VII.
Taisin jo mainitakin, etten ollut muistanut Tomin rahalöytöä kertaakaan koko matkamme aikana, ennen kuin löysimme apinankuvan vesiputouksen alta. Mutta Tom ei ollut unohtanut rahaansa päiväksikään, hän jopa uskoi, että koko matka tehtiin juuri hänen löytönsä johdosta. Minulle hän ei kuitenkaan ollut kertonut näitä ajatuksiaan. Ja kapteenilta hän ei ollut uskaltanut kysyä matkan todellista tarkoitusta.
Mutta joka odottaa, se palkitaan. Tänä iltana kapteeni otti asian puheeksi omasta aloitteestaan. Esko-sedän kanssa hän lienee puhunut siitä jo aikaisemminkin.
Illallisen jälkeen ryhmityimme kaikki neljä nuotion ääreen. Kapteeni ja
Esko-setä sytyttivät piippunsa ja kapteeni alkoi kertoa:
— Käydessäni eräästä syystä — veljekset iskivät toisilleen silmää —ensimmäistä kertaa tässä maassa, tapasin eräässä Paran merimieskapakassa ns. metsäkapteenin, yhden viimeisistä. Metsäkapteeneiksi sanottiin neekeriorjuuden kukoistusajalla miehiä, jotka kuljeksivat aseistetun miesjoukon kanssa ristiin rastiin Brasilian äärettömissä aarniometsissä pyydystämässä omistajiltaan karanneita neekeriorjia. Kun he saivat kiinni jonkun orjan, antoivat he sen lunastusta vastaan entiselle omistajalle tai myivät kenelle tahansa, kuka vain tarjosi hyvän hinnan.
Luonnollisesti vain hurjimmat miehet ryhtyivät tällaiseen työhön. Tultuaan metsistä asutuille seuduille he tuhlasivat ansionsa kapakoissa ja palasivat sitten taas metsiin, jotka he yksin vain tunsivat. Monet metsäkapteenit olivat kulkeneet useamman kuin kerran Atlantilta Tyynen meren rannikolle ja takaisin. Koplaan eli komppaniaan kuului kaikenlaista roskaväkeä, mutta kapteenit olivat yleensä sellaisia, jotka olivat nähneet parempiakin päiviä. Joka tapauksessa he osasivat pitää koplansa kurissa.
Tällainen metsäkapteeni oli se vanhus, jonka tapasin Parassa. Hän oli luopunut seikkailuistaan jo parikymmentä vuotta sitten ja eli nyt keräämillään säästöillä.
Tämä vanha seikkailija oli kokenut elämänsä aikana uskomattoman paljon, ja mielellään hän myös kertoili kokemuksistaan. Se kertomus, joka on osaltaan matkamme aiheuttaja, ei kuitenkaan ollut tämän vanhuksen itsensä kokema, vaan hän oli kuullut sen nuoruudessaan isältään, joka oli hänkin ollut metsäkapteeni.
Isä oli tutustunut ensimmäisellä partioretkellään erääseen merimieheen, joka oli kotoisin Pohjois-Euroopasta ja joka oli maailman rantoja harhaillessaan joutunut näille seuduille. Tämä merimies oli kertonut joutuneensa aarniometsässä liikkuessaan maahan, jonka asukkailla oli orjina jotakin tuntematonta rotua olevia ihmisiä. Nämä orjat eivät olleet neekereitä eivätkä intiaaneja, vaan vieläkin alemmalla kehitystasolla olevia olentoja. Niillä oli karvapeite koko ruumiissa ja hännät kuin apinoilla. Ne olivat lyhytkasvuisia ja heikkoraajaisia, mutta silti väkeviä ja työssä kestäviä. Muuan intiaanikansa käytti näitä ihmisapinoita tai apinaihmisiä myllyjensä pyörittämiseen. Kertoja ei kuitenkaan osannut selittää miten tuo työ tapahtui, sillä orjat olivat olleet suljetuissa häkeissä, ja myllyt olivat häkkien ulkopuolella. Kertoja sanoi yrittäneensä ostaa pari tuollaista orjaa, mutta intiaanit eivät olleet tunteneet rahan arvoa, eikä kauppa siis ollut onnistunut.
Merimies ei kuitenkaan halunnut heittää asiaa aivan silleenkään, hän ymmärsi hyvin millaisia rikkauksia hän voisi hankkia, jos hän voisi tuoda joskus tuollaisia orjia ulkomaailmaan. Koska hän ei tiennyt missä osassa maata hän parhaillaan oli, hakkasi hän joen suulla olevaan kallioon tuollaisen orjan kuvan, jotta löytäisi tien niiden luokse. Merimies oli tullut jokea myöten aina Manaoksen kaupunkiin asti, joka oli silloin vain pieni uudisasutus.
Kertojani isälle merimies oli näyttänyt vaskilevylle piirtämänsä kuvan, jonka avulla hän sanoi olevan mahdollista löytää takaisin tuohon kaukaiseen maahan. Hän oli ehdottanut yhteistoimintaa, koska hän ei itse ymmärtänyt, miten orjia oli kohdeltava ja miten ne voitiin estää karkaamasta.
Vanhan metsäkapteenin mielestä oli tuollainen kauppayritys tuuleen perustettu. Maa oli liian kaukana. Yhtiöstä ei siis tullut mitään.
— Tuohon maahan, noita salaperäisiä orjia etsimään olemme nyt matkalla, päätti kapteeni puheensa.
Tom oli kuunnellut kapteenin kertomusta hengitystään pidätellen. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään.
— Mutta mitä kapteeni tekee noilla orjilla? Eikö orjakauppa ole kielletty kaikissa maissa?
Kapteeni ja Esko-setä purskahtivat sydämelliseen nauruun.
— Vai orjakauppiaiksiko sinä meitä nyt luulet? Eikö salakuljettajan tai merirosvon virka ole sinusta enää kyllin repäisevä?
Tomia näytti vähän hävettävän, ja hän katsoi kapteenia kysyvä ilme kasvoillaan. Mutta kapteeni ei ruvennut kertomaan sen enempää. Hän meni telttaan, paneutui maata ja nukahti melkein samassa.
Minua ja Tomia ei sen sijaan nukuttanut. Jäimme istumaan vielä hetkeksi nuotion ääreen. Esko-setä jäi seuraksemme, häntäkään ei näyttänyt nukuttavan.
Setä oli tietenkin huomannut mikä meitä vaivasi. Hyväntahtoisesti hän tyydytti uteliaisuuttamme.
Kapteenin tutkimukset olivat yhteen aikaan kohdistuneet sähköä kehittäviin eläimiin. Hänellä oli ollut silloin suuria akvaarioita, joissa hän hoivaili sähköankeriaita, sähkörauskuja ja ties mitä vesieläimiä. Mutta kaikki hänen yrityksensä saada niistä sähköä koneiden käyttövoimaksi olivat epäonnistuneet. Sitävastoin hän oli aina uskonut, että jos löytyisi jokin lämminverinen sähköä tuottava eläinlaji, niin siitä saatavaa sähköä voitaisiin hyvinkin käyttää tähän tarkoitukseen. Kapteeni väittää, että jos hevosen energia esiintyisi sähkön muodossa, sen päivittäinen rehuannos tuottaisi ehkä kymmenen kertaa enemmän voimaa kuin mitä se nyt tuottaa. Eläimen ruumis käyttää saamansa polttoaineen monta vertaa tehokkaammin kuin etevinkään moottori.
Tämä kaikki tuntui meistä hyvin hämärältä, ja sitä emme käsittäneet ollenkaan, miten sedän kertomus liittyisi hännällisiin orjiin. Tom joka ei halua näyttää tietämättömyyttään ainakaan minun läsnäollessani, sanoi vain: "Ahaa, vai sillä tavalla." Mutta minä kysyin sedältä vähän tarkempaa selvitystä.
Saimme nyt tietää, että tuon vanhan metsäkapteenin kertomuksessa oli ollut yksi kohta, joka oli herättänyt kapteenin mielenkiinnon. Hän oli ihmetellyt sitä, että nuo kesyt apinat — sillä apinoita ne olivat, eivät mitään hännällisiä ihmisiä niin kuin merimies oli kuvitellut — olivat käyttäneet myllyjä, jotka olivat häkkien ulkopuolella. Jos myllyistä olisi johtanut häkkeihin jonkinlainen vivusto, ei merimies olisi pitänyt koko juttua millään lailla merkillisenä, vaan olisi jättänyt sen kertomatta. Se oli ihmeellistä, että nuo heikkoraajaiset — tätähän merimies oli nimenomaan korostanut — eläimet pystyivät saamaan myllyt kovaan liikkeeseen koskematta niihin ollenkaan. Kapteeni oli alkanut aavistella, että tässä tapauksessa oli kysymys jostakin tuntemattomasta sähkön lajista tai animaalisesta magnetismista, jota intiaanikansa oli oppinut käyttämään hyväkseen. Tuon merkillisen eläimen löytäminen oli matkamme tarkoituksena.
Päävirralla kulkiessamme emme olleet viime päivinä tavanneet ainoatakaan ihmistä. Mutta herätessämme aamulla oli nuotion ääressä nuori intiaani. Hän istui äänettömänä polvet koukussa leuan alla ja näytti rauhalliselta ja pelottomalta. Harvoin näkee sopusuhtaisempaa vartaloa kuin tällä vieraallamme. Pitkät jäsenet, leveä rinta ja kauniit kasvot muistuttivat kreikkalaista voimistelijaa esittävää veistosta. Etelä-Amerikan intiaanit ovat yleensäkin reipasta ja voimakasta väkeä, mutta tämä nuorukainen näytti aivan erikoisen uljaalta. Hänessä oli jotakin kuninkaallista.
Minulla oli hyvää aikaa katsella vierastamme, sillä hän istui hiljaa paikallaan, kunnes kapteeni heräsi. Hän oli jostakin huomannut, että kapteeni oli päällikkömme. Kapteenin herättyä vieras astui hänen eteensä ja ilmoitti tupikielellä, että hän halusi liittyä seurueeseemme ja matkustaa virtaa ylöspäin. Hänet oli lapsena ryöstetty oman heimonsa keskuudesta ja myyty "palvelijaksi" valkoihoisille. Nyt hän oli kierrellyt aarniometsissä jo pitkät ajat ja etsinyt omaa heimoaan. Hän oli elänyt hedelmillä ja puhallusputkensa tuottamalla saaliilla. Edelleen hän kertoi olevansa kristitty ja mainitsi nimekseen Joannes. Kotiseudustaan hän ei tiennyt mitään muuta kuin että ryöstäjät olivat laskeneet alas vesiputouksesta. Nyt hän sanoi löytäneensä ensimmäisen todellisen vesiputouksen, ja tätä jokea seuraamalla hän uskoi löytävänsä oman heimonsa asuinsijoille. Mies osasi paitsi tupi-kieltä ja useita muita intiaanimurteita, myös jonkin verran espanjaa, jota hän oli oppinut valkoihoisten palveluksessa ollessaan.
Kapteeni näytti olevan tyytyväinen nuorukaiseen, hän suostui heti tämän pyyntöön. Jos matka jatkuisi vielä kauankin, olisi uusi soutaja hyvään tarpeeseen. Mies kävi noutamassa rantapensaikosta pienen sirotekoisen kanoottinsa, joka nostettiin veneeseemme. Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin taipaleelle.
Päivä oli pilvinen ja melko viileä, jonka vuoksi pidimme vain hyvin lyhyen päivällistauon ja jatkoimme soutamista iltaan asti. Mutta seuraavana päivänä kapteeni poikkesi päivällisen ajaksi erääseen kanavaan, jotta saisimme levätä varjossa. Joannes pyysi saada lähteä ampumaan jonkin linnun tai apinan päivällisruoaksi. Kapteeni suostui pyyntöön ja antoi Tomin ja minun lähteä hänen mukaansa. Tom otti haulikon, mutta minä heitin olkapäälleni luodikon, koska toivoin tapaavani jonkin isomman eläimen. Läksimme kävelemään kanavan reunaa.
Vähän matkaa kuljettuamme Tom kuiskasi äkkiä minulle, että rannassa makaa iso hylje. Hylkeen löytyminen täältä tuntui minusta kerrassaan mahdottomalta, mutta hiivin kuitenkin pensaitten välistä lähemmäksi. Ja siellä oli todellakin suuri hylkeen näköinen otus syömässä vedessä kasvavaa ruohoa. Ammuin 12-kaliberisen kuulan keskelle eläimen päätä.
Työllä ja tuskalla saimme eläimen rantapenkalle, jossa avasimme sen ja leikkasimme siitä pari hyvää palasta leirille vietäväksi. Eläin oli suurimman Muklareilla näkemäni hylkeen kokoinen. Setä sanoi, että olin ampunut merilehmän. Hän piti lihaa niin hyvänä, että lähetti Joanneksen noutamaan sitä lisää eläimen ruhosta.
Liha ei ollutkaan huonoa, minusta se muistutti sianlihaa, vaikka se olikin vähän karkeasyisempää. Sen sijaan paksuina kerroksina esiintyvä vaaleanvihreä rasva maistui ällöttävältä.
Palatessamme merilehmän ruhon luota Joannes kertoi, että hän oli huomannut kappaleen matkaa täältä olevalla hiekkasärkällä useita kilpikonnia, jotka näyttivät paistattavan päivää. Koska leiripaikkamme oli mukava, kapteeni määräsi että jäisimme tänne yöksi ja kävisimme nyt illalla pyytämässä kilpikonnia.
Toisten kävellessä hiekkasärkälle päin poikkesin katsomaan ampumaani merilehmää. Laskeutuessani pitkin rantapenkkaa sitä kohti huomasin jonkin mustan eläimen liikkuvan ruhon vieressä. Hyvin tähdätyllä laukauksella minun onnistui kaataa eläin. Se oli pikimusta jaguaari, jota sanotaan täällä päin tiikeriksi. Olin suunnattoman iloinen hyvästä laukauksestani, sillä koko matkan ajan olin haaveillut juuri jaguaarin ampumisesta. Olin iloinen myös siitä, että peto oli kuollut heti ensi laukauksella, sillä olin kuullut mainittavan sitä hyvin vaaralliseksi.
Päivä oli muodostunut minulle harvinaisen onnekkaaksi. Olin ampunut merilehmän ja jaguaarin, sellaista ei satu joka päivä. Kapteeni sanoi, että kokenutkin metsästäjä pitäisi tuollaista päivää erinomaisena. Sillä vaikka täällä on riistaa paljonkin, voi joskus joutua samoilemaan päiväkausia näkemättä edes apinaa. Kaikki eläimet viihtyvät täällä laumoissa ja saattavat siirtyä äkkiarvaamatta paikasta toiseen ja jättää äsken suosimansa seudun tyhjäksi ja äänettömäksi.
Myöskin Tom oli päiväänsä tyytyväinen. Hän oli tosin ollut vähällä astua kalkkarokäärmeen päälle, mutta matelijan kaliseva ääni oli sentään varoittanut häntä, niin että hän oli saanut tapetuksi tuon vaarallisen eläimen. Ja kilpikonnan pyytäminen oli riemullisen hauskaa puuhaa. Siinä ei tarvittu muuta kuin nopeutta. Kilpikonna oli käännettävä selälleen, ja sillä se oli pyydystetty. Tom kertoi juosseensa kaikista nopeimmin. "Kaikilla" hän tarkoitti tietysti itseään, kapteenia ja setää, sillä intiaanin kanssa ei kukaan pystynyt kilpailemaan. Toimme veneeseen toistakymmentä elävää kilpikonnaa, joten meillä oli nyt muonavaroja monen päivän tarpeiksi. Mehukkaita hedelmiä, banaaneja, pomeransseja, luumuja ja joitakin persikan näköisiä hedelmiä poimimme suoraan puista jälkiruoaksi.
Seuraavina kahtena päivänä ei tapahtunut mitään merkillistä. Mutta saapuessamme kolmantena päivänä eräälle suvantopaikalle oli tie nousta äkkiä pystyyn. Edestämme kohosi pieni musta pilvi. Se kasvoi uskomattoman nopeasti ja venyi pelottavan näköiseksi kärjeksi, joka lähestyi meitä hurjasti pyörien. Vähän ennen kuin se oli meidän päällämme se syöksi sisästään huikaisevan salaman, jota seurasi hirvittävä jyrähdys. Joki ympärillämme muuttui kohisevaksi vaahdoksi. Metsät virran kummaltakin rannalta vastasivat jyrinään kauhealla kohinalla. Tuulen valtaisasta riehumisesta välittämättä metsä seisoi kuitenkin huojumatta paikallaan, mutta katkenneita oksia tuli maahan ja veteen satamalla.
Olimme hyvin tukalassa asemassa. Pilvenputoaman tapainen kaatosade kasteli meidät hetkessä läpikotaisin. Aallot loiskivat veneeseen uhaten upottaa sen. Kahden meistä täytyi ammentaa vettä herkeämättä. Muut pitivät veneen kokkaa tuulta vasten.
Hetken riehuttuaan tuuli muuttui rauhallisemmaksi, aallot pitenivät ja tuulen raivokas hyökkäys muuttui tavalliseksi myrskyksi, jonka veneemme kesti hyvin. Tällä rannalla ei ollut mitään tuulensuojaa, mutta vastakkaisella puolella näkyi montakin kanavan aukkoa. Joen toiselle rannalle oli noin kolmesataa metriä. Kapteenin käskystä reivasimme kiireesti kokkapurjeen, nostimme sen isonmaston sijaan, ja kymmenen minuutin kuluttua olimme hyvässä turvassa pienessä kauniissa kanavassa myrskyn raivotessa ylhäällä oksakatoksen päällä.
Oli vasta päivällisaika. Mutta koska olimme likomärät ja koska myrsky ei näyttänyt talttuvan, kapteeni antoi määräyksen leiriytyä. Pystytimme teltan ja sytytimme nuotion sen eteen. Pyysin kapteenilta luvan mennä ampumaan jotakin riistaa illalliseksi. Kukaan ei ollut halukas lähtemään mukaani, sillä Tom halusi mennä Joanneksen kanssa pyydystämään jotakin isoa kalaa.
Otin siis pyssyni ja vesurini, jota ilman Brasilian aarniometsässä ei pääse juuri askeltakaan eteenpäin.
Oli melkoisen kolkkoa taivaltaa jykevien ja hiljaisina seisovien puunrunkojen välissä myrskyn pauhatessa korkealla puiden latvoissa. Kuljin niin hiljaa ja äänettömästi kuin taisin ja pidin silmällä mahdollisesti löytyvää riistaa. Näin linnun, jonka nokka oli kaksi kertaa niin pitkä kuin ruumis — myöhemmin sain kuulla, että se oli tukaani — mutta en saanut sitä ammutuksi.
Sitten tulin pienelle aukiolle, tai pikemminkin se oli vain vähän harvempi paikka tässä ahdistavassa tiheikössä. Puut kasvoivat täällä ryhmissä, joten nyt minulla oli suuremmat mahdollisuudet nähdä jokin eläin jo kauempaa. Siinä kulkiessani en tullut tarkanneeksi kävelyni suuntaa, ja äkkiä huomasin etten enää tiennyt varmasti missä päin leiri oli. Käännyin ympäri ja käveltyäni jonkin matkaa luulin olevani oikeilla jäljillä, mutta jo puolen tunnin kuluttua huomasin eräästä yksinäisestä, omituisen muotoisesta puusta, että olin ruvennut kulkemaan ympyrää.
Olin eksynyt aarniometsään.
Eksyminen on aina vaarallista. Yksinäisen henkilön eksyminen seurueestaan asumattomilla seuduilla on suorastaan hengenvaarallinen tapahtuma. Siellä missä on jokia ja puroja, voi eksynyt päästä usein oikeille jäljille, mutta nuo tuhansin mutkin kiemurtelevat kanavat, joiden vesi saattoi virrata milloin mihinkin suuntaan, eivät auttaneet vähääkään, vaan sotkivat käsitykseni oikeasta suunnasta entistäkin sekavammaksi. Maaperän yksitoikkoisuus oli myös harhauttava tekijä. Täällä ei ollut mitään harjuja tai laaksoja, joista olisi voinut saada kiintopisteen. Muurahaisten keot olivat suurimmat kummut, mitä näin.
Kovin synkkiä ajatuksia en kuitenkaan ruvennut hautomaan, siihen minulla ei ollut aikaa eikä haluakaan. Tiesin etten ollut pitemmällä kuin kolmen tai korkeintaan neljän kilometrin päässä leiristä. Ja leirissä oli neljä miestä, jotka eivät varmastikaan jättäisi minua pulaan. Aukean alueen reunaan asti olin tehnyt pilkkoja puihin, kyllä kai nekin auttaisivat etsijöitä heidän työssään.
Kello oli neljä. Vasta nyt otin kompassin esille ja määräsin sillä "varman" suunnan. Mutta se ei auttanut minua paljoakaan, kompassista huolimatta kiemurtelin metsässä kuin käärme kalliolla. Jos olisin huomannut pitää kompassia koko ajan kädessäni, olisin ehkä paremmin säilyttänyt suuntani, mutta kun nyt kymmenisen minuuttia taivallettuani tarkastin suunnan kompassilla, huomasin jälleen loittonevani leiristä, mikäli se nyt oli siellä missä arvelin sen olevan. Pari kertaa otin uuden suunnan ja lähdin reippaasti marssimaan. Enkä osannut sen paremmin kummallakaan kerralla. Puoli kuuden maissa, kun huomasin etten missään tapauksessa ehtisi leirille yöksi, rupesin hätääntymään. Ajattelin ampua merkkilaukauksen, mutta ymmärsin kuitenkin heti, ettei se olisi mitään auttanut. Tuhansien metrien paksuinen puuseinä, joka oli minun ja toverieni välissä, olisi tukahduttanut kanuunanlaukauksenkin äänen.
Tiesin etten tulisi ampumaan mitään otusta tänä iltana. Puolustaakseni itseäni petoeläinten mahdollisilta hyökkäyksiltä pistin molempiin piippuihin kuulapatruunat. Rupesin etsiskelemään sopivaa puuta, jonka alla voisin olla suojassa, jos yöllä alkaisi sataa. Tahdoin valita yöpymispaikan vielä päivänvalolla, etten asettuisi mihinkään käärmeenpesään. Näitäkään eläimiä en ollut pelännyt päivällä, mutta nyt tuntui jokainen risahduskin pelottavalta. Oloni oli sanomattoman tuskallinen, olin läpimärkä hiestä, arvatenkin tuskanhiestä.
Juuri kun olin löytänyt tuuhean puun ja ruvennut keräilemään oksia pikku nuotiota varten, näin jotakin valkoista parin kolmen sadan metrin päässä edessäni. Se näytti minusta melkein teltantapaiselta. Mieleni piristyi hetkessä, sillä luulin nyt joutuneeni leirimme läheisyyteen. Huikkasin riemastuneena ja aloin juosta minkä kintuista lähti. Samassa alkoi rankkasade jälleen. Kun olin noin viidenkymmenen metrin päässä oletetusta teltasta, aukeni eteeni kanava. Olinko siis joutunut sen kanavan toiselle puolelle, jonka rannalle olimme leiriytyneet?
Vastarannalla ei näkynyt venettä eikä sieltä kuulunut mitään ääniä.
Nuotiotakaan en nähnyt palamassa.
Teltaksi luulemani valkoinen hahmo oli talo. Sen seinät oli ilmeisesti joskus maalattu kalkintapaisella värillä, mutta tuuli ja sade näyttivät poistaneen siitä suurimman osan. Talo oli nyt vain rapistunut hökkeli, mutta silti se oli näyttänyt kauempaa valkoiselta. Talo oli tehty puunrungoista, jotka oli salvettu koirankaulalle, ja katto oli peitetty paksulla palmunlehtikerroksella.
Kaikesta näkyi, ettei talossa tai majassa ollut asuttu pitkiin aikoihin. Ehkäpä joku maailmanrannan kiertäjä — mahdollisesti juuri tuo merimies, josta kapteeni kertoi — oli asunut täällä muutamia vuosia ja jättänyt sitten talonsa ränsistymään pois lähtiessään. Tuollaiset talot pysyvät yleensä kauan autioina. Kansa luulee, että entisen asukkaan henki jää asustamaan hyljättyyn taloon. Ei yksikään brasilialainen tai intiaani asettuisi vapaaehtoisesti tuollaiseen tyhjillään olevaan majaan edes yhdeksi yöksi.
Mutta minun ei kannattanut nirsoilla. Kiiruhdin kaatunutta puunrunkoa pitkin kanavan yli ja astuin avonaisesta oviaukosta sisälle majaan.
Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut sen kummempaa lattiaa kuin kovaksi poljettu maa. Muutamilla kuivilla palmunlehdillä kuivasin pyssyni. Öljysinkin sen vielä, koska halusin pitää sen käyttökelpoisena. Sitten väänsin vaatteeni kuiviksi, kasasin muutamia kuivia palmunlehtiä nurkkaan ja heittäydyin pitkälleni. Huoneessa ei ollut kylmä eikä aivan pimeäkään, sillä vähän väliä leimahtelevat salamat valaisivat hyvinkin tehokkaasti.
Olin melko uuvuksissa, mutta silti en voinut nukkua. Kohtaloni rupesi minua huolestuttamaan. Miten osaisin takaisin toverieni luo? Ja ellen osaisi, niin mitä sitten? Montakohan viikkoa eläisin tällaisessa metsässä, ennen kuin kuolisin nälkään tai saisin surmani jonkin pedon kynsissä? Rauhoituin kuitenkin jonkin verran, kun muistin kompassini ja päätökseni, että käyttäisin sitä huomenna huolellisemmin. Ainakin Apinavirralle osaisin varmasti.
Pimeää en ole koskaan aikaisemmin pelännyt. Tomin hirvittäville kummitusjutuille olen aina nauranut. Mutta nyt tässä autiossa majassa maatessani en enää kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani.
Tom oli kertonut minulle juuri edellisenä iltana pöyristyttävän jutun vanhasta skottilaisesta herraskartanosta, joka ei pysynyt kauan kenenkään ostajan käsissä, koska siinä kummitteli aivan hirveästi. Satoja vuosia sitten oli kartanon herra, oikea ritari Siniparta, takonut vaimonsa kahleisiin ja sulkenut syrjäiseen tornihuoneeseen, jossa tämä oli kuollut. Vielä nytkin kulki naisen haamu joka yö linnan käytävissä vetäen perässään kiliseviä kahleitaan siinä toivossa, että joku vapauttaisi hänet niistä. Ennen haamun ilmestymistä kuului aina tuulen suhinaa, sitten seurasi tuskaista voihkinaa, ja vihdoin tuli itse onneton nainen näkyviin puettuna valkoiseen vaatteeseen ja lukittuna kaliseviin kahleisiin.
Niin vähän kuin olinpaikkani muistutti linnaa tai kartanoa, tuli tuo kertomus nyt joka tapauksessa mieleeni. Koetin olla ajattelematta sitä, mutta en pystynyt saamaan sitä muististani karkotetuksi. Hermoni olivat äärimmäisen kireällä, mutta lopulta vaivuin kuitenkin levottomaan uneen.
En osaa sanoa kuinka kauan olin nukkunut, kun voimakas kylmä viima herätti minut. Rajuilma ei ollut vieläkään päättynyt. Siniset leimahdukset valaisivat huonetta vähän väliä, mutta mitään jyrinää ei enää kuulunut. Tomin kertomuksen linnanrouva palautui taas mieleeni. Kuulin tuulen suhisevan seinän raoissa ja tunsin väriseväni kauhusta.
Nousin istumaan ja kohdistin katseeni vastapäiseen seinään. Kylmä hiki nousi äkkiä selkääni. Hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Olin kuulevinani hiljaisia askeleita ja näin selvästi jonkin valkoisiin verhotun päättömän olennon edessäni seinäkomerossa. Näky oli kauhistuttavan todellinen. Samassa kuulin selvästi kahleitten kalinaa, ja tuo päätön kummitus näytti tulevan minua kohti kädet levällään. Jouduin niin kauhistuttavan pelon valtaan, että hyppäsin paikaltani ja olin rynnätä suoraan ovesta ulos.
Onneksi en sitä kuitenkaan tehnyt. En tehnyt sitä siksi, että minut valtasi samassa voimakas häpeän tunne. Miten voisin enää koskaan ilveillä Tomin kummitustarinoille, jos kerran kuvittelin niitä itsekin näkeväni. Pyssy kädessäni astuin tuon olennon luo. Tiesin kyllä, ettei aseesta ollut mihinkään, jos olento oli todellakin oikea haamu. Mutta jos se olisikin elävä olento, olisi pyssy hyvä olemassa.
Mutta mitä näinkään!
Edessäni oli paita. Aivan tavallinen, hurstikankaasta tehty miehen paita.
Paita oli ripustettu ristikeppiin niin kuin variksenpelätti hernemaahan. Mitähän Tom sanoisi, jos hän tietäisi variksenpelätin saaneen minut suunniltaan? Kyllä saisin siitä kuulla lopun ikääni.
En ollut huomannut sisälle tullessani, että huoneessa oli kaksikin oviaukkoa, ne olivat vastakkaisilla seinillä. Se josta olin tullut sisään oli aivan avonainen, mutta tämän toisen eteen oli ripustettu paita. Tuulen sitä pullistellessa se oli todellakin näyttänyt elävältä olennolta, mikä ei olekaan ihme.
Mutta entäs kahleiden kalina?
Keppiin oli ripustettu helminauha. Se oli sellainen lasihelminauha, jotka ovat täällä hyvin suosittuja vaihtotavaroita. Samalla kun tuulenpuuska pullisti paitaa, sai se myöskin helminauhan kilisemään ja kalisemaan.
Nyt olin päässyt kokonaan kummitustaudistani. Rupesin pitkälleni lehtivuoteelle ja nukahdin heti. Heräsin vasta sitten, kun kirkas auringonpaiste valaisi yömajani.
Sanoin edellä, että onneksi en syöksynyt suoraan ovesta ulos, silloin kun olin vauhkoontunut kummituskuvitelmistani. Kun nyt vilkaisin ulos, näin aivan oven edessä valtavan suuren kokoonkääriytyneen käärmeen. Jos olisin polkaissut sitä yöllä, niin olisin varmasti lakannut pelkäämästä sekä kummituksia että kaikkea muutakin.
En uskaltanut vieläkään poistua majasta, sillä tiesin sedän ja kapteenin kertomuksista, miten nopeita nuo käärmeet ovat. Pyssyni oli sellainen, että kun viritti sen molemmat hanat ja veti vasemmanpuoleisesta liipaisimesta, laukesivat molemmat piiput yhtä aikaa. En ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut tätä tehdä, sillä pelkäsin potkausta. Mutta nyt minulla oli pahempaakin pelättävää. Viritin siis aseeni, tähtäsin käärmeen silmien väliin ja vedin vasemmasta liipaisimesta.
En tullut tarkanneeksi aseen potkaisua. Kuului hirvittävä pamaus, huone täyttyi ruudinsavusta ja käärme katosi näkyvistäni.
Hypähdin pyssy kädessäni ovesta ulos. Siellä oli kaikki yhtä ainutta sekasotkua. Käärme kiemurteli rajusti pääsemättä kuitenkaan liikkumaan paikaltaan. Heitin sääreni paksuisen oksan sen kiemuroihin. Kuului pari naksahdusta ja oksa katkesi kuin oljenkorsi. Pitkään toviin en uskaltanut mennä lähemmäksi. Vähitellen käärmeen liikkeet rupesivat kuitenkin talttumaan. Nopealla vesurin iskulla irrotin silloin käärmeen pään sen muusta ruumiista. Olin pelastunut.
Tämän taistelun käytyäni tuntui minusta aivan luonnolliselta, että toverini ilmestyivät kanavan yli johtavalle sillan tapaiselle. Viittasin heille väsyneesti ja istahdin loitolle saaliistani.
Viipymiseni oli saattanut koko leirin levottomaksi, ja heti auringon noustua minua oli lähdetty etsimään. Jälkieni seuraaminen oli ollut intiaanille hyvin yksinkertaista. Hän nauroi eiliselle levottomuudelleni ja sanoi, että kulkemalla aina yhteen suuntaan joutuu varmasti isolle virralle tai jollekin sen sivujoelle. Siitä eteenpäin on hyvin helppoa suunnistaa. Tekemällä itselleni kanootin olisin varmasti pelastunut. Olisin voinut purjehtia sillä vaikka valtamereen asti. Ja ruokaahan minulla olisi ollut ympärilläni vaikka minkä verran.
Olin ampunut Sucurujun. Sillä nimellä intiaanit tuntevat tuon anacondan eli vesikäärmeen, joksi kapteeni sanoi käärmettä. Se oli kaksikymmentä jalkaa pitkä, siis todella vaarallinen vastustaja. Kuitenkaan ei tämä minun saaliini ollut mitenkään merkillisen suuri anaconda; intiaanit väittävät, että ne voivat kasvaa jopa kaksi kertaa pitemmiksi.
Kapteeni ja Esko-setä olivat nähneet montakin tapettua anacondaa, joten saaliini ei heitä ihmeemmin kiinnostanut. Sen sijaan he katselivat tuota majaa, jossa olin viettänyt yöni. Setä tarkasteli erikoisesti talon salvutapaa ja totesi, ettei maja ollut valkoisen miehen rakentama.
Joannes meni sisälle majaan ja palasi sieltä hetken kuluttua kummastuneen näköisenä. Hänkin oli sitä mieltä, että talo oli intiaanien pystyttämä. Hän oli kuullut puhuttavan tällaisista majoista, mutta ei ollut koskaan uskonut, että niitä todellakin on olemassa. Vaikka rakennus oli jo pahoin ränsistynyt, ei se silti voinut olla kovinkaan monta kymmentä vuotta vanha. Tässä kosteassa ilmastossa ei puurakennus säily kauan. Joannes arveli, että talo oli ollut intiaanien piilopaikka ja pyhättö.
Etelä-Amerikan intiaanien uskonnosta tiedetään hyvin vähän. Muutamat tutkijat ovat tulleet siihen käsitykseen, ettei näillä heimoilla ole ollut minkäänlaista uskontoa, korkeintaan he pelkäsivät poppamiehiään ja velhojaan. Toiset taas arvelevat, että olisi elettävä vuosikymmeniä näiden intiaanien parissa, ennen kuin voisi käsittää heidän tapojaan ja saada heidät kertomaan salaisuuksistaan. Melkein kaikki luonnonkansat pelkäävät näet sitä, että jos kertoo salaisia asioita muukalaiselle, tulevat nuo asiat — taikakeinot ja muut — tehottomiksi. Sen verran kuitenkin tiedetään, etteivät näiden seutujen intiaanit ole pitäneet mitään jumalanpalveluksia eivätkä uhranneet.
Joannes, joka oli joutunut valkoihoisten käsiin jo nuorena ja joka oli kristitty, oli kuullut kerrottavan, että muutamat pakanalliset intiaaniheimot olivat ruvenneet matkimaan valkoihoisten kirkollisia menoja, pystyttäneet pyhättöjä syrjäisiin paikkoihin ja ruvenneet kantamaan niihin lahjoja.
Mahdollisesti tätä paikkaa oli pidetty muinoin piilopaikkana. Ehkäpä jokin nykyinen heimo oli sitten rakentanut tämän majan tuollaiseksi uudenaikaiseksi pyhätöksi. Huoneesta löytyi nyt sitä päivän valolla tarkastettaessa muitakin intiaaneille arvokkaita esineitä kuin näkemäni paita ja helminauha. Seinillä riippui nuolikimppuja, lisää helminauhoja, veitsiä ym. esineitä.
Mutta Joannes oli löytänyt jotakin, joka muistutti häntä hänen omasta heimostaan. Majan oven yläpuolelle oli maalattu apinankuva. Se oli aivan samannäköinen kuin kaksi aikaisemmin löytämäämme apinankuvaa.
Nyt Joannes avasi juhlallisen näköisenä paitansa rintamuksen. Hänen rintaansa oli tatuoitu aivan samannäköinen apina kuin nuo edellisetkin. Kuva oli hieman epätasainen, sillä se oli tatuoitu Joanneksen rintaan silloin, kun hän oli pieni poika. Mutta vaikka se oli vuosien mittaan venynyt, oli sen yhdennäköisyys seinään maalatun apinankuvan kanssa kiistämätön.
Kapteeni otti nyt povitaskustaan kahden taalarin rahan ja näytti sitä intiaanille sanoen, että meidän pitäisi olla viimeistään kolmen viikon päästä siinä maassa, missä apinaintiaanit asuvat. Samalla hän kertoi Joannekselle matkamme syystä. Kaikki tämä näytti kiinnostavan Joannesta suuresti. Näkyi selvästi, että hän rupesi pitämään meitä tästä lähtien ystävinään eikä vain matkatovereinaan.
En tahdo vaivata lukijaani seuraavien viikkojen tapahtumilla. Enkä sitäpaitsi osaisikaan kuvailla jokaista uutta päivää, niin viehättäviä ne olivat. Kapteeni ei näyttänyt pitävän kiirettä nyt enää, kun hän tiesi olevansa oikeilla jäljillä. Ehdimme kalastamaan ja metsästämään kylliksemme. Saimme käväistä kanavissa, syödä niiden herkullisia hedelmiä ja nauttia koko ajan kauniista ilmasta. Ammuin vielä toisenkin jaguaarin, ja Tom sai ammutuksi tapiirin, joka oli melkein sian näköinen.
Vihdoin eräänä säteilevän kauniina iltapäivänä saavuimme avonaiseen laaksoon, jonka viljavilla rinteillä oli hyvinvoivan näköinen intiaanikylä.
Olimme huomanneet merkkejä ihmisten läsnäolosta jo parin päivän aikana. Mutta siitä huolimatta tuntui kylän majarivien näkeminen hätkähdyttävältä.