ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Kalevalan eli Suomelan vanha valtapirtti. Takka oikealla. Pitkä valtapöytä perällä. Vas. seinällä hyllyjä. (Sisäänkäynti vas.)
Aamupuhde. Ripsa, Marva ja Tuulikki puuhailevat aamuaskareissaan, Ripsa takan luona, Marva ja Tuulikki värttinöineen. Päre pihdissä, toinen takan luona palaa.
RIPSA (tähystäen ulos). Taas kohta valkenee päivä, odotuksen ja ikävän uusi päivä. Ken niiden luvun enää muistaa. Koska palannevat Kalevan pojat, urhot kohen kotia saavat? Pitkä on matka maan rajalle, Vennään vainolainen viekas.
TUULIKKI. Niin on minulla mieli kuin jo pian palaisivat. Saatais tuimat tulotanssit!
MARVA. Tuuli on Tuulikin mieli. — Vaikka näin minäkin unen, aivan ennen heräämistä. Mut' en tiedä…
RIPSA. Hyväkö oli se uni, vaiko viesti pahan peikon?
MARVA. En tiedä hyväksikö vai pahaksi. Aamun kaiken olen arvioinut. Mutta tällainen oli uni: Vanha Karhu, Kalevan päämies, kotia palasi. Kansa juhlien vastaanotti. Mutta pian muuttui juhlakulkue vainajansaatoksi, vanhaa Karhua kalmistoon vietiin. Kaksi orhia heimon päämiestä veti, toinen valkoinen, toinen musta orhi. Minä sintsistä tähysin, kun saattue ohi kulki. Ja juuri tällä kohdalla orhit riivaantuivat. Ajomies kiivaasti kehoitti, mutta eivät askelta eteenpäin astuneet enää. Pystyyn karkasivat, musta orit valkean kurkkuun sai hampaansa, veri hangelle roiskahti, ja niin nujertui valkea orit. Tällaisen näin unen, sit' olen aamun aprikoinut.
TUULIKKI. Marva aina vain ikäviä unia näkee.
RIPSA (vakaasti miettien). Valkonen orit veriinsä nujertui. Se ei hyväksi uni.
TUULIKKI. Toki ensin juhlat saatiin, ilon juhlat.
MARVA. Ei se ollut pitkä ilo.
RIPSA. Ilon juhlat — surun juhlat. — Toki työt on toimittava, vaikkei miehiä talossa, urhot kaikki sotatiellä. Käy, Marva, hevonen suori, sitten katso lehmikarja. Kohta käymme lypsämähän. — Tuulikki, sinä tuo puita.
(Marva ja Tuulikki menevät).
RIPSA (uutta pärettä pihtiin asetellen.) Palanneeko vanha Karhu enää koskaan retkiltänsä, vaiko joutuu vaipumahan Vennään aavoille aroille. Näenkö näillä silmilläni?
(Ulkoa kuuluu kopinaa.)
ORMA (vanhahko, hyvänlaatuisen näköinen palkkarenki. Tulee reippaasti, mutta hengästyneenä.) Terve sulle Ripsa muori! Tuon suuret sanomat sulle… minä edellä ehätin…
RIPSA (uteliaana kuulemaan.) Terve tervehyttäjälle! Kiitos olkoon
Kaikkivallan, viel' ett' elossa palajat. Entä toiset meidän miehet?
ORMA. Voittajina saapuvat pian! Kalevan miesten kalpa lyönyt on komean iskun. Pois on maasta vainolainen, tuolle puolen Rajajoen ajettu katalat pitkäparrat. Voittajina palaavat Suomen urhot.
RIPSA (epäröivästi kysyen.) Karhua vain ette nähneet, heimon päämiestä?
Ette myös Heljä-tytärtäni?
ORMA. Elossa ovat. Vuotahan, kun kaiken kerron. Viekas vainolainen, joka Saimaantaustan käräjäpaikalle Karhun oli kutsunut muka suureen sovintohon, neuvon pitohon hyvähän, kavalan taas tempun teki. Kun oli sovinnot juotu, Karhu Heljän kanssa jo kohden kotia matkasi, silloin vainolaisen salajoukot kavalasti kiersivät heidät, metsäisellä taipaleella miestä kuusikymmentä kuin tuulesta syöksähti, orhin kiiltokarvan paikalle kaatoivat, jo heiluivat tapparat päänmenoksi heimon urhon sekä kuulun Heljä-kukan. Mutta uljaasti iski Karhu.
Säilällänsä hirmuisella listi päitä Vennään miesten niinkuin naurihin napoja. Toistakymmentä makasi jo miestä hangella, punersi punainen leppä miesten taistotanterella. Silloin huomasi Karhu kolmen paksun partamiehen metsään raastavan Heljä-neitoa…
RIPSA (keskeyttäen). Tytärtäni tuiretuista. Voi mun kulta kuopustani!
ORMA. Maltahan, kun kaiken kerron. Niin, Heljä-neitoa metsään raastoivat. Karhu hankeen perässä karkasi. Siinä kangin kamppasivat, kompastui kumoon Karhu, ja kymmenin miehin vainolaiset hänet köysihin sitoivat, niin myös sitoivat Heljän. Ja saatuaan näin arvosaaliin, vainolainen heidät aikoi kotimaahansa raahata, suuret lunnaat vaatia tai uudelleen Kalevan kansan kimppuun hyökätä, jollei se päämiestään lunastaisi. Mutta, kuten muistat, Ripsa-muori, saivat tiedon tästä heti heimon urhot, nousi koko Kalevan kansa, siinä vanhat, siinä nuoret, palkkamiehet ja isännät, nousi kuin jumalten myrsky, hiihti jälkeen vainolaisen, joka jo oman pääjoukkonsa yhteyteen oli saaliineen ehtinyt. Tällä puolen Rajajoen vainolaisen joukot tavattiin ja syntyi siinä tulinen taisto, jossa ei paljon maksanut miehen henki. Karhu, kuullen huudot Kalevan miesten, arvaten avun tullehen, kaatoi maahan vahtimiehet, survoi pirtin lautsan alle, Heljän koppoi kainalohon, raivas tien omainsa luokse, niinkuin pitkäisen salama. Raikui silloin riemuhuuto kautta Kalevan rivien: 'Taas on Karhu tappelussa, päämies heimonsa edessä; horna vieköön vainolaisen!' — Se oli isku Karhun isku.
RIPSA (innostuen). Niin — ja sitten?
ORMA. Kauhu voitti vainolaisen! Ken siihen kykeni vielä, se nyt pakohon pötki, heitti keihäät ja tapparat. Juoksivat kuin lammaslauma. — Paljon siinä miestä meni, harvat pääsi karkuteille.
RIPSA. Ja siihen päättyi retki oiva?
ORMA. Ei vielä siihen varsin. Me vainolaista rajan taakse seurasimme, siellä lyötiin viime iskut. — Nyt ovat paluulla joukot. Minä eellä vain ehätin.
RIPSA. Tulevat myös Heljä, Karhu?
ORMA. Tulevat kuin heimon kullat! Karhu kaiken joukon eellä, Heljä saatossa urosten.
RIPSA. Kiitos Luojan kaikkivallan! Sulaa jo sydänsuruni.
ORMA. Nyt ei aika surun aika. Niin sanoikin Karhu, kun minut edellä laittoi, näin sanoi: "Mene, Orma, saata sana Suomelahan, ett' on aika nyt varata Suomen suurta heimojuhlaa, Kalevalan riemujuhlaa; koko kansa juhlimahan!" — Tämän laittoi hän sanoman. Minä en malttanut olla… jo tullessani tienvarsille sanoja heitin, valmistautumaan kehoitin, käskin kohta koolle tulla.
TUULIKKI (on tullut puusylystä tuoden). Kas kummaa, kun vanha huuhkain ensimäisenä on kotiin päässyt. Tokko kaukana kävitkään, palannut liet puolitiestä?
ORMA. Ei väsy kesken Orman jalka, silloin kun on kunnon viesti.
RIPSA. Suuren toi sanoman Orma. Kohta palaa heimon parhaat, vaeltavat valtaurhot, saapuu kauniina Kaleva, voittajina meidän miehet.
ORMA. Saapuu Karhu, saapuu Heljä.
RIPSA. Tulee kuin kevähän riemu keväthankien keralla.
TUULIKKI. Onko Jouto joukossanne, vaiko uupui uhkamieli?
ORMA (kiusoitellen). Kas, kas! Onpa tulossa Tuulikille tuutija ihalan illan. Toki taisi nauratella Jouto Vienankin venakot… verevät on immet siellä!
TUULIKKI (niskojaan heittäen). Joutaa kyllä Joutoloille!
RIPSA. Nyt ei turhia toria. Orma saattakoon sanoman kylän kaiken kuultavaksi, mihin et poikennut vielä. Kutsu koolle juhlakansa!
ORMA (lähtien). Väleen vierii ilon viesti! Saapuu kohta koko kylä.
RIPSA. Sinä, Tuulikki, siivoa somaksi sorea pirtti, ensin lattia lakaise! Sitten kaikki koristetaan juhlataljoin ja tavaroin. Ota aitan orsiloilta! — Taikkapa mie Marvan kanssa valitsen parahat taljat (lähdössä, mennessään:) Liiku kuin olisit lintu! (menee).
TUULIKKI (ilosta hypähdellen). Saadaan suuret tulotanssit! Joudu, joudu, Jouto-kulta! (Ryhtyy pirtin siivoamiseen ja hyräillen laulaa):
Ankea on aikani ja ihalat on illat, kun on yksin ystävinä taivon tähtisillat, poissa, poissa surmateillä kulta.
Ei ne nouse kirkkahina aamun kultakoitot,
kaiu konsa vastahan ei illan ilosoitot,
kun on poissa surmateillä kulta.
Joudu, joudu, Joutoni, jo joudu kullan luoksi, monet yöt oon itkenyt mä lemmen leinon vuoksi, kun oot ollut surmateillä, kulta.
(Ripsa ja Marva tulevat taljoja tuoden).
RIPSA (kuullen laulun lopun). Älä nyt enempi itke, kohta joutuu jo
Joutosi!
MARVA. Nyt ei aika lirkutusten… saatpa illalla iloita.
(Ripsa ja Marva ryhtyvät taljoja asettelemaan).
RIPSA (kiirehtien Tuulikkia). Riennä, riennä, Tuulitytti! Pianpa saat parahan palkan!
TUULIKKI. Otanko oksia seinille?
RIPSA. Ota, ota!
MARVA. Seinille ja lattialle!
(Tuulikki noutaa ulkoa oksia, joilla koristaa seinät ja lattiat.
Marva ja Ripsa saavat taljat asetelluiksi valtapöydän taakse.)
RIPSA. Ja nyt haarikat täyteen olutta, tummanpunaista, vanhaa olutta. Ottakaa kolme haarikkata, yksi kumpaankin päähän, kolmas keskelle pöytää.
TUULIKKI (ottaen hyllyltä haarikat.) Noin hohtavat haarikatkin puhtauttaan!
MARVA. Oma kehu huono kehu.
RIPSA. Haarikat ovat Tuulikin pesemät, kiittävät ne kilvan häntä. Hyvin keitit katajaiset, Tuulikki.
ORMA (tulee ulkoa). Ohoh kengän ketteryyttä — jo on sillat siistittynä!
RIPSA. Pian menit, välemmin tulit. Joko saatoit nyt sanoman?
ORMA. Loitolla jo vierii viesti, kiitää kuin keväinen kulo. Nuoremmat ja norjat jalat sitä ovat eelleen ehätelleet, kun sen jo tullessani liikkeelle laskin. Kyläss' on kylläinen riemu. Juhlavaatteita valitaan. Koht' on täällä kaikki kansa.
RIPSA. Käykää nyt, Marva ja Tuulikki, tekin ylle juhlaliinat, ennenkuin ehtii kylän kansa täyttää talon ja tanhuat.
(Marva ja Tuulikki menevät.)
TUULIKKI (mennessään.) Parasta nyt katsotahan.
RIPSA. Laita tulta takkaan, Orma, jotta saavat lämmitellä, jos on pakkanen puraissut.
ORMA. Tuimasti tulevat urhot. Ei pysty pakkasen poika partaan rientävän urohon. Toki takka on iloksi, terveheksi lieden loiste. (Käy sytyttelemään takkaan tulta.)
RIPSA. Pirtin lämmin läikähyttää tutuksi tulijan mielen. (Siirtyen lähemmäksi Ormaa.) Kysyn vielä yhtä sulta.
ORMA. Kysy, ehtoisa emäntä, minä vaikka kahteen vastaan.
RIPSA. Kuinka on laita kullanmurun? Onko terve Heljä-tytti?
ORMA. Terve ja iloinen tyttö. Häll' on suuret saattajansa. (Viimeinen lause vähän salakähmäisesti.)
RIPSA (uteliaasti). Mitkä saattajat? Sanohan! Liian on hentoinen Heljä.
ORMA. Neito kuin keväinen virpi, kaunistunut, kasvanutkin.
RIPSA, Sanoit saattajat olevan. Ken on kullan kumppalina?
ORMA. Karhun saatossa samoaa Kovas aina eellimmäisnä. Karhu ei karsaasti katso… Kovas on sankari komea…
RIPSA. Lienee miesi mieleltänsä. — Viel' on aika aateliani. (Poistuu, kuitenkin ilmeisesti hyvillä mielin.)
ORMA (yhä takan luona). Syty, kirkas nyt kipinä, lehahda iloinen liekki; kohta lautsat laulahtavat, riemu pirtissä remuaa.
TUULIKKI (tulee juhlavaatteissaan). Olenko nyt sorja, Orma?
ORMA (tarkastellen). Ylen oot ihana, Tuuli. Niinkuin nuori niittyvilla!
RIPSA (palaa juhlamyssyssään. Lisää edelliseen leikillisesti). Niinkuin kesän kellokukka taikka valkolumpeen varsi.
TUULIKKI (riemuissaan). Niin on mielikin minulla, niinkuin kesäyön kajastus!
RIPSA. Korea on koivun varsi tohistessa toukotuulen, neidon aatos aurinkoa mailla mielun mittumaarin.
MARVA (tulee kiireesti). Jo tulevi kylän kansa! Kaikki tanhuat nauravi naurullista astujaansa, aitovieret visertävi riemullista rientäjäänsä.
TUULIKKI (iloissaan) Saadaanpa satainen juhla!
(Pirtin ovi avataan, kylän kansaa, nuoria neitoja ja joitakuita miehiä, etupäässä vanhoja, tulvahtaa iloisesti sisään.)
JOKU JOUKOSTA. Terve, reipas Ripsa-muori, meidän ehtoisa emäntä!
RIPSA. Terve tervehyttäjälle! Hyvä kun jouduitte välehen.
JOUKOSTA. Saimme me iloisen sanan.
RIPSA. Hyvän viestin kiidätti Orma. Palaavat voittajina Suomen sulhot, kauas on karkoitettu vihovainolainen, vapaana taas Karhukin kohen kotia rientää. Pian on meillä tulojuhlat. Käykää vaan taloksi kaikki, kuin kotona konsananne!
JOUKOSTA (nuori naisääni). Soreat on Suomen sulhot.
VANHEMPI MIESÄÄNI. Kirkas kalpa on Kalevan. Kun se läikkää, niin se leikkaa.
(Asettuvat pirttiin.)
JOUKOSTA (miesääni). Äsken et ehtinyt, Orma, kerrohan nyt kuulumiset.
Joko kaukana samosit?
ORMA. Veikko, kaukana kovinkin! Miesmuistiin ei ole Kalevan kansa niillä tienoilla samonnut. Tuolla puolen Rajajoen miteltiin nyt miekanterät. Kylät poroksi, miehet tasaksi tanterehen! Minäkin, mitätön miesi, kymmenet kellistin parrat!
JOUKOSTA (toinen mies leikkisästi). Ettet liene kellistänyt Vennään veikeitä hameita!
ORMA. Katinkutti, koiransilmä! Totta kaikki, minkä kerron.
TUULIKKI (joka on ovella yhtämittaa käynyt tähyämässä.) Jo tulevat, jo tulevat! Järven jäälle juuri metsästä laskevat. Katsokaa, kuinka kiiltää päivässä peitsein käret!
(Katselevat.)
ÄÄNIÄ JOUKOSTA. — Jo saapuvat Suomen sulhot, kuulut Kalevan urohot!
— Reippaasti sujuvi sukset!
— Karhu itse eellimmäisnä!
— Ken on Karhun kinterillä, varmaan heleä Heljä-neito…
ORMA. Niin on, heleä Heljä-neito. (Kuiskaten:). Kovas kuulun kumppalina. Näen sen näillä silmilläni!
ÄÄNIÄ. Vai on Kovas… kova miesi.
RIPSA. Hst! Kuuluu jo tulijain laulu, kaunis kaikuu miesten virsi.
(Kaikki kuuntelevat. Ensin kauempaa, sitten lähempää kaikuu
Kalevan miesten laulu):
Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa,
terve, Suomi, sa kallis ja suuri,
ies vierahan ei sua painaa saa,
sua suojaa rintaimme muuri!
Monet nähnyt sa oot vihan, vainojen tiet,
olet kestänyt uljaana aina,
Koti kallehin, onnekas kerrankin liet,
pyhä vapaus jumalten laina.
Kotitanhuat, hei, terve, Kalevan maa, terve, terve, Suomi nyt suuri, tätä maata ei konsana vieras saa, sen on suojana rintaimme muuri!
KARHUN ÄÄNI ULKOA: Terve mäki, terve metsä, terve kotikummun kuusi, terve tanhuat tuttavat, tervepä kotoinen pirtti!
ÄÄNI ULKOA. Tervepä kotoinen tienoo, terve!
Tervetuliaislaulu (sisällä olijat):
Tervetultua, urohot, Suvantolan suuret sulhot, terve miekan mittelöistä, kaunihista kalvantöistä! Kovin oli iltamme ikävät, päivät pää on kallellansa, yöhyt yksin itkeämme, aamun nousut ankeaiset, kun oli kullat kulkemassa, viljon veljet vieremässä, surman suussa Suomen sulhot, vaaran tiellä maan valiot. Toitte te ikuisen riemun kohen kotia saaessanne, olallanne onnen kehrä, päällänne jumalan päivä. Ilo kaikuu Kalevalassa, riemu pirtissä remuaa, teille laulaa lautsat kaikki, uunin sirkatkin sirittää. Terve, urohot, tultuanne, Kalevalat käytyänne, Suomen surut surtuanne, terve, terve, tultuanne!
(Laulun loppupuolella tulevat Kalevan urhot pirtin puolelle. Tervehditään. Heljä rientää äitinsä luo joka hellästi painaa hänet syliinsä.)
RIPSA (ottaen sitten haarikan ja tarjoten sen Karhulle.) Juokosi jumalten malja, tulomalja, onnenmalja, malja kaunihin Kalevan.
KARHU (ottaen haarikan). Juon ma Suomen suuren maljan, vapauden valtamaljan!
KAIKKI. Kalevalan kantamalja, malja valon, vapauden!
KARHU. Jota ei ikinä viedä!
KAIKKI. Jota ei ikinä viedä! (Juovat.)
KARHU. Kalevan kotoinen kansa, kuule nyt kuulut terveisemme, tuorehet tuliaisviestit! Nyt on vapaana Kaleva, vapaana sen vanha päämies. Vieraan vainolaisen ies on hervonnut, eikä välehen nouse.
JOUKOSTA. Ei! Annoimme me aimo iskun!
KARHU (jatkaen). Annoimme ankaran iskun. Kauas rajan taakse omille riistamailleen Vennään miehet saatettiin — eikä tuossa enää ollut paljon saattamista. Lymyten luikki joukkonsa tähteet kohden kylmiä kyliä. Ja voimakkaana palaa nyt Kaleva, suurina Suvannon sulhot. Kymmenien vuosien katala paino on nyt syrjähän sysätty, vapaana hengittää Suomi!
JOUKOSTA. Vapaana hengittää Suomi!
KARHU. Vapaana! Ensi kertaa täysin vapaana vieraan painosta. On kuin päästy kevätpäivään perästä pitkän, pimeän talven. On kuin ilmassa iloa, on kuin ouruis oudot viestit, nousisi norojen kukat, joka kumpu jo kumajais kaikua Kalevan voiman.
Niin, nyt onkin kevät-päivä, toivon päivä, touon päivä. Kaattava on heimon kaski, tehtävä totinen touko. Kalevalan kaikki kansa on nyt saatava mukahan, hereille heristettävä alettaessa uutta aikaa. Silloin suurenee Suomi, silloin kasvaa Kalevan voima. Rajat rastitaan lujiksi, yhtehen yhytään kaikki vaalimahan vapautta, maamme kultaista kevättä!
JOUKKO. Yhtehen yhytään kaikki vaalimahan vapautta!
KARHU. Sama maa on meitä kantanut, samoja kohtaloita kannamme kaikki. Samat olkoon myös meillä oikeudet ja velvollisuudet. Siispä sanonkin suulla kaikkien vapaiden Kalevan miesten: älköhön olko osaton Kalevalassa kukaan, sama olkoon jokaisella osa heimon neuvojen pidossa. Kaikki me yhdessä, jokainen meistä mukana, kas niin lujittuu Suomi, kasvaa kaksinkertaiseksi!
(Palkkaväen joukossa iloista hälinää.)
JOUKOSTA. Kaikki yhdessä, niin suurenee Suomi!
PALKKAVÄEN JOUKOSTA. Karhu ihanasti puhui; haastoi kuin jumalten suulla. Toinen nyt aika meille koittaa, onnen aika. Me parasta panemme kaikki!
KARHU (jatkaen). Nousee näin norosta oras, saa siitä satainen laiho, koittaa kesä Suomen suvun, onni poikaimme osaksi, kaikuu iloa Kalevan kannel. Juomme siis jumalten nähden ajan uuden uhrimaljan: Suureksi nyt Suomen suku!
KAIKKI. Suureksi nyt Suomen suku!
KARHU. Kaunihiksi vapaa kansa!
KAIKKI. Kaunihiksi vapaa kansa!
Esirippu.