I.
Ei kukaan osannut olla niin mieliksi mammoille kuin Jancsi Muky eli, nykyisen muodin mukaan, Jancsi Mukfalvi Muky.
— Teidän armonne, neiti hurmaa koko seuran kauneudellaan, sulollaan.
— Herttainen olento, sen verran uskallan itsekin väittää — vastaa vaatimattomasti äiti.
— Teidän armonne tarkka jäljennös! Joka piirre, joka liike, joka ajatus, ulkonaisesti, sisällisesti, ruumis, sielu! Ja se ei ole yksistään minun ajatukseni, vaan kaikkien. Se on yleinen mielipide.
Ja tällä tavoin osaa Jancsi Muky lörpötellä, jos tarvitaan, tuntikausia, jopa päiviä ja kuukausiakin. Hän jaarittelee vakaumuksen puna poskillaan, vakaumuksen innostus äänessään. Ihmekö siis, jos niin turhamielinen mamma, kuin rouva Szögleti, piti häntä hyvin miellyttävänä miehenä ja olisi tuntenut itsensä erinomaisen onnelliseksi, jos joskus voisi sanoa häntä vävykseen. Mutta ystävämme Muky miellytteli ennemmin äitiä, kuin hänen tytärtään, jolle hän kyllä osoitti väsymätöntä huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, mutta ei mennyt askeltakaan sen pitemmälle. Hän ei salannut syytäkään siihen; eräänä tuttavallisena hetkenä tunnusti hän rouva Szögletille rakastavansa erästä naista … oikeammin sanoen erästä neittä, mutta hän katsoisi tunnottomaksi astua esiin niin kauan kuin hän ei ole sellaisessa asemassa, jommoista tuo eräs nainen saattaa vaatia vastaiselta mieheltään.
Rouva Szögleti oli äidin terävällä älyllä salaman nopeudella käsittänyt hienon salaviittauksen. Hän katsoi sitä sangen jaloksi itsensäpuolustukseksi ja oli vakavasti vakuutettu siitä, että nykyajan turmeltuneessa nuorisossa ei ole montakaan niin arkatuntoista ja järkevästi ajattelevaa miestä kuin Jancsi Muky. Ettei hänen tyttärensä Mártha katsonut asiaa samalta kannalta, tuotti hänen äidinsydämelleen monta murheellista hetkeä, mutta hän ei kumminkaan luopunut siitä toiveesta, että vielä onnistuu johtamaan tyttärensä paremmalle tielle.
Mártha seisoi tienhaarassa, jonka toisessa viitassa oli merkitty suunta: "Jancsi Mukyn syliin", toisessa ei ollut mitään, ei niin mitään. Tyhjä tienviitta! Ja kuitenkin Mártha tiesi, minne päin se osoittaa, mutta sitä tietoaan hän ei ilmaissut kenellekään, ei ainakaan äidilleen, sillä hän aavisti että semmoinen ilmaiseminen tuottaisi hänelle loppumattomia saarnoja ja houkutteluja eikä hän tahtonut antaa houkutella itseään. Kärsivällisesti hän siis jäi vartomaan, kätkien sydämensä pohjaan Pista Szánthón kuvan, joka eräässä suuremmassa maaseutukaupungissa odotti että julkisen notariuksen viran iäkäs, kivulloinen haltija jättäisi paikkansa. Enintään puolen vuoden kuluttua notarius poistuu ja virka tulee avoimeksi, kuului uusin sanoma, ja Mártha päätti itsekseen, että mitä hyvänsä Jancsi Muky tämän ajan kuluessa tehneekään, hän asettuu jyrkän vastustuksen kannalle. Mutta hänen, niinkuin jo olemme nähneet, ei tarvinnut pelätä varsinaista piiritystä; Muky tyytyi viittauksiinsa äidille eikä liikahtanut siitä suojustetusta asemasta tunnollisuutensa vallitusten takana, johon oli asettunut.