KAARLO TIIRA

Novelli

Kirj.

WILHO SOINI

Porvoossa, Werner Söderström, 1888.

I.

Kauppilan katuja pitkin käveli nuori mies kädet päällystakin lakkareissa. Hän oli saanut opettajan viran kaupungin reaalikoulussa ja oli vasta pari viikkoa takaperin saapunut kaupunkiin. Hänellä ei vielä ollut paljon tuttavia, jonka vuoksi hän viitsikin nostaa lakkiansa vastatessaan kadulla kulkevain oppilaittensa tervehdyksiin; mutta niitä ei niin monta ollutkaan, että olisi lakin nostaminen rasittavaksi käynyt.

Vastatullut opettaja aikoi juuri kääntyä kotiansa kun kadun kulmauksesta sukelsi esiin kiireesti astuva mies, joka antoi koukkukeppinsä pyöriä ympäri niin että ilma vinkui. Opettaja pysähtyi odottamaan tulijata, joka oli hänen harvoja tuttaviansa.

— No minne matka?

— Ah, maisteri, huusi tulija ja iski keppinsä syvälle kadun pehmeään hiekkaan, minua on haukuttu sanomalehdissä!

— Haukuttu… mistä syystä?

— Kuulkaas nyt! Keppiherra pisti kätensä maisterin kainaloon ja, vetäen häntä mukanaan sekä keppiänsä vinhasti heilutellen, kertoi ottaneensa viime talvena kaupungin kellotapulin laudoittaakseen, mutta nyt, kun työ jo oli valmis, oli joku herjaaja sepittänyt häväistys-kirjoituksen pääkaupungin lehteen, jossa sanotaan että hän, Enok Pihlén, kaupungin melkein varakkain kauppias, oli siinä nylkenyt seurakuntaa ja vienyt köyhiltä työmiehiltä leivän suusta, taikka ainakin jotain sinne päin.

Kertomuksen aikana olivat he tulleet Pihlénin talon luokse ja astuivat pihaan, jonka perällä alkoi kaunis puisto. Siellä tuuheissa pihlajoissa kiilsi kullankarvaisia terttuja ja parin kolmen omenapuun oksat painuivat maahan runsaan hedelmätaakan alla. Maanpinnalle oli somasti järjestetty kukkalavoja, joissa ylpeät georginit vielä täydessä loistossaan kukoistivat ja niiden juurella reseeda levitti hienoa hajuansa, johon levkoijain tuikeampi tuoksu yhtyi. Ruusupensaista olivat kukkaiset jo kuihtuneet ja niiden sijalla näkyi vaan punertavia pumpuloita.

Humalaköynnöksistä muodostetussa majassa oli kahvikalut pöydällä, jonka vieressä lyhyt, pyöreäposkinen rouvan-tylleröinen neuloskeli lapsen vaatteita ja hiekoitetulla käytävällä leikki kaksi pientä tyttöä, äitinsä ilmikuvia.

Kun herrat tulivat lehtimajaan läksi rouva pois toimittamaan lisää kahvia, mutta toinen lapsista juoksi isänsä syliin ja, näyttäen jotakin eläimen kuvaa, kysyi:

— Pappa, onko tämä pätti vai kitta?

— Kuules nyt, Siiri, saat tämän sokeripalan, jos sanot pässi vai kissa.
Koetapas!

Lapsi katsoi vieraan herran silmiin, ponnisti sitte pari kertaa voimiansa sanoaksensa pässi ja kissa, mutta aina tuli vaan pätti ja kitta, sai sokeripalan ja juoksi pois, poukahdellen joka toisella askeleella korkeammalle.

— En ymmärrä kuinka heidän kielensä saisi ässään taipumaan, puhui Pihlén itseksensä katsellen lapsen poistumista, mutta kääntyi sitte äkkiä maisterin puoleen ja veti sanomalehden pöydältä.

— Katsokaas, maisteri Tiira, tuossa se on! Hän osoitti; sormellansa erästä paikkaa.

Maisteri otti lehden ja luki siitä "Kirjeen Kauppilasta", jossa muun muassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että "urakkamies kuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan ihme kun huutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että kilpailijoita ei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle niin huonot päiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää".

— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri oli lukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta tietoa ja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee? Enhän itse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos hän sai työväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä minun. Vai häh?

Maisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se oli juotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:

— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!

— Minun?

— Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin sanomalehti-kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan ja niitä sitte jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko sitä tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen kirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies Suomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä talonpoikakin, mutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia siitä vaan valuu; näette, sen minkä konttoristina oppii, sen patruunana taitaa.

Pihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä koukeroita hiekkaan.

— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata sentään ettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi itseänsä puolustaa.

— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on Suomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma äänenkannattajansa, jossa kaupungin asioista keskustellaan, mutta täällä näytään vielä nukuttavan viattomuuden unta.

— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään kykeneviä miehiä.

— Oh, älkää sitä sanoko! Missäpä kaupungin kynämiehet olisivat voineet esiintyä? Vika on kokonaan kaupungin rahamiesten, jotka eivät hanki kirjapainoa tänne, vaikka se on yritys, josta voi saada rahoilleen hyvät korot.

Kauppias ällistyi; siltä kannalta hän ei ollut koskaan asiata ajatellut.

— Luuletteko todellakin että kirjapaino kannattaisi?

Maisteri oli siitä ihan vakuutettu. Hän selitti parhaan taitonsa mukaan sellaisen yrityksen etuja. Hän tunnusti, että siitä saakka kuin hän kaupunkiin muutti olivat hänen ajatuksensa liikkuneet sanomalehden perustamisessa. Opettajan palkka ei ollut runsas ja lisätulot olisivat siis tervetulleet. Sitä paitsi maisteri Tiiraa, niinkuin useita nuoria miehiä, viehätti suuresti sellainen toimi. Hän kuvaili itsellensä jaloimmaksi tehtäväksi maailmassa olla yleisen mielipiteen johtajana, paljastaa epäkohtia ja puolustaa sorrettuja, sanalla sanoen olla kansan vapaaehtoisena johtajana ja isänä. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, ettei kukaan palvele oikullisempaa herraa kuin sanomalehden toimittaja ja että se, joka luulee johtavansa, tavallisesti itse kulkee täysissä valjaissa. Mutta jokaisella toimella on viehätyksensä, joka vaikuttaa että aina ilmaantuu niitä, jotka ovat valmiit itsensä siihen uhraamaan, niin kiittämätön, vaivaloinen ja vaarallinen kuin toimi onkin. Mitä on soturin toimi oikeastaan muuta kuin oppia sukkelasti tappamaan toisia ihmisiä ja — tulemaan itse tapetuksi? Sitä ei siis luulisi erittäin viehättäväksi. Mutta kuinka se innostaa nuoria mieliä! Samoin on sanomalehden toimituskin. Niinkuin muutamat hyönteiset ovat määrätyt kuolemaan sen kukkaisen sisällä, jonka ne hedelmälliseksi saattavat, niinpä vetää salainen vietti monta teräväpäistä nuorukaista sanomalehti-toimiin, joissa peräti harvoille kunnian kukko laulaa. Mutta valitettavasti myöskin moni tyhmeliini luulee olevansa luotu sanomalehden toimittajaksi ja ryhtyy työhön siinä vakuutuksessa, että kelle Herra viran antaa, sille hän myöskin antaa taidon sitä toimittaa. Sellaista sopii pitää kansallisena vahinkona, jollei muun, niin turhaan tahritun paperin ja musteen vuoksi.

Tuon selittämättömän viehätyksen tunsi maisteri Tiirakin itseensä vaikuttavan kun hän Pihlénille selitti ajatuksiansa niin suurella innolla, että kasvot hohtivat ja silmät säteilivät. Innostus tarttui vihdoin hänen toveriinsakin, joka vähitellen alkoi kuvailla itseänsä kaupungin mahtavimmaksi mieheksi kirjapainon omistajana ja sanomalehden ulosantajana. Jopa kutsuttiin punssia pöydälle, veljenmaljat juotiin ja kättä lyötiin siitä, että Pihlén hankkii ennen vuoden loppua pienen kirjapainon ja maisteri Tiira alkaa toimittaa kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä. Tulkoot sitte vielä haukkumaan tapulin laudoittamisesta!

Oli juuri näin pitkälle päästy kun puistoon tuli nuori neiti, rouva Pihlénin sisar, niinkuin punaisista poskista ja muusta ulkonäöstä saattoi heti päättää, vaikka hän vartaloltaan olikin paljon hoikempi kuin rouva. Hän oli puettuna jonkinlaiseen kansallispukuun: punaraitainen hame, mustat liivit, joista valkoisen mekon hihat ja rintamus pisti esiin. Tervehdittyänsä herroja tuollaisella epäonnistuneella niiauksella, joka on omituinen tytöille, jotka vast'ikään ovat saaneet pitkät hameet eivätkä vielä ole oppineet armollista pään-nyökkäystä antamaan, poimi tyttö muutamia kukkia, sitoi ne yhteen ja, istuutuen maisterin vastapäätä, asetteli niitä povellensa liivin ja mekon väliin.

Maisteri katseli ajatuksiinsa vaipuneena noita kukkia niin värähtämättä, että tyttö, joka ei tietänyt olivatko hänen silmänsä kiintyneet kukkiin tai hänen pukuunsa, punastui hirveästi ja kääntyeli rauhattomana tuolilla. Maisterikin huomasi sen vihdoin ja punastui nyt vuorostaan.

Keskeytynyttä puhetta sanomalehden perustamisesta jatkettiin vielä ja neiti Alma kuunteli sitä suurella uteliaisuudella ja ihastuksella. Hänestä tuntui kuin olisi maisteri Tiira jalo sankari, joka valmistaikse taisteluun Jumalan, kuninkaan ja lemmittynsä puolesta. Kuka olisi tuo lemmitty — —?

Neiti Alma katseli maisteriin niin viattomalla ihastuksella, että maisterilta rupesivat sanat kesken puhetta takertumaan.

Mutta nyt oli Alma neidillä niin suuri uutinen tiedossa, että hänen oli mahdoton kauan pysyä aloillaan. Hän heitti sen vuoksi hyvästi ja kiiruhti pois.

Kun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan kuin hametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:

— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on muutamain toisten tyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa ei puhuta muuta kuin suomea.

— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko kaupungissa, sanoi maisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi kauppiaan kättä: mutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!

He läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan. Isä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat molemmin käsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa verkalleen.

— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen, vanhempi, huusi:

— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!

— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta…

II.

Maisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin asukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli pois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut heille tuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna auki hänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään. Siellä oli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt nakertelivat karamelleja ja etsivät manteleista "vielliebchen'eitä". Näille kaikille täytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla levisi tieto siitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.

Niin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona hyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi arvostelu.

Tohtorin rouva, laihanpuoleinen kalpea nainen, jonka suurista harmaan-sinisistä silmistä loisti sula hyväntahtoisuus, arveli että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että kaupunkiin sanomalehti perustetaan, mutta toimittajaksi ei kelpaa maisteri Tiira, joka, olkoonpa muutoin kuinka kunnon mies hyvänsä, on ollut niin vähän aikaa kaupungissa, ettei hän tunne oloja siellä kyllin hyvin, voidaksensa pitää viranomaisia silmällä ja kurittaa siinä missä tarvitaan.

— Aikooko hän sitte ruveta virkamiehiä silmällä pitämään? kysyi pormestarin rouva selvällä kauhistuksella ja nykäsi alemmaksi hameensa miehustaa, joka pakkasi kohoamaan paikoiltansa.

— Mitä valtaa hänellä olisi pistää nokkaansa muiden ihmisten asioihin, köyhä maisteri! sanoi kaupungin kassöörin rouva painellen hiusneulojansa syvemmälle.

— Jaa, jos hän rupee hävyttömäksi, niin minä sanon Fredrikille että hän toimittaa sellaisen rauhanhäiritsijän kaupungista pois. Niin paljon valtaa on kai pormestarilla kaupungissa.

Se oli luonnollisesti pormestarin rouva, joka näin päättävästi puhui.

Palvelusneitsyt, joka paraillaan korjasi pois kahvikuppeja, ymmärsi sen verran rouvain ruotsinkielistä puhetta, että hän kyökkiin tultuansa tiesi kertoa pormestarin uhanneen ajaa maisteri Tiiran kaupungista pois sen vuoksi, että maisten on ruvennut hävyttömäksi.

Kaupungin paras silittäjä, joka nyt oli kauppaneuvoksen paitoja kiilloittamassa, hämmästyi niin suuresti, että oli vähällä pudottaa kuuman raudan maahan. Mutta sitte hän kostutti huulillaan sormiensa kärkiä, kosketti vihaisesti kihahtavaan raudan pohjaan ja alkoi kaksinkertaisella innolla lykätä kauppaneuvoksen paitoja sileiksi. Hän näytti naiselta, joka on asian oivaltanut ja aikoo pitää varansa.

Mutta salissa tuumaili kauppaneuvoksen rouva että kun tuo aiottu sanomalehti kuitenkin on suomenkielinen, niin se pyytää lukijoiksensa ainoastaan alhaisempaa kansaa ja kaupungin säätyläisille sitä ei ole olemassakaan. Jos heidän piikansa tai renkinsä tahtovat sitä tilata, niin olkoon se heille sallittu, mutta salin pöydällä ei hän aijo sellaista lehteä suvaita.

Tällä kertaa kuitenkin kauppaneuvoksen rouva kohtasi vastarintaa sellaiselta puolelta, josta hän sitä vähimmin odotti. Hänen oma tyttärensä, näet, veti pitkän karamellin suustaan ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä:

— Minä kumminkin tilaan sen lehden itselleni.

— No Julia, huudahtivat kaikki vieraat, mitä sinä siitä lukisit?

Neiti Torn, joka oli opettajattarena kaupungin tyttökoulussa ja tunnettu ivallisuudestaan, sanoi nauraen: — Julia kai katselisi siitä naima-ilmoituksia!

— Minä luulen, vastasi Julia kuivasti, että joillekuille muille naima-ilmoitukset saattaisivat olla tarpeellisempia kuin minulle.

— Minä tarkoitin ilmoituksia kihlatuista ja vihityistä, sanoi neiti
Torn, hienosti punastuen Julian vastauksesta.

— Älkää siitä enään puhuko, rauhoitteli kauppaneuvoksen rouva. Julialla on aina oikkunsa ja varsinkin on hänellä aina halu olla vastaista mieltä kuin äitinsä.

Sillä ajalla kuin tieto sanomalehden perustamisesta levisi kaupungissa, käveli maisteri Tiira kamarinsa permannolla ja uneksi suuria asioita. Hän mietti jo mitä kaikkia artikkeleita sopisi kirjoittaa ja pisti niiden nimet muistikirjaansa. Myöskin ajatteli hän pitäisikö ruveta jotakuta hyvää novellia suomentamaan, mutta sitten arveli hän että alkuperäinen kertomus luonnollisesti olisi sopivampi, koska se, samalla kuin antaisi lehdelle arvoa, myöskin hyödyttäisi kotimaista kirjallisuutta. Hän istui keinutuoliin ja alkoi miettiä jonkinlaista novellin suunnitelmaa. Siinä täytyy välttämättömästi olla rakkautta, sanoi hän itsekseen, muutoin eivät naislukijat siitä pidä. Kun hän siinä istui ajatuksiinsa vaipuneena ilmaantui hänen silmäinsä eteen soma kukkavihkonen hiljaa kohoilevalla tytön rinnalla, ja hänen huulensa vetäytyivät hymyyn muistellessaan Alma neidin punastusta.

Seuraavana aamuna oli kaupungin torille tavan mukaan kokoontunut useita kuormia maitoa ja piimää, pari kuormaa rukiita ja perunoita, ja eräillä rattailla oli kopallinen paistetuita nauriita, joita koulupojat halukkaasti ostelivat ja, syötyänsä kylläkseen, nakkelivat lopuilla toisiansa silmille. Siinä kun sitte piimä pulppusi tynnyrin hanasta erään paksun matamin plakki-astiaan, sanoi matami piimän myyjälle:

— Tämä meidän kaupunki se paisuu niinkuin hyvä taikina; uskottekos että ensi vuonna täällä ruvetaan trykkäämään omaa tiitinkiä?

— Noo vai? Mikä se tiitinki on? kysyi maalainen yhä vaan katsellen piimän juoksua.

— Sellainen oikea sanomalehti, jossa saa lukea kaiken maailman asiat.

— Noo vai? Tappi kiinni.

Matamia hiukan harmitti kun hänen uutisensa ei maalaiseen sen suurempaa vaikutusta tehnyt.

— Tottahan te tilaatte meidän lehteä, sanoi hän sellaisella painolla sanalle "meidän" kuin olisi hän itse tuon tulevan lehden sekä omistaja että toimittaja.

— Eipä häntä tiedä; raha on tätä nykyä hyvin kireällä, ja sitte tuolta ryssän puodista on toisinaan saatu sanomia lehtitupakan ympärille käärittynä, mutta ei niistä meidän lapset, vaikka muutoin solkenaan lukevat, saa sanaakaan kokoon; sanovat sen olevan latinaa. Lieneevätkö sitte kaikki samanlaisia?

Matami ei viitsinyt vastata, vaan sieppasi astiansa ja läksi pois.

— Unohditte maksaa! huusi maalainen.

Matami palasi ja heitti rahat miehen kouraan.

Maisteri Tiira oli aamulla pukemassa päällensä lähteäksensä kouluun kun silittäjä-vaimo tuli hengästyneenä sisään.

— Ennätin kuitenkin ajoissa, mutta kyllä teinkin työtä kaiken yötä; nyt ovat maisterin paidat valmiit.

— Ei niillä olisi mitään kiirutta ollut.

— No eikös maisteri lähde pois kaupungista?

— En; mihinkä minä menisin?

— Eikös pormestari ole mitään puhunut?

— Mitä hittoja pormestarilla on minulle sanottavaa?

— Eikös tuota… eikös maisteria sitten olekaan käsketty kaupungista pois?

Maisteri pani juuri kaulustansa kiinni, mutta nyt heltisivät hänen sormensa napista. Hän astui vihaisesti vaimon luokse ja sanoi, osoittaen sormellansa häntä otsaan:

— Minä huomaan ettei teillä ole kaikki ruuvit paikoillaan tuossa!

Vaimo peräytyi pari askelta, nii'asi syvään ja pujahti ovesta ulos.

Maisteri tuli oikein pahalle päälle. Hän kiroili itseksensä mitä pormestarilla oli hänen kanssaan tekemistä, kiroili kaulusta, joka oli niin kankea ja kiiltävä kuin olisi posliinista valettu, ja kiroili nappia, joka pujotteli läven luona niinkuin itsepäinen härkä veräjän edessä eikä tahtonut millään ehdolla mennä sisälle.

— Hupakko! mutisi hän itsekseen. Löylynlyömä! Varmaankin vanha piika.
Ensi kerralla kysyn sitä asiaa tarkemmin.

Kouluun tultuansa maisteri ilokseen huomasi että pojat, jotka vallattomuudellansa jo monasti olivat panneet hänen kärsivällisyytensä kovaan koetukseen, olivat nyt erinomaisesti tarkkaavaisia. Pojat olivat tähän saakka, niinkuin aina uuden opettajan tullessa, koetelleet mitä miehiä hän on ja kuinka pitkälle hänen kanssaan uskaltaa vallattomuudessa mennä. Opettajan arvo oppilasten silmissä on niinkuin hento kasvi, jota kymmenet pahanilkiset kädet koettavat nyhtää juurineen irti. Onneton opettaja, jos se vaan kerrankin onnistuu: kasvia ei saa milloinkaan uudestaan juurtumaan. Mutta jos sitä alussa ei saada revityksi, niin pian kasvaa se myöskin niin vahvaksi puuksi, ettei sitä pahimmillakaan rynnäköillä voi enään kumoon saada.

Eipä tiedä kuinka maisteri Tiiralle olisi käynyt, jollei huhu olisi levinnyt että hänestä tulee sanomalehden toimittaja. Hänen arvonsa oppilasten silmissä nousi suurilla askelilla, sillä nuoriso on aina sen puolella, joka jotakin uutta yrittää ja sen kautta osoittaa jonkinlaista rohkeutta. Poikain mielestä maisteri näytti nyt ulkonaisestikin paljoa suuremmalta ja muhkeammalta kuin ennen ja kaikki mitä hän puhui tuntui niin erinomaisen viisaalta.

— Hän on sentään viisaimpia miehiä, tuo maisteri Tiira, sanoivat pojat toisillensa ja väittelyissä aikaihmisten kanssa oli sen jälkeen aina loppupäätöksenä, josta ei mitään vetoomista katsottu luvalliseksi: Niin on maisten Tiira sanonut, ja tottahan hän sen tietää!

Pojat rupesivat keskenään toimittamaan käsin kirjoitettua sanomalehteä nimeltä "Toivon tähti", joka sisälsi vaivaisrunoja, lunttakäännöksiä ja jokseenkin uskaliaita sanasukkeluuksia.

Kun maisteri Tiira illalla meni kestikievariin, kaupungin parhaasen ravintolaan, juomaan pienen tuutingin ja samalla katselemaan viime postin sanomalehtiä, tapasi hän siellä kauppaneuvos Polinin, joka hyvin ystävällisesti tarjosi hänelle kättä.

— Te aiotte perustaa sanomalehden, kuulen ma, ja Pihlén laittaa kirjapainon. Miks'ette kääntynyt minun puoleeni? Minä olisin myöskin mielelläni sellaiseen yritykseen ruvennut.

— En todellakaan saattanut sitä arvata, vastasi maisteri kummastuneena. Pihlénin kanssa tutustuin täällä ensiksi ja kerran tuli tämäkin asia puheeksi. —

— Paljonko Pihlén maksaa teille toimituksesta?

— Ei mitään. Minä aion toimittaa lehteä omalla uhallani ja kustannuksellani.

— Kuulkaapas, maisteri Tiira, sanoi kauppaneuvos ja otti maisterin takin napista kiinni, minä takaan teille tuhannen markan tulot lehdestä, jos rupeatte minun kanssani puuhaan ja jätätte Pihlénin. Minä lupaan hankkia hyvän kirjapainon.

— Herra kauppaneuvos, tarjoomuksenne on minusta suuri-arvoinen, mutta se tulee liian myöhään, enkä minä voi mistään hinnasta sanaani syödä.

III.

Syksy kului kaikenlaisissa valmistuksissa. Varsinkin kirjapainon hankkiminen ei ollut mikään vähäinen asia. Pihlén sai sen vuoksi olla alituisessa kirjeenvaihdossa. Marraskuussa se kuitenkin saatiin sellaiseen kuntoon, että voitiin painaa nimikortteja, joita kaikki kaupungin rengit ja piikatytöt, kisällit ja koulupojat tilasivat, sekä hautajaiskutsumuksia äärettömän leveillä mustilla reunuksilla.

Maisteri valmisteli itseänsä ahkerasti oman arvelunsa mukaan erittäin tärkeään tehtäväänsä. Hän päätti jo edeltä päin ettei hänen osansa lehden toimituksessa rajoitu siihen, että leikkaa muista lehdistä muutamia palaisia uutisiksi ja antaa lehden muutoin hoitaa itseänsä, siten että suopi riidanhaluisille tilaisuutta purkaa sappeansa toinen toisiansa vastaan ja odottaa että ihmiset toisivat ilmoituksia ja niistä maksaisivat. Ei, hänen lehdellänsä pitää olla oma kanta, erityinen karva, jonka kautta se eroo muista ja saavuttaa jonkinlaista vaikutusta. Sitä varten hän tutki viime aikain tapahtumia, etenkin oman maan valtiollista kehitystä, lukipa taloudellisia teorioitakin, jotka kaikki näin hätäisesti ahmattuina yhtyivät hänen päässänsä jonkinlaiseksi sillisallaatiksi, jossa kyllä kaikki ainekset ovat yhteen sulamattomia, mutta joita tarpeen tullessa oli melkein mahdoton toisistansa eroittaa.

Varsin suurta päänvaivaa tuotti maisterille lehden programmin laatiminen ja sitä hän tuumi kaiket päivät; toisinaan se seikka häiritsi hänen yörauhaansakin. Kerran oli hän jo päättänyt panna lehtensä ohjelmaksi samat sanat kuin J.V. Snellman ennen lehdellensä: "Se ei sisällä enempää kuin muutkaan sanomalehdet, siis ei juuri mitään". Mutta sitte tuli hän ajatelleeksi että sitä kenties pidettäisiin turhamaisena jäljittelemisenä eikä maisteri peljännyt mitään enemmän kuin sellaista epäluuloa. Hänen piti itse keksiä jotakin uutta, jota Snellmaninkaan äly ei ole voinut esiin tuoda.

Kauppilassa oli jo melkein unhotettu koko sanomalehti-puuha. Talvi oli jo tullut, lumi peitti maan ja jäät rupesivat jo hevoista kannattamaan. Neiti Torn kävi tyttöjensä kanssa voimistelutunnilla mäkeä laskemassa ja reaalikoulun pojat rakensivat suurta linnoitusta lumesta. Puhuttiinpa jo että kohdakkoin pidettäisiin ensimmäiset tanssiaiset ja neiti Polinin luona kävi neulojatar koettelemassa uutta pukua, jonka etupietimessä oli monessa kerrassa leveitä pitsejä ja taka-osa aaltoili käydessä ylös ja alas ja molemmille sivuille.

Alma neiti oli kenties ainoa kaupungin asukkaista, joka sanomalehteä vielä muisti. Hän kävi melkein joka päivä Pihlénissä sisareltansa ja hänen mieheltänsä tiedustelemassa milloinka näyttönumero ilmaantuu ja mitä se sisältää. Pihlén neuvoi kälyänsä kyselemään maisteri Tiiralta, mutta sitä ei tyttö sanonut millään ehdolla tekevänsä.

Kun joulukuun ensimmäinen päivä valkeni kannettiin kaupungin kaikkiin taloihin vielä kosteita lehtiä. Ihmiset tarttuivat niihin uteliaasti ja lukivat:

KAUPPI.

Viikkolehti yleisiä ja paikkakunnan asioita varten.

Uteliaasti silmäili sitä maisteri Tiirakin loikoen vielä vuoteellansa. Hänellä oli kaiken yötä ollut jonkinlainen kuume, niinkuin ainakin sillä, joka ensi kerran julkisesti esiintyy. Nyt luki hän vielä kerran lävitse lehden pääkirjoitusta. Siinä lupasi lehti olla tosikansallinen ja valppaasti valvoa suomenkielisen väestön etuja. Eduskuntalaitoksemme kehitystä vapaamieliseen suuntaan harrastaa lehti myöskin, aina muistaen että yksityisten säätyjen anomus-oikeus on Suomenmaan perustuslain kalliimpia lahjoja, sillä Suomen kansalla on aina ollut oikeus suoraan lähestyä hallitsijaansa. Uskonnon asioista lehti ei aijo koskaan puhua kevytmielisesti. Raittius-asia on nykyajan merkillisimpiä ja terveellisimpiä liikkeitä, jolle toimitus katsoo velvollisuudeksensa antaa tehokasta apuansa. Vuosisatoja kestänyt naisen sortotila kaipaa pikaista parannusta — —

Kun maisteri oli tähän saakka ennättänyt oman kirjoituksensa ihailemisessa, koputti joku ovelle ja, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui sisään nuori mies ylioppilaslakki päässä ja sanoi, tehden ivallisen syvän kumarruksen:

— Hyvää huomenta, herra pään- ja vastuksen-alainen toimittaja! Minä tulen toivottamaan onnea, sillä sinun lehtesi tekee furooria kaupungilla. Moni piikatyttö on jo likistänyt sitä rintaansa vastaan lukeissaan sinun pikku kertomustasi "Ensimmäinen suudelma". Minä olen jo nähnyt rusinoita kaadettavan sinun lehdestäsi tehtyyn tötteröön ja arvattavasti on sitä tänä aamuna jo moneen muuhunkin tarpeesen käytetty. Gratulor!

Maisteri Tiira ei tuosta pitkästä tervehdyksestä närkästynyt, sillä hän tunsi tervehtijän luonteen varsin hyvin. Sen vuoksi hän vaan ojensi peitteen alta kätensä ja sanoi:

— Paina puuta, pistä piippuun, ryyppää vettä ja ole iloinen.

— Tackar som bjuder! vastasi ylioppilas, joka iloisella päällä ollessaan mielellään sekoitti puheesensa kaiken maailman kieliä, taikka oikeastaan puhui sitä kauheata sekamelskaa, jota Helsingin esplanaadeilla suomalaisten ylioppilasten keskuudessa kuulee ja joka sekamelska kulkee suomenkielen nimellä ja arvolla.

— Tackar som bjuder! ja sitte heitti ylioppilas lakkinsa pöydälle, istui sohvalle ja otti uuden lehden käteensä.

Sillä välin oli huoneen isäntäkin kämpinyt sängystä ylös ja saanut välttämättömimmät vaatteet yllensä.

— Sanoppa nyt suoraan mitä sinä ajattelet tästä näyttönumerosta, miellyttääkö se sinua? kysyi maisteri Tiira.

— Se miellyttää minua ensimäisestä K:sta viimeiseen vuosilukuun saakka.
Se on presiis niinkuin meidän kaupunkia varten tehty.

— Minä en ymmärrä onko tuo kiittämistä vai laittamista.

— Mitä sinä siitä huolit miellyttääkö se minua tai joitakuita stuffoja, kysy sinä miellyttääkö se naisia. Laita sinä vaan niin, että kaikki naiset pitävät lehdestäsi, niin miehet myöskin pitävät lehteäsi, ja silloin ei sinun tarvitse muuta kuin kelliä. A propos, minä näin Alma Hegelin seisovan Pihlénin portilla sinun lehteäsi lukemassa. Hänellä oli kai "Ensimmäinen suudelma" nautittavana, sillä hän punastui hirveästi ja kääri lehden kokoon kun minä siihen tulin. Eikös hän ole kerrassaan soma tyttö?

— Hän on niin nuori vielä, mutisi maisteri.

— Se ei estäne olemasta kaunis! "Sie hat die schönsten Augen — mein
Liebchen, was willst Du noch mehr?" rallitti ylioppilas.

— Nyt ei ole kysymys Alma neidin silmistä, vaan uudesta lehdestä, etkä sinä ole vieläkään ajatustasi lausunut.

— Suo anteeksi, sen olen jo aikoja sitte tehnyt. Lehti on hyvä, sanon minä, paras lehti mitä kaupungissamme tätä nykyä ilmaantuu.

Maisteri nykäytti kärsimättömästi olkapäitään.

— Mutta jos tahdot kuulla muittenkin ihmisten mielipidettä, jatkoi ylioppilas, niin lähtekäämme liikkeelle. Menkäämme kestikievariin syömään aamiaista, niin saat ainakin kuulla Dulcinean mielipiteen, ja se ei varmaankaan paljon eroa minun mielipiteestäni, sen takaan.

Maisteri olikin lopettanut pukemistoimensa, katsahti vielä mielihyvällä peiliin, kiersi viiksiänsä ja sitte lähdettiin.

Torin poikki mennessä he kuulivat kuinka eräs maidon myyjä huusi toiselle:

— Hoi, Kestilän Leena, mistä hinnasta sinä maitoa myyt?

— Kolmestakymmenestä pennistä kannun.

— Tässä seisoo, ja samalla osoitti hän kädessään olevaa rypistynyttä lehteä, että maito maksaa torilla neljäkymmentä penniä kannu. Se on laillinen hinta, sillä se seisoo präntättynä tässä, eikä meidän tarvitse halvemmalla myydä. Sano muille!

— Kuuleppas, sinä sanomalehden toimittaja, puhui ylioppilas, nyt on sinun omallatunnollasi jo kymmenen penniä joka maitokannusta, mitä kaupungissa tänä päivänä syödään.

- Mistä minä tiedän että lehmät näin joulun edellä niin runsaasti poikivat että maidon hinta saattaa muutamassa päivässä alentua. Jos lehteni valehtelee, niin se on passaaja-matamini, joka valehtelee. Niin puolusteli maisteri itseään.

— Veliseni, pako paremp' on kuin huono lyönti. Minä toivon että ensi numerossa kumminkin selität tuon maidon hinnan painovirheeksi ja että maidon asemesta siinä on luettava "piimä".

Kun herrat olivat tulleet kestikievariin, meni ylioppilas suoraan tiskin takana istuvan neidin luokse, jonka hiukset olivat kammatut niin alas otsalle että silmät hiukan kiiluivat kiharain alta, ja puristi hyvin tuttavasti hänen kättänsä.

— Hyvää huomenta, neiti Dulcinea, kuinkas teidän kalliin terveytenne laita on?

Vastaukseksi neiti vaan nyrpisti pikkuista ärsyttävää alahuultansa.
Siitä huolimatta ylioppilas jatkoi:

— Me tahtoisimme tehdä tuttavuutta yhden bumaagissa paistetun silliraukan ja useitten urhoollisten kaprokkiperunain kanssa; voitteko niitä meille esitellä?

Neiti nousi ylös, hymyillen ivallisesti ja koputti sormellansa ylioppilaan otsaan, mutta tämä vakuutti että nyt ei ollut kysymys kohmelon parantamisesta, vaan muutoin ajatusten selvittämisestä, jota varten peruna ja silli ovat maailmassa yhteen sovitetut.

Samassa huoneessa istui eräs outo herra ruokaansa odottamassa. Hänellä oli harmaat vaatteet yllä ja päässä silmälasit, joiden yli hän loi odottavaisia silmäyksiä sinne päin, missä luuli kyökin olevan. Toisinaan hän silmäili edessään olevaa "Kaupin" näyttönumeroa.

Ylioppilas meni raapaisemaan vieraan pöydällä olevasta tulitikkujalasta valkeata papirossiinsa ja aloitti puhetta tuntemattoman kanssa.

— Suokaa anteeksi, jos kysyn, mitä pidätte lehdestä?

— Oletteko te kenties toimittaja? kysyi vieras.

— En, vastasi ylioppilas, vilaisten maisteriin, joka pään puistamisella osoitti ettei hän halunnut tulla ilmaistuksi. Minä vaan kaupunkilaisena olen utelias kuulemaan vieraan ajatusta.

— No sen saatte kyllä kuulla. Tämä lehti on samanlainen kuin kaikki muut sanomalehdet; ei vähintäkään uusia aatteita, ei vähintäkään häveliäisyyttä; samoja onteloita lauseparsia, paljon tyhjiä lupauksia sellaisten asiain ajamisesta, joita jokainen rehellinen ihminen ilman erityistä lupaustakin ajaa. Ja kaikki tapahtuu tässä sellaisella äänellä kuin se, mitä luvataan, olisi jotakin erinomaista, jotakin, jota ei kukaan muu osaa antaa, jotakin "noch nicht dagewesenes".

— Mutta sanokaapa sitte, mitä uutta sanomalehti meidän maassa voisi luvata.

— Oh, sanomalehdillä voisi olla suuri tehtävä! Niiden pitäisi katkoa hengen kahleita.

— Eiköhän tuo ole ontelo lauseparsi tuokin?

— Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä hengen kahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja kuunnelkaa millä tavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta kahlehtia, kuinka synkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että maailma hukkuisi, jos se toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei kukaan noudata, ei edes papitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on kukistettava, ilmaantukoon se missä muodossa hyvänsä. Entäs valtiollisessa elämässä? Jokainen nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan tahdosta, niinkuin papirossi-puntista, jonka voi milloin hyvänsä lakkaristaan ottaa. Usein tekee mieli kysymään, missä kansa sitä tai tätä on päättänyt ja missä herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja tuota päätöstä perille ajaa. Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta tahdostaan ja omasta puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!

Näin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä välin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan pöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja kuorimattomia perunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua tuntemattoman kanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien kahvelin kärkeen pistettyä perunaa, sanoi:

— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole, yhteisen hyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja hyvinvointia?

— Aivan niin, vastasi vieras.

— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen uskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä seurauksia siitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa: kapinoita, murhia, irstasta elämää.

— Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää uskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin syrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa liikkuvat ajan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne on tullut telegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä sanomalehtien velvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset aatteet tule meille niinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran hämille, vaan että jokainen tietää mitenkä niiden kanssa on menetteleminen.

— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte? Kuinka sitä kansalle selitätte?

— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi eikä valkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten vapautta, se on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on kansalaisvapautta. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken uskaltaisi kansalle sanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne, joille kansan sokeus on leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset, yllyttäjät ja onnen-onkijat, laiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki karkaisivat hänen kimppuunsa. Sellaista rohkeutta ei ole tämänkään lehden toimittajalla, sen tunnen kouraani.

Vieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa koettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin, mutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja sanoi vieraalle:

— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä tai vanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria vaatiakaan, niin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti kokoon pantu.

— Muusta en minä suuresti huoli, sanoi vieras ottaen lehden uudestaan käteensä. Tuo viivan alapuolella oleva kertomus "Ensimmäinen suudelma" on sitä tavallista mesimarjahilloa, joka miellyttää koulusta äsken päässeitä tyttöjä ja muita piparikakku-ijässä olevia individejä.

— Alma Hegel! kuiskasi ylioppilas, mutta maisteri loi häneen äkäisen silmäyksen.

Herra harmaissa vaatteissa jatkoi:

— Sitten on tuossa juttu maailman vanhimmasta ihmisestä. Juttu on ainakin yhtä vanha kuin ihminen, josta se puhuu; aina se on vanha akka, joka elää jossakin Mexikossa tai Brasiliassa, johon ei ole helppo päästä katsomaan, ja hän ei jouda milloinkaan kuolemaan sen vuoksi että hänen täytyy pari kertaa vuodessa kiertää kaiken maailman sanomalehtien lävitse.

— Teilläpä on hauskoja havaintoja! nauroi ylioppilas.

— Se on aivan totta. Pitäkääpä varalta jotakuta kertomusta esimerkiksi "hännällisistä ihmisistä Afrikassa", taikka "tulenpurkauksista Javan saarella", taikka "Annamin ylimysten pitkistä kynsistä"… ikäänkuin muualla ei olisi pitkäkyntisiä ylimyksiä, lisäsi vieras hymyillen ensi kerran koko puheen ajalla; pitäkääpä varalla näitä ja muita sellaisia juttuja, niin huomaatte että ne jonkun ajan päästä palaavat takaisin. Entäs kaikenlaiset sukkeluudet, kompalauseet ja sanaleikit? Niitä ei synny koko maailmassa, huomatkaa: koko maailmassa, kuin noin parikymmentä uutta vuoden kuluessa. Mutta esim. jokapäiväinen sanomalehti, joka niitä tahtoo lukijoillensa tarjota, tarvitsee niitä vuodessa vähintäänkin tuhannen kappaletta. Mistä luulette niitä niin paljon saatavan? Samat kiertävät uudestaan ja yhä uudestaan moneen kertaan. Minä en sitä sano sen vuoksi että se olisi jotakin pahaa, sillä sanomalehtien lukijakunta uudistuu myöskin vuosittain ja se mikä jollekulle saattaa olla ennen tuttua, on toiselle ihan uutta. Minä tahdon vaan huomauttaa kuinka turhamielisiä ne ovat, jotka luulevat voivansa jotakin uutta esiin tuoda. Minä olen aivan varma siitä, että jokaisen suomalaisen pää olisi turvassa, vaikka täällä olisikin voimassa sellainen laki kuin ranskalaisten kertomuksen mukaan Saksassa vallitsee, joka tuomitsee pään poikki jokaiselta uuden sukkeluuden keksijältä, ja sanotaan ettei sielläkään ole tarvinnut kenenkään kaulaa katkaista.

— Te olette varmaan ollut itse sanomalehden toimittajana, vai kuinka olette noita asioita tullut ajatelleeksi kysyi ylioppilas ihmetellen.

— Aivan oikein, minä olen ollut sanomalehden toimittajana.

Samassa tultiin ilmoittamaan että kyytihevonen jo odottaa. Herra nousi ylös, kumarsi jäähyväisiksi ja läksi.

— Kuka hän oli? kysyi maisteri ravintolan neidiltä.

— En tiedä; mutta nähdäänhän hänen nimensä päiväkirjasta.

Neiti toi päiväkirjan, mutta vieras oli unohtanut kirjoittaa siihen nimensä. Neiti juoksi kirja kädessä pihalle, mutta matkustaja oli jo ennättänyt lähteä.

— Mitä minä nyt tähän kirjoitan? vaikeroitsi neiti epätoivoissaan.

— Kirjoittakaa: Antikristus, sanoi maisteri.

— Taikka Uusi Lutherus, lisäsi ylioppilas.

IV.

Jo lokakuussa oli ollut Pihlén'in vastaus samassa sanomalehdessä, jossa oli Kauppilan kellotapulin laudoituksesta puhuttu. Kun kauppaneuvos Polin sen luki arvasi hän heti kuka Pihlénillä oli ollut apuna.

— Sillä miehellä on terävä kynä, mutisi hän itseksensä, juuri sellainen, jota minä tarvitsisin. Kirjoituksesta päättäen hän ei näy tietävän ketä vastaan hän tässä kirjoittaa. Minun täytyy saada hänet ystäväkseni ja Pihlénin vallasta pois, vaikka hän ensi yrityksellä näyttikin kovin lujamieliseltä.

Kauppaneuvos olisi jo suorastaan tahtonut kutsua maisteri Tiiran päivällisille luoksensa, mutta rouva pani vastaan, arvellen että se näyttäisi jonkinlaiselta tuttavuuden hakemiselta, joka paremmin sopii maisterille itsellensä.

Nyt joulukuussa valmisteltiin joka talossa lähtemään talven ensimmäisiin tanssiaisiin, joita pidettiin kaupungin niinkutsutussa "Seurahuoneessa", eräässä yksityisessä suuressa salissa, joka oli tarkoitusta varten hyyrätty.

Maisteri Tiira oli näinä aikoina käynyt hyvin hajamieliseksi. Hän ajatteli usein vieraan herran puhetta kestikievarissa. Erittäinkin kaikui hänen korvissansa lause: "eikä tämänkään lehden toimittajalla ole sitä rohkeutta".

— Entäs jos näyttäisin että minulla on rohkeutta, ajatteli maisteri joskus; mutta ei, se sotisi omaa vakuutustani vastaan. Tuo outo puhui ikäänkuin kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin hän, tekisivät omaa vakuutustaan vastaan. Voihan olla vakuutettu olevaistenkin olojen oikeudesta, tarvitsematta siltä olla edistyksen vastustaja, ja sen vakuutuksen puolustaminen vaatii yhtä suurta, jollei suurempaa rohkeutta kuin kaikkien mullistus-aatteiden kannattaminen. Hajoittamiseen kyllä jokainen kykenee, mutta minä tahdon rakentaa. Ei, ei, sanoi joku ääni hänessä, sinä koetat rikkinäistä rikkinäisellä paikata etkä näe että paikka repee paikan vierestä ja vihdoin et voi repaleita enään yhdistää.

Maisteri koetti turhaan karkoittaa mielestänsä näitä asioita.

Tanssiais-iltana nämät ajatukset häntä taas vaivasivat ja hän aikoi jäädä pois koko ilosta; mutta sitten arveli hän että sanomalehden toimittajan velvollisuus on olla kaikessa mukana ja vastahakoisesti sitoi hän valkoisen liinan kaulaansa, otti hännystakin päällensä ja koetteli valkoisia hansikkaitaan.

Melkein koko yleisö oli jo kokoontunut ja tanssi alkanut kun maisteri Tiira tuli saliin. Naisia istui siellä ympäri seiniä, herrat pysyttelivät totisina ovien pielissä. Joku rohkeampi kavaljeeri uskalsi väli-aikoina mennä puhuttelemaan naisia, joiden joukossa oli paljon vanhojakin. Kauniita kasvoja näki varsin harvassa. Aina kun tanssi alkoi vetäytyivät nuoret tytöt enemmän eturintamaan ja herrojenkin puolella syntyi suurempaa vilkkautta. Useita astui ulos tupakkahuoneesta puhaltaen tullessaan viimeistä savua rinnastaan, mutta tanssiessakin tuntui vielä tupakan haju selvästi, vaikka hännystakin rintapielestä lähtevä patshulin lemu koettikin sitä voittaa.

Maisteri Tiiralla ei ollut vielä naisten joukossa monta tuttavaa, jonka vuoksi hän aluksi pysähtyi katselemaan valssia, jota par'aikaa tanssittiin. Sitte huomasi hän salin toisessa päässä rouva Pihlénin, joka istui siellä kukoistavana ja onnellisena, silmissä jonkinlainen kostea, syvä hohde, joka kaunisti häntä erinomaisesti.

Maisteri meni hänen luoksensa ja pyysi tanssimaan, mutta rouva kieltäytyi.

— Ettekö sitte ollenkaan tanssia rakasta? kysyi maisteri.

— Kyllä, vastasi rouva ja tuli hämilleen, mutta nyt en tahdo tanssia.

Onneksi loppui samassa musiikki ja maisteri, joka muutoin kenties olisi rouvaa kauankin vaivannut, meni sivuhuoneesen, johon tulvaili tanssista päässeitä pareja kermajäätä ja limonaadia nauttimaan. Tyttöjä seisoi ryhmittäin löyhyttelemässä toisillensa viileyttä. Siellä maisteri tapasi Pihlénin, jonka hihaan hän tarttui ja kysyi:

— Onko sinun rouvasi minulle vihoissaan, vai minkä vuoksi hän ei tahdo kanssani tanssia?

— Veliseni, sanoi Pihlén ja taputti maisteria olkapäälle, saat antaa hänelle anteeksi, sillä tanssiminen ei ole hänelle nyt terveellistä.

— Ah! huudahti maisteri, jolle alkoi valo koittaa ja hän oikein häpesi tyhmyyttänsä.

Samalla tunsi hän jonkun taputtavan hänen toisellekin olkapäällensä ja kun hän kääntyi seisoi siinä kauppaneuvos Polin, joka erinomaisen ystävällisesti hymyillen kysyi oliko maisteri jo esitelty hänen rouvallensa ja tyttärellensä. Saatuansa kieltävän vastauksen hän veti maisteria kädestä pöydän luokse, jonka vieressä istui rouva ja neiti Polin.

Julia oli hurmaavan kaunis. Kooltansa pitkä ja solakka, hän kantoi päätänsä hyvin ylpeällä tavalla ja antoi mustain säihkyväin silmäinsä täydellisellä voiton varmuudella siirtyä miehestä mieheen. Mustanruskeisin hiuksiin oli kiedottu helminauha ja korvan juureen oli pistetty tuoksuava ruusu. Uusi puku sopi niinkuin valettu somalle ruumiille. Se jätti puolivälistä paljaiksi käsivarret, joita koristi paksut kultaiset rannerenkaat. Pääntie oli leikattu avaraksi, ei juuri liikaa, mutta niin paljon että sai täydellisen käsityksen kaulan pyöreydestä ja hiviän loistavasta valkoisuudesta. Julia oli sanalla sanoen nainen täydessä kukoistuksessa ja tiesi myöskin minkä vaikutuksen hän kaikkiin miehiin teki.

Eipä ollut ihme että maisteri, joka istuutui Julian viereen, ei voinut kääntää silmiänsä tästä ihastuttavasta olennosta, varsinkin kun Julia selvästi osoitti että maisterin läsnä-olo ei ollut hänelle vastenmielinen. Vanhemmat jättivätkin heidät melkein kokonaan kahden kesken. Julia hymyili ja näytteli kauniita hampaitaan, antaen maisterille silmäyksiä, jotka panivat hänen verensä kuohumaan. Neiti kertoi lukeneensa "Kaupin" näytenumeron ja sanoi sen olevan varsin hyvän; samaa mieltä oli ollut pappakin. Kauppaneuvoksen taloon tilataan sitä kaksi kappaletta, toisen tilaa pappa ja toisen hän, Julia, itselleen.

Maisteri ei voinut muuta kuin kumartaa vastaukseksi niin suurelle suosiolle. Salista kuului franseesin kehoitussäveleet ja maisteri vei neiti Julian tanssimaan. Vastassa oli heillä ylioppilas Juslenius, jonka jo tunnemme, sekä Alma Hegel.

Silloin kuin maisteri Tiira tahtoi rouva Pihléniä tanssiin istui Alma aivan sisarensa läheisyydessä, mutta maisteri joutui siinä niin hämilleen, ettei huomannut häntä ollenkaan ja Alma jo ajatteli että kenties ei huomaa koko iltana, varsinkin nyt kun näkyy joutuneen Julian pariin. Mitä ihmettä heillä lieneekin niin paljon puhumista? Olihan Almakin niin soma, että hän kyllä ansaitsi hiukan huomiota. Lyhyeksi leikattu tukka oli käherretty niin että se jonkinlaisena glooriana ympäröi suloisia kasvoja, antaen niille melkein poikamaisen ja samalla lapsellisen ulkomuodon. Koko muu puku teki saman vaikutuksen. Sininen suora hame osoitti selvästi kuinka vähän hänen vartalonsa oli kehittynyt ja leveä, melkein olkapäille laskeutuva pitsikaulus muistutti paljon koulutyttöä, mutta käsivarret näyttivät jo pyöreiltä ja rinnan poikki röyhelletty harsokoriste teki hänet korkeapovisemmaksi kuin hän muutoin vielä olikaan. Outo ei oikein tietänyt pitikö häntä aika-ihmisenä tai lapsena.

Kun maisteri franseesissa ensi kerran tanssi Almaa vastaan, tytön viehättävät liikkeet eivät voineet olla herättämättä hänen huomiotaan ja samalla luuli hän lukevansa Alman silmissä moitetta siitä ettei ollut häntä ennen tervehtinyt. Huolimatta tanssikumppalinsa loistavasta kauneudesta katseli maisteri aluksi niin paljon vastaisella seinällä istuvaa Almaa, että Julia vihdoin teki siitä ivallisen muistutuksen.

Maisteri kääntyi silloin kokonaan hurmaavan toverinsa puoleen ja alkoi vilkkaan keskustelun, jota kesti tanssin loppuun saakka. He puhuivat elämästä Helsingissä, josta kummallakin oli muistoja, vaikka eivät siellä olleetkaan tuttuja; kumpikin tunsi ihmisiä, joista tiesivät yhtä ja toista kertoa, joko hyvää taikka pahaa, jälkimäistä kuitenkin enemmän. Julia oli ollut Sveitsissä pensioonissa ja osasi jokseenkin hyvin jutella kaikenlaista vieraista maista. Sanalla sanoen aika kului heiltä erinomaisen hupaisesti. Tanssin lämmin nosti heleämmän punan poskille, silmät säihkyi ja suonet sykki ja kun maisteri galoppaadissa likisti tuota muhkeata vartalota rintaansa vastaan, tunsi lämpimän käsivarren olkapäällänsä ja hienon tuokseen ympärillänsä, unhoitti hän kaikki muut ja näki vaan kaksi kirkasta silmää sekä hymyilevän suun, jotka olivat häntä niin lähellä. Hän tuskin muisti irroittaa käsivartensa kun joko hänen itsensä tai Julian tuli lähteä vastatanssiin.

Kun tanssi loppui huomasi maisteri salaisella kauhistuksella olevansa aivan lumottu. Saatuansa palasen kermajäätä Julialle, jonka hän vei istumaan rouva Polinin luokse, kiiruhti hän tupakkahuoneesen vilvoittamaan itseänsä. Paristakymmenestä papirossista kohosi siellä tupakan savu kattoon, jossa se muodosti paksun, yhä alemmaksi vaipuvan kerroksen. Huoneessa tapasi maisteri Jusleniuksen ja molemmat ottivat lasin sherryä.

— No sinähän näyt päässeen kuningattaren täydelliseen suosioon, sanoi ylioppilas. Niin äkkinäiseen tuttavuuteen hän ei ole ketään nuorta miestä tähän saakka päästänyt ja nyt kaikki kadehtivat sinun onneasi. Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!

— Ole huoleti, veli pyhä! vastasi maisteri, jonka itserakkautta kuitenkin kutkutti tieto siitä että kaupungin kaunein tyttö oli hänelle erityistä suosiota osoittanut.

— Sinun pitäisi toki muistaa hiukan neiti Almaakin.

— Olen aikonutkin pyytää häntä toiseen franseesiin.

— Ai, ai, sehän on vaarallinen franseesi! Mutta paras on että teet pyyntösi hyvissä ajoissa, muutoin saatat tulla liian myöhään.

Maisteri menikin heti ja esitti pyyntönsä Almalle eikä sitte tanssinut enään ollenkaan ennen kuin toista franseesia aloitettiin. Syyksi hän sanoi kuumuutta.

Kun hän sitte vei Almaa franseesiin tuntui aivan kuin hän olisi vieraista tullut kotiansa. Vaikka hän verrattain harvoin oli tätä nuorta tyttöä puhutellut, pitivät he kuitenkin toisiansa jo vanhoina tuttuina. Puheen ainetta ei kummankaan tarvinnut väkisin etsiä ja kaivaa esiin kaikenlaista tarpeetonta kalua muistojen romu-aitasta; keskustelun aine esiintyi itsestään ja itsestään se kehittyi. He olivat molemmat mielipiteiltään suomalaisia, heillä oli samoja harrastuksia, samoja yleisiä toiveita, samoja murheita ja he ymmärsivät toisiansa täydellisesti. Sen lisäksi oli heidän välillänsä vielä jotakin, joka aina tekee keskustelun hauskaksi ja vilkkaaksi: he ihmettelivät toinen toisiansa. Maisteri ihmetteli kuinka tuo lapsi saattoi niin järkevästi ajatella ja puhua, hän ihmetteli tytön reippaita ja pelottomia mielipiteitä sekä sitä viehättävää iloisuutta, jolla hän ajatuksensa esiin toi. Alma puolestaan ihmetteli maisterin syvää oppia, sujuvata puhetta ja jaloja, korkeita ajatuksia. Kaikki mitä maisteri puhui oli hänen mielestään erinomaista, ja moni ajatus, jolle hän itse turhaan oli oikeata muotoa etsinyt, pukeutui maisterin sanoissa toivottuun asuunsa. Tyttö parka usein punastui kun maisteri lausui aivan hänen ajatuksiansa, ikäänkuin olisi voinut ne hänen silmistänsä lukea.

Vaikka maisteri oli vielä aivan huumauksissa Julian lumoavan kauneuden vaikutuksesta, tunsi hän selittämättömän voiman vetävän itseänsä tuohon nuoreen tyttöön, joka häntä sinisillä silmillään niin hartaasti katseli. Hänen mieleensä johtui siinä kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Mitähän, ajatteli hän itsekseen, jos ihmisellä olisi tuollainen pikku vaimo, noin ymmärtäväinen ja noin iloinen? Mitähän jos sanoisin häntä äkkiä sinuksi? Mitähän jos kumartuisin hiljaa ja painaisin suudelman noille punaisille huulille, jotka tuossa viehättävästi hymyilevät?

Mutta olenpa minä oikein kevytmielinen, ajatteli hän jälleen, leimahdan ilmituleen missä vaan kauniin tytön tapaan. Hyi minua!

Rouva Pihlén tuli ja kysyi Almalta, lähteekö hän franseesin loputtua pois. Ei, sitä Alma ei tahtonut, sillä hänellä oli nyt erinomaisen hauskaa. Maisteri Tiira lupasi saattaa hänet kotia. Rouva sanoi että häntä nukuttaa ja lupasi lähteä pois.

Maisteri katsoi hänen jälkeensä ja luuli nyt vasta huomaavansa erinomaista avaruutta rouvan puvussa.

— Voi mikä tyhmeliini minä kuitenkin olin! mutisi hän sitte itseksensä.

Alma kertoi maisterille ompeluseurasta, jonka hän oli kaupungin tyttöjä varten perustanut ja jossa puhuttiin paljasta suomea; mutta sinne tuli ainoastaan käsityöläisten ja työväen tyttäriä, kaikki kauppiasten ja virkamiesten tyttäret pysyivät sieltä poissa, he muka olivat hienompia.

Maisteri lupasi kirjoittaa siitä artikkelin lehteensä ja antaa noille hienoille muutamia hienoja sätkäyksiä.

Kun maisteri tanssin loputtua siirtyi tupakkahuoneesen, veti kauppaneuvos Polin hänet sohvalle istumaan ja tilasi konjakkia sekä limonaadia. Kauppaneuvos alkoi hyvin vilkkaasti puhua sanomalehdestä ja selitti hyvin laveasti kansan opetuksen järjestämistä, mutta maisteri, vaikka olikin häntä hyvin tarkasti kuuntelevinaan, ei tietänyt asiasta mitään, hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla. Hän heräsi unelmistaan vasta sitte kun kauppaneuvos puristi hänen kättänsä ja kysyi:

— Te otatte siis kirjoituksen vastaan?

— Suurella kiitollisuudella, herra kauppaneuvos, vastasi maisteri ja ajatteli sitte itsekseen: Mitähän minä nyt lupasin?

Lupauksensa mukaan saattoi maisteri kotia Almaa, joka käveli hänen vieressään niinkuin mikä vaatekääry liinoihin ja turkkeihin kiedottuna. Maisteri olisi tarjonnut käsivartensa, mutta Alman kädetkin olivat turkin sisällä.

V.

Uusi vuosi oli tullut ja sanomalehden säännöllinen ilmaantuminen alkanut. Tilaajoita oli karttunut niin paljon että lehden tulevaisuus, s.o. ensimäinen vuosi, oli turvattu. Toimittaja saattoi laskea että kun kirjapaino, paperi, y.m. kulungit ovat suoritetut, hänelle jääpi kaikkien vaivain palkkioksi noin 300—400 markkaa. Paljon huonomminkin olisi saattanut käydä, ajatteli maisteri Tiira. Hän tuumaili vaan mihinkä tuota voittoa olisi käytettävä ja päätti vihdoin ostaa niillä rahoilla ensi talveksi uudet turkit.

Tanssiaisten jälkeen olivat maisterin mielestä melkein kokonaan unohtuneet vieraan jutut kestikievarissa, hän oli nyt saanut muuta ajattelemista. Hän oli tuosta muutoksesta melkein iloissaan, eikä äkkinäinen mieltymys molempiin tyttöihin tanssiaisissa myöskään hänen rauhaansa sanottavasti häirinnyt. Hän oli nyt levollinen siinä vakuutuksessa, että hän on yleisesti suosittu henkilö niissä piireissä, joiden suosiosta hän lukua piti, ja luulipa hän myös havaitsevansa että etenkin naima-ikäisten tyttärien äidit häntä lempein silmin katselivat. Pienessä kaupungissa ei ollutkaan monta nuorta miestä, joiden asema olisi perheelle edes sitä turvallisuutta tarjonnut kuin maisterin, joka valtion koulun opettajana piti kruunun suuresta kaakusta kiinni.

Sanomalehden toimittaminen ei maisterille erittäin suurta vaivaa tuottanut, sillä apua alkoi tulvata ulkoa päin monelta haaralta. Eräänä päivänä astui hänen luoksensa mies, joka veti lakkaristaan paksun kääryn paperia ja kumarsi nöyrästi.

— Te olette, herra toimittaja, luvannut lehdessänne edistää raittius-asiata. Minulla olisi tässä siitä pieni kirjoitus, jonka pyytäisin lehteenne.

Maisteri sanoi mielihyvällä ottavansa sen lehteen, mutta mies alkoi selittää raittius-asian suurta hyötyä kiihkeällä innolla ikäänkuin olisi tahtonut ruveta maisteria käännyttämään. Hän kertoi aikovansa perustaa kaupunkiin raittiusseuran ja tämä kirjoitus oli kehoitus sitä varten. Maisterilla oli kiiru lähteä kouluun, mutta mies yhä vaan selitti. Hänen täytyi vihdoin jokseenkin epäkohteliaalla tavalla kesken puhetta ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja kehoittaa miestä vastedeskin muistamaan lehteä kirjoituksilla. Mies poistui silloin monilla kumarruksilla.

Kun maisteri palasi koulusta, yhtyi häneen kadulla ylioppilas Juslenius, joka seurasi häntä kotia. Pöydälle oli sillä aikaa tuotu paksu kirje, jonka kuoreen oli painettu kauppaneuvos Polinin nimi.

— Ompas sinulla arvokkaita aputoimittajoita! huudahti ylioppilas katsellen kirjettä.

Maisteri hymyili, sillä hän arvasi että siinä nyt oli se kirjoitus, jonka hän tanssiaisissa oli luvannut lehteensä ottaa. Hän avasi kirjoituksen ja alkoi lukea sillä aikaa kuin ylioppilas katseli pöydällä olevaa raittiuskirjoitusta. Hetken luettuansa maisteri nousi ylös ja huusi, tukkaansa tarttuen:

— Herrajesta, mitä hullutusta tämä on? Eihän tässä ole päätä eikä perää!

Juslenius otti paperin ja luki sitä hetkisen.

— Löydätkö siinä ainoatakaan järjellistä lausetta? kysyi maisteri.

— En vielä tähän saakka; mutta lopussa kiitos seisoo! Luettuansa kirjoituksen loppuun heitti ylioppilas paperin pöydälle ja sanoi lyhyesti:

— Paperikoriin!

— Ei veliseni, kuinkas se kävisi laatuun? Mutta mikä panikaan kauppaneuvos Polinin kirjoittamaan kansan opetuksen järjestämisestä, josta hänellä on noin sekavat ajatukset? Miks'ei hän kirjoittanut "Voin viennistä Englantiin", taikka "Rautatien rakentamisesta Kauppilaan", taikka jostakin muusta, jota hän saattaa ymmärtää?

— Etkö sinä tiedä, ettei mikään ole niin hauskaa kuin puhua asioista, joita ei ymmärrä? Jos minä, näet sä, ymmärrän jonkun asian perin pohjin, niin on se minusta niin selvää ettei siitä kannata puhua; mutta annas kun otan asian, jota en ymmärrä, niin voin puhua siitä mitä hyvänsä, aivan niinkuin se, joka on tuntemattomissa maissa matkustanut, voi sieltä kertoa mitä tahtoo. Jos sitte tulee joku toinen ja sanoo: "sinä valehtelet, asia onkin niin tai näin", voi hän huoleti vastata: sinä valehtelet itse! Ja se, joka tahtoo uskoa molempia, tekee viisaimmin, jos uskoo että molemmat valehtelevat.

— Sinä puhut niinkuin kirjasta, nauroi maisteri, mutta se ei laisinkaan auta tässä pulassa. Minä en tahtoisi millään muotoa hyljätä kauppaneuvoksen kirjoitusta, mutta jos sen tällaisena painatan, "niin hevosetkin nauraa".

— Siinä tapauksessa on paras että painatat sen ja loppuun lisäät toimituksen puolesta: Risum teneatis amici!

— Säästä sukkeluuksiasi toiseen kertaan, vaikeroi maisteri.

— Siis on yleinen mielipide se, että kirjoitus toistaiseksi pannaan pöydälle ja ryhdytään päiväjärjestykseen, puhui ylioppilas juhlallisella äänellä ja, muuttaen äkkiä äänensä tuttavalliseksi, jatkoi:

— Minä menen tänä iltana Alma Hegelin ompeluseuraan.

— Soo! En luullut sinun osaavan neuloa.

— Erehdyt, veikkoseni, minua on pyydetty pitämään siellä esitelmää, ja koska minulla vielä on tallella se kansantajuinen esitelmä "Sydämestä", jonka pari vuotta takaperin Helsingissä pidin, niin luen sen nyt heille. Etkö sinäkin tahtoisi kerran pitää tytöille esitelmää?

— Ei minua ole pyydettykään.

— Syy on siinä että tyttöparat eivät uskalla lähestyä sellaista potentaattia kuin sinä olet, seitsemäs tai kahdeksas suurvalta, näet. Tytöillä on erinomainen respekti sinua kohtaan. Siitä saakka kuin lehdessä oli kirjoituksesi ompeluseurasta, olet sinä heidän sankarinsa, heidän ideaalinsa, heidän torttunsa ja rusinansa.

— Ole vaiti!

— Kas niin, saanko sanoa että sinäkin olet luvannut pitää esitelmän ompeluseurassa?

— Sano, jos tahdot.

Vähän aikaa sen jälkeen kuin Juslenius oli lähtenyt pois, toi posti useita kirjeitä "Kaupin" toimitukselle. Ne olivat kirjeitä tuntemattomilta tuttavilta lähiseuduilla. Yhdessä niistä oli runomittainen tervehdys uudelle sanomalehdelle. Se alkoi näin:

"Terve Kauppi kaupungista,
Terve valpas valvojamme,
Terve uutisten urija!
Terve teille, terve meille,
Terve sulo Suomellemme,
Terve tervehyttäjälle!
Posti toi sen poikalapsen,
Pienokaisen pussissansa,
Laukussansa lehtilauman.
Akat tuota kääntelivät,
Kääntelivät, vääntelivät:
Mitähän tuostakin tulevi,
Mikä kasvavi kananen?"

Sellaista jatkui sitte pari arkkia lävitse. Maisteri huokasi.

— Hyvä ystävä epäilemättä; mutta runo täyttäisi koko lehteni eikä huvita ketään. Jos olisin kuningas, lähettäisin hänelle rahan rintaan, taikka kultaisen nuuskarasian. Nyt ei auta muu kuin — paperikoriin. Viimeisen sanan lausui hän matkien Jusleniusta. Toinen kirje oli näin kuuluva:

"Kaapin pää Toimi Tuksell!! kun hirviän dulen puhaltais valkia hävitti kaikki huonekset patron lingmanilta Joka sano että vasikat Jotka olivat karsinas että heitin piti ettiä avainta Jos ne palaisi, niin duli Jahtifouri Ja sano että yksi väskan hengi on yks väskan hengi Joka maksa korkeentans neljä tai 5 markka helsingin toril Jos ne palais kun sais vaan pykningin pelastuksi Ja sano että patron on hullu niinkuin sanotan höperö sen säikähryksen tähren, niin voi kauhiaa kun rupesi kiromaan Ja vannomaan Ja sanoi sinä ulosgulunut lurjus Ja sinut pitäs panna yhteen paikkaan Jota minä en ilkiä kirjottaa. Ja tohtarkin tuotin Ja toi kans paljon laastaria Ja buunöljyä että Jos olis palohaavoja niinkuin buuöljy on hyvää mutta ei auttanut täytyi panna rattaille Ja huusi niinkuin syötävä minulta leikataan pää Ja voi sinä birun pakana Joka oli tohtori Ja monta muuta kauhiata sanaa Joista karvat nousevat pystyn kuuluu nyt kuollen lapviikin sairashuonees se on raskas sanoma sillä sitä moni kiittää hyväntekijäksi Ja antoi paljon rahaa kansagoululle Ja opetti biikansa Ja renginsä kirjottaman. bytäisin kirjotusvirhet oikaseman. Jos niitä on."

Maisteri sytytti papirossin ja luki kirjeen toiseen kertaan.

— Tässä on joku hirveä uutinen kerrottuna, mutta mikä se on? Huomisessa lehdessä on vielä tilaa vereksimmille uutisille ja voihan jättää jonkun joutavan jutun pois.

Samassa toi kirjapainon poika kosteita korrehtuuriliuskoja. Maisteri käski hänen odottamaan, otti paperia ja kirjoitti:

"Hirveä onnettomuus. Viime viikolla paloi K:n pitäjässä, kovan tuulen raivotessa, patrona Klingmanin kaikki huoneet. Navettaan, joka oli lukossa, paloi useita vasikoita. Tämä onnettomuus vaikutti omistajaan niin kovasti että hän menetti järkensä ja vietiin Lapviikin sairashuoneesen, jossa hän jo kuuluu kuolleen. Kirjeenvaihtajamme kertoo että vainaja harrasti suuresti kansan sivistystä ja antoi runsaasti apua pitäjän kansakoululle."

— He, tuoss'on!

Poika lennätti uutisen kirjapainoon.

Seuraavana päivänä meni maisteri Pihlénin puotiin tupakoita ostamaan. Pihlén huomasi hänet konttoristaan pyöreän kurkistusruudun lävitse ja tuli puotiin.

— Mistä kummasta sinä olet tuon uutisen saanut? kysyi Pihlén ja osoitti sormellansa lehden viime numerossa uutista "Hirveä onnettomuus".

— Eikös se ole sitten oikea?

— On se sen verran oikea että K:n pitäjässä paloi huoneet, mutta ei patrona Klingmanilta, vaan Flinkmanilta, eikä se tapahtunut viime viikolla, vaan toista vuotta takaperin ja ilmoitus patronan kuolemasta on jo pari viikkoa takaperin ollut pääkaupungin lehdissä.

Maisteri ei voinut vastata mitään, vaan kirosi itseksensä omaa tyhmyyttään ja tuli peräti huonolle tuulelle. Hän aikoi jo lähteä pois kun kuomasi että puodin toisella puolella oli neiti Torn kauppaa tekemässä. Tämä kokosi kiireesti kaikki myttynsä ja riensi ulos samalla kertaa kuin maisterikin.

— Mitähän tuokin minun jälessäni juoksee? ajatteli maisteri ja nosti hattuansa hyvin kylmästi. Mutta ikään kuin kiusalla rupesi neiti Torn käymään hänen rinnallansa ja aloitti puhetta.

— Maisteri Tiira, otattehan te lehteenne pieniä kertomuksia?

— Kas niin, sitä vielä puuttui! ajatteli maisteri itsekseen ja vastasi:
Kyllä! mutta sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut sanoa: menkää
Kyöpeliin kertomuksinenne!

Neiti Torn kertoi että hänellä jo kauan oli ollut pieni novelli valmiina, mutta hän ei uskaltanut tarjota sitä julaistavaksi. Nyt oli hän sitä kantanut lakkarissaan monta päivää toivossa tavata maisteria ja pyysi saada nyt antaa sen, kun vaan se voisi tapahtua niin ettei kukaan huomaisi. Myöskin pyysi neiti Torn ettei hänen nimeänsä millään ehdolla kenellekään ilmaistaisi.

— Se tuskin tulee tarpeelliseksi, sanoi maisteri melkein hävyttömällä epäkohteliaisuudella.

Kun kadulla kulki alituisesti ihmisiä, ehdoitteli neiti Torn että hän pudottaa myttynsä huomaamatta kadulle, josta maisteri sen sitten ottaa.

— Kaikkien hupsujen kanssa tässä on tekemistä, mutisi maisteri äkeissään ja hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus että pitäisi jättää koko mytty kadulle muitten löydettäväksi, niin kyllä neiti Tornilta kirjoitushalu loppuisi. Mutta sitte häpesi hän omaa ilkeyttään, otti mytyn ylös ja meni kotia. Hänen mielestään kaikki ihmiset katsoivat häneen ilkkuen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Kas tuo mies se vasta löysi tuoreen uutisen lehteensä!

Kotia tultua heitti maisteri mytyn pöydälle, se vierähti maahan ja aukeni. Muutoin se kenties olisi jäänyt pitkiksi ajoiksi avaamatta, mutta nyt otti maisteri sen uudestaan käteensä ja alkoi selailla.

Kun hän oli muutamia lehtiä lukenut, pääsi häneltä huudahdus:

— Tämähän on oivallista!

Luettuansa vihon yhtä mittaa loppuun, otti maisteri paperia ja kirjoitti neiti Tornille tällaisen kirjeen:

"Arvoisa neiti!

Teidän pieni novellinne on kultahelmi. Minä olen sen lukenut suurella ihastuksella alusta loppuun. Se on ihan todellisesta elämästä leikattu kappale. Kieli on rikasta ja sujuvaa, esitystapa teeskentelemätön ja viehättävä. Suokaa minun toivottaa teille onnea ja odottaa useita samanlaisia kertomuksia teidän kynästänne."

Kun neiti Torn sai tämän kirjeen oli hänen luonansa pari pientä tyttöä yksityistä opetusta saamassa. Luettuansa kirjeen punastui hän niin ankarasti että tytötkin sen huomasivat. Hän meni silloin toiseen huoneesen, veti siellä piirongista laatikon auki ja otti joukon kellastuneita papereita esille. Ne olivat vanhoja rakkauden kirjeitä.

— Hän on oikeassa, huokasi neiti Torn, se on todellisesta elämästä leikattu kappale — minun omasta elämästäni.

Kyynel vierähti hänen silmästään maisterin kirjeen päälle; hän pisti sen noiden kellastuneitten paperien joukkoon ja lukitsi laatikon.

— Teidän silmässänne on kyynel, huomautti toinen tytöistä kun neiti
Torn palasi heidän luoksensa.

Neiti Torn ei vastannut mitään, vaan pyyhkäsi silmäänsä ja suuteli tyttöä.

VI.

Ylioppilas Juslenius oli lähtenyt Helsinkiin lukemaan. Raittiuden-harrastajalta oli jo tullut kolme pitkää kirjoitusta, joissa samaa asiata eri kannoilta tarkastettiin.

Ne kaikki odottivat tilaa lehdessä. Odottamassa oli myöskin vielä kauppaneuvos Polinin kirjoitus kansan opetuksen järjestämisestä.

Eräänä päivänä sai maisteri kauppaneuvokselta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin päivällisille. Maisteri tuota melkein säikähti. Mitä pitäisi hänen sanoa, jos puhe syntyy tuosta onnettomasta kirjoituksesta ja mahdotontahan on estää puhetta siihen kääntymästä. Jos hän ilmoittaisi itsensä sairaaksi? Se olisi melkein liian typerää.

Kun maisteri saapui päivällisille, ei hän vielä tietänyt mitä vastaisi, jos kauppaneuvos kirjoitustansa kysyisi. Sen vuoksi hän alussa olikin hiukan ahdistetulla mielellä, varsinkin kun hän huomasi että talon rouva puhutteli häntä jokseenkin kylmällä kohteliaisuudella.

Mutta päivällispöydässä hyvät ruo'at ja oivalliset viinit maisterin luonnon pian virkistivät ja hän sai iloisuutensa takaisin. Häntä vastapäätä istui Julia viehättävän yksinkertaisessa mustassa kotipuvussa, ainoastaan rinnan vasemmalle puolelle oli kiinnitetty yksinäinen punertava ruusu, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen kasvojensa värin kanssa. Tuon tuostakin kohtasivat heidän katseensa ja maisteri huomasi salaisella ilolla että Julia usein katseli häntä silloinkin kuin hänen silmänsä olivat muualle kääntyneet.

Maisteri, joka itse oli köyhistä vanhemmista syntynyt ja nyt oli vähäpalkkainen koulunopettaja, katseli mielihyvällä rikkaan talon sisustusta, pehmeitä ja avaroita nojatuoleja ja sohvia, paksuja mattoja, kalliita tauluja seinillä, kuvateoksia ja komeisin kansiin sidottuja kirjoja pöydillä ja hyllyillä. Piano oli auki viistossa yhdellä seinällä ja korkeitten fikusten ja palmujen keskeltä katseli Runebergin rintakuva rauhallisena koverretuilla silmäterillään. Kaikki oli niin kestävää, niin lämpöistä, niin hyväilevää.

Maisteri ajatteli itsekseen: tällaisessa kodissa olisi sentään hauska elää! Voisikohan tuota milloinkaan itsellensä hankkia?

— Kun hän sitä ajatellessaan katsahti Juliaan, joka hänelle hymyili, luuli hän kuulevansa äänen, joka kuiskasi: se ei ole laisinkaan mahdotonta, sinun ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi ja ottaa onnesi!

Päivällisen jälkeen vetäytyivät herrat kauppaneuvoksen kamariin tupakoimaan. Maisteri oli aivan muissa ajatuksissa kun kauppaneuvos hymyillen äkkiä kysyi, eikö hänen kirjoituksellensa jo voida saada tilaa lehdessä.

Maisteri punastui vasten tahtoansa.

— Se on vähän viipynyt, sanoi hän sopertaen ja yskähdellen, sen vuoksi että olen aina aikonut kysyä, saisinko tehdä siinä pieniä muutoksia, jotka saattaisivat asian hiukan selvemmäksi.

— Varsin kernaasti, vastasi kauppaneuvos. Enkö siitä teille kirjoittanutkin? No se taisi unohtua. Tehkää te vain muutoksia niin paljon kuin tahdotte.

Maisteri pyysi kuitenkin saada muutamia suullisia selityksiä asiasta ja herrat istuivat vieretysten sohvalle. Totta puhuen eivät selitykset olleet paljoa valaisevampia kuin itse kirjoitus, mutta maisteri katsoi kuitenkin velvollisuudekseen niitä hartaasti kuunnella.

Kun kahvi oli tuotu sisään tuli huoneesen myöskin Julia äitinsä kanssa. Silloin jätettiin keskustelu kansan opetuksesta, mutta kauppaneuvos löi maisteria polveen ja sanoi:

— Miksi ette ole lukenut tohtoriksi? Onhan teillä hyvä pää.

— Niin, lukekaa itsenne tohtoriksi! sanoi Juliakin, luoden maisteriin kehoittavan silmäyksen.

— Asian laita on sellainen, selitti maisteri, että tohtoriksi lukemiseen ei tarvita niin paljon hyvää päätä kuin hyvää kukkaroa. Minä olen köyhä poika ja minun täytyi päästä ansaitsemaan niin pian kuin mahdollista.

— Jaa, jaa, köyhyys on suuri rasitus, huokasi kauppaneuvoksen rouva ja lisäsi vielä: Tähän aikaan ei enää lukenutta miestä pidetä juuri missään arvossa, jollei hän ole vähintään tohtori.