II.
Olimme siis Muklareilla. Tahtomattamme olimme nyt päässeet näille saarille, joille olimme ennen niin innokkaasti halunneet.
Ensimmäinen tehtävämme oli pumpata vene tyhjäksi, etteivät suolasäkkimme ehtisi sulaa aivan kokonaan. Omaa mahdollista tarvettamme emme tosin tulleet ajatelleeksi. Meille oli vain tärkeätä saada kallisarvoinen omaisuus pelastetuksi. Kummallista kyllä vesi ei ollut kovinkaan suolaista, vain alimmat säkit olivat kastuneet. Saatuamme veneen tyhjennetyksi painuimme heti verkkoläjälle, vedimme purjeen päällemme ja vajosimme sikeään uneen.
Vaikka olimme menneet myöhään nukkumaan, heräsimme kuitenkin varhain kuten merellä aina tapahtuu. Päivä näytti kehittyvän kauniiksi, myrskykin oli laantunut hyvänlaiseksi purjetuuleksi. Ehdotin Tomille, että kun nyt kerran olimme Muklareille joutuneet niin viipyisimme täällä tämän päivän, laskisimme illalla muutamia silakkaverkkoja ja palaisimme vasta seuraavana päivänä kotiin. Jos onnistuisimme saamaan kohtalaisen saaliin, niin ehkäpä isäntärengin suuttumus leppyisi, ja me pääsisimme ehjin nahoin tästä seikkailusta.
Mutta Tomin ajatukset eivät käyneet yksiin ehdotukseni kanssa. Hän oli vieläkin sydämistynyt isäntärengin kovuudesta. Hän oli sitä mieltä, että kun isäntärenki oli meidät kerran tällaiselle matkalle lähettänyt, niin oli myös oikein, että hän tulisi hakemaan meidät kotiin. Ei kai hän niin sydämetön voinut olla, että jättää etsimättä, vaikka tuulikin on jo niin paljon tyyntynyt, että voi huoletta lähteä merelle. Tom arveli, että jo tänään tulee pari venekuntaa meitä etsimään ja että ne ovat täällä jo päiväsaikaan, ehkä ennenkin. Silakkaverkkoja emme siis ehtisi laskea.
Odotimme hartaasti koko päivän, mutta mitään purjetta ei vain näkynyt. Kun illaksi tuli melkein tyven, otimme Tomin veneen ja laskimme yöksi kuusi silakkaverkkoa. Laskimme ne parittain kolmelle eri paikalle. Huomasimme jo ensimmäisellä laskupaikalla, ettei silakoista tulisi olemaan puutetta. Tom joka istui huopareissa, käski minun äkkiä huovata etuairoilla ja rupesi itsekin jarruttamaan veneen vauhtia. Hän oli näkevinään aivan kokan edessä vedenalaisen karin, johon maininki murtui. Pysäytimme veneen ja nousimme katsomaan. Tomin kariksi luulema este olikin suuri silakkaparvi, joka kihisi aivan veden pinnassa.
Palatessamme satamaan näin oudon esineen, joka liikkui mainingeilla. Se oli hävinnyt silakka-ammeemme, jonka nyt riemulla hinasimme rannalle. Ammeen pelastaminen oli kaikin puolin hyvä asia. Nyt olin vapaa kaikista jälkiselvittelyistä, ja jos isäntärenki tulisi huomenna ja tahtoisi jatkaa kalastusta, olisi amme hyvään tarpeeseen.
Saimme seuraavana aamuna niin paljon silakoita, että ne valmiiksi suolattuina täyttivät neljä nelikkoa. Eikä kuitenkaan yhdessä verkossa ollut ainuttakaan silakkaa. Siihen oli takertunut keskikokoinen lohi, arvatenkin heti laskemisen jälkeen, koska silakat olivat verkkoa karttaneet. Söimme lohta viikon ajan joka päivä, emmekä sittenkään kyllästyneet tuohon lihavaan ruokaan.
Koko tämän viikon odotimme, että meitä tultaisiin etsimään. Mutta kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut, heitimme koko ajatuksen. Mutta laiskan päiviä emme sittenkään viettäneet. Ensimmäisen verkonnoston jälkeen kuivatimme verkot toisella puuttomalla saarella, joka oikeastaan onkin vain tavattoman suuri laakakivi. Mutta jo seuraavana päivänä ryhdyimme rakentamaan oikeata kuivaustelinettä, johon puuhaan kuluikin useita päiviä.
Kun viikko oli kulunut, eikä kukaan tullut meitä etsimään, päättelimme yhdessä, ettei kukaan tainnut välittää siitä olimmeko elossa vaiko hukkuneet. Tavallisestihan toki hukkuneitakin etsitään ja naarataan, varsinkin kun ilmat ovat niin hyvät kuin tällä viikolla. Olimme molemmat vähän nurjalla mielellä siitä, ettei meistä sen enempää välitetty. Olihan Tom sentään melkoisen talon perillinen, jonka kuolemasta ei olisi sopinut olla välinpitämätön. Vasta kotiin tultuamme saimme tietää syyn siihen, ettei meitä käyty etsimässä, Syy ei suinkaan ollut välinpitämättömyys, niin kuin olimme luulleet. Päinvastoin oli ruumiitamme naarattu kokonaisen viikon ajan kotirannassa. Sekä isäntärenki että emännöitsijä luulivat näet nähneensä, että iso aalto nieli siellä äkkiä veneemme. Jos katsojat olisivat jääneet paikalleen, olisivat he luultavasti huomanneet erehdyksensä, mutta he kiiruhtivat heti lähimpään naapuriin hakemaan apuväkeä. Kun he tulivat jälleen paikalle, ei meitä enää tietystikään nähty, sillä olimme jo silloin peninkulmien päässä. Seuraavina päivinä naarattiin niin ahkerasti, ettei kenenkään mieleen tullut etsiä veneitä.
Meidän oli siis suunniteltava vastaisia toimiamme. Se olikin helposti tehty. Tom sanoi, ettei siihen tarvita mitään muuta päätöstä, kunhan vain pysytään entisessä. Kun kotoa tullaan hakemaan niin lähdetään, ei ennen. Epäröin aluksi vähän, mutta kun en ollut kovin innostunut isäntärengin komennosta, olin pian juonessa mukana.
Ukko, joka oli aikonut rakentaa tänne kalasaunan, oli kyhännyt kehikkonsa samalle luodolle, jossa aluksi kuivattelimme verkkoja. Kehikko oli tasakertaan asti valmis ja vielä hyvässä kunnossa. Mutta kun saunan paikka oli melkein kaikkien tuulien pieksämä, siirsimme hirret ison saaren satamarannalle, jossa oli ruohoa kasvava ja hyvin suojattu paikka. Jo seuraavana päivänä oli kehikko uudelleen salvottuna.
Kun rupesimme nostamaan päätyjä, tuli meille erimielisyyttä. Minä olisin tahtonut rakentaa saunan tavalliseen malliin, mutta Tom pani kovasti vastaan. Hän muistutti minua sotauroon uhkauksesta: "Niin pian kuin ihminen näillä saarilla nostaa kurkihirren rakennuksen päälle, on hän syöksevä luodot meren syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin." Tom kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen kiellettyyn työhön ja sanoi lähtevänsä omalla veneellään pois saarilta, jos minä sellaista yrittäisin. Sauna oli hänen mielestään tehtävä siten, että etuseinää korotetaan kolme tai neljä kerrosta, ja kattomalat asetetaan sen varaan.
Nauroin Tomin puheille, ja koetin saada hänet uskomaan, että jos tuollaisilla sotaurhoilla oli jotain valtaa näihin saariin, niin emme me häntä ainakaan näin yksinkertaisesti onnistuisi petkuttamaan. Tom ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tulkitsi vanhaa kertomusta kuin tuomari lakikirjaa. Haamu oli käynyt kieltämässä ukolta rakennuspuuhat, mutta meitä se ei ollut hätyyttänyt. Kurkihirren nostamista koskeva kielto oli kuitenkin pantu sellaiseen muotoon, että se koski varmasti meitäkin. Ja siksi juuri mitään kurkihirttä ei nosteta. Seinän korottamisesta haamu ei ollut puhunut mitään.
Tomin todistus oli viisaasti sommiteltu. Koska vanhastaan tiesin kinaamisen turhaksi, annoin myöten. Sauna rakennettiin juuri sellaiseksi kuin Tom sen suunnitteli. Haamua emme nähneet.
Tiilet löysimme kovan etsimisen jälkeen. Ne oli peitetty huolellisesti tuohilla ja ne olivat erinomaisessa kunnossa. — — —
Samana iltana kun viimeinen tiili muurattiin savutorven päähän, kuulimme mereltä omituisen mylvivän äänen. Metsä vaimensi sitä sen verran, ettemme voineet varmuudella sanoa mikä se oli. Heitimme heti työn ja juoksimme saaren toiselle rannalle. Ääni kuului nyt selvänä "Vaaraoo, vaaraoo." Ymmärsimme heti, että Faraon koira siellä isäntäänsä huutelee. Kansa kertoo, että kun Farao muinoin hukkui sotajoukkoineen Punaiseen mereen, niin koirat jäivät merelle uimaan ja muuttuivat aikojen kuluessa hylkeiksi. Vielä nytkin ne huutelevat meren syvyyksiin kadonnutta isäntäänsä.
Tom ehdotti, että yrittäisimme saada tuon otuksen ammutuksi. Hän väitti selvästi näkevänsä hylkeen makaavan litteällä laakakivellä noin parin kilometrin päässä rannasta. Minä en tosin nähnyt koko eläintä, mutta kun sielläpäin näkyi toinenkin laaka, jonne päästyämme olisimme varmasti ampumamatkalla, olin heti valmis ryhtymään yritykseen. Rannan läheisyydessä oli tosin vielä melkoinen aallokko, mutta noiden laakakivien kohdalla näkyi jo kuikanpeltoja, ja kauempana oli meri aivan rasvatyyni. Onneksi Tomin vene oli tasasaumaiseksi rakennettu. Sellaisella veneellä pääsee aina kulkemaan hiljemmin kuin limisaumaisella, joka pitää pahanmoista läpinää pikkuaallokossa.
Kiiruhdimme nopeasti takaisin satamaan. Molemmat suurireikäiset rihlat ja kiikari pantiin Tomin veneeseen, jonka hankaimiin kierrettiin riepuja kitinän poistamiseksi, läksimme soutamaan kohti laakoja, joista toisella hylkeen piti olla. Rihlamme olivat englantilaista tekoa, Forsythin mallia, jota siihen aikaan pidettiin parhaimpana. Pyöreä 12 kaliberin kuula läpäisi isonkin hylkeen, sen tiesimme.
Kun tulimme lähemmäksi laakakiviä, näimme jo hylkeen selvästi. Pieni tuulenvire tuli juuri oikealta suunnalta, ampumapaikaksi valitsemamme kallio jäi tuulen alapuolelle. Tämä oli erittäin onnellinen sattuma, sillä jos hylje saa ampujan vainuunsa, on se hetkessä vedenpinnan alla. Tuo kuivalla maalla niin kömpelön näköinen eläin on tavattoman vikkelä omassa elementissään.
Tultuamme noin puolen kilometrin etäisyydelle teimme pienen kierroksen ja saimme karista hyvän näkösuojan. Mutta karille päästyämme huomasimme, ettei venettä voinut kiinnittää siihen vaan että toisen oli jäätävä pitämään sitä paikallaan. Tom halusi päästä ampumaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut hyljettä ampumassa, mutta tiesin hänen osaavan pilkkaan paremmin kuin minä. Viittasin hänelle suostumukseni ja osoitin sormella otsaani, että hän ymmärtäisi ampua hyljettä päähän.
Vavisten innosta Tom kiipesi kalliolle. Kavutessaan hän otti lakin päästään, kääri sen mytyksi ja pisti sen sitten kalliolle saadakseen kiväärille pehmeän tuen. Veneeseen asti näin selvästi, miten kädet vapisivat ja kiväärin piippu viipotti. Hetken perästä näytti ampuja kuitenkin rauhoittuvan, mutta laukausta ei vain kuulunut. Ainakin neljännestunnin Tom makasi paikallaan liikahtamatta. Sitten näin miten hän äkkiä korjasi tähtäystä. Laukaus kajahti, ja Tom nousi seisaalleen yrittäen saada nopeasti uuden patruunan piippuun. Mutta ennen kuin tämä onnistui kuulin jo veden loiskahduksesta, että hylje oli onnistunut sukeltamaan paadeltaan veteen.
Tom oli pahalla tuulella tullessaan veneeseen. Yritin huojentaa hänen huoliaan muistuttamalla, että hänestä saattaa tulla vielä hyväkin pyssymies, kunhan aikaa kuluu.
— Olisit ampunut päähän niin kuin minä kehotin, niin ei olisi hylje sukeltanut.
— Niin olisin toki tehnytkin, mutta kun tämän kiväärin kuula ei läpäise harmaata kiveä.
— Ei hylkeen pää kai sentään kiveä ole, muuten se on vain harmaa. Pää on pehmeä ja luu ohutta, haulikkokin siihen pystyy, jos matka on tarpeeksi lyhyt.
— Voi olla. Mutta tämä halli makasi niin hullusti, että sen pää oli kallionsyrjän takana. Tuo laiskuri ei siirtynyt vähääkään, vaan näytti aikovan nukkua huomisaamuun asti. Viimein ikävystyin ja annoin mennä siihen paikkaan, missä luulin sydämen olevan.
— Taisi olla vika pyssynperän takana. Näinhän minä, että piippu piirteli ukon kuvia taivaalle, kun muka tähtäsit.
— Se on vale! Mikäs rannan haukku sinusta on tullut. Et olisi kyllä itsekään sen paremmin osunut.
Kinastelun aikana olimme saapuneet sille paadelle, jossa hylje oli maannut. Ampumamatka oli ollut 70 tai 80 metriä, ei siis ollenkaan liian pitkä. Soudimme sille kohdalle, missä hylje oli liukunut paadelta veteen. Paadella oli runsaasti verta, siis Tomin kuula oli sittenkin osunut. Tom osoitti verilaimiskoa ja katsoi minua kysyvästi. Mutta kun oma virhe on aina kovin paha tunnustaa, yritin selitellä että kuula oli kai osunut kiveen ja irrottanut siitä sirpaleen. Tämä oli haavoittanut hyljettä ja aiheuttanut verenvuodon. Tom nauroi selityksilleni, sillä hän tiesi yhtä hyviin kuin minäkin, ettei kivensirpale mene parin kolmen tuuman rasvakerroksen läpi. Sitäpaitsi ei kivessä näkynyt mitään jälkeä. Jos taas kuula olisi sattunut muuhun kohtaan kuin päähän tai sydämeen, ei hylje varmasti olisi jäänyt kivelle makaamaan. Sen tiesimme vanhojen hylkeenpyytäjien kertomuksista.
Kiveä tutkiessamme oli alkanut käydä vähäinen tuulenvire, joka sai vedenpinnan väräjämään. Vähäisen matkan päässä kivestä oli kuitenkin aivan tyven läiskä. Tiesimme molemmat mitä tuo merkitsi ja soudimme nopeasti siinne. Vesi oli tällä kohtaa verensekaista, ja selvä hylkeenrasvan haju tuntui sieraimissamme. Veden syvyys oli vain pari syltä, ja pohja näkyi selvästi. Mutta hyljettä ei näkynyt, vaikka kuinka yritimme tirkistellä. Ja kuitenkin tiesimme varmasti, ettei tällaista rasvatyventä synny, ellei hylje ole lähettyvillä pohjassa. Samassa muodostui veteen uusi läiskä, parinkymmenen metrin päähän edellisestä. Kiiruhdimme sinne ja nyt näimme jo hylkeenkin. Se näytti niin suurelta, että Tom väitti innoissaan sen olevan ainakin veneen pituisen.
Vesi oli tällä paikalla kuitenkin syvempää. Purjevarpa ei ylettynyt hylkeeseen, eikä ankkuriakaan voinut käyttää naaraamiseen, koska sen piikit olivat liian tylsät. Mutta veneessä oli onneksi muutamia hauenkoukkuja. Kiinnitin pari koukkua nuoran päähän, sukelsin pohjaan ja pistin koukut ylähuuleen kiinni. Vedimme hylkeen nuorasta, ja tuo suuri ruho nousi vaivatta pinnalle. Syksyllä kun hylje on lihava, se jää usein pinnalle kuolleenakin, mutta kevätkesällä se vajoaa melkein aina pohjaan. Kiinnitimme nyt vielä muutaman koukun hylkeen kuonoon, ja vajaassa kahdessa tunnissa se oli hinattu venevalkamaamme. Maalle nostaminen oli ankara urakka, emmekä olisi siihen pystyneetkään ilman taljoja.
Tomin saalis ei ollut tosin veneen pituinen, mutta yhdeksän jalkaa kuitenkin. Ymmärsimme heti, että nyt on ryhdyttävä totiseen työhön. Hylkeenrasva on mahdollisimman pian keitettävä öljyksi, muuten ei koko otuksesta ole mitään hyötyä. Keittopatamme oli vain viiden litran vetoinen. Siitä ei ollut tähän työhön.
Isossa veneessämme oli tulisijana suuri, ainakin kolmenkymmenen litran vetoinen pata. Se oli joutunut nykyiseen käyttöönsä, kun siitä oli lohjennut reunasta melkoinen palanen. Jos saisimme padan korjatuksi, olisi meillä mainio rasvankeitin, Lohjennut kappale oli padan alla, ja tulisijan eristeenä pohjaa vasten oli pieni läjä asbestipahvia. Muutaman rautalevy liuskan avulla sovitimme lohjenneen palan takaisin paikalleen. Kun käytimme vielä asbestipahvia tiivisteenä, saimme padan siihen kuntoon, ettei siinä ollut moittimista. Kuuma öljy etsii tiensä pienistäkin rakosista, mutta asbesti oli oivallista tiivistettä. Rantaan laitoimme lieden ja ennen keittämisen alkamista puhdistimme padan huolellisesti. Muutaman päivän työskentelyn jälkeen meillä oli melkein kaksi nelikollista kirkasta öljyä. Lihoista otimme parhaat palat ja loput hinasimme merelle. Kun nyljimme lihapaloista kaikki rasvapilkut huolellisesti pois, saimme tehdyksi melkoista ruokaakin saaliistamme. Eihän se nyt aivan pyypaistille maistunut, mutta on huonompaakin sentään syöty.
Kaikkine vaivannäköineen oli hylkeenpyydystäminen meistä paljon hauskempaa puuhaa kuin silakkaverkkojen hoitaminen. Tom odotti kiihkeästi uutta hylkeen huutoa, eikä hänen kovin kauaa tarvinnut vartoakaan. Eräänä helteisenä aamupäivänä kuului ulapalta kovaäänistä karjuntaa ja meteliä. Äänen suunnalla oli Muklarien suurin laaka, joka oli runsaan puolen tunnin soutumatkan päässä valkamasta. Tunsimme paikan jo ennestäänkin. Laaka oli korkeimmalta kohdaltaan pari syltä vedenpinnan yläpuolella. Lähellä sen toista laitaa oli niin syvä kolo, että sen pohjalla oli vettä.
Läksimme heti matkaan ääntä kohti ja koetimme pysytellä hiekkasärkän suojassa. Tuuli oli heikko ja puhalsi milloin mistäkin päin. Onnistuimme kuitenkin pääsemään huomaamatta hiekkasärkälle asti. Vedimme veneen hiekalle ja heitimme vielä varmuuden vuoksi ankkurin hiekkaan. Tässä ei enää tarvinnut noudattaa minkäänlaista varovaisuutta, sillä viereiseltä luodolta kuuluva huuto ja karjuminen oli niin valtavaa, että siellä olisi luullut olevan kymmenen härkää tappelussa. Minä olin jopa kuulevinani miten sarvet ja pääkallot läjähtelivät yhteen.
Luodolla makasi ainakin kolmekymmentä hyljettä. Suurimmat vanhat härät makasivat kallion ylimmillä paikoilla, toiset tappelivat ja sysivät toisiaan. Tappelijat olivat tosissaan, sen huomasi pitkistä verinaarmuista ja suuttuneesta karjunnasta. Pienimmät hylkeet makasivat aivan vesirajassa tai uivat paaden ympärillä yrittäen turhaan päästä luodolle nekin.
Meistä hylkeet eivät näyttäneet vähääkään välittävän, mutta suojamme olikin hyvä. Katseltuamme hetkisen tuota rähinää olin tuntevinani tuulenvirin niskassani. Samassa ryntäsivät kaikki hylkeet kuin komennosta veteen ja hävisivät pinnan alle. Niin nopeasti se tapahtui, että molemmat laukauksemme menivät ohi.
Tuuli oli kääntynyt ja hylkeet olivat tunteneet ihmisen hajun.
Poistuvien hylkeiden päitä näkyi aina silloin tällöin veden pinnalla.
Hetken kuluttua meistä näytti siltä, että hylkeet rupeavat palaamaan takaisin. Jäimme makaamaan paikallemme siinä toivossa, että jokunen hylkeenpoika olisi kyllin rohkea nousemaan takaisin paadelle. Mutta vaikka hylkeet tulivat hyvin lähelle luotoa, ei yksikään noussut sille.
Tom oli jostakin kirjasta lukenut, miten hylkeenpyydystäjät Itämeren rannikolla houkuttelevat uivan hylkeen rannalle. Tämä konsti perustuu hylkeen uteliaisuuteen. Soittamalla vaikkapa hanuria voi houkutella hylkeen seuraamaan venettä kilometrikaupalla. Tom ehdotti että koettaisimme mekin omaa konstiamme. Varoitettuani Tomia ankarasti, ettei hän millään ehdolla ampuisi ylitseni, suostuin rupeamaan puuhaan. Ryömin rannalle ja matkin parhaani mukaan hylkeen kömpelöitä liikkeitä. Välillä päästin aina mahtavan mylväisyn.
Kauan minun ei tarvinnut peliäni jatkaa ennen kuin kaksi pienempää hylkeenpoikaa rupesi lähestymään hiekkasärkkää. Joka sukelluksella ne tulivat lähemmäksi välillä kurkistellen uteliaasti missä uusi toveri oli. Kun toinen niistä vihdoin nosti runsaan kolmanneksen ruumiistaan veden pinnan yläpuolelle, pamahti jo Tomiin kivääri. Hylkeen äskeiselle paikalle levisi heti rasvatyventö. Toinen hylje oli sukeltanut juuri ennen laukausta. Hetken kuluttua sekin nousi pinnalle sopivalla ampumamatkalla. Tomin ase paukahti taas, ja uusi tyventö levisi vähitellen paikalle.
Koska muita hylkeitä ei enää näkynyt läheisyydessä, läksimme korjaamaan Tomin saaliit. Olimme tehneet vahvasta teräslangasta naarantapaisen ja teroittaneet sen hampaat hyvin teräviksi. Tällä välineellä onnistuimme heti saamaan hylkeet veneeseen.
Soudimme nyt takaisin hiekkasärkälle ja heittäydyimme lämpimälle hiekalle päivää paistattelemaan. Hetken perästä Tom nukahti. Koska minulle ei tullut uni, läksin paadelle katselemaan miltä se näytti hylkeiden vierailun jäljiltä. Siellä haisi kuitenkin niin kamalasti, että kävelin nopeasti kallion tuulenpuoleiselle syrjälle, johon istuuduin hetkeksi katselemaan Muklarien saaristoa.
Olin istunut paikallani ehkä puolisen tuntia, kun kuulin omituisen sihisevän äänen siitä kolosta, joka oli paaden toisessa reunassa. Ensin en kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan luulin erehtyneeni. Mutta kun ääni hetken perästä uudistui ja kun toinen melkein samanlainen ääni vastasi siihen, menin katsomaan.
Ällistykseni oli suuri kun huomasin kuopassa kaksi valtaisaa hyljettä. Kumpaisellakin oli monta suurta verinaarmua päässään. Vesi kuopan pohjalla oli myös veren punertamaa, Vaikka kuoppa oli vain vajaat kaksi metriä syvä, eivät hylkeet olisi millään päässeet ennen myrskyä ja sen tuomaa tulvaa vankilastaan, sillä sen reunat olivat äkkijyrkät. Aavistin heti miten eläimet olivat joutuneet vankilaansa. Kun tappelupukarien toverit olivat syöksyneet hädissään veteen, olivat ne varmaankin tyrkänneet vahingossa vanhat härät koloon, jossa ne sitten sähisivät toisilleen.
Heti kun hylkeet huomasivat minut, ne olivat kuin yhtä poikaa yhteisessä vihassaan. Elleivät viholliseni olisi olleet niin varmassa tallessa, olisin kai lähtenyt karkuun, sillä otukset näyttivät tosiaankin julmistuneilta. Yksi ainoa sellainen naarmu, joita molemmilla oli päässään, olisi riittänyt tappamaan minut silmänräpäyksessä. Viritin kiväärini ja tähtäsin ensimmäistä hyljettä. Se kuoli paikalla. Minuutin perästä kävi toiselle samoin. Yksinäisellä kalliolla vallitsi taas rauha.
Tom huusi jo särkältään, että tulisin häntä noutamaan, Hän oli herännyt laukauksiin ja oli tietysti utelias näkemään mitä olin ampunut.
Emme tietenkään jaksaneet saada noita mahtavia koljoja ylös kuopasta vaan nyljimme ne siellä ja otimme heti nahan rasvakerroksineen irti. Siinäkin oli jo vaivaa, kun saimme nahat ja rasvat ylös kuopasta.
Kotimatkalla rupesin tuntemaan outoa ihonpoltetta. Se alkoi vyötäisistä ja levisi vähitellen ylä- ja alaruumiiseen. Rannalle ehdittyämme minun oli pakko riisua vaatteet päältäni saadakseni selville, mikä minua niin armottomasti poltteli. Olin vyötäisten kohdalta punainen kuin intiaani, ja Tom kysyikin ilkkuen olinko sairastanut tuhkarokon lailliseen aikaan, vai olinko säästänyt sen näin sopimattomaan vaiheeseen. Huomasin samassa muutaman verenimijän putoavan paidastani, ja kun suoritin tarkemman tutkimuksen, olin häpeissäni. Tuota tautia en ollut ikinä sairastanut.
Kun Tom nyt huomasi ilmeistäni mikä tauti minua vaivasi, hän muuttui kovin koppavaksi ja ilmoitti nenäänsä nyrpistäen, ettei hän nuku samassa vuoteessa kanssani. Hetken kuluttua näin saunan ovesta, että Tom pani uhkauksensa täytäntöön siirtämällä omat vuodevaatteensa saunan toiseen nurkkaan.
Mistä nuo iljettävät syöpäläiset olivat ilmaantuneet? Hylkeitä käsitellessämme olimme olleet hyvin varovaisia ja pitäneet paidanhihat korkealle ylös käärittyinä. Tiesimme näet sen verran, että hylje on kevätkesällä täpösen täynnä noita mieron miehen puhtaanapitäjiä. Vasta hetkisen pohdittuani asia selvisi minulle. Olin kyllä hylkeitä käsitellessäni ollut varovainen, mutta ennen sitä olin istunut puoli tuntia kalliolla, joka oli ollut hylkeiden lepopaikkana. Hylkeet olivat päivää paistatellessaan kyhnytelleet itseään kiven uurteisiin. Kodittomat syöpäläiset olivat sitten muuttaneet suurin joukoin minun vaatteisiini, kun minäkin pahaa aavistamatta yritin ottaa aurinkoa. Otin vahingon opikseni ja päätin valita lepopaikkani vastaisuudessa huolellisemmin.
Minun oli nyt pakko ryhtyä totisiin toimenpiteisiin. Tuo pieni väritön elukka on tavattoman sitkeähenkinen. Vesi ja saippua eivät siihen vähääkään pysty. Mutta ei se silti voittamaton ole, jos sen kimppuun käy oikeilla aseilla. Syöpäläinen kestää seitsemän pyykkiä, mutta ei yhtäkään saunansavua. Kun Tom myöhemmin illalla rupesi keittämään öljyä, laitoin kiven kupeelle kiukaan tapaisen ja rupesin savustamaan vaatteitani. Tom väitti, että minä haisin seuraavana päivänä savuhailille. Olkoon niin, savunhaju ei minua häirinnyt ja syöpäläisistäni olin vapaa.