Kahden taalarin raha

by A. E. Ingman

III.

En ole vielä tähän mennessä kertonut mitään eräästä asiasta, joka kuitenkin heti Muklareille tultuamme herätti meissä molemmissa suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä. Meidän veneemme eivät olleet sataman ainoat alukset. Satamassa oli tullessamme laiva. Ja tämä laiva oli arvatenkin ollut jo monta vuotta tuolla paikallaan.

Laiva oli vajonnut syvälle hiekkaan. Tom arveli, että laivan pohja oli ainakin kahden tai kolmen jalan syvyydessä hiekan alla. Laivan muoto miellytti kovasti Tomin merimiehensilmää. Hän väitti sen olleen aivan erinomainen purjehtija. Ja noustessamme ensimmäistä kertaa sen kannelle Tom sanoi, ettei alus ollut kauppalaivaksi rakennettu. Kauppalaivoissa eivät pylpyrät ja helat ja muut yksityiskohdat ole koskaan niin siistiä ja arvatenkin myös kallista tekoa kuin ne tässä laivassa olivat. Kauppalaivaa ei kannata noin kalliisti varustaa.

Vaikka aluksen pituus ei ollut viittäkymmentä jalkaa, se oli kuunariksi taklattu. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, pienintäkään kuunarin varustukseen kuuluvaa osaa ei puuttunut, sikäli kun nyt osasimme sitä arvostella purjeiden ollessa poistettuina. Niitä säilytettiin arvatenkin kannen alla. Laiva ei näyttänyt hyljätyltä, pikemminkin vain talvikuntoon laitetulta. Kannella oli kaikki siistiä aivan kuin miehistö olisi poistunut laivasta vasta eilispäivänä.

Kävimme laivassa joka päivä, ja Tom piti minulle pitkiä luentoja kuunarin rakenteesta ja hoidosta. Parin viikon kuluttua tiesin jo teoriassa kaiken mitä puolimatruusin tulee tietää. Vahinko vain, että köysistä olivat ainoastaan kiintonaiset köydet paikoillaan. Luistava köysistö oli kokonaan poissa, luultavasti sekin kannen alla.

Melkein kaikki pislat ja helat olivat messinkiä. Niissä oli tuo miellyttävä harmaanvihertävä sävy, jonka messinki saa ulkoilmassa ja joka on myös käytännössä sopivin. Kiillotetut pislat näyttävät tosin komeilta, mutta ne häikäisevät pahasti silmiä. Kajuutan portaiden kaiteet olivat kuitenkin kirkkaiksi kiillotetut. Tom väitti, että se oli laivan haltian työtä, tämä kun ei jätä laivaa talveksikaan. Asia näytti todellakin olevan näin, sillä eihän messinki pysy ulkoilmassa viikkokausia kirkkaana ilman että sitä kiillotetaan. En kuitenkaan uskonut Tomin haltioihin, vaan pidin omat luuloni täistä asiasta.

Eräänä päivänä, kun olimme taas tulleet laivalle, löysin kannelta aivan tuoreen lastun. Panin lastun Tomin käteen ja kysyin oliko laivanhaltioilla tapana leikellä tuollaisia lastuja. Tom ei sanonut tietävänsä mitään varmaa siitä puolesta, mutta arveli että lastu on meidän itsemme sinne jättämä, vaikka emme sitä nyt muistaneetkaan.

Mutta minun epäilyksiäni tuo selitys ei tyydyttänyt. Ehdotin siis Tomille, että ottaisimme selkoa laivanhaltian öisistä toimista. Arvelin, että meidän olisi parasta käyttää samaa keinoa, jolla muinoin Daniel paljasti Belin pappien öiset syömingit epäjumalan temppelissä. Tomilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan, hän oli itsekin kovin utelias näkemään oliko hänen selityksensä oikea. Menimme siis illalla laivalle ja ripotimme tuhkaa kannelle ja kajuutan portaiden sekä miehistösuojan eteen.

Iltayöstä yritin turhaan saada unta silmiini. Odotin liian suurella jännityksellä kokeemme tulosta. Puolenyön aikaan menin rannalle. Kun en kerran voinut nukkua, voisin yhtä hyvin istua rannalla vartioimassa näkyisikö laivassa mitään. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa. Tai oikeastaan en tiedä kuinka kauan odotin, sillä vaikka olin tullut rannalle unettomana, taisin siinä istuessani vähän torkahtaa. Joka tapauksessa havahduin siihen, että kajuutan ikkunoista näkyi valoa. Niihin oli tosiin vedetty paksut keltaiset silkkiverhot, mutta valo pääsi silti raoista näkyviin. Kiiruhdin herättämään Tomin ja toin hänet mukanani rannalle. Myöskin Tom huomasi heti valon. Kysyin häneltä oliko tontuilla tapana puuhailla lampun valossa. Tom sanoi tietävänsä, että haltiat oleskelevat vain laivan pimeimmissä sopukoissa ja kaihtavat valoa kuin pahempaakin. Siellä oli nyt varmasti ihminen liikkeellä eikä mikään laivanhaltia.

Ehdotin nyt Tomille, että menisimme heti laivalle ja yrittäisimme tehdä tuttavuutta noiden ihmisten kanssa, jotka olivat sisällä. Tom ei kuitenkaan halunnut menetellä näin moukkamaisesti. Hänen mielestään ei aamuyö ollut sopiva aika ensivierailulle. Ja sitä paitsi laivassa olevat ihmiset olivat varmasti jo huomanneet meidän olevan saarella. Jos he olisivat halunneet meihin tutustua, niin he olisivat kyllä tulleet luoksemme. Ehkäpä he olivat salakuljettajia tai harjoittivat jotakin muuta yhtä luvatonta tointa ja halusivat juuri sen vuoksi pysytellä erossa todistajista.

Tom saattoi olla oikeassa. Annoin periksi, ja niin läksimme takaisin saunalle, jossa kohta unikin taas otti valtaansa.

Heräsin vasta myöhään aamupäivällä. En olisi ehkä herännyt vielä silloinkaan, ellei Tom olisi keittänyt kahvia, jonka tuoksu voi saada puolikuolleenkin havahtumaan. Olin jo melkein valveilla, kun Tom meni rantaan hakemaan selvikettä, mutta siinä välillä lupsahtivat silmäni uudestaan umpeen. Nousin kuitenkin erittäin vikkelästi, kun Tom pirskotti tuomaansa vettä kasvoilleni. En suuttunut vaan kumarruin kuivaamaan kasvojani, mutta silloin tuo peijooni kaatoi lopun veden niskaani.

Tämä oli sentään liikaa, sen ymmärsi Tomkin, joka kaapaisi nopeasti käpälämäkeen. Kun en saanut poikaa kiinni, palasin saunaan ja panin oven sisäpuolelta hakaan. Sitten vaihdoin kuivan paidan päälleni ja tyhjensin kahvipannun. Saatuani viimeisenkin tilkan mahaani tunsin itseni taas kuivaksi ja lämpimäksi ja olin jo Tomille täysin leppynyt. Päästin siis oven haasta ja julistin Tomille jalomielisesti anteeksiantoni.

Kun Tom huomasi vaaran olevan ohitse, hän tuli saunaan ja vilkaisi ilkkuen paitaani, jonka olin levittänyt kuivamaan. Mutta näyttipä poika kohtalaisen nololta, kun hän yritti turhaan kaataa kahvia kuppiinsa. Koston laki näytti hänelle selviävän, ja hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa.

Läksimme nyt laivalle ansojamme kokemaan. Aavistukseni oli käynyt toteen. Kajuutan portaiden edessä olevista jäljistä näimme selvästi, että paikalla oli käyty ja että kävijä oli käyttänyt joko kalosseja tai kumipohjaisia kenkiä. Koska kumipohjakengillä voi kulkea täysin äänettömästi, innostui Tom heti väittämään, että mies on epäilemättä salakuljettaja.

— Miehet, kai tarkoitat. Jos heistä toinen on salakuljettaja, niin kai toinen myös.

— On kai, jos miehiä on kaksi. Mutta eihän näistä jäljistä voi nähdä onko miehiä yksi vai kymmenen.

— Kaksi niitä ainakin on.

— Oletko varma?

— Vertailepa noita molempia oikean jalan jälkiä.

— Kas todellakin, anturan korot näkyvät selvemmin toisessa jäljessä kuin toisessa. Sinustahan saattaa tulla vaikka salapoliisi.

— Kukapa tietää mitä mistäkin tulee. Mutta noin paljon näkee jo tavallinen maalaispoliisikin. Ja sen niistä näkee myöskin, että miehet eivät ole enää laivassa, koska viimeksi astutut jäljet vievät kajuutasta poispäin eikä miehistösuojan edessä näy mitään jälkiä.

— Oikeassa olet, hirtettävä.

Yritin saada jäljistä selville vielä enemmänkin, mutta se oli turhaa vaivannäköä. Vastaamatta jäivät myös Tomin kysymykset mitä miehet olivat illalliseksi syöneet, oliko heistä jompikumpi luonteeltaan äkkipikainen vaiko hidasverinen ja minkä väriset heidän silmänsä olivat. Tom väitti, että oikea salapoliisi pystyisi sanomaan tämän ja vielä paljon muutakin.

Mutta vaikka en pystynytkään jälkien perusteella näin hienoihin tuloksiin, sain kuitenkin pian selville, mitä tietä miehet olivat laivasta poistuneet ja arvatenkin myös sinne tulleet. Jäljet johtivat isonmaston vanteille ja niitä pitkin ylöspäin. Tämän huomasin siitä, että muutama tuhkahitunen oli tarttunut myös väylinkeihin. Nousimme ensin vantteja ylös ja jatkoimme niiltä maston päähän asti. Ylin tanko, itse mastonnenä oli korjattu pois, emmekä ylhäältä sitten muuta löytäneetkään.

Tomille asia näytti sitäkin selvemmältä. Hän muistutti miten Krakla, joka ui aalloilla saunanrakentajaukon edellä, oli saarille tultuaan levittänyt siipensä ja lentänyt pois. Turhaan yritin väittää Tomille, että hänen selityksensä oli mahdoton. Krakloja ei ollut kuin yksi ainoa ja sekin vain kansan uskomuksissa. Eikä se niissäkään esiinny kumikalossit jalassa.

Alas mennessämme Tom löysi kuitenkin jotakin, joka muutti hänen uskonsa täydellisesti. Mastonhäkkiin oli toinen kävijöistä kopauttanut piippunsa tyhjäksi. Nyt heräsivät Tomin salapoliisinvaistot äkkiä. Hän haisteli tupakamjätteitä ja väitti niiden olevan "Kultaista ruusua", jota merimiehet yleisesti polttelevat ja jota hänkin oli joskus isältään salaa maistellut. Ylpeänä hän väitti, ettei kukaan joka vähänkään ymmärtää tupakan päälle, voi erehtyä tämän tupakkalajin verrattoman hienosta tuoksusta. Häpeäkseni täytyi minun myöntää, etten pysty erottamaan nurkantakuisia ryssänlehdistä. Minun oli siis pakko luottaa kokonaan Tomin asiantuntemukseen ja uskoa hänen uusi teoriansa, että kävijät olivat ihmisiä, arvatenkin merimiehiä. Ja koska jokaisella mieron ruojalla ei ole varaa tupruttaa "Kultaista ruusua", olivat kävijät arvatenkin varoissaan olevaa väkeä. Toivottavasti he ovat salakuljettajia, lisäsi Tom vielä.

Palasimme siis oman saaremme rannalle jokseenkin yhtä viisaina kuin olimme sieltä lähteneetkin. Mutta uteliaisuuteni ei antanut minulle rauhaa, halusin tietää minne miehet olivat laivasta poistuneet. Olimme jo aikaisemminkin kulkeneet saaremme metsät ristiin rastiin, mutta ihmisistä emme olleet löytäneet jälkeäkään. Se saari, josta olimme tuoneet saunan kehikon, oli vain aaltojen sileäksi hioma kallio. Rottakaan ei olisi löytänyt sieltä piilopaikkaa. Jos miehet siis ylipäänsä oleskelivat näillä main — mikä minusta oli melkein varmaa — niin he eivät voineet asustaa missään muualla kuin kolmannella saarella, siis samalla, jonka rannassa heidän laivansakin oli. Mutta tälle saarelle oli mahdotonta päästä, siltä meistä ainakin tuntui.

Kolmas saari oli melkein yhtä suuri kuin se, jolla me asuimme ja jota olimme ruvenneet kutsumaan Kotisaareksi. Tuo saari oli joka puolelta hyvin jyrkkärantainen. Tomin isäkin kertoi: aikoinaan, ettei yhdessä Muklarien saaressa ole koskaan käyty, sinne pääseminen oli kerta kaikkiaan mahdotonta.

Olimme jo aikaisemmin soutaneet saaren ympäri pari kierrosta löytämättä kuitenkaan maihinnousupaikkaa. Nyt teimme vielä yhden kierroksen, jonka jälkeen olimme varmoja, ettei saarelle voinut nousta ilman pitkiä tikapuita. Tikapuut olisimme kyllä pystyneet tekemään, mutta niiden pystyttäminen kalliota vasten oli taas juttu erikseen.

Keskustelumme tikapuista oli herättänyt minussa uuden ajatuksen. Kierreltyämme saaren poikkesimme vielä kerran laivalle. Kallioseinä oli laivan vieressä melkein pystysuora, ja laivan kyljestä oli siihen vain muutama jalka. Kiipesin taas mastonpäähän ja heitin nuoraan kiinnitetyn vaarnan ylös kalliolle. Heitto oli vaikea suorittaa, eikä se onnistunutkaan ennen kuin kolmannella yrityksellä. Vedin nuoraa hiljakseen takaisin kunnes vaarna luiskahti alas jyrkänteeltä. Maston päästä kallion reunalle oli tasan kaksikymmentä jalkaa vinosti ylöspäin mitattuna. Tarkastin nyt maston päässä olevaa huipputangon kenkää. Se oli mustaksi lakeerattua rautaa, läpimitaltaan kaksitoista senttiä. Minusta tuntui kummalliselta, että kengän yläreunasta oli lakeeraus kulunut pois kallion puolelta. Mutta kun samassa huomasin, että kengän sisäpuoli näytti kuluneen vastaiselta puolelta, käsitin heti, ettei äsken keksimäni keino — jolla ehkä pääsisimme kalliolle — ollut suinkaan uusi. Sitä oli käytetty jo monta kertaa aikaisemminkin. Ja jos laivassa kävijät olivat päässeet siten kalliolle ja laivaan, piti tuon tempun luontua meiltäkin. Sitä oli nyt kokeiltava.

Tämä päätös mielessäni luisuin mastosta alas ja seisoin hetkisen kuluttua Tomin vieressä kannella.

Kehotin Tomia kiipeämään maston päähän ja katsomaan tarkoin huipputangon kenkää. Alas tultuaan Tom selitti minulle, että huipputanko oli ollut huolimattomasti harustettu ja siksi hangannut kenkänsä sisäpuolta toisesta syrjästä.

Kysyin Tomilta oliko huolimaton harustus kuluttanut lakeerauksen myös kengän yläosasta. Tätä Tom ei ollut huomannut, mutta hän lähti vikkelänä kuin orava uudestaan mastonpäähän. Kannelle tultuaan hän sanoi olevansa varma, että tangon päässä olevaan kenkään oli pistetty kalliolta jonkinlainen tanko. Tätä tietä olivat laivassa kävijät varmaankin sekä tulleet että menneet. Tom sanoi pyrkivänsä huomenna kalliolle samaa temppua käyttäen.

Laakasaaren korkeimmalla kohdalla oli viiden sylen pituinen reimaritanko, jonka ajojäät olivat sinne vieneet. Veimme sen vielä samana iltana laivaan, kiinnitimme köyden sen ohuempaan päähän ja saimme jonkin aikaa ponnisteltuamme tuon raskaan esineen mastoa vasten nojalleen.

Varhain seuraavana aamuna palasimme laivalle köysikimppu ja muutamia pylpyröitä mukanamme. Muutaman tunnin ankaran työskentelyn jälkeen meidän onnistui kallistaa tangon pää kalliota vasten. Silta oli rakennettu.

Tom tahtoi heti paikalla kiivetä kalliolle katsomaan. Mutta koska työ oli ollut hyvin raskasta, kielsin Tomia lähtemästä ennen kuin oli vähän levätty. Tom pani ensin kovasti vastaan, mutta huomattuaan että minä olin valmis vaikkapa sitomaan hänet paikalleen, tuli hänkin kannelle ja lähti kanssani kotisaarelle murkinoimaan.

Syötyämme ja otettuamme pienet ruokaunet palasimme jälleen laivalle. Kiipesimme heti mastonhuippuun, ja minuutin kuluttua Tom seisoi ylpeänä kallion laella. Minun piti nyt seurata samaa heiluvaa tietä. Mutta minun isäni ei ollutkaan merimies vaan aito maanmyyrä, en siis ollut perinyt merimiehen hurjaa mieltä. Kun katselin alas laivankyljen ja kallion väliin, rupesi päätäni huimaamaan. Eipä paljoa puuttunut, kun olisin palannut nuivin nenin mastosta kannelle. Mutta Tomin ilkkuva naama pelasti minut tästä häpeästä. Syljin kouriini ja läksin kiipeämään.

Puolivälissä matkaa rupesi tanko ankarasti heilumaan, ja sydämeni alkoi vavahdella samassa tahdissa. Heiluminen lakkasi kuitenkin ylemmäksi päästyäni. Sen verran olin joka tapauksessa säikähtänyt ja pöllähtänyt, että jatkoin kiipeämistä, vaikka olin jo kallion kohdalla ja vaikka olisin voinut hypätä jo vaaratta tangolta. Samassa tanko keikahti irti kengästään, ja minun oli pakko hellittää otteeni. Ellei Tom olisi saanut minua hartioista kiinni, olisin varmasti seurannut tankoa syvyyteen. Nyt jäin kuin jäinkin Tomin viereen aivan kallion reunalle.

Arvelenpa ettemme näyttäneet kovin älykkäiltä sillä hetkellä. Olimme päässeet perille mutta samalla olimme joutuneet vangeiksi kalliolle. Vain yhdestä paikasta oli kallio sen verran viettävä, että olisimme ehkä voineet luisua siitä mereen. Mutta uintimatka laivalle, missä veneemmekin keinui, oli ainakin neljäsataa metriä. Ja vesi oli vielä niin kylmää, että siinä olisi voinut helposti kangistua. Eikä sitä paitsi "kuivan kosken laskeminen" pitkin kalliota tuntunut erikoisemmin houkuttelevalta.

Rupesimme tarkastelemaan vankilaamme lähemmin. Aivan jalkaimme vieressä oli pensaikossa tanko, joka oli vieläkin pitempi kuin äsken menettämämme. Se oli saarnipuuta, ohuempi mutta kuitenkin jäykempi kuin meidän tankomme, ja sen toisessa päässä oli merkillinen hela. Se oli aivan ilmeisesti tehty maston toisessa päässä olevaan kenkään sopivaksi. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, mitä tietä laivassa kävijät olivat kulkeneet.

Olisimme nyt voineet punnertaa tangon paikoilleen ja palata laivaan, mutta se ei tullut mieleemmekään. Kun kerran olimme saarelle tulleet, emme lähtisi ennen kuin olisimme tutustuneet siihen ja sen asukkaisiin, jos täällä nyt sellaisia oli.

Nälkää meidän ei tarvinnut pelätä, vaikka jäisimme saarelle useaksikin päiväksi. Täällä pesi näet paljon vesilintuja, ja useimpien munat olivat suuria. Tiesimme kyllä, ettei ollut luvallista ottaa vesilintujen pesistä munia, emmekä aikoneetkaan turvautua tähän ruokaan ennen kuin viimeisessä hädässä.

Katselimme siis ympärillemme ja huomasimme, että luodon rannat olivat sen korkeimmat paikat. Koko luoto oli näet sisäänpäin viettävä umpilaakso, jonka keskellä oli vähäinen järvi. Luodon pinta-ala saattoi olla siinä neliökilometrin paikkeilla, tästä otti järvi noin kolmannen osan. Järven pinta näytti olevan huomattavasti merenpintaa alempana.

Vaikka luoto näyttikin ulospäin hyvin kolkolta ja elottomalta, olivat sen sisäosat kuitenkin melkoisen vehmaat. Kivien välissä kasvoi tuomia ja pihlajia, olipa siellä täällä jokunen ruotsinpihlajakin. Muutamat tuomet olivat jo täydessä kukassa.

Läksimme kävelemään alas järvelle päin. Paitsi tuota löytämäämme tankoa emme löytäneet mitään merkkejä ihmisistä. Suuri osa järven pintaa oli meille tuntemattomien vesikasvien peitossa. Yhdessä kohtaa tätä kasvustoa oli niin lähellä rantaa, että onnistuimme vetämään siitä muutaman säikeen ylös. Se oli sitkeätä kuin nuora. Rupesimme lappamaan sitä maalle, mutta loppua ei vain tullut, vaikka olimme kiskoneet jo monta kymmentä metriä. Leikkasimme vesiköynnöksestä palasen ja panimme sen kalliolle kuivamaan. Päätimme antaa sen tilaisuuden tullen opettajalle, joka oli aina kovin innoissaan saadessaan jonkin uuden kasvin kokoelmiinsa. Tällaista kummallista meriliekoa emme olleet niissä kokoelmissa koskaan nähneet.

Jatkoimme nyt kulkuamme pitkin rantaa aikoen kulkea järven ympäri. Kävelimme pensaikossa vähän matkan päässä itse rannasta. Kauas emme kuitenkaan ehtineet, ennen kuin edessämme oli jälleen ranta ja vettä. Luulimme siitä ensin puroksi, mutta sitten huomasimme sen olevan kapea ja syvä järvenpoukama. Poukaman vastainen ranta oli äkkijyrkkää kalliota.

Tässä poukamassa kellui vierekkäin kaksi suurta kannellista lotjaa. Ne täyttivät lahden koko sen leveydeltä ja ne oli kiinnitetty rautaketjuilla molemmille rannoille. Lotjat uivat niin syvässä, että kansi oli vain pari jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Emme jaksaneet ymmärtää missä tarkoituksessa nämä isot lotjat oli rakennettu mitättömään sisäjärveen, josta niitä ei saisi millään keinolla mereen. Tom, joka yhä vain uneksi salakuljettajistaan, arveli niiden sisältävän romminassakoita, silkkikankaita ja muitakin hienoja tavaroita.

Istuimme hetkisen toisen lotjan kannella ja ihailimme veden kirkkautta. Vaikka järven syvyys oli tässä paikassa kymmenkunta metriä, näkyi epätasainen pohja kuitenkin aivan selvästi. Lotjien pohjan alla huomasimme muutamia paksuja rautatankoja, jotka näyttivät johtavan kallion seinämään.

Koska tästä ei näyttänyt pääsevän pitemmälle, palasimme hetken kuluttua samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Päästyämme siihen paikkaan, missä olimme vetäneet vesiköynnöksen kuiville, huomasimme veden laskeneen ainakin jalan verran. Köynnöskimppu oli jäänyt lähtiessämme melkein vesirajaan, mutta nyt se oli korkealla kalliolla. Sitä paitsi oli rannalla nyt runsaasti tyhjiä näkinkenkiä, joita emme olleet aikaisemmin huomanneet. Rupesimme molemmat niitä kokoilemaan.

Siinä puuhatessamme oli Tom ehtinyt minusta noin sadan metrin päähän pitkin rantaa kulkiessaan.

Olin juuri kahlannut veteen ottamaan erikoisen kaunista ja isoa näkinkenkää, kun äkkiarvaamatta kuulin Tomin päästävän hirvittävän hätähuudon. Näin että hän samalla huitoi kädessään olevalla kepillä jalkoihinsa. Mitään muuta asetta kuin tuo hento keppi hänellä ei ollut, ja huudosta kuulin selvästi, että poika oli hengenhädässä. Nähtävästi joku eläin oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ei kestänyt puoltakaan minuuttia, ennen kuin olin Tomin apuna. Hänen ahdistajansa oli kaatanut hänet kumoon ja yritti saada häntä veteen. Tom piti molemmin käsin pienestä pensaasta, joka kasvoi lähellä rantaa. Hänen molemmissa jaloissaan oli kiinni kaksi suunnattoman suurta merikrapua, jotka yrittivät kiskoa häntä veteen. Tom oli heittänyt keppinsä ja koetti potkimalla päästä ahdistamistaan. Mutta turhaan.

Löin heti voimieni takaa kirveen talalla lähinnä olevaa nilviäistä päähän. Mutta kirveeni oli liian kevyt, ja ainoa seuraus iskustani oli se, että tuo hirviö ojensi toisen saksensa minua kohti. Tähtäsin nyt kirveen terällä saksen tyveen ja onnistuin osumaan niin hyvin, että saksen toinen haara putosi pois. Runsaasti kahden jalan pituinen eläin ei näyttänyt välittävän tästä vähääkään. Mutta kun uudella iskulla osuin Tomin jalkaa puristavan saksen ylimpään niveleeseen ja sain sen poikki, pakeni äyriäinen nopeasti veteen.

Yritin nyt pelastaa Tomin toisestakin vihollisestaan, mutta en ehtinyt vielä saada asettani oikein suunnatuksi, kun jo tunsin ruuvipihtien puristuksen oman sääreni ympärillä ja pian toisen otteen ensimmäisen alapuolella. En kerinnyt käyttää asettani, vaan minut kiskaistiin maahan ja tunsin liukuvani veteen päin. Huomasin että toinen minua raahaavista kravuista oli vieläkin suurempi kuin se, jonka olin juuri pakottanut perääntymään.

Olin jo melkein vesirajassa, kun sain kiinni eräästä suippopäisestä kivestä, joka pisti esiin hiekasta. Jalkani olivat vedessä, ja eläimet kiskoivat minua kaikin voimin. Mutta minusta tuntui siltä, että vihollisteni voima oli vedessä pienempi kuin maalla. Tunsin selvästi, että pystyn pitämään puoliani vielä vähän aikaa, jos vain otteeni kivestä kestää. Mutta monta minuuttia en kestä, sen tiesin myös.

Kirves oli aivan edessäni terä hiekkaan iskettynä. Koetin nyt pitää kivestä vasemmalla kädelläni ja tarttua oikealla kirveeseen. Sain juuri varresta kiinni, kun kuulin takaani rusahtavan äänen, joka pian toistui. Ruuvipihtien otteet sääressäni höltyivät, ja parilla potkaisulla olin niistä kokonaan vapaa. Samassa tunsin miten joku tarttui rajusti kaulukseeni ja vetäisi minut kuivalle. Ensimmäistä kertaa elämässäni pyörryin. Ankara voimanponnistus ja pelko saivat yhdessä tuon kohtauksen aikaan.

Kun tulin tajuihini, seisoi vieressäni Tom ja tuntematon vanha mies, jolla oli viivoittimen näköinen rautatanko kädessään. Mies oli vetänyt saappaan jalastani ja katseli juuri paria sääreeni tullutta mustelmaa, jotka olivat hyvänä todistuksena vastustajani valtaisasta voimasta. Mies kosketteli mustelmia hyppysillään ja sai minut ulvaisemaan kivusta. Hän lohdutteli minua sanomalla, että muutaman päivän kuluttua pystyisin jo palaamaan samaa tietä, jota olin saarelle tullutkin, ellen tahtoisi käyttää toista mukavampaa reittiä, jonka hän lupasi minulle näyttää.

Kiittelin pelastajaani kaikesta sydämestäni ja rupesin itsekin hieromaan säärtäni. Mies kehotti minua jatkamaan hieromista jonkin aikaa välittämättä siitä, että mustelmia hiukan kirveli.

Tom oli päässyt koko jupakasta paljon vähemmällä, mutta hänellä olikin kaitaisemmat sääret kuin minulla. Mutta hänenkin säärivarressaan oli sentään pari mustelmaa. Tom oli muuten vielä selvästi kauhuissaan ja katseli veteen kuin peläten, että jokin uusi hirviö nousee sieltä meitä ahdistamaan. Ellei pelastajamme olisi ollut lähettyvillä rautatankoineen, olisi Tom varmasti yrittänyt raahata minut kauemmaksi vedestä.

Rupesin nyt katselemaan tuota outoa miestä vähän tarkemmin. Hän oli keskikokoinen ja voimakkaan näköinen mies. Hänen ahavoituneet tarmokkaat kasvonsa olivat omituisessa ristiriidassa hänen tukkansa kanssa, joka oli tuuhea mutta lumivalkoinen. Arvasin hänen olevan noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, mutta ihmettelin samalla miten hän on voinut säilyä noin reippaana. Mies huomasi tarkastelevan katseeni ja kertoi hymyillen olevansa näiltä seuduilta kotoisin ja täyttäneensä vasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Luulin hänen laskevan leikkiä, mutta myöhemmin sain tietää hänen olleen tosissaan.

Sata kysymystä pyöri kielelläni, mutta mies ei näyttänyt sellaiselta, jolta turhia kysellään. Silti katsoin voivani tiedustella, miten tällaisessa mitättömässä lätäkössä voi elää noin hirvittäviä petoja.

— Tämäpä lätäkkö ei olekaan niin mitätön, vastasi mies. — Luoteen ja vuoksen ero tekee kahdeksatta jalkaa.

Pelkään ettemme näyttäneet Tomin kanssa oikein luottavaista naamaa.

— Ettekö ole lukeneet tai kuulleet mitään Norjan rannikolla olevasta kauheasta pyörteestä?

Minä en ollut kuullut siitä luotua sanaakaan. Mutta Tomin suusta rupesi tulemaan tarinaa kuin lapinkapasta. Siinä tuokiossa hän kertoi pitkän historian kahdesta merimiehestä, jotka olivat rasvatyvenellä lähteneet laivasta turskanpyyntiin ja joutuneet meripyörteen vaikutukseen. He olivat ensin soutaneet kaikin voimin päästäkseen pyörteestä pois, mutta huomatessaan ettei se onnistuisi, heillä ei ollut muuta tehtävissä kuin keskittää kaikki voimansa veneen ohjaamiseen ja estää se kaatumasta. Pyörre oli ollut suppilon muotoinen, ja kuta syvemmälle vene painui, sitä hurjemmaksi kävi sen vauhti. Pyörteen keskipisteessä oli vene ruvennut pyörimään kuin hyrrä, ja miehillä oli mennyt pää pahoin pyörälle. Miehet olivat lähteneet laivasta illan suussa. Toisella oli sinä yönä koiravahti ja hänen piti siis olla kannella kahdestatoista neljään. Mies oli tullut kovaan tuskaan, sillä hän tiesi, että yhdeksänhäntäistä köysiruoskaa oli juuri hiljattain tervattu. Mutta vasta silloin kun laivassa soitettiin kolme lasia ja kun miehen vahtivuorosta oli jo kolme puolituntista kulunut, rupesi pyörteen voima heikkenemään. Kuitenkin vasta koiravahdin loppupuolella pääsivät miehet pyörteestä irti. Heidän laivalle tullessaan soitettiin juuri kahdeksan lasia, ja päivävahti oli tulossa kannelle. Iltavahti oli ollut mukava mies ja ottanut koiravahtivuoron, eikä kapteeni tiennyt asiasta mitään. Miehet olivat kertoneet olleensa koko seuraavan päivän pahasti kohmelossa, mutta siitä huolimatta oli vahtivuoro korvattava. Toisen täytyi siis olla iltapäivällä neljästä kahdeksaan vahdissa, ja hän vältti vain onnella tuon yhdeksänhäntäisen, sillä vahtivuoron vaihtaminen ilman kapteenin lupaa oli kiellettyä.

Mies kuunteli hyvin totisen näköisenä koko kertomuksen. Tomin lopetettua hän sanoi lyhyesti: — Oletpa sinä aika mestari valehtelemaan! Muistutus sai Tomin pahalle tuulelle, sillä hän oli lukenut tarinan jostakin "Lentävästä hollantilaisesta" eikä ollut lisännyt siihen sanaakaan.

Mies veti nyt molemmat kuolleet merikravut rannalle, katkaisi niistä pyrstöt ja sakset ja käski meidän kantaa ne mukanamme. Hän sanoi niiden olevan erittäin hyviä ruoka-aineita. Mutta elävinä nämä äyriäiset olivat niin vaarallisia, ettei mies sanonut uskaltavansa koskaan kulkea rannalla ilman isoa rautaviivoitintaan. Silläkään ei kuulemma kannattanut lyödä päähän, joka oli hyvin kovakuorinen. Keskiruumiin kohdalta oli eläimen panssari heikompaa, siihen tähdätty voimakas lyönti tappaa kravun heti.

Läksimme nyt kulkemaan kolmisin sinnepäin, missä äsken olimme olleet. Kävellessämme mies kertoi, että tämä järvi oli yhteydessä valtameren kanssa. On ehkä olemassa samanlainen maanalainen tunneli kuin se, minkä vanhan ajan oppineet uskoivat yhdistävän Punaisen meren ja Välimeren toisiinsa ja josta muutamat yhteiset eläinlajit olivat jotensakin varmana todisteena. Oppaamme todisteli väitettään muun muassa sillä tosiasialla, että vesi täällä oli huomattavasti suolaisempaa kuin meressä. Todistuksista kävivät edelleen saaren merkillinen eläimistö ja kasvisto sekä luoteen ja vuoksen välinen suuri ero. Jo muutaman kymmenen sylen päässä rannasta ei luoti enää tavannut pohjaa. Oliko Pohjanlahden pinta tällä leveysasteella valtameren pintaa ylempänä vai alempana, siitä ei mies sanonut olevansa varma. Mutta ei sopinut epäillä, että valtameren luode- ja vuoksi näkyivät järvessä selvästi.

Minusta tuntui miehen puhe maanalaisesta kanavasta jotensakin yhtä uskottavalta kuin Tomin äskeinen kertomus merimiesten seikkailuista. Ellei hän olisi juuri äsken pelastanut henkeäni, olisin varmaan sanonut julki arveluni. Mutta Tomiin tämä puhe, jossa minusta ei ollut hihaa eikä helmaa, upposi kuin vesi kuivaan maahan. Hän jopa aikoi lähteä etsimään tunnelin toista päätä, kunhan ensin saisi merikapteenin tutkinnon suoritetuksi. Hän lupasi koluta Norjan ja Ruijan rannikot päästä päähän, ellei pyörre vähemmällä löytyisi.

Puhellessamme olimme tulleet siihen paikkaan, missä lotjat olivat. Ne kelluivat nyt selvästi matalammalla kuin äsken täällä ollessamme. Mies vei meidät tästä paikasta jonkin verran oikealle. Sieltä löytyi vuoreen johtava ovi. Ymmärsin että vuori muodosti tässä paikassa rotkon ja että saattajamme käytti sitä asuntonaan.

Miehen kehotuksesta astuimme sisälle. Voimakas valo häikäisi silmäni. Olimme suuressa, korkeassa huoneessa, jonka katossa ja seinillä oli kymmenittäin sähkölamppuja. Keskellä huonetta riippui upea kristallikruunu, kauniimpi ja epäilemättä paljon arvokkaampi kuin kirkossa näkemämme. Lattialla oli paksu ja erinomaisen kaunis brysselinmatto. Sekä katto että lattiat olivat tummaa tammipaneelia. Ilma huoneessa oli kuivaa ja sopivan lämmintä, eikä se tuntunut vähääkään tunkkaiselta. Tunsin olevani pikemminkin palatsissa kuin luolassa. Tätä vaikutelmaa lisäsivät toisiin huoneisiin johtavien ovien raskaat silkkiverhot. Huonekalut olivat vanhanaikaisia, nekin silkillä päällystettyjä. Häikäisevä sähkövalo ei vain sopinut huoneen arvokkaaseen tunnelmaan. Jos kruunussa ja seinillä olisi ollut vahakynttilöitä, olisi huone ollut mielestäni täydellinen.

Olimme Tomin kanssa jääneet ovensuuhun. Kaikkien näiden ihanuuksien omistaja seisoi vieressämme ja näytti iloitsevan hämmästyksestäni. Kun vilkaisin Tomia huomasin ihmeekseni, ettei hän ollut vähääkään hämillään, vaan päinvastoin aivan haltioissaan. Näytti siltä kuin hän olisi odottanutkin juuri tätä.

Samassa Tom kääntyi isäntämme puoleen ja avasi suunsa:

— Herra on tietysti salakuljettaja tai ehkäpä merirosvo?

Häpesin suunnattomasti toverini häikäilemättömiä sanoja, mutta eihän niitä enää käynyt peruuttaminen. Yritin sopertaa jotakin Tomin lapsellisuudesta ja hänen vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta sanani hukkuivat isännän raikuvaan nauruun.

— Vai sellaiselta mieheltä minä näytän. Kyllä sinä, poikaseni, taidat nyt pettyä pahemman kerran. Tullaamatonta tavaraa en ole tuonut maahan markankaan arvosta. En ole myöskään yhtä ainoata kauppalaivaa häirinnyt.

Tom näytti pettyneeltä.

— Mutta, jatkoi isäntämme, et ole aivan väärässäkään. Näitä lamppuja lukuunottamatta on epäilemättä kaikki mitä täällä näet salakuljettajien, ehkäpä merisissienkin tänne kuljettamaa. Näissä huoneissa on todellakin asunut merirosvoja, joiden kokoamat aarteet käytetään nyt parempiin tarkoituksiin kuin mitä niiden entiset omistajat ovat aikoinaan kuvitelleet.

Tomin kasvot kirkastuivat huomattavasti. Olihan jo sekin jotain, että tämä paikka oli vanha merisissien pesä. Olkoonkin että nykyiset asukkaat harjoittivat rauhallisempia puuhia. Ehkäpä täältä voisi löytää entisten asukkaiden jäljiltä muutakin mielenkiintoista kuin nämä vanhat huonekalut. Tom innostui tästä ajatuksestaan siinä määrin, että pyysi heti lupaa mennä katselemaan muitakin huoneita. Isäntämme oli tähän suostuvainen.

Ei kulunut minuuttiakaan, ennen kuin Tom palasi takaisin kauhistuneen näköisenä. Kun hän käänsi tuijottavat silmänsä isäntäämme, niin tämä vain nauroi ja kysyi, oliko Tom nähnyt merisissin vai maapeikon.

Tomin astuessa viereiseen huoneeseen oli siellä istunut kirjoituspöydän ääressä — isäntämme. Mutta hän ei ollut enää sama hyväntahtoinen vanhus kuin äsken, vaan keski-ikäinen tuimannäköinen mies, jolla oli musta tukka ja parta. Hän oli noussut kiivaasti pöytänsä äärestä, temmannut Tomia rinnuksesta ja kysynyt miten hän oli tänne tullut ja mitä hänellä oli asiaa. Kun Tom oli pelästyneenä vastannut, että mies kai parhaiten tiesi sen asian, koska oli äsken hänen henkensä pelastanut, rupesi tämä nauramaan ja työnsi hänet ovesta takaisin saliin.

Tuskin Tom oli saanut tämän kerrotuksi, kun hänen kuvailemansa mies astui viereisestä ovesta saliin.

Kun miehet nyt seisoivat vierekkäin, oli ero helpommin huomattavissa. Toinen veli — arvasin heti, että miehet olivat veljeksiä — oli yhtä tumma kuin toinen vaalea. Hän oli myöskin vähän pitempi ja ryhdikkäämpi kuin pelastajamme. Mutta Tomin äskeistä hämmästystä en silti yhtään ihmetellyt, niin samannäköisiä miehet lopultakin olivat.

Pelastajamme oli jatkuvasti huvittunut. Mutta hänen veljensä näytti tuikealta eikä kiinnittänyt meihin vähäistäkään huomiota. Hän oli saanut varmuuden siitä, ettemme olleet tunkeutuneet luvatta hänen asuntoonsa, muuten olimme hänelle vain ilmaa. Hän oli aivan toisissa ajatuksissa.

— Etkö voi tarjota minulle mitään syötävää? hän sanoi veljelleen. — Olen koko päivän ajatellut, laskenut ja sommitellut enkä ole vielä saanut palastakaan voimakoneeseeni. Ellen saa siihen tarpeellista polttoainetta, se tekee lakon, ja siihen loppuivat työmme ja tuumamme.

— Olethan sinä jo tänään syönyt aamiaisen ja päivällisen. Älä lämmitä konetta liiaksi, se kuluu liian nopeasti loppuun. Ei kynttilääkään saa polttaa molemmista päistä.

— Olenko todellakin syönyt jo kahdesti tänään? Kovin minun on taas nälkä. Pitää syödä vahvasti, tehdä työtä vahvasti ja ottaa työstä huikea maksu. Tiedän sen. Mutta mikäs tuossa on? Oletko onnistunut saamaan merikravun? Sen liha on hyvin fosforipitoista ja virkistää erinomaisesti liiallisesta työstä väsyneitä aivoja.

— Vai kelpaisi se sinulle, herkkusuu. Miksi en onnistuisi, kun on hyvät syötit. Olen käyttänyt näitä poikia syötteinä.

— Älä helkkarissa! Siihen ne tulevat olemaan erinomaisia. Pyydämme tästä lähin joka päivä merikrapuja, Sido ne nulikat vain lujasti kiinni, muuten kravut vievät ne mukanaan.

Tuon tuimannäköisen herran meille suunnittelema kohtalo ei tuntunut vähääkään hauskemmalta kuin jos olisimme joutuneet merisissien valtaan. Hänen veljensä hymyilevät kasvot näyttivät kuitenkin takaavan, ettei noita sanoja pitänyt käsittää aivan kirjaimellisesti. Tuikea herra näyttikin jo samassa unohtaneen tuumansa, koska hän kääntyi Tomin puoleen ja kysyi paljon leppeämmällä äänellä:

— Osaatko laittaa ruokaa, poikaseni?

— Osaanhan minä muutamia ruokalajeja. Osaan keittää puuroa ja lihamuhennosta perunoiden kanssa.

— Puurosta älä minulle puhu! Onhan meillä nyt merikrapuja. Pane vettä ja vähän suolaa kattilaan ja keitä kravun pyrstö ja sakset. Mutta ota jalat allesi, tai minä pehmitän selkänahkasi!

Tom otti keitettäviksi määrätyt kravun osat ja katseli neuvottomana ympärilleen. Toinen mies oli jo mennyt huoneesta pois.

— Tuossa on keittiö. Painu jo työhösi!

Tom livahti hänelle näytettyyn huoneeseen. Minä kiiruhdin perässä päästäkseni ainakin muutamaksi minuutiksi tuon ankaran herran komennosta.

Keittiön seinällä riippui hyvässä järjestyksessä kattiloita, patoja, paistinpannuja ja muitakin keittoastioita. Ne näyttivät aivan käyttämättömiltä, yhdessäkään ei ollut nokipilkkua. Eikä ihmekään, sillä isäntä näytti unohtaneen laittaa keittiöönsä tulisijan. Koska liettä ei etsimisestä huolimatta löytynyt, panin kattilan pöydälle ja kaadoin siihen vettä. Tom pani tapetun merikravun pyrstön ja kynnet kattilaan, johon olin ripotellut muutaman suolajyväsen.

Enempää emme osanneetkaan tehdä. Istahdimme odottamaan, että saisimme tarkemmat määräykset aterian valmistamisesta.

Liekö kulunut kymmenen tai viisitoista minuuttia siinä jutellessamme, kun äkkiä havahduimme outoon porisevaan ääneen. Ääni tuli epäilemättä kattilasta. Sen kansi liikahti muutaman kerran, rupesi sitten tanssimaan, eikä tahtonut pysyä enää paikallaan. Rupesivatko nuo onnettomat kravunkynnet uudestaan elämään? Olin jo tuntevinani niiden sulkeutuvan vielä kerran sääreni ympärille. Samassa kansi lennähti kokonaan pöydälle.

Sakset ja pyrstö, jotka olimme panneet kattilaan iljettävän harmaina, loistivat nyt silmiimme heleänpunaisina. Vesi kattilassa kuohui, ja höyry kohosi kattoa kohti. Tomkin, joka ei tavallisesti vähästä hämmästynyt, jäi tuijottamaan kattilaa silmät tapilla.

Olin asettanut kattilan pöydällä olevalle pyöreälle alustalle. Itse pöytälevy oli minusta liian hieno uskaltaakseni panna kattilan suoraan sen päälle. Tutkin nyt tuota alustaa ja huomasin sen laskeutuneen muutaman sentin pöytälevyn pintaa alemmaksi. Nyt Tomkin uskalsi jo lähestyä pöytää, eikä asiassa hänen mielestään ollut enää mitään kummallista. Olimme kuulemma lumotussa linnassa. Ja pöytä oli itsestään keittävä. Hän oli lukenut jostakin kirjasta juuri samanlaisesta pöydästä. Kirjassa oli pöytä hankkinut kaikki ruuatkin itse. Sen ääressä kun sanoi: pöytä, kata itsesi! niin heti ilmestyi höyryäviä vateja. Ei muuta kuin valita vain!

Minä en kuitenkaan tyytynyt Tomin yksinkertaiseen selitykseen. Rupesin asiaa tutkimaan ja huomasin, että kattila lakkasi heti kiehumasta, kun nostin sen alustaltaan, mutta alkoi uudestaan porista niin pian kuin se laskettiin sille takaisin. Mutta nyt se rupesi kiehumaan niin vimmatusti, että vesi räiskyi reunojen yli pöydälle. En tiennyt mitä tehdä.

Sen sain kuitenkin pian tietää. Kipenöivä korvapuusti miltei kaatoi minut pöydän viereen, ja äreä ääni huudahti:

— Miksi sinä, pojanpöllö, panet kaksinkertaisen virran, vaikka vesi kiehuu muutenkin liian kovasti?

Enhän minä siihen osannut mitään vastata. Mutta kun kurittajani väänteli jotakin pöydän reunassa olevaa pientä nappulaa, kiehui vesi taas aivan hiljaa poristen.

Rupesin nyt aavistamaan, mitä salaisuuksia pöydässä oli, Sähkövalaistus huoneessa ei ollut minua pahemmin ihmetyttänyt, sillä olin kuullut sellaisesta puhuttavan. Mutta että huoneiden lämmittäminen, jopa ruuan valmistaminenkin voisi tapahtua sähkövirran avulla, siitä en ollut aikaisemmin tiennyt yhtään mitään. Nostamalla kattilan pyöreälle levylle olin pannut sähkövirran toimimaan, ja nostamalla sen pois ja sitten taas paikoilleen, olin saattanut virran kaksinkertaiseksi.

Talon tuikea herra — sillä hän tuo kurittajani oli — ei katsonut tarpeelliseksi antaa meille mitään selitystä. Hetken kuluttua hän pisteli puikolla kravun lihaa, ja kun se hänestä oli kypsää, käski hän meitä ottamaan kattilan ja tulemaan mukaan ruokasaliin, tuohon huoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneet. Hänen veljensä oli kattanut sinne ruokapöydän. Asetin kattilan höyryävine sisältöineen keskelle pöytää, ja sitten rupesimme syömään.

Aterian aikana huomasin, miten tuon tuikean herran kasvojen ilme suli yhä leppeämmäksi. Ja sitä mukaa kuin hän alkoi tulla kylläiseksi, muuttui hänen puhetapansakin vähemmän ankaraksi. Hän rupesi jo kiittelemään Tomia hyväksi kokkipojaksi ja sanoi veljelleen, että olisi ehkä hyödyllisempää käyttää häntä kokkina kuin täkykalana. Ehkäpä kravunpyynti onnistuisi käyttämällä yksin minua syöttinä. Mutta että hän olisi laskenut meidät vapaiksi nyt kun olimme kerran joutuneet hänen valtaansa, se ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä vahingossakaan.

Lempeäluontoisempi veljeksistä hymyili näille ehdotuksille ja iski meille silmää, jotta olisimme huoleti. Ja vaikka vaara näytti nyt kohdistuvan lähinnä minuun, en kuitenkaan osannut tosissani pelätä. Olinkin arvannut oikein tuon ankaran herran luonteen, sillä aterian päätyttyä hän rupesi jo puhumaan sellaisia, että minua voisi ehkä sittenkin käyttää apulaisena työpajassa, missä tapauksessa minua ei tarvittaisikaan kravunsyötiksi.

Tomin olinpaikkaamme kohdistuva uteliaisuus oli vielä yhtä suuri kuin tänne tullessamme. Hän oli odottanut sopivaa hetkeä ja kysyi nyt eikö hän saisi tutustua taloon ja sen mahdollisiin salaisuuksiin, koska hänen kuitenkin piti jäädä tänne pitemmäksi ajaksi. Tietysti tässä vanhassa merisissien pesässä oli salakäytäviä ja laskuluukkuja ja kätkettyjä varastohuoneita ja kenties muitakin salaisuuksia.

Nyt tuikea herra nauroi ensi kerran oikein sydämensä pohjasta. Hän sanoi Tomille, ettei hän ollut itsekään ehtinyt suorittaa tärkeiltä töiltään mitään perusteellista kotitarkastusta, vaikka olikin asunut täällä jo useita talvia. Mutta jos Tom sattuisi tutkimustensa yhteydessä löytämään hänen huoneestaan raskaan rautahelaisen arkun, jossa oli kultarahoja, niin tämä oli ensimmäisen löytäjän oikeudella hänen ja hänen veljensä omaisuutta. Siihen ei Tom saisi kajota.

Näin sanoen isäntämme työnsi sähkölyhdyn Tomin käteen ja käski hänen olla tarkkana etsiskelyissään. Varsinkin uusista kultalöydöistä hän olisi iloinen. Ne olisivat hyvään tarpeeseen isännän tieteellisiä tutkimuksia varten, ja Tom saisi kyllä hyvät löytäjäiset.

Tuskinpa kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin Tom. Haltioissaan hän poistui huoneesta samalla kertaa kuin isäntä meni omaan huoneeseensa työpöytänsä ääreen. Mitäpä hän rahoista ja aarteista! Mutta salakäytävät ja salaportaat ja kätketyt laskuluukut, ne vasta jotakin olivat!

Jäin ruokasaliin kahden kesken pelastajamme kanssa, joka sanoi minulle, että saisin ruveta kutsumaan häntä Esko-sedäksi, hänen nimensä oli näet Esko. Sukunimeään hän ei halunnut sanoa. Hänen veljeään olisi parasta sanoa kapteeniksi. Tämä oli kyllä paremminkin insinööri kuin merikapteeni, mutta molemmat veljekset olivat olleet merillä ja suorittaneet merikapteenin tutkinnon Liverpoolissa.

Kapteenin tutkimukset, joissa häntä ei saanut häiritä, koskivat sähköä. Tältä alalta hän tiesi enemmän kuin monet maailmankuulut tiedemiehet. Näissä suojissa, jonne ei päässyt ainoakaan auringonsäde, loistivat valoisimpanakin kesäpäivänä sähkölamput. Näitä ennen niin kolkkoja huoneita lämmittivät nyt sähköllä toimivat lämmityslaitteet. Samoin toimi katossa suriseva tuuletin sähkön voimalla, ja juuri äsken olin saanut tutustua sähkölieteen.

— Mutta missä on voimalaitos, joka synnyttää kaiken tämän sähkön?

— Tänne tullessasi näit sen kyllä, astuitpa sen ylitsekin.

— Missä?

— Muistatko ponttuut tuolla ulkona? Ne nousevat ja laskevat vuoroveden mukana ja panevat käyntiin dynamon, joka panostaa akkumulaattorit. Juuri nämä akkumulaattorit ovat veljeni tärkein keksintö. Ne painavat vain murto-osan siitä, mitä parhaimmat akkumulaattorit painoivat ennen, mutta siitä huolimatta niihin kerätty sähkö säilyy vuosikausia. Etkö huomannut kuinka kevyt oli toverisi saama lyhty? Se oli kuitenkin viidenkymmenen watin lyhty ja se palaa samalla paristolla toistasataa tuntia. Keksintönsä tähän puoleen kapteeni on kyllä tyytyväinen, hän pitää sitä täysin valmiina. Jo tätä keksintöä viimeistellessään hän söi kuin ahma, ja nyt hänestä näkyy tulleen oikea ruoansulatuskone. Mitä enemmän hän syö, sitä enemmän minulle kasaantuu työtä. Hän ei näet koskaan käy itse käsiksi työnsä mekaaniseen puoleen. Hän vain ajattelee, laskee, piirustaa ja mittailee, ja minun on pakko rakentaa kaikki hänen suunnittelemansa koneet ja pitää ne kunnossa. Usein en saa nukkua neljääkään tuntia vuorokaudessa. En tiedä nukkuuko hän itse sitäkään. Kun hänellä on jokin oikein pulmallinen ongelma ratkaistavana, hän saattaa olla viikkokausia valveilla. Silloin minulla on vähän paremmin aikaa, sillä hän ei ehdi käydä niin usein työhuoneessa minua hoputtamassa.

— Mutta miksi veljenne syö niin paljon? Onko hänen ruoansulatuselimissään jotakin vikaa?

— Päinvastoin. Parempaa ruoansulatusta ei ole kenelläkään. Kun hän joskus suo itselleen lyhyen lepoajan, hän lakkaa heti ahmimasta eikä syö enempää kuin muutkaan ihmiset. Hän väittää, että mitä vähemmällä kuormituksella konetta käytetään, sitä vähemmän polttoainetta se tarvitsee, mutta täydellä kuormituksella käyvä höyrykone vaatii myös täyden pesän hiiliä. Pelkään vain sitä, että hän yrittää joskus saada koneestaan irti niin paljon, että se räjähtää. Olen häntä siitä monta kertaa varoittanut, mutta hän vastaa aina, että koneenkäyttäjä, joka tuntee koneensa, ei kuormita sitä enempää kuin mitä se kestää. Ja hän sanoo myös, että jos hän ei saa käyttää konettaan täydellä teholla, tuntee hän itsensä kelvottomaksi.

— Soveltaako kapteeni ihmiseen samoja lakeja kuin kuolleeseen koneeseen?

— Sen hän juuri tekee. Tietysti hän myöntää, ettei jokaisesta ihmisestä voi saada yhtä paljon voimaa. Asia riippuu siitä, miten ja minkälaisista aineksista kukin on suunniteltu ja sommiteltu, miten tuota voimakonetta on voideltu ja muutenkin hoidettu ja lisäksi vielä siitä, minkälaista työtä se on pantu tekemään. Parhaimmastakin hoidosta huolimatta ei auton moottori kestä tomuisella ja kuoppaisella maantiellä puoltakaan siitä ajasta, minkä samanlainen moottori kestää veneeseen asennettuna. Ja hienoimmasta teräksestä tehty höyrysylinteri, joka painaa kaksikymmentä kiloa, tekee tehtävänsä paljon paremmin kuin satakiloinen sylinteri, joka on valettu romuraudasta.

— Minun ruumiini, jatkoi setä edelleen, hän sanoo olevan kutakuinkin sellaisen kuin sopii tehtaantyöläiselle, kun hän taas itse pääsee parhaimpiin tuloksiin käyttämällä pääasiallisesti aivojaan. Minäkin käyttäisin mielelläni aivojani joskus, varsinkin silloin kun ruumiini on liian väsynyt tavalliseen työhön. Mutta veljeni väittää, että koska hän ei voi luottaa kehenkään muuhun keksintöjensä käytännöllisessä toteuttamisessa, on parasta jatkaa samaa työnjakoa kuin tähänkin asti.

Minusta kapteeni tuntui jotensakin vaativalta veljeltä, mutta Esko-setä näytti olevan tehtäväänsä tyytyväinen. Sitä paitsi näkyi selvästi, että veljesten välillä vallitsi hyvä veljellinen rakkaus. Se näkyi myös, että Esko-setä ihaili veljensä suurempaa lahjakkuutta.

Tomin kotitarkastus rupesi mielestämme kestämään tarpeettoman kauan. Menimme siis Esko-sedän kanssa keittiöön katsomaan, mitä hän siellä oikein mahtoi hommata.

Tomia ei näkynyt keittiössä. Mutta huoneen seinäpaneelissa ammotti musta aukko.

Tom oli päässyt uskomattoman nopeasti toiveittensa salakäytävään. Mutta keittiöön tullessamme emme voineet vielä nähdä, että hän oli onnistunut puuhissaan ratkaisevammin kuin hänestä itsestään oli mieluista.

Keittiön seinässä oleva aukko johti todellakin salakäytävään, jonka toisessa päässä pilkotti päivänvaloa.

— Hei, hei! huudahdin.

Äänekäs "hohoi, ole varuillasi" kajahti minua vastaan käytävän toisesta päästä. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että huuto tuli kauempaa tai syvemmältä kuin siitä paikasta, jossa näin päivänvaloa.

Astuin käytävään, joka vietti melko jyrkästi alaspäin. Ja varoituksesta huolimatta oli vähällä, etten joutunut käytävän toiseen päähän nopeammin kuin mikä oli terveellistä. Käytävän lattia ja seinät olivat näet kosteuden vuoksi erittäin liukkaat. Lipesin jaloiltani ja rupesin nopeasti liukumaan alaspäin. Pelkäsin jo, ettei takapuoleni kestä tällaista matkantekoa, kun onneksi sain vauhdin hiljenemään painamalla käteni seiniä vasten. Pääsin takaisin jaloilleni ja varovaisesti hapuillen minun onnistui päästä käytävän toiseen päähän.

Käytävä päättyi vuorenseinämään, joka laskeutui tässä paikassa äkkijyrkkänä mereen.

Kahdeksan jalkaa alempana istui Tom vuorenseinämän vieressä olevassa pienessä veneessä. Hän oli tosin likomärkä, mutta muuten vahingoittumaton, jos nyt ei oteta lukuun paria pikku nirhamaa. Eikä hän näyttänyt yhtään säikähtyneeltä. Mutta minun luokseni käytävään hän ei päässyt, enkä minäkään voinut laskeutua alas hänen seurakseen, niin jyrkkä oli kallionseinämä.

En uskaltanut astua aivan käytävän suulle. Näin kuitenkin paikaltani, että kallion seinät olivat joka puolella yhtä jyrkät, ylhäällä ne näyttivät jopa kallistuvan toisiaan vasten, niin että päivä pilkotti ylhäällä vain pienestä aukosta. Tuntui siis luonnolliselta, että vaikka me Tomin kanssa olimme soutaneet saaren ympäri kahteenkin kertaan, niin tuo sivuväylä oli jäänyt huomaamatta. Asia oli helposti selitettävissä: kummallakin kerralla olimme soutaneet niin kaukana rannasta, että pikku mutkat ja sokkelot jäivät huomaamatta.

Nykyisestä olinpaikastani en voinut Tomia auttaa, sen huomasin heti. Yritin siis palata takaisin. Pääsinkin ehkä kymmenen askelta eteenpäin, mutta sitten tuli niin liukas paikka, että minun oli pakko huutaa Esko-sedältä apua. Hän heittikin minulle köydenpään, ja sen avulla pääsin verraten helposti ylös keittiöön.

— Missä Tom on? kysyi Esko-setä.

— Istuu veneessä.

— Eihän se ole mahdollista.

— En tiedä miten mahdollista se on, mutta veneessä hän vain istuu.

— Siinä tapauksessa hän on joutunut venevalkamaan. Mutta sinne ei pääse muualta kuin pienestä aukosta, joka on sen katossa.

Selitin Esko-sedälle, että Tom on epäilemättä juuri tuossa venevalkamassa ja pyysin Eskoa auttamaan hänet sieltä ihmisten ilmoille.

Läksimme ulos ja nousimme lahden toiselta rannalta vuorelle. Vähäisestä vuoren aukosta näimme toverini, joka yhä istui veneessä, mutta nyt alastomana.

— Hohoi! huudahdin.

Vastausta en saanut, sillä huutoni vielä kiiriessä onkalossa hyppäsi Tom veteen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin hän jälleen ilmestyi pinnalle jokin esine kädessään.

Vieressämme olevaan aukkoon oli kiinnitetty paksu touvi, jonka toisen pään setä nyt sujautti alas aukosta. Se ylettyi vedenpintaan asti, ja minuuttia myöhemmin istuimme sedän kanssa veneessä Tomin vieressä. Tom katseli niin hartaasti kädessään olevaa esinettä, että hän tuskin huomasi saaneensa seuraa. Hän ei edes muistanut pukea vaatteita päälleen.

Esine jota Tom niin innokkaasti katseli, oli vanha neliskulmainen Ruotsin plooturaha, jonka kulmiin ja keskelle oli leimattu arvomerkintä. Tuollaisia rahoja näkee meidän kulmillamme monessakin talossa. Niiden uskotaan tuottavan talolle onnea, ja siitä syystä ne onnistuvat usein välttämään muun kupariromun kohtalon — sulattamisen ja kahvipannuksi valamisen. Myöskin Tom oli nähnyt näitä rahoja useammankin kuin kerran, mutta silti hän tarkasteli tätä juuri löytämäänsä plootua aivan erikoisella hartaudella. Hetken kuluttua hän huokasi ja sanoi, että "ei tätä voi kukaan kristitty ihminen ymmärtää". Sitten hän ojensi rahan sedälle ja alkoi pukea likomärkiä vaatteita päällensä väännettyään enimmän veden niistä.

Raha oli neliön muotoinen, noin kuudentoista tai kahdeksantoista sentin levyinen ja pituinen kahden taalarin plooturaha. Leimapuoli oli aivan tavallisen näköinen. Mutta rahan toisella puolella näkyi useita viiruja ja naarmuja, jotka eivät näyttäneet itsestään syntyneiltä. Pikemminkin ne oli piirretty siihen veitsenkärjellä tai jollakin muulla terävällä esineellä. Ne näyttivät muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, mutta raha oli niin paksussa homeessa, ettei kaikkia viiruja voinut erottaa eikä kuvioista saanut siis täyttä selkoa.

Kiipesimme touvia myöten takaisin maan pinnalle, ja pian Tom saatiin lämmittelemään itseään työpajan lämmityslaitteella.

Tom oli aloittanut etsintänsä keittiöstä. Hän oli lukenut monenlaatuisista laskuluukuista ja salakäytävistä, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa, eikä hän voinut kuvitellakaan vanhaa merisissien tukikohtaa, jossa ei sellaisia olisi. Hän aloitti siis etsintänsä siinä varmassa uskossa, että jokin salakäytävä tai sellainen varmasti löytyisi. Ehkäpä onkin niin, että nykymaailma on vailla kaikkia salaperäisyyksiä vain siitä syystä, ettei sellaisiin uskota. Mutta Tom uskoi, ja ilmeisesti siksi hänen toiveensa toteutui odottamattoman pian. Tom sanoi itse, että se tapahtui liiankin nopeasti. Salakäytäväthän pitäisi löytää vasta pitkällisten etsiskelyjen jälkeen. Mitäpä iloa niistä muuten olisikaan! Joskus sentään tapahtuu sellaista, että salakäytävä löytyy melkein itsestään. Näin oli Tomillekin käynyt. Tom luokitteli nopeasti löytämänsä salakäytävän tuohon jälkimmäiseen luokkaan ja oli löydön helppoudesta huolimatta siihen tyytyväinen. Saattoihan asumuksessa olla toisiakin salakäytäviä, kukaties hyvinkin vaikeasti löydettäviä.

Tom oli lukenut kymmenistä kirjoista, että oikean salakäytävän ovi on kätketty aina nimenomaan seinäpaneeliin ja että se avautuu jollakin salaisella pontimella tai muulla metkulla. Niinpä hän päättikin aloittaa etsinnät juuri seinäpaneelista. Hän nosti useita seinällä riippuvia keittoastioita lattialle, etteivät ne haittaisi hänen tutkimuksiaan. Tomilla ei ollut tapana hätiköidä toimissaan, kaikki oli suoritettava perusteellisesti. Joku kasarinvarsi sattui silloin takertumaan koukkuunsa niin lujasti, että koukku irtosi paneelista. Kun Tom yritti työntää sitä takaisin paikoilleen, antoi kokonainen paneelilevy periksi, ja Tom suistui suin päin käytävään luisuen hetkessä sen toiseen päähän asti, Käytävässä oli ollut pari koivupensasta, ja kun Tom näki niiden välistä veden vilahtavan, hapuili hän käytävän seinistä tukea. Silloin hän oli saanut käteensä plooturahan, joka oli ollut käytävän seinän ja lattian väliseen rakoon pistettynä.

Tomin suistuessa veteen oli raha luiskahtanut hänen kädestään.
Hiekkaisella pohjalla se näkyi kuitenkin selvästi, ja sukeltamalla oli
Tom saanut sen uudestaan haltuunsa.

Esko-setä arveli plootun olevan tämän talon onnenraha, joka oli kätketty tuohon koloon. Mutta koska se oli nyt tullut päivänvaloon, voisi sitä säilyttää yhtä hyvin jossakin pöytälaatikossa kuin entisessä kolossaan. Mutta Tom ei uskonut, että rahaa oli säilytetty vain sen takia, että se oli talon onnenraha. Hän väitti, että joku salakuljettaja oli halunnut piilottaa sen tovereiltaan ja pistänyt sen siksi käytävän rakoseen. Se oli arvatenkin ollut miehestä enemmän kuin kahden taalarin arvoinen. Joka tapauksessa Tom halusi puhdistaa rahansa voidakseen "lukea", mitä siihen oli piirretty.

Tomin hangattua homeen rahan pinnalta näkyi piirros selvästi. Kirkastetulla pinnalla näkyivät ohuimmatkin raaputukset vihertävinä juovina.

Minä ja Esko-setä olimme molemmat sitä mieltä, että piirros esitti puuta, jonka latvassa istui apina. Apina oli suhteettoman suuri puuhun verrattuna. Mutta tuollaisia perspektiivivirheitä sattuu taitamattomalle varsin helposti. Ja mikään taiteilija ei piirroksen tekijä ollut — sen näki selvästi, vaikka piirros olikin kovin huolellisesti tehty.

Katsellessamme rahaa tuli kapteeni huoneeseen. Tom ojensi rahan hänelle, sillä hän muisti kapteenin kehotuksen pitää erikoisesti rahoja silmällä. Kapteeni otti rahan, katseli vuosilukua ja antoi sen sitten hymyillen takaisin Tomille sanoen, ettei raha ollut juuri minkään arvoinen. Jos se olisi leimattu sinä ja sinä vuonna — tuota vuosilukua en enää muista — olisi siitä maksettu muutama satanen. On näet olemassa sellaisia tuhertajia, jotka eivät pysty mihinkään vaativampaan toimeen, vaan huvittelevat kokoilemalla vanhoja rahoja, postimerkkejä ja muuta arvotonta roskaa. Tuollaiset ihmiset saattavat maksaa arvottomasta kuparinpalasesta puolet omaisuudestaan. Mutta tämä raha on heidänkin mielestään vain arvoton vaskipalanen, vain muutaman markan arvoinen.

Esko-setä käänsi rahan ympäri ja kysyi veljeltään, mitä kuva merkitsi. Kapteeni vilkaisi siihen ja sanoi hänkin, että se esitti puuta, johon apina oli kiivennyt. Salakuljettajalla ja merisissillä käy aika usein pitkäksi. Arvatenkin on joku tämän talon entinen asukas tehnyt tuon kömpelön piirroksen aikaansa kuluttaakseen.

Tom ei uskonut sen paremmin meidän kuin kapteeninkaan selitystä. Kukaan ei rupea kaivertamaan tuollaista kuvaa vaskeen vain aikansa kuluksi. Ja miksi raha oli kätketty käytävään? Varmaankin sen vuoksi, ettei se joutuisi asiattomien käsiin. Kuvalla täytyi olla jokin salainen, syvempi merkitys.

Illalla Tom otti rahan mukaansa sänkyyn. Kun heräsin yöllä kahden aikaan, huomasin hänen sytyttäneen lampun ja tuijottavan rahaansa. Kielsin Tomia ajattelemasta enää asiaa ja sammutin lampun. Siitä huolimatta se paloi aamulla herätessäni, mutta Tom nukkui nyt rauhallisena ja tyytyväisen näköisenä painaen molemmin käsin aarrettaan rintaansa vasten.

Yksi asia minua oli piirroksessa kummastuttanut. Puu näytti muutamin paikoin puolta paksummalta kuin toisissa kohdin. Ja rungon vieressä näkyi lukuisia piirtoja, joista toiset olivat puunrungon suuntaisia mutta toiset lähtivät rungosta kuin pörröiset karvat. Ajattelin näiden kuvaavan puun kaarnaa.

Tom nukkui sinä aamuna pitkään. Hän heräsi vasta sitten, kun Esko-setä pudisti häntä olkapäästä ja huikkasi hänen korvaansa "hei, ylös reivaamaan" Kolme minuuttia myöhemmin hän oli kuitenkin jo aamiaispöydässä pestynä ja suittuna.

Aterian aikana huomasin Tomin hapuilevan usein taskuaan. Aamiaisen päätyttyä näytti kapteeni olevan hyvällä tuulella, hän oli jälleen saanut mieliruokaansa. Tom käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti rahansa kapteenin eteen pöydälle piirrospuoli ylöspäin käännettynä.

— Olenhan jo luvannut, että saat pitää sen, sanoi kapteeni.

— Kiitän nöyrimmästi, herra kapteeni. Onko herra kapteeni koskaan purjehtinut Amazon-joella?

— Olen, poikaseni. Sekä Solimöes-joella että sen jatkolla Amazon-joella. Kuusi vuotta olen siellä kuljettanut matkustajalaivoja sekä rahtialuksia. Tunnen sen joen tuhansine saarineen, virranpyörteineen ja hiekkasärkkineen, joista toiset melkein joka vuosi siirtyvät uusiin paikkoihin. Tunnen sen joen melkein yhtä hyvin kuin nämä huoneet. Se on ihmeellinen joki. Tekisikö sinun mielesi päästä sinne joskus?

— Tuo kuva esittää Amazon-jokea.

— Hullutuksia, poikaseni, johan minä sanoin sinulle, että se on puu.
Hiero uni silmistäsi, niin ajatuksesi selviävät.

— Mutta se on sittenkin Amazon. Siinähän näkyvät selvästi lisäjoet
Tapajos, Madeira, Rio Negro ja sadat muut.

Kapteeni piti itseään järkevämpänä kuin ketään muuta. Tästä syystä hän ei kärsinyt koskaan pienintäkään vastaväitettä. Jos hän vaivautui sanomaan ajatuksensa julki asiasta, oli se sillä ratkaistu, ja auta armias, jos joku uskalsi olla eri mieltä. Ei edes Esko-setä uskaltanut väitellä hänen kanssaan. Olin tuntenut kapteenin vasta yhden päivän ajan, mutta ajattelin itsekseni, että Tomin olisi nyt viisainta livahtaa pöydän alle.

Ensin näytti siltä kuin olisin ollut oikeassa, kapteeni säpsähti, hänen silmänsä iskivät tulta ja hän nousi jo paikaltaan karatakseen Tomin niskaan. Mutta nähdessään Tomin seisovan pelottomana paikallaan hän purki äkkinäisen suuttumuksensa sydämelliseen nauruun. Sitten hän tarttui Tomia käsivarsista, nosti hänet ilmaan, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:

— Sinusta tulee vielä oikea mies.

Tom joka oli omasta mielestään jo nyt tavallisen miehen veroinen, ymmärsi kuitenkin antaa täyden arvon kapteenin suopeille sanoille. Mutta hän ei voinut olla sanomatta uudestaan:

— Se on sittenkin Amazon-joki.

Kipenöivä korvapuusti oli seurauksena tästä uskomattomasta röyhkeydestä.

Nyt tapahtui jotakin, mitä en olisi uskaltanut kuvitella edes rohkeimmissa ajatuksissani. Tom iski nyrkkinsä kapteenin sydänalaan sellaisella voimalla, että kapteeni rupesi selkä vääränä ja henkeään haukkoen kävelemään edestakaisin huoneessa. Esko-setä tarttui Tomia niskasta, ja luulin jo poikaparan viimeisen hetken tulleen. Heitin takkini lattialle ja valmistauduin puolustamaan toveriani viimeiseen veripisaraan. Mutta kapteeni sen kun vain pui nyrkkiä veljelleen ja rupesi nauramaan entistäkin äänekkäämmin. Hänestä oli Tomin rohkeus jotakin niin käsittämättömän hullunkurista, että koko hänen suuttumuksensa haihtui olemattomiin.

Tämän tapahduttua kapteeni vilkaisi piirrokseen kuin sattumalta, säpsähti ja jäi seisomaan pöydän eteen.

— Kuka tämän on tänne tuonut? Eihän tämä ole sama piirros, jonka tuo pojanvintiö näytti minulle eilen. Tämähän on virta eikä mikään puu.

Vakuutimme kaikki yhteen ääneen, että raha oli sama ja piirros sama piirros, jonka kapteeni oli eilen nähnyt.

— Piirros on tarkka, vaikkakin kömpelösti tehty Amazon-joen kartta. Tuossa näkyy satamakaupunki Para. Kuvassa näkyy myöskin Manaon kaupunki, jonka satamassa olen ollut ainakin sata kertaa. — Mistä tämä piirros on löydetty?

Tom sai selittää vielä kerran, mistä ja miten hän oli rahan löytänyt.

— Mutta tuo apinankuva? Eihän sitä ollut siinä piirroksessa, jonka eilen näytit.

Vakuutimme taas yhdessä, ettei kuvaan ollut tehty pienintäkään muutosta. Se oli siinä samanlaisena kuin eilenkin. — Ymmärsin, ettei kapteeni välittänyt painaa mieleensä sellaisia asioita, mitkä hänestä olivat turhia. Eilisestä kuvasta hän ei ollut vähääkään välittänyt, ei muistanut siitä muuta kuin että se esitti puuta. Tänään tuo sama kuva näytti synnyttävän hänessä aivan toisenlaisia ajatuksia. Hän jäi istumaan pöydän ääreen mietteisiinsä vaipuneena. Varsinkin apinankuva näytti häntä kiinnostavan.

Kun kapteeni nosti hetkeksi silmänsä kuvasta, rohkenin kysyä häneltä, mikä tarkoitus oli noilla viivoilla ja viiruilla, joiden olin luullut kuvaavan puun kaarnaa.

— Ne ovat virran kanavia, poikaseni, vastasi kapteeni leppoisasti. Virran kanavia ne kuvaavat. Pitkin Amazonin rantoja on luonnon kaivamia kanavia, jotka monine koukeroineen muodostavat todellisen kanavaverkoston. Muutamat niistä vievät lampiin ja sisäjärviin, toisten kautta laskevat lukuisat sivujoet vetensä pääjokeen. Näitä kanavia saattaa olla aivan lyhyellä matkalla satoja. Äkillisten rajumyrskyjen sattuessa ne ovat oivallisia satamia, sillä useimmat niistä ovat melko syviä. Syvimpiin kanaviin pääsee isollakin laivalla. Olen välttänyt monta rajumyrskyä ohjaamalla alukseni tuollaiseen kanavaan. Monet niistä kulkevat peninkulmittain virran suuntaisina ja yhtyvät sitten taas äkkiarvaamatta pääjokeen, jonka kanssa ne muodostavat monimutkaisen kanavaverkoston. Huonolla säällä käyttävät pikkuveneet etupäässä näitä kanavia, joista kapeimmat ovat erinomaisen kauniita. Puiden oksat ja latvat muodostavat niiden ylle todellisen holvikaton, jota koristavat heleänväriset kukat. Moniväriset papukaijat ja puissa vikkelästi liikuskelevat apinat tekevät rannat eläviksi. Usein olen välttänyt keskipäivän pahimman helteen pistäytymällä muutamaksi tunniksi tuollaiseen kanavaan. Niissä on aina varjoisaa, ja ilma on kuumimpanakin hellepäivänä viileä tai ainakin siedettävä.

Tom oli kuunnellut kapteenia silmät selällään. Aarniometsien apinat ja nuo ihmeelliset holvikattoiset kanavat kiehtoivat vastustamattomalla voimalla hänen mielikuvitustaan. Ja kun kapteeni rupesi kertomaan monenlaisista herkullisista hedelmistä, joita puiden oksissa riippuu siellä kaikkialla, ei Tomin innostuksella ollut enää rajoja. Hänen kätensä nousi ylös ikään kuin tavoittamaan banaania tai ananasta. Minunkin on myönnettävä, että kapteenin eloisa kuvaus sai veden kihoamaan kielelleni. Mielelläni olisin istunut ongella tuollaisen viheriäisen lehväkatoksen varjossa. Mutta kaikkein mieluimmin olisin ampunut jaguaarin tai puuman tai lähtenyt intiaanien kanssa pyytämään kilpikonnia jostakin sisäjärvestä.

Kapteeni tarkasteli yhä uudestaan ja uudestaan rahassa olevaa piirrosta. Näytti kuin se olisi tuonut hänen mieleensä joitakin vanhoja muistoja.

Koko sen päivän hän pysyi huoneessaan. Hän kävi ruokasalissa päivällisellä ja illallisella, mutta hän ei puhunut mitään aterioiden aikana ja niiden päätyttyä hän poistui heti. Tiesimme että kun hän oli hiljaisella tuulella, ei häntä saanut häiritä kysymyksillä, ei edes meidän muiden sopinut silloin jutella keskenämme. Esko-setäkään ei puhutellut häntä silloin, ja meitä hän oli kieltänyt tekemästä sitä, ellei kapteeni itse aloittanut keskustelua.

Seuraavana aamuna herätti kapteeni minut omakätisesti ja käski minun ja Tomin mennä auttamaan Esko-setää työssä. Samalla hän ilmoitti minulle, että viikon perästä, ehkä jo aikaisemminkin, purjehdimme kaikki saarelta pois. Selitin tällöin hänelle, että olen vain renkimies, joka olen täällä Tomin kanssa kalastamassa ja hylkeitä ampumassa. Meidän on pakko viedä ennen matkalle lähtöä silakkanelikot ja hylkeistä keitetty öljy kotiin. Eikä sitäpaitsi ole kovinkaan varmaa, että isäntärenki antaa minun lähteä talosta keskellä palvelusvuotta. Omasta puolestani olisin muuten hyvinkin halukas lähtemään, vaikkei minulla ollutkaan purjehtimisesta sen kummempia tietoja kuin mitä toverini oli minulle parin viimeksi kuluneen viikon aikana opettanut.

Kapteeni nauroi makeasti sille merimiehenopille, jota Tom oli minuun ammentanut. Ja arveluistani hän ei välittänyt vähääkään. Hän sanoi ottavansa minut väkisin puolimatruusiksi. Sellainen menettely on merillä aivan tavallista. Kun merikapteenit eivät saa mielisuosiolla tarpeeksi miehistöä laivaansa, he ottavat sen väkisin. Kapteenilta itseltään oli kerran muuan englantilainen sotalaiva yrittänyt ottaa väkipakolla miehistöä, tosin yritys ei onnistunut. Minut oli jo kirjoitettu puolimatruusiksi hänen laivansa kirjoihin, ja jos Tom oli onnistunut opettamaan minulle vähänkään meritietoutta, piti minun ymmärtää, miten sellaisen miehen käy, joka yrittää vastustaa kapteenin käskyä. Parhaimmassa tapauksessa hänet lyödään väkikartulla kanteen ja siirretään pariksi viikoksi paikkaan, minne ei aurinko paista eikä kuu kumota.

Nämä olivat ensimmäiset merielämän aakkoset, jotka kapteeni minulle opetti. Lisäksi sain kuulla, että Tom, joka ei vetelehtinyt sängyssä puolille päivin niin kuin minä — kello kävi vähän viidettä — oli jo kertonut kapteenille olevansa oikea isäntä ja luovuttanut kaikki isännänoikeutensa kapteenille. Itse hän oli tarjoutunut vapaaehtoisesti jungmanniksi, jonka tuli ainakin aluksi hoitaa myös kokin tehtävät laivassa.

Mieluummin olisin lähtenyt ensimmäiselle matkalleni vapaaehtoisena kuin väkisin otettuna. Mutta ehkäpä kaikki järjestyisi näinkin parhain päin. Ellen tulisi kapteenin kanssa toimeen, niin ainakaan omatuntoni ei estäisi minua karkaamasta tilaisuuden tullen. Se minua kuitenkin sapetti, että Tom oli myynyt selkänahkani minulta lupaa kysymättä. Koetin lohdutella itseäni sillä, että jos selkänahkani joutuisi liikaa venytettäväksi, niin ei varmasti hänen omansakaan selviäisi matkasta täysin likoamatta. Olin jo eilen nähnyt, ettei kapteeni säästäisi vasikannahkaistaan, jos vain joku uskaltaisi hangoitella vastaan.

Ulos tultuani näin Esko-sedän puuhaavan jotakin rantatörmällä Tomin kanssa. He vetivät sähköjohtoa asumuksesta laivalle, joka oli yhä lujasti hiekkapohjaan juuttuneena.

— Tälläkö laivalla kapteeni aikoo purjehtia saarelta? kysyin sedältä.

— Tällä on aina lähdetty. Aiotko sinä jäädä tänne?

— Eivät näy minun aikomuksistani paljoa välittävän. Tom on myynyt minut veljellenne orjaksi niin kuin Raamatun veljekset Joosefin. Olemme tosin vain serkukset, mutta olemme aina eläneet kuin veljekset. Veljenne on jo kirjoittanut nimeni laivan luetteloon. Taitaa olla turhaa vastustella?

— On varmaan. Mutta jos kapteeni hyväksyy sinut laivaansa, ei sinun tarvitse jahkata sitä oletko ottanut pestin vai joutunut mukaan väkisin. Veljeni maksaa miehistölleen hyvät kuukausirahat, ja yhdellä matkalla hänen komennossaan opit enemmän kuin jollakin toisella laivalla kolmen matkan aikana. — Jungmanniksiko tuo otti?

— Puolimatruusiksi.

— Minä se jungmanni olen, pisti Tom ylpeänä väliin.

— No kylläpä sinua on onni potkaissut. Päästä heti ensimmäisellä matkallaan puolimatruusiksi, sitä ei satu joka miehelle. Itse kävin kolmesti Lyypekissä, ennen kuin minut hyväksyttiin edes jungmanniksi. Kajuuttavahtina ja kokin apulaisena sain palvella siihen asti.

— No, jos tällä laivalla aiotaan lähteä, saan varmasti virua täällä ainakin tämän kesän ennen kuin uudesta arvostani tulee totta. Laivahan on toista metriä syvällä hiekassa.

— On se vähän kolmattakin. Alus on keskikohdaltaan melko syvä, vaikka keula ja perä uivatkin matalalla. Se on ollut aikoinaan kilpapurjehduskutteri, mutta nyt se on taklattu kuunariksi, jotta sitä olisi helpompi hoitaa pitkillä matkoilla. Eikö kapteeni muuten sanonut, että lähtö tapahtuu ensi viikolla?

— Sanoi, mutta ei sanonut millä tavalla.

— Jos kapteeni kerran sanoi että ensi viikolla, niin silloin lähtö tapahtuu ensi viikolla. Hän ei tavallisesti määräyksiään muuttele.

— Jos hän aikoo lähteä tällä laivalla jo ensi viikolla, niin silloin hän kai ottaa koko saariston mukaansa.

— Se on hänen asiansa mitä hän aikoo ottaa mukaansa. Tottele sinä vain empimättä hänen käskyjään, ja minun käskyjäni myös, sillä minä tulen toimimaan tällä matkalla perämiehenä. Tartu nyt kiinni tuohon kaapeliin, sen toinen pää on saatava ruumaan.

Kaapeli oli tavallinen eristetty sähkökaapeli, jonka toisen pään setä yhdisti akkumulaattoreihin, joita oli laivan ruumassa montakin.

Ruumassa ei ollut pisaraakaan vettä. Kaikki näytti olevan valmista pitkää matkaa varten. Myöskin ruumaan sijoitettu pentteri näytti olevan hyvin varustettu, siellä oli ruokatavaroita vaikka minkälaisia. Siellä oli myös aivan samanlainen keittolevy kuin talon keittiössä. Pentterin katossa oleva kailetti laski päivänvaloa myöskin varsinaiseen ruumaan, jossa lisäksi oli sähkölamppuja. Keskellä ruumaa oli jokin minulle outo kone. Se näytti hyvin pieneltä, mutta setä kertoi että se on 150 hevosvoiman sähkökone.

Työn suoritettuamme palasimme taas saarelle, ja valkopartainen
Esko-setä osoittautui kiivetessä kaikkein notkeimmaksi.

En uskaltanut kysyä miksi sähkökaapeli oli johdettu laivaan. Mutta sain tietää sen pian kysymättäkin. Setä aikoi ladata ruumassa olevia akkumulaattoreita työpajassa olevista sähkönkasaajista. Nämä saivat nyt jäädä tyhjiksi, koska ei ollut tietoa, milloin näissä suojissa taas asuttaisiin. Ehkäpä täällä oltaisiin vasta vuosien päästä. Setä arveli, että matkalle olisi lähdetty muuten vaikka huomenna, mutta kasaajissa oleva sähkö ei riittänyt, vaan meidän oli kerättävä sitä vielä muutaman vuorokauden ajan ponttonien avulla saadaksemme laivaan tarvittavan sähkömäärän.

Seuraavana aamuna vietiin saaren satamassa oleva pieni vene laivalle. Satamaan johtava väylä oli mutkainen ja suljettu mereltä päin tukevalla rautaveräjällä. Satamaan ja sieltä ulos pääsi vain hyvällä säällä. Muuten se olisikin ollut aivan erinomainen satama. Siitä taloon johtavan salakäytävän suu, joka oli nyt kahdeksan jalkaa merenpinnan yläpuolella, oli ollut meren tasalla parisataa vuotta sitten, jolloin se ilmeisesti oli tehty. Sitä kautta olivat salakuljettajat ja merisissit kuljettaneet ties kuinka paljon kalleuksia pesäänsä. Luultavasti tavarapakat oli nostettu satamasta touveilla ylös huoneisiin. Muuten kai käytävään olisi hakattu askelmat. Tom arveli, että käytävä oli tarkoituksella pidetty jyrkkänä ja liukkaana. Jos merirosvojen päämies oli tahtonut vapautua jostakin miehestä, joka ehkä tiesi liian paljon, saattoi hän sysätä tämän alas ikään kuin laskuluukusta. Kun piti vain huolen siitä, ettei kiipeämistouvi riippunut katossa, niin miehestä ei enää tarvinnut kuulla puhuttavankaan. Tällaista Tom väitti tapahtuvan jokaisessa merisissikoplassa.

Iltapäivällä ilmestyi kapteeni laivaan. Hän työnsi käteeni lapion ja käski minun ryhtyä kaivamaan hiekkaa pois laivan peräsimen kohdalta. Vesi oli tänään hyvin matalalla, peräsimen kohdalla sitä oli vain parisen jalkaa. Arvelin että jos meidän on kolmeen tai neljäänkin mieheen kaivettava laiva hiekkavuoteestaan, emme saisi sitä irti tänä kesänä, olisimmepa miten ahkeria tahansa. Ja syvemmälle tultaessa meidän on joka tapauksessa pakko laittaa jonkinlaiset ruoppauskojeet. Sillä niin pian kuin vesi alkaa nousta yli kainaloiden, rupeaa parhaimmaltakin työmieheltä puhti puuttumaan. Ja kaivamista oli neljättäkymmentä syltä.

Ilmoitin kapteenille arveluni, mutta tämä viittasi vain veteen käskevällä kädenliikkeellä, ja hänen selkänsä takana teki Tom minulle pitkän nenän.

Kun vieläkin epäröin noudattaa tuota minusta mieletöntä käskyä, tunsin äkkiä voimakkaan käden tarttuvan niskaani ja toisen housunpunttiini, ja seuraavassa tuokiossa löysin itseni vedestä laivan kupeelta. Esko-setä nauroi täyttä kurkkua, ja Tom virnisteli vahingoniloisena. Kapteeni sitä vastoin seisoi suuttuneen näköisenä laivan partaalla viitaten yhä peräsimeen päin.

Sain siis oppia noudattamaan kapteenin käskyä turhia kyselemättä. Ajatellessani tarkemmin asiaa ymmärsin pian kuinka kävisi, jos laivamies saisi ruveta arvostelemaan kapteenin tai perämiehen käskyjä ja toimimaan oman päänsä mukaan. Tämä olikin ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin uskalsin ilmaista kapteenille ajatukseni. Tuosta tapahtumasta lähtien vastasin kapteenin käskyihin vain sanoilla "ymmärrän, herra kapteeni" ja "niin, herra kapteeni". Esko-setä kertoi minulle myöhemmin, että jos olisin ymmärtänyt vastata näin jo äskeisessä tilanteessa, kapteeni olisi varmastikin myöntänyt minulle luvan riisua vaatteeni ennen työhön menoani. Vanha nauriskelloni ei enää uhannut ruveta käymään kylmän kylvyn jälkeen, mutta sen tilalle sain kapteenilta uuden hyvän hopeakellon.

Ryhdyin nyt nopeasti käskettyyn työhön. Hiekka oli nostettava kauas, jottei se valuisi kuoppaan takaisin. Minun oli siis pakko kantaa joka lapiollinen parin kolmen askelen päähän, ennen kuin laskin sen pohjaan. Kovin syvälle minun ei tarvinnut kaivaa, kun lapioni sattui peräsimen ja perävanteen välissä metalliin. Syvemmälle tultuani huomasin, että olin kolauttanut lapion akseliin, vahvaan potkurinakseliin. Laiva ei siis ollut tavallinen purjealus, vaan se oli ilmeisesti varustettu myös koneella, vaikka potkuri ei nyt ollutkaan paikallaan. Myöhäiseen iltaan asti tein työtä otsani hiessä, ja lopulta olin vedessä leukaani asti. Tom kertoi minulle illalla, että lakkini oli höyrynnyt kuin mikäkin höyrypannu.

Juuri kun arvelin, etten pääse enää syvemmälle, sattui lapioni taas metalliin. Se oli viskirauta, joka yhdistää peräsimen napatangon aluksen talkaan ja suojelee siten potkuria alhaalta päin. Potkurin pyörimistila oli nyt hiekasta vapaa.

Kuoppa tuntui varsin mitättömältä ajatellessani sitä työtä, mikä oli vielä jäljellä. Jos kapteeni panisi minut vielä monenakin päivänä jatkamaan yksin tätä työtä, tietäisin kyllä mitä tekisin. Tomin vene kellui vielä laivan vieressä. Se oli keveäsoutuinen. Ja minut oli otettu merimieheksi väkivallalla.

Näitä ajatellessani ilmestyi kapteeni peräkannelle ja kysyi, enkö ollut löytänyt kuopan pohjasta rautaa. Onneksi Tom oli minulle opettanut mikä viskirauta on, joten osasin selittää kapteenille, että olin juuri päässyt potkurinalaisen viskiraudan tasolle, mutta etten sukeltamatta pääsisi syvemmälle.

— Hyvä on, tuli vastaukseksi. — Siirry syrjään odottamaan.

Hetken kuluttua ilmestyi partaalle loistavaksi kiillotettu pronssinen potkuri.

— Hellittäkää touvia, kuului taas kapteenin komento.

Kapteeni valvoi tarkasti tuon raskaan metallikappaleen laskemista. Kun se alkoi olla kohdallaan, komensi kapteeni minua kiinnittämään sen paikalleen, mikä onnistuikin muutaman yrityksen jälkeen. Kiila tiukennettiin lujasti paikalleen, kynsi kiinnitettiin, ja kaikki oli valmista.

Nyt kapteeni komensi minut kannelle oltuani lähes neljä tuntia kosteassa työssäni. Kannelle tultuani rupesi minua kauheasti puistattamaan. Mutta kun kapteeni toi minulle kuivat vaatteet ja antoi minulle jotakin lämmittävää lääkettä, olin hetkessä taas entiselläni. Sitten kapteeni näytti minulle kojuni miehistösuojassa ja käski minun mennä heti maata, minkä mielelläni teinkin. Olin jotensakin väsynyt.

Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulin muutaman hiljaisen potkurin pyörähdyksen, jota seurasi säännöllinen suhina. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista oli, että kapteeni ilmeisesti koekäyttää konettaan.

Herätessäni oli jo keskipäivä. Tom nukkui sikeästi viereisessä kojussa.
Puin päälleni ja läksin kannelle.

Kannella ei ollut ketään. Laivan vieressä ollut kallio oli kadonnut.

Siihen paikkaan, missä olimme olleet edellisenä iltana, oli ainakin sata metriä. Laivan eilisiltaisella paikalla oli nyt matala vedenpäällinen hietasärkkä. Laiva kellui vapaassa vedessä ja oli ankkurissa tuskin parinkymmenen sylen päässä isostaveneestämme. Istahdin ankkurin kelalle ja rupesin hieromaan silmiäni. Kun tästä ei ollut apua, valelin pääni vedellä, nipistelin itseäni käsivarresta ja yritin monella muullakin tavalla saada itseni hereille.

Mutta turhaan!

Ymmärsin että kapteeni oli antanut minulle illalla joitakin hirveän väkeviä rohtoja. Mutta ellei hän ollut juottanut minulle suorastaan silmänkääntötippoja, pitäisi minun jo herätä. Aurinkokin kun jo oli keskitaivaalla.

Menin takaisin miehistösuojaan, herätin Tomin ja pyysin häntä kolkuttamaan nyrkillä selkääni. Tom täytti pyyntöni ilmeisellä mielihyvällä, niin että minun oli lopulta pakko kirkaista kivusta. Käskin Tomin tarkkailla kasvojani ja sanoa nukuinko minä vai olinko hereillä. Tom näytti äkkiä keksivän jotakin, hän sanoi että näytin hajamieliseltä ja olin kalpea kuin palttina. Hän arveli, että pari korvapuustia varmaankin herättäisi minut ja antaisi luonnollisen värin kasvoilleni.

Tom oli pahankurinen koiranleuka, sen tiesin ennestään. Olimme siis todellakin siirtyneet yön aikana hiekkamatalikolta vapaaseen veteen. Olisin mielelläni halunnut tietää, miten tuo ihme tapahtui, mutta kun tajusin miten mahtavasti Tom tulisi ylpeilemään kokemuksillaan ja tiedoillaan, en viitsinyt kysyä. Tiesin hyvin, etten millään muulla tapaa voinut suututtaa Tomia enemmän, hän kun paloi halusta saada kertoa, miten kaikki tapahtui. Hiiltyköön nyt vähän aikaa, kun sillä tavalla kurikoi selkääni.

Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin Tom alkoi tulla levottomaksi. Sotajuoneni onnistui täysin, Tom pelkäsi aivan ilmeisesti, että minä nukkuisin uudestaan ennen kuin hän ehtisi keventää tietojensa kuormaa.

— Olisit ollut vähemmän uninen eilen illalla, aloitti Tom, niin olisit saanut nähdä, miten kapteeni ajoi laivan täyttä vauhtia hiekkasärkän läpi.

— Satua se on että sika sukeltaa.

— Niin onkin, mutta tämä on yhtä tosi kuin aamen kirkossa.

— Hyvä kun saan kuulla sen luotettavalta mieheltä. Jos olisin itse sen nähnyt, en olisi sitä milloinkaan uskonut.

— Usko pois nyt vaan, niin saat kuulla.

— Paljon valehdellaan porstuan ja saunan välillä, mitä sitten pitemmillä matkoilla. Mutta anna kuulua sitten.

Kuten jo kerroin olin ollut juuri nukahtamassa, kun kuulin koneen ensimmäiset iskut. Kapteeni oli antanut koneen pyörähtää aluksi vain parikymmentä kertaa. Tom kertoi, että jo nämä muutamat potkurinpyörähdykset olivat tehneet kaivamani kuopan kaksi vertaa suuremmaksi.

Kun vesi oli jälleen selvinnyt ja kapteeni huomasi, ettei mikään estänyt potkuria pyörimästä vapaasti, hän oli jälleen painanut nappia ja valjastanut siten kaikki 150 hevosta koneen eteen. Vesi laivan ympärillä oli alkanut kuohua ja porista kuin noidankattilassa, ja kun Tom kurkisti partaan yli, näkyi laivan kummallakin puolella kohiseva hiekkavellikoski. Kapteeni oli mitannut veden syvyyttä joka puolen tunnin päästä ja huomannut sen jatkuvasti kasvavan. Tunnin kuluessa muodostui jonkin matkan päähän laivan taakse vedenpäällinen hiekkasärkkä, joka sekin nopeasti kasvoi. Kun vielä oli kulunut jonkin verran aikaa, oli laiva alkanut kallistua kalliota kohti, jolla puolen vesi oli jo syvempää. Sitten se oli alkanut luisua lähemmäksi kalliota ja päässyt samassa irti. Kapteeni oli nostanut ankkurin, peräyttänyt laivaa vähän ja antanut sitten taas mennä täydellä vauhdilla eteenpäin, niin että keula oli työntynyt särkän päälle ja noussut korkealle ilmaan. Potkurin imuvesi oli ajanut hiekan keulan alta nopeasti laivan taakse. Tätä temppua toistettiin monta kertaa, kunnes kahdeksalta aamulla keula äkkiä sukelsi syvään ja laiva oli selvässä vedessä. Kapteeni oli ajanut laivan tälle paikalle missä nyt oltiin ja laskenut ankkurin, jossa toimituksessa Tom oli saanut olla mukana. Sitten kapteeni oli mennyt kajuuttaansa.

Tom sanoi kysyneensä Esko-sedältä, saattoiko potkurista olla mitään jäljellä hiekan kirnuamisen jälkeen. Setä oli kertonut, että tavallisesta romumessingistä tehty potkuri olisi arvatenkin mennyt aika kehnoon kuntoon. Mutta meidän potkurimme olikin fosforipronssia, se oli Thorncraftin Lontoossa valama ja lujaa kuin karkaistu teräs. Tom voi olla vakuutettu siitä, ettei siihen ollut tullut naarmuakaan.

En ollut oikein tyytyväinen siihen, että kapteeni oli lähettänyt minut nukkumaan ennen kuin hupaisin työ alkoi. Mutta epäilemättä hän oli tarkoittanut parastani. Olisin varmastikin tullut sairaaksi, jos olisin eilisen kaivamistyön jälkeen vielä valvonut koko yön.

Potkurin suhteen setä oli oikeassa. Kapteeni meni syönnin jälkeen itse tarkastamaan sitä. Sen voimakas kiilto ei ollut yhtään himmentynyt. Kannelle asti se loisti kuin peili.

Iltapäivällä veimme laivaan kaiken, mitä sinne vielä piti viedä. Käytimme nyt ensi kertaa salaportaita, ja kuljetus kävikin nyt melkoista helpommin. Kun kapteeni oli upottanut ponttonit ja sulkenut asumuksen oven, lukittiin vielä rautaporttikin. Nyt oli mahdotonta nähdä, että saarella oli asuttu.

Aikaisin seuraavana aamuna laitettiin purjeet kuntoon. Puolilta päiviin oli laiva merikunnossa.

Kapteeni käski minun nyt mennä veneeseen ja hyppäsi itse jäljessä. Sitten hän käski minun soutaa isonveneen luo, jonka hän aikoi tarkastaa. Tarkastuksen jälkeen se soudettiin laivan kylkeen ja nostettiin laivaan, jossa se sidottiin lujasti kiinni kannelle. Minä koetin panna vastaan, sillä eihän meillä ollut oikeutta viedä sitä täältä ilman isäntärengin lupaa. Mutta kapteeni vain nauroi ja lupasi korvata vahingon, jos Atlantin aallot veisivät veneen mukanaan, ja kun Tom — veneen todellinen omistaja — antoi suostumuksensa, ei minullakaan ollut enää mitään sanomista.

Suolasilakkaa otettiin mukaan evääksi muistuttamaan kotimaasta. Vielä kerran menimme Tomin kanssa saunaan, jossa ripustimme hailiverkot hyvään järjestykseen seinille. Otimme pyssymme ja vaatteemme ja jätimme hyvästit rakkaaksi käyneelle saarellemme — ties kuinka pitkäksi aikaa.

Molemmat veneet nostettiin taavetteihin. Lähdimme purjehtimaan, ja parin tunnin kuluttua häämöttivät Muklarit epäselvänä siniharmaana täplänä kaukana takanamme.