IV.
Lähdimme purjehtimaan jotensakin navakassa latvapurjetuulessa. Illan kuluessa tuuli kuitenkin vähitellen tyyntyi ja kääntyi pari viivaa länteen päin, niin että lähtöhetken lousituulen asemesta meillä oli puoliyön aikaan melkein suora sivutuuli.
Pysyttelimme kaikki varsin myöhäiseen kannella, jossa näin matkan alkaessa oli luonnollisestikin paljon tehtävää. Mutta yhdentoista aikaan kapteeni meni kajuuttaansa käskien perämiehen olla yövahdissa. Tomin hän komensi kojuunsa. Itse hän lupasi pitää huolen päivävahdista ja minut hän määräsi perämiehen apulaiseksi. Ja koska tuuli oli suotuisa, piti minun opetella kompassin viivat ja totuttautua peräsimen käsittelyyn. Onneksi tunsin nuo kompassin kolmekymmentäkaksi viivaa jo ennestään, niin etten näyttänyt sentään aivan vihreältä.
Ensi kertaa purjehdin nyt oikeassa laivassa, niin rannikkolainen kuin olinkin. Maata ei näkynyt missään, se tuntui oudolta aluksi. Valoisa kesäyö oli kaunis ja lämmin. Ennen poistumistaan kannelta oli kapteeni lukenut merimiesten rukouskirjasta iltarukouksen. Minä en kyllä ymmärtänyt siitä mitään, sillä kirja oli englanninkielinen, mutta hartaus täytti silti mieleni. Kaikki tämä teki minut harvapuheiseksi ja sai minut tuntemaan koti-ikävää.
Esko-setä huomasi kyllä mistä kenkä puristi, mutta hän ei sanonut ensin mitään, vaan antoi minun vaipua omiin ajatuksiini. Sitten hän pani minut peräsimeen, käski minun seurata tarkkaan kompassia ja pitää laivaa nykyisessä suunnassaan niin hyvin kuin taisin. En ollut koskaan aikaisemmin pitänyt perää peräsinrattaalla, ja niinpä laiva vaipui aluksi pari kertaa suunnastaan lyhyeksi hetkeksi. Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin osasin pitää alusta viivalleen määrätyssä suunnassa. Peräsimen hoiteleminen kauniilla ilmalla oli mielestäni paljon helpompaa kuin olin osannut kuvitella. Setä tarttui nyt peräsinrattaaseen ja alkoi tutkia merimiestietojani. Tiesin eri tukiköysien, jalusnuorien ja raakapuiden nimet, osasin tehdä tyydyttävän tasaisia, sekä pitkiä että lyhyitä pujotuspunoksia, osasin tehdä monia erilaisia solmuja, rihmauksia, siteitä ym. Kysyttyään minulta vielä erinäisten tankojen, purjeiden ja niiden osien nimiä setä lausui kuulustelun lopputulokseksi:
— Revetköön koko laivanpohja, ellet ole ennenkin ollut merellä!
— Mitä tietoihisi tulee, jatkoi hän sitten, voisit kelvata vaikkapa konstaapeliksi. Sinähän tiedät enemmän kuin moni rannikkolaivuri. Ja minä kun luulin sinua aivan tavalliseksi maakravuksi.
Kerroin nyt sedälle, että Tom oli kuljettanut minua tässä laivassa parin viikon ajan, kunnes hän oli saanut taotuksi nämä tiedot päähäni. Pyysin setää olemaan kärsivällinen ja antamaan minulle lisää opetusta, jotta voisin välttää kapteenin yhdeksänhäntäisen.
Tällä välin oli tuuli heikentynyt entisestäänkin. Purjeet alkoivat lepattaa, ja laiva lakkasi tottelemasta peräsintä. Pian oli aivan tyyni. Otimme alas keula- ja isonpurjeen, ja pian laiva keinui paikallaan hiljaisessa mainingissa. Setä istuutui ankkurikelalle ja minä kannelle hänen viereensä.
Setä kertoi nyt minulle ensimmäisestä merimatkastaan.
— En ollut vielä yhdeksää vuotta täyttänyt, kun eräällä raumalaisella purrella läksin ensimmäiselle matkalleni. Jokainen merimies muistaa parhaiten ensimmäisen matkansa, niin minäkin. Kapteenin nimi oli Söderbom, ja hänen laivansa oli jo enemmänkin kuin täysinpalvellut. Se oli maannut yli kaksi vuotta pohjaliejussa, nostettu ylös, tilkitty ja saatu jotenkin kuin ihmeen kautta taas kellumaan veden pinnalla. Keulassa komeili rapistuneilla kultaisilla kirjaimilla nimi "Oceania", mutta merimiesten keskuudessa siitä oli jo muinaisista ajoista lähtien käytetty nimeä "Satalappunen". Sen purjeet ja kyljetkin olivat näet täynnä laastarilappuja, jotka pitivät sitä koossa.
Kapteeni omisti itse tämän laivan, hän oli perinyt sen paikkoineen päivineen isältään. Joka kesä pursi teki kaksi tai kolme matkaa Lyypekkiin ja toi sieltä sellaisia kauppatavaroita, jotka eivät pilaantuneet vähäisestä kosteudesta. Laivuri alkoi jo harmaantua toimessaan, kun uusi asetus iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen itämerenlaivurin piti suorittaa merikoulututkinto tai lopettaa liikennöiminen. Joukko laivureita möi laivansa ja asettui maalle, mutta Satalappusen kapteeni ilmoittautui kouluun. Hänen laskupäänsä oli mahdoton, ja kun hänen lahjakkuutensa muutenkin oli varsin vähäinen, kului kolme pitkää talvea, ennen kuin hänen onnistui saada jonkinlainen paperi, joka oikeutti hänet kuljettamaan omaa laivaansa Itämerellä.
Nyt oli kaikki hyvin. Satalappunen oli kyllä mennyt pohjaan jo ensimmäisenä talvena, kun sen kapteeni hikoili kirjojen ääressä eikä ehtinyt joka päivä pumppuamaan. Mutta se oli vähäpätöinen seikka. Kun paperit olivat kunnossa, pantiin laivakin kuntoon, sellaiseen kuin tuo vanha laatikko nyt voitiin saada. Ylpeänä läksi kapteeni paperit taskussaan vanhan ystävänsä ja perämiehensä luo, joka oli heti valmis seuraamaan mukana, jos vain kapteeni huolehtisi tarpeellisista muonavaroista. Niihin piti kuulua perämiehen varalle melkoinen lekkeri "Old Samia". Perämies rakasti tämänlaatuista särvintä yhtä paljon kuin kapteeni sitä vihasi. Kapteeni ei kuitenkaan voinut erota vanhasta perämiehestään, sillä selvin päin ollessaan — mitä ei kuitenkaan sattunut useammin kuin oli välttämätöntä — perämies oli järkevä mies, jonka neuvoja oli aina hyvä seurata. Perämiehen neuvosta hankittiin nyt jostakin romukaupasta vanha oktantti, joka näytti olleen laivapalveluksessa suunnilleen ukko Noakin ajoista asti. Tämä vanha esine puhdistettiin ja kiillotettiin, ja lopulta se loisti kuin aurinko. Sitten se vietiin kaikessa hiljaisuudessa Satalappusen kajuuttaan.
Oli itsestään selvää, että vanha miehistö oli heti valmis seuraamaan mukana. Kapteenilla oli näet tapana jakaa syksyllä purjehduskauden päättyessä nettovoitto tasan kaikkien niiden kesken, jotka olivat olleet mukana. Satalappunen otti sekin osansa, joka olikin hyvään tarpeeseen sen laastaroimiseksi ja kaikinpuoliseksi kohentamiseksi seuraavan kesän sotaretkiä varten.
Ainoa muutos, jonka tutkinnon suorittanut vanha merikarhu pani toimeksi, oli kajuuttavahdin vakanssin perustaminen. Ja minä sain tuon toimen.
Se oli juhlallinen hetki, kun purjeet nostettiin ja me lähdimme purjehtimaan. Erikoisen juhlallinen se oli minusta, ensikertalainen kun olin. Rauhoituin kuitenkin melko pian, kun konstaapeli lohdutti minua sanomalla, ettemme tällä matkalla mene päiväntasaajan poikki. Olin kuullut, että päiväntasaajan ylittäminen oli varsin hankalaa ensikertalaiselle, koska hänet silloin tervataan, kieritetään höyhenissä ja kallistetaan kyljelleen. Erittäinkin tuo viimeksi mainittu temppu kuulosti pahalta korvissani.
Hetken juhlallisuutta lisäsi vielä lähtölaulu, jonka muuan vanha merikarhu oli sepittänyt Satalappusesta ja jonka hän viritti samassa, kun köydet heitettiin irti. Laulua laulettiin sitten merimiesten keskuudessa pitkät ajat. En kuitenkaan muista siitä enää muuta kuin ne säkeet, joissa kuvattiin erikoisesti kapteenin ja perämiehen ansioita:
Kapteenin nimi oli Syöteripummi,
Ja Syöteripummi — ja Syöteripummi.
Hänpä se vast' oli helkkarin dummi,
Ja helkkarin dummi — ja helkkarin dummi.
Tyyrmannin kurssi oli Kalle Perhällis'
Ja Kalle Perhällis' — ja Kalle Perhällis',
Vaikka hän ain' oli täydessä tällis'
Ja täydessä tällis' — ja täydessä tällis'.
Kapteeni oli hyväntahtoinen mies, joka käytteli pumppua hyvin säästeliäästi. Mitään merkillisempää ei tapahtunut, ennen kuin olimme Ahvenanmaan toisella puolella. Silloin tuli kapteeni kannelle kädessään liinalla peitetty esine. Hän selitti, että muuttuneiden olosuhteiden vuoksi hän katsoi olevansa velvollinen kutsumaan kokoon laivaneuvoston, niin kuin oli säädetty tehtäväksi erittäin vakavan tilanteen sattuessa. Miehistö — konstaapeli, kaksi matruusia ja minä — asettui riviin etukannelle. Perämies olisi tietysti kuulunut mukaan, mutta hän oli jo ehtinyt purjehtia liiaksi tuuleen ja makasi nyt ankkurissa kojussaan. Juhlallisena astui kapteeni rivin eteen, paljasti esineen ja kysyi miehistöltä liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Pojat! Purjehdittaisiinko nyt merenkulkuopin vai kokemuksen mukaan?"
Miehet tuijottivat uteliaina kiiltävää merenkulkukojetta. Olihan vahinko jättää käyttämättä esinettä, joka oli maksanut varmasti monta sataa markkaa. Mutta koska se ei näyttänyt heistä erikoisemman luotettavalta, vastasivat he yhteen ääneen:
"Purjehditaan vain kokemuksen mukaan, purjehditaan kokemuksen mukaan kuten ennenkin."
Kivi näytti putoavan kapteenin sydämeltä. "Sitten mies ylös tähystämään!"
Sanottuaan nämä sanat kapteeni meni kajuuttaansa, ja minut lähetettiin ylös tähystämään sillä aikaa kun miehet muuttivat mällin poskeensa. Miesten mieliin päätös näytti vaikuttavan yhtä keventävästi kuin kapteeniinkin. Nyt oli selvää, ettei kapteenin uusi arvo saisi aikaan muitakaan muutoksia laivan vanhoissa hyvissä tavoissa.
Parin vuoden lojuminen merenpohjassa oli tehnyt Satalappusen vanhan hiekkakellon kelvottomaksi. Mutta kapteeni oli tehnyt itse uuden. Hän oli porannut pienen reiän vanhan kilohailinassakan pohjaan, ja siitä tippuva vesi näytti ajan yhtä tarkasti kuin vanhasta tiimalasista juokseva hiekkakin. Työnnettävällä puikolla saattoi reiän suuruutta säädellä siten, että nassakka tyhjentyi tasan neljässä tunnissa. Vapaavahdin tehtävänä oli täyttää nassakka heti ylös päästyään.
Tuona päivänä meillä oli ollut vastatuuli. Pitääksemme oikean suunnan tuli meidän — perämiehen laskelmien mukaan — luovia kaksi nassakkaa alahankaan, mutta vain yksi ylähankaan. Konstaapeli, joka oli miehistä kokenein ja joka oli tehnyt tämän saman matkan jo yli kuusikymmentä kertaa, totesi, että vaikka perämies olikin täydessä kännissä, hänen laskelmansa pitivät kuitenkin paikkansa, pitivät ainakin suunnilleen.
Kolme vuorokautta tuuli pysyi samanlaisena, ja pari kolme kertaa päivässä tuli joko perämies tai kapteeni itse kannelle kysymään, joko voitiin "haistaa maata". Kun ei mitään maanhajua tuntunut, jatkettiin entiseen tapaan kaksi nassakkaa alahankaan ja yksi ylähankaan.
Mutta neljäntenä aamuna, kun konstaapeli oli päivävahdissa ja minä tähystämässä, tunsimme molemmat yhtä aikaa selvää maanhajua. Olimme kuitenkin tulleet liian lähelle Venäjän rannikkoa. Tehtiin käännös ja minut lähetettiin alas kajuuttaan ilmoittamaan kapteenille, että nyt tuntui maanhajua Venäjän rannikolta. Kapteeni tuli itse ylös, haisteli ilmaa, tunsi hänkin maanhajun sieraimissaan ja antoi määräyksen purjehtia alahankaan neljä tai viisi nassakallista perätysten.
Seuraavana päivänä tuli vastaamme purjehtija. Häneltä saimme tietää missä olimme, ja niin purjehdimme jatkuvasti kokemuksen mukaan hyvällä onnella aina Lyypekkiin asti ja sieltä yhtä onnellisesti takaisin Raumalle.
— Sellainen oli minun ensimmäinen merimatkani, lopetti setä kertomuksensa.
Meri oli nyt peilityyni. Aloin tuntea väsymystä istuessamme siinä omiin ajatuksiimme vaipuneina. Kahden lasin aikoihin alkoi itäiselle taivaalle nousta paksu pilvenlonka. Se tiheni koko ajan kiivetessään ylemmäksi. Auringon noustessa se näytti jo suorastaan kamalalta. Esko-setä heräsi mietteistään, katseli hetkisen pilveä ja määräsi sitten, että prammi- ja märssypurje piti koota. Sitä työtä tehdessämme nousi pilvenlonka yhä ylemmäksi. Me reivasimme nyt isonpurjeen ja keulapurjeen, jotka olimme koonneet illalla. Olimme nyt valmiit ottamaan vastaan vihurin, jos se tahtoi tulla.
Mutta meri pysyi vielä peilityynenä. Ilma vain tuntui tavattoman painostavalta. Kuuden lasin vaiheilla tuli kapteeni kannelle, vaikka hänellä olisi vielä pitänyt olla vapaata kokonainen tunti. Kun pilvenlonka samalla erkani muutamaksi minuutiksi taivaanrannasta, puisteli kapteeni päätään ja sanoi:
— Kun itä irvistää, tulee paha ilma.
Taivaanrannalla syntynyt rako meni kuitenkin taas pian kiinni. Kuulin kapteenin sanovan veljelleen:
— Kymmenen millimetrin putoaminen neljässä tunnissa on jo vähän liian paljon. Mutta se joka laskee purjeensa, ennen kuin vihuri näkyy vedessä, on raukka. Ja se on narri, jolla ne eivät ole kannella, kun myrsky on kimpussa. Nostakaa isopurje!
Temppu oli pian tehty ja kymmenen minuuttia myöhemmin vaahtosi jo vesi keulassa. Tuuli kiihtyi nopeasti eikä näyttänyt loppuvan ennen aikojaan. Pilvenlonka nousi yhä korkeammalle, mutta kun se läheni keskitaivasta, lakkasi tuuli äkkiä. Purjeet riippuivat kohta velttoina. Aallot hyppelivät sinne tänne ikään kuin neuvottomina minne kääntyä. Ilma tuntui taas omituisen tukahduttavalta.
Katselin herkeämättä tuulenpuolelle, josta luulin odotetun myrskynpuuskan tulevan. Mutta kapteeni ja Esko-setä näyttivät tarkastelevan yhtä huolellisesti laivan kummallekin puolelle. Äkkiä huusi kapteeni:
— Tuolla se tulee. Isopurje alas! Höllentäkää keulapurjetta alahangan puolelta!
Samassa kuulin peräsinrattaan rahisevan. Tuskin määräys oli annettu ja "vasikka" pantu kiinni, kun kuulin omituista suhinaa ilmasta. Heti sen jälkeen näin mustan juovan lähenevän siltä puolelta, joka äsken oli ollut aivan tyynenä. Kun se saavutti meidät, pullistui keulapurje kovasti pamahtaen, ja vaikka se oli kiinnitetty myötätuulta silmällä pitäen, kallistui laiva niin pahasti, että vettä kuohahti kannelle. Luulin jo, että menisimme kumoon, mutta samassa laiva nousi ihmeen kevyesti ja alkoi kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia. Näin Tomin syöksyvän kannelle unenpöpperössä. Hän näytti siltä kuin olisi pudonnut maston huipusta ja säikähtänyt matkalla. Laivan kallistuessa hän oli lentänyt kojustaan lattialle tai — kuten hän itse väitti — seinälle.
Tuuli alkoi nyt puhaltaa tosissaan eikä se ollutkaan mikään ohimenevä puuska. Sitä jatkui melkein koko päivän, mutta koska se oli melkein myötäinen, olimme vain iloisia ja käytimme sitä kaikin tavoin hyödyksemme. Myöhemmin päivällä se heikkeni muutaman viivan verran, ja silloin lisäsimme myrskyviistopurjeen. Illalla nostimme täysin reivatun isonpurjeen. Yön kuluessa irrotettiin reivi toisensa jälkeen, ja seuraavana aamuna lisättiin myöskin märssypurje. Enempää kangasta emme sitten uskaltaneetkaan pitää ylhäällä seuraavien päivien aikana.
Olimme jo Bornholmin edustalla, kun taivas vihdoin ilahdutti meitä pukeutumalla pehmeään, ohueen, tasaisenkirjavaan pilvihuntuun. Se oli melkein pettämätön hyvän ilman enne. Kapteeni antoi päästää viimeisenkin reivin märssypurjeesta. Tuntia myöhemmin lisättiin prammi- ja yläprammipurjeet, joita seurasivat pian latva- ja ajopurjeet. Kun purjehdimme salmien läpi, oli meillä joka riepu ylhäällä. Sää oli parhain mitä merimies voi toivoa, merenkäynnistä ei näissä ahtaissa vesissä voinut olla puhettakaan, ja loki näytti melkein joka katsomisella kymmentä solmuväliä. Kuljimme siis joka tunti kymmenen kertaa 1.854 metriä, s.o. yhden leveysasteen kuudessa tunnissa. Tuskin viidenkymmenen jalan pituiselle laivalle tämä oli kunnioitettava vauhti. Purjehdus tällaisissa olosuhteissa on erittäin virkistävää. Kapteeni on pelkkää auringonpaistetta, perämies kulkee kannella edestakaisin kädet selän takana ja miehistö on melkein vapaana työstä. Vain silloin tällöin lähetetään mies tekemään jotakin vähäpätöistä korjausta purjeeseen tai muuta sellaista. Muuten ei miehistöllä ole sen kummempaa puuhaa kuin vaihtaa mälli aika ajoin oikeasta poskesta vasempaan tai päinvastoin.
Olimme Tomin kanssa usein ihmetelleet sitä, ettei laivallamme ollut nimeä. Tom uskoi sen johtuvan siitä, että kapteeni kulkee joka tapauksessa omia teitään, jotka eivät siedä päivänvaloa. No niin, tänään sain tietää todellisen syyn laivan nimettömyyteen. Laivan ajelehtiessa kerran Karhusaarta vastaan oli sen alahangan puoleinen nimilauta mennyt rikki. Esko-setä oli ottanut pois myöskin ylähangan nimilaudan uuden malliksi. Vasta nyt oli hän saanut uuden nimilaudan valmiiksi. Nimi "Kaukomieli" loisti kultakirjaimin vastaani, kun Esko-setä ilmestyi kajuutan rappusille nimilaudat kainalossaan.
Minä sain nyt tehtäväkseni ruuvata nimilaudat paikoilleen. Setä laski minut alas oikealle kohdalle jöölingin avulla. Kun olin saanut laudan ruuvatuksi kiinni piti minun huutaa sedälle, että hän kohottaisi jöölinkiä sen verran, että pääsisin ylös kannelle. Mutta samassa alkoi keula-aalto nousta yhä korkeammalle ja äkkiä se kuohahti vaahdoten päälleni, niin että kastuin läpikotaisin olkapäitäni myöten. Ymmärsin heti, ketä sain kiittää tästä odottamattomasta kylvystä. Tom oli seisonut kapteenin vieressä peräsinrattaan luona ja pyytänyt saada harjoitella ohjaamista, koska sää oli kaunis ja merenkäynti tasaista. Olin varma siitä, että Tom antoi tahallaan laivan tehdä pienen mutkan.
Esko-setä vain nauroi huonolle onnelleni. Tom oli katuvinaan kovasti ja pyysi minulta useita kertoja anteeksi "taitamattomuuttaan". Kapteeni ei antanut Tomin harjoitella sen enempää, ja niinpä toinen nimilauta saatiinkin paikoilleen ilman välikohtauksia.
Tomin ohjauskepposen painoin muistiini hänen tililleen. Toivoin voivani vielä kerran tyhjentää hänen kahvipannunsa omaksi ilokseni.
Pohjanmerellä vallitsi kaunis sää. Aeolus ei avannut tuulisäkkiään kertaakaan liiaksi, olipa se muutamina päivinä liiankin säästäväinen anneissaan. Sitten tuli eräänä päivänä täydellinen tyven. Olimme silloin hyvällä kalastusmatalikolla, ja kalastajia oli nuottineen joka puolella. Kapteeni tahtoi säästää akkumulaattoreitaan siltä varalta, että päiväntasaajan seuduilla joutuisimme pitempiaikaiseen tyveneen. Hän arveli, että Pohjanmerellä saattaa lojua kosteessakin muutaman päivän, mutta päiväntasaajalla se on jo hankalampaa, kun piki sulaa kansipalkkien rakosista. Silloin on moottori hyvä olemassa.
Kapteeni sanoi, että koska tällaisella säällä ei tarvittu muuta kuin yksi mies kannella, voisimme pitää lepopäivän. Emme kuitenkaan olleet Tomin kanssa lepotuulella. Lupasimme hoitaa kansivahdin toimen siihen asti, kunnes taas saisimme tuulta, jos kapteeni nyt antaisi meidän mennä kalastamaan muutamaksi tunniksi Tomin veneellä. Kapteeni ei ensin ollut antaa lupaa, mutta kun Esko-setä puhui puolestamme, saimme kuitenkin vapaata kello kahteentoista asti. Minulla alkaisi silloin ensimmäinen iltavahti (klo 12-16), ja Tomin pitäisi keittää päivällinen.
Kapteenin varastoista saimme koukkuja ja siimaa, joka tuntui meistä tavattoman paksulta. Niin paksua uistinsiimaa en ollut vielä koskaan nähnyt. Mutta Esko-setä sanoi, että merellä tulee olla vahvat vetimet; ei näet voi koskaan tietää tarttuuko koukkuun viisi- vaiko viisikymmenkiloinen kala. Otimme syöteiksi parikymmentä suolasilakkaa — setä sanoi, ettei merikala välitä siitä onko syötti tuore vai suolainen.
Soudimme vähän matkaa laivasta ja heitimme koukut veteen. Odotimme kärsivällisesti tunnin verran, mutta kertaakaan ei nykäissyt. Tomin ehdotuksesta siirryimme nyt laivan toiselle puolelle. Tuskin olimme saaneet koukut veteen, kun molemmissa tuntui nykäisy. Kalat tuntuivat melko raskailta, mutta eivät panneet pahastikaan vastaan. Oli erittäin hupaista nähdä niiden hölmistynyt ilme, kun ne tulivat pinnalle. Molemmat olivat noin kahden jalan pituisia turskia. Vedimme nyt yhteen menoon parikymmentä tällaista juroa poikaa, mutta sitten olivat kaikki kalat kuin pois puhalletut. Ei tullut yhtään nykäystä enää.
Mutta hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Äkkiä nykäisi taas molemmilla yhtä aikaa. Tunsin heti, ettei siellä nyt ollut mikään turska vaan pikemminkin merikäärme. Käteni olivat työstä kovettuneet ja känsittyneet, mutta siitä huolimatta ne olivat pian verellä, niin kiivaasti vedettiin siimaa käsieni läpi. Onneksi olin noudattanut sedän neuvoa ja kiinnittänyt siiman toisen pään tyhjän leilin ripaan. Pian minun oli pakko heittää leili mereen. Kala lähti uimaan poijuineen laivaa kohti ja aivan sen kupeella näin leilin sukeltavan näkymättömiin. Luulin nähneeni viimeistä kertaa piimäleilin, joka oli omien käsieni työtä.
Nyt meillä oli aikaa puuhata Tomin kalan kimpussa. Senkään kanssa ei ollut leikkimistä. Mutta kun meitä nyt oli kaksi miestä siimassa kiinni ja kun vuoroon annoimme periksi ja vuoroon kelasimme sisään, saimme sitkeän ottelun jälkeen saaliimme veneen luo, jossa minun onnistui antaa sille sellainen isku, että saimme sen helposti veneeseen. Kala oli lyhyt ja paksu jättiläiskampela, joka varsinaisesti viihtyy Norjan rannikolla mutta jota joskus tavataan näilläkin vesillä. Tomin kampela oli erittäin lihava yksilö, ja kapteeni kehui sen makua ruokapöydässä.
Kun olimme päässeet laivaan, sain lainata sedän kiikarin. Ja toden totta: parin kilometrin päässä laivasta näkyi selvästi joku kelluva esine, todennäköisesti se oli kadonnut leilini. Setä lupasi hoitaa vahtivuoroni alkupuolen, ja vene laskettiin jälleen vesille.
Emme säästäneet käsivarsiamme ja pian olimme pelastaneet leilin. Siima tuntui aivan löysältä ja luulimmekin jo, että kalan oli onnistunut vapautua. Mutta tätä harhaa ei kestänyt kauan. Hiljaa mutta vastustamattomasti alkoi siima jälleen juosta, ja pian oli leili taas vedessä. Saimme nyt soutaa kaikin voimin pysyäksemme perässä. Lopulta pääsimme leilin luo, tartuin siimaan ja kiersin sen pari kertaa keulanpään ympäri. Sitten hyppäsimme molemmat veneen perään. Se näytti olevan hyvä keksintö. Peräsimen avulla saimme kalan suuntaamaan kulkunsa laivaa kohti.
Herkeämätön voimanponnistus näytti väsyttävän juhtaamme. Lähempänä laivaa sen vauhti oli jo huomattavasti hiljentynyt, ja meidän onnistui jo vetää siimaa sisään jalka jalalta.
Äkkiä huomasin veneen vieressä jotakin, jota olisin pitänyt kuorittuna sahatukkina, ellei se olisi ollut elävä kuin elohopea ja kiemurrellut pahemmin kuin maasta temmattu kastemato. Seisoin keulatuhdolla atrain kädessä ja työnsin tuon väkäsillä varustetun raudan kaikin voimin otuksen ruumiiseen. Se vastasi töytäisyyn kouristuksentapaisella liikkeellä, mutta onneksi oli atraimen isku sattunut niskaan ja minun onnistui nostaa eläimen pää veneeseen. Silloin se tempaisi atraimen käsistäni, mutta joutui kuitenkin siinä tempoillessaan kokonaan veneeseen.
Veneessä syntyi hirveä mylläkkä. Huutaen jotakin "suuresta merikäärmeestä" Tom syöksyi suin päin mereen ja ui nopeasti laivaa kohti. Olin vähällä seurata hänen esimerkkiään, sillä eläin oli melkein koko veneen pituinen, ja sen selässä törröttävä atrain sai aikaan hirvittävän epäjärjestyksen veneessä.
Suutuin kuitenkin Tomin paosta siinä määrin, että päätin ryhtyä yksin otteluun merihirviön kanssa. Se joka on ottanut paholaisen veneeseen, vieköön sen itse maihin, sanotaan. Peto kääntyi kiemurrellessaan siten, että sen iljettävä kita hirveine hampaineen tuli aivan lähelle jalkojani. Harppasin keskituhdolle, siitä perätuhdolle, jossa sain käteeni kirveen. Sitten seurasi jälleen hurjaa tanssia tuhdolta tuhdolle, kunnes vihdoin sain atraimen varresta kiinni. Peto oli jo niin uuvuksissa, ettei se enää pystynyt riuhtaisemaan atraimen vartta käsistäni.
Nyt minun ei enää tarvinnut pelätä, että se purisi minua. Kun peto vääntyi sopivaan asentoon, iskin kirveeni sen päähän ja olin voittanut pelin.
Voitonriemuisena soudin laivalle. Vene oli kauheassa kunnossa, verta oli joka paikassa. Puseroni oli kauttaaltaan punainen aivan kuin olisin ollut härkää teurastamassa. Vain laivan paloruiskua käyttämällä saatiin Tomin vene taas käyttökelpoiseen kuntoon.
Esko-setä tiesi kertoa, ettei saaliini ollut merikäärme vaan suuri meriankerias. Se oli kolmatta syltä pitkä ja painoi vähän yli viisikymmentä kiloa. Liha ei ollut aivan niin hyvää kuin Tomin kampelan liha, mutta joka tapauksessa kapteeni oli tyytyväinen, sillä hän ei pitänyt kuivista laivamuonista.
Tomia muistutettiin monta kertaa hänen häpeällisestä paostaan. Mielestäni olin saanut täyden hyvityksen siitä kepposesta, jonka hän teki minulle peränpitoa opetellessaan.
Seuraavana yönä saimme hyvän purjetuulen, ja kahden päivän kuluttua olimme Lontoossa.