Produced by Tapio Riikonen

OTHELLO

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1884.

Näytelmän henkilöt:

VENETIAN DOGI.
BRABANTIO, senaattori.
Toisia senaattoreita.
GRATIANO, Brabantion veli.
LODOVICO, Brabantion sukulainen.
OTHELLO, maurilainen ylimys, Venetian valtion palveluksessa.
CASSIO, hänen luutnanttinsa.
JAGO, hänen vänrikkinsä.
RODRIGO, venetialainen ylimys.
MONTANO, Kypron maaherra.
Narri, Othellon palveluksessa.
DESDEMONA, Brabantion tytär, Othellon puoliso.
EMILIA, Jagon puoliso.
BIANCA, Cassion lemmikki.
Merimiehiä, sanansaattajia, airut, sotaherroja, ylimyksiä,
soittoniekkoja ja palvelijoita.

Tapahtumapaikka: ensimmäisessä näytöksessä Venetia, seuraavissa
Kypron satama.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Venetia. Katu.
Rodrigo ja Jago tulevat.

RODRIGO.
Vait! Mitä puhut! Kovin se mua loukkaa,
Jos, Jago, sua, jok' omanasi käytät
Mun kukkarotani, noin kohdellaan.

JAGO.
Mut, hitto vieköön, ettehän mut kuule!
Jos tuommoista ma koskaan uneksinkaan,
Niin kammokaa mua.

RODRIGO.
Kerroithan sa mulle
Vihaavas häntä.

JAGO.
Jos en sitä tee,
Niin inhokaa mua. Kolme mahtimiestä
Aneli, lakki kourass', että tekis
Mun luutnantikseen hän, — niin mies kuin olen,
Kykyni tunnen: täyttää voin sen paikan.
Mut oikkupäisenä ja ylpeänä
Hän heitä kiertää pöyhkeill' estetyillä,
Joit' inhoittavin sotalausein höystää;
Ja päätteeks, anojille kiellon antaa;
Sill', "uskokaa", hän sanoi,
"Valinnut sotaherrani jo olen".
Ja ken se oli tuo?
Niin, aatelkaapas, suuri laskuherra,
Florensilainen, eräs Michael Cassio,
Mies tuiki rakastunut pulskaan naikkoon;
Ei kenttäjoukkoj' ole johtanut hän,
Enemmän sotarinnast' ei hän tiedä
Kuin kehruutyttö; kaikk' on kirjan mukaan,
Jost' yhtä hyvin kielipalko neuvos
Rupattaa osaa; lorua sen miehen
On sotatiedot, kokemusta vailla.
Sai paikan tuo, ja mun — jonk' arvon nähnyt
Hän Rhodoss' on ja Kyprossa ja muissa
Niin pakanain kuin kristittyjen maissa —
Tuo "debet-kredit" pitää tuulen alla;
Numeromiesi tuo, hän — onneks olkoon! —
Nyt luutnantt' on, ja minä, herra nähköön,
Vaan hänen Mustuutensa vänrikki!

RODRIGO.
Sen pyövel' ennen oisin, jumaliste!

JAGO.
Ei auta; se on virka-uran kirous:
Ylennykseen vie suositus ja armo
Eik' etuoikeus, jonka mukaan toinen
Edeltäjänsä perii. Tuomitkaa nyt,
Mist' olen velkapäänä maurilaista
Rakastamaan.

RODRIGO.
Ma hänt' en palvelis.

JAGO.
Oi, huolet' olkaa; häntä palvelenkin
Vaan kostuakseni. Me emme kaikki
Voi herroj' olla, eikä kaikki herrat
Voi uskotuita palvelijoita saada.
On moni nöyrä, köyryselkä raukka,
Jok', orjankahleisiinsa ihastunna,
Jatustaa aikansa, kuin herran aasi,
Rehusta vaan, ja vihdoin hyljyks joutuu.
Hyi, moista rehti-elukkaa! Taas toisill'
On katsanto ja ulkomuoto nöyrä,
Mut sydän kiintynyt on itsehensä;
Isäntiään he näöks palvelevat
Ja voivat hyvin, ja kun täys' on tasku,
He herroj' ovat. Moisill' ymmärryst' on;
Tuot' olen karvaa minä, sen ma myönnän.
Kah, ystävä, niin totta kuin Rodrigo
Te olette, jos mauri oisin, Jagon'
En olla tahtois. Häntä palvellessa
Vaan itseäni palvelen; en lemmest',
En ystävyydestä, sen tietköön taivas,
Mut näöks vaan ja omaks hyödykseni.
Jos, nähkääs, ulkomuodossani koskaan
Sydämen tosi-olento ja laatu
Ilmaantuis, olis aika silloin kantaa
Hihalla sydän, jossa sitä naakat
Hakata sais. En ole mikä olen.

RODRIGO.
Kuin suuri on sen turpahuulen onni,
Jos hänet saa hän!

JAGO.
Herättäkää isä,
Vainotkaa miestä, myrkyttäkää naute;
Asia huutoon, heimo ilmiraivoon!
Vaikk' Eedenissäkin hän asuis, purkoot
Hänt' itikat! Jos ilolt' ilo tuntuu,
Sekoittakaa sen verran tuskaa siihen,
Ett' osan karvastaan se kauhduttaa!

RODRIGO.
Täss' isä asuu; äänehen ma huudan.

JAGO.
Mut hirveällä tuskan ulvonnalla,
Kuin suurissa on kaupungeissa laita,
Kun äkist' yöllä tulipalo uhkaa.

RODRIGO.
Brabantio, hoi! Signor Brabantio, hoi! hoi!

JAGO.
Herätkää, hoi, Brabantio!
Varkaita, varkaita! Hoi, huonettanne
Varokaa, tytärtänne, kirstujanne!
Varkaita, varkaita!

(Brabantio ilmestyy ylhäälle ikkunaan.)

BRABANTIO.
Mik' on noin hirveähän meluun syynä?
Mik' on nyt hätä?

RODRIGO.
Onko perehenne
Kotona kaikki?

JAGO.
Lukossako ovet?

BRABANTIO.
No kuinka niin?

JAGO.
Olette ryöstetty.
Pukeukaa joutuun, hitto vie! Pois puolet
On sielustanne, sydän pirstaleina.
Nyt, juur' nyt vanha musta jäärä astuu
Valkoista uuhtanne. Oi, nouskaa, nouskaa!
Hereille korrostajat, kello soimaan!
Tekeepi piru teidät tuoraks muuten.
Nouskaatte, sanon!

BRABANTIO.
Mitä? Miss' on järkes?

RODRIGO.
Arvoisa herra, äänen' on kai tuttu?

BRABANTIO.
Ei; ken se on?

RODRIGO.
Rodrigo nimeni.

BRABANTIO.
No, sitä kirotumpi! Kielsinhän,
Ett'et sais koskaan ovelleni tulla.
Olethan suoraan sanovan mun kuullut:
Tytärtäni et saa; ja nyt kuin hullu,
Ahmattuna ja viinan vimmassa,
Täynn' ilkeätä koiruutta, sa tulet
Ja rauhan multa ryöstät.

RODRIGO.
Herra, herra!

BRABANTIO.
Mut tuntoni ja arvoni, se tiedä,
Voi tekos tehdä sulle katkeraksi.

RODRIGO.
Tyyn' olkaa!

BRABANTIO.
Mitä ryöstöstä sa haastat?
Venetiass' ollaan nyt; ei metsätölli
Mun taloni ole.

RODRIGO.
Arvoisa Brabantio,
Suorassa, puhtaass' aikehessa liikun.

JAGO. Tuhat tulimmaista! Te, herra, olette niitä, jotka eivät Jumalata tahdo palvella, vaikka perkele käskis. Kun tulemme ja teemme teille hyvän työn, pidätte meitä riitapukareina; tahdotte tyttärenne antaa barbarialaisen oriin astuttavaksi; tahdotte että lapsenne lapset teille hirnuisivat, tahdotte saada konkareita langoiksenne ja ravureita orpanoiksenne.

BRABANTIO.
Ken olet sinä, rietas herjaaja?

JAGO. Mies, joka tulen teille kertomaan, että tyttärenne ja mauri par'aikaa leikkivät "kaksiselkäistä".

BRABANTIO.
Sin' olet konna.

JAGO.
Ja te — senaattori.

BRABANTIO.
Tuon sinä vastaat; tunnen sun, Rodrigo.

RODRIGO.
Ma kyllä kaikkeen vastaan. Mutta kuulkaa;
Jos teidän tietenne ja luvallanne —
Jolt' aivan näyttää — kaunis tyttärenne,
Näin synkkään kesk'-yön aikaan — turvanansa
Ei paremp' eikä pahempi kuin halpa,
Rahalla saatu gondolieri — viedään
Himokkaan maurin ruokottomaan helmaan;
Jos sen te tiesitte ja hyväksyitte,
On loukkauksemme julkea ja raaka.
Mut jos sit' ette tienneet, silloin syyttä
Torutte meitä, tuntoni sen sanoo.
Niin säädyttömäks älkää mua luulko,
Ett' ilvehtisin näin ma arvollanne.
Jos teilt' ei lupaa tyttärenne saanut, —
Sen sanon vielä, — suur' on hänen syynsä.
Kun sulon, älyn, rikkauden ja onnen
Näin uhraa vierahalle seikkailijalle,
Maankulkurille. Hankkikaapa varmuus:
Jos huoneessaan tai taloss' on hän vaan,
Lain kova koura rangaiskoon mua siitä,
Ett' teitä petin näin.

BRABANTIO.
Tult' iskekää!
Minulle tuohus! — Väki valvehille! —
Tää tapaus uneheni vivahtaa;
Sen pelkkä uskominen mun jo murtaa. —
Hoi, tulta, tulta, kuulkaa!

(Poistuu.)

JAGO.
Hyvästi!
Mun täytyy mennä: hyödyllist' ei liene
Eik asemani mukaist' esiin nousta
Othelloa vastaan, — niinkuin minun täytyy,
Jos tänne jään; — ei valtio, sen tiedän —
Alentavaa vaikk' onkin tämä hälle —
Voi häntä jättää; syyt niin tärkit tänne
Anoneet hänt' on Kypron sotaa varten,
Jok' edess' on nyt, — että, vaikka kuolis,
Niin sopivaa, kuin hän on, siihen toimeen
Ei saata löytää. Siihen nähden, vaikka
Hänt' inhoan kuin tuskaa helvetin,
Mun sentään, hengenpiteen vuoksi, täytyy
Uskollisuuden lippu nostaa: merkki,
Jok' on vaan merkki. Varmaan häntä löytääksenne
Hakijat "joutsilinnaan" johtakaa;
Siell' olen hänen kanssaan. Hyvästi!

(Lähtee.)

(Brabantio tulee ja palvelijoita, soihdut kädessä.)

BRABANTIO.
Se tott' on, paha kyllä! Hän on poissa.
Mit' inhast' elämästäni nyt jääpi,
On pelkkää katkeruutta. — No, Rodrigo,
Sa mistä hänet näit? — O, häijy tyttö! —
Kuin? Maurin kanssa? — Voi, ett' olen isä!
Kuin hänet tunsit? — Petost' ääretöntä! —
Hän mitä sanoi? — Tulta lisää! — Heimo
Hereille! — Lienevätkö naimisissa?

RODRIGO.
Varmaankin, luulen sen.

BRABANTIO.
O, taivaan taatto!
Kuink' ulos pääs hän? — Veren kavallusta! —
O, isät, älkää tytärtenne mieltä
Töist' arvostelko! — Eikö taikaa, jolla
Voi nuoruuden ja kainouden pettää?
Siit' olettenko lukenut, Rodrigo?

RODRIGO.
Kyll' olen.

BRABANTIO.
Herättäkää veljeni! —
Oi, te jos tytön olisitte saanut! —
Mies tuonne, toinen tuonne! — Tiedättenkö,
Kuin kiinni saisin hänet sekä maurin?

RODRIGO.
Sen luulen tietäväni: kelpo vahti
Minulle suokaa vaan ja mukaan käykää.

BRABANTIO.
Edellä! Joka talon luona huudan;
Voin vaikka käskeäkin. — Miekkoj' oiti!
Yövartijata pari tänne tuokaa. —
Kas niin, Rodrigo; — vaivanne ma maksan.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen katu.

(Othello, Jago ja seuralaisia, soihdut kädessä, tulee.)

JAGO.
Surmannut vaikka sodass' olen monta,
Niin tunto sentään ehdon-murhan kieltää.
Välistä kauna häijyytt' olis tarpeen.
Olenpa miettinyt sen seitsemästi
Tokaista häntä noin vaan kylkeen hiukan.

OTHELLO.
Parempi niin kuin on.

JAGO.
Mut kas, hän loukkas
Ja sätti, herjas teidän armoanne
Niin ilkeästi,
Ett' oma pieni hurskauteni tuota
Voi tuskin sietää. Mutta, anteeks, herra!
Todella, olettenko nainut? Tietkääs,
Magnifico on sangen suosittu,
Ja hänen sanans' yhtä paljon painaa
Kuin doginkin; hän teidät eroittaa,
Tai keksii kaikki kiusat, harmit, joihin
Pakosta laki hälle vallan antaa.

OTHELLO.
Pahintaan koittakoon hän! Valtiolle
Tekemät työni voittaa kaikki kanteet.
Ei ole tietty, — mut kun kuulen että
Kehulla arvon saa, niin julistan sen, —
Ett' olen synnyltä ja hengeltäni
Kuninkaan verta; ansioni voivat
Niin ylhäist' onnea, kuin tää on mulle,
Kypäri päässä puhutella. Tiedäs,
Suloista Desdemonaa jos en lempis,
Tilaani vapaata ja koditonta
En kahleisiin ma kytkis, vaikka saisin
Merenkin aarteet. — Kah! mi valo tuolla?

JAGO.
Hakeva isä ystäväinsä kanssa.
Pois poistukaa.

OTHELLO.
En, min' en tahdo piillä:
Nimeni, arvoni ja tuntoni.
Ei pelkää julkisuutta. Nekö ovat?

JAGO.
Ei, kautta Janon, sit' en luule.

(Cassio ja muutamia sotaherroja tulee, soihdut kädessä.)

OTHELLO.
Luutnanttini, ja dogin miehiä. —
Yön vallat suosikoot teit', ystävät!
Mit' uutta?

CASSIO.
Dogi teitä tervehtii
Ja vaatii kiireen kautta teitä luokseen
Nyt oiti.

OTHELLO.
Mikä, luuletten, on asia?

CASSIO.
Jotakin Kyprosta, jos oikein arvaan;
Palavan kiire toimi; laivastosta
Lähettiläit' on tusinoittain tullut
Tän' yönä, toinen toisen kantapäillä.
Senaattorit on nousseet, dogin luona
He kooss' on. Kiivaast' etsitähän teitä;
Kun teit' ei löytty kotoa, niin laittoi
Senaatti kolme eri joukkokuntaa
Teit' etsimään.

OTHELLO.
Hyv' että löysitte mun.
Ma oiti tulen, taloon tuohon annan
Vaan sanan.

CASSIO.
Mitä toint' on hällä täällä?

JAGO.
Maalaivaan iskenyt hän on tän' yönä;
Jos hän sen pitää saa, niin hänen kelpaa.

CASSIO.
En ymmärrä.

JAGO.
He, hän on nainut.

CASSIO.
Kenen?

(Othello palajaa.)

JAGO.
No niin, tuon — Tulkaa, kenraal'.

OTHELLO.
Olen valmis.

CASSIO.
Kas, tuossa teitä toinen joukko etsii.

JAGO.
Se on Brabantio; varuill' olkaa, herra;
Häll' aikeet pahat on.

(Brabantio, Rodrigo ja oikeudenpalvelijoita, soihdut
ja miekat kädessä, tulee.)

OTHELLO.
Hoilaa, ja seis!

RODRIGO.
Kas, se on mauri.

BRABANTIO.
Tappakaa se varas!

(Kumpikin puoli paljastaa miekkansa.)

JAGO.
Rodrigo, te! No, tulkaa, koitellaanpa!

OTHELLO.
Pois miekat kirkkaat, kaste ruostuttaa ne.
Paremmin ijällänne hallitsette
Kuin miekallanne, hyvä herra.

BRABANTIO.
Sinä,
Likainen rosvo! Miss' on tyttäreni?
Kirottu mies, sa hänet lumosit.
Kaikelta, mill' on järki, kysyn: kuinka —
Jos hänt' ei kietonut ois noidan paulat —
Noin hento, kaunis, onnellinen impi,
Niin naimiselle nurja, että hylkäs
Nuo rikkaat, hienot kansan suosikitkin,
Hän julkipilkaks tullaksensa karkais
Kotoa moisen mustan pedon helmaan,
Jok' ennen kammon tuo, kuin lemmen nostaa!
Tuomitkoon mailma, eikö päivänselvää,
Ett' olet lemmon taikaa käyttänyt sä,
Lumoten myrkyillä ja hurmajuomill'
Ihanan nuoruuden. Se tutkittakoon,
Se luultavaa ja järjenmukaist' on.
Senvuoksi sun nyt vangitsen ja syytän
Sua kansanvimmaajaksi, joka käytät
Luvattomia noidan keinoja.
Hänehen iskekää! Jos vastustaa hän,
Niin pieskää hänet pehmeäks.

OTHELLO.
Seis,
Te, jotka puollatten mua, ja te toiset!
Tapella jos mun tulee, kuiskuttajaa
En siihen toimeen kaipaa. Mihin teill' on
Mua mieli viedä?

BRABANTIO.
Tyrmään, kunnes oikeus
Lain mukaan ajan määrääpi ja kutsuu
Sun vastaamaan.

OTHELLO.
Mut jos ma totteleisin,
Kuink' olis dogi siihen tyytyväinen,
Jonk' airut tässä vieress' on ja kutsuu
Tärkeissä valtakunnan asioissa
Mua hänen luo?

OIKEUDENPALVELIJA.
Niin oikein: dogi istuu
Nyt neuvostossa, johon teitäkin on
Haettu varmaan.

BRABANTIO.
Dogi neuvostossa!
Näin keskell' yötä! — Viekää hänet sinne.
En turhaa minä kanna. Dogiin itseen
Ja kaikkiin virkaveljihini koskee
Tää loukkaus niin, kuin itse he sen tuntis.
Lain asiaks jos moista työt' et tee,
Pakanat, orjat kohta vallitsee.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Neuvoshuone.

(Dogi ja senaattorit istuvat pöydän ympärillä.
Oikeudenpalvelijoita.)

DOGI.
Näist' uutisista puuttuu sopusointu,
Jok' uskottaviks sais ne.

1 SENAATTORI.
Niinpä kyllä.
Ne yht' ei pidä: minun kirjeessäni
On mainittuna satakuusi laivaa.

DOGI.
Mun sataneljäkymmentä.

2 SENAATTORI.
Mun kaksisataa.
Mut vaikk' ei luku yhteen sovi aivan, —
Niin kuin käy arviolta laskeiss' aina, —
Niin turkkilaisen laivaston he kaikki
Sanovat purjehtivan Kyproon päin.

DOGI.
Kun tuumitaan, se mahdollist' on kyllä.
Niin ei mua petä harhalaskut, ett'en
Pääasiaa ma pelvoll' uskois todeks.

MERIMIES (ulkoa).
Hoi, hoilaa, hoilaa!

PALVELIJA.
Airut laivastosta!

(Merimies tulee sisään.)

DOGI.
Mik' asiasi?

MERIMIES.
Turkkilaisten aikeet
On Rhodos-saareen; signor Angelo
Sen ilmoittaa mun käski neuvostolle.

DOGI.
Mit' arvelette tästä muutoksesta?

1 SENAATTORI.
Jos kuinka harkitaan, se mahdotont' on;
Lumetta vaan, jok' ohjaa näön harhaan.
Jos muistetaan, kuin tähdellinen Kypros
On Turkille, ja ajatellaan että,
Samalla kuin se sopivamp' on hälle
Kuin Rhodos, se myös helpomp' anastaa on,
Se kun, näet, ei niin varustettu ole,
Vaan kokonansa puuttuu sitä turvaa
Kuin Rhodoll' on; — kun tuota ajatellaan,
Niin turkkilainen meist' ois liian tyhmä,
Jos parhaan palan viimeiseksi jättäis,
Hyläten helpost' anastetun voiton
Vaan hyödyttömään vaaraan syöstäksensä.

DOGI.
Niin kyllä, Rhodos häll' ei mieless' ole.

1 PALVELIJA. Kah, lisää uutisia!

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA.
Arvoisat, viisaat herrat, turkkilaisiin,
Jotk' äsken purjehtivat Rhodoon suoraan,
Siell' yhtynyt on toinen laivasto.

1 SENAATTORI. Tuot' arvelin. — Kuin monta heitä lienee?

SANANSAATTAJA.
Noin kolmekymment' alusta; nyt suuntaa
He muuttavat ja käyvät peittämättä
Kyproa kohti. Signor Montano,
Rehellinen ja uljas palvelijanne,
Tän teille alamaisest' ilmoittaa
Ja pyytää, että häntä uskoisitte.

DOGI.
Siis tottakin on Kyproon heillä matka. —
Marcus Lucchese, hän onko kaupungissa?

1 SENAATTORI. Hän Florensiss' on.

DOGI.
Kirjoittakaa hälle,
Ett' oiti tänne saapuu hän.

(Brabantio, Othello, Jago, Rodrigo ja oikeudenpalvelijoita tulee.)

1 SENAATTORI. Tuoss' ompi Brabantio ja urhollinen mauri.

DOGI.
Urhollinen Othello, turkkilaista,
Yhteistä vihamiestä vastaan teidän
Nyt oiti mentäv' on. —
(Brabantiolle)
Kah, teit' en nähnyt;
No, terve, jalo signor! Neuvojanne
Ja apuanne täällä kaipasimme.

BRABANTIO.
Ja minä teidän. Anteeks, jalo dogi!
Ei ammattini eikä virkakäskyt
Mua vuoteelt' ajaneet; ei yhteishyvä
Mua koske nyt; vaan yksityinen murhe,
Kuin hyökyvirta, tulvallaan mun peittää,
Niin että surut muut se itseens' ahmii
Ja aina sama on.

DOGI.
Mik' asianne?

BRABANTIO.
Oi, tyttäreni! Oi, mun tyttäreni!

1 SENAATTORI. Hän onko kuollut?

BRABANTIO.
Kuollut on hän mulle.
Häväisty, viety multa pois ja taikain
Ja puoskajuomain kautta noiduttu.
Noin hullust' ei voi horjahtua luonto —
Jos ei se tylsä ole, sokko, rampa —
Muun kautta paitse taian.

DOGI.
Ken se liekin
Noin ilkeästi häntä houkutellut
Pois itsestään ja teistä, — itse saatte
Lukea lain niin ankaraks, kuin suinkin
Te tahdotte, vaikk' omaa poikaanikin
Kanteenne koskis.

BRABANTIO.
Kiitän nöyrimmästi! —
Täss' on se mies, tää mauri, joka, näen mä,
On valtakunnan asioissa saanut
Teilt' eri kutsun.

DOGI & SENAATTORI.
Surkuteltavaa!

DOGI (Othellolle).
No, mitä vastaatten te puolestanne?

BRABANTIO.
Ei muuta mitään kuin ett' on se niin.

OTHELLO.
Arvoisat, mahtavat ja suuret herrat,
Te ylevät ja taatut suosijani!
Tuon vanhan miehen tyttären ma vein,
Se totta on; nain hänet, se on totta;
Niin suur' on päästä päähän rikokseni,
Sen suuremp' ei. On haasti mulla raaka,
Ja rauhan hempukieltä tuskin tunnen;
Siit' alkain, seitsemän kun vuoden voima
Mull' oli käsivarressani tuossa,
Yheksää kuuta vailla, tähän päivään
Päätoimi sen on telttakentäll' ollut.
En suurta mailmata paljon tunne,
Pait mikä sotaa, tappelua koskee;
Senvuoks en puoltopuheill' asiaani
Juur' kaunistele. Mut jos suvaitsette,
Niin koko rakkauteni juoksun kerron
Koristamatta, suoraan; rohdot, juomat
Ja loihtehet ja tenhot mahtavat, —
Sellaisist' olen, nähkääs, syytettynä —
Joill' immen tuon ma voitin.

BRABANTIO.
Tyttö kaino,
Niin tyynen siivo, että tunnettaankin
Jo punastuu hän; hänkö — luonnon, ijän
Ja maansa, maineensa ja kaiken pilkaks —
Rakastuis mieheen, jota nähdä pelkää!
Sen järki vajaa, rampa on, jok' uskoo,
Ett' avuisuus noin saattaa hairahtua
Pois luonnon uralta; ja luulla täytyy
Kavalan hornan juonet siihen syyksi.
Senvuoks ma vielä kerran väitän, että
Hän verta-hurmaavilla nestehillä
Tai muilla tehokkailla juomill' ompi
Lumonnut hänet.

DOGI.
Todistust' ei väite,
Jos teill' ei ole häntä vastaan syitä
Parempia kuin moinen tyhjä luulo
Ja ainainen ja kurja todenmoisuus.

1 SENAATTORI.
Mut sanokaa, Othello: olettenko
Kavalin pakkokeinoin myrkyttänyt
Ja tytön mielen vallannut, vai onko
Pyyteenne siivo ollut, moinen, joka
Lähentää sielun sieluun?

OTHELLO.
Tehkää hyvin
Ja "joutsilinnast'" impi noutakaa;
Minusta isän kuullen haastakoon hän.
Jos tytön puhe minut viekkaaks näyttää,
Niin antamanne luottamus ja toimi
Pois ottakaa, niin, viekää vaikka henki!

DOGI.
No, tuokaa Desdemona tänne.

OTHELLO.
Mukaan,
Vänrikki! Paikan tunnette te parhain.
(Jago ja muutamia seuralaisia lähtee.)
Siks kunnes saapuu hän, niin totta kuin ma
Vikani taivahalle tunnustan,
Niin totta teille korvin kuullaksenne
Nyt kerron, kuin tuon kaunon lemmen voitin,
Ja minun hän.

DOGI.
Othello, kertokaa se.

OTHELLO.
Immen isä
Mua suosi, kutsui minut usein luokseen,
Kyseli elämäni kaikki vaiheet
Vuodesta vuoteen, taistelut ja voitot
Ja muutkin kohtaloni. Kaikki hälle
Ma selvittelin, poikavuosist' alkain
Ja itse tarinoimishetkeen saakka.
Mont' onnetonta seikkaa siinä kerroin
Ja julmaa vaaraa merellä ja maalla;
Kuin rynnätessä tuskin surman vältin;
Kuink' otti korska vihamies mun vangiks
Ja orjaks myi mun; kuinka pelastuin ma;
Ja kulkuretkieni kummat vaiheet.
Tilaisuutt' oli siinä puheeks ottaa
Avarat rotkot, karut auhdot, vuoret
Ja louhokset ja lumihuippu-vaarat
Ja toisiansa syövät kannibalit
Ja antropophagit ja muut, joill' oli
Pää hartioitten alla. Desdemona
Hän harras oli näitä kuulemaan,
Mut pois hänt' usein askarehet vaati,
Ja kun ne kiireest' oli suorittanna,
Palasi taas hän sekä ahnain korvin
Puhettan' ahmi. Tuon kun huomasin ma,
Valitsin ajan, keksin keinon, jolla
Häneltä lypsin pyynnön hartahan,
Ett' tarinoisin retkeilyni kaikki,
Joist' oli hän vaan kuullut kappaleita
Ja niitäkään ei tarkoin. Minä suostuin,
Ja monast' itkun houkuttelin hältä,
Kun jonkun kovan kohtauksen kerroin,
Mink' olin nuorna kärsinyt. Kun päätin,
Sain mailman täyden huokauksia palkaks;
Hän vakuutti: "Oi kummaa, kumman kummaa!
Oi, sääli tuota, ihmeen sääli!" Toivoi,
Ett'ei hän tuota kuullut ois, mut sitten
Hän toivoi, ett' ois hänkin moinen mies.
Mua kiitti, pyytäin, jos mull' ystäv' olis,
Ken häntä lempis, että kertomahan
Hänt' opettaisin näin, niin hänet varmaan
Hän ottais. Yskän ymmärsin ja kosin.
Hän kohtaloni vuoksi mua lempi,
Ma häntä hänen säälintänsä tähden.
Tuo ainoa on taika mitä käytin.
Täss' ompi hän: todistakoon hän itse.

(Desdemona ja Jago seuralaisineen tulevat.)

DOGI.
Minunkin tyttäreni voittais varmaan
Tarina tuo. Brabantio hyvä, parhaaks
Nyt kääntäkäätte mit' on rikottu:
Parempi miekan tyngell' otella
Kuin käsin paljain.

BRABANTIO.
Pyydän, häntä kuulkaa;
Jos puolekskin hän kosineensa myöntää,
Periköön ikisurma mun, jos miestä
Ma vielä soimaan. — Tule tänne, daami;
Täss' oiva seurassa ket' enimmin
Sun kuulla tulee?

DESDEMONA.
Kunnon isääni.
On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä.
Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän,
Ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo
Elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni
Olette herra, sillä tyttärenne
Min' olen. Mutta täss' on puolisoni.
Sen verran kuuliaisuutta kuin äitin'
Osoitti teille, kun hän teitä katsoi
Paremmaks isää, samaa minun tulee
Osoittaa maurille, mun herralleni.

BRABANTIO.
Jumala kanssanne! — Mun työn' on tehty.
Nyt valtatoimiin, jos niin suvaitsette.
Parempi ottolaps kuin oma siitos! —
Lähemmäks, mauri! Sydämestän' aivan
Täss' annan sulle, minkä sydämestä
Sult' epäisin, jos sull' ei jo sit' oisi. —
Ja sinä, helmi, mitä sinuun tulee,
Iloitsen, ett'ei toist' ole lasta mulla;
Sun pakos mun niin julmaks saattais, että
Sen löisin kahleisiin. — Mun työn' on tehty.

DOGI.
Puhua mun nyt suokaa puolestanne
Ja tehdä tuomio, joka portaan lailla
Nuo lempiväiset suosioonne saattaa.
Mit' ei voi auttaa, turha sit' on surra,
Pahinta kokenutt' ei mikään murra.
Tuhoa mennyttä ken vaikertaa,
Se uuden tuhon niskoillensa saa.
Mit' ei voi kovan onnen kourist' estää,
Parasta pilkaten sen herjat kestää.
Varasta nauramalla varkaan ketät,
Mut joutavia surren itses petät.

BRABANTIO.
Siis Kypron meiltä vieköön turkkilainen,
Sit' ei hän saa, jos nauraa voimme vainen.
Se tuomion hyvin kantaa, jok' ei siitä
Muut' itselleen kuin lohdutusta niitä.
Mut sitä tuomio ja suru painaa,
Ken tuskain hinnaks kärsimystä lainaa.
Kaksmieliset on moiset lausumat,
Sokuriksi ja sapeks kelpaavat.
Mut sanat sanoj' on; en koskaan kuullut,
Ett' ehjäks sydän korvan kautt' on tullut.

Nöyrimmästi pyydän, että nyt käymme valtiotoimiin käsiksi.

DOGI. Turkkilainen lähestyy suunnattomilla voimilla Kypron saarta. — Te, Othello, tunnette parhaiten paikan varustukset, ja vaikka meillä siellä on maaherrana erittäin kyvykkääksi tunnustettu mies, niin kuitenkin yleinen mieli, tuo tapausten yksinvaltainen haltijatar, pitää teidät paljon luotettavampana. Teidän täytyy siis hyväntahtoisesti hämmentää uuden onnenne kirkkaus ryhtymällä tähän karkeaan ja myrskyiseen toimeen.

OTHELLO.
Totunnan hirmuvalta, jalot herrat,
On sodan pii- ja teräsvuoteen mulle
Pehmeimmäks höyhenpatjaks tehnyt. Myönnän,
Ett' iloisuuden luontevan ja raittiin
Tuo mulle vastukset, ja valmis olen
Nykyiseen sotaan turkkilaista vastaan.
Kumartain nöyräst' anon senaatilta
Vaan kelpo huolenpidon vaimostani,
Sopivan asunnon ja elintarpeet
Ja moista mukavuutta sekä seuraa,
Kuin hänen säätyyns' sopii.

DOGI.
Isän luona,
Jos suvaitsette.

BRABANTIO.
Ei, sit' en ma tahdo.

OTHELLO.
En minäkään.

DESDEMONA.
En minäkään. En siellä
Asua tahdo; vaivaks olis hälle
Alati mua nähdä. Armas dogi,
Lempeihin korviin pyyntön' ottakaa
Ujoudelleni avuks tullen suokaa —
Äänenne mulle turvakirjaksi.

DOGI.
No, mitä tahdotten te, Desdemona?

DESDEMONA.
Rakastuin mauriin elääkseni hälle:
Sen kohtaloni tuima äkkimyrsky
Julistakohon julki. Puolisoni
Noill' avuillaan juur' sydämmeni voitti.
Othellon kasvoissa ma sielun näin,
Ja hänen maineelleen ja urhoudelleen
Pyhitin onneni ja sydämeni.
Jos minä, hyvät herrat, rauhan koina
Kodissa oljeksin, kun hän käy sotaan,
Jään lemmen juhlatapoja ma vaille
Ja armaan poissa-olless' aikaa raskast'
Elellä saan. Mun suokaa mennä mukaan.

OTHELLO.
Ma pyydän, myöntykää! Hän tahtons' saakoon.
En tätä rukoile, sen taivas tietköön,
Himoille kulkkulaen kutkukkeeksi
Tai veren tyydykkeeks, tuon nuorten hurman,
Jok' itsessäni jo on lauhtunut;
Vaan suloiseksi mielinouteeks hälle.
Varjelkoon taivas teitä luulemasta,
Ett' tarkin, suuren työnne laiminlöisin
Siks että hän mua seuraa! Ei, jos lemmen,
Tuon löyhkäsulan, hääreet hekumallaan
Niin huumauttaa huomion ja tarmon,
Ett' ilonhumut tehtäväni tärvää,
Padaksi kypärini muuttukoon,
Ja kaikki inhat, halvat kommelukset
Mun mainettani vastaan rynnätkööt!

DOGI.
Määrätkää keskenänne, lähteekö hän
Vai jääkö; kiireisyyttä vaatii toimi,
Ja joutuun täytyy vastata.

1 SENAATTORI. Tän' yönä On teidän lähteminen.

OTHELLO.
Mielist' aivan.

DOGI.
Yheksält' aamull' yhdytähän täällä. —
Othello, joku tänne jättäkää,
Ken toimittaa voi valtakirjan teille
Ja muuta, mikä koskee toimianne
Ja virkaanne.

OTHELLO.
Jos suotte, vänrikkini;
Rehellinen hän on ja taattu mies;
Ma hänen haltuuns' uskon puolisoni
Ja mitä, herra dogi, hyväks näätte
Jäljestä lähettää.

DOGI.
No, olkoon niin. —
Hyv' yötä kaikki! —
(Brabantiolle.) Ja te, jalo herra:
Jos hyve itsessään on kaunistusta, —
Vävynne kaunis ompi eikä musta.

1 SENAATTORI. Hyväst', uljas mauri! Desdemonaa helli.

BRABANTIO.
Jos silmät sull' on, varo häntä, oi!
Hän petti isän, pettää sunkin voi.

(Dogi, senaattorit y.m. lähtevät.)

OTHELLO.
Hänt' uskolliseks takaan hengelläni. —
Sun haltuus, kelpo Jago, Desdemonan
Ma heitän nyt; suo vaimos hälle seuraks;
Ens' tilassa tuo heidät luokseni. —
Tule, Desdemona; tiima mulla vaan
On maallisilta toimilta ja töiltä
Lemmellen' antaa. Aikaa täytyy kuulla.

(Othello ja Desdemona lähtevät.)

RODRIGO.
Jago! —

JAGO.
Mitä sanot, jalo henki?

RODRIGO.
Tiedätkö, mitä aion tehdä?

JAGO.
Kaiketi mennä levolle ja nukkua.

RODRIGO.
Aion tuossa paikassa itseni hukuttaa.

JAGO. Jos sen teet, niin emme enää ikänä ole ystäviä. Oi, mikä typerä keikari olet!

RODRIGO. Typerätä on elää, kun elämä on pelkkää tuskaa, ja silloin meillä on määräys kuolla, kun kuolema on lääkärinämme.

JAGO. O, kuinka viheliäistä! Minä olen katsellut mailmaa neljä kertaa seitsemän vuotta, ja siitä saakka, kun saatoin toisistaan eroittaa hyvän työn ja solvauksen, en ole vielä ikänä tavannut ihmistä, joka ymmärtäisi itseänsä rakastaa. Ennenkuin itseni menisin hukuttamaan rakkaudesta tuollaiseen helmikanaan, vaihtaisin vaikka muotoa babiaanin kanssa.

RODRIGO. Mitä tehdä? Häpeän, suoraan puhuen, että näin olen rakastunut, mutta minussa ei ole kuntoa sitä seikkaa auttamaan.

JAGO. Kuntoako? Joutavia! Itsestämme riippuu, olemmeko sitä tai tätä. Ruumiimme on yrttitarha, jonka tarhurina tahtomme on; jos nyt tahdomme siihen nokkosia panna tai vuohenkaalia kylvää, isoppia istuttaa tai ajuruohoa siitä karkoittaa; yhtä siemenlajia siihen juurruttaa tai vuorotella useammalla; antaa sen kesantona karjettua tai ahkerasti sitä ruokota, — kyky siihen, näetkös, ja johtava voima on tahdossamme. Jos ei elämän vaa'an toisella laudalla olisi järki pitämässä tasapainossa toista, aistillisuuden lautaa, niin saattaisi veremme ja luontomme heikkous vietellä meitä mitä hullunkurisimpiin johtopäätöksiin. Mutta meillä on järki, jolla voimme jäähdyttää raivokkaita halujamme, lihan kutkutuksia ja hillittömiä himojamme, joista luullakseni se, minkä te rakkaudeksi sanotte, on vaan istukas tai siitos-oksa.

RODRIGO.
Mahdotonta!

JAGO. Se on vaan veren kiihkoisuutta ja tahdon myöntymistä. Rohkaise mieltäsi ja ole mies! Vai hukuttaa itsesi? Kissoja hukutetaan ja sokeita koiranpentuja. Olen itseni ystäväksesi julistanut, ja tunnustan olevani lujimmilla ja kestävimmillä varppiköysillä ansioihisi sidottuna; en ole milloinkaan voinut sinulle olla suuremmaksi avuksi kuin nyt. Pane kultaa kukkaroosi; mene mukana sotaan; muuta tekoparralla muotosi; kultaa kukkaroon, sanon minä! Mahdotonta on, että Desdemona ajan pitkään saattaa mauria rakastaa, — kultaa kukkaroon! — eikä mauri häntä. Alku oli niin kiivas, ja saatpa nähdä, että loppu on samanlainen; kultaa vaan kukkaroon! — Nuo maurilaiset ovat muuttelevaisia haluissaan; — kukkaro täyteen kultaa! — se ruoka, mikä nyt maistuu hänelle makealta kuin akasiapuu, muuttuu pian katkeraksi kuin karvas kurkki. Vaimo kaipaa vaihetusta niinkuin nuoret ainakin; kun hän miehestään on kyllänsä saanut, huomaa hän pian valinnassaan erehtyneensä. Hänellä pitää olla vaihetusta, pitää; siis, kultaa kukkaroon! Jos kaikin mokomin tahdot hornaan syöstä, niin on tämä keino paljon hauskempi kuin hukuttauminen. Ota kultaa niin paljon, kuin irti saat. Jos ei tekopyhyys ja tyhjä vala barbarilaisen kulkurin ja nokkelan venetiattaren välillä ole älyni ja koko helvetin joukkokuntaa voimakkaammat, niin sinä hänet saat; siis hanki vaan kultaa. Hiiteen koko tuo hukuttaminen. Se ei ole sinulle laisinkaan sallittu. Parempi sinulle sittenkin tulla hirtetyksi kesken nautintojasi kuin hukuttaa itsesi ja jäädä hänestä osattomaksi.

RODRIGO.
Saanko sinuun toivoni kiinnittää, jos uskallan koettaa?

JAGO. Luota minuun. Mene vaan ja hanki kultaa. Olen usein sinulle sanonut, ja sanon sen vieläkin kerran ja vielä sittenkin kerran, että vihaan tuota mauria. Mulla on siihen sisimmästä sydämestäni syytä, eikä sullakaan sen vähemmän; pitäkäämme yhtä kostaessamme hänelle. Jos saat hänet aisankannattajaksi, niin teet sillä itsellesi huvin ja minulle hauskuuden. Paljon on sattumuksia ajan kohdussa, jotka vaan synnytystä odottavat. Eteenpäin vaan! Kas niin, hanki kultaa kukkaroon. Enemmän huomenna tästä asiasta. Hyvästi!

RODRIGO.
Missä huomenna yhdymme?

JAGO.
Minun luonani.

RODRIGO.
Hyvään aikaan saavun.

JAGO.
Hyvä on; hyvästi! — Kuules, Rodrigo!

RODRIGO.
Mitä?

JAGO.
Hukuttauminen sikseen; — kuuletko?

RODRIGO.
Olen mieltä muuttanut! Myyn kaikki tilukseni.

JAGO.
Hyvä on; hyvästi! Pane vaan tarpeeksi kultaa kukkaroon.
(Rodrigo lähtee.)
Näin narrej' aina kukkarona käytän;
Opitun taidon häväisemist' oisi
Kuluttaa aikaa moisen hölmön kanssa,
Jos siit' ei lähtis hyötyä ja hupaa,
Ma vihaan mauria; ja hoetaanpa,
Ett' on hän vihkivuoteessani käynyt;
En tiedä, onko niin, mut toimin sulast'
Epäilyksestä niin, kuin ois se varma.
Mua suosii hän: se hankettani auttaa.
Ihana mies on Cassio — annas nähdä!
Tydytän kostoni ja paikan sieppaan, —
Kaks konnantyötä! — Miten? — Annas olla: —
Othellon korvaan joskus kuiskaan, ett' on
Cassio Desdemonan suosittu;
Häll' epäluulon-alainen on muoto
Ja käytös — naisten viettelijäksi luotu.
On vilpitön ja suora maurin luonne;
Hän rehdiks uskoo sen, ken siltä näyttää,
Nokasta hänt' on yhtä helppo vetää
Kuin aasia. —
Kas niin! Se siitty on: tuon epäluoman
Nyt yön ja hornan pitää ilmaan tuoman.

(Lähtee.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Merikaupunki Kyprossa. Satama.

(Montano ja kaksi ylimystä tulee.)

MONTANO.
Näkyykö mitään niemelt' ulapalla?

1 YLIMYS.
Ei mitään; korkealle aallot tyrskyy.
En yhtä purjett' eroittaa voi taivaan
Ja meren välillä.

MONTANO.
Minusta tuuli
Rajusti maalle puskee; noin ei koskaan
Puistellut ole tornejamme myrsky.
Merellä jos se näin on meuhannut,
Niin mitkä tammikaaret pysyis koossa,
Kun päälle hyökkää vuoret? Kuinka käynee?

2 YLIMYS.
Hajonnut Turkin laivasto on varmaan.
Käykääpä rantaan vaahtoiseen, — on niinkuin
Vihaansa laine pilviin saakka purskuis,
Ja niinkuin hyöky, myrskyn pieksemänä,
Harjaansa julmaa nostaisi ja vettään
Otavan silmiin sylkis sammuttaakseen
Ikuisen taivaannavan tähtivahdit.
Äkäistä mert' en ole koskaan nähnyt
Noin raivoissaan.

MONTANO.
Jos turkkilaisten laivat
Ei tuulen suojaan päässeet, vei ne hukka;
Ei mointa saata kestää.

(Kolmas ylimys tulee.)

3 YLIMYS.
Uutisia!
Lopussa nyt on sota; raivo myrsky
Niin turkkilaist' on piessyt, että ontuu
Hän hankkeissaan. Venetialainen haaksi
Kamalan häviön ja puutteen vallass'
On suuren osan laivastosta nähnyt.

MONTANO.
Kuin? Tottako?

3 YLIMYS.
Veronalainen laiva
On satamahan tullut; Michael Cassio,
Urhoisan maurin luutnantti, on maalla,
Mut mauri itse vielä merell' on
Ja kohta valtiaana Kyproon saapuu.

MONTANO.
No, sepä hauskaa: kelpo kuvernööri!

3 YLIMYS.
Mut Cassio, vaikka lohdukkaasti haastaa
Hän Turkin häviöstä, murheissansa
Rukoilee maurin puolesta: näet, heidät
Eroitti tuima myrsky.

MONTANO.
Jumal' auksi!
Hänt' olen palvellut: hän uhka sotur'
On päällikkönä. Lähtekäämme rantaan,
Niin äsken tulleen laivan saamme nähdä
Ja urhokast' Othelloa tähystää,
Siks että ulappa ja sinitaivas
Sulaapi silmiss' yhdeksi.

1 YLIMYS.
Sen teemme.
Jokainen hetki uutten tulokkaiden
Odottamista on.

(Cassio tulee.)

CASSIO.
Ma kiitän teitä,
Te tämän urhosaaren urhot miehet,
Näin mauria kun suositten. — Oi, taivas
Turvatkoon häntä luonnon voimaa vastaan!
Myrskyisen meren valtaan jäi hän multa.

MONTANO.
Hyv' onko laiva?

CASSIO.
Lujaa tekoa,
Ja perämiesi tunnettu on taatuks
Ja taidokkaaksi. Siis voi toivonikin,
Kun viel' ei kuolonsairaaks kiihtynyt se,
Odottaa luottavasti parannusta.

(ULKOA.)
Kah, purje, purje!

(Sanansaattaja tulee.)

CASSIO.
Mit' on ääntä tuo?

SANANSAATTAJA.
Kaupunki tyhj' on. Meren rantaa pitkin
Riveissä kansaa seisoo, huutain: "purje!"

CASSIO.
Mua toivon' uskottaa, ett' on se mauri.

(Laukauksia kuuluu.)

2 YLIMYS.
He tervehtivät höylist' ampumalla;
Varmaankin ystäviä.

CASSIO.
Menkää, herra,
Ja tuokaa tieto tulijasta.

2 YLIMYS.
Kyllä.

(Lähtee.)

MONTANO.
Luutnantti hyvä, onko naimisissa
Tuo kenraalinne?

CASSIO.
Onnellisiss' aivan;
Hän tytön sai, mi kaikkein kuvausten
Ja rohkeimmankin maineen kanssa kilpaa;
Somimman kynän kehutkin hän voittaa
Ja puhtahassa luonnon pukimessaan
Saa taiteen ymmälle. —
(2 ylimys palajaa.)
No, ken on tullut?

2 YLIMYS. Othellon vänrikki vaan, eräs Jago.

CASSIO.
Sep' aivan onnekas ja joutu matka.
Säät rajut, vinhat myrskyt, karjaspäät,
Lietselät, umpiluodot, jotka piillen
Salassa viatonta taikaa väijyy,
Kuin kauneutta he tuntis, murhamielens'
Unohtavat, ja ehjän' ohi kulkee
Tuo jumalatar Desdemona.

MONTANO.
Ken se?

CASSIO.
Hän, josta puhuin, valtiaamme valtias,
Jot' uljas Jago saattaa: tulollaan hän
Ehdätti toivehemme viikon päivät. —
Zeus suuri! varjele Othelloa,
Sen purjeet täytä henkes voimall', että
Aluksellaan hän valkamamme siunais,
Sylihin Desdemonan hehkuin vaipuis,
Lois sammuneihin mieliin uutta tulta
Ja koko Kypron lohduttais.
(Desdemona, Emilia, Jago, Rodrigo seuralaisineen tulevat.)
Oi, kas!
Kas, laivan rikkaus on maalle noussut! —
Sen eteen polvillenne, Kypron miehet! —
Signora, terve sulle! Taivaan armo
Edestä, takoa ja kaikin puolin
Sua ympäröitköön!

DESDEMONA.
Kiitos, uljas Cassio!
Mit' uutta minun miehestäni kuuluu?

CASSIO.
Hän viel' ei ole tullut; muut' en tiedä,
Kuin ett' on terve hän ja kohta saapuu.

DESDEMONA.
Oo! mutta pelkään. — Miten jäi hän teistä?

CASSIO.
Tuo pilvien ja meren suuri kiista
Eroitti meidät. Mutta, vaiti! Laiva!

(ULKOA.)
Kah! laiva, laiva!

(Laukauksia kuuluu.)

2 YLIMYS.
He linnaa tervehtivät: nekin kai
On ystäviä.

CASSIO.
Tieto hankkikaa. —
(Ylimys lähtee.)
Vänrikki, terveeks! —
(Emilialle.) Tervetullut, rouva! —
Pahaksi älkää panko, Jago, vaikka
Tapaani käytän: kasvatus se minut
Näin rohkean on kohteliaaksi tehnyt.

(Suutelee Emiliaa.)

JAGO.
Jos huuliltaan hän suo sen verran teille,
Kuin tarjoaa hän mulle kieleltänsä,
Niin saatte kyllin.

DESDEMONA.
Raukka tuskin puhuu!

JAGO.
Ma mitä kuulen! Liiaksikin paljon!
Sen aina huomaan, kun ma maata tahdon.
Edessä teidän armonne, sen arvaan,
Hän kielens' alas sydämeensä nielee
Ja aatoksissaan haukkuu.

EMILIA.
Syyt' ei sulla
Sanoa tuota.

JAGO.
Eipä vainen! Ulkon'
Olette niinkuin kuvat, kotoisalla
Kuin porokellot, kyökissänne pedot,
Paheessa pyhät, loukattuina pirut,
Hotikot töissä, maaten työtyrit.

DESDEMONA.
Hyi suas, parjaaja!

JAGO.
Jos tott' ei tuo, mun saatte Turkkiin myödä:
Te päivät leikitten, yöt teette työtä.

EMILIA.
Ylistystän' et kirjoittaa saa sinä.

JAGO.
En tahdokaan.

DESDEMONA.
No, mitä kirjoittaisit,
Jos minua sun tulis ylistää?

JAGO.
Oi, armas rouva, mua säästäkäätte:
Ei minusta, jos en saa sättiä.

DESDEMONA.
No, koita! — Valkamaan kai joku lähti?

JAGO.
Kyll', armas rouva.

DESDEMONA (syrjään).
Iloinen en ma ole, mutta peitän
Tosi-oloni ja toiselt' aivan näytän. —
No, entä ylistykses?

JAGO.
Olen työssä;
Mut voi! mun keksintöni päästä lähtee
Kuin karvakankahasta linnunliima:
Se aivot vie ja kaikki. — Runotarpa
Väettää jo, ja näin se synnyttää:
Jos suloinen ja älykäs on tuo,
Hän älyn käyttää, sulon käytöks suo.

DESDEMONA.
Hyvä ylistys! Entä jos hän on älykäs ja musta?

JAGO.
Ken musta on ja lisäks älyinen,
Parikseen kyllä löytää valkoisen.

DESDEMONA.
Hullua hullumpaa vaan!

EMILIA.
Entä jos kaunis ja houkkamainen?

JAGO.
Ei kaunis ole koskaan houkkamainen:
Näet, houkkanakin äidiks kelpaa nainen.

DESDEMONA.
Vanhoja tyhmiä loruja, jotka saattavat hupsuja olutkapakassa naurattaa.
Kuinka viheliäinen lieneekään ylistyksesi naisesta, joka on ruma ja
houkka?

JAGO.
Niin rumaa houkkaa ei lie, ett'ei tään
Voi käydä niin kuin kauniin älykkään.

DESDEMONA. Voi, kauheata älyttömyyttä! Pahimmalle paras ylistys! Vaan mitenkä ylistät sitten oikein kelpo naista, semmoista, joka ansioittensa nojalla voisi vaatia itse ilkeyttä todistamaan puolestaan?

JAGO.
Ken aina kaunis on, ei koskaan pöyhkä,
Nopea kieleltänsä, mut ei röyhkä;
Ken rikas on, mut kultiaan ei näytä;
Tahtonsa saada voi, mut sit' ei käytä;
Vihoissaan kostollen voi sijaa antaa,
Mut kiukun karkoittaa ja herjan kantaa;
Ken järjeltään niin lyhyt olla kaihtaa,
Ett' turskan päähän lohen hännän vaihtaa.
Ken aatella ja vaiti olla voi
Ja miestä saadakseen ei kiemuroi;
Semmoinen olento hän voi — niin, mitä?

DESDEMONA.
No, mitä?

JAGO.
Imettää narreja ja olutkirjaa pitää.

DESDEMONA. Oi, mikä rampa ja ontuva johtopäätös! Älä ota häneltä oppia, Emilia, vaikka hän miehesikin on. — Mitä luulette, Cassio, eikö hän ole sangen jumalaton ja kevytmielinen leikinlaskija?

CASSIO. Hän puhuu suoraa kieltä, rouvaseni; häntä pitää enemmän soturina kuin oppineena arvostella.

JAGO (syrjään). Hän tarttuu hänen käteensä; niin, oikein! Kuiskuttelevaan! Tuollaiseen pieneen lukinseittiin kiedon minä kärpäsen, Cassion suuruisen. Niin, hymyile hänelle, hymyile! Tartut kuin tartutkin vielä omiin kiemuroihisi. Oikein puhuttu, aivan niin! Jos tuollaisten elkeitten tähden virkasi menettäisit, niin olisi parasta, ett'et niin usein suutelisi noita kolmea sormeasi, joilla nytkin taas niin mukavasti hienoutta osoittelet. Oivallista! Kelpo suudelma! Perhanan kauniita kumarruksia! — Niin, niin, aivan niin! — Kas niin, taasko sormet suuhun? Jospa edes olisivat peräruiskuja! — (Torvi kuuluu.) Mauri! Se on hänen torvensa.

CASSIO.
Niin totta onkin.

DESDEMONA.
Käykäämme kohti, ottamahan vastaan.

CASSIO.
Kah, tuossa hän jo tulee.

(Othello seuralaisineen tulee.)

OTHELLO.
Urottareni kaunis, oi!

DESDEMONA.
Othelloni!

OTHELLO.
Oi ihme, suuri kuin mun ihastuksen',
Ett' ennen mua saavuit! Mikä autuus!
Jos joka myrskyn jälkeen näin on tyyntä,
Niin riehukoon se, kunnes herää tuoni!
Kavutkoon laiva ylös lainevuorta
Olympon korkuista, ja taas niin syvään,
Kuin horna taivaast' on, se alas syösköön!
Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi
Nyt autuuteni määrä on, ma pelkään, —
Ett' tulevaisuus helmassaan tällaist' ei
Iloa toista tuo.

DESDEMONA.
Evätköön taivas,
Ett' ilo, lempi päiviemme kanssa
Ei kilvan kasvais!

OTHELLO.
Amen, armaat vallat! —
Julistaa en voi autuuttani kyllin,
Se tähän jää: täss' iloa on liiaks!
Tuo, tuo,
(Suutelee häntä)
se suurin epäsointu olkoon
Sydämissämme!

JAGO (syrjään).
Hyv' on sointu vielä!
Mut minä säristän tuon soiton kielet,
Niin totta kuin ma olen kunnon mies.

OTHELLO.
Käykäämme linnaan. — Uutisia kuulkaa:
Sota lopuss' on ja Turkki upotettu. —
Kuin voivat vanhat ystävämme täällä? —
Sä, armas, olet Kyproon tervetullut;
Minusta paljon pitävät he täällä.
Oi, kulta, joutavia juttelen:
Mua oma autuus hurmaa. — Jago hyvä,
Käy valkamaan ja tavarani nouda
Ja laivaherra sieltä linnaan käske;
Hän kelpo mies on, tunnustusta vaatii
Hän ansioistaan. — Tule, Desdemona;
Ja vielä kerran: tervetullut Kyproon!

(Othello ja Desdemona seuralaisineen lähtevät.)

JAGO (palvelijalle). Mene oiti valkamaan ja varro mua siellä. — (Rodrigolle.) Käy tänne. Jos olet mies — sillä sanotaan, että pelkuritkin, kun rakastuvat, saavat luonteeseensa jotakin jaloa, jota se synnynnältään on vailla — kuule mua. Luutnantti on tänä yönä linnassa vahdinpidossa; — mutta ensin tulee sinun tietää yksi asia: Desdemona on häneen oikein rakastunut.

RODRIGO.
Häneen! Mahdotonta!

JAGO. Pane sormesi — noin, ja ota oppiaksesi. Huomaa, millä kiihkeydellä hän alussa mauria rakasti, tämä kun osasi kehua ja luonnottomia valheita hänelle ladella; ja ijätikö hän moista lörppäkieltä rakastaisi? Älä, järkevä ystävä, sitä luule. Hänen silmänsä kaipaavat ravintoa; ja mitä iloa hänellä on paholaisen katselemisesta? Kun veri on nautinnoissa raukeaksi käynyt, niin on tarpeen — jotta se taasen tulistuisi ja kylläisyys saisi uutta kiihoitusta — suloinen ulkomuoto, sopusointuisuus ijässä, tavoissa ja ihanuudessa; jota kaikkea mauri on vailla. Näitä välttämättömiä ehtoja kaivatessaan tuntee hänen hieno aistinsa itsensä pettyneeksi, mauri alkaa häntä iljetyttää, innoittaa ja kuottaa; luonto itse ajaa häntä ja pakoittaa uutta valikoimaan. No, ystävä, tämän myönnettyämme, — joka on aivan selvä ja luonnollinen edellytys, — kukapa seisoo tämän onnen portailla niin korkealta kuin Cassio, tuo kielipalko veitikka, siinä vaan tunnokas, että pukeutuu siistin ja siivon käytöksen ulkonaiseen verhoon voidakseen sitä paremmin tyydyttää salaisia, irstaita ja hillittömiä himojansa? Ei kukaan, ei kukaan! Liukas ja viekas veitikka; hyvien tilaisuuksien urkkija; jonka silmä sepittää ja mukailee keinoja, vaikk'ei kelpo keinoja koskaan ole tarjona. Pirullinen konna! Lisäksi se kanalja on sievä ja nuori ja kaikki ne ominaisuudet hänellä, joita tyhmyys ja kypsymätön äly tähystelee. Kirottu konna läpi läpensä! Ja naikko on jo häneen silmänsä iskenyt.

RODRIGO.
En saata tuota vaimosta uskoa; hänellä on aivan hurskas mielenlaatu.

JAGO. Hurskas! Jopa jotakin! Se viini, jota hän juo, on rypäleistä tehtyä. Jos hän olisi hurskas ollut, ei hän olisi mauriin rakastunut. Hurskasta hakkelusta! Etkös nähnyt, miten hän sormillaan hänen kättään kutkutteli? Etkö sitä huomannut?

RODRIGO.
Kyllä; mutta se oli vaan kohteliaisuutta.

JAGO. Haureutta, niin totta kuin tämä käsi on mun! Alkulause vaan ja hämärä johdanto näytelmään: "hekumat ja irstaat ajatukset!" Heidän huulensa kohtasivat toisiansa niin läheltä, että henget joutuivat kiemailukseen. Häijyjä ajatuksia, Rodrigo! Kun tällainen tuttavallisuus on edelläkävijänä, tulee heti jäljessä itse valta- ja pääjoukko: yhdistävä loppupäätös. Hyi! — Mutta, ystävä, kuule neuvoani; minä olen sinut Venetiasta tuonut. Mene yöksi vahtiin; määräyksestäsi minä pidän huolta. Cassio ei sinua tunne; minä en ole sinusta kaukana. Keksi keinoja suututtaaksesi Cassiota, joko suureen ääneen puhumalla tai soimaamalla hänen sotakelpoansa tai muulla lailla, minkä tilaisuuteen nähden sopivimmaksi huomaat.

RODRIGO.
Hyvä!

JAGO. Hän on pikainen ja tuittupäinen; kentiesi hän sinua lyökin; ärrytäpäs häntä siihen. Muuta en tarvitse saadakseni Kyprossa aikaan kapinan, jota ei hyvällisesti saata muulla asettaa kuin eroittamalla Cassion. Näin saat sinä lyhemmän päivämatkan toiveittesi perille, niiden keinojen avulla, joita minä keksin niitä edistääkseni; ja kaikki esteet poistetaan voitollisesti, jota ilman emme voisi mitään menestystä toivoakaan.

RODRIGO.
Minä suostun, jos vaan sinä hankit sopivan tilaisuuden.

JAGO. Siitä kyllä vastaan. Tule heti linnalle tapaamaan minua; minun täytyy nyt toimittaa hänen tavaransa maalle. Herran haltuun!

RODRIGO.
Hyvästi!

(Lähtee.)

JAGO.
Että Cassio häntä lempii,
Sen uskon; mutta hänkö Cassiota?
Miks ei? Se luultavaa ja mahdollist' on!
Othellolla — vaikk' en ma häntä kärsi —
On luja, lempeä ja jalo luonto;
Hän Desdemonalle, sen vakaast' uskon,
On hyvä mies. Minäkin häntä lemmin;
En suoraan himosta, — vaikk' ehkä voisin
Ma synnin niinkin suuren päällen' ottaa,
Vaan kostoani ravitakseni:
Ma varon, näät, ett' irstas mauri tuo
On tarhassani käynyt, ja se aatos
Kuin tuima myrkky sisuksia leikkaa.
Ei mikään voi, ei saa mua tyydyttää,
Siks kun on tasan pantu — eukost' eukko.
Tai tuo jos pettää, saatan vihdoin maurin
Niin julman luulevaiseks, ett'ei häntä
Paranna järkikään. Sen täyttääkseni —
Jos vaan tuo Venetian rakki-raukka,
Jot' ajonani pidän, ajon kestää, —
Ma Michael Cassiota lonkkaan isken;
Hänt' irstaaks hemmuks maurille ma parjaan;
On hänkin, näät, mua petkuttanut, pelkään. —
Mua mauri sitten suosii, kostaa, kiittää,
Kun hänest' aasin suoraan tein ja hältä
Vein levon, rauhan, tuoden sijaan raivon.
Se tuolla vielä piilee niinkuin yössä;
Kasvonsa konnuus näyttää vasta työssä.

(Lähtee.)