinä, ja ne lipattivat kuin hiljaa puhellen: Väärin teet, kun syntymäkotisi jätät. Eivät esi-isäsi maataan jättäneet, vaikka joskus korpea raivatessaan petäjäistä söivät. Eivät jättäneet, vaikka veronkantajat joskus kaiken viljan veivät ja vihollinen polki vainiot ja poltti kartanon.

Hakalan pää painui ja silmiin ilmestyi jotain kosteata, jota piti kuin häveten pois pyyhkäistä.

Eikö Hakala jaksanut elättää sinua — jatkoi haapa puheinaan — kun piti muka paremmille maille päästäksesi? Vai joko pojasta polvi huononi, kun täytyi kivettömiä peltoja hakea? Mene, mutta muista siellä viljavassa Hämeessä, että karussa Savossa ovat juuresi, ja ne ovat syvällä, ja muista — haapa jatkoi vielä — kuka sinulle hiljaista kieltään humisi kesäilloin lapsuus- ja nuoruusvuosinasi.

Hakala kääntyi menemään ja kuumat kyyneleet varisivat pihanurmelle.

Hakalan vanha vaari katseli pellolla poikansa lähtöä, lapioon nojaten. Kaikki muut lähtivät, mutta hän ei suostunut lähtemään eikä talon vanha kissa Mikko, joka karkasi lähtijäin käsistä ja kuin turvaa hakien riensi vanhan vaarin luokse ja siellä vasta rauhoittui.

— Pidetään me, Mikko, taloa kahden… antaa muitten reissata maailmalle, puheli vanhus kissalle. Ollaan me savolaisia kuolemaan saakka.

Ja vanhus jäi miettimään mitä hänen isänsä oli hänelle kertonut talosta ja sen vaiheista.

Suvun kantaisä oli sortunut hämäläisen kirveen iskusta heimokahakoissa. Hänen isänsä veli oli kaatunut Lapualla ja isänsä sieltä haavoittuneena palannut kotitantereille.

Hän ja hänen isänsä saivat niittää rauhan viljaa, parannettuaan vainolaisten tekemät vauriot, mutta hänen pojalleen ei kelvannut isien työ.

Vanhus huokasi ja tarttui lapioonsa, lopettaakseen työnsä, jonka oli aamulla aloittanut.

* * * * *

Hakala viihtyi ensitilalta hyvin uudessa maaperässä. Vuoriniemessä oli paljon korjaamista, ja Hakala kävi näihin puuhiin innolla käsiksi. Aamusta iltaan hän puuhaili pelloilla jaellen käskyjä ja itse kävi käsiksi kovimpiin töihin. 'Pitäisi näyttää hämäläisille, mitä heidän maistaan saa savolainen irti, hän ajatteli. Tottunut hevospari veti auraa aamusta iltaan. Kauniina ja tasaisena kiilteli kynnös syysauringossa. Ystävälliset hämäläis-naapurit kävivät tervehtimässä ja toivottamassa onnea uudelle isännälle.

Vaikka Hakala oli iloinen ja tyytyväinen, tahtoi sentään joskus ikävä painaa. Se tuli varsinkin yöllä unessa, raskaana ja vaativana. Hän kävi alakuloiseksi, kun ajatukset alkoivat päivisinkin viihtyä lapsuuskodissa, eikä ajatuksia voinut työkään karkoittaa. Muutamana yönä hän näki unta, että kotipuolen miehet tulivat häntä tervehtimään. Juroina ne astuivat pihaan ja naurahtivat hänelle, kun hän sivusta katsoi entisten naapurien saapumista. Hän näki heidän ivalliset silmänluontinsa ja hän kirosi mielessään: 'enkös minä teistä päässyt vielä täälläkään rauhaan!’

— Tämän tähdenkö sinä Hakalan jätit? virkkoi ensimäinen. En minä vaan olisi Hakalaa tähän vaihtanut.

— Hakalassa oli komea metsä — alotti toinen — mutta mitäs täällä.
Riittäneekö polttopuiksikaan. Ja pienemmäthän tässä on pellotkin kuin
Hakalassa.

— Tietääkö se entinen naapuri, että nyt kulkee jo uusi maantie Hakalan peltojen ohitse, ja kylään rakennetaan kansakoulua — virkkoi kolmas. — Ja postikin tulee kaksi kertaa viikossa.

— Joko nyt, virkkoi Hakala ja kummasteli sitä edistyksen paljoutta, mitä oli saatu aikaan hänen poissa ollessaan.

Neljäs, hänen pahin vihamiehensä, tuli ivahymy huulilla ja virkkoi:

— Saisi sitä nyt Hakalan karjasta rahaa sielläkin. Maitokilolta saamme nyt siellä kaksikymmentä penniä, ja Hakalan vuokraajalla on siellä suurimmat tulot karjasta.

Hakala kääntelihe tuskasta. Häneltä pääsi haikea kirous, 'enkö minä saa heiltä haudassanikaan rauhaa?'

Hakala heräsi tuskaisena ja märkänä hiestä. Hän ei saanut enää unta. Olikohan hänen Vuoriniemeen kiintymisensä kestävää, ajatteli hän. Eikö se ollut vaan hetkellistä mieltymystä kivettömiin peltoihin, kauniiseen näköalaan ja liikeseutuun?

Vuosi oli kulunut. Se meni hyvin, vaikka Hakala olikin surkastunut ja laihtunut. Mutta sitten eräänä yönä tulivat esi-isäin henget. Ne tulivat juroina, yksitellen, häntä tilille vaatien. Ensimäisenä tuli suvun kantaisä, synkkäotsainen, harmaahapsinen vanhus, vainolaisen kirveen haava ohimolla ammottaen.

— Mitä sinä pakenit Hakalasta? Katsos — ja hän osotti haavaa ohimollaan, josta tihkui verta — minä en lähtenyt pakoon, kun vainolainen ahdisti, vaan kaaduin. Minä ilolla katselin jälkeläisteni työtä, miten hyvin he edistyivät Hakalassa, mutta nyt, kun sinä tänne muutit, en saanut haudassanikaan rauhaa.

Ukon jälestä tuli Hakalan isoisä, joka oli saanut haavansa Lapualla ja palannut sieltä kotitantereille ja vielä ennen kuolemaansa perkannut pelloksi koskemattoman korven. Hän tuli uhkaavana:

— Kurja, joka vieraalle jätit isiesi työn. Katsos, — ja hän osoitti arpeutuneita haavoja — minä sain yksitoista haavaa maata puolustaessa, mutta minut pelasti rakkaus kotiturpeeseen. Nyt minä saan hävetä lapseni lasta vielä haudassani. Sitten tuli hänen iso-isänsä veli ja puhui surullisena:

— Minä olin isäsi kanssa Hakalassa korpea aukomassa, mutta sitte tuli vainolainen maahan ja minun täytyi lähteä sitä lyömään, ja sen tiedät, että isku tuntui, kun näet nämä kädet. Vihollista kaatui kuin korpea, mutta minä taistelinkin kotikontuni puolesta. Kotiin minä en kumminkaan päässyt, vaan — kaaduin sen puolesta. Sinä sait valmiit ohjakset käteesi, mutta et pitänyt niitä.

— Riittää, jo riittää! huusi Hakala ja heräsi.

— Mitä sinä valitat unissasi ja vääntelehdit? Sinähän olet ihan märkä, sanoi hänelle vaimonsa. Et ole enää pitkiin aikoihin nukkunut rauhallisesti. Mikä sinua vaivaa?

— Koti-ikävä.

Mutta aamulla sanoi Hakala vaimolleen:

— Minä luulen, että minun on lähdettävä Hakalaan. Esi-isäin henget eivät muuten anna minulle rauhaa. Ne tulevat unessa ja vaativat minua.

— Vai niin se onkin, että unet saavat sinut lähtemään Vuoriniemestä, sanoi vaimo tyytymättömänä.

* * * * *

Eräänä kauniina toukokuun päivänä puuhaili Hakala muuttoa entiseen kotitaloonsa. Vaimonsa oli päättänyt järkähtämättä jäädä Vuoriniemeen, mutta miehen luja tahto voitti, ja nyt nuori emäntä tyytymättömänä murjotellen ohjaili lehmiä ulos veräjästä muuttoväen jälkeen niitä saatellakseen.

Raskaalta tuntui Hakalastakin jättää Vuoriniemen syvämultaiset pellot, joissa kevätoras kauniina vihoitti. Mutta painavana laskeutui kohtalon käsi hänen hartioilleen ja vaati lähtemään.

* * * * *

Toukokuun päivä paistoi ja järvi lepäsi tyynenä sen säteilyssä. Hakalan vaari souteli ruuhellaan rantavesillä ja päästeli runsasta saalista verkoistaan. Ukin kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kun hän oli saanut kuulla, että hänen poikansa oli paluumatkalla entiseen kotiinsa.

— Sanoinhan sen — mietti vaari — että vielä se katuu ja takaisin palaa. Ja nyt se kuuluu tulossa olevan, karjoineen, kaikkineen. Ehken jo tänään kotiutuu, arveli sanan tuoja. Saa tästä nyt kotoveden kalaa tulijaisikseen. Mahtanee poika olla häpeissään, mutta pitää olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin kuin kylämatkalta tulisi… Mitäpä hänestä muistuttelemaan, kun kerran katui ja palasi. Parhaiksi ehti talon vuokraajakin lähteä kaluineen, kiluineen.

Ukki vetää venheensä maalle ja kerättyään kalansa konttiin lähtee nousemaan rantapolkua pihaan. Tien kahden puolen vihoittaa lupaavana kevätoras, jonka ukki on vielä omin käsin kylvänyt. Ja kun on saanut kuulla, että poikansa palaa, on laittanut punamaaliin pirttirakennuksen, yllättääkseen kotiväkensä, ja muutenkin siistinyt kartanoseutua.

Jo ennen puolta päivää saapui muuttoväki. Ensimäisenä tuli karja ajomiehineen, kellokas eellimäisenä. Niiden jälessä tavarakuormat talon entisten'ajokkien vetäminä, uutta maantietä, joka oli tehty heidän poissaollessaan ja kulki suorana nauhana aivan Hakalan karjaportin ohitse. Tulijat ihmettelivät:

— Onpas täällä ennätetty…

— Kas kun pirttirakennus on punamaalissa. Kukahan se…

— Tuohon on tehty uutta aitaa.

— Ja tuohon uusi portti. Kas, kun täällä on siistitty. Ja noin kaunista orasta…

Hakalan viisitoistavuotias Anna se näin iloisesti huudahteli ja hypellen riensi pihaan, navettaan ja saunaan ja sieltä pirttiin, kamareihin ja maitohuoneeseen.

— Kun on pirttikin katajan havuilla koristettu! Vaariko se näin…?

Ja pihamaalla muuttoväen joukossa mielihyvästä tepasteleva vanhus sai lämpimän tervehdyksen tyttöseltä. Nuorin poika, Tapani, kiipesi vaarin syliin. Hakala riisui ajokkinsa, jolla oli vanhan emännän kanssa saapunut. Hepo hirnahteli iloisena tuntiessaan entisen kotipihansa. Piehtaroi, päristeli ja oikasi piha-aidan yli heinäpeltoon.

Vähitellen kaikki kotiutuivat ja mentiin pirttiin. Takassa loimottaa iloinen tuli, ja kalakeitto kiehuu liedellä.

— Kas, kun vaari on kalaakin keittänyt.

— Eikö liene itse pirttiäkin pessyt, ihasteli vanha emäntä valkosena hohtavia permantopalkkeja.

— Oli tässä vaimoväkeä apuna…

* * * * *

Hehkuva päivä painuu tyynenä uneksuvan Hakaveden taakse. Käki kukahtelee havumetsässä ja rastas visertää rantakuusessa.

Hakala on rantapellolla kyntämässä ja kun vako päättyy korkeimman kummun laelle, seisottaa hän hevosensa. Katse siirtyy järven kirkkaalle pinnalle, siitä peltoaukeamalle, joka tasaisena leviää etelään, mutta kohoaa kumpareiseksi pohjoispuolelta. Peltojen keskellä, muita korkeammalla töyräällä, kartano levollisena, hymyilevänä kevätillan kuulakkaassa valossa.

— Suotta läksin muualta kauniimpaa hakemaan, ajattelee Hakala. — En olisi kumminkaan huomannut, että niin syvillä juurilla olen kotiturpeeseen kiinnitetty, jos eivät isäin henget olisi siitä minulle puhuneet.

HILJAINEN TALO.

Juna vierii pikkukaupungin asemalle. Hän, oma ystäväni, ohjaa minut ohi ihmisvirran ja matalain puutalojen, kapean kaislikkorantaisen järven lahdelmaan, jossa pieni, valkea venhe odottaa soutajaansa. Hän istuu alatuhdolle soutamaan ja minä ohjaan venhettä. Venhe piirtää hiljaa tyynenä uneksuvaa vedenpintaa, ja kohta olemme toisella rannalla, jossa korkealla kunnaalla on hänen kotinsa, jonne hän on tullut minua noutamaan.

Venheen kokka kohahtaa kaislikkoon ja noutajani hyppää reippaasti maihin ja hymyten toivottaa minut tervetulleeksi kotirannalleen.

Laskevan päivän punerrus on sammunut lännen rannalta. Pehmeä hämärä hiipii hiljaa vesien yli hiljaisille rannoille, missä kaislat uneksuen nuokkuvat. Yksinäinen mänty kumartuu mietteissään verkkomökin seinustalla, jonka ohi kapea, hauska polku vie pihaan.

Terve, hiljainen talo, peltojesi ja täyteläisinä uhkuvien viljavainioittesi keskellä. Terve, harmaiden aittojen keskellä uinuva pihamaa, jossa resedat tuoksuvat ja ruusupensaat hymyilevät.

Niin olet kuin salainen satumaailma, niinkuin pyhitetty paikka meluavan maailman ja kaupunkilaisympäristösi keskellä.

Astun hiljaa ylös portaita, etten häiritsisi talon haltiahenkiä. Huoneisiin on hiipinyt hiljainen hämärä. Kukkaset tuoksuvat maljakoissa ja hämärissä nurkissa «nuokkuu valkokukkainen kiertoheinä ja ikkunalla hymyilee verenpisara, kukkasista ihanin. Tuvan ikkunalla kukkii elämänlanka lumivalkoisena kuin nuori morsian, ja honkaiselta penkiltä löytyy kannel, jonka kielet kauniisti helähtää, kun niitä hiljaa kosketan.

Terve, hiljainen tupa, jossa hyvät haltiahenget liikkuvat, ja jonka ikkunalla kukkii elämänlanka ja jonka honkaisella penkillä helähtää kannel kultainen, sen kirkkaita kieliä hiljaa näppäillessäni. Terve, oman ystäväni pieni kamari, hiljainen pyhäkkö, jonka ikkunalla myrtti loistaa kukkasissaan, ja pöydällä nuokkuu punainen ruusu.

Joka nurkassa tervehtii minua talon hyvät haltiahenget; ystävällisinä ne minulle hymyilevät, niinkuin olisivat jo kauan tulevaksi vuottaneet, ja tietäneet ystäväinkin minua odottaneen.

Ja joka kerta, kun saavun hiljaiseen taloon, muuttuu painavinkin mieli kevyeksi. Hiljainen rauha täyttää mieleni, kun astun resedatuoksuisen pihamaan yli pirttiin, missä ihmeellinen rauha on piirtänyt leimansa ihmisiin ja ympäristöön. Ja kun ilta hämärtyy ja istun kannel polvella sitä soitellen ja ystäväni silmät minulle hymyilevät, silloin on onneni ehjin ja ihmeellinen rauha täyttää mieleni.

AAMUTUNNELMA.

Syystalven sunnuntaiaamu.

Hiljainen talo kattoineen, vainioineen, polkuineen ja metsineen on ensi lumen peitossa, Valkoinen vaippa on yöllä tullut hiljaa ja käärinyt kaikki pehmeästi, niinkuin pumpuliin. Lumen peitossa on rantaan vieryvät pellot, salmen jää, salmen takana talojen tanhuat ja talojen takana kukkulaiset metsät.

Hiljainen talo on lumen peitossa, ensi lumen. Se on käynyt vielä hiljaisemmaksi, niinkuin ikuinen, lempeä rauha lepäisi peltojen ja kattojen yllä. Navetassa ei karja moraja, talleissa ei hevonen hirnahda, ja kissa hiipii hiljaisin askelin talon kivijalkaan. Teeri lentää hiljaa riihikoivuun ja orava, ääntä päästämättä- varistelee lumia männyn oksalta.

Talossa liikutaan hiljaa, mitään puhelematta. Isäntä on herättyään silmännyt ikkunasta ulos ja hyvä mieli on värähtänyt hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: jopahan on satanut ensi lumen. Hän mittaa hevosille kauroja ja päästää varsan ulos tallista, ja varsakin unohtaa hyppimisen ja jää katselemaan ihmeissään lumen peittämiä maisemia.

Talossa liikutaan hiljaa, puhutaan hiljaa. On juhlahetki, sunnuntaiaamu, kun on satanut ensi lumen. Lapsetkin halusta lumisotasilla kirkuisivat, mutta luonnon ihmeellinen rauha pakottaa heidätkin vaikenemaan.

Salmen jäällä ei näy kulkijoita. Lahden pohjassa, ruohikon rinnassa, kalastaja kokee koukkujaan. Jänöjussi on tepertänyt rantapenkereellä, laukannut salmen jäällä ja sieltä puikkelehtinut tasaisin hypyin rantanäreikköön.

Salmen toisella rannalla näkyy kirkon luminen katto kuusikon keskellä; toisella rannalla pappila huurteisten koivujen keskellä. Eikä hiljaisuutta riko sielläkään muu kuin maantiellä ajelevien hevosmiesten tiukujen helinä.

Ja kun hämärä aamu on verkkaan vaiennut hiljaiseksi, pilviseksi päiväksi ja olen jälleen noussut rantatietä hiljaisen talon pihaan, kumahtaa kirkonkellojen hiljainen ääni salmen toiselta rannalta kirkkoon kutsuen. Ja kun on alkanut hiljaa putoilla lumen hiutaleita harmaista, liikkumattomista pilvistä, en minä sen hetken tunnelmaa mihinkään muuhun maailman ihanuuteen vaihtaisi.

VERKKOMÖKIN SALAISUUS.

Aukean ahon laidassa luminen metsä, hämärä ja hiljainen; metsän takana huurteinen koivikko, joka loivasti laskeutuu yksinäiseen lahdelmaan, jonka rannalla kyyköttää näreikköön kallistuneena vanha verkkomökki.

Lahden yli vie viitoitettu tie, kaartaen rannalla kaukaa ohi verkkomökin, joka on saanut rauhassa jäädä aarteitaan vartioimaan. Valtatieltä johtaa vain kapea askelpolku sankan näreikön suojassa verkkomökille, jonne aamuvarhaisin astuu mies, lapikasjalka, konttiselkä, pyydyksiään parantelemaan ja kala-avannoitaan kokemaan lahden pohjukassa.

Ja siitä verkkomökin ohi hiihtäessään hämäränä talviaamuna selviää vieraalle, miksi mies on verkkomökkinsä satavuotisten kuusten suojaan rakentanut ja sinne johtavan polkunsa sakeimman näreikön suojaan tallannut. Se on siellä kuin suojassa ohikulkijani katseilta, hänen kalavehkeittensä ja verkkojensa vartio, lahonnut lautaseinäinen mökki. Sitä ei kukaan huomaa, eikä mies sitä kellekään näytä. Tarkasti oven salpaa, eikä avaa, jos on liikoja lähellä liikkumassa.

Ja siksi minusta tuntuu, kuin olisi verkkomökillä suuri salaisuus vartioitavana. Ja eikö lienekin, koska mökki niin salaperäiseltä näyttää ja mies niin arkaillen polkuaan astuu ja varovasti mökin oven avaa ja sisään katoaa. Koetan arvailla, mitä mies verkkomökissään säilyttää: Peräseinällä on verkot roikkumassa, orrella merrat ja haavit. Peränurkassa tuulaskoura ja ahrain ja kumoon kaadettu kalavasu, polot ja koukut ja ongen siimat. Ovinurkassa hauvin ja lohen pääkallot, kalataiat, joilla toisten kalaonnen hävittää ja omansa nostaa. Ja sitte on vielä — paljon muuta, joka on vaan verkkomökin salaisuus, jota minä en saa tietää, enkä voi arvata.

IKUINEN RAUHA.

Tupa valoisa ja seinät valkoiseksi veistetyt kaukana salolla, korven laidassa, hiljaisen lammen rannalla. Ei muita asukkaita kuuluvilla, ei naapurin peltosarkoja ja pirtin savuja näkymässä. Ei muuta kuin korven hiljainen rauha tupani ympäristössä ja naapurina ja ystävinä Tapion asukkaat ryteikkökorvessa.

Kun niin olisi…

Tupa hiljainen, valoisa ja avara. Hiilos liedellä hehkumassa ja vanha mummo hiljaisin askelin karsinanurkassa liikkumassa, ja kissa kehräämässä uunin pankolla. Pöytä papereineen ikkunan ääressä ja honkaisella penkillä kannel, jonka kieliä hiljaa koskettaisin, kun ilta hämärtyy.

Ja siinä soitellessani unohtuisi suruni siitä, mitä en ole saavuttanut ja mitä en ole löytänyt, ja ajatukset kulkisivat kaukaisilla mailla, muinaisissa muisteloissa ja uusissa kultaisissa unelmissa.

Ja siinä soudellessani hiljaisessa hämärässä kannel polvella ja katsellen ikkunasta pakkasyön väräjäviä tähtiä, unohtaisin minä raskaat elämäni hetket.

Pirtissäni ja sen ympäristössä olisi ikuinen rauha, kesät ja talvet. Kesällä päivänpaisteinen, humiseva metsä ja tyven lampi, jonka rannalla kaislikossa kalavenhe. Talvella luminen korpi, pakkaskiteinen, ja pirtin nurkalla huurteinen koivu, ja öisin tähtikiiluva taivas ja kaiken yllä ikuinen rauha.

PAKOON.

Kala-Jaakko on ollut pyydyksiään kokemassa. Vähäinen on taaskin saalis ollut, vaikkakin verkkonsa ja siimansa viritti parhaimmille kalapaikoille. Mutta tietäähän sen, kun on hänen kalavesillään kaiken maailman kalastajat. Jos salmeen verkkosi virität, niin selkäpuolen salmesta verkoillaan tukkeavat ja kuin ilkkuen pistävät koukkupolonsa hänen polojensa viereen, siksi lähelle, ettei juuri langat toisiinsa takerru. Jos etsit itsellesi uuden pyyntipaikan kauvempaa kaislikkolahtien pohjasta tai selän salaisilta luodoilta, niin paikalla ovat jälillä ja siihen pyydyksensä panevat kuin kiusalla.

Vanha Jaakko, Kala-Jaakko, äijä partasuu, lapikas-jalka, konttiselkä, soutaa vihan vimmassa venhettään selkäluodolle, missä hänellä on vielä pyydyksiä kokematta, soutaa niin, että hankavitsa katkeaa ja venhe soluu vielä soutamattakin pitkän matkaa tyyntä vedenpintaa.

Saatuaan uuden hankavitsan ja soudettuaan luodolle, jatkaa Jaakko äskeisiä ajatuksiaan.

— Ja kun ovat kiusalla koukkunsa ja verkkonsa omiesi lähelle laskeneet, niin kuka takaa, etteivät niistä saalistakin veisi. Kovin on viime aikoina saalis niukaksi käynyt. Kah, onpahan nytkin lanka katkaistu… hauki sitä ei katkaise. Ja polo on siirretty toiseen paikkaan.

Saatuaan koukkunsa venheeseen, kääntää Jaakko venheensä koti lahdelmaan, missä hänellä on verkkotalaansa ja verkkomökkinsä kaislikkopoukamassa naavakuusien juurella.

— Sovussa tässä on soudettu näillä vesillä tähän asti, kun ei ole liikoja kalankävijöitä ollut. Rauhassa nuo on näihin asti saanut pyydyksetkin olla, mutta nyt ei näy enää saavan… Samoin käy järvellä kuin metsässäkin». Pois kaikkoaa riista, kun eränkävijöitä lisääntyy. Sovussa on soudettu näillä vesillä, mutta nyt ei enää soudeta… Kauemmaksi täytyy siirtyä. Tähän jääkööt kalavedet ja riistamaat, soutakoot, hiihdelkööt, ottakoot niin paljon kuin saavat. Löytyy niitä vielä yhdelle erämiehelle kaukaisia saloja ja metsäjärviä, mieluisampia pyyntipaikkoja, joihin ei liikoja eksy häiriötä ja sekaannusta saattamaan.

Päivä on laskenut ja kesäyö hämärtynyt. Sumu nousee rantalahdelta ja rastas visertää naavakuusen oksalla.

Jaakko vetää venheensä telalle, kokoilee langat ja saaliin venheestä ja noustessaan pihaan puhelee itsekseen:

— En laske lankojani enkä verkkojani näille vesille. Pois näiltä mailta pitää päästäkseni. Jos kauemmaksikin pohjoiseen samoan, niin ehdin vielä ennen syksyä tupani tehdä ja kalasaunani rakentaa salolle semmoiselle, jonne ei ole vielä yksikään erämies latua polkenut.

Raskain askelin käy Jaakko pirttiin ja heittää konttinsa eukolleen, joka on jo odotellut kalassakävijää ja illallisenkin jo valmiiksi pirtin pöydälle tuonut.

— Eipä ole sinusta enää erämieheksi, sanoo tämä silmättyään tyhjää konttia.

— Ei näillä mailla eikä vesillä. Pois korjasin pyydykseni, enkä niitä enää laske.

— Parasta onkin, kun kaskia kaadat.

— En kaada kaskia näillä mailla.

— Miks’et?

— Siksi, että muutamme tästä muille maille.

— Pöh, ja tähän kontusi jättäisit.

— Kyllä tällaisia kontuja aina saa.

— Käyhän saunaan, äläkä turhia siinä…

Saunassa miettii Jaakko, miten saisi parhaiten poismuuttoon vaimonsa suostumaan. — Ei se hennoisi lähteä. Tähän nuorikkona toin, ja tässä on sen jälkeen yhtä mittaa samoilla tanhuvilla liikkunut. Yhdessä on kasket kaadettu ja pellot raivattu — se mitä on raivattu — ja yhdessä on säästöt koottu — mitä on koottu — ja yhdessä on kalassakin käyty ja hauskoja päiviä eletty, ja elettäisi vielä eteenkinpäin näillä samoilla tanhuvilla, kun ei olisi naapureita ilmestynyt eikä eränkävijöitä! pyydysmaille ja kalavesille. Ei se hevillä lähde, arvaa sen, mutta lähdettävä on, ja heti, kun mökin ja lehmän saan myydyksi. Ei se tähän jäämisestä parane, pahenee vaan. Rauhaisampi paikka on etsittävä, jos semmoisen vain löytää, ja miks’ei löydä, kun siirtyy asumattomille seuduille.

Saunasta palattuaan ihastelee Jaakko ja istuu pirtin ikkunan alle mietiskelemään. Saunasta palajaa pian Liisakin — Jaakon vaimo — ja istuu illalliselle.

— Etkö sitte aio enää kevätkalaan? kysäsee hän mieheltään.

— En. Näille vesille en verkkojani laske, enkä näitä erämaita kauan hiihtele. Pois pitää täältä päästäkseni.

— Pois..? ja mihin sinä sitte…?

— Vaikka Lappiin, jos ei likempää asumatonta seutua löydy.

— Mistä sinä nyt niin olet suuttunut?

— Ka, mistäkö…? Kun ei saa enää rauhassa pitää pyydysmaitaan ja kalavesiään, ja veronkantajakin joskus liiaksi vierailee.

— Tähän pellot ja kaskimaat jäisivät. Et jaksane enää uutta pirttiäkään veistellä.

— Vaikka talon minä jaksan vielä tehdä. Eikähän me enää laajoja peltoja ja kaskimaita tarvita. Kunhan on rauhalliset kalapaikat ja riistainen korpi lähellä.

Mietittyään hetken, jatkaa Jaakko: Vaikka talon minä jaksan tehdä, kunhan mieluisamman paikan löydän. Mutta taloja ei tarvitakaan eikä laajoja peltoja. Tupa valoisa ja tilava ja sauna vähän alemmaksi kumpareen alle. Mitäpä pelloilla… kaadetaan kaski, aikamoinen huhta. Siitä saadaan leipää moneksi vuodeksi. Minä kesäisin kalassa käyn, talvisin pyydyksilläni hiihtelen ja jousellani lävistän metso-könkäleitä ja jänö-jusseja. Ka, on mitä patahan panna. Ei ole vastusta verottajasta eikä kirkonherrasta eikä vieraista kalavesillä, eikä vaivaa liikojen liikkumisesta pyydysmailla.

* * * * *

Kala-Jaakko on muutamana päivänä ketterästi kylällä liikkunut, mökkiään ja tavaroitaan vaihtamassa rautaan ja suoloihin. Vaihdetuksi on hän ne saanut ja sieltä palatessaan miettii ahovieren kivikkopolkua kävellessään:

— Nyt meni mökki ja tavarat ja hyvän hinnan sain… enemmän sain kuin luulin saavani. Lehmästään on Liisa haikeissaan, kun tänne jää, mutta hyvällepä omistajalle jää ja samoille laitumille. Ja saahan sinne Liisa lehmän, kun saan ensin valmiiksi saunan ja navetan.

Päästyään kotimökilleen, köpselehtii Jaakko lähtöpuuhissa. Ei ole muuttotavaroissa muuta kuin iso tuohikontti, johon on vaatteita sullottu ja raavasnahkainen kenkäpari. Liisan on määrä kantaa eväskonttia.

— No ettäkö heti nyt pitäisi lähteä…? Ehtii sitä vielä huomennakin… saisi vielä yhden yön nukkua omassa sängyssään, valittaa Liisa. — Kyllä sinulle nyt hoppu tuli muuttoon.

— Laita vaan eväs konttiin… ehtii tässä vielä viilettää hyvänkin taipaleen ennen päivän laskua.

Venhettään ja verkkojaan ei ole Jaakko myynyt. Ne on määrä kuljettaa mukana selät ja salmet soutamalla, joet ja kosket sauvomalla ja vetämällä yli maataipaleet.

Ja kun ovat siitä viimein selvinneet lähtöön ja sulkeneet saunaveräjän jälkeensä ja Liisa erojaisiksi alkanut itkua tihertää, ärähtää Jaakko:

— Mitä tuossa vetistelet. Ei ole minkään puutosta, vaikka Lappiin mentäisi. Saahan sen lehmän takamaillekin kulkemaan, ja pirtin minä veistelen entistä isomman. Hyvä on siellä ollaksemme, hyvä elääksemme.

* * * * *

Yhtä mittaa on soudettu laajoja järvenselkiä, tyyniä salmekkeita ja sauvottu ylös koskista, vedetty venhe kapeista maataipaleista, ja yön tullen on nuotiotulilla levätty lehväisellä vuoteella. Jaakosta on matka ollut mieleistä, eikä hän ole väsymystä tuntenut. Viikkokausia ovat järvien selät ja salmet tyynenä uneksuneet paahtavassa kuumuudessa, joskus on myötäinen tuuli matkaa jouduttanut. Mihin on yöksi asetuttu, siinä on verkot laskettu, kalat keitetty ja paistettu, ja lehdesvuoteella on Jaakko nukkunut makeat unet. Liisaa on matkan teko jo väsyttänyt, ja väliin mukisee hän Jaakolle:

— Kuinkahan kauan tätä kulkemista piisaa, kohta viikko lienee kulettu, eikä vieläkään ole mieleistäsi paikkaa löytynyt. Kyllä tämä vaellus nyt jo piisaisi.

— Elähän hätäile, eukko. Liiaksi asutuita on vielä seudut. Kunhan vielä viikon soutelemme, niin eiköhän jo löytyne paikka semmoinen, johon sopii saunan salvosta alottaa, rauhoittelee Jaakko ja asettuu loikomaan pehmoiselle ja tuoksuvalle lehdesvuoteelle tervastulien ääreen. Päiväkausi on taaskin soudettu tyyniä vesiä; joihin vaan joskus on tuulenhenki hopeajuovan vetänyt. Yöksi on asetuttu kapean salmen rannalle, sileälle nurmelle, rantakuusien suojaan. Jaakko on salmen yli verkkonsa vetänyt ja saanut runsaamman saaliin, kuin mitä kuluttaa jaksaa. Suu mielihyvän mareessa odottelee hän kalakeiton valmistumista.

* * * * *

Kun vielä muutamia päiviä on soudeltu saarisia vesiä, on Jaakko viimeinkin mieleisensä paikan löytänyt. Suuri selkä on soudettu ja sauvottu joki ja pikku koski, ja kaunis, kapea salmi on eteen auennut, kaislikkorantainen ja rauhaisa. Salmen itärannalla lahden poukama, jonka rannat sileät ja muheamultaiset, vaikka pelloksi tekisi. Ja siihen on Jaakko tupansa paikan katsonut. Taustana on komea korpi, jossa riistaa liiaksikin yhdelle erämiehelle. Ranta kasvaa haapaa ja pihlajaa, ja sileä kumpare on kuin pirtin paikaksi luotu. — Ei kuulu kirkonkellojen ääni, eikä ole naapureitakaan lähellä, ja hyvää kalavettä riittävästi.

Muutamana päivänä on Jaakko laskenut verkkonsa salmeen ja soudellut samalla seutuja tarkastelemassa. Palattuaan on Jaakolla kantamus kaloja ja naurusuin hän Liisalle haastaa:

— Katsohan tätä saalista. Ei ole vielä näiltä vesiltä ja mailta riista loppunut. Huomenna alan saunaa veistellä. Hauska elämä tässä meille alkaa. Ja Liisan kohentaessa tulta kalapadan alle miettii Jaakko: Hyvä oli että tänne muutin, että en enää sinne jäänyt. Täällä on rauhaisa kalastaa, ja syksyn tullen saa korvesta otuksen kaataa, silloin kun mieli tekee, kaskimaita on, jos häntä kaataa jaksaa ja ehtii…

Jaakon sydänalassa sykähtää ja tuntuu oudon suloiselta siinä loikoessa ja katsellessa tyyntä salmea, jossa ahvenet ja hauet pulikoivat ja sorsapoikue ui ruohistossa, ja vaimolleen hän virkkaa:

— Löytyipähän kalaranta ja eräkorpi, jossa ei liikoja liiku, löytyi paikka, mihin ei kuulu kirkonkellojen ääni eikä ylety veronkantajan käsi.

Ja kun ovat illastaneet ja verkon laskusta palattuaan laskeutuneet havuiselle vuoteelle, ympäröi heitä ihana erämaan rauha.

ARMOA ANOMASSA.

Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova eteläisellä ilmanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangelta hävinnyt niiden keltainen heijastus.

Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.

Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille, hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja linnaleiristä armoa anomaan.

Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty, jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla ja naurishutulla. Jo kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:

— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.

— Katkaiskoon… heimon yhteisen asian takiapa katkeaa…, lausui mies.

— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti vaimo.

— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs pysyy. Ja takaisinhan sieltä tulen varmasti.

— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä vaimo.

— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja nahkakiihtelyksiä selkäänsä.

Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän aamun sarasteessa.

Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli kestettävä, ennen kun sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille, jossa usempi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja sepä jäi nyt taloa hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.

Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle, missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät pyörähtelemään kovalla tiellä.

Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin, että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävivätkin, eivät osanneet puhua niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä osaakin puhua niin että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta selvyys on kerrankin saatava.

Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo hänen kotiin palattuaan, jos hänen asiansa onnistuu. Ihmettelevät ja iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla ensimäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti, että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.

Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin, mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio tulenpitopaikka.

Henrikki päästi vyöstään kirveen: pienensi sillä honkapölkkyjä ja veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen. Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.

* * * * *

Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita seutuja ja vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskenut latuskaisilla suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin. Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen. — — —

Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut, ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien kosteaan kammioon.

Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:

— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne valittamaan?

Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän vastasi:

— Koko kansan puolesta puhun.

— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran tehtävä loppu ja valituksista myös.

Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:

— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.

— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä on, ja mittaavat liika suurella mitalla.