NELJÄS NÄYTÖS.
Suomelan pihalla, valtapirtin raunioilla. Oikealla sivustalla vielä kyteviä ja palaneita vanhan valtapirtin hirsiä. Vasemmalla ja taustalla metsää, kotikuusia.
Raunioissa jokunen ruumis. Kevät. Aamu alkaa sarastaa. Viimeisten
hankiaisten aika.
Rauniolla, kypenien keskellä puuhaa hullu Orma, seipäällä
kohennellen.
ORMA. Pönkä… mihin joutui pönkä… Karhu karkuun pääsee… minut hirteen vetävät… Kovas on kova miesi… Ai, ai .. hii-iii. (Löytää kekäleiden joukosta Kullervon ja Joudon ruumiit, jotka tuntee.) Kas, kas! Kullervo ja Jouto… mitä siinä nyt makaatte, nouskaa ylös… pirtti lämpiää jo… jo on kukko kiekahtanut… hii-ii-i…!
MARVA (tulee kepin varassa vaivaisesti, vasemmalta). Auta, Luoja armollinen, kaitse kaunoinen Jumala! Nämä päivät hirmun päivät piti vielä näkemäni, nämä ajat onnettuuden, ajat huutavan häpeän… Veli vasten veljeänsä… Vanha Kalevalan valtapirtti kekäleinä, kypeninä. Tätä se uneni tiesi, viime vuonna näkemäni. Kaatui valkea hevonen, kaatui kaikki kaunis maahan, uupui kunnia inehmon. (Aikoo istuutua kivelle, mutta huomaa samassa Orman, säpsähtää.) Taar' avita! Orma keskellä kyventen! Mitä etsit, mies poloinen?
ORMA. Laitan hyvän naurishaudan… onpa tuhkaa tarpeheksi… hii-ii…
MARVA (surullisesti, istahtaa). Niin, niin. Sammuvat kypenet kohta, niinkuin sammui Orman järki. Kaikki kaatuu, kaikki murtuu…
ORMA. Kullervo ja Jouto lämmittelevät nyt tuossa. Kullervo ja Jouto suuren takan tekivät… Tuli lämmin… lämmin… hii-ii…
MARVA (siirtyy katsomaan). Totisesti Kullervo ja Jouto! Armahda, Herra! Suuren takan tekivät… se käristi siivet heiltä. (Siirtyy jälleen istumaan.)
ORMA. Mutta kauas lensi iso lintu…
MARVA. Mikä lintu lensi?
ORMA. Uljas, uljas… lensi lintu… "Tule pirttiin, ole kuin isäntä itse!" sanoi Kullervo… Nyt se lensi… iso lintu…
MARVA (itsekseen). Mitä kurja tarkoittanee…
ORMA. Ujunohvi lensi… kun rupesi siivet palamaan… hii-iii…
MARVA. Sitäkö tarkoitatkin. Tietysti, tietysti lensi. Parempi kun ei olisi tullutkaan sinä ilmoisna ikänä! Onko milloinkaan verivainolainen tuonut muuta mukanansa kuin tuhoa vaan ja turmaa. (Valittavasti.) Mikä sokaisi meidän miehet, saattoi tuolle petoksen tielle, joka jo nyt on vienyt tuhkaksi ison tupamme, koko maamme mureheseen, kansan kauneimmat suruhun, jonk' ei vertaista koettu.
KÄPSÄ (kuukistellen, kurkistellen tulee). Voi hyvät ihmiset tokkiinsa… hyvää huomenta sentään, olkoon aamu armahuinen! Voi hyvät ihmiset… minkälainen on ollut rytäkkä, meno ja meteli!… Jaa jaa…
MARVA. On ollut meno ja meteli — ja nyt kytevät kypenet.
KÄPSÄ. On toki onni, että olette elossa vielä… Minäkin poloinen poika viime hilkussa livahdin! Kun kuulin Kovaksen tulevaksi mukanansa kaikki ylämaan miehet, minä heti älysin — ja sen nyt pässikin tajusi! — että lyhveen loppui ilonpito, että kostaa Kovas Karhun kuoleman, maksaa mahlat Ripsa-muorin…
ORMA (asettuu taas vahtiasentoon). Karhu! Pysy vaan sisällä… hirttävät minut… hii-ii…
KÄPSÄ (säikähtäen). Mitä… hii-ii? Onko mennyt Orman pää —? (tehden sormellaan liikkeen.)
MARVA (surullisesti nyökäyttäen). On mennyt Orman. Lie monen muunkin.
KÄPSÄ. Vai niin, vai niin. Taar' avita mokomasta! Niin, niin, älysin silloin minä, älysin koivet alleni ottaa; minä metsään puikin. Aina Komussuon piilopirttiin Hötövuoren juurelle minä liputin. Siellä olen maannut kuin hiiri kolme vuorokautta, pieni (näyttäen) noin pieni leivänkannikas eväänä. Koska arvelin rymäkän ohi jo olevan, kurkkailemaan lähdin… täälläpä kypenet löydän.
MARVA. Autiot ovat taas asuintilat. Kohonnevatko konsanansa, nyt kun ne oma heimomme hävitti. Voi päiviä näitä!
ORMA. Ui ui ui… Kullervoll' on niin paha silmä…!
KÄPSÄ (siirtyy katsomaan). Hui ui! Siin' ovat nyt tuhkassa tuhmat…
Minä jo aattelin, ettei tässä kunnian kukko perältä laula…
MARVA. Vaikka taisit itsekin niiden hommissa olla…
KÄPSÄ. Minäkö? Niin — tulinhan tuota olleheksi, kun en muutakaan uskaltanut. Mutta kun sitten oikein juotiin ja mekastettiin ja ryssäin avulla alettiin päälle käydä, niin arvasinhan minä, että hiidenkattilaan se kumminkin lopuksi vie… minä kolmasti sylkäsin ja salaa tieheni livistin. Usko se, niin tein! En ole hiirtäkään tappanut tässä, en kenellekään pahoja tehnyt…
ORMA (on huomannut metsässä Tuulikin, juoksee sinne). Haa, Tuulikki!
(Vetää mukanaan Tuulikin esille). Tule nyt tänne Tuulen tyttö!
Vieraille olutta hiii… Hii… uiiii… Kaksi tynnöriä olutta…
pitkät parrat… tuo olutta ämpärillä…
TUULIKKI (vastustellen). Hellitä, jumalanluoma! vaiko pirun liet riivaama!
ORMA (yhä kiskoen). Yks hyvää, kaks pahaa… pitkät parrat pahaa…
Jouto, nouse ylös, Tuulikki tuopi olutta…! (Hellittää T:n).
TUULIKKI (kirkaisten). Aih! Sitä aavistinkin (Tarkastellen Joudon ruumista). Näin sinut ruumiina tapajan, kartena nyt palaneena…
KÄPSÄ. Niin, palaa se paraskin miesi, kun on oikein hyvät sytyt.
TUULIKKI (suuttuen). Lemmon koira! Vai irvistelet vielä tässä! Miss' olit silloin sinä, kun miehiä tarvittihin? Eipä sua silloin nähty!
KÄPSÄ. Hiljaa, hiljaa, piikaseni! Hullu, ken tulehen syöksee, viisas kiertää loitommalta!
TUULIKKI. Jäniksell' on pitkät sääret, pitkät sääret ja viisto suu!
KÄPSÄ (miehevänä). Kuule, sinä piikainen, sinä älä koittele miehen sisua! Älä, älä…!
TUULIKKI. Pyh! Miehen! Onko tässä tuumaakaan miestä! Toinen on hullu, toinen on narri!
(Lähtee äkeissään pois.)
KÄPSÄ (huutaa jälkeen). Mene sinä vaan polvelle pitkäparran, mene perässä, mene perässä! Ehkä elossa tapajat — jos on ollut nyt hällä kyllin pitkät sääret!
ORMA (huutaen). Hii-ii… vie olutta ämpärillä… hii…!
MARVA (alussa itsekseen). En olis uskonut Tuulikista… (Nousten.) (Käpsälle ja Ormalle.) Tulkaa saunan turviin tuonne! Se toki rannalla palamatta säilyi. Yksi on edes katto päämme päälle vielä. (Ottaa Ormaa kädestä). Tule pois saunahan, Orma! Saat kannikan korean, sen oon säästänyt sinulle.
KÄPSÄ (myöskin Ormalle). Niin, pois tule tästä. Tässä ei enää mitään vahtimista. Mennään nyt.
(Menevät Ormaa taluttaen.)
Hetken päästä tulee uupuneena Heljä. Aamu hiukan valkenee.
HELJÄ (laulaa).
Soi, soitto, murehen soitto, katkera kaiu häpeän soitto, tihutyö nyt maita kulki, ilkirutto rutsasi kansan. Mennyt on kunnia Kalevan.
Elä koita, korkea aamu, ellös, aurinko, ylene päälle polon Kalevan kansan, heimon herjan hartioille, kaatoi itse se itsensä.
Soi, soitto, murehen soitto, painu yöhön, päivän silmä, ettet näitä sa nähdä saisi, pettureita isäin pellon, maansa myyneitä myyriä.
(Istahtaa. Itkee.) Nyt mun uupuivat voimani. Kiitos olkoon
Kaikkivallan, ettei ennemmin uupuneet, että jaksoin, minkä jaksoin.
On mennyt manan villeihin viitoihin maammo minulta, äitini armahuinen. On sammunut taaton silmä kavaltajan käden kautta. Siellä nyt laupiaissa lehdoissa käyskelette. Mutta voi, taattoni totinen, tapaat kun isien henget siellä, niin kuinka heille kertoa saatat tämän ikuisen häpeän työn, kurjan kataluuden teon. Vaikeata, vaikeata se on. Kauhistuvat isien haamut, vaipuu rauha vainajilta.
Mutta odotahan, odottakaa, henget menneiden polvien ja sinä taattoni oma. Kuulette toki sanomat toiset, että on Kovas kostanut taaton kohlut, maammon mahlat on maksanut. Palanneeko hän sitten elävitten joukossa mun luokseni tai astuuko sankarina suurena teidän tykönne, te vainajat, mutta kalpana Kaikkivallan hän nyt ainakin iskee iskunsa totisen puolesta isäin kunnian. Vielä on Kalevan maass kuulua myös kunnokkuutta!
Olen ylpeä sulhostani!
(Nousee reipastuneena ylös. Yhä valkenevassa aamussa
alkaa joku yksinäinen, aikainen lintu laulahdella.
Kuuluu tuohitorven toitotus.)
Mitä? Kuulinko oikein? (Taas toitotus.) Totisesti mun korvani tutun jo tajusi äänen! (Toivehikkaassa riemussa.) Joko saapuu sulhoni suuri, joko sankarit palaavat?
(Yhä lähempää toitotus, sitten Kalevan miesten laulu):
Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa, terve, Suomi sa kallis ja suuri, tätä maata ei petturit konsaan saa. sen on suojana rintaimme muuri.
Sait nähdä sa häpeän inhat tiet,
sen kestit, sen kestit sa sentään.
Koti kallehin, onnekas kerrankin liet,
pyhä kiitos nyt korkeelle lentää.
Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa, Terve, terve, Suomi nyt suuri, tätä maata ei petturit, vieras saa, sen on suojana rintaimme muuri!
(Laulun aikana tulee esille aseistettu, reipas miesjoukko, Kovas etunenässä.)
KOVAS (huomaten Heljän). Terve, Heljä morsioni! Täälläkö olet jo sinäkin! (Syleilee). Kas tässä, pojat, vanhan Karhun uljas tytär, jota meidän ja koko Kalevan maan on pelastuksestaan kiittäminen. Paljain jaloin, puolialastomana hän riistäytyi läpi murhamiesten kätten, kuin tuulen siivillä kiidätti sanoman meille. Henkihieverissään lattialle tuupertui, toki sanotuksi sai: "petos, katala petos, maankavallus, maammo maassa, taatto ryssäin ja omain vanki!" Enempää ei tarvittukaan — loput tiedämme kaikki.
JOUKKO. Eläköhön Heljä-neito!
KOVAS. Niin kuulkaa nyt veljet! (Heljälle) Tässä vanhan raunioilla, aamussa armahamman ajan, ympärillä sotaveikot, otan nyt omaksi sinut. Vannon taivahan valalla!
JOUKKO. Siunatkoot siniset ilmat liiton pyhän! Olkoon onni!
KOVAS. Kiitos, veikot! (Syleilee Heljää.) Oi, sa uljas Heljä-kukka!
HELJÄ. Pieni mun on osa tässä. Mitä itse toimititte?
KOVAS. Nyt on selvä Suomen päivä. Katalimmat tuhon korpit tuolla viruvat raunioissa. Ujunoff vain muutaman miehen kera hurjasti paeten nahkansa pelasti. Mutta takaisin ei palaja sen vannon, ja vakuutamme! Voittajina paljon suurempina palaamme nyt kuin vuosi sitten, nyt on rinnasta omastai ilkikasvi katkoeltu, paise saastainen reväisty. — Vaikka on nyt raunioina Kalevalan valtapirtti, niin pian kohoaa sen tilalle uusi, nousee entistä ehompi! Kasvaa turve ylitse hautojen, kuivuu viljat kyynelvedet, kirkastuupi murhe musta. Alta tuskan ja tulenkin nousee suuri Suomen päivä — aamu armias Jumalan. Tuli polttaa terveheksi, mikä maassa lie mäteä, alla syämmen alahaista. Kirkastuupi kansan sielu, valkeneepi valju aatos, koko heimo korkeneepi. Alta vallan vainolaisen nousee ehjänä Kaleva kera valkeiden valojen.
JOUKKO. Ehyt on Kalevan kansa! Suomi nousee suurempana, kirkkahampana porosta!
KOVAS. Vannomme ikivalalla!
JOUKKO. Vannomme ikivalalla!
Nuorten urhojen laulu:
Korkene jo, Luojan armon päivä yöstä Suomen veljesveren ruskon, haihdu halla, häivy kauhun häivä, uuden saamme valkeamman uskon! Kauniimpina näin me tuhkan alta päivää päin nyt käymme kaikkialta, työn ja rauhan onneen Suomen viemme, Kaikkivalta, valkaise jo tiemme!
Esirippu