Latvasaaren kuninkaan hovilinna: Seikkailuja Venäjän rajalta

by A. E. Ingman

LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA

SEIKKAILUJA VENÄJÄN RAJALTA

Nuorisolle kertonut
Alfred Emil Ingman.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1916.

Sedän lipasto.

Vain suuresti empien olen ryhtynyt kertomaan niistä tapahtumista, joista tässä kirjassa on puhe. Ei siksi, että niitä laatunsa tähden tarvitsisi pitää salassa. Päinvastoin niistä kerrottiin siihen aikaan, kun ne sattuivat, jokaisessa sanomalehdessä, ja oikeudenkäynti niitten johdosta oli mahdollisimman julkinen. Mutta itse tapahtuma-ajasta ei ole vielä kulunut neljääkymmentä vuotta. Muutamia niistä henkilöistä, joitten nimet olivat sekaantuneet oikeudenkäyntiin, mutta jotka kuitenkin pätevien todistusten puutteessa vapautettiin kaikesta vastuusta, saattaa vielä olla elossa.

Tämä on saattanut minut kahden vaiheille, sopiiko näitten tapahtumien yksityiskohtia kertoa, vai olisiko ne iäksi haudattava.

Mutta »setä», joka näissä seikkailuissa oli uskollinen kumppanini — ja jonka ansioksi on luettava, että nämä vaaralliset rikolliset saatiin kiinni — on minulta vaatinut nimenomaisen lupauksen, että kun hän on viimeisen matkansa suorittanut, en pitäisi enää salassa, mitä tässä asiassa on tähän asti salassa ollut. Kun viime kesänä kävin häntä tälle matkalle saattamaan, viivyin paikkakunnalla, kunnes sain selkoa siitä, että varsinaisten asianomaisten sukulaisista ei ole nyt enää elossa kuin yksi ainoa. Hänkin on parantumaton heikkomielinen eikä tiedä tästä maailmasta mitään. Asianomaiset itse ovat jo kaikki kuolleet; viimeinen heistä kuitenkin aivan äsken.

Minua ei asiain näin ollen enää mikään estä kertomasta sitä, minkä tässä asiassa yksin nyt tunnen. Olin sedän testamentin toimeenpanija. Hänen papereissaan oli jäähyväiskirje minulle, jossa hän muistuttaa minua lupauksestani, mutta samalla lausuu toivomuksenaan, etten mainitsisi hänen nimeänsä. »Ne vanhat ystäväni», hän kirjoittaa, »jotka vielä elävät, tuntevat kyllä muutenkin minut itse tapahtumista, ja muille pysyn mieluummin tuntemattomana.» Kun siis seuraavassa kertomuksessa en ole maininnut henkilöitä ja paikkoja niiden oikealla nimellä, en ole näin menetellyt syystä, että pelkäisin jotakin, vaan kunnioittaakseni sedän toivomusta ja ollakseni loukkaamatta niitä henkilöitä, jotka muuten saattaisivat pahastua.

Sedän kirjeen luettuani yritin terästää muistiani ja huomasin ihmeekseni, että paljon noista yhdessä eletyistä seikkailuistamme oli jo muististani haihtunut. Tämänkin mahdollisuuden oli setä ottanut huomioon ja kirjeeseensä lisännyt jälkikirjoituksen: »Etsi lipastostani se salalaatikko, jota en ole sinulle ennen näyttänyt. Sieltä löydät kultakelloni, jonka kuoreen olen kaiveruttanut sinun nimesi, sillä se on nyt sinun omasi. Löydät myös kertomuksen yhteisistä seikkailuistamme kesällä… —»

Sedän iso kultakello oli ollut ihailuni esineenä siitä asti, kun se houkutteli minua astumaan ensi kertaa omin jaloin poikki lattian. Se oli vanhanaikainen lyövä taskukello, vain kerran kuukaudessa vedettävä. Parikymmentä vuotta sitten se itse oli saanut lyönnin — puukoniskun —, joka oli täydelleen läväissyt sen pyöreän ruumiin. Samassa tilaisuudessa se heitti henkensä omistajansa hengen edestä. Sedän vanhalta palvelijattarelta sain nyt tietää, että setä vuosi sitten oli lähettänyt kellon Englantiin, jossa koko sisusta oli tehty uudestaan ja kuoret korjattu. Itse oli eukko nähnyt minun nimeni ulkokuoressa, kun »vanha kamreeri» aina kuukauden ensimmäisenä päivänä veti kelloa. Kello oli eukon allakkana. Mutta kaksi viikkoa sitten, kun kamreeri joutui vuoteen omaksi, oli kello eräänä aamuna poissa, eikä sitä ollut sen jälkeen nähty. Eukko oli tästä kovin huolissaan, sillä hän tiesi, että yksin kellon korjaus oli maksanut »paksun pakan seteleitä». Lohdutin nyt eukkoa sillä, että kultakello oli kamreerin omilla teillä ja kyllä löydettävissä.

Olen kertonut sedän kellosta siitä syystä, että tämä kirja olisi ilman sitä arvatenkin jäänyt kirjoittamatta: kellotta en olisi ehkä sedän kertomustakaan käsiini saanut.

Sedän papereita selaillessani olin koko ajan kuullut kellon napsetta, mutta luulin sen kaikuvan viereisestä huoneesta. Nyt rupesin kuuntelemaan tarkemmin ja huomasin napseen tulevankin sedän isosta lipastosta. Hänen kellonsa oli siis vedettynä, ja napseen johdolla luulin heti löytäväni kyseisen salalaatikon. Setä, joka oli erinomainen puuseppä, oli itse tehnyt lipaston ja, paljon joutoaikaa kun hänellä oli, varustanut siihen suuren määrän salalaatikoita ja -kaappeja. Suurimmasta kaapista ilmestyi, jos sattui tulemaan vieraita, pari salaperäistä nelikulmaista pulloa, jotka sedän tiedonannon mukaan sisälsivät linnunmaitoa eli voimantasoitustippoja, erästä apteekin lääkettä, joka tekee heikon väkeväksi ja väkevän heikoksi.

Luulin tuntevani sedän lipaston kaikki salaisuudet. Oudoksuin siis sitä, että kultakello oli laatikossa, joka oli muka minulle tuntematon, ja päätin heti ottaa asiasta selon.

Poistin ensin kaikki vetolaatikot ja irroitin laskulevyn. Sen saranat oli näet tehty siten, että levy oli irroitettavissa, jolloin suurimman salalaatikon kansi saatiin poistetuksi. Sitten poistin laatikko laatikon jälkeen koko sisustuksen ja aukaisin kaikki minulle ennestään tutut salalaatikot. Muuta en löytänyt kuin huolellisesti suljetun, osoitteella varustetun kirjekimpun. Lyijykynällä oli setä vapisevin käsin kirjoittanut: »Jos vastaanottaja ei elä enää, kun nämä kirjeet löydetään, on kirjeet lukematta poltettava.» Vastaanottajan tunsin hyvin, hän oli kuollut samana päivänä, jona lähdin sedän hautajaisiin. Kirjeet oli siis hävitettävä. — Koulupoikana ollessani olin monta kertaa sedältä pyytänyt jotakin noista vanhoista postimerkeistä, mutta aina turhaan. Kirjekuoret olivat kaikki frankeerattuja, siis sellaisia, joitten postimaksumerkintä on itse kuoreen leimattu. Kun kuorten joukossa oli yli kolmekymmentä 20:n kopeekan merkkiä, punaisia ja mustia, kaikki erinomaisessa kunnossa, en katsonut olevani oikeutettu niitä hävittämään, vaan laitoin uuniin tulen, poltin kaikki kirjeet ja lähetin kuoret luotettavan postimerkkikauppiaan välityksellä myytäviksi. Sedän jäljellejäänyt omaisuus, joka melkein kokonaan oli testamentattu hyväntekeväisyyslaitoksille, tuli täten melkoisesti nousemaan.

Nyt kai kohta löytäisin sen salalaatikon, mistä napse kuului. Tässä luulossani erehdyin suuresti. Sillä mihin paikkaan lipastoa hyvänsä painoin korvani, kaikkialle kuului napse samanlaiselta. Hetken perästä luulin kuitenkin huomanneeni napseen lähtevän itse päällislevyn vasemmalta syrjältä. Tarkasti tutkin jokaista pienintäkin saumaa epäilemäni paikan kohdalta. Kaikki turhaan. Ei pienintäkään nappulaa tai ponninta. Aloitin kuuntelemiseni uudestaan. Tunnin perästä olin täysin varma siitä, että kellon naksutus kuului ihan yhtä selvästi oikean kyljen alareunasta kuin päällislaudan vasemmalta syrjältä. Tuo hermostuttava napse oli saattanut minut ihan pökerryksiin. Ja samassa muistin, että juuri tänään oli kuukauden ensimmäinen päivä. Huomenna ei naksutusta ehkä kuuluisikaan enää. Tunsin, että jos tätä turhaa etsintää jatkan, olen huomenna työhön kykenemätön. Ja huomenna on minun pidettävä huutokauppa, missä sedän irtaimisto hajoitetaan kaikkiin ilmansuuntiin. Kello kävi kahtatoista. Riisuin vaatteeni, heittäydyin sänkyyn ja — samassa silmänräpäyksessä nukuin.

Kun sanon »nukuin», en tarkoita, että olisin todellista unta nukkunut, enpä edes »koiran untakaan». Sillä kauheat unennäöt rupesivat minua heti vaivaamaan. Olin kellotehtaassa, ja joka kulmalta raksuttivat kellot niin, että korviani vihlaisi. Äkkiä mahdottoman suuri könniläinen astui paikaltaan seinän vierustalta ja rupesi vakavin askelin lähestymään minua. Osoittimet näyttivät 12, ja alkavasta hyrinästä ymmärsin, että se rupeaa lyömään. Samassa tuli siitä Könnin kuuluisa konekuokkija. Raksahdukset paukkuivat kuin pyssynlaukaukset, ja joka raksahduksella astui hirviö askeleen minua kohti ja kohotti kaamean kuokkansa korkealle ilmaan. En päässyt paikalta liikahtamaan. Kuokkija irvisteli minulle kamalasti ja kohotti viimeisen kerran raskaan aseensa. Mutta ennenkuin tämä ehti päälakeni murskaksi ruhjaista, sain ylenmääräisellä voimanponnistuksella pielukseni heitetyksi miehen kasvoihin. Kuului aika jyrinä, ja koneisto pysähtyi. Seisoin keskellä lattiaa, ja pieluksen olin heittänyt sedän lipastolle. Olin niin valveilla ja pirteä kuin ihminen ikinä voi olla. Rupesin nauramaan itselleni täyttä kurkkua enkä voinut nauruani pidättää, vaikka muistin, että setä muutama päivä sitten oli maannut ruumiina tässä samassa huoneessa. Niin hullunkuriselta tuntui minusta tilani ja unennäköni. Kello oli 12. Olin nukkunut puolen tunnin verran.

Nauruni kuitenkin taukosi yhtä äkisti, kuin se oli alkanut, ja kyyneleet nousivat silmiini. Tunsin äkisti elävästi, ettei ollut päiviä kulunut siitä, kun setä oli ollut tässä huoneessa, vaan että hän oli käynyt huoneessa juuri nyt, ettei ollut kahta minuuttia kulunut siitä, kun hän oli huoneesta poistunut.

Mitenkään en tuntenut voivani nyt nukkua. Puin päälleni uudestaan ja istuuduin sedän nojatuoliin.

Mutta mitä nyt?

Nukkumaan mennessäni olin jättänyt lipaston kaikki laatikot huiskin haiskin lattialle, tuoleille ja pöydille. Ainoastaan laskulevyn olin nostanut takaisin paikalleen, pannut saranoilleen ja lukinnut. Nyt olivat kaikki sekä isot alaosaston laatikot että yläosaston pikkulaatikot laskulevyn takana tarkoin paikoillaan lipastossa. Yksi ainoa pieni salalaatikko, juuri se, joka oli erikoisen vaikeasti löydettävissä, oli osaksi vedetty auki. Laskulevy oli laskettu alas. Sen päällä oli sedän kultakello. Se oli pysähtynyt lyönnilleen klo 12.

Sedän kultakello oli siis onnellisesti käsissäni. Mutta käsikirjoitus? —

Panin heti uudelleen maata ja nukuin levollisesti aamuun asti.

Seuraavan päivän huutokauppa oli tapahtuva siten, että kaikki huudot oli maksettava heti käteisellä. Olin varustanut muutamia satoja mukaani ostaakseni yhtä ja toista setävainajan tavaroista. Lipastoa en kuitenkaan ollut uskaltanut ajatella, kun hyvin tiesin sen tulevan kalliiksi, koska se oli kauttaaltaan kallisarvoisista puulajeista tehty ja taiteellisilla leikkauksilla koristeltu. Päätin kuitenkin, etten laske sitä menemään toisille, jos varani suinkin myöntävät. Järjestin siten, että lipasto oli ensimmäisiä kapineita, jotka myytiin. Eräs talonpoikapohatta huusi heti sata markkaa, ajatellen siten saattaneensa kaikki kilpailijat vaikenemaan. Mutta kun naapuripitäjän nimismies heti jatkoi: kaksi vertaa! poistui pohatta pelistä. Viisin ja kymmenin markoin kasvoivat huudot puoliväliin neljättä sataa, jolloin nuija napsahti ja sedän lipasto oli minun.

Eräs vanha, taitava puuseppä, joka oli koko ajan seisonut vieressäni, onnitteli minua sanoen, että nykyajan hintojen mukaan ei kannattaisi tuommoista tehdä tuhannellakaan markalla, ja lisäsi, että semmoista ruusupuuta, jota sisusta on, ei saa enää rahallakaan. Moni muu esine, jota olin ajatellut ostaa, oli minun nyt pakko jättää. En katunut kuitenkaan kauppaani, sillä minun täytyi saada selville, missä kello oli ollut ja käsikirjoitus arvatenkin vielä oli kätkettynä. Ennen ei mieleni saanut rauhaa.

Saatuani lipastoni kotiin ryhdyin heti uudestaan sen salaisuuksia tutkistelemaan. Joka ilta, päivätyön loputtua, etsin tuota salaperäistä kätköpaikkaa, yhä vain löytämättä. Eräältä tuttavalta sain lainata isonpuoleisen puuseppäkirjan, jossa kuvattiin ja selitettiin kaikenlaisia salalaatikoita ja niitten koneistoja. Ei mikään näistä selityksistä sopinut minun lipastooni. Eräs puuseppä ehdotti selkälaudan irroittamista kyljistä. Tähän en kuitenkaan tahtonut ryhtyä. Osaksi pelkäsin siten ehkä turmelevani koneistoa, jos oli semmoinen olemassa, osaksi niitä leikkauksia, joilla sekin osa tästä huonekalusta oli varustettu. Lipasto oli näet tarkoitettu seisomaan vasen kylki ikkunan vieressä, jolloin alas laskettua laskulevyä voi käyttää kirjoituspöytänä. — Kuukauden perästä olin perin kyllästynyt kaikenlaisiin huonekalujen salaisuuksiin. Olinpa melkein hieman harmissani setävainajaan, ikäänkuin hänelle ei olisi pitänyt lukea ansioksi sitä, etten kyennyt hänen salaisuuksiaan ilmi saamaan.

Poikani oli useat kerrat väittänyt salaisuuden olevan rautanaulassa, joka oli lyöty alhaalta päin toiseen takajalkaan. Sillä oli silminnähtävästi kiinnitetty jokin tukipuu jalkaan tätä huonekalua tehtäessä, ja kun naulaa ei saatu vedetyksi ulos, oli se katkaistu ja viilattu puun tasalle, ettei se riipaisisi lattiaa. Viilanjäljetkin olivat vielä näkyvissä sekä naulassa että jalassa. Mahdotonta oli, että se olisi missään yhteydessä salaisuuden kanssa.

En saanut pojalta kuitenkaan rauhaa, ennenkuin olin nostanut lipaston kylkeä niin paljon, että hän pistämällä muutamia paksuja kirjoja kyljen alle pääsi vielä kerran naulaansa tarkastamaan. Viereisestä huoneesta näin, kuinka hän monta kertaa veti ulos ennen mainittua pientä salalaatikko milloin enemmän milloin vähemmän ja joka kerta meni — salaperäisesti kuten kissa, joka kyttää hiirtä — naulanpäätä tarkastamaan. Tulipa minultakin kysymään, paljonko laatikko oli ollut silloin auki, kun kultakello oli laskulevylle ilmestynyt. Sitä en kuitenkaan voinut muistaa.

Kun muutaman minuutin perästä palasin huoneeseen, makasi lipaston koko sisustus laatikkoineen kaikkineen keskellä lattiaa, ja poikani seisoi tyhjennetyn lipaston edessä uteliain katsein kopeloiden sen monia pienempiä ja suurempia salakomeroita, joista nyt kuitenkin ehkä puolet olivat tyhjinä. Sedän kertomus oli löydetty.

Nyt ymmärsin, miksi kellon napse oli kuulunut yhtä äänekkäältä, mihin paikkaan hyvänsä painoin korvani. Sekä kyljet että selkä- ja päällislevy olivat näet kaksinkertaiset, noin kahdeksan millimetrin paksuisista laudoista tehdyt. Sisä- ja ulkoseinät oli poikkipienain avulla toisiinsa kiinnitetty, muodostaen siten suuren määrän pienempiä ja suurempia komeroita.

Poikani oli ollut oikeassa. Kun hän ei saanut tietoa, paljonko pieni salalaatikko oli ollut auki, kun kello ilmaantui, oli hän koetteeksi vetänyt sen melkein kokonaan auki ja sitten laskulevyllä lykännyt kiinni, kunnes tämä meni lukkoon. Hän oli osunut oikeaan. Rautanaulan pää oli hävinnyt ja pieni reikä ilmestynyt sen sijalle. Kun hän nyt laski laskulevyn takaisin alas, työntyi koko sisustus hyvällä voimalla kappaleen eteenpäin ja oli käsin vedettävissä paikaltaan, joten kaikki salakomerot paljastuivat.

Kellon ilmaantumista laskulevylle en voi muulla tavalla selittää, kuin että sedän palvelijatar, joka oli täysin luotettava ja uskollinen, mutta utelias, oli onnistunut näkemään, miten setä nuo salakomerot avasi. Kun hän illalla huomasi minun turhaan yrittävän päästä niihin käsiksi, oli hän nukkumaan mentyäni käynyt huoneessa ja ottanut mainitun esineen kätköstään. Hän ei kehdannut minulle ilmoittaa tuntevansa lipaston salaisuuden, kun hän hyvin ymmärsi minunkin tietävän, ettei setä olisi sitä hänelle näyttänyt, mutta ei myös tahtonut totuutta vastaan sanoa, että setä ennen kuolemaansa olisi hänen kauttansa tahtonut minulle asian ilmoittaa. — Täten selittyy sekin seikka, miten sain tuon kuvitelman, että joku oli juuri huoneesta poistunut, ja sekin, että kaikki lipaston laatikot olivat silloin paikallaan, vaikka olin ne illalla lattialle ja tuoleille jättänyt. Jos ainoakaan laatikko ei ollut kiinni työnnettynä paikallaan, paitsi sitä, jonka piti olla auki, pysyi näet koneisto suljettuna eikä tehnyt tehtäväänsä.

* * * * *

Sedän kertomus oli kuten kaikki, mitä hän teki, erinomaisen huolellisesti tehty. En ole kuitenkaan uskaltanut sitä tähän sanasta sanaan jäljentää. Sillä koska setä oli elämänsä ajan ollut nimismies, oli hän niin perin tottunut pöytäkirjatyyliin, että yksin hänen yksityiskirjeensäkin olivat mallikelpoisia pöytäkirjoja. Hän puhui kuin jokainen muu ihminen, olipa usein leikkisäkin seurakumppani. Mutta niin pian kuin hän sai kynän käteensä, heräsi hänessä heti pöytäkirjurinvaisto, ja pykälät seurasivat toisiaan samalla säännöllisyydellä kuin rikosasiain tutkimuksessa. En muista myöskään nähneeni ainoatakaan sedän kirjoittamaa riviä, mikä ei olisi kirjoitettu puoliarkin kokoiselle paperille. Setä tosin itse väitti, ettei hän koskaan käytä muistikirjaa siitä syystä, että hän ilmankin muisti kaikki; mutta minulla oli aina vähäinen epäilys, ettei hän näitä kirjoja hyväksynyt siitä syystä, että niiden koko oli hänelle vastenmielinen.

Kun siis lukiessani sedän kertomusta huomasin, että ensimmäisen §:n ensimmäinen lause päättyi vasta neljännen sivun keskipaikoilla, en ole rohjennut sedän käsikirjoitusta sanasta sanaan käyttää. Mutta jos olenkin uskaltanut sitä jossain määrin toisenmuotoiseksi muodostella, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että seuraavan kertomuksen sisältö on täysin yhtäpitävä löydetyn käsikirjoituksen kanssa. Mitä tapahtumista itse muistan, olen myös kertomukseen liittänyt.