IX.
Istuin taas pitkästä aikaa oman veneemme peräsimessä. Tom ja Simo puuhasivat purjeiden kimpussa.
Tukholman saaristo oli erittäin kaunis. Lukemattomat salmet ja lahdet, hymyilevät rannat ja metsän vihannasta pilkoittavat kodikkaat huvilat olivat viehättävää katseltavaa Amazonin yksitoikkoisten aarniometsien ja valtameren rannattomuuden jälkeen.
Sattui niin sopivasti, että heti kun jätimme Tukholman saariston taaksemme, saimme nähdä kilpapurjehduksen, jopa tavallaan osallistuakin siihen. Ankkurissa olevasta höyrylaivasta pamahti tykinlaukaus, ja melkein samassa silmänräpäyksessä nousivat kymmenen huvialuksen purjeet, ankkuriketjut rahisivat ja kokonainen laivasto oli syntynyt eteemme kuin tyhjästä kasvaneena. Tuuli oli suoraan peräntakainen, joten vauhti oli alusta pitäen hyvä.
Mekin nostimme kaikki purjeet, ja suureksi hämmästyksekseni rupesimme tavoittamaan kilpapurjehtijoita. Puolen tunnin kuluttua menimme kilpaveneiden ohi juuri sen merkkipoijun kohdalla, jossa ne tekivät käännöksensä. Oli ilo nähdä miten hienosti veneet suoriutuivat tuosta tempusta. Yksikään vene ei koskettanut toista.
Tunsin itseni ylpeäksi kun olimme pystyneet ohittamaan Tukholman hienoimmat kilpapurjehtijat. Mutta Tom lannisti pian ylpeyteni. Hän selitti, että myötätuuleen purjehdittaessa tällainen pitkä ja verraten matalassa kulkeva saaristolaisvene pääsee usein raskaskölisen kilpaveneen ohi. Mutta jos olisimme jatkaneet heidän kanssaan hankatuuleen, olisimme varmasti jääneet jälkeen.
Pian olivat kilpapurjehtijat unohtuneet, ja me jatkoimme matkaamme kohti pohjoisia kotirantoja.
Vaasassa kävimme maissa. Simo poistui siellä veneestä ja lähti taivaltamaan kotiinsa.
Olimme jälleen kahden veneessä kuten runsas vuosi sitten. Ja nytkin ohjasimme kohti Muklareita. Olimme näet päättäneet laskea silakkaverkot yhdeksi yöksi, ettei meidän tarvitsisi tulla kotirantaan ilman tuoretta kalaa. Tuulet olivat olleet Vaasaan asti kiusallisen vastaisia, mutta nyt tapahtui käännös. Saimme vauhtia veneeseen, ja seuraavana päivänä laskimme ankkurin Muklareitten satamassa oman kalasaunan edustalla.
Ankkuripaikka tuntui syvemmältä kuin viime kesänä, ja saunakin oli nyt aivan veden rajassa, vaikka olimme rakentaneet sen pienelle kummulle. Mutta etelätuulella saattavat vedet nousta melkoisesti, sen tiesimme vanhastaan.
Saunassa oli kaikki samassa kunnossa kuin sieltä poistuessammekin. Laskimme satamaan pari verkkoa ja menimme sitten heti nukkumaan iloisina siitä, että saimme pitkästä aikaa olla oman nokisen orren alla.
Aamulla meillä oli suurenmoinen saalis verkoissamme. En muista koskaan aikaisemmin saaneeni näin paljon kaloja kahdella verkolla. Tuuli oli yön aikana asettunut, mutta vesi oli silti pikemminkin nousemassa kuin laskemassa, mikä ei ollut mikään hyvä merkki. Kokosimme verkot ja muut kapineemme veneeseen ja päätimme uskaltautua matkaan merkeistä välittämättä. Siinä puuhaillessamme nousi vesi vielä jalan verran ja rupesi jo loiskimaan saunan nurkkaa vasten.
Tom oli jo astunut veneeseen, ja minun piti juuri irrottaa kokka rannasta ja hypätä veneeseen, kun äkkiä huomasin edessäni miehen, joka oli ilmestynyt siihen kuin maasta nousseena. Hetkessä tajusin, että tämä oli sama mies, joka oli kerran häätänyt vanhan ukon saarelta. Tälläkin miehellä oli tappara kädessä ja miekka vyöllä. Tuikein silmin hän katseli minua ja Tomia ja kysyi, miksi olimme petollisesti kiertäneet hänen kieltonsa ja rakentaneet saunan hänen saarelleen.
Neuvottomana katselin Tomia, joka näytti miettivän vastausta.
— Minähän se juuri olen varonut rikkomasta teidän kieltoanne vastaan, vastasi Tom. Toverini olisi ehkä nostanut kurkihirren, mutta minä kielsin häntä siitä, ja niin tyydyimme tuohon hökkeliin.
— Petollisesti olet menetellyt rakentamalla saunasi ilman kurkihirttä. Tiesit aivan hyvin, että tarkoitin kiellollani saunan tai tuvan rakentamista, vaikka tulin antaneeksi sanoilleni tuollaisen muodon. Korjatkaa nyt nopeasti konttinne täältä, sillä tänä päivänä palaavat nämä saaret sinne, mistä ne ovat tulleetkin.
Emme ruvenneet tätä käskyä vastaan kiemurtelemaan, sillä uhkauksen seuraukset olivat jo selvästi näkyvissä. Pyysimme kuitenkin, että rikoksemme annettaisiin meille anteeksi ja että saisimme poistua rauhassa saarelta. Emme saaneet mitään vastausta, mies vain viittasi meitä kiiruhtamaan. Viisi minuuttia myöhemmin purjehdimme jo sataman suun ulkopuolella.
Takaamme alkoi kuulua kovaa kohinaa. Mutta emme uskaltaneet katsoa taaksemme, koska olimme juuri tulossa Survimen väylälle. Kun lähestyimme tuota kalliota, huomasimme selvästi sen olevan vajoamassa, kohdalle päästyämme siitä oli enää vain parin jalan verran näkyvissä. Päästyämme onnellisesti Survimen ohi uskalsimme jo vilkaista taaksemmekin. Saaristo takanamme oli kadonnut. Kotisaaren paikalla näkyi vain paksu valkoinen utupilvi. Sinne hävisivät myös mainiot silakkamatalikot. Tom ja minä olemme ainoat, jotka olemme siellä silakoita pyytäneet, ja ainoa sieltä tuotu saalis on veneemme pohjalla. Mitähän mahtavat kapteeni ja Esko-setä ajatella, jos he ensi kesänä palaavat ja huomaavat entisen kotinsa kadonneen? Ja kuinka uskallamme heille tunnustaa, että kaikki johtuu meidän kevytmielisyydestämme?
Neljä tuntia myöhemmin laskimme ankkurin kotilahdessa, hyppäsimme pikkuveneeseen ja soudimme rannalle. Isäntä lähti kävelemään ylös taloonsa, ja renki tuli perässä.
Talon väki istui pöydän ympärillä päivällisellä.
Isäntärenki tuijotti meitä sanattomana aivan kuin olisimme manalasta palanneet, ja niin kai hän uskoikin. Myöskään muu väki ei näyttänyt tietävän, mitä pitäisi ajatella tai sanoa.
Lumouksen hävitti kuitenkin Tomin käsky: päivällisen jälkeen joka sorkka rantaan silakoita perkkaamaan. Saaliimme korjattiin ja verkot reilattiin. Sillä välin kerroimme lyhyesti talon väelle, missä olimme olleet. Muklarien mereen vajoamisesta emme kuitenkaan puhuneet mitään. Ajattelimme että kylläpähän sen aikanaan itsekin huomaavat.
Intiaanipäällikön meille lahjoittamat apinat herättivät isäntärengissä omituisen epäluulon. Aivan ilmeisesti hän epäili, että olimme kulkeneet posetiivareina pitkin maita ja mantereita. Kotiin tulomme tuotti hänelle pettymyksen, jota hänen näytti olevan vaikea sulattaa. Edellisen vuoden syyskäräjillä oli näet päätetty, ettei taloa saanut myydä ennen kuin Tomin kohtalosta saataisiin varmempia tietoja. Isäntärenki oli saanut varsin edullisilla ehdoilla talon vuodeksi vuokralle. Hän oli nyt tottunut isännyyteen, mutta ymmärsi hyvin, että Tomin paluu on tekevä lopun hyvistä päivistä.
Tom täytti viime talvena kolmetoista vuotta, ja on jo aikamoinen isäntä talossaan. Nuo tuhat puntaa näyttävät tuottaneen hänelle riittävästi kunnioitusta sekä omassa talossa että toistenkin isäntämiesten keskuudessa.
Kahden taalarin rahaa säilytetään peräkamarin pöytälaatikossa.
Toivottavasti se säilyy kauan Tomin talon onnenrahana.