II.
Tuo asema tuntui vihdoin äidistä mahdottomalta puolustaa. Hän oli jo mielikuvituksessaan mitä vaihtelevimmilla väreillä kuvaillut sitä tulevaisuutta, mikä ainaiseksi oli yhdistävä hänet ihaillun vävynsä kanssa, joka loppumatta oli kaiuttava hänen korviinsa kiitosvirsiä ja kutkuttava hänen nenäänsä uhrisavun pilvillä.
Tämän ihanan aikakauden tuloa täytyi mistä hinnasta hyvänsä jouduttaa siten, että János Mukfalvi Muky saapi "vastaavan" aseman, jolloin hän kai rohkenee paljastaa salassa pitämänsä vakavan aikomuksen. Vastaavalla asemalla on ymmärrettävä erään viraston sihteerinvirka, kuten rouva Szögleti, käyttämällä äidillisen diplomatian koko viekkautta, herra Mukyltä eräänä heikkona hetkenä oli saanut tietoonsa.
Ylös siis, pappa Szögleti, toiminnan alalle, vaikutusvaltoinesi! Miksikä olisikaan sinulla tuttavuuksia, jos et niitä voisi käyttää tulevan vävysi eduksi? Tähän asti olet menestyksellä toiminut korkeamman protektsioonin alalla ja sen seurauksena jo saanut kaksi tytärtäsi miehelään, sillä vaikka ahtaisin aineellisiin oloihisi nähden et ole voinut myötäjäisillä tai eläkkeellä tukea nuoria heidän taistellessaan toimeentulosta, on sinun onnistunut sijoittaa vävyt hyviin virkoihin. Sen kautta oletkin naimahaluisessa nuorisossa saavuttanut suosiota, se kun on tullut siihen luuloon, että joka naipi tyttäresi, tekee "carrière'iä", ylenee virkauralla.
Nyt tarjoutuu uudestaan ja, koskei sinulla ole useampia naitettavia tyttäriä, viimeinen kerta tilaisuus näyttääksesi, millä tavoin kaikin puolin kyvytöntä miestä käypi voimakkaalla työnnillä virkaylennyksen tikapuilla puola puolalta ylemmäksi lykkääminen. Sillä Jancsi Mukfalvi Mukyn kyky ei ollut minkään arvoinen ja sen tiesi jokainen, paitsi rouva Szögleti, joka piti häntä väärin arvosteltuna nerona ja alituisesti ahdisti miestään hankkimaan hänelle tuon sihteerinviran. Ja pappa Szögleti, perhemamelukkina peläten jokaista pulaa, kulutti niin kauan koipiaan, että tosiaankin sai jotain aikaan.
Szögletin perheessä on päivällisen aika kello yksi. Silloin istutaan pöytään, niin täsmälleen, että kello ei uskalla ennen lyödä yhtä kuin he ovat istuutuneet. Perhetraditsiooni! Niin se on ollut Szögletin perheessä jo muutamia vuosisatoja. Ainoastaan Mohácsin tappion päivänä ei aterioitu täsmälleen. Asianomainen Szögletin esi-isä, joka asui Mohácsissa, istui, suuren kansallisen iskun sortamana, tuona päivänä pöytään puolta tuntia myöhemmin.
Mitä tämä? Onko Soliman sotajoukkoineen taas lähtenyt meitä vastaan, onko nuori kuninkaamme uudelleen saanut surullisen lopun sankariveren punaamalla tappotanterella, koska Szögletin perhe yhä vielä ei ole istunut pöytään? Seinäkello vain epäröiden lyö yksi, keittäjätär kyökissä on aivan ymmällään ja rouva Szögleti ei kykene käsittämään, missä hänen miehensä viipyy. Kello lyö neljänneksen yli yhden. Pappa Szögletin vartalo ei vaan miltäkään näköpiirin puolelta pistä näkyviin. Puoli kaksi! Mamma Szögleti asettuu ikkunan ääreen ja ilmaisee hermostuneella koputuksella lasiin tunteitaan, päättäen että jos isä ei vielä neljännestä vailla kaksi ole kotona, istutaan pöytään ilman häntä. (Mikä ei ollut tapahtunut edes Mohácsin turmapäivänä).
Neljännestä vailla kaksi!
Mamma Szögleti kääntyy pois ikkunan äärestä, astuu pöydän luo, ojentaa jo kätensä sähkökilistimen nappulaa kohti, antaaksensa sitä painamalla keittäjättärelle kaikkeinkorkeimman käskyn ruoantarjoiluun, kun huoneen kynnykselle ilmestyy hengästyneenä ja hiestyneenä pappa Szögleti.
— Ettäpä vihdoinkin suvaitsit tulla kotia — sanoo mamma kaikella käytettävissään olevalla ivalla ja vetäen jalallaan tuolin allensa.
— Suo anteeksi, myöhästyin Mukyn asian tähden — puolustelee itseään pappa.
Mukyn nimen mainitsemisesta asema heti muuttuu ja rouva Szögletin kasvoista, joista ilman Falb'in ennustustakin olisi saattanut lukea kriitillisen päivän lähestymisen, katosi yht'äkkiä ilman mitään väliastetta epäystävällisyys.
— Onnistuitko? — kysyi hän soppaa tarjoten.
— Puolittain!
— Mitenkä puolittain?
— Vähän kärsivällisyyttä, kultaseni, kunnes olen syönyt sopan, minun on kovin nälkä.
Sopan nauttimisen jälkeen rouva Szögleti kärsimätönnä odotti "puolittain" sanan selitystä, mutta palvelustyttö toi naudanlihan ohessa ydinluun, joka oli isännän mieliruokaa. Hänen kaivaessaan ytimen luusta ja levittäessään sen paahdetulle leivälle sekä mitä tarkimmasti jakaessaan kolmeen osaan, yhden mammalle, yhden Márthalle ja yhden itselleen, rouva töin tuskin jaksaa hillitä kärsimättömyyttään.
Vihdoin oli paahdettu leipä syöty ja Szögleti selittää hämärältä näyttävän sanansa "puolittain"; se merkitsee sitä, että tuossa virastossa ei ole mitään avonaista paikkaa; hänen täytyi sentähden suunnata ahkeroimisensa magneettineula toisaalle ja sen avulla hänen onnistuikin keksiä kylläkin hyvä virka.
— Budapestissäkö? — kysyy rouva.
— Maaseudulla! — kuuluu kieltävä vastaus.
— Missä?
— Abajdissa.
Mártha ei kuulu noihin kaavamaisiin viattomiin teatteri- ja novellineitosiin, joiden kasvot heti lentävät tulipunaisiksi. Omaten sivistyksen tuottaman itsensähillitsemiskyvyn, hän ei ulkonaisesti ilmaise sitä, mitä hänen sisässään tapahtuu, mutta kuullessaan nimen Abajd hän ei kuitenkaan voinut estää sydäntään sykähtämästä.
Abajd on rautatieasema eräällä radalla, mutta niin vähäpätöinen asema, että pikajunat eivät sitä ensinkään ota huomioon ja tavallisetkin junat pysähtyvät siihen vain minuutiksi. Mártha neiden sydän sitä vastoin jäisi siihen ikipäiviksi, sillä se on se Abajd, jossa asuu Pista Szánthó ja jossa tämä pyrkii julkiseksi notariukseksi.
— Abajdissa? — kysyi mamma Szögleti halveksivasti. — Mitä olet sellaisesta pesästä löytänyt?
— Tuottavan julkisen notariuksen viran!
Mutta tämän kuultuaan Mártha ei enää saattanut olla jokaisen muun nuoren teatteri- ja novellineitosen tavoin kovasti punastumatta. Pudottipa vielä veitsenkin kädestään!
Mamma Szögletiä tuo hanke ei liioin miellyttänyt, sillä hän tahtoi nähdä tulevan vävynsä jossakin virassa pääkaupungissa, voidakseen käyttää häntä mielistelijäkseen, mutta väliaikaisesti hän sentään tyytyisi tuohon julkisen notariuksen virkaan, jos vain Jancsi Muky siitä huolii, mikä on sangen epätietoista.
— Eipä ensinkään — ilmoittaa isä. —- Minä kohtasin hänet ja kysyin häneltä ja hän mielellään ottaa viran.
— Silloin täytyy hankkia se ja sitten … loput on teidän kahden asia — sanoi rouva Szögleti Márthalle.
— Äiti kulta! Eihän hän vielä ole sanonut sanaakaan minulle, että minua rakastaa — väittää uhri lempeästi vastaan.
— Hän on sen minulle näyttänyt selvää selvemmillä viittauksilla. Hän tunnustaa sen sinulle milloin tahdot. Kun vaan saa viran!