V.
Lontoo on suuri kaupunki. Minunlaiseni pojanjäärät tekevät viisaasti, kun eivät lähde omin päin sen vilinään. Sen sain kokea jo seuraavana päivänä, kun tavalla tai toisella jouduin erilleen Tomin ja Esko-sedän seurasta. Puolen päivää sain kuljeksia ympäriinsä, ennen kuin löysin takaisin joelle. Kysyin kyllä moneltakin Thamesia, mutta yksi viittasi yhtäälle, toinen toisaalle. En varmaankaan osannut ääntää nimeä oikein.
Kun vihdoin pääsin Thamesin rantaan, menin luonnollisesti väärään suuntaan. En näet tiennyt olinko sen paikan ylä- vai alapuolella, johon laivamme oli kiinnitetty. Onneksi tiesin sen verran, että nyt oli nousuveden aika ja että vesi virtasi siis joen suusta ylöspäin. Muuten en kaiketi koskaan olisi löytänyt laivaa. Vihdoin tulin eräälle sillalle, ja kun muistin, ettemme olleet kulkeneet sellaisen paikan ohi, ymmärsin että olin kulkenut väärään suuntaan ja että minun oli käännyttävä takaisin. Alkoi jo hämärtää, kun vihdoin viimein tulin laivalle, jossa kaikki olivat olleet levottomia minun tähteni. Tom lupasi taluttaa minua seuraavana päivänä käsiraudoissa, jotta en häviäisi jossakin kadunkulmassa. Ja minä puolestani lupasin pehmittää hänen selkänahkansa siitä syystä, ettei hän ollut opettanut minulle tarpeeksi englantia pystyäkseni ääntämään Thamesin nimen ymmärrettävästi.
Lontoossa kapteeni pestasi kaksi uutta miestä. Toinen oli yli kuudenkymmenen ikäinen merikarhu, jonka joka suuntaan törröttävä tukka pysyi vain vaivoin merimieslakin alla. Hän tunsi nimen Bob, ja kun toisen miehen nimi oli Jack, ei Tom voinut ajatellakaan ihanteellisempaa laivanmiehistöä. Hän oli itsepintaisesti sanonut minua Tobyksi jo niin kauan, että vähitellen aloin itsekin uskoa, että se oli nimeni.
Sitten kun kapteeni oli täydentänyt muonavarastoa ja ostanut meille kullekin kaksi uutta pukua ja yhden sadepuvun, lähdimme jälleen purjehtimaan.
Tuulet suosivat matkaamme alussa ja pääsimme joka päivä hyvän taipaleen etelään päin. Sellaisissa olosuhteissa ei laivan hoitaminen vaatinut kovinkaan paljon työtä, ja niin Esko-setä alkoi opettaa Tomille ja minulle tärkeimpiä merimiestietoja. Varsinkin Tom edistyi nopeasti, hänellä oli hyvä lukupää. Merimiehen taipumukset olivat kulkeneet hänen suvussaan ties kuinka monessa polvessa. Minä en edistynyt yhtä nopeasti. Mutta ennen kuin saavuimme Amerikkaan osasin jo kuitenkin käyttää sekstanttia ja pystyin merkitsemään merikortille laivan suunnan. Bob ja Jack osasivat vain englantia, ja heidän avullaan opin nopeasti tärkeimmät englannin kielen sanat, opinpa tuota kieltä vähän puhumaankin. Kun Tom eräänä päivänä kauppasi minua vanhalle Bobille, joka tarjosi minusta kapan tuhkaa, ymmärsin jo panna vastaan ja selittää, että Tom oli jo myynyt minut kapteenille Suomessa. Ilmoitukseni jälkeen ei kaupasta tietenkään tullut mitään.
Ensikertalaisina pelkäsimme kovasti Biskajan lahtea, jonka kohdalle olimme nyt tulossa. Vanha Bob kertoi, ettei hän ollut koskaan selvinnyt myrskyttä sen ohi, eikä varmaan selviäisi nytkään.
Mutta tällä kertaa Bob ennusti väärin, mistä hän ei kuitenkaan näyttänyt tulevan pahoilleen. Hän selitteli, että sääprofeetan työ oli hyvin epäkiitollista. Tom tahtoi tietenkin kujeilla ukon kustannuksella ja kysyi: "No, old boy, millaisen ilman saamme yöksi?" Bob otti lakin päästään, raapi vakavan näköisenä korvallistaan ja vastasi sitten: "Ellei tule kova sade tai myrsky, luulisin että saamme jokseenkin siedettävän ilman."
Tomilla näytti olevan kiireellistä asiaa alas skanssiin, mutta Bob siirtyi rauhallisesti kaiteen ääreen ja lähetti mereen pisimmän ruskean sylkensä. Hänen ilmeensä ei osoittanut mitään merkillisempää kunnioitusta kyseliäitä poikia kohtaan.
Kummalliselta näyttää laivan kannelle köliveden voimakkaasti välkkyvä valo. Yhtä ihmeellisiltä meistä tuntuivat kämmenenkokoisina loistavat maneetit, joita Bob sanoi rakoiksi. Niitä oli meressä kaikkialla. Ja lentokalojen kaaria en voinut kylliksi ihailla. Joskus putosi lentokala kannellekin. Lentoevät toimivat siipinä niin kauan kuin ne pysyvät kosteina ja notkeina, mutta ilmassa ne jäykistyvät nopeasti ja kannelle pudonneena tuollainen kala näyttää jokseenkin samanlaiselta kuin kuollut särki, jonka kokoinenkin se tavallisesti on. Haikalaa emme olleet vielä nähneet. Mutta sekä Bob että Esko-setä vakuuttivat, ettei meidän tarvitse odottaa niitä kauan.
Eräänä kauniina iltana olimme Tomin kanssa iltavahdissa. Olimme nyt molemmat niin tottuneita peränpitäjiä, että kapteeni saattoi uskoa meille vahtivuoron kauniilla ilmalla. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Illan muuttuminen pimeäksi yöksi tapahtui hyvin nopeasti. Pyhä kirjailija, joka ylistäessään Jumalan lahjojen täydellisyyttä sanoo "Aamun ja illan portit täytät sinä riemulla", on varmastikin seurannut auringonlaskua merellä, sillä juuri siihen sopii vertaus portin sulkeutumisesta.
Tunnin kuluttua nousi syvyydestä "pienempi valo, jonka Herra Jumala loi hallitsemaan yötä". Se nousi kellertävän punaisena ja vaaleni sitä mukaa kuin se kohosi ylemmäksi, ja pian se rakensi aalloille hopeisen sillan. Tuuli oli heikentynyt, mutta vielä kuului keulasta hiljainen porina eikä yksikään purje riippunut velttona. Hiljaisuus ympärillämme toi kodin mieleen. Mitä mahtoivatkaan nyt isäntärenki, naapurit ja kaikki hyvät ihmiset ajatella siellä kotona. Aivan varmaan he uskoivat meidän kuolleen. Olisinpa antanut paljon, jos olisin saanut aamulla mennä Pikkuniitylle heinää niittämään. Vuosi sitten olimme Tomin kanssa raivanneet tämän niityn joen rannalle ja kyhänneet metsänreunaan pienen ladon.
Tomin ajatukset lienevät vaeltaneet samoja reittejä kuin minunkin. Aioin juuri ruveta puhumaan kodista hänen kanssaan, kun Esko-setä samassa tuli kannelle, tarkisti suunnan ja istuutui viereeni.
Olimme Tomin kanssa usein ihmetelleet, kuinka sedän tukka ja parta olivat tulleet lumivalkoisiksi, vaikka hän näytti olevan vasta keski-ikäinen mies. Mutta emme olleet koskaan kysyneet sitä häneltä. Nyt setä ryhtyi kysymättä kertomaan:
— Vaikka ette ole mitään kysyneet, olen kyllä huomannut, että olette ihmetelleet valkoista päätäni. Tahdotteko kuulla kuinka se on muuttunut näin valkoiseksi?
Meitä hävetti sanoa, että olimme puhuneet tästä asiasta monestikin keskenämme. Tom sai sen kuitenkin sanotuksi.
— Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan mennä siihen maahan, jossa tukkani valkeni. Ja jos kohtalo kuitenkin heittää minut sinne joskus, tiedän etten joudu hankaluuksiin teidän takianne. Uskallan siis kertoa teille tämän jutun.
Kaksikymmentä vuotta sitten oli veljeni komean parkkilaivan päällikkönä. Laivan tullessa Cadizin edustalle hukkui hänen perämiehensä. Olin silloin kotona Suomessa, ja eräänä päivänä sain sähkösanoman, jossa veljeni tarjosi minulle perämiehen paikkaa ja kehotti minua lähtemään suoraa päätä Cadiziin. Jo samana iltana olin matkalla ja kahdeksan päivää myöhemmin olin kaupungissa, jossa lähdin suoraan konsulinvirastoon saadakseni tietää, missä veljeni laiva oli ankkurissa.
Tuskin olin astunut junasta, kun kaksi poliisia tarttui minuun, pani minut rautoihin ja raahasi vankilaan. Se ei käynyt heiltä kovinkaan helposti, heidän oli hankittava pari toveriaan avuksi. Olin silloin nuori ja kiivas mies. Olin viaton, juuri kaupunkiin saapunut matkustaja, ja suutuksissani käsittelin poliiseja ehkä liiankin kovakouraisesti. Viattoman ei pitäisi koskaan tehdä niin, vastustelu pahentaa aina hänen asemaansa. Mutta näin en osannut silloin ajatella, kun kimppuuni hyökättiin niin äkkiä.
Kauan ei minun tarvinnut odottaa ennen kuin minut vietiin oikeuden eteen. Minua syytettiin miestaposta, poliisin vastustamisesta ja törkeästä pahoinpitelystä. Ensimmäisen syytöksen väitin tietysti heti perättömäksi. Poliisin vastustamiseen ja pahoinpitelyyn myönsin syyllistyneeni, mutta vain siitä syystä, että minun kimppuuni oli hyökätty syyttä suotta; olin siis vain puolustanut itseäni, enkä voinut pitää sitä rikoksena. Passistani ja muistakin papereistani kävi selville, että olin ollut kahdeksan päivää aikaisemmin Helsingissä. Pyysin että asia lykättäisiin muutamaksi päiväksi, jotta voisin todistaa olleeni Madridissa edellisenä aamuna, jolloin murha oli tehty. Mutta puheeni eivät minua auttaneet. Kuusi englantilaista matruusia kutsuttiin sisään, ja kaikki vannoivat nähneensä, että olin edellisen päivän aamuna ampunut laivani kannella heidän upseerinsa, joka oli pudonnut kuolleena veneeseen.
Aloin nyt ymmärtää mistä oli kysymys. Vielä kerran vakuutin viattomuuttani ja pyysin uudelleen, että tuomioistuin myöntäisi minulle oikeuden todistaa, että olin ollut edellisenä aamuna Madridissa. Minut vietiin ulos oikeussalista ja kun minut sitten taas tuotiin sisään, sain kuulla tuomioni: Mitään lykkäystä ei myönnetä, koska kuusi silminnäkijää on valallaan vannonut minut murhan tekijäksi ja koska olen itse tunnustanut muut syytökset oikeutetuiksi. Minut tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, josta ensimmäiset neljä vuotta piti suorittaa pakkoluokassa yksinäisessä kopissa.
Nämä neljä vuotta, jotka istuin yksinäni kopissa ilman minkäänlaista työtä, saivat hiukseni valkenemaan. En ymmärrä miten olisin voinut kestää nuo vuodet, ellen olisi kerran ensimmäisen vankeusvuoteni lopulla löytänyt koppini lattialta paperisuikaletta, johon oli kirjoitettu sanat: "Älä väsy, luota tulevaisuuteen!" Ymmärsin silloin, että veljeni oli saanut tietää kohtalostani ja että hän tekisi kaiken mahdollisen puolestani.
Koppiaikana en ollut raudoissa. Mutta kun minut siirrettiin koeluokkaan ja minun piti aloittaa työnteko muiden vankien kanssa, pantiin minulle jalkaraudat. Ne otettiin kuitenkin aina illalla pois. Kun työ oli kivenporaamista, eivät raudat pahemmin haitanneet. Aikani alkoi nyt kulua paremmin, ja toivoani elvytti suuresti se seikka, että vankien tuomioita lyhennettiin jonkin kuninkaallisessa perheessä sattuneen ilahduttavan tapauksen johdosta. Monta vankia vapautettiin heti, ja minun elinkautiseni muutettiin kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, josta siis yli neljä vuotta oli jo suoritettu. Vapaasta ihmisestä voi tuntua omituiselta tämä minun ilonaiheeni, onhan viisitoistakin vuotta toivottoman pitkä aika. Mutta näin ei ajattele elinkautinen.
Työpaikkamme oli meren rannalla. Siinä oli äkkijyrkkä, kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuinen kallio. Vangit katselivat kaivaten ohi purjehtivia laivoja, jotka olivat lähellä mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Monena päivänä olin kiinnittänyt huomiota erääseen huvijahtiin, jossa oli vain kaksi miestä. Kalliolla työskennellessämme vahtisotilaat istuivat tavallisesti jonkin matkan päässä sivummalla rupattelemassa ja tupakoimassa, eivätkä he ensinkään välittäneet siitä, että me vangit kokoonnuimme joskus aivan jyrkänteen reunalle. He tiesivät, että kahleemme painoivat yli kymmenen kiloa ja että mereen heittäytyminen oli samaa kuin itsemurha. Mutta he eivät tienneet sitä, että minä pystyisin uimaan nämä kahleet jaloissani sata tai kaksikin sataa metriä. Minä olin näet voimakas mies vielä silloinkin.
Eräänä päivänä ruokalevon aikana — muona tuotiin aina vankilasta työpaikalle — seisoi taas koko vankijoukko kallion reunalla katselemassa huvijahtia, joka lipui tuskin sadan metrin päässä rannasta. Samassa tunsin perämiehen, se oli veljeni! Hän antoi minulle merkin kädellään.
Huudahdin tovereilleni hyvästit ja syöksyin pää edellä veteen. Pari minuuttia myöhemmin olin jahdissa, joka suuntasi kulkunsa täyttä vauhtia avomerelle. Odotimme nyt, että sotamiehet ampuisivat, mutta mitään ei kuulunut. Jälkeen päin kuulin eräältä vapautuneelta vangilta, ettei katoamistani ollut huomattu ennen kuin illalla, jolloin vangit kerättiin koppeihin vientiä varten. Miehet olivat silloin sanoneet, että olin väsynyt pitkään urakkaan, hypännyt mereen ja painunut pohjaan kuin kivi. Jos kahleet haluttiin hankkia takaisin, oli parasta naarata juuri työpaikan kohdalta.
Espanjalaiset vankilaviranomaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että naaraus- ja hautaamiskustannukset nousisivat suuremmiksi kuin mitä kahleet ja vaatteet maksoivat. Ne poistettiin luetteloista ja samalla pyyhittiin nimeni vankilan kirjoista.
Pienellä jahdilla purjehdimme nyt kolmeen mieheen Atlantin yli, ja neljä viikkoa myöhemmin nousimme maihin Brasilian rannikolla. Veljeni mukana ollut mies oli amerikkalainen seikkailija, eikä häneen voinut oikein luottaa. Vasta sitten, kun olimme eronneet hänestä, sain lähempiä tietoja siitä asiasta, josta olin tuomittu.
Kapteenin laiva oli ollut ankkurissa ulommaisella redillä Cadizin edustalla valmiina purjehtimaan Brasiliaan. Odotettiin vain minun saapumistani. Silloin oli paikalle tullut englantilainen sotalaiva, joka oli heittänyt ankkurinsa kauppalaivojen keskelle aivan kapteenin laivan viereen. Pian saatiin kuulla, että sotalaiva oli menettänyt suuren osan miehistöstään, ja kauppalaivojen kapteenit alkoivat pelätä, että englantilainen yrittäisi täydentää miesvahvuuttaan väkipakolla. Jo samana iltana purjehti kaksi kauppalaivaa merelle ennen aikojaan, mutta veljeni jäi odottamaan minua.
Varhain seuraavana aamuna laskettiin sotalaivasta vene, joka miehitettiin upseerilla ja kuudella miehellä. Vene lähti soutamaan suoraan kohti veljeni laivaa. Veljeni oli ilmoittanut megafonilla, että jos joku yrittää nousta luvatta hänen laivaansa, niin hän ampuu tämän heti kuoliaaksi. Vene ei välittänyt tästä varoituksesta, vaan jatkoi kulkuaan suoraan kohti laivan köysitikkaita, joita ei ollut vielä vedetty ylös. Kapteeni meni silloin laivan partaalle, kielsi miehiä nousemasta laivaan ja toisti uhkauksensa, että ensimmäinen mies, jonka pää näkyy partaan yli ammutaan heti. Upseeri joka ei luultavasti uskonut, että kapteeni uskaltaisi panna uhkauksensa täytäntöön sotalaivan ollessa tuskin kilometrin päässä, oli vain heilauttanut pilkallisesti kättään ja noussut ylös köysitikkaita. Kapteeni astui silloin vähän sivummalle, ja samassa kun upseerin pää ilmestyi näkyviin partaan takaa, pamahti laukaus. Upseeri putosi kuin säkki takaisin veneeseen, ja matruusit soutivat heti laivalleen.
Heti kun upseeri kaatui, komensi kapteeni joka miehen paikalleen, nosti ankkurin ja purjeet, ja ennen kuin englantilainen vene oli ehtinyt laivansa luo, oli veljeni laiva jo täydessä menossa.
Sotalaiva lähetti heti isonveneensä ajamaan takaa pakenevia, mutta pian kävi ilmeiseksi, ettei se saavuttaisi heitä. Sotalaivasta ammuttiin nyt useita tykinlaukauksia, josta monet osuivat maaliinsa. Mutta luodit olivat pieniä, ja kun kaikki osuivat vesirajan yläpuolelle, olivat reiät helposti korjattavissa, ja laiva saattoi jatkaa matkaansa Atlantin yli.
Brasiliaan tultuaan veljeni luki englantilaisista sanomalehdistä, että hän oli antanut laivansa lähteä purjehtimaan, mutta hiipinyt itse kaupunkiin, jossa hän kuitenkin oli joutunut kiinni jo samana päivänä ja saanut ansaitsemansa palkan. Kapteeni ymmärsi heti, että minut oli otettu kiinni hänen asemestaan. Hän kääntyi erään brasilialaisen asianajajan puoleen ja pyysi tätä asiamiehekseen. Asianajaja tunsi kuitenkin hyvin espanjalaiset olot ja kielsi veljeäni tekemästä mitään koko asialle tässä vaiheessa. Minua ei missään tapauksessa päästettäisi vapaaksi, ja jos asia otettaisiin käsiteltäväksi, kuluisi siilien joka tapauksessa monta vuotta, ja nämä vuodet pitäisi kapteenin virua tutkintovankina jossakin kurjassa espanjalaisessa vankilassa.
Asianajajan mielestä kapteenilla oli ollut täysi oikeus ampua tuo englantilainen upseeri, joka yritti tulla laivaan vastoin kieltoa. Mutta oli jotakuinkin mahdotonta saada Espanjassa oikeutta asiassa, joka koski englantilaisen upseerin henkeä. Ainoa keino saada minut mahdollisesti vapauteen oli yrittää sitä omin avuin ja omalla oikeudella. Niin kauan kuin minun täytyi istua kopissa, oli pakeneminen mahdotonta. Mutta kunhan minut siirrettäisiin muiden vankien joukkoon, siihen saattaisi löytyä tilaisuus.
Raskain sydämin täytyi veljeni myöntää asianajajan olevan oikeassa. Lahjuksia maksamalla hänen onnistui saada paperilappu koppiini. Lopun tiedättekin, lopetti Esko-setä kertomuksensa.
— Missä setä on sen jälkeen purjehtinut? kysyi Tom.
— Kymmenkunta vuotta Amazon-virralla ja nämä viimeiset vuodet eri vesillä. Useimpina vuosina olemme kuitenkin talvehtineet Muklareilla, koska veljeni tieteelliset työt ovat vaatineet rauhallisen olinpaikan.
— Ja nyt purjehdimme Amazon-virralle?
— Aivan niin. Tomin löytö näyttää kiinnostavan kapteenia tavattomasti. Hän istuu usein monta tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta on parasta olla kysymättä häneltä mitään, ennen kuin hän itse ottaa asian puheeksi.
Kap Verden saarien luona laskimme ankkurin ottaaksemme raikasta vettä. Sataman edustalla oli pari Itä-Intiaan matkalla olevaa laivaa. Ankkurissa ollessamme meitä huvitti erikoisesti seurata alkuasukkaiden uimatemppuja. Jos jostakin laivasta heitettiin mereen kolikko, syöksyi lähimmästä veneestä heti pari kolme miestä tai poikaa sen perään. He sukelsivat syvyyksiin kilpaillen siitä, kuka saisi ensimmäisenä kolikon käteensä. Jos kaksi miestä sattui tarttumaan rahaan samalla kertaa, syntyi vedenalainen taistelu, molemmat yrittivät päästä kolikon omistajaksi. Matkustajat eivät näyttäneet säästelevän pikkurahojaan, enkä koskaan nähnyt yhdenkään rahan menevän hukkaan. Huvia jatkettiin tuntikausia.
Kapteeni antoi Tomille ja minulle lomaa, jotta voisimme mennä kaupunkia katselemaan. Kuljimme jonkin aikaa pitkin katuja. Eräältä hedelmänkaupustelijalta ostimme muutamia appelsiineja ja kimpun banaaneja, joita söimme varjossa istuessamme. Banaania en ollut ennen syönyt. Ostamamme banaanit olivat lähes jalan pituisia ja erittäin maukkaita. Edessämme teuhasi joukko ilkosen alastomia neekerilapsia hiekassa. Meitä ne eivät näyttäneet ollenkaan ujostelevan, ja leikki jatkui täydessä sovussa. Viskasin lapsille appelsiinin, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Tuo korea hedelmä ei näyttänyt kiinnostavan ketään sen enempää kuin peruna meikäläistä lasta. Tom koetti minkä vaikutuksen karamelli tekisi, ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kirkuen kuin kalalokit syöksyivät kaikki karamellin kimppuun, joka papereineen hävisi vikkelimmän tenavan leveään suuhun.
Tom otti nyt taskustaan uuden karamellin, nousi ylös ja kohotti makupalan korkealle ilmaan kiusatakseen kirkuvaa joukkoa. Samassa kiipesi puoli tusinaa alastonta olentoa hänen päällensä. Tom kaatui maahan, ja viisi sekuntia myöhemmin hänen taskunsa oli tyhjennetty ja voittajat kadonneet kirkuen mikä minnekin. Tom näytti nololta ja yritti saada edes yhden pienen ryövärin kiinni jakaakseen lakia ja oikeutta. Mutta vaikka pienimmät olivat korkeintaan nelivuotiaita, oli Tomin juoksu turhaa. Hän sai kiinni yhden velikullan käsivarresta, mutta liukkaana kuin sirkusporsas selviytyi tuo naskali pinteestään ja oli tiessään. Hänen vihlova hätähuutonsa kutsui paikalle jättimäisen neekerin, ja niin meidän itsemme oli otettava jalat allemme ja palattava kiireesti laivaan.
Seuraavan päivänä jätimme Kap Verden saaret ja suuntasimme kulkumme suoraan Amazon-virran suuta kohti. Raikas myötätuuli suosi lähtöämme, mutta se heikkeni pian ja lakkasi muutaman tunnin kuluttua kokonaan. Tunnin kuluessa luulen laivamme kääntyneen kaksi tai kolme kertaa ympäri. Setä oli jo valmis panemaan koneen käyntiin, mutta kapteeni tahtoi säästää sähkövoimaa kaikin tavoin eikä antanut lupaa. Hän arveli, että tuuli alkaisi taas pian huokua.
Kapteeni olikin oikeassa, jo puolen päivän aikaan saimme hyvän tuulen. Olimme jo hetken ajan katselleet jotakin veden pinnalla olevaa esinettä. Se oli parin kilometrin päässä laivastamme ja täsmälleen siinä suunnassa, jonne olimme matkalla. Lähestyessämme esinettä meni kapteeni hakemaan kajuutasta pyssyään. Tuo outo esine näytti nyt äärettömän suurelta käärmeeltä. Se oli kaksi kertaa laivan pituinen ja näytti makaavan aalloilla renkaan muotoon kiertyneenä. Vanha Bob seisoi peräsimessä, ja kapteeni käski hänen ohjata suoraan esineen päälle. Itse hän meni keulaan kivääri kädessä.
Näin Bobin sylkäisevän kolme kertaa, ja kun olimme tulleet aivan lähelle tuota otusta, käänsi Bob peräsinratasta niin, että purjehdimme muutaman kymmenen metrin päästä sen ohitse. Samassa kun laivan kokka-aalto saavutti sen, nousi sen toinen pää ylös merestä, ja silloin kapteeni ampui.
Heti laukauksen kajahdettua juoksi kapteeni peräsinrattaan luo ja antoi Bobille kajahtavan korvapuustin ja tarttui itse rattaaseen. Laiva kääntyi, kapteeni viittasi minut peräsinratasta hoitelemaan ja antoi minulle saman määräyksen kuin äsken Bobille, joka virui vielä liikkumattomana kannella. Tottelemattomuus palveluksessa oli kapteenin käsityksen mukaan törkein rikos, minkä kukaan voi tehdä.
Tiesin siis mikä minua odotti, ellen ohjannut suoraan hirviön päälle. En yritä väittääkään, etten pelännyt tuona hetkenä. Pelkäsin meressä näkemääni hirviötä, mutta vieläkin enemmän pelkäsin kapteenia. Käteni oli aivan vakava, kun ohjasin suoraan kohti uivaa merihirviötä.
Kapteeni seisoi nytkin keulassa kivääri kädessä, mutta tällä kertaa hän ei ampunut. Tuntui pieni tärähdys, hirviön molemmat päät nousivat ylös ilmaan — olimme purjehtineet sen yli. Kerran vielä käännyimme ja nyt kapteeni käski ohjata otuksen kostepuolelle.
Kiinnitimme nyt köyden tuon pitkän ruumiin keskikohdalle ja kiskoimme sitä laivan reunalle asti. Se oli tältä kohdalta jalan vahvuinen, ja kapteeni hakkasi sen kirveellä poikki. Suuri merikäärmeemme osoittautui yli sadan jalan pituiseksi ruskolevän kappaleeksi. Olimme kaikki nolon näköisiä, paitsi kapteeni joka oli vihainen. Kukaan ei uskaltanut nauraa sille, että hän oli ampunut tuota viatonta kasvinlonkeroa.
Vasta yöllä, kun olin Bobin kanssa vahdissa, kysyi tuo vanha merikarhu, kuinka olin uskaltanut ohjata suoraan suuren merikäärmeen päälle. Kerroin hänelle silloin koko tapauksen. Kerroin kuinka olimme ällistyneet, kun käärmeen huomattiin olevan vain kappale ruskolevää, jonka tuuli kaiketi oli riistänyt irti rungostaan ja joka oli alkanut mädäntyä ja kellunut mädäntymiskaasuista täyttyneenä melko korkealla vedessä.
Bob ei nähtävästi uskonut sanaakaan kertomuksestani. Hän oli nähnyt omin silmin merihirviön iljettävän, litteän pään, nähnyt kaksihaaraisen kielen putoavan sen suusta kapteenin ampuessa. Itse luulin nähneeni jotakin samantapaista, mutta nyt tiesin, että olin erehtynyt.
Bob sanoi, että kapteenilla oli oikeus panna hänet rautoihin tottelemattomuuden vuoksi ja vaatia hänelle rangaistusta satamaan tultua. Mutta mieluummin hän istui vankilassa vaikka koko jäljellä olevan ikänsä kuin tottelisi moista mieletöntä hulluttelijaa. Merihirviöitä on paljon, ja on aina viisainta antaa niiden olla rauhassa.
Vanha merikarhu näytti olevan puhetuulella. Ilmeisesti hän uskoi päässeensä pahastakin vaarasta. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyä, uskoiko Bob todella suuren merikäärmeen olemassaoloon. Vanha matruusi tuli äkkiä hyvin vakavaksi, katseli pimeää merenpintaa ympärillämme ja tuumasi, että on parasta olla puhumatta siitä, joka saattaa millä hetkellä hyvänsä nostaa päänsä partaan yli ja siepata saaliikseen jommankumman meistä. Uudistettuani kysymyksen ukko kertoi kuitenkin seuraavaa:
— En nähnyt eilen ensimmäistä kertaa merikäärmettä. Olen kerran ennenkin ollut samanlaisen jumalattoman veitikan laivassa kuin nyt. (Olin hiljaisuudessa eri mieltä kapteenin jumalattomuudesta, sillä säästä piittaamatta hän piti joka ilta miehistölleen jumalanpalveluksen, En kuitenkaan sanonut mitään, sillä en tahtonut loukata vanhaa toveriani ilmaisemalla eriävän mielipiteeni.) Intian valtamerellä näimme suuren merikäärmeen. Se oli vielä suurempi kuin se, jonka eilen tapasimme. Se makasi aalloilla ja ilma oli yhtä kaunis kuin eilenkin. Olisimme aivan hyvin voineet väistää sitä, sillä tähystäjä huomasi sen hyvissä ajoin. Mutta tuo hirtehinen kapteeni käski ohjata suoraan päälle. Peräsimessä oli silloin muuan nuori mies, samanlainen houkkio kuin kapteeni itsekin. Hullu teki mitä hupsu pyysi. Olin silloin märssymiehenä, mutta kun huomasin, mitä tulisi tapahtumaan, kiipesin ylös keulaprammiraa'alle asti ollakseni edes jonkinlaisessa turvassa.
Samassa silmänräpäyksessä kun laivan keula kosketti käärmettä, se nosti päänsä ja kaulansa — sillä oli kaksi päätä tuolla hirviöllä — ja katsoi vihaisin, tulta säihkyvin silmin rauhansa häiritsijöihin. Laiva lipui kuitenkin käärmeen ohi, ja toivoimme jo, ettei kapteenin mielettömyydellä olisi sen pahempia seurauksia. Mutta tuskin olimme päässeet sen ohi kun se jo oikaisi itsensä ja alkoi uida perässämme. Vesi kohisi merihirviön ympärillä kuin pahimmassakin koskessa, eikä kestänyt montakaan minuuttia ennen kuin se jo ui laivamme vierellä katsellen hirveillä silmillään miehistöä. Näytti kuin se olisi miettinyt kenet se valitsisi uhrikseen. Kapteeni seisoi komentosillalla ja ampui niin nopeasti kuin vain sai uusia patruunoita kivääriinsä. Mutta eiväthän ruuti ja luodit pysty sellaiseen pahukseen. Luodit sattuivat kyllä, ne menivät eläimen läpi niin että veri roiskui, mutta peto ei edes puistellut päätään.
Olimme kaikki hirveän jännityksen vallassa, kun hirviön pää nousi uudelleen ilmaan ja tempasi kitaansa kaksi märssymiestä. Miehet huusivat hirveästi ja pitivät epätoivoisesti kiinni touveista, mutta mitäpä merkitsi ihmisvoima tässä epätasaisessa taistelussa. Käärme katosi uhreineen syvyyteen. Sen hengityskin oli niin myrkyllistä, että tuskin olisin kestänyt sitä monta minuuttia putoamatta kannelle. Ja minä olin sentään yli kymmenen jalkaa korkeammalla kuin ne, jotka peto tempasi mukaansa. En jaksa muistaa mitä muuta tuona kauheana päivänä tapahtui. Mutta joka tapauksessa laiva saapui Kalkuttaan ensimmäisen perämiehen ollessa päällikkönä ja konsulinvirastoon ilmoitettiin, että kapteeni ja kolme miestä oli hukkunut.
En saanut tietää kuinka kapteenin ja nuoren peränpitäjän oli käynyt, sillä kielitaitoni oli vielä epätäydellinen. Sen vain tiedän, että Kalkuttaan saapuessamme he olivat poissa joukostamme.
— Niin, poika, merikäärmeitten kanssa ei ole leikkimistä, lopetti vanha Bob kertomuksensa.
En tiennyt mitä minun oli ajateltava Bobin tarinasta. Ensin uskoin, että ukko yritti syöttää minulle pajunköyttä siten lyhentääkseen öistä vahtivuoroa. Mutta Bob näytti olevan tosissaan. Ehkäpä laiva oli törmännyt jättiläismustekalaan, nehän voivat olla valtavan kokoisia. Esimerkiksi se mustekala, joka vuonna 1853 ajelehti Juutinmaan rannikolle, oli tavattoman suuri. Ja se jonka Alecton laiva kohtasi Madeiran lähistöllä, oli viisikymmentä jalkaa pitkä. Olen kuullut, että Dublinin museossa säilytettävä mustekalan lonkero on yli kolmekymmentä jalkaa pitkä.
Kun arvelin, että merihirviö oli ollut suuri mustekala, hymyili Bob halveksivasti. Mustekaloja hän sanoi nähneensä monta kertaa. Mustekala on pieni eläin, se on aivan kuluneen köysiluudan näköinen. Vaikka sillä on ilkeät silmät, ei se ole vaarallinen muille kuin korkeintaan vedessä pulikoiville pikkulapsille. Yhden ainoan kerran hän sanoi kuulleensa mustekalasta, joka olisi voinut siepata täysikasvuisen miehen veneestä. Mutta se eläin, joka oli ajanut heitä takaa, oli ollut yhtä pitkä kuin suurin valaskala ja olisi varmastikin voinut kaataa pienen kuunarin kumoon. Tuollaisia merihirviöitä saattaa olla monta eri lajia, mutta merimiehet sanovat niitä kaikkia merikäärmeiksi. Merenkulkijoille ne ovat hyvin vaarallisia, jos niitä härnätään. Merimiehet ovatkin sitä mieltä, että sellaiselta kapteenilta, joka ei anna merikäärmeen olla rauhassa, pitäisi evätä oikeus kuljettaa laivaa.
Olin oikein iloinen siitä, että Tom makasi kojussaan eikä kuullut Bobin kertomusta. Muuten en olisi saanut pitkiin aikoihin nukkua rauhassa hänen uniltaan. Muutenkin hän herätti minut melkein joka yö huudoillaan "hollantilainen — lentävä hollantilainen — huh, se tulee päälleni — auttakaa, auttakaa!"
Oli todella merkillinen yhteensattuma, kun Bob sai vielä samana päivänä kokea, ettei mustekala ole sentään vain kuivunut köysiluuta vaan hyvinkin pelottava otus.
Edellisenä iltana oli laivan ympärillä näkynyt useita albakorakaloja. Albakoran liha on kyllä karkeaa ja öljyistä, mutta merimiehet pyytävät sitä kuitenkin mielellään uistimella. Kala muistuttaa jossain määrin merilohta, mutta sen selkäpuoli on kauniin tummansininen. Mustat miekanmuotoiset rintaevät ovat erittäin voimakkaat ja uppoavat vastaaviin loviin kalan kupeilla.
Aamulla oli merenpinta peilikirkas, siellä täällä särki jokin albakora sen kimmeltävän kalvon. Bob ehdotti, että yrittäisimme uistinta soutamalla saada jonkin niistä. Olin heti valmis pyydystämään noita koreita kaloja. Tomilla oli vahtivuoro, joten hän ei voinut tulla mukaan.
Soutelimme ensin laivan lähettyvillä, mutta kala ei nykäissyt kertaakaan. Soutamiseen kyllästyneenä ehdotin, että heittäisimme uistinta niin kuin virvelimies haukea tavoittaessaan. Bob ei tuntenut tätä pyyntitapaa, mutta hän kehotti minua yrittämään. Monta kertaa minun ei tarvinnutkaan uistinta heittää, ennen kuin runsaan metrin pituinen albakora tarttui kiinni. Kala oli paljon voimakkaampi kuin samansuuruinen hauki. Se taisteli raivokkaasti vapautensa puolesta, mutta vähitellen saimme sen kuitenkin vedetyksi lähemmäksi venettä.
Olin niin innostunut ottelusta, etten ollenkaan huomannut limaista lonkeroa, joka oli kalassa kiinni, kun nostin sen veneeseen. Samassa päästi Bob hirveän hätähuudon. Toinen lonkero oli kietoutunut hänen ympärilleen ja yritti vetää häntä veneestä. Vene kallistui jo arveluttavasti toiselle laidalleen, mutta viime tingassa sain katkaistuksi kirveellä tuon iljettävän lonkeron. Mutta samassa oli kalan mukana veneeseen noussut lonkero siirtänyt otteensa nilkkaani, josta se yritti vetää minua kumoon. Jumalan kiitos se ei onnistunut. Huomasin näet merihirviön silmät, jotka tuijottivat minua vedenkalvon alta aivan veneen vierestä. Iskin kirveeni toiseen silmään niin voimakkaasti, että se tarttui siihen kiinni. Ote jalkani ympäriltä hellitti, eläin ruiskutti ympärilleen tummaa nestettä ja katosi syvyyteen. Huokasin kiitokseni Hänelle, joka oli auttanut minut pulasta, ja myöskin Bob liitti kätensä yhteen.
Seuraavana päivänä alkoivat pasaatituulet, jotka melkein säännöllisinä saattoivat meitä Amerikan rannikolle asti. Näin selvittiin laivassa huomattavasti vähemmällä työllä, ja Tomin ja minun koulunkäyntini edistyi nopeasti. Moni vahtivuoro muuttui nyt koulutunniksi. Varmastikaan en olisi nyt enää syyllistynyt sellaiseen virheeseen kuin ensimmäisenä päivänä Lontoosta lähtömme jälkeen. Niin kauan kuin meitä oli vain neljä miestä laivassa, ei meillä ollut säännöllisiä vahtivuoroja, mutta Lontoosta lähdettyämme alkoi tavanomainen vahtipalvelus. En tiennyt vielä silloin, että ainoastaan yövahti jaetaan kahdeksaan lasiin, muut vain neljään. Tyhmyyksissäni tulin antaneeksi Tomin hoitaa osan vahtivuoroani, ja siitä munauksesta olen tosiaankin saanut kuulla sen jälkeen.
Olimme vielä noin neljänkymmenen peninkulman päässä Amerikan rannikosta, kun meressä näkyi eräänä päivänä tavallisuudesta poikkeava värivivahdus. Nostaessani merestä pesuvettä maistoin sitä. Se oli tuskin sen suolaisempaa kuin kotirannikon vesi, jota voi aivan huoletta juoda. Kun kerroin sedälle huomiostani, hän vastasi, että olemme juuri Amazonin vesien ja valtameren rajalla ja että jo huomenna vesi olisi aivan suolatonta. Tämä jättiläisvirta tuo mereen neljä miljoonaa kuutiometriä vettä minuutissa ja sen vaikutus yltää kymmenen peninkulman päähän rannikosta.
Seuraavana aamuna saavuimme Paran satamakaupunkiin. Edessämme oli suunnaton virta, jota on sanottu Etelä-Amerikan Välimereksi. Kauan saimme purjehtia tätä vesiaapaa, ennen kuin aloin käsittää, että se oli todellakin virta. Tältä kohtaa joki oli kuuden peninkulman levyinen, ja monta kertaa sattui myöhemminkin, ettei kumpaakaan rantaa voinut nähdä laivan kannelta. Tuntui kuin olisimme purjehtineet aavalla merellä.
Satamassa sattui olemaan laiva, joka oli lähdössä Englantiin. Bob oli ottanut pestin vain Paraan asti ja hän halusi nyt palata takaisin Lontooseen. Hän nosti saatavansa ja oli vapaa lähtemään. Ikävä oli erota tuosta hyväntahtoisesta ukosta, sillä vaikka hän oli välistä hyvin harvapuheinen, jopa jurokin, oli hän lyhentänyt monta ikävää yövahtivuoroani. Neljäkymmentä vuotta hän oli kulkenut kaikilla maailman merillä ja loputtomasti hänellä tuntui olevan tarinoita kokemuksistaan.
Ukko kertoi nyt Tomille ja minulle, että tämä tulisi olemaan hänen viimeinen matkansa Atlantin yli. Hän kuuluu saapuneen onnellisesti kotimaahansa, jossa hänellä on aivan Thamesin rannalla pieni talo.
Kapteenin oli nyt otettava uusi mies Bobin tilalle. Nuori ja seikkailunhaluinen Jack lupasi ilman muuta seurata mukanamme ylös Amazon-virtaa. Hänestä oli samantekevää purjehdittaisiinko suolaisessa vai suolattomassa vedessä, kunhan vain kuukausipalkka oli hyvä ja ruokaa runsaasti.
Jo seuraavana aamuna saimme kapteenin mieleisen miehen, samanlaisen vanhan merikarhun kuin Bob.
Kuljeksiessamme satama-alueella satuimme kävelemään erään suuriäänisen seurueen ohi, joka oli kokoontunut vanhan, lörpöttelevän merimiehen ympärille. Miehet puhuivat enimmäkseen englantia ja portugalin kieltä, muutama ranskalainenkin lause erottui aina välistä. Melkein kaikki tuntuivat ymmärtävän myös erästä intiaanimurretta, Etelä-Amerikan intiaanien esperantoa.
Kun puhuttelimme erästä vanhaa merimiestä, tuli vastaus aina samalla kielellä, millä kysymys oli tehty. Mies kehuikin puhuvansa maailman kaikkia kieliä. Esko-setä tahtoi huvittaa meitä nolaamalla kerskailijan. Näissä aikeissa hän astui lähemmäksi, löi miestä olalle ja kysyi:
— Osaattekos suomea myös?
— Enköhän tuota vielä vähän osaisi, kun kerran kelpaan Härmän kirkonkirjoihin, tuli vastaukseksi.
Nolatuksi tulikin nyt setä itse. Olimme tavanneet maanmiehemme. Vietimme yhdessä hauskan illan, jonka päätteeksi uusi tuttavamme Simo vietiin laivan kirjoihin. Hän otti konstaapelin pestin sadanviidenkymmenen peninkulman päässä olevaan Manaoksen kaupunkiin asti ja lupasi tarpeen tullen seurata kauemmaksikin.
Matkasta Manaokseen, joka on Rio Negron suulla Amazon-virran alajuoksulla, ei ole paljoa kertomista. Suurimman osan taipaleesta kuljimme purjehtien, vain muutaman kerran oli kapteenin turvauduttava moottoriin. Pimeinä ja tuulisina öinä laskimme ankkurin, ja silloin kapteeni pystytti kannelle tuulimoottorin, joka kehitti sähköä akkumulaattoreihin. Moottori purettiin osiin ja siirrettiin kannen alle aina kun lähdimme liikkeelle.
Tänä vuodenaikana puhaltavat Amazon-virralla pasaatituulet melkein yhtä säännöllisinä kuin valtamerelläkin. Purjehtiminen kävi siis enimmäkseen myötätuulessa. Muutamat harvat myrskyt, jotka olivat yhtä lyhytaikaisia kuin rajujakin, häiritsivät matkantekoa jossain määrin.
Tällä matkaosuudella sattui vain yksi omituinen tapaus, itse asiassa sitä voisi sanoa pikku seikkailuksi. Ja vaikka tapauksella epäilemättä oli luonnollinen selityksensä, teki se minuun kuitenkin voimakkaan vaikutuksen. Se sattui ensimmäisen joella kohtaamamme myrskyn aikana.
Oli kaunis aurinkoinen päivä. Kuumuus oli ollut painostava jo aamupäivällä, vaikka se tavallisesti muuttuu sietämättömäksi vasta päivällisen jälkeen. Esko-setä ehdotti, että laiva ohjattaisiin johonkin varjoisaan pikkukanavaan.
Kello oli yksitoista, kun aloimme ohjata toista rantaa kohti, mutta samassa ilma muuttui. Idästä virran suulta nousi pilvi, joka muistutti merisumua. Se saavutti meidät muutamassa hetkessä ja toi mukanaan melkoisen tuulen. Pilven tai sumun, miksi sitä nyt sanoisi, tullessa päällemme laski lämpömittari muutamassa minuutissa kaksikymmentäviisi astetta. Vähän aikaisemmin se oli näyttänyt kolmeakymmentäviittä astetta, nyt se oli pudonnut kymmeneen. Tuo lämpötila tuntui tällä tavallisesti kuumalla seudulla sietämättömän kylmältä.
Kapteeni tuli heti kannelle, tarkasteli lämpömittaria ja ilmapuntaria ja näytti neuvottomalta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Tuuli yltyi pian melkeinpä myrskyksi, ja katsoessani vasemmalle sivullemme näin vieraan laivan purjehtivan rinnallamme vajaan puolen kaapelinmitan päässä meistä. Sillä oli sama suunta kuin meilläkin ja vaikka se oli puolta suurempi kuin oma laivamme, ei se kuitenkaan näyttänyt pääsevän edelle. Vieras laiva nousi ja laski aalloilla samassa tahdissa kuin mekin, ja varsinkin sivusta katsottuna tuo liike näytti pelottavalta. Amazonin aallot ovat myrskyllä hirvittävän jyrkkiä, ne näyttävät melkein samanlaisilta kuin aallot valtameressä tuulen äkkiä käännyttyä. Kun laiva syöksyi aallon harjalta alas pohjaan, pelkäsin jo monta kertaa, ettei se enää kohoaisi, vaan vaipuisi alas syvyyksiin. Mutta onnellisesti tuo naapuri näytti kuitenkin selviytyvän.
Ihmettelimme juuri tätä Tomin kanssa, kun kuulin takaani sanat: "Minut saa tervata ja pistää höyhensäkkiin, ellei tuo ole itse Lentävä hollantilainen. Mikään muu laiva ei voi kohota noiden sukelluksien jälkeen."
Katsoin taakseni. Siellä seisoi Simo hajasäärin ja näytti yhtä huolettomalta kuin ennenkin. Luulin että Tom hyväksyisi heti Simon selityksen, mutta siinä minä erehdyin. Tom asettuikin vastahankaan. Hän oli lukenut Lentävästä hollantilaisesta niin monta kirjaa, että hän suhtautui Simon uskotteluun asiantuntijan halveksunnalla. Tuo ikuisesti purjehtimaan tuomittu rikoksentekijä näyttäytyy tavallisimmin Hyväntoivon niemen vesillä ja joskus myös aavalla valtamerellä, ja aina sen ilmestyminen tietää pahaa ilmaa tai jotakin muuta onnettomuutta. Lentävää hollantilaista ei ole koskaan nähty sisämerissä, eikä tietystikään joessa. Tuo onneton ei saa koskaan ohjata laivaansa suolattomaan veteen, vaan sen miehistön täytyy särpiä alituisesti valtameren suolaista vettä.
Näistä oikaisuista huolimatta Simo pysyi kannallaan. Hän oli nähnyt Lentävän hollantilaisen kerran aikaisemminkin, ja samana päivänä oli eräs mies pudonnut prammiraa'alta ja hukkunut heti. Tämä tapahtui kylläkin aivan Hyväntoivon niemen lähettyvillä. Mutta aivan samoin kuin nyt oli laivan edellä kulkenut silloinkin kylmä sumu, joka haisi ruumiilta. Mitä taas tuli siihen, että Lentävä hollantilainen sai purjehtia ainoastaan merivedessä, pitäisi Tomin muistaa, että tämä paikka oli ainoastaan parinkymmenen peninkulman päässä Atlantista ja että valtameren nousuvesi oli huomattavissa Amazonilla vielä 700 kilometrin päässä virran suusta. Vieressämme näkyvä laiva oli kummituslaiva. Ja mitä nyt tulee tapahtumaan, sitä ei voida millään keinoin väistää.
Kiistellessämme vieraasta laivasta oli kapteeni jälleen tullut kannelle ja ryhtynyt tarkastelemaan sumukaukoputkella tuota omituista matkatoveriamme. Simo oli vihaisen näköinen. Hänen mielestään kummituslaivaa ei saa katsella kaukoputkella, sellaisesta seuraa onnettomuutta. Ja ikään kuin vahvistukseksi vanhan miehen mutinalle vieras laiva kaatui samassa kumoon, kääntyi ylösalaisin ja jatkoi kulkuaan köli ilmassa ja mastot alas päin kääntyneinä. Muutaman minuutin kuluttua näky katosi. Se ikään kuin haihtui ilmaan, myrsky lakkasi yhtäkkiä ja puolen tunnin kuluttua paistoi aurinko jälleen pilvettömältä taivaalta.
Kummituslaivan kadottua kapteeni pani kaukoputkensa kokoon ja meni jälleen alas. Ja vaikka hän olisi jäänytkin kannelle, emme olisi uskaltaneet kysyä häneltä selitystä näkemäämme ilmiöön. Mutta jo samana iltana kapteeni otti tuon tapahtuman puheeksi miehistön ollessa koolla. Kummituslaivan esiintyminen samoin kuin sen kaatuminen ja häviäminenkin oli ollut vain kangastusta. Meitä ympäröivässä kylmässä sumussa olimme nähneet oman laivamme suurennetun peilikuvan. Ymmärsin että kapteeni tunsi nämä asiat paremmin kuin me taitamattomat merimiehenkokelaat; olin täysin vakuuttunut siitä, että hänen selityksensä oli oikea. Mutta silti en voi olla tuntematta pientä väristystä, kun ajattelen tuota ylösalaisin purjehtivaa laivaa. Muistan vieläkin tuon kammottavan näyn.
Manaoksessa kapteeni sai taas akkumulaattorinsa ladatuksi. Laivaan hankittiin myös tuoretta ruokaa, ja muutaman päivän kuluttua jatkoimme matkaa pitkin Amazon-virran yläjuoksua. Tätä kohtaa virrasta sanotaan Solimöesiksi. Solimöes on sekin suuri ja mahtava virta, jonka rannat ovat monin paikoin silmänkantamattoman kaukana toisistaan. Vähän Manaoksen yläpuolella oli virran leveys noin puoli peninkulmaa. Pasaatituulet, jotka puhaltavat kuivimpana vuodenaikana, siis loka- ja marraskuussa, Amazonin alajuoksulla aina Rio Negroon asti, eivät tunnu enää Solimöes-virralla. Tästä syystä on ilma Solimöesillä varsin kosteaa. Selkeätä säätä on harvoin kauempaa kuin kaksi viikkoa, ilma tuntuu seisovan paikallaan ja se on tavattoman kuumaa.
Metsät ovat täällä paljon tiheämpiä kuin Amazonin alajuoksulla, se johtunee juuri kosteammasta ilmastosta. Puut ovat suunnattoman suuria, ja pitkät köynnöskasvit yhdistävät ne toisiinsa läpipääsemättömäksi viidakoksi. Ilman kirvestä tai vesuria ei tässä aarniometsässä pääse etenemään montakaan askelta. Mutta vettä pitkin voi liikkua melko vaivattomasti. Ihmisasuntoja, jotka ovat enimmäkseen pieniä intiaanimajoja, näkee tässä viidakossa vain harvoin.
Maaperää on kahdenlaista: joko sitkeätä lietesavea tai möyheätä ruokamultaa, jota saattaa olla jopa kolmenkymmenen jalan vahvuudelta. Ruokamullan alla oleva savikerros näkyy selvästi joen rannoilla. Joki virtaa näet syvässä uomassa, jonka vesi on kaivanut itselleen vuosisatojen, kenties vuosituhansien aikana. Sateisena vuodenaikana saattaa virta kuitenkin tulvia siinä määrin, että rantatörmä jättiläispuineen kaatuu veteen ukkosenkaltaisella jyrinällä. Virta vie koko ryteikön mukanaan ja kasaa ne mataliin paikkoihin läpipääsemättömiksi röykkiöiksi. Näissä asustaa käärmeitä ja muita eläimiä, joten matkamiehen on niitä visusti kartettava.
Ei ole ihme, että tällaisessa ilmastossa ja tällaisessa maaperässä kaikki elollinen kehittyy tavattoman rikkaaksi ja monipuoliseksi. Jo Atlantin läheisyydessä näyttää luonto erittäin värikkäältä, mutta mitä kauemmaksi länteen tullaan, sitä rehevämmäksi ja vaihtelevammaksi se muuttuu. Lukemattomat erilajiset hedelmät, jotka jo meren rannalla ovat erittäin maukkaita, kehittyvät täällä monta vertaa suuremmiksi ja herkullisemmiksi. Puissa kasvaa villeinä hedelmiä, joiden veroisia tuskin löytyy idän huolellisesti hoidetuista puutarhoista. Ja kukat, jotka ihmisten ilmoilla kukkivat vain kerran vuodessa, pysyvät täällä ympäri vuoden yhtä hehkeinä.
Kaiken tämän kertoi Esko-setä minulle. Sillä itse en pystynyt paljoakaan näkemään keskellä jokea purjehtivasta laivasta. Kapteenilla ei ollut aikaa pysähdellä, hän halusi vain eteenpäin, nopeasti eteenpäin. Ja onkin luonnollista, ettei hän ollut kiinnostunut näistä rannoista, jotka hän oli nähnyt lukemattomia kertoja koko joen pituudelta. Mutta Tom ja minä olisimme halunneet oppia tuntemaan myöskin rantojen elämää. Ja siitä Tom oli aivan erikoisen onneton, ettei hän saanut meloskella rannan ihmeellisissä holvikattoisissa kanavissa, joista kapteeni oli meille Muklareilla kertonut. Purjehtiessamme rannan läheisyydessä saatoimme usein nähdä kanavien suut. Mutta kapteeni purjehti vain eteenpäin piittaamatta niistä vähääkään.
Amazonin sivujoen Rio Negron suulta olimme nyt purjehtineet lähes 250 peninkulmaa. Olimmepa kumman rannan läheisyydessä hyvänsä, aina kohosi metsä korkeana seinänä vieressämme. Vain lisäjokien kohdalla avautui laajempia näköaloja pohjoiseen ja etelään. Vihdoin kapteeni selitti eräänä päivänä, että purjehtiminen Solimöes-joella päättyy tähän ja että jatkamme matkaa erästä sen sivujokea pitkin.
Huokasin helpotuksesta. Tällä loputtomalla virralla purjehtiminen alkoi jo tuntua synkeän yksitoikkoiselta. Varsinkin sateisina päivinä — sellaisia oli ollut viime aikoina hyvin usein — tuntui virta autiolta, melkeinpä kammottavalta. Eivät edes saaret, joita ohitimme satamäärin, voineet poistaa tuota autiuden tuntua. Mutta nyt oli odotettavissa vaihtelua. Esko-setäkin näytti helpottuneelta, ja Tom oli suorastaan riemuissaan. Hän näet uskoi, että tästä lähin voitaisiin pistäytyä kanavissakin.
Tähän asti olimme purjehtineet myös öisin, jos vain kuutamo oli tarpeeksi kirkas. Mutta nyt kapteeni määräsi, että matkaa jatkettaisiin vain päiväsaikaan ja aina pitkin pohjoista rantaa. Emme kulkeneet enää suorinta tietä niemen kärjestä toiseen, vaan rupesimme noudattelemaan joen mutkia. Kansivahti sai määräyksen olla erikoisen tarkkana, ja hänen piti ilmoittaa heti kapteenille, kun jokin lisäjoki ilmaantui näkyviin. Kapteenin etsimä lisäjoki tunnettaisiin kalliosta, joka pistää selvästi esiin maasta.
Sen parempaa tuntomerkkiä ei olisi voinut ajatellakaan. Siitä lähtien kun olimme tulleet Amazonille ja sivuuttaneet niin sanotut Taffelvuoret, en ollut nähnyt ainoatakaan mukulakiveä, kalliosta puhumattakaan. Peruskallio oli näillä seuduilla varmaankin satojen metrien syvyydessä. Tuntui mahdottomalta, että tästä savisesta maastosta voisi putkahtaa esiin oikein selvästi näkyvä kallio.
Mutta kapteeni näytti tietävän mitä puhui. Muutaman päivän kuluttua kuulimme yhtäkkiä kosken kohinaa, ja vielä samana päivänä saavuimme erään melko suuren lisäjoen kohdalle, jonka vesi syöksyi matalana putouksena pääjokeen. Putouksen korkeus oli vain kymmenkunta jalkaa, mutta sen kautta virtaavan veden paljous sai sen silti näyttämään mahtavalta. Peruskallion kapea, joen suuntainen harjanne oli tässä kohonnut melkein maanpinnalle ja estänyt lisäjokea kaivamasta itselleen syvempää uomaa.
Laivan ankkuri laskettiin, ja me menimme maihin. Kapteeni alkoi tutkia hyvin huolellisesti tuota vuorta, joka oli tässä kohdassa noin sadan metrin pituudelta näkyvissä mutta joka sitten taas katosi maan alle. Tähän tutkimukseen kului monta tuntia. Kapteeni ei näyttänyt tyytyväiseltä sen päätyttyä. Soudimme nyt putouksen vastakkaiselle puolelle, jossa piti suorittaa samanlainen tutkimus. Kapteeni ja setä nousivat maihin, minä ja Tom saimme jäädä veneeseen odottamaan.
Kuten sanottu tuo itse asiassa melko matala putous teki mahtavan vaikutuksen. Varsinaisena sadekautena, joka oli pian tulossa, putous oli luultavasti enemmän kosken kuin vesiputouksen näköinen. Kallio, jonka yli vettä syöksyi viidenkymmenen metrin leveydeltä, oli äkkijyrkkä ja muodosti pääjoen pinnan yläpuolelle pengermän, joka tuntui houkuttelevan Tomia tavattomasti. Minustakin tuo hupaisa piilopaikka oli houkutteleva, ja kun edessämme oli kenties monenkin tunnin odotus polttavassa auringonpaisteessa, soudimme Tomin ehdotuksesta sen luo. Veden virtaaminen sai aikaan pientä tuulen tapaista, joten ilma tuntui putouksen läheisyydessä huomattavasti viileämmältä kuin kauempana joella.
Alas syöksyvän veden vauhti oli niin suuri, että kalliopengermä pysyi melkein kuivana, mutta aivan sen reunan edessä kohisi vaahtoava vesi.
Olimme jo istuneet veneessä putouksen vieressä melkoisen tovin, kun Tom äkkiä väitti näkevänsä itse putouksen alla olevassa kallioseinässä jonkin kuvan. Hän tahtoi mennä katsomaan mikä se oli, mutta minusta tuntui liian uhkarohkealta mennä tuon vesiseinän taakse ja niin komensin Tomin pysymään veneessä. Mutta poika ei ollut niin vain kiellettävissä, hän tahtoi ehdottomasti tyydyttää uteliaisuutensa. Lopulta minun oli annettava periksi. Tiesin kyllä, että Tom oli hyvä uimari, ja olisinhan minä veneineni lähettyvillä, jos vesi rupeaisi viemään häntä mukanaan. Näillä seuduin emme olleet nähneet yhtään alligaattoria, jotka monin paikoin rumentavat joen rantoja.
Tom viipyi kauan pengermällä, jonka taustana olevassa kallioseinässä minäkin huomasin nyt muutamia kummallisen näköisiä syvennyksiä.
Palattuaan Tom vaati kiihkeästi, että minäkin lähtisin katsomaan tuota paikkaa. Mutta minulla ei ollut halua kiivetä sinne, sillä Tom oli kastunut melkein läpikotaisin. Sitäpaitsi en ollut varma siitä, että voisin selviytyä kiipeämisestä yhtä hyvin kuin Tom. Jos vesi tempaisisi minut mukaansa — ja niin tapahtuisi varmasti, jos lipsahtaisin kerrankaan — olisi edessä pitkä sukellus. En kuitenkaan voinut kestää Tomin ivallista ilmettä, se tappoi kaikki arveluni. Hyvin varovasti hivuttauduin pitkin kallioseinää tuohon kummalliseen paikkaan, jossa vesi syöksyi vähän kauemmaksi kalliosta ja jätti niukasti tilaa parille ihmiselle.
Käännyin nyt katsomaan kallioseinää, ja edessäni oli — apinan kuva. Se oli hakattu kallioon ilmeisesti jollakin teräsaseella.
Minun täytyy tunnustaa, että siitä hetkestä lähtien kun olimme nostaneet purjeet Muklarien satamassa, en ollut kertaakaan muistanut Tomin rahalöytöä. Mutta nyt se tuli mieleeni tällä oudolla paikalla, maapallon toisella puolella. Rahaan kaiverrettu apinankuva ja kallioon hakattu apina olivat saman miehen käsialaa, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Juuri löytämämme kuva oli kahden jalan korkuinen. Sen hakkaaminen kallioon oli varmastikin vaatinut monen päivän työn, ellei sitä ollut tehnyt tottunut kivenhakkaaja, jolla oli vasara ja taltta käytettävissään.
Palasin Tomin luo ällistyneenä ja äänettömänä. Myöskin Tomin kasvoilla oli kysyvä ilme.
Olimme heti yhtä mieltä siitä, että tästä löydöstä piti ilmoittaa kapteenille, jolla Tomin rahalöytö oli luultavasti vielä tallella. Ainoa pulmamme oli siinä, ettemme olleet uskaltaneet puhutella kapteenia koko laivamatkan aikana muuta kuin virka-asioissa. Ehdotin Tomille, että hän ilmoittaisi löydöstä kapteenille.
Saimme odottaa vielä monta tuntia, ennen kuin kapteeni ja setä palasivat. He näyttivät väsyneiltä ja tyytymättömiltä. Astuessaan veneeseen kapteeni sanoi, ettei tämä lisäjoki näyttänyt olevan se jota hän etsi, vaan että meidän oli sittenkin jatkettava matkaamme pääjokea pitkin.
Nyökkäsin nyt Tomille, että hän puhuisi löydöstään. Tom aloitti selostuksensa hyvin kaavamaisesti:
— Herra kapteeni, saanko lausua muutaman sanan?
— Puhu vain, poikaseni, mutta tee se lyhyesti. Olen väsynyt enkä halua kuulla mitään aiheettomia valituksia.
— Herra kapteeni, tuohon kallioseinään vesiputouksen taakse on hakattu aivan samanlainen apinan kuva kuin se, joka oli kaiverrettu salakäytävästä löytämääni rahaan.
Kapteeni ponnahti pystyyn kuin vieterin tempaisemana.
— Jos nyt valehtelet, poika, niin heitän sinut pää edellä koskeen. Mutta jos puhut totta, niin lasken sinun kouraasi vielä tänään tuhat kirkkainta punnanrahaa, mitä Lontoon rahapajassa on koskaan lyöty.
Kapteeni lähti katsomaan kuvaa Tomin kanssa. Kun hän palasi, oli väsymys kuin pois pyyhkäisty. Saman päivän iltana laskettiin Tomin ihmettelevien silmien eteen tuhat kiiltävää kultarahaa, jotka kapteeni kuitenkin lupasi säilyttää Tomin nimenomaisesta pyynnöstä.