I.
Istuin huoneessani kaksi täyteen ahdettua matkalaukkua vieressäni. Viimeinen tutkinto oli suoritettu, ja kandidaattikirja oli matkalaukussa hyvin suojeltuna. Täysihoito oli maksettu ja jäähyväiset sanottu. Vielä oli kuitenkin tunnin aika junanlähtöön.
Silloin kuulin kirjeen putoavan kirjelaatikkoon. Se oli minulle, ja pelkäsin jo pahoin saavani jonkin toimitettavan, mikä estäisi minua tänään lähtemästä. Näin onnettomasti ei ollut kuitenkaan asia. Kirje, joka oli sedältä, kuului näin:
Riitalammilla, 13 p. huhtikuuta.
Kunnon Veli!
1 §.
Niitten seikkain johdosta, joita täällä Riitalammilla kahtena viimeksi kuluneena vuotena on tapahtunut ja joista minun ei tarvitse sinulle seikkaperäisempiä tietoja antaa, koska ne ovat sinulle jo entuudesta hyvin tutut, sekä jotka ovat Riitalammin pitäjän kaikissa rauhallisissa ja lainkuuliaisissa asukkaissa herättäneet pelkoa ja kauhua, minkä johdosta Riitalammin pitäjän äänioikeutetut kuntalaiset ovat, sittenkuin laillisessa kuntakokouksessa on asiasta keskusteltu ja lain voiman saanut päätös tehty, hallitukselle valtuutetun asiamiehen kautta jättäneet anomuksen, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin, jotka turvaisivat pitäjäläisiä hengen, vapauden ja omaisuuden puolesta, ja sittenkuin nimismiehenvirasto on hallituksen vaatimuksesta antanut lausuntonsa kyseisen alamaisen anomuksen johdosta, puoltaen täysinoikeutettuna kuntalaisten pyyntöä ja nimismiehenviraston puolesta lisäten, että asian pikainen ratkaisu on paikkakunnan rauhallisuudelle ja edistymiselle elinehto, ja sittenkuin hallitus oli minulta kysynyt, suostuisinko minä ja minkälaatuisilla ehdoilla ryhtymään yllämainittuihin paikkakunnan rauhalliselle edistykselle tarpeellisiin toimenpiteisiin, vai olisiko asialle edullisempaa, että hallitus tähän toimeen määräisi jonkun nuoremman, jossain hallinnollisessa virastossa palvelevan virkamiehen, johon hallituksen armolliseen kysymykseen alamaisesti vastasin tuntevani luullakseni paikkakunnan oloja, hoidettuani yli kolmekymmentä vuotta kruununnimismiehen virkaa tässä Riitalammin nimismiehenpiirissä paremmin kuin joku nuori, kokematon virastoissa palveleva ylimääräinen virkailija, — on hallitus, vapauttaen minut tämän kuun 15. p:stä toistaiseksi, ei kuitenkaan pitemmäksi ajaksi kuin kuudeksi kuukaudeksi, Riitalammin nimismiehenpiirin kruununnimismiehentoimen vakinaisista tehtävistä määräten samalla kertaa apulaiskamreeri A. Stiernstrandin näitä toimia hoitamaan, tämän ohessa antanut minulle määräyksen ryhtyä niin pian kuin mahdollista toimenpiteisiin noitten rauhanhäiritsijäin kiinniottamiseen ja lailliseen edesvastuuseen saattamiseksi, myöntämällä minulle samalla määrärahan ja valtuuttaen minut hankkimaan ja palkkaamaan tämmöiseen toimeen sopivia apumiehiä harkintani mukaan.
2 §
Tämän armollisen hallituksen minulle antaman määräyksen mukaan olen asiaa nyt juurta jaksain harkinnut ja sitä tunnollisesti ja seikkaperäisesti punnittuani sekä sanomalehdistä huomattuani, että olet juuri tutkintosi suorittanut ja että olet siis esteetön tähän tehtävään ryhtymään, antanut seuraavan välipäätöksen:
Filosofian kandidaatti Karl Albinus Taninkalma ja renki, vanginkuljettaja Vilhelm Janhunen määrätään täten apumiehinä seuraamaan Riitalammin pitäjän nimismiestä ja uskollisesti häntä auttamaan kaikissa niissä toimissa, jotka tarkoittavat niitten rosvojen kiinniottamista, jotka parina viimeksi kuluneena vuonna ovat mainitussa pitäjässä ilkitöitä harjoittaneet, josta toimestaan saakoot palkkion sekä vapaan ylläpidon niin kauan, kuin heidän toimensa kestää.
Joka tähän päätökseen ei tyydy, tehköön laillisen valituksen asianomaiseen paikkaan ennen 30 päivän kulumista tästä tiedon saatuansa. Riitalammin kruununnimismiehen viraston kansliassa, 11 p. huhtikuuta.
Hallituksen määräyksestä
K. P. T.
Kruununnimismies.
3 §
Ole nyt, Veli hyvä, niin kiltti, että niin pian kuin mahdollista annat minun tietää, otatko määräyksen vastaan vai aiotko tehdä valituksen; sillä kun toimeen olisi astuttava niin pian kuin suinkin, tahtoisin heti ryhtyä valmistuksiin, ja harras toivoni olisi saada juuri sinut apumiehekseni tässä paikkakunnallemme niin perin tärkeässä asiassa.
Uskollinen setäsi.
Kirje ei ollut aivan loppuun luettu, ennenkuin mieleeni johtuivat ymmärtäväisen Pietarin sanat »Hirvenhiihtäjistä»:
»…juuri nyt aikees luontuu, käy kuin juusto se kaavaan uurtoja myöten.»
Olin kehoituksesta ottanut kootakseni yliopiston kokoelmia varten lintujen sekä muitten eläinten nahkoja ja olin tämän tähden ajatellut kesäksi hankkia asunnon jostakin syrjäisestä metsäkylästä, josta päin lähtisin pitemmille ja lyhyemmille metsästysretkille. Asianomainen professori oli minulle hankkinut, paitsi ehdottomasti tarpeellista lupaa ampua rauhoitetullakin ajalla riistaa, kaikki välttämättömät säilyttämisainekset sekä muut toimeen tarvittavat kojeet. Jos siis setä katsoisi käyvän päinsä yhdistää yliopiston määräämän tehtävän hänen omaan määräykseensä, oli kaikki hyvin. Päinvastaisessa tapauksessa tulisi hän varmaan muitta mutkitta vapauttamaan minut omasta määräyksestään.
Kello 6 aamulla kolmantena päivänä tämän jälkeen koputin hiljaa sedän oveen. »Sisään!» kuului ankara ääni. Setä ei koskaan ollessaan itse kotona pitänyt kamarinsa enempää kuin porstuankaan ovea lukittuna. Astuin siis muitta mutkitta huoneeseen, jossa setä paraikaa joi aamukahviansa vuoteessa, kuten siihen aikaan oli tapana. Sanoin: »Hyvää huomenta», johon setä vastasi: »Jumal' antakoon. Istu penkille.» Heti minun jälkeeni tuli sedän renki, jo mainittu Vilhelm Janhunen, sanomaan hyvää huomenta ja pyytämään »päiväkäskyänsä» saaden saman vastauksen ja saman käskyn kuin minäkin.
Ville, hyvä ystäväni ja riitaveljeni, oli noita Pohjanmaalta Karjalaan muuttaneita miehiä, jotka sydän-Karjalassakin puheessaan ja tavoissaan pysyivät pohjalaisina. Hän oli palvellut Suomen kaartissa kymmenen vuotta ja sedän renkinä kaksikymmentä vuotta, oli jo ikämies, mutta vielä täysissä voimissa. Itse hän ei tahtonut puhua voimistaan, mutta setä väitti, ettei ainakaan Riitalammilla ollut sitä miestä, joka olisi Villen kumoon pannut — eikä naapuripitäjissä myöskään. Puhui ja vastasi isännälleen mieluimmin sotilaan tavalla. Riitalammin ja naapuripitäjien metsiä, järviä, jokia ja vuoria ei tuntenut kukaan niinkuin hän, sillä hän oli pienestä pojannalkista kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa elättänyt itsensä yksinomaan metsästämällä ja kalastamalla. Riitalammin roistojoukon jäljillepääsyasiassa luotti setä täydellisesti Villen metsästäjänvainuun. Ja tämä luottamus Villeen ei pettänyt.
Ville ja minä olimme sinutelleet toisiamme siitä asti, kun olin ratsastanut hajareisin Villen jalkapöydällä. Tämä hyvä suhde jatkui, kun Ville minulle opetti »nahkapoikain äksiisiä» ja myös ylioppilaaksi tultuani, sillä Ville ei pitänyt piimälakkeja kovin korkeina herroina. Nyt hän kuitenkin puoleksi arastellen kysyi minulta, oliko maisteri kuinkakin korkea herra. Selitin hänelle, että Ruotsissa sinuttelee talonpoikainen mies itse kuningastakin. Tämä ei ollut toki Villen mielestä sopivaa, sillä, arveli hän, kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja kuningas on hänkin virkamies. Ville itse ei ollut mikään tavallinen renki vain, vaan hän oli myös pitäjän nimismiehen apulainen, eivätkä häntä isäntämiehetkään tavallisesti sinutelleet saatikka sitten tavalliset moukat. Enempää ei asiasta puhuttu, — Ville jo ymmärsi yskän ja tiesi, että välit pysytetään entisellään.
Setä oli kahvinsa juonut ja puki paraikaa päällensä. Meillekin tuotiin kahvia sedän huoneeseen, mikä Villen mielestä ennusti jotain tähdellisempää.
Setä ei ollut vielä mitään virkkanut. Nyt hän kääntyi minuun ja sanoi äänellä, jonka piti muka olla tyytymätön:
— Ole tervetullut, vaikka olet minulta yhden virkakirjeen turmellut. Ja tärkeän kirjeen. Mikä tuuli sinut toi noin nopeasti tänne?
— Sedän käsky.
— Älä hulluttele, et sinä ole minulta vielä mitään käskyä saanut. Olisit odottanut Helsingissä vielä pari päivää, niin olisit saanut minulta kirjeen.
— Sainhan minä jo yhden, kolme §:ä sisältävän. Ja kun setä tahtoi, että vastaus olisi annettava niin pian kuin mahdollista, lähdin tuntia sen jälkeen kuin minulla oli kirje kädessäni, ja olen matkustanut yöt päivät ja saan ilmoittaa olevani valmis lähtemään heti, kun olen tämän kahvin vatsaani saanut.
— Ei niin kiire, ettei lähtemään kerkeä. Ei tänään vielä lähdetä.
Suostut siis ehdotukseeni?
Selitin nyt sedälle asiani ja sanoin, että jos hän katsoo voivansa minua käyttää, vaikka minulla on toinenkin tehtävä, tulen mielelläni. — Vai mitä sinä, Ville, siihen tuumit?
— Elää koira yhden isännän, kahden kuolee.
— Enpä minä aiokaan tällä matkalla koiran virkaan ryhtyä. Minulla on kaksi virallista määräystä, toinen yliopistolta saatu, toinen lailliselta nimismieheltä.
Setä samassa lopetti Villen ja minun sananvaihdon määräämällä, että me kumpikin erikseen tekisimme luettelon eväistä ja kaikista niistä esineistä, mitkä luulimme matkalla tarpeellisiksi edellyttäen, että olimme pakotetut oleskelemaan useita kuukausia yhtä painoa erämaissa.