IX.
Setä oli seuraavina päivinä hyvin miettiväisen näköinen. Eräänä iltana hän ilmoitti minulle, että neljän näin vaarallisen vangin kuljetus teki hänet levottomaksi. Hän olisi mieluimmin ensin vienyt Kyttyräisen yksin ja sitten palannut hänen rikostovereitansa noutamaan. Mutta matka tulisi kestämään lähes kaksi viikkoa, ja niin pitkäksi aikaa hän ei enää tahtonut jättää minua vartijaksi, varsinkin kun yöt rupesivat olemaan pimeitä. Stålhahnen työpajassa olisimme kyllä voineet vangeillemme valmistaa jalkaraudatkin, mutta setä katsoi tehtävän sittenkin liian vaaralliseksi.
Minä tarjouduin silloin lähtemään Sitkan taloon, josta yrittäisin saada isännän ja jos mahdollista vielä toisenkin miehen avuksi. Setä hyväksyi ehdotukseni, vaikka Ville kaikin tavoin sitä vastusti arvellen, ettei pidä panna kissaa makkaran vahdiksi. Hänen epäluulonsa sitkalaisia kohtaan eivät olleet vielä täysin hävinneet.
Varhain seuraavana aamuna lähdin matkalle kovalla tuulella, joka päivemmällä kasvoi myrskyn tapaiseksi. Mutta kun tuuli oli myötäinen, joudutti se vain matkaani, ja kun joellakin sain purjehtia, laskin jo päivällisaikana veneeni rantaan Sitkan venevalkamassa. Sitkan vaari sattui olemaan rannassa, ja hänen ilonsa tulostani oli teeskentelemätön. Hän oli jo ruvennut pelkäämään, että olimme kaikki joutuneet rosvokoplan käsiin, jolloin henkemme ei ollut suuren arvoinen.
Kun ukko kuuli asiani, arveli hän minun tulleen kuin tilauksesta. Päivä oli sunnuntai, ja taloon oli juuri tullut vierailemaan kaksi isäntää kirkonkylästä. Kirkonkylässä oli jo juhannuksen aikana liikkunut huhu, että komisarius ja hänen seuralaisensa on tapettu. Jokin puhe sedän puukottamisesta oli kai levinnyt Riitalammille, iskusta oli tehty kuolemanisku, ja minä sekä Ville olimme kaupanpäällisenä seuranneet mukana.
Menimme tupaan, jossa minun tuloni huomattavasti kevensi mieliä. Kaikki olivat uskoneet minun jo olevan manalassa. Vieraat, joista toinen oli minulle entuudestaan tuttu, keskustelivat parhaillaan rosvosakista. Rosvoja pelättiin nyt kirkonkylässä enemmän kuin koskaan. Olipa kuntakokouksessakin eräs isäntä ehdottanut, että kunta semmoisenaan ostaisi itsensä vapaaksi heidän rosvouksistaan. Mutta kun sedän viransijainen, joka oli sattunut olemaan läsnä, viran puolesta kielsi kaiken keskustelun niin häpeällisestä, jopa lainvastaisestakin ehdotuksesta, oli puuha, jolla kuului olleen monta kannattajaa, itsestään rauennut tyhjiin. Vieraitten asia oli nyt Sitkan isännältä saada tietoja, millä ehdoilla hän oli solminut Kyttyräisen kanssa rauhan. Heilläkin oli näet aikomus tehdä samanlaatuinen yksityisrauha rosvopäällikön kanssa, elleivät hänen ehtonsa olleet kovin mahdottomia. Se vieraista, jonka tunsin, oli kaikin puolin kunnon mies. Mutta niin suuri oli se kauhu, jonka Kyttyräinen oli pitäjässä herättänyt, että kelvollisimmatkin miehet näyttivät olevan ihan lamassa. Rupesin pitämään itseäni oikeana sankarina ajatellessani, että olin saanut olla osallisena tuommoisen vitsauksen poistamisessa. Viimeisetkin häpeäntunteen jätteet siitä, että olin ison-Iivanan juopuneen unessa vanginnut, haihtuivat nyt.
Huomatessani, että molemmat vieraat isännät olivat vahvasti päättäneet sopia rosvopäällikön kanssa, rupesin heitä häpäisemään. Sanoin, että he tekevät Riitalammin häväistysnimeksi koko Suomessa, eikä kukaan kehtaa muissa pitäjissä tunnustaa olevansa Riitalammilta kotoisin. Miehet selittivät yksinomaan perheittensä tähden aikovansa tällaiseen sopimukseen ryhtyä, josta kyllä arvelivat saavansa kuulla kunniansa. Omasta puolestansa he olivat valmiit vaikka tänä päivänä tappelemaan Kyttyräisen joukkoa vastaan, kun vain joku voisi viedä heidät rosvojen jäljille. Mutta rosvot olivat siihen liian viisaita.
Kun miehet olivat noin suurisanaisia, päätin ottaa heidän sanoistaan kiinni ja lupasin viedä heidät jo huomenna Kyttyräisen ja hänen miestensä puheille. Kerroin nyt, millainen oli asian laita ja että komisarius oli lähettänyt minut hankkimaan pari miestä lisää, kuljettaaksemme ilman vahingonvaaraa vankimme asutuille seuduille. Miehet ymmärsivät puheeni todeksi, ja kaikki tarjoutuivat heti toimeen. Tunnin jälkeen istui kolme isäntämiestä ja Sitkan vaari mukanani Sitkan isossa heinäveneessä matkalla järvelle päin. Pohjatuuli menee illaksi kotiin, sanotaan, ja niin tapahtui nytkin. Kun keskiyön aikana tulimme järvelle, näkyi jo järvenpinnalla siellä täällä kuikanpeltoja, ja tunnin kuluttua oli järvi rasvatyyni.
Kauanko viisi miestä virstaa katkaisee? Aurinko oli juuri noussut, kun maanantaiaamuna laskimme Latvasaaren venevalkamaan. Onni oli ollut minulle harvinaisen suotuisa. Minua odotettiin vasta tiistaiksi.
Osoitin miehille tien taloon — he luulivat olevansa rosvojoukon kodissa — ja jäin ukon kanssa niemelle, jossa kerroin hänelle hänen isänsä viimeisistä hetkistä. Kyynelsilmin katseli vanhus sitä paikkaa, jossa hänen isänsä lähes seitsemänkymmentä vuotta sitten oli henkensä heittänyt. Stålhahnen anteeksiantamuksesta hän tunsi itsensä suuresti lohduttuneeksi. Isänsä pyssyt ukko tunsi heti ja ihastui niitten takaisin saamisesta. Vein hänet myös ylös torniin, missä hän ihmetellen katseli kanuunaa, joka kerran oli ollut tuoda hänelle surman. Kun ukko kuuli, että tällä samalla kanuunalla olin ampunut roistojen veneen säpäleiksi, taputti hän sen kylkeä eikä ollenkaan sanonut enää olevansa siihen suutuksissaan, kun se oli niin hyödyllisen työn tehnyt. Lapsellisessa innostuksessa pyysi ukko saada laukaista yhden laukauksen. Ja kun setä lupasi hänen ampua vaikka kymmenen, tuhlasimme ilossamme koko paljon Latvasaaren kuninkaan ruutivarastoa.
Vielä samana päivänä tulin Latvasaaren omistajaksi. Hovilinnan omistaja olin jo ennen sen testamentin nojalla, joka löytyi saman kirjoituspöydän laatikosta, jolla setä kauppakontrahdin kirjoitti. Sitkan vaari määräsi hinnan semmoiseksi, että se soveltui minun varoihini, ja hänen poikansa, Sitkan isäntä, hyväksyi ukon määräyksen. Siihen aikaan pieni saari ei vielä maksanut tuhansia. Myöskin Kyttyräisen linna on nyt minun omani. Kun tupa myytiin huutokaupalla, ei tehty tarjouksia, sillä paikan kaukaisuus ei houkutellut ketään sinne asutusta perustamaan; sain sen muutamalla kymmenellä markalla. Sitkan vaarin kanssa olen metsästysmatkoilla syksyisin viettänyt monta yötä ryövärien linnassa. Ukosta ja minusta tuli hyvät metsästystoverit. Mutta kevätmetsästyksestä en onnistunut saamaan ukkoa luopumaan. Vanhus on jo yli kolmekymmentä vuotta maannut maan mullassa.
Vankien kuljettaminen asutuille seuduille kävi hyvin, ja setä seurasi itse mukana, kun ne Riitalammilta vietiin vankilaan. Minut vapautettiin nimismiehen apulaisen virasta. Se päivä, jolloin tämä tapahtui, oli minulle iloinen päivä. Sitkalaisten tehtäväksi uskoi setä ryöstettyjen tavarain kuljettamisen Riitalammin kirkonkylään, josta omistajat saivat kukin omansa periä. Villen epäluulot sitkalaisista haihtuivat pian; olivatpa sekä isäntä että vanha ukko Villen häihinkin kutsutut. Ystäväni asui kolmattakymmentä vuotta omassa tuvassaan, jossa hänen emäntänsä vieläkin elää leskenä. Hänen tyttärensä on naimisissa ja hänen kaksi poikaansa lähtivät isänsä kuoleman jälkeen Amerikkaan, missä nyt kuuluvat uudisasukkaina Kanadassa tulevan hyvin toimeen.
Kyttyräiset tuomittiin kaikki elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Vanha laamanni, joka itse istui käräjiä, sanoi, ettei hänen koskaan ennen ollut tarvinnut niin monta henkilöä samana päivänä semmoiseen rangaistukseen tuomita. Iso-Iivana oli ainoa, joka hyvän käytöksen tähden palveltuaan muutamia vuosia laskettiin pyynnöstään uudisasukkaaksi Siperiaan, missä hänestä kuuluu tulleen kunnon mies.
Setä vieraili Latvasaarella muutamia viikkoja joka kesä, ja vielä toissa syksynä kävimme yhdessä viikon ajan kestävällä metsästysretkellä. Lohivavan käytössä hän oli mestari aina viimeiseen kesäänsä saakka. Nyt hän lepää saman pitäjän kirkkomaassa, jonka hyväksi hän on koko elämänsä työn omistanut.
Mikään ulkonainen kunnianosoitus ei tullut sedän osaksi hänen elämänsä parhaimmasta mainetyöstä. Pitäjäläistensä kunnioituksen ja rakkauden hän oli saavuttanut jo ennen runsaassa määrässä. Kertomalla edellisessä kuvatut tapahtumat olen tahtonut suorittaa hänelle osan yksityisestä kiitollisuudenvelastani.