VALKOISET KETUT.
Nathalie parka!
Tuossa hän venyi pehmeällä matolla, joka peitti ruokasalin lattian, kovasydämisen miehensä Alfredin kiiruhtaessa makuukamariin muuttaakseen pukuaan ja sitte lähteäkseen pois kotoa.
Monta katkeraa pettymystä tämä nuori vaimo oli saanut kokea siitä asti kuin hän neiti Nathalie Homokysta oli muuttunut rouva Illokyksi. Kovin katkeralta tuntui hänestä ensinnäkin häämatkan myttyyn meneminen, jota mies yritti hänen mielestään varsin huonosti puolustamaan asianajajatointensa kiireellisyydellä ja tärkeydellä. Merkillistä oli edelleen se muutos, joka miehessä oli tapahtunut nuoren rouvan Rembrandt-hattuun nähden: sulhasena hän sitä oli ihaillut, nyt se hänestä oli kummallinen ja liiaksi huomiota herättävä. Niinikään … mutta miksikä luettelisin erikseen niitä suurempia ja pienempiä pilviä, joilla Alfred tuon tuostakin pimitti lempiviikkojen taivaan? Siirryn heti suurimpaan, siihen, joka saattoi Nathalien vaipumaan maahan, lattialle, matolle.
Kuvitelkaamme mieleemme nuorta vaimoa, jolle hänen onnellisuutensa ensi päivinä mies ilmoittaa: "suo anteeksi, kultaseni, mutta tänä iltana en voi olla kotona; minulla on vanha illallisseura, jonka on tapana kokoontua joka tiistai-ilta, ja minä olen luvannut naituanikin noudattaa tätä hyvää tapaa." Mitä ken vaimo hyvänsä, jonka mies hänet tällä tavoin tahtoisi jättää, sanoisi, sen lausui Nathaliekin, itkien, soimaten, rukoillen. Hän aloitti tuommoisilla yleisillä mietelmillä kuin "aviopuoliso ei saa huvitella itsekseen" ja lopetti tällä itsekohtaisella huudahduksella: "äitini, äitini, jos olisit tämän tiennyt, etpä suinkaan olisi minua miehelään laskenut!"
Mutta Alfrediin tämä perheellinen myrsky ei tehnyt vähintäkään vaikutusta. Uskalsipa hän vielä pisteliäällä ivalla väittää, että hän vain säilyttääksensä Nathalien hyvää mainetta lähtee ulos, muuten hänen pikku puolisonsa varmaan joutuisi ilkeän kotityrannin huutoon, joka tahtoo sitoa miehensä köydellä kiinni pöydänjalkaan. Hän suuteli vaimonsa kaunista otsaa ja poistui.
Pois "valkoisten kettujen" luokse. Sillä niin nimitettiin tuota hänen pöytäseuraansa, muitten samanlaisten seurain esimerkin mukaan, joilla oli tapana ottaa itselleen varsin omituisia nimiä.
Kun Alfred palasi hyljätyn kotilietensä ääreen, löysi hän sen haltijattaren sortuneena matolle. Ei veressään, ainoastaan aamupuvussaan, joka erittäin somisti hänen solakkaa vartaloansa.
Nathalie odotti tästä asennosta suurta vaikutusta, se oli oleva mielenosoituksena miehen kovasydämisyyttä vastaan. Alfred varmaankin säikähtyy, löytäessään hänet tässä asennossa; kysyy, kauanko hän siinä on ollut, ja saapi silloin kuulla tuon kauhistuttavan ilmoituksen, että Nathalie on tällä tapaa viettänyt koko pitkän illan. Mahdotonta, ettei tämä kohtaus herätä sääliä hänen kivisydämessään, ja hän on rientävä katuvaisella mielellä lupaamaan parannusta vastaisuudeksi.
Näin viisasteli itsekseen Nathalie, kun hän kello kymmenen ajoissa kuuli miehensä tunnetut askeleet etehisestä lähenevän.
Mutta mikä uusi pettymys! Alfred ei säikähtynyt tuosta asennosta eikä katunut pahaa tekoaan, vaan alkoipa vielä, ikäänkuin ei olisi mitään erinomaista huomannut, iloisesti kertoa, kuinka hauskasti hän oli iltansa viettänyt.
Tällaisia kohtauksia oli Illoky-Homokyn avioliiton ensi kuukauden aikana tapahtunut jo kolme kertaa ja tänään — kuukauden neljäntenä tiistaina — oli se taas uudistuva.
Mutta nyt juolahtaa Nathalien päähän jotakin, joka yht'äkkiä valaisee hänen synkät kasvonsa; hän nojaa kauniin päänsä käteensä ja puhuu itsekseen: "minun täytyy tietää, missä hän käy, minä tahdon nähdä nuot 'valkoiset ketut', jotka hävittävät avioelämäämme. Minä menen hänen jälkeensä. Naisena sitä en voi tehdä, mutta minä puen itseni mieheksi ja seuraan häntä."
Hän kavahtaa tuoliltaan, hiipii vaatekammioon, anastaa sieltä yhden miehensä puvuista ja sulkeutuu sitte makuukamariinsa. Muutaman hetken kuluttua hymyilee häntä vastaan peilissä sangen sievä poikanen, joka koettelee, mitenkä silinterihattu häntä paremmin somistaisi, kallellaan sivulle vaiko niskaan tai otsaan painettuna. Yölliseen seikkailuun paraiten soveltuvana viimeksi mainittu asento hyväksytään ja kun hän vielä lisäksi veti kauluksen pystyyn, ei kasvoista pistänyt esiin muuta kuin pieni viehättävä nenä. Tämmöisenä hän suuresti miellytti itseään, ja tutkiessaan peilissä tuota somaa poikaa, joka pistää kätensä takin taskuihin, hän purskahti iloiseen nauruun ja unhotti tykkänään, että tuo nuori poika oikeastaan oli maailman onnettomin vaimo, jonka hänen armoton miehensä uskottomasti jättää muutamain valkoisten kettujen mieliksi.
Vaan mikähän paperi takertuu taskussa kopeloivaan käteen? Hän vetää sen esiin. Tunnettu käsiala … Pali Szücs'in, tuon heidän vanhan hyvän ystävänsä, joka ensiksi esitti Alfredin Nathalien kodissa ja sittemmin suuressa määrässä oli ollut avullisena siihen, että avioliitto heidän välillään syntyi.
Kirje ei sentähden joudu nuoren naisen käsiin, että se jäisi lukematta, ja tämä kirje oli vielä lisäksi sitä laatua, että jo sen ensimmäiset rivit herättivät aivan erityistä huomiota. Se kuului sanasta sanaan näin:
"Rakas Alfred!
"Muutaman päivän perästä sinä menet naimisiin ja minä toivotan sinulle onnea tällä uudella uralla, jossa itsestäsi riippuu, onko siinä kasvava ruusuja vai ohdakkeita. Nathalie on kaunis, hyvä ja älykäs — hänellä on vain yksi vika, johon hän ei kuitenkaan voi mitään, ja se on se, että hän on vanhempiensa ainoa lapsi. Semmoisena hän on ollut kodin tähtitarhan keskipisteenä, jonka ympäri kaikki on kierrellyt, jota kaikki ovat palvelleet, mairitelleet, hemmotelleet, sanalla sanoen Nathalie on pilalle hellitelty pieni velho."
Historiallinen totuus vaatii meitä mainitsemaan, että lukijan pienet huulet tässä paikassa vähäisen ynseästi vavahtivat. Hän jättikin lukemisen hetkeksi, katsoen eteensä ilmaan; sitten hän taas jatkoi.
"Tällaiset naiset ovat tavallisesti taipuvaiset tekemään miehestään semmoisen koneen, joka käy vaan heidän mielikseen. Kihlausaikananne olen sinua silmällä pitänyt ja huomannut, että jos sinä, veli kulta, et ajoissa ala kasvattaa pikku puolisoasi ja totuttaa häntä itseesi, niin hän on kasvattava ja totuttava sinut itseensä. Ja silloin sinä et voi astua askeltakaan kynnyksesi ulkopuolelle ilman hänen erityistä lupaansa, et voi venyä sohvalla, jos hän tahtoo nähdä sinut nojatuolissa, ja jos mielesi tekee polttaa sikari, on sinun siitä laadittava nimenomainen anomuskirja."
— Kas sitä vaan! — sanoi itsekseen Nathalie.
"Harvassa naisessa on sitä järkevyyttä, että jättäisi miehensä vapauden rajoittamatta, ja minä luulen, Nathaliessa kaikista vähimmin. Sinun täytyy siis taistella ja voittaa itsellesi tämä vapaus, ei väärin käyttääksesi sitä, vaan päin vastoin laskeaksesi sen vapaaehtoisena uhrina hänen jalkainsa juureen. Vangiksi minä suon miehen — mutta sellaiseksi vangiksi, joka kantaa taskussaan vankilansa avainta.
"Jos olisin sinuna, tiedätkö mitä tekisin? Minä annan sinulle reseptin, jolla on se etu, että sitä on koeteltu ja tehokkaaksi havaittu; itse olen sitä noudattanut ensimmäiseen vaimooni nähden. Minä aloittaisin sillä, että heittäisin häämatkan siksensä ja saattaisin pikku puolisoni heti jokapäiväisen elämän raitioon, jotta hän tottuisi taloni järjestykseen."
— Vai niin! Siitä syystä siis ei häämatkastamme tullut mitään!
"Sen jälkeen, ennenkuin löisin esiin suurimman valttini, ottaisin selkoa, kuinka myötenantava hän on ja mitenkä suuri minun vaikutusvoimani. Vaadi häneltä jotakin turhuuden uhria, esim. jostakin mielihatusta luopumista."
— Ahaa! Rembrandt-hattu!
"Jos hän siihen myöntyy, älä silloin kammo uskaliainta yritystä, seuraten minun esimerkkiäni, joka heti avioliittoni ensipäivinä anastin itselleni yhden vapaan illan sillä tekosyyllä, että minun täytyi viettää se eräässä ystäväpiirissä, jolle minä kiireessä annoin tuon kummallisen nimen 'valkoiset ketut'. Sangen raskaiksi kävivät minulle ne perheriidat, joita minun näiden kettujen tähden täytyi kestää. Kovin minua suretti tuolla tavoin kiduttaa vaimo parkaani … mutta kasvatus pakoitti siihen. Ja vähitellen tulivat hedelmät näkyviin. Nuori rouvani muuttui kokonaan…"
Nathalie ei lukenut enempää. Siinä oli jo tarpeeksi saattamaan hänet sangen viekkaasti ja veitikkamaisesti hymyilemään.
Hän riisuu heti yltään miehen vaatteet ja sukeltaa sen sijaan viehättävän aamuhameen pitsimereen. Katsahtaa vielä peiliin … korjaa pikkuisen hiuksiaan … ja sitte pois budoariin, jossa hän heittäytyy mukavaan nojatuoliin, asettaen pienet jalkansa kamiinin rautaa vastaan.
Ja hän odottaa…
Alfredin täytyy astua tämän budoarin lävitse, jos kamaristaan tahtoo mennä valkoisten kettujen luolaan.
Hän kuuluu jo lähestyvän. Ainakin oli Nathalie kuulevinaan askelia viereisestä huoneesta. Joku mies kävi siellä, se on varma, mutta hän seisahtui. Minkätähden hän seisahtui? Ehkäpä hän epäröi?
Niin, Alfred todellakin epäröi.
Hän seisoo toisessa huoneessa ja kokoilee sielunsa voimia suoritettavaan otteluun.
Sillä jos ihmisystävällinen sääli pusersi meistä huudahduksen "Nathalie parka!" niin saatamme saman tunteen valtaamana sanoa myöskin: "Alfred parka!"
Mies kärsi näet yhtä paljon taistelusta kuin hänen nuori vaimonsa, hänen puolustuksensa kysyi yhtä paljon henkistä voimaa kuin tämän ryntäykset. Nuot kyyneleet tipahtelivat hänen sieluunsa kuin palava öljy; nuot soimaukset ja rukoukset, joitten tulvassa hän ulos mennessään kahlaili aina portille asti, tuskastuttivat häntä sanomattomasti; hänen rauhaa ikävöivä luonteensa olisi ottelujen kestäessä ollut sata kertaa valmiina sovinnon tekemiseen, ellei hänelle taas olisi johtunut mieleen Pali Szücs'in kirje.
Sillä hän oli vakuutettu siitä, että Pali oli oikeassa ja että hänen puolisollensa pieni pakkotaivutus oli erittäin tarpeen.
Eikä ollut siinä kyllä, että nuo kotiottelut häntä tuskastuttivat; yhtä ikävystyttävä oli se, mikä niitten jälkeen seurasi, kun hän oli asunnostaan lähtenyt ja kadulle joutunut.
"Valkoisia kettuja" ei ollut olemassa; hänen ei siis ollut minnekään mentävä. Ei kukaan häntä missään odottanut. Hyvin lämmitetty, mukavasti sisustettu asunto hänen oli jättäminen, yksin vetelehtiäksensä ulkona tyhjillä kaduilla, kylmässä ja tuulessa; hän tosin yritti pistäytymään sellaiseen ravintolaan tahi kahvilaan, jossa ennen aikaan hänen tuttavansa kävivät, mutta joko hän ei tavannut heitä taikka tuntuivat he hänestä nyt — suoraan sanoen — erinomaisen ikäviltä. Mikään yhteinen harrastus ei enää sitonut heitä toisiinsa, ja kun päivän tapaukset olivat pohditut, ei hänellä enään ollut heille mitään sanottavaa. Mahdollista että hänen mielentilansakin oli tähän syynä. Hänen ajatuksensa lentelivät aina vain kotia; siellä hän näki armaan puolisonsa ikävissään itkevänä ja surevana, ja hän harmistui siitä, että he näin toisistaan erillään olivat tuomitut kiusalliseen ikävyyteen, sen sijaan että heidän yhdessä olisi voinut olla hyvinkin hauska.
Alfred ei viihtynyt kauemmin kahvilassa, hän riensi taas ulos tyhjiä, kylmiä katuja mittelemään.
Jospa hänen asunnossaan vaan olisi ollut kaksi sisäänkäytävää, niin hän olisi kuin olisikin sievästi puikahtanut huoneesensa ja viipynyt siinä puoli-yöhön asti; silloin hän olisi ollut tulevinaan kotia.
Mutta siinä ei ollut kahta ovea.
Mitä siis tehdä? Ei muuta kuin kuljeksia, vetelehtiä, ikävystyä.
Eipä niinmuodoin ollut ihmettelemistä, että Alfred, tämmöinen ikävä ilta ja nuot säännölliset ottelut tulossa, epäröiden käyskentelee kamarissaan.
Onko hänen enää jatkaminen sotaa, tuumii hän itsekseen ja tulee siihen päätökseen, että koska kerran on sen aloittanut, täytyy se loppuunkin saattaa. Nathaliessa ei vielä huomaa merkkiäkään myöntyväisyydestä, nöyrtymisestä — siis pois!
Vielä rohkaisee hän mielensä, karaisee vielä kerran sydämensä, katsahtaa peiliin ja huomaa unhottaneensa näyttää tarpeeksi ankaralta. Vetäsee pari ryppyä otsaansa… Kas niin!
Ovi aukenee.
Nathalie ja Alfred seisovat silmä vasten silmää.
Vaan mitähän tämä merkitsee — mikähän silmänkääntäjä tässä on temppujaan tehnyt? Myrskyisten pilvien sijasta täyttää budoarin herttainen päivänpaiste. Viehättävimmällä hymyllä tervehtää nuori rouva miestään.
— Oletko vielä kotona? — kysyy hän iloisesti; — luulin sinun jo aikoja sitte menneen.
— Täytyi kirjoittaa pari kirjettä, se viivytti minua — vastaa Alfred, joka tuskin kykenee kummastustaan salaamaan.
— Joudu, kultaseni, kello käy jo yhdeksättä ja kettu-toverisi suuttuvat sinuun, jos myöhästyt… Mutta herran tähden, miksi katsot minuun noin kummallisesti?
— Sitäpä vielä kysyt, — vastaa Alfred, laskien hattunsa pöydälle; — kummastelen käytöstäsi: ennen olet pidättänyt minua pois menemästä ja nyt kehoitat siihen.
— Älä enää muistuta tuosta tuhmuudestani… Suo anteeksi, että olen käyttäytynyt niin mielettömästi.
Ja hän ojensi hänelle kätensä. Alfred puristi, hyväili sitä ja istui tietämättään toiseen nojatuoliin ihan vaimonsa viereen.
— Sinä siis … myönnät käyttäytyneesi … jos minäkin saan käyttää niin kovaa sanaa … mielettömästi? — jatkoi riemusilmin Alfred, hypistellen aamuhameen pitsejä.
— Tietysti! Olin itsekäs, tahdoin riistää sinulta vapautesi… Mutta lupaan nyt kokonaan muuttua. Tästedes saatat minun puolestani mennä mihin milloinkin mielit… Kuules, kello lyö jo neljänneksen yli kahdeksan … valkoiset ketut odottavat … riennä!
— Odottakoot vielä hetkisen — kuiskaa Alfred, nojaten päänsä
Nathalien olkaa vastaan.
— Mutta valkoinen karitsa pelkää valkoisia kettuja … ne raatelevat hänet vielä, jos hänen tähtensä jäät kotia.
Joku paperi putosi lattialle, Nathalien vetäessä esiin nenäliinan taskustaan.
Molemmat purskahtavat nauruun, joka päättyi pitkään — suuteloon.
Tästä hetkestä alkaen rouva Illoky ei ikinä enää kuullut sanaakaan valkoisista ketuista.