VIII.
Muutama päivä sedän ja Villen lähdöstä muuttui ilma koleaksi, ja minulle tuli täysi työ hankkia miehilleni ruokaa. Mutta viikon perästä ilma parani ja minulle tuli taasen paljon vapaata aikaa. Vapaa-ajat vietin enimmäksi osaksi Stålhahnen kirjastossa. Aika rupesi minulle jo käymään pitkäksi, kun eräänä päivänä ilokseni näin purjeen järvellä. Veneessä oli kolme miestä; Kyttyräinen oli siis mukana. Millaisen kalan he olivat tällä kertaa verkkoonsa saaneet, ymmärsin siitä, että heidän vankinsa makasi vahvasti köytettynä veneen pohjalla. Rosvopäällikkö oli vuorotellen karannut vartijainsa kimppuun, vuorotellen tehnyt karkausyrityksiä, kunnes sedän vihdoin oli pakko täten tehdä loppu hänen vehkeilemisestään. Sittenkin oli kuljetus ollut hyvin vastahakoista, mutta oli kuin olikin saatettu onnellisesti loppuun, kun Villen aina onnistui ottaa rosvon juonet leikinteon kannalta.
Milloin Ville katsoi kärsivällisyyden hyväksi, osasi hän tätä hyvettä harjoittaa paremmin kuin kukaan. Sen huomasin maihinnousussa. Kyttyräisen yhä uudistuvien karkausyritysten tähden oli hänen vyötäisiinsä sidottu köysi, jonka toista päätä Ville piti kädessään. Rosvo, joka ensimmäisenä astui veneestä, huomasi, että vartija poistuessaan veneestä astui varomattomasti veneen partaalle. Köysi, joka hänet yhdisti Villen käteen, oli kireällä, ja kiusaa tehden oli vanki muka kompastuvinaan ja heitti itsensä suin päin nurmelle. Hänen ilkeä yrityksensä vetää Ville kumoon epäonnistui. Jos minulle olisi tehty tuommoinen konnankoukku, pelkään, etten olisi voinut olla kiivastumatta. Mutta Ville vain hymyili hyväntahtoisesti maahan romahtavalle, miehelle ja sanoi: »Ool reit, sanoi enkesmanni, kun laiva kaatui.» Muuta puhetta tästä konnanteosta hän ei nostanut.
Setä oli sitä mieltä, että kun meillä oli täällä hyvät huoneet vankiemme säilyttämistä varten, sopisi tänne jäädä vielä joksikin viikoksi, että Ville, joka oli ollut koko ajan jotenkin raskaassa toimessa, saisi vähäisen levätä, ennenkuin voimia kysyvälle kotimatkalle lähdettiin. Ville vapautettiin täksi viikoksi kaikista määrätöistä. Setä huolehti kalastamisesta, ja ruoanvalmistus sekä muut talousaskareet tulivat minun osakseni, mikä jako olikin oikeudenmukainen siihen katsoen, että minä olin nauttinut herrain päiviä sedän ja Villen edellisen poissaolon aikana. Ville käytti »römppä»-viikkonsa pari ensimmäistä päivää vesilintujen ampumiseen ja jakoi myöhemmin useimmat päivänsä sedän ja minun välilleni.
Emme uskaltaneet panna semmoista »peijoonia» kuin Kyttyräistä toveriensa seuraan, vaan kannoimme viinikellarista kaikki väkevät pois, tarkastimme ylen tarkasti sen seiniä ja lattiaa — katto oli harmaasta kivestä holvattu eikä siis paljon tarkastusta kaivannut — ja veimme päärosvon sinne. Meidän onnistuikin koko ajan pitää Kyttyräistä ja hänen joukkoaan niin hyvin toisistaan erillään, että he vasta poislähtöpäivänä tapasivat toisensa. Siihen asti oli Kyttyräisen tovereilla ollut vapautumisen toivoa, he kun uskoivat mestarin olevan vielä vapaana ja heidän vapautumisestaan huolehtivan.
Jo ensimmäisenä iltana, kun jouduttiin Villen kanssa kahden kesken, alkoi keskustelu vaiheistamme kuluneina viikkoina. Ville, joka oli nähnyt, miten epäröin ryhtyä vanginvartijatoimeen, pelkäsi minun istuneen henki hampaissa koko heidän poissaoloaikansa ja tuli hyvin iloiseksi kuullessaan, että aikani oli mennyt hyvin ja etten ollenkaan kauppaani katunut. Kyttyräinen, joka 60:sta vuodestaan huolimatta ei mitenkään vielä ollut mikään lahokanto, oli tosin tuottanut heille paljon vaivaa, mutta eipä Villekään kauppaansa katunut. Tämä retki oli hänelle tuottava niin paljon, että hän vielä tänä syksynä aikoi panna oman tuvan nurkkakivet, ja ensi keväänä on ehkä jo kehä valmis. Pelkäsin, ettei Ville, entinen kasarmin asukas, tulisi yksinään mäkituvassa viihtymään, johon Ville salaperäisesti arveli, että kun on hyvä hoito ja hopeinen huusholli, uskaltaa mennä vaikka naimisiin.
Nyt vasta rupesin käsittämään, minkä tähden jokaisen kyttyräisen kiinniotto niin suuresti lisäsi Villen iloa, ettei hän malttanut suuttua, vaikka häntä kuinka suututettiin. Ville oli viime talvena päättänyt hankkia itselleen »leipäsuden». Ja kun tämä oli talon tytär, ei Ville tahtonut hänestä tehdä rengin vaimoa. Ja vaikka komisarius oli luvannut korottaa Villen arvon voudiksi ja ottaa nuoremman rengin Villen komennettavaksi, oli Ville pysynyt päätöksessään ja aikoi Köyristä muuttaa ja ryhtyä tuvanrakennushommiin. Vanginkuljettajatoimestaan hän vastaiseksi ei aikonut luopua.
Tunsin Villen morsiamen, ja Villen valinta oli mielestäni onnistunut hyvin. Tyttö oli jo kolmenkymmenen vanha, mutta näytti nuoremmalta. Oli kelvollinen työssä ja pulska, kaunis ihminen. Ville oli silminnähtävästi rakastunut, ja onnittelin häntä sydämellisesti. Tulin jo samana iltana häihinkin kutsutuksi.
Kyttyräisen koti löydettiin pikemmin, kuin oli uskallettu toivoakaan.
Mutta hänen karkoittamisensa luolastaan oli ollut kova tehtävä.
Oli melkein varma, että ryövärit matkalla kodistaan järvelle kulkivat puroa tai sen rantoja pitkin. Setä ja Ville soutivat siis puroa ylös huolellisesti tarkastellen rantoja, näkyisikö missään poluntapaista. Ensimmäinen merkki ihmisten läsnäolosta oli — heinäsuova puron rannalla. Ryövärit olivat siis ruvenneet tuntemaan itsensä niin varmoiksi, että olivat ajatelleet ruveta pitämään kotieläimiä. Useita heinäsuovia tavattiin vielä, todistaen, että Kyttyräinen todella oli hävyltä hännän katkaissut, ellei hän, kuten minä hyväntahtoisesti yritin asiaa selittää, aikonut hylätä ryövärinammattia ja ryhtyä kunnolliseksi ihmiseksi. Pelkään kuitenkin, että Ville oli oikeassa väittäessään, ettei vanhasta tule konkaria. Rosvopäällikkö oli liian kauan elänyt sotakannalla yhteiskuntaa vastaan tehdäksensä nyt enää rauhaa sen kanssa. Nosta konna mättäälle, kasvoillesi hyppää.
Noin penikulman matkan olivat puron rannat ruohoisia, mutta sitten rupesi seudun luonto muuttumaan hedelmättömäksi. Maisema oli tässä vuorista, ja puron uoma oli syöpynyt syvälle jyrkkien kallioseinäin väliin. Heidän soudettuansa pienen järven poikki, jonka rannat olivat korkeaa, äkkijyrkkää kalliota, rupesi vuori heidän vasemmalta puoleltaan väistymään loitommaksi, kun oikeanpuolinen ranta yhä oli korkeaa, äkkijyrkkää kalliota; Seutu oli kuvaamattoman jylhä, juuri semmoinen, jossa luulisi hurjain ryövärien viihtyvän.
Ainoastaan pari sataa metriä järven yläpuolelle he pääsivät vielä soutamalla. Siinä tuli este, josta ei päässyt alitse eikä ylitse. Kallioseinästä, joka tässä oli runsaasti kolmenkymmenen metrin korkuinen, oli lohjennut suunnattoman suuri kalliomöhkäle, joka oli kaatunut puron yli. Tähän paikkaan he laskivat rantaan syömään päivällistä. Niistä tapahtumista, jotka sitten seurasivat, kertoi minulle Ville seuraavaa:
— Syötyämme menin rantaan katsomaan, emmekö sittenkin voisi jollain tavalla saada venettä kulkemaan kalliolohkareen alitse, joten pääsisimme laahaamasta sitä vaivalloista tietä esteen ohitse. Polvistuin rantakivelle ja kurkistin kiven alle nähdäkseni, oliko kivi kuinka leveä. Kaksi korttelia kasvoistani virnisteli minua vastaan Kyttyräisen ilkeä naama. Jos Jaska olisi tässä tilaisuudessa ollut lakittomin päin, olisin vetänyt miehen tukasta esille kuin ketun pesästään, mutta nyt jäi lakki vain käteeni, ja ilkiö pelasti kallonahkansa. Samassa paukahti myös tuo kuuluisa peukalolla laukaistava pistooli ihan kasvojeni edessä. Jos Jaskalla tässä tilaisuudessa olisi ollut suoraa ruutia, ei sinun olisi tarvinnut kuunnella tätä kertomusta. Mutta minulle onneksi meni hänen kuulansa kiveen, josta se kuitenkin lohkoi tämän palasen ja pirskotti poskeeni.
Ville osoitti rumaa arpea poskessaan, jossa hän väitti kivensirpaleen vielä olevan.
— Jaska ampui vielä toisenkin kerran, mutta silloin oli minulla jo kallio suojana. Kyllä se mies ei ryhdy rauhallisiin moukan töihin, ennenkuin »halla katoo Hamulasta taikka koiruus Kuopiosta». Niin minä ainakin uskon.
En ihmetellyt ollenkaan, etteivät Villen ajatukset Kyttyräisestä olleet oikein suloisia. Mutta ei korppi kiroihin kuole, ja Kyttyräinen söi parhaillaan kellarissa hyvällä ruokahalulla illallistaan. Pahimmilla pahantekijöillä on tavallisesti kaikissa oloissa erinomainen ruokahalu. — Kehoitin Villeä jatkamaan kertomustaan.
— Tiesimme siis, missä vihollisemme oli. Ettei hän hevin heittäisi tämmöistä linnaa, ymmärsimme myös. Komisariuksen oli siis pakko ruveta tuumimaan todellista piirityssuunnitelmaa. Ennen kaikkea täytyi saada selvää, montako sisäänkäytävää oli kallion alle. Paitsi niitä paikkoja, joista puron vesi tuli sisälle ja juoksi pois, molemmat olivat helposti kivillä tukittavissa siten, ettei niitä sisältäpäin saanut avatuiksi. Komisarius myös määräsi näitten tukkimisen ensimmäiseksi tehtäväksemme ja vielä saman päivän illalla ei Jaskalla ollut muuta pakotietä luolastaan, kuin minkä puro tarjosi siinä paikassa, jossa olimme kohdanneet toisemme. Kallion pituus oli jotenkin yhtä suuri kuin sen leveyskin. Se paikka, josta puro laski vetensä kallion alle, ei kelvannut pakopaikaksi, sillä se oli ainoastaan suppilonmuotoinen reikä kalliossa, josta vesi syöksyi sisälle tai oikeammin alas kohisevana vesiputouksena semmoisella voimalla, että ihmisen oli aivan mahdoton siitä nousta, olipa hän sitten vaikka kuinka tottunut uimari hyvänsä. Sitä tietä Jaska ei tulisi hengissä pelastumaan. Sen uskoimme ainakin.
— Nyt meillä oli siis susi satimessa, mutta käsistämme se oli vielä kaukana. Jos luola olisi ollut ahtaampi, olisi ehkä käynyt päinsä savun avulla pakottaa asukas siitä ulos. Tässä tilaisuudessa se keino ei olisi tepsinyt. Sitä paitsi oli kallio koko leveydeltään haljennut, ja halkeama oli sitä laatua, että pelkäsimme sen tukkimisen melkein mahdottomaksi. Sivulta päin oli meidän kuitenkin pian pakko ryhtyä siihen työhön, sillä jo toisena aamuna, kun komisarius tarkasti tukkimismahdollisuuksia, paukahti taasen Jaskan pistooli, ja kuula suhahti niin läheltä ohi, että särki komisariuksen virkalakista lipan. Eihän koiruus kielletty ole, kun vain viljellä viitsii. Ja Jaska viitsi. Rupesi tuo ruokoton vielä hävyttömyyksiä latelemaan komisariukselle ja minulle.
— Eikö komisarius yhtään suuttunut?
— Parasta oli olla suuttumatta, kun emme hänelle kuitenkaan mitään mahtaneet. Minä miehelle kuitenkin muistutin, ettei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä. Ja siihen hän ei nyt kyennyt, kun oli monen metrin paksuinen kallio välillämme. Tahtoa häneltä ei puuttunut.
— Eikö komisarius ollenkaan koettanut saada Kyttyräistä hyvällä antautumaan?
— Koetti hän. Kun siinä oli keskustelu syntynyt, selitti komisarius, että jos mies vapaaehtoisesti antautuu, on tämä aina laskettava hänelle lieventäväksi seikaksi tuomittaessa. Suuresta lievennyksestä ei hän kuitenkaan hänelle toivoa antanut.
— Mitä rosvopäällikkö siihen arveli?
— Jaska arveli, ettei vanha laamanni juuri pidä tapana löytää pahantekijöille lieventäviä seikkoja. Luuli myös, että sauna oli hänelle jo niin lämpimäksi lämmitetty, että kylvettäessä nahka lähtee; eikä se siitä paljon jäähtyisi, vaikka hän nyt yrittäisikin olla vallesmannille mieleen. Ja siinä oli Jaska mielestäni oikeassa. Kun kerran pää poikki pannaan, jo silloin jalatkin jokeen joutaa.
— Komisarius heitti turhan keskustelun sikseen, ja täytettyämme vaarallisen raon pikkukivillä ryhdyimme keinoihin Jaskan karkoittamista varten linnastaan.
— Puro oli siinä paikassa, jossa se tuli kallion alta uudestaan päivänvaloon, toista syltä syvä. Komisarius oli kuitenkin päättänyt juuri tästä paikasta sulkea vapaan kulun Jaskan pesästä. Tämä oli varsin tarpeellinen toimi, sillä niin kauan kuin kulku oli tästä paikasta vapaa, oli paikkaa ehdottomasti yöt päivät vartioitava. Muuten oli melkein varma, että linnan herra käyttäisi ensimmäistä sopivaa tilaisuutta karatakseen. Jaska ei ole mikään lammasten laamanni tai porsasten pormestari, vaan kauttaaltaan toimen mies.
— Rupesimme siis komisariuksen kanssa kantamaan kiviä paikalle: raskasta ja pitkällistä työtä, varsinkin kun vahtivuorot tekivät yölevonkin lyhyeksi. Jo ensimmäisenä vahtivuorona pälkähti päähäni eräs ajatus, jonka seuraavana aamuna aamiaisella ilmoitin esimiehelleni. Kaartilaisajoiltani muistin, miten eräällä manööverillä teimme »viholliselle» pahat kepposet sulkemalla kapeassa kuilussa juoksevan puron, josta syntyvä vedenpaisumus ajoi kokonaista kaksi rykmenttiä erinomaisesti linnoitetusta väijymispaikasta pois. Minä, joka olin kepposen keksijä, sain siitä hyvästä ensimmäisen mitalini, ja luutnantti joka ehdotuksen vei everstille, sai vieläkin komeamman kunniamerkin.
— Sulun tekeminen tähän paikkaan ei ollut mahdoton, joskin työläs toimi. Ja komisarius piti tuumaa hyvänä, kun puolet työstä oli joka tapauksessa tehtävä karkausmahdollisuuden estämiseksi.
— Hyökyjää oli keväällä jostain ylempänä olevasta niitystä irroittanut suuren nurmikappaleen ja tarttuessaan tähän paikkaan jättänyt kappaleen tänne. Laitoin nyt kuusenhavuista semmoisen laahan, jolla metsästäjä kuljettaa ammutun raskaahkon otuksen metsästä, ja kuljetin niin suuret turvekappaleet kuin jaksoin rannalle. Komisarius teki työntökärryjen tapaisen, jolla lykkäsi kiviä. Viikon perästä rupesi mielestämme varastomme riittämään ja ryhdyimme itse työhön, jota kesti vain kaksi päivää. Raon, joka oli puron lähteelle päin olevassa kallioseinässä, tukitsin ensin puuvaajoilla, ja tämän jälkeen ladottiin kiviä ja nurmikappaleita kerroksittain puron uomaan. Parilla hirrellä tukitsimme vedenpäällisen aukon kalliossa, ettei Jaskan sopinut ampua. Muuten olisi työ käynyt kovin vaaralliseksi.
— Jaska vain puolihumalaisena reuhasi luolassaan, vuorotellen rekilauluja hoilaten, vuorotellen ladellen kompasanoja komisariukselle ja minulle.
— Jaksoiko komisarius koko ajan pysytellä suuttumatta?
— Ystävällisemmäksi hän vain tuli, kuta enemmän Jaska ilkamoi. Samana päivänä kun pantiin viimeiset sulkukivet paikalleen, kehui Jaska, joka ei ollenkaan näkynyt aavistavan, että työmme tarkoitti muutakin kuin pakoportin kiinnimuurausta, omistavansa vielä viinaa ja sapuskaa kolmeksi kuukaudeksi. Sanoi myös aikovansa heti panna uuden viinakeitoksen alulle, ettei menisi häneltä odotusaika hukkaan. Nauroi vain meidän toimillemme muka lasten touhuina ja tuumi, että jolla on leveä lanne, sille pitää olla suuret housut.
— Etkö luvannut koristella tuota konnaa oikein kruunun raitaisilla?
— Enhän minä. Komisarius vain sanoi: »Tyvessä olet vielä, poikaseni; ennenkuin latvassa olet, tiedät enemmän.» Ja sitten jatkettiin taas sulkua; samana iltana pantiin viimeiset kivet paikalleen, ja veden juoksu seisahtui. Sadin oli viritetty.
— Nousimme nyt kalliokatolle katsomaan työmme seurauksia. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin koski suppilossa rupesi jo käymään laimeammaksi hetken perästä kokonaan lakatakseen. Vesi kallion yläpuolella rupesi nousemaan. Työmme oli onnistunut, ja Jaskalle tulisi olo pian kosteaksi.
— Tämä yö oli ensimmäinen, jona saimme nukkua rauhassa illasta aamuun asti. Aamulla oli vesi kallion yläpuolella jo noussut kolmatta metriä, ja Jaskalla ei voinut laskujemme mukaan olla paljon kuivaa maata enää jäljellä. Vesi rupesi jo tunkeutumaan kallion raon alapäästä ulos, mutta tukevalla riu'ulla ja muutamalla turpeella oli vuotopaikka pian tukittu. Kuulin Jaskan ilkeät uhkaukset, kun hän ei voinut tätä työtä estää. Hän oli arvatenkin toivonut, ettei vesi pääsisi nousemaan korkeammalle kuin tähän paikkaan. Nyt, ajattelin, ei viivy kauan, ennenkuin Jaska on jo sisäänkäytävällä pyytämässä meitä ottamaan kivet pois. Menin jo edeltäkäsin sinne.
— Komisarius seisoi vielä kalliolla. Äkisti näin hänen, silmiään varjostaen, katsovan purolle päin, joka nyt oli pienen järven näköinen, ja heti sen jälkeen tekevän hengenvaarallisen hyppäyksen kalliolta puron rannalle, josta lähti juoksemaan pitkin rantaa, minkä ikinä jaloista lähti. Minä tietysti heti avustamaan. Samassa näin miehen nousevan purosta rannalle ja hyvää vauhtia kiitävän käpälämäkeen. Vesi räiskyi vaatteista joka askeleelta. Mies oli hengästynyt ja likomärät vaatteet estivät juoksemisen; komisarius oli pian hänen kintereillään. Kun mies huomasi, ettei enää jaksanut pakoaan jatkaa, kääntyi hän äkisti ja laukaisi pistoolinsa aivan komisariuksen kasvoihin. Pistoolin sirpaleet vinkuivat korvieni ympäri. Vesi ei ollut vielä ehtinyt juosta piipusta, vaan ase räjähti palasiksi. Nyt vasta huomasin, että mies oli Jaska. En ollut silmiäni uskoa, niin mahdottomalta asia minusta tuntui.
— Vasemmassa kädessä oli roistolla paljastettu puukko, mutta kun komisariuksen revolveri tähtäsi suoraan hänen rintaansa, ei hän rohjennut lyödä. Huomasi kai, että luoti olisi ollut kättä nopeampi. Jaska tekeytyi nyt nöyräksi ja heitti puukon pois. Komisarius laski silloin revolverinsa suun maata kohti. Mutta salaman nopeudella töyttäsi Jaska molemmin nyrkein vastustajaansa olkapäihin, niin että tämä kaatui selälleen. Laukaus meni ilmaan, ja rosvo heittäytyi komisariuksen päälle molemmilla peukaloilla kiristäen hänen kurkkuansa. Kai olet huomannut nuo rumat siniset merkit, jotka siinä vieläkin näkyvät?
— Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ettei Jaska ollut minua ollenkaan huomannut. Ainoastaan muutamia sekunteja hän ehti kiristää, ennenkuin minäkin olin paikalla, riuhtaisin hänet komisariuksesta irti ja heitin puun kylkeen, että luut kalisivat.
— Komisarius nousi, kosketteli sormin kurkkuansa muutaman kerran, otti pienen kuvastimen taskustaan ja tarkasteli hyvin tutkivin katsein niitä rumia nirhamia, jotka Jaskan kynnet olivat molemmin puolin kurkkua raappineet. Tyynellä äänellä hän käski sitten minun panna Jaskan käsirautoihin ja, pitäen koko ajan revolveria kädessään, seurasi häntä venerannalle, missä komensi minut vielä lujasti hänet köyttämään, minkä suurella mielihyvällä teinkin. — Mahdotonta on käsittää, mistä tuo ukko kaiken tyyneytensä ottaa. Enpä minäkään piiskurinvirkaa rakasta, mutta tällä kertaa minua melkein suututti, ettei komisarius määrännyt selkäsaunaa. Koivunoksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Kun tuo kierosilmä heitti puukkonsa pois ja oli antautuvinaan, oli hänen katseensa niin nöyrä kuin ikinä ihmisen katse voi olla, ja kuitenkin hän kehtasi käyttäytyä noin ruokottomasti. Enpä minä enää ikinä luota keneenkään, jolla on viekas silmä ja punainen parta.
— Mutta miten oli Kyttyräinen onnistunut pääsemään vankilastaan ulos?
— Olimme ihan unohtaneet, että kun veden luonnollinen lasku oli suljettu, tuli virta suppilossa ihan mitättömäksi, koska siitä nyt juoksi vain se vesi, joka vähitellen täytti Jaskan linnan. Kun Jaska veden alituisesta nousemisesta huomasi pian hukkuvansa, ellei hän pääse vankilastaan pois, oli hän sukeltanut ja onnistunut nousemaan tuon saman suppilon kautta yläpuolella olevaan lammikkoon. Hänen täytyi kuitenkin pian nousta pintaan ilmaa saadakseen, ja vaikkei hän näyttänyt paljon muuta kuin nenän vedenpinnan yläpuolella, oli komisarius hänet huomannut. Kaksi silmää vierahalla, kolme komisariuksella. — Jos komisarius olisi nyt luullut häntä sorsanpojaksi ja ampunut, olisi Jaska ainaiseksi lusikkansa heittänyt. Mutta eiväthän hurjan luut ensiksi mätäne. Ja Jaskan luut ehkä suorittavat vielä kerran hänen puolestaan sen osan kuritusta, jota hän ei ehdi itse suorittaa.
— Kuinka niin?
— En tiedä, liekö totta. Mutta niin ainakin kertovat vanhat kakolalaiset, että jos siinä talossa joku kuolee, ennenkuin on ehtinyt palvelusaikansa loppuun suorittaa, viedään hänet Helsinkiin, jossa hänet valmistetaan palvelematta olevien vuosien suorittamista varten. Hänestä tehdään tuommoinen »laiha maisteri», joka suljetaan kapeaan kaappiin ja jonka koulunopettajat kuuluvat välistä näyttävän pojille terveelliseksi opetukseksi, että ymmärtäisivät tulla kunnollisiksi ihmisiksi. Taitaa olla hyväkin opetuksen välikappale.
— Ei asia ihan semmoinen ole. Ja kyllä Kyttyräinen tulee maallisen rangaistuksensa loppuun asti suorittamaan. Ei hän tule vuosilla pääsemään. Ja kun tuomio tulee elinkautinen, on se kuolemalla loppuun suoritettu. Kun tuo raukka tekisi edes vankilassa parannuksen.
— Tapahtuuhan se muutamille, vaikka eihän Jaskalla siihen suuria edellytyksiä ole. Kyllä Jumala voi hänetkin panna niin lujalle, että hänen tulee pakko nöyrtyä. Tapanahan on sanoa, että ellei vanha Jumala saavuta, niin vastaan hän tulee. Onnellisempaa yhtymystä kuin tämä ei voisi Jaskalle tapahtua.
— Saitteko mitään selkoa, minkälainen kyttyräläisten koti oikeastaan oli?
— Saimmehan me. Vasta saatuani Jaskan lujasti köytetyksi heitin silmäyksen purolle päin. Puro vaahtosi nyt valkoisena koskena. Pato oli särkynyt, ja Jaskan linna tyhjentyi hirveällä kohinalla. Jos Jaska olisi runsaan puolen tuntia vielä odottanut, olisi koko raskas työmme ollut turha. — Kun ryöväripäällikkö huomasi mitä tapahtui, raivostui hän ihan suunniltaan. Oli kamalaa nähdä ja kuulla hänen raivoansa. — Luolan tyhjentyminen ei kestänyt täyttä tuntiakaan. Patoamalla nostettu vesi linnan yläpuolella sitä vastoin laski vain hitaasti tämän ja seuraavan päivän kuluessa. Avasimme heti pääsisäänkäytävän ja menimme ryövärien kartanoon kotitarkastukselle. Luola oli paljoa suurempi ja mukavammin sisustettu kuin olimme voineet aavistaa. Paitsi isoa, hyvin tehtyä ja tilkittyä asuintupaa oli sinne rakennettu oikea varastorakennus, joka väliseinillä oli jaettu kolmeen varastohuoneeseen. Kaikki näytti olevan tarkoin mietittyä ja laskettua, ja luola oli kaikin puolin hyvin sisustettu ryövärilinna. Vedenpaisumustakin oli edellytetty, koska huoneet oli pönkitetty kivistä kattoa vasten, ettei vesi pystynyt niitä paikaltaan siirtämään. Halkoja makasi kaikkialla huiskin haiskin, niinkuin vesi ne oli jättänyt.
— Olimme oudoksuneet, ettei puron rannalla näkynyt minkäänlaista venevalkaman merkkiä. Nyt ymmärsimme syyn: luolassa oli aivan uusi, hyvä vene. Suppilonmuotoinen puron lasku voitiin hirsistä tehdyllä luukulla luolan sisäpuolelta sulkea, missä tapauksessa alempi vesi väheni niin paljon, että veneellä pääsi mukavasti itse luolaan. Täten saivat ryövärit ryöstetyt tavaransa vesitse suoraan itse luolaan, eikä jäänyt myöskään luolan ulkopuolelle mitään merkkiä, joka viittaisi ihmisten läsnäoloon. Ellen olisi tullessamme sattunut tirkistämään kalliosyrjän alle, samassa kun Jaska yritti urkkia meistä tietoja, on melkein varmaa, että olisimme jatkaneet matkaamme aavistamattakaan, että olimme käyneet niin lähellä ryövärien linnaa. Myöskin sisäänkäytävät luolaan olivat ainoastaan etsimällä löydettävissä.
— Koska isäntä makasi lujasti köytettynä ulkona, kävimme lupaa pyytämättä hänen tupaansa. Tupa oli hyvin järjestetty salapolttimo. Komisarius ei sanonut tavanneensa ikinä niin hyvin varustettua salapolttimoa. Kattilat, hatut, torvet ym. olivat kaikki vaskea ja mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikki taottiin kirveellä romuksi. Näithän itse nuo raskaat vaskiromumöhkäleet veneessä.
— Eikö näkynyt mitään merkkiä ryöstetyistä tavaroista?
— Kuusi tai kahdeksan hevoskuormaa vaatteita oli huolellisesti järjestetty suurimman aitan hyllyille. Liinavaatteet ja pitovaatteet oli tarkoin erotettu. Yksin silkkihuiveja oli neljättäkymmentä. Kaikki oli likomärkää. Kaksi päivää meni niitten kuivaamiseen. Ellei Jaskalla olisi ollut hyvin paljon köysiä, olisimme tuskin saaneet kaikkea kuivatuksikaan; nyt on koko ryöstettyjen tavarain varasto taas hyvässä kunnossa aitan hyllyillä. Ovi olisi oikeastaan ollut kruunun sinetillä suljettava, mutta komisariuksen oli pakko jättää ovi auki, etteivät vaatteet pilaantuisi homeesta. Ensi tilaisuudessa tuodaan kaikki kylään, jotta kukin saa omansa. — Kellot ja koristeet on Jaska kai jo myynyt, koska ei mitään semmoista näkynyt. Kumma, että silkkihuivit olivat säilyneet. Mutta ensi talvena olisivat kai kaikki vaatteet menneet menoansa, jos ryöväreillä oli todella tarkoitus ruveta pitämään hevosta.
— Toinen aitta ei tuottanut meille paljon vaivaa. Sikunanhaju kohta osoitti, että viinaa siinä säilytettiin. Kaikki oli todellakin tehtaantapaisesti järjestetty, kun viinakin säilytettiin haapaisissa kymmenen kannun leileissä. Parikymmentä leiliä oli viiden minuutin päästä säpäleinä.
— Kolmas aitta oli jyvämakasiini. Jyville emme voineet mitään: ne pilaantuvat kyllä.
— Työn tehtyämme oli meidän vielä pakko kantaa Jaska veneeseen. Hän ei hyvällä eikä pahalla suostunut käymään.
— Minkälainen hän oli matkalla?
— Sarvipää oli koko matkan niinkuin mikäkin Muhoksen sammakko.
— Mikä niistä on sarvipäitä tehnyt?
— En tiedä. Mutta sanotaan niiden olevan sellaisia. Muhoksella muutkin kummat, sammakotkin sarvipäitä.