VIII.
Tunsimme heti jostakin syystä, että olimme tulleet matkamme määränpäähän. Aurinko laskisi tunnin kuluttua, eikä kapteeni halunnut tulla kylään yötä vasten. Ohjasimme siis veneemme pieneen poukamaan, johon jäimme yöksi.
Aamulla puhalsi melkoisen navakka tuuli. Nostimme purjeet, ja kymmenen minuuttia myöhemmin laskimme maihin kylän kohdalla. Kapteenin komennosta laskeutuivat purjeet kuin itsestään, ja kohta kellui kälviäläinen verkkovene kylän valkamassa parinkymmenen intiaanikanootin keskellä.
Enpä usko, että olisimme voineet saapua komeammin kuin nyt. Vaahto keulassa ja valkoiset purjeet pullollaan kiitävä isovene oli varmastikin rannalta katsottuna mahtava näky. Saapumistamme ei häirinnyt pieninkään vahinko.
Satamaan tullessamme oli kylän väki juuri kokoontunut rantaan lähteäkseen sieltä erilaisiin toimiinsa. Naisilla oli käsissään yksinkertaisia maanviljelystyökaluja, miehillä jousia ja keihäitä. Merkillistä kyllä en huomannut kenelläkään puhallusputkea, joka on kuitenkin Etelä-Amerikan intiaanien tärkein metsästysase. Myöhemmin sain tietää syyn tähän. Nämä intiaanit eivät osanneet valmistaa nuolimyrkkyä. Ja jos nuolia ei sivellä myrkyllä, on puhallusputki täysin tehoton. Kylän asukkaat näyttivät ihmettelevän Joanneksen pitkää putkea vieläkin enemmän kuin meidän pyssyjämme.
Tämän kylän asukkaat eivät näyttäneet paljoakaan eroavan Etelä-Amerikan muista intiaaneista, joihin olimme pitkän matkamme aikana saaneet tutustua. Heimon tunnusmerkkinä oli apinankuva, joka oli tatuoitu jokaisen miehen rintaan. Naisilla ei ollut mitään tatuointia.
Etelä-Amerikan intiaanien silmiinpistävin henkinen ominaisuus on kylmäverisyys — se näyttäytyy myös välinpitämättömyytenä — jota he eivät unohda missään tilanteessa. Monessa yksilössä tuo välinpitämättömyys ilmenee haluttomuutena, joka tympäisee pohjoiseurooppalaista. Jos mies joutuu tavallisuudesta poikkeavaan tilanteeseen, jos hän näkee uusia, outoja esineitä, hän ei kysy niistä mitään. Ja jos tällaiselta mieheltä kysyn, tietääkö hän miksi vesi juoksee virtaa alaspäin tai miksi aallot ovat tuulella korkeammat kuin tyynellä, hän vastaa haluttoman näköisenä: "En tiedä" tai "En ole kuullut". Eikä hänen mieleensä juolahda hankkia nyt tätä uutta tietoa, kysyä selitystä minulta.
Luulin ensin, että tuo intiaanien yleinen haluttomuus johtui siitä, että he eivät halunneet näyttää uteliailta. Näinhän Cooper selittää Pohjois-Amerikan intiaanien vastaavan ominaisuuden. Mutta pian huomasin, ettei asia ollut näin; nuo intiaanit olivat todellakin välinpitämättömiä melkein kaiken suhteen. Mutta siitä huolimatta he olivat ahkeria banaani- ja kaakaoistutuksillaan.
Onneksi eivät kaikki intiaanit ole näin veltostuneita. Joannes oli siitä loistava esimerkki. Samoin tässä kylässä oli useita lahjakkaita miehiä. Mutta kukaan heistä ei näyttänyt mitään hämmästymisen merkkejä meidän tullessamme rantaan.
Nämä ihmiset olivat rauhallista väkeä, se näkyi kaikesta. Mutta niinpä muutkin tämän maan paikoillaan asuvat, hedelmiä viljelevät intiaanit ovat rauhallisia ja elävät hyvässä sovussa valkoihoisten kanssa. Sen sijaan kuljeskelevat heimot ovat hyvinkin sotaisia, niiden kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin. Nämä kuljeskelevat intiaanit ryöstävät usein lapsia paikoillaan asuvilta sukulaisiltaan. Usein he vievät saaliinsa valkoihoisille, jotka pitävät heitä palvelijoina tai suorastaan orjina. Näin oli myöskin Joannes joutunut valkoihoisten pariin.
Varsinkin Joannes katseli kiinnostuneena kylän asukkaita, heimolaisiaan. Mutta vasta sitten kun hän avasi paitansa rintamuksen, ilmestyi muutamien intiaanien kasvoille jonkinlainen kiinnostuksen ilme. Muuan keski-ikäinen nainen astui joukosta, katseli Joanneksen tatuointia ja osoitti sitten sormellaan hänen vasenta olkapäätään. Joannes ymmärsi mitä nainen tarkoitti, hän veti paidan kokonaan päältään, jolloin vasemmassa olkapäässä oleva iso luomi paljastui.
Nyt ei nainen pystynyt enää hallitsemaan ilmeitään. Hän hypähti ilmaan pelkästä ilosta, tarttui takaisin tulleen poikansa käteen ja veti hänet lähellä olevan teltan luo, josta astui ulos heimon päällikkö, komeavartaloinen, arvokkaan näköinen mies.
Vanhempien ja kadoksissa olleen pojan tapaaminen oli omituista katseltavaa. Poika osoitti riemunsa valkoihoisten tavalla, ja tämä näytti saavan vanhemmat hämilleen. Mutta siitä huolimatta näkyi selvästi, että ilo oli vilpitöntä ja molemminpuolista. Myöskin Tom tuli niin iloiseksi, että hän astui esille pudistamaan päällikön kättä. Tämä antoi aiheen yleiseen ja kauan kestävään kättelyyn. Intiaanit näkyivät käsittävän heti, että se oli meikäläisten tervehtimistapa.
Joen rannalta kuuluva hirvittävä kirkuminen lopetti äkkiä tervehtimistoimet. Kaikki kiiruhtivat rannalle. Alligaattori oli siepannut kitaansa pikku pojan, joka oli ollut toisten poikien kanssa leikkimässä liian lähellä rantaa, Onneksi oli eräs neuvokas toveri ehtinyt lyödä petoa seipäällä silmään, ennen kuin tämä lähti uimaan saalis suussaan. Näin oli pikku poika pelastunut. Mutta hänen sääressään oli iso haava, ja hänen huutonsa kaikui sydäntä särkevänä.
Olimme ihmetelleet sitä, ettei joella ollut näkynyt moneen päivään ainoatakaan alligaattoria. Täällä niitä näytti suorastaan vilisevän. Kylä oli rakennettu paikkaan, missä virta levisi lammikoksi, ja tätä näyttivät alligaattorit suosivan. Niitä oli ainakin parikymmentä ja ne olivat vähitellen käyneet sellaiseksi vitsaukseksi kylän asukkaille, että oli jo puhuttu viljelyksien hylkäämisestä ja pois muuttamisesta. Sitä ei ollut kuitenkaan vielä tehty, sillä intiaanit olivat kiintyneet tähän vanhaan kotikyläänsä.
Alligaattori eli kaimaani ei kasva niin suureksi kuin Afrikan ja Intian krokotiili. Mutta silti se on hyvin vaarallinen sekä ihmisille että eläimille. Alligaattori on samalla kertaa uskomattoman röyhkeä ja hyvin pelkurimainen. Jos se tietää tulleensa huomatuksi, se hyökkää vain harvoin ihmisen kimppuun. Mutta jos uhri on vaarasta tietämätön, joutuu se helposti pedon kitaan. Kun alligaattorit olivat rantapenkereellä, polskuttelivat intiaanit pelottomina vedessä, mutta jos yksikin alligaattori rupesi liikkumaan vaivihkaa veteen päin, kylpijät ryntäsivät heti kuivalle maalle.
Pahoin haavoitetun pojan valitus kuulosti koston vaatimukselta. Vihollinen oli jo ryöminyt hiekkapenkereelle, missä se paistatteli päivää kolmen toverinsa kanssa. Naiset seisoivat rannalla ja kirosivat vihollistaan nyrkkiä puiden. Mutta koska alligaattorin tappaminen keihäällä on vaivalloista ja aikaa vievää puuhaa, usein aivan mahdotontakin, eivät miehet välittäneet pedoista sen enempää.
Mutta Tom ja minä välitimme. Pedon raakamainen temppu kuohutti mieltämme siinä määrin, että pyysimme kapteenilta lupaa saada ampua noita inhottavia roikaleita. Kapteeni antoi luvan ja innostui itsekin Esko-sedän kanssa meidän ajatukseemme. Myöskin hänen ja Esko-sedän kiväärit olivat suurireikäisiä kuten meidänkin. Pienireikäisellä kiväärillä ei alligaattoria kannata ampua, sillä sen panssari on uskomattoman paksu ja kova.
Lähellä rantaa oli alassuin käännetty kanootti, josta saimme hyvän tuen aseillemme. Menimme kaikki neljä kanootin luo, ja intiaanit ryhmittyivät seisomaan taaksemme. Kaiketi he huomasivat, että meillä oli tekeillä jotakin sellaista, mikä koski noita petoja hiekkasärkällä. Mutta kovin kiinnostuneilta he eivät nytkään näyttäneet.
Otimme eläimet jyvälle samassa järjestyksessä, missä itse makasimme, ja sedän komennosta pamahti yhteislaukaus. Tulosta vastaan ei pitäisi olla muistuttamista ankarimmallakaan komppanianpäälliköllä. Vain yksi eläin yritti päästä veteen, mutta sekin jäi makaamaan aivan vesirajaan.
Nyt näyttivät intiaanitkin innostuvan. Kaksi miestä hyppäsi isoon kanoottiin, jolla he meloivat eläinten luo. Kun he huomasivat pedot kuolleiksi, huusivat he tovereilleen, ja kohta oli parikymmentä miestä hiekkasärkällä. Yksi alligaattori oli jo avattu ja puoliksi nyljettykin, kun se äkkiä kaatoi pyrstöllään kaksi miestä. Toiset päästivät naurunrähäkän, joka kantautui varmasti kilometrien päähän.
Samana päivänä ammuimme Tomin kanssa vielä kolme alligaattoria, ja viikon kuluttua niitä ei enää näkynyt näillä main ainuttakaan.
Isäntämme näyttivät olevan hyvillään siitä, että olimme vapauttaneet kylän painajaisestaan. He osoittivat kiitollisuuttaan näyttämällä meille asunnoksi suuren ja siistin majan, joka oli aivan metsän reunassa erillään toisista. Jotenkin he kai vaistosivat, että me asuisimme mieluummin vähän syrjemmässä.
Illalla istuimme nuotion ääressä majamme edustalla keskustellen päivän tapahtumista. Illan viileys alkoi levitä ympärillemme, tulikärpäsiä risteili kaikkialla, ja viereisessä metsässä pitivät mölyapinat laulajaisiaan. Apinoiden karjunta tuntui aluksi sietämättömältä, mutta kaikkeenhan tottuu vähitellen.
Aivan majamme edessä oli pieni laguuni, jonka pinta oli melkein kokonaan Victoria regian jättiläislehtien peitossa. Tämän vesikasvin lehdet ovat runsaasti kolmen jalan levyisiä. Reunat ovat ylös päin kääntyneet, joten lehdet muistuttavat jättiläistarjottimia. Isotkin vesilinnut voivat kävellä kuivin jaloin näillä lehdillä, ja väitetäänpä että sellainen kannattaa pienen lapsenkin.
Päivän kuluessa emme olleet nähneet mitään merkkejä hännällisistä orjista. Näillä intiaaneilla oli kyllä apinoita kotieläiminä, mutta niitä tunnuttiin käytettävän vain lasten leikkitovereina ja koiran tavoin majan vahtina. Mitään uutta apinalajia emme huomanneet. Enimmäkseen nämä apinat olivat tavallisia hämähäkkiapinoita. Vain päällikön majassa näin kaksi Midas-apinaa, ns. leijona-apinaa. Tämä harvinainen apina on suunnilleen oravan kokoinen, sen liikkumistapakin muistuttaa oravan liikkumista. Se on saanut nimensä pitkästä ruskeasta harjasta, joka sillä on niskassa ja joka todellakin muistuttaa leijonan harjaa. Nämä apinat olivat hyvin kesyjä. Varsinkin Tomiin ja minuun ne mieltyivät ensi näkemältä, ja niinpä meillä oli tavallisesti kummallakin apina olkapäällä, kun liikuimme kylän raitilla tai sen lähiympäristössä. Lähtiessämme paluumatkalle päällikkö lahjoitti ne meille, ja meidän onnistuikin saada apinat elävinä ja terveinä kotiin Suomeen.
Kapteeni uskoi kuitenkin vuorenvarmasti, että olimme tulleet oikeaan paikkaan. Ja jo seuraavana päivänä hänen uskonsa osoittautui oikeaksi. Emme olleet tehneet turhaan tätä pitkää matkaamme, vaikkakaan emme päässeet aivan niihin tuloksiin kuin kapteeni oli arvellut.
Ihmettelin seuraavana aamuna herätessäni, miksi kaikki kylän apinat pantiin kiinni. Pikku eläimet muuttuivat tästä kovin apeiksi, ne ilmeisesti tiesivät mitä kahlehtiminen merkitsi. Ne käyttäytyivät aivan samoin kuin hevonen, jota aamulla valjastetaan päivän raskasta kyntöurakkaa suorittamaan. Onneksi nuo pikku veitikat saivat sitten taas olla kymmeniä päiviä vapaina, ennen kuin uusi työpäivä oli taas edessä.
Kapteenin silmissä näkyi outo kiilto, ja me muutkin odotimme suurella jännityksellä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Kohta ilmestyi eräästä majasta joukko naisia, joilla oli kullakin maissisäkki hartioillaan. Kulkue lähti liikkeelle pitkin joen rantaa. Merkeillä näytimme kulkueen johtajalle, että meitä halutti tulla mukaan, johon saimmekin luvan. Tom ja minä ihmettelimme suuresti sitä, että miehet vain taluttivat apinoita, kun taas naiset kantoivat raskaita maissisäkkejä. Mutta maassa maan tavalla, ja tämä näytti olevan intiaanien maan tapa. Erään vanhan eukon hartioilla keikkuva säkki oli niin raskas, että hänen näytti olevan vaikeaa selviytyä sen kanssa. Olisin auttanut häntä mielelläni, mutta Esko-setä kielsi minua sitä tekemästä. Hän sanoi, että menettäisin siten kaiken miehekkyyteni intiaanien silmissä ja nolaisin vielä lisäksi eukonkin. Miehelle on perin alentavaa ottaa selkäänsä kantamusta, jos vain naisväkeä on moiseen työhön käytettävänä. Ja Joannes, joka oli myös liittynyt joukkoon, sanoi että nuoret intiaanitytötkin olisivat halveksineet minua, jos olisin auttanut eukkoa. En tietenkään halunnut menettää sankarin mainettani, minkä olin ansainnut alligaattoreita ampumalla, ja niin eukko sai kantaa säkkinsä häiritsemättä. Perille tultuamme hän näytti äärettömän ylpeältä. Hänen kantamuksensa oli todellakin ollut kaikista raskain.
Käveltyämme puolisen tuntia rupesi kuulumaan puron solinaa. Vähäinen puro tyhjensi tässä hopeisen aarteensa virtaan. En vain ymmärrä, mistä syystä mylly — olimme todellakin myllylle menossa — oli rakennettu näin kauas kylästä. Sillä tuota puroa ei suinkaan käytetty myllyn pyörittämiseen, niin kuin olisi voinut luulla. Purolla ei ollut tässä muuta virkaa kuin se, että intiaanit istuivat sen rannalla sen solinaa kuunnellen ja sen vedessä jalkojaan huljuttaen.
Paikka oli suurenmoisen kaunis. Miehet rupesivat tanssimaan intiaanineitojen kanssa, ja jauhamistyö jätettiin vanhempien naisten huoleksi. Intiaaneja näytti kummastuttavan, kun me kiinnostuimme enemmän jauhamisesta kuin tanssista, joka oli järjestetty juuri meidän huviksemme.
Mylly oli rakennettu pienelle kummulle puron rannalle. Myllyrakennuksen muodosti tolppien varassa oleva katos. Ja itse myllyn koneisto oli yhtä yksinkertainen, se koostui pyörästä, joka oli halkaisijaltaan noin neljä metriä ja joka nosti ja laski kahta survinta. Survinten alla jyvät murskautuivat karkeiksi jauhoiksi. Rattaasta oli vain kolmannes näkyvissä, muu osa pyöri jonkinlaisessa kodassa, joka oli tehty kaarnasta. Rattaan näkyvissä olevan osan kohdalle oli kiinnitetty tukevin pönkin puinen häkki, joka oli yhtä leveä kuin itse rataskin. Koko laitos ei näyttänyt kovinkaan nerokkaalta.
Äsken mainittu vanha eukko meni nyt voitelemaan rattaan napoja. Sitten jaettiin apinat kahteen ryhmään, joista toinen suljettiin häkkiin. Tämä oli tehtävä väkivallalla, sillä apinat panivat kovasti vastaan. Häkkiin jouduttuaan ne tarttuivat kiinni sen säleisiin ja koettivat pysytellä niin kaukana rattaasta kuin suinkin mahdollista. Nähtävästi niillä oli siitä hyvin ikäviä muistoja. Tuntui siltä kuin ratas olisi samalla kertaa polttanut ja vetänyt puoleensa.
Kun viisi tai kuusi apinaa oli saatu häkkiin, rupesi ratas pyörimään kitisten ja ähkyen, ja survimet rupesivat kolkkamaan äänekkäästi. Tämä sai intiaanit riemun valtaan. He hihkuivat, huusivat ja lauloivat yrittäen kaikin tavoin lisätä myllyn aiheuttamaa meteliä. Survinten alusta oli tehty ontoksi, rummun tapaiseksi, ja ilmeisesti sen tarkoituksena oli vain melun aikaansaaminen.
Kuta useampia apinoita häkkiin työnnettiin, sitä nopeammin rupesi ratas pyörimään ja survimet jyskyttämään. Kun heikommat eläimet rupesivat väsymään — mikä näkyi siitä, että ne lyyhistyivät häkin säleitä vasten — asetettiin rattaan eteen kaarnoista tehty verho, jolloin koko mylly pysähtyi. Nyt vaihdettiin häkkiin toinen apinaryhmä, verho otettiin rattaan edestä, ja jauhaminen alkoi uudestaan. Häkistä päässeet apinat olivat suunnattoman nälkäisiä, niille annettiin suuret annokset banaaneja ja pähkinöitä. Tämä sai kapteenin myhäilemään, koska se näytti tukevan hänen mieliajatustaan ruoan muuttumisesta sähköenergiaksi.
Apinoita vaihdettiin häkkiin suunnilleen puolen tunnin väliajoin. Vuorotellen syöden ja vuorotellen työskennellen apinat jatkoivat tointaan päivällisaikaan asti, jolloin kaikki jyvät olivat jauhoina.
Eipä ihmekään, ettei vanha suomalainen merimies ollut päässyt selville siitä, miten nuo intiaanien orjat suorittivat työnsä. Mutta kapteenin toiveet olivat nyt toteutumaisillaan, tosin vähän eri tavalla kuin hän itse oli uskonut. Aivan ilmeisesti oli olemassa jokin salainen voima, joka veti apinoita ja rattaan puolia toisiinsa, mutta jonka tuo puun kaarnasta tehty verho teki tehottomaksi. Kaarna, jolla suurin osa ratasta oli peitetty, oli tärkeintä tässä koneessa.
Sanoin että kapteenin toiveet olivat toteutumaisillaan, vaikkakaan eivät aivan siten, kuin kapteeni oli uskonut. Intiaanit näyttivät pysyttelevän mahdollisimman kaukana rattaasta. Vanha eukkokin oli suorittanut voitelun pitkän kepin avulla. Kun kapteeni astui lähemmäksi ratasta tutkiakseen sitä tarkemmin, näin hänen äkkiä tarttuvan molemmilla käsillään häkin säleisiin. Intiaanit rupesivat nauramaan täyttä kurkkua. Ilmeisesti he luulivat, että kapteeni halusi auttaa apinoita ja että tuo vähäinen vahinko oli sattunut hänelle siitä syystä. Rattaan puolat vetivät häntä puoleensa, se näkyi selvästi.
Nyt kaikki selvisi meille äkkiä. Apinat eivät vetäneet ratasta puoleensa, vaan ratas veti niitä. Sen puolat oli tehty sellaisesta aineesta, joka veti jollakin meille tuntemattomalla voimalla ihmisiä ja eläimiä puoleensa, ja ilmeisesti tuo vetovoima vaikutti apinoihin vielä suuremmassa määrässä kuin ihmisiin. Koetimme vetovoiman vaikutusta kukin vuorotellen. Lähestyimme varovasti ratasta, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä selvemmin tuntui tuo omituinen voima. Olimme löytäneet uuden magneettisen aineen, mutta emme uutta sähköeläintä.
Jauhamistyön päätyttyä kapteeni ryhtyi tutkimaan tarkemmin noita rattaan puolia. Itse ratas oli puuta, mutta lastantapaiset puolat oli tehty oudosta, taivaansinisestä metallista. Sen väri oli niin kirkas, että se melkein häikäisi silmiämme. Rattaan ollessa paikallaan ei vetovoima tuntunut tuskalliselta, ei ainakaan ihmisestä. Tomin piti tietenkin koskettaa sormellaan tuota metallia. Hän sanoi sen tuntuneen melkein samanlaiselta kuin sähköpariston koskettamisen, mutta käsi ei tarttunut siihen kiinni, vaan päinvastoin työntyi ulommaksi.
Nyt olisi ollut hyvä osata puhua isäntäväkemme kanssa. Sen verran saimme heiltä merkkien avulla selville, että tämä oli heidän ainoa myllynsä. Tätä heiltä ei siis sopinut houkutella. Mutta mylly oli tuotu sellaisenaan muinaisintiaanien asuinsijoilta, jossa niitä oli vieläkin monta kymmentä. Ja intiaanit lupasivat tulla meitä sinne opastamaan. He osoittivat ylävirtaan, missä kaukana häämötti vuoren harjanteita.
Jo samana päivänä olimme taas matkalla virtaa ylös, nyt meillä oli neljä nuorta intiaania mukanamme. Matka sujui hyvin, ja omissa kanooteissaan meloskelevat intiaanit huomasivat pian, miten paljon paremmat soutuvehkeet meillä oli. He oppivat varsin nopeasti käyttämään airoja, jollaisia he eivät olleet aikaisemmin nähneetkään. Purjehtiminen hankatuuleen näytti myös huvittavan heitä suuresti. Omilla pyöreäpohjaisilla veneillään he eivät pystyneet purjehtimaan edes täydessä laitatuulessa, ja he näyttivät uskovan, että veneemme risteilykyky johtui purjekankaan laadusta. Intiaanien veneissä oli masto sijoitettu liian lähelle kokkaa, niin että jos nosti melan vedestä, vene kääntyi heti myötätuuleen. Tultuamme takaisin kylään laitoimme Tomin kanssa yhteen sirotekoiseen intiaaniveneeseen irtokölin ja siirsimme maston oikeaan paikkaan. Veneestä tuli kohtalainen risteilijä, intiaanipojat purjehtivat sen jo ensimmäisenä päivänä ainakin kymmenen kertaa kumoon.
Muutaman päivän soudettuamme muuttui metsä väljemmäksi, vähitellen melkein avonaiseksi, niin että saimme jälleen tuulta purjeisiin. Vuoristo näkyi joka päivä yhä selvempänä, ja tasan kaksi viikkoa kylästä lähdettyämme laskimme rantaan vuorenväen kaupungin kohdalla.
Vuorenväen — noiden muinaisintiaanien — kaupunki oli ollut arvatenkin jo vuosituhansia raunioina. Mutta nämä rauniot olivat säilyneet paljon paremmin kuin esimerkiksi atztekien rauniot Meksikossa. Kapteeni oli käynyt joskus sielläkin. Useimmat vanhat temppelit ja palatsit ovat siellä kuulemma nykyisin aivan surkeassa tilassa. Täällä sitä vastoin temppelit kohosivat melkein vahingoittumattomina kohti taivasta.
Kaikki neljä saattajaamme olivat käyneet ennenkin tässä vuorenväen autioksi jääneessä kaupungissa. Heidän opastaminaan kuljeksimme monta päivää noissa tyhjissä saleissa ja pitkissä eksyttävissä käytävissä. Useimmat suuret rakennukset olivat yhteydessä toisiinsa maanalaisten käytävien kautta. Löysimme lukemattomia maanalaisia saleja ja huoneita, joita luulimme ensin kalmistoiksi mutta joista ei löytynyt mitään sellaiseen käyttöön viittaavaa. Seinillä olevista muistokirjoituksista emme hyötyneet sen enempää kuin saattajistammekaan. Heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia tietoja siitä kansasta, joka oli tehnyt nämä suurenmoiset rakennukset. Emme voineet huomata heissä mitään pelon merkkejä heidän liikkuessaan näissä rakennuksissa. Nähtävästi he eivät olleet kuulleet mitään kummitusjuttuja näiltä paikoilta. Sen sijaan he pelkäsivät käärmeitä, joita oli rakennusten parvekkeilla päivää paistattamassa.
Yhteen ainoaan maanalaiseen holviin eivät saattajamme tahtoneet meitä seurata. He kielsivät meitäkin sinne menemästä, koska se tuottaisi kuulemma onnettomuutta. Tuossa holvissa vuorenväki säilytti aarteitaan, ja noihin aarteisiin eivät elävät saaneet koskea. Ymmärsimme, että intiaanit tarkoittivat aarteilla jotakin todella kallisarvoista, sillä he osoittelivat vaatteitamme, pyssyjämme ja ennen kaikkea kellojamme, joita he ihailivat rajattomasti.
Vasten oppaittemme ja isäntiemme tahtoa emme halunneet tunkeutua tuohon maanalaiseen rakennukseen, johon johti erinomaisen kaunis ja hyvin säilynyt porraskäytävä.
Olimme kaikki niin innostuneet näiden muinaismuistojen tarkastelemiseen, että olimme vähällä unohtaa matkamme varsinaisen tarkoituksen. Intiaanit muistuttivat meille lopulta, että nyt olisi jo aika lähteä etsimään myllynrattaan puolia.
Täällä tutkimamme rakennukset olivat nähtävästi kaikki temppeleitä ja ruhtinaiden palatseja. Varsinaisen rahvaan kaupunki oli puolen päivämatkan päässä täältä, aivan jyrkän vuorenrinteen juurella. Sieltä löytäisimme sen, mitä olimme tulleet etsimään.
Vuorenväen kaupunki oli yhtä tyhjä ja autio kuin temppelikaupunkikin. Yksinkertaiset asuinrakennukset olivat osaksi kivistä koottuja, suurimmaksi osaksi kuitenkin itse vuorenseinämään louhittuja. Kaupunki ei ollut kovinkaan leveä, mutta pituutta sillä oli useita peninkulmia. Opimme nyt tuntemaan toisen puolen tämän muinaisen kansan kulttuurista. Heidän maanviljelyksensä oli nähtävästi ollut hyvin korkealla tasolla. Joki haarautui täällä kahdeksi haaraksi, joista toisessa oli useita pieni koskia. Tähän haaraan oli rakennettu joukko sulkuja, joita oli käytetty ylempänä olevan maan kastelemiseen. Ehkäpä tämä kansa oli elänyt hiljaisen maanviljelijäkansan onnellista elämää. Mahdollisesti palatsien asukkaat olivat pitäneet alinta luokkaa orjuudessa. Ehkä niin, ehkäpä näin, siitä emme päässeet selville.
Emme kulkeneet täällä kovin kauan, sillä löysimme etsimämme metallilevyt melkein heti. Kolmen päivän kuluttua meillä oli kolmekymmentä neljän metrin pituista metallilaattaa huolellisesti kaarnaan käärittyinä veneessämme. Kapteeni luuli voivansa varmasti sanoa, etteivät laatat olleet mitään alkuainetta. Ne oli tehty jostakin pronssintapaisesta metallilejeeringistä, ja omituinen voima johtui arvatenkin lejeeringin ainesosasien suhteesta ja laadusta. Mitä nuo aineet ovat, siitä hän aikoi päästä selville päästyään takaisin sivistyneeseen maailmaan.
Tultuamme takaisin intiaanikylään kapteeni vaihtoi itselleen vaihtotavaroilla kymmenkunta kesyä apinaa, joista meillä oli laivalla paljon huvia jos kiusaakin. Kylässä viivyimme vielä toista viikkoa, ja sinä aikana Tom ehti opettaa intiaanipojat lyömään kiekkoa ja keilaa. Minä puolestani rakensin heille keinun, josta tuli hyvin suosittu. Välistä se oli täynnä poikia, välistä apinoita, tyhjänä se ei ollut kuin yön ajan.
Ikävä oli hyvästellä näitä ystävällisiä ihmisiä ja erittäinkin Joannesta, johon olimme suuresti kiintyneet. Lähtiessämme jakeli kapteeni runsaasti lahjoja. Kukaan ei jäänyt ilman, ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoilta.
Simo ja Jack olivat pitäneet kapteenin tuulilataajaa ahkerasti käynnissä, molemmat akkumulaattorit olivat nyt täynnä. Molemmat miehet ottivat pestin Tukholmaan asti, ja matka sujui varsin onnellisesti, jos ei oteta lukuun muutamia apinoiden tekemiä kapinoita. Apinat eivät näet halunneet tulla alas mastosta illalla, ja kapteeni pelkäsi että ne tippuvat sieltä yöllä kylmissään ja kolhivat itsensä pudotessaan.
Lontoossa kapteeni viipyi useita päiviä. Hän tarvitsi laboratorioonsa erinäisiä aineita, joita hän ei sanonut löytyvän Tukholmasta. Hän oli jo laivamatkan aikana ollut täydessä tutkimustyössä, mutta mitään tietoja tuloksista emme saaneet. Esko-setäkään ei tiennyt muuta kuin että kapteeni oli hurjimmalla syömätuulellaan ja raivostui häiritsemisestä.
Lontoossa kävimme tapaamassa vanhaa Bobia hänen kodissaan. Hän oli jättänyt lopullisesti merielämän ja ostanut itselleen moottoriveneen, jolla hän kuljetti ihmisiä pitkin Thamesia. Hänen vaimonsa, jota Tom väitti vanhaksi riivinraudaksi, kestitsi meitä monenlaisilla herkuilla, joiden maku oli jo unohtunut suustamme pitkän matkan aikana.
Kapteeni ja Esko-setä jäivät aarteineen Tukholmaan. Kapteeni ei voinut poistua sieltä uusien tutkimustensa tähden. Hän selvitti siis asiat miehistönsä kanssa. Tomia onkin nyt pidettävä varakkaana miehenä. Mutta minäkin sain sentään sievoisen summan. Kolmentoista kuukauden palkkana sain enemmän kuin neljän vuoden renginpalkan. Tietämättäni kapteeni oli ylentänyt minut paluumatkan aikana matruusiksi, niin luki erokirjassani. Tom melkein kadehti minua.
Vielä samana päivänä pantiin molemmat veneet vesille ja varustettiin parin viikon matkaa varten. Emme olisi uskaltaneet lähteä kahdestaan Tomin kanssa tällaiselle taipaleelle — kaksitoista tuntia vuorokaudessa peräsimessä on sellainen urakka, että sitä kestää korkeintaan pari päivää — mutta Simo lupasi lähteä kolmanneksi. Hän ei ollutkaan käynyt kotimaassa pariinkymmeneen vuoteen.
Taas heitettiin jäähyväiset. Kapteeni kehotti Tomia menemään merikouluun heti säädetyt ikävuodet täytettyään ja antoi hänelle erittäin kiittävän todistuksen.
Esko-setä piti meille läksiäiset niin hienossa ravintolassa, että minua melkein nolotti. Mutta Tom oli kuin kotonaan tässäkin paikassa.