Latvasaaren kuninkaan hovilinna: Seikkailuja Venäjän rajalta

by A. E. Ingman

VII.

Olin siis taas ypö yksinäni. Vaikka nyt asuin talossa ja vaikka talon alustassa asui kolme miestä, tunsin itseni paljon yksinäisemmäksi kuin toverieni edellisen kerran poistuessa. Tämä johtui arvatenkin siitä vastuusta, joka minua painosti.

Sedälle en ollut puhunut mitään siitä, että pääsin talon entisen isännän kirjoituspöytään. Tahdoin mieluummin säästää pöydän tutkimisen siksi, kunnes saattaisin tehdä sen yksinäni. Tilaisuus oli nyt tullut, ja päätin jo seuraavana aamuna ryhtyä toimeen.

Yö kului ilman minkäänlaista häiriötä. Aamulla nousin varhain laittamaan ruokaa miehilleni. Onneksi oli talossa pata, joka oli juuri parahiksi suuri kolmen tai neljän miehen päiväannosta varten. Useimmiten keitin vain aamulla. Annokset riittivät kahdeksi ateriaksi. Illaksi saivat miehet leipä- tai puuroannoksensa, välistä paistettua kalaa lisäksi. Kun siihen aikaan vesilintujen rauhoitusaika päättyi jo heinäkuun 15. p:nä ja järven itäisellä rannalla oli monta pitkää, ruohoisaa poukamaa, saatoin hyvin useasti vaihtaa kala-annoksen lintuliemeen. Miehet eivät ainoatakaan kertaa valittaneet ruoasta, niin hävyttömiä, kuin nuo kaksi viimeksi tullutta muuten olivatkin.

Päästyäni aamutoimistani vapaaksi oli yksinäisyyden tunne, joka minulle edellisenä iltana teki elämän niin raskaaksi, kokonaan hävinnyt. Tunsin, ettei vanginvartijatoimeni ehkä tulekaan niin ikäväksi, kuin olin ensin kuvitellut. Ukkossade oli yöllä virvoittanut nääntyvää nurmikkoa, aurinko paistoi nyt pilvettömältä taivaalta. Ikävä oli unohtunut, ja elämä oli kuin silkkiä.

Nyt oli aika tullut kirjoituspöytälaatikon salaisuuden päivänvaloon saattamiseksi.

Avasin laatikon, jonka avainsana oli minulle nyt tuttu. Laatikossa oli, kuten olin toivonutkin, melkoisen iso, täyteen kirjoitettu vihko. Kirjoitus, joka oli ruotsinkielinen, oli tehty vanhanaikaisilla kirjaimilla, joita vielä seitsemännentoista sataluvun loppupuolella paljon käytettiin ja jotka siihen tottumattomalle ovat hyvin vaikeasti luettavia. Se oli ilmeisesti »Latvasaaren kuninkaan» kirjoittama. Ryhdyin heti lukemaan.

* * * * *

»Nimeni on Pytagoras Stålhahne. Olen syntynyt uudenvuodenpäivänä v. 1740. Isälläni, joka oli matematiikan professori Tarton yliopistossa, oli tapana sanoa, että kun hänen varansa myönsivät hänet antamaan minulle vain yhden ristimänimen, antoi hän minulle sen, mikä oli hänen mielestään arvokkain. Luonnonlahjani ja kasvatukseni ohjasivat minut jo aikaisin joko tiedemiehen tai soturin uralle. Suoritettuani akateemiset tutkintoni astuin Ruotsin kuninkaan palvelukseen[1] tykistöinsinöörinä ja onnistuin jo nuorena saamaan niin suuren luottamuksen, että muutamain silloin rakennettujen sotalaivain tykistö tehtiin minun kokeilujeni ja tekemieni mallien ja piirustusten mukaan. Palvelukseni maksettiin hyvin, ja kolmikymmenvuotiaana pääsin jo tekemään ulkomaanmatkan, mikä tosin ei antanut minulle toivottua vastausta siihen kysymykseen, jonka tähden sen olin tehnyt. Mutta sen sijaan se antoi minulle ystävän, joka enemmän kuin kolme vuosikymmentä on uskollisesti minua auttanut ja jonka avutta se tehtävä, johon olen elämäni parhaimmat voimani uhrannut, olisi jäänyt ainaiseksi minulta suorittamatta. Ehkä olisi siinä tapauksessa joku muu ihminen minua onnellisempana sen suorittanut. Ikuisesti ei olisi voinut tämä tehtävä suorittamatta jäädä. Se on siksi ihmiskunnalle liian tärkeä.

[1] Moni liivinmaalainen siirtyi vielä siihen aikaan Ruotsiin.

Isaac Newtonin pani putoava omena ajattelemaan syytä siihen ilmiöön, jota nimitämme painovoimaksi ja joka on syynä kappalten painoon. Hän julkilausui sen lain, joka ohjaa kappalten välillä olevaa ns. vetovoimaa.

Tietääkseni ei ole kukaan näihin asioihin perehtynyt koskaan tullut ajatelleeksi muuta selitystä tähän asianlaitaan, kuin että luonnossa on olemassa voima, joka vetää kappaleet toisiinsa niinkuin magneetti 'vetää' raudan luoksensa — jos tuo ilmiö on vetämistä, mistä asiasta en tahdo tässä yhteydessä mielipidettäni lausua.

Ja kuitenkin, vaikka jokainen on pitänyt tämän selityksen niin päivänselvänä, että sen vastaansanomista pidettäisiin varmana todistuksena järjen vararikkoon joutumisesta, uskallan väittää, että Newton'in kirjoista ei etsienkään löydetä ainoatakaan lausetta, jota voisi pitää tukena siihen, että Newton itse oli vakuuttunut tämän selityksen varmuudesta. Asia on täten selitettävissä. Sitä en kiellä. Newtonin nero riitti itse tosiasian varmistamiseen, mutta se ei riittänyt tuomaan ilmi sen syytä. Ja tämä suuri tiedemies halveksi esittää tosiasiana sellaista, joka on kyllä hyvin otaksuttavaa ja jota monet ilmiöt tukevat, mutta joka kuitenkin pysyi vain hypoteesina, varmaa tieteellistä todistusta vailla.

Tähän näin päivänselvänä pidettyyn selitykseen en ole koskaan uskonut. Painovoiman lain voi selittää toisestakin syystä johtuvaksi kuin kappaleissa olevasta vetovoimasta, joka ne vetäisi toisiinsa. Voi ajatella, että on luonnossa olemassa jokin voima, joka *avaruudesta käsin vaikuttaa paineena ja painaa kappaleet toisiansa kohti*. Tämä voima siis niin sanoakseni työntää maan ja maan päällä olevat »painavat» kappaleet toisiansa kohti.

Kappaleissa ei ole siis olemassa mitään semmoista vetovoimaa, joka ne vetäisi toisiinsa. Vaan niiden ulkopuolella on olemassa luonnossa oleva paine, joka ne painaa toisiinsa. Tästä syntyy kappalten painoksi nimitetty ominaisuus. Tämä on minun vakaumukseni. Ja tämä vakaumus ei ole nyt enää hypoteesi. Se on minun todistamani tosiasia. Ja todistukseni luonne on semmoinen, että jokainen, joka on tämän todistukseni nähnyt — sanon tahallani: nähnyt —, hyväksyy heti selitykseni.

Selitykseni ulkoapäin tulevasta paineesta oli minullekin vuosikymmeniä hypoteesi vain, rakas hypoteesi. Mutta kun ensimmäisen kerran hypoteesistani johtuvalla tavalla onnistuin kumoamaan painovoiman, muuttui hypoteesini tieteelliseksi tosiasiaksi, faktumiksi. Ja vaikkakin tämä tosiasia on minut ajanut elinkautiseen maanpakoon, en kadu sittenkään elämäntyötäni. Yhden, tai oikeammin kahdenkin ihmisen elinkautisella maanpaolla ei ole liian kalliisti maksettu keksintö, josta ihmiskunnalle tulee koitumaan suurempia etuja kuin kaikista niistä keksinnöistä yhteensä, mitkä tähän asti on tehty. Sanani voivat tuntua itsestään ylvästelyltä, mutta ne eivät sisällä liioittelua, olen siitä varma.

Viittasin siihen, että keksintöni on minulle itselleni ja pojalleni tuottanut tuhoa. Minulle on käynyt niinkuin tuolle muinaiselle keksijälle, joka näytti keksintönsä keisarilleen. Kun keisari kysymyksestään sai tietää, ettei kukaan muu ihminen voinut tehdä sitä, mikä keisarin nähden oli tehty, käski hän palvelijansa paikalla surmata keksijän. Muuten hänen keksintönsä veisi tuhansilta ihmisiltä heidän jokapäiväisen leipänsä. Minua ei surmattu, ja olen siitä kiitollinen, sillä pääsin siten elämäni työn päättämään, täydentämällä ja tieteellisesti selittämällä keksintöäni. Tämä työ, joka on vaatinut kolmattakymmentä vuotta, on tällä saarella suoritettu.

Sillä kun kuninkaalleni uskoin salaisuuteni, tarjoten sen ensi sijassa omalle kansalleni, luuli hän sitä ensin joksikin sopimattomaksi ilveilyksi. Mutta kun hänen ja neljän upseerin läsnäollessa nostin tuhat kiloa painavan kanuunan lavetiltaan ja tein sillä, ikäänkuin sotilas kiväärillään kuninkaalle kunniaa, joutui kuningas pelästyksestä suunniltaan ja karkoitti minut tähän kaukaiseen seutuun. Kuoleman uhalla minun on kielletty ikinä poistumasta tästä takamaasta. Minua luullaan jumalattomaksi taikuriksi.

Sinä, joka nämä sanani luet, ihmettelet. Et voi sanojani todeksi uskoa. Astu sentähden tämän talon katolle. Sieltä olet löytävä malmista valetun kanuunan, jonka »paino» on 800 kiloa. Se »painaa» 800 kiloa siinä ymmärryksessä, että sen *vis inertiae*, sen hitausvastus on 800:n kilon painoisen esineen hitausvastus. Ellen olisi tätä hitausvastusta siihen jättänyt, ei sillä voisi ampua — potkahdus lennättäisi sen metsään. Nosta kanuuna lavetiltaan olallesi. Se ei ole raskaampi kuin samankokoinen paperikäärö. Vaikka kuinka korkealle ilmaan saat sen nostaa. Mutta varoitan sinua laskemasta sitä edes kymmentä senttimetriä alemmaksi, kuin se lavetilla maatessaan on. Sillä silloin uhkaa jo vaara, että se poistuu siitä tasapainotilasta, jonka olen sille määrännyt, ja ruhjoo jalkasi. Mutta niin pian kuin se taas saatetaan tasapainotasoonsa tai korkeammalle, ei se ole enää painolain tavallisen voiman alainen.

Kehoitan sinua tämän tekemään. Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue kirjoitukseni jatko. En ole näet tätä kirjoittanut jonkun sellaisen luettavaksi, jonka järki, jos se on terve, kieltää hänet sanojeni totuuteen uskomasta, kunnes hän ensin on itse kokenut, että puheeni on tosi — — —».

* * * * *

Tähän asti olin jonkinlaatuisella ihmettelyn sekaisella uteliaisuudella lukenut muistiinpanot. Mutta nyt läjähdytin vihon kokoon ja heitin sen laatikkoon takaisin. Jo olin saanut ne tiedot tämän talon entisestä asujaimesta, joita olin niin hartaasti halunnut.

Se, joka tuommoisia tieteellisiä hullutuksia haaveilee, sopinee ikiliikkujan keksijäksi tai joksikin sen tapaiseksi. Mutta merirosvoksi hän ei kelpaa. Mikään valtiollinen vehkeilijä hän ei myöskään ole. Joko hän on todella ollut sotaväessä insinööri, joka mielenvikaiseksi tultuaan on käynyt ympäristölleen niin vaivaa tuottavaksi, että on ollut pakko karkoittaa hänet tähän kaukaiseen valtakunnan osaan, taikka on karkoituskin hänen sairaan mielentilansa kuvitteluja. — Parempionniseksi olisin suonut näitten suojien entistä asukasta. Se minussa kuitenkin herätti tyydytyksen tunteen, että tuonlaatuiset mielenvikaiset useimmiten ovat persoonallisesti onnellisia ihmisiä. Heidän aatemaailmansa ei tuota heille pettymyksiä, vaan runsasta tyydytystä. Latvasaaren kuningas oli omistanut kaikki, mitä jokapäiväisen elämän tarpeisiin kuuluu, jopa runsaassakin määrässä. Mielisairaudestaan hän muistiinpanoistaan päättäen ei ollut itse tietoinen, ja hänen poikansa on kaiketikin hänestä pitänyt hellää huolta. Hän on ehkä pitänyt itseänsä yhtä onnellisena ihmisenä kuin muinainen Lydian kuningas, jota vain Solon ei voinut onnelliseksi katsoa.

Ajatukseni olivat käyneet ikäviksi. Haihduttaakseni ikävystymistäni lähdin saarelle kävelemään, ja pian olivatkin ajatukseni taas nykyisyydessä kiinni. Mutta arvaamaton löytö vei ne uudestaan tämän saaren entiseen asujaimeen. Saaren pohjoisessa päässä oli muutamien jättiläiskoivujen varjostamana hautakappeli: saman miehen hauta, jonka elämäkerran alku hetki sitten oli kääntänyt ajatukseni miettimään ihmiselämän kohtaloja. Olin käydessäni edellisen kerran tässä paikassa tullut kulkeneeksi hautarakennuksen pohjoiselta puolelta, miltä sivulta se oli kokonaan tiheitten pensaitten peitossa.

Hautakappeli, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty yhdestä ainoasta suunnattoman suuresta ruskeanpunaisesta graniittilohkareesta. Sen ulkosivuihin ei ollut kivihakku koskenut, mutta oviaukko, joka oli etelään päin, ja itse hautakammio oli taiteellisesti hakattu ja kaunistettu. Oviaukon sulki takorautainen ristikkoportti, joka oli todellinen taidetaonnan mestariteos. Keskellä hautakammion lattiaa lepäsi korotetulla ruumisalttarilla kaksi mustasta graniitista tehtyä kaunista ruumisarkkua, joista kuitenkin toinen oli tyhjä. Sen kansi oli asetettu lattialle. Takaseinässä oli kaksi valkoista marmoritaulua. Toiseen oli latinankielellä kaiverrettu hautakirjoitus:

TÄSSÄ LEPÄÄVÄT SEN MIEHEN MAALLISET JÄÄNNÖKSET, JONKA NIMI ELÄMÄSSÄ OLI PYTAGORAS STÅLHAHNE.

Hänen elämäntyönsä on kerran tuottava ihmiskunnalle
*suuren maallisen siunauksen*.
Älkööt ihmiset sitä kiroukseksi kääntäkö.

Syntymä- ja kuolinvuodet puuttuivat, mutta varsinaisen hautakirjoituksen alle oli kaiverrettu ajatelma »Principes mortales, respublica aeterna», mikä jotenkin vastaa suomalaista sanontaa »mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät».

Edessäni oli siis saman miehen hauta, jonka sekapäisiä muistiinpanoja äsken myötätuntoisena olin lukenut. Tyhjä arkku oli tietenkin pojalle varattu. Paikka teki korkeine lehtevine koivuineen keskellä kosken kohinaa erinomaisen rauhaisan leposijan vaikutuksen ja herätti minussa vakavia ajatuksia kaiken maallisen katoavaisuudesta. Istuin kauan hautakammion edessä syviin mietteisiin vajonneena.

Mutta elävä elämä vaatimuksineen poisti vihdoin nämä ajatukset. Kolme nälkäistä miestä odotti leipäannostaan, ja minun täytyi kiirehtiä vainajan nykyisestä asumuksesta siihen asumukseen, missä hän oli elämänsä päivät viettänyt.

Illallisen jälkeen istuuduin palatsin portaille. Tähti toisensa jälkeen ilmestyi taivaalle, tuikkien kesän heikolla valolla. Minut valtasi halu Stålhahnen tähtitähystimellä katsella tähtitaivasta, ja astuin torniin nostaen yhdellä ainoalla otteella tähystimen paikalleen katolle. Minulla oli vähäisen aavistusta siitä, miten tätä kojetta oli käytettävä, ja muutaman turhan yrityksen jälkeen onnistuin sen avulla hetkisen ihailemaan jotain vilkkuvaa tähteä. En ymmärtänyt kuitenkaan koneistoa oikein hoitaa. Tähti poistui näkökentästä enkä onnistunut enää saamaan kojettani oikeaan suuntaan. Laskin tähystimen säilytyspaikkaansa takaisin ja aioin poistua.

Samassa johtuivat mieleeni muistiinpanojen haaveilut kanuunasta, joka ei muka mitään painanut. Ikäänkuin tuntien sisällistä tarvetta puolustaa luonnonlakia lykkäsin aseen vaakasuoraan asentoon, kyykistyin, tein liikkeen muka nostaakseni kanuunan olalleni, ja — kaamea tunne! — näin itseni seisomassa katolla kanuuna olallani. Se oli irtaantunut lavetistaan ja minä kannoin sitä olallani. Semmoinen kauhun tunne valtasi minut, että kaikki jäseneni kangistuivat ja kanuuna putosi hirvittävästi jysähtäen tornin vaskikatolle. Vielä tänään en käsitä, miten tuo saattoi tapahtua minua musertamatta. Kaikki jäseneni olivat eheät, ja tuo hirvittävä metallimöhkäle makasi jalkaini vieressä.

Samassa kieltäytyi järkeni uskomasta, että kanuuna oli todella ollut olallani. Koko tuo ajatus, että olisin tuota esinettä olallani kantanut, tuntui minusta niin mielettömän hullunkuriselta, että purskahdin aika nauruun. Noituus murtui. Ymmärsin, että olin puolipimeässä tullut jotenkin irroittaneeksi kanuunan lavetistaan ja että se oli luiskahtanut katolle. Äkillinen pelästys oli samassa tajuntaani loihtinut haaveilijan väitteet, jotka aamupäivällä olin lukenut, ja saattanut minut luulemaan ne nyt itse toteuttaneeni ja todella kantaneeni hänen kanuunaansa. Tuommoisia hullunkurisia kepposia voi mielikuvitus tehdä sille, joka ei sitä ajoissa ohjaa, vaan lukee hulluttelijan kaikkia hullutuksia.

Olin siis päässyt selvään tajuntaan takaisin. Se minua vain suututti, että varomattomasti olin saattanut kanuunan semmoiseen kuntoon, ettei sillä voinut ampua. Ehkä onnistun huomenna saamaan tuon raskaan möhkäleen takaisin paikallensa, että voin ampua asianomaisen kunnialaukauksen, kun setä ja Ville palaavat viimeinen pahantekijöistä mukanaan. Hyvä, ettei edes katto aivan pahoin särkynyt.

Ja kuitenkin! Muistin niin selvästi, miten nousin kyykistyneestä asennostani ja seisoin tuossa katolla kanuuna olalla. Tuo vaikutelma oli miltei poistumattomasti tajuntaani kaivertautunut. Mutta järki kielsi sen. Ja ihminen on järkiolento. Ellei hän aistimiensa vaikutelmia järjellänsä ohjaa, hän pettyy surkeasti.

Menin nukkumaan ja nukuin yöni oivallisesti. Monta hullutusta voi kesäinen yö loihtia ihmisen aivoihin, mutta aamulla ne ovat haihtuneet kuin savu tuuleen. Nyt aamulla olivat aivoni taasen mitä parhaimmassa kunnossa. Hymyillen kuvittelin itsekseni, mitä Ville tai setä tuumisivat, jos rupeaisin heille unennäköjäni kertoilemaan. Paljon pilkkaa tulisi varmaan osakseni. Viisainta oli olla niistä mitään kertomatta.

Päästyäni talousaskareista vapaaksi menin katsomaan yöllisten hulluttelujeni näyttämöä. Lavetistaan irtaantunut tykki oli siinä käsin kosketeltavana todistuksena, etten ollut koko tuota tapahtumaa sängyssäni maaten uneksinut.

Yliseltä löysin pian muutamia väkipyöriä taljoineen. Muutamista tukevista riu'uista laitoin kolmijalkaisen nostohevon, ja päivällisaikana rupesi kanuuna nousemaan siitä kolosta, minkä se oli kattoon tehnyt. Nostaminen ei kestänyt montakaan minuuttia. Kanuuna lähenteli lavetin korkeutta. Tunsin miten vastus äkisti rupesi vähenemään, ja kun kanuuna oli lavetin tasalla, höltyi samassa taljaköysi. Vastus oli lakannut. Hilasin vielä. Kanuuna nousi. Nyt se oli puoli metriä lavettia korkeammalla. Siirsin lavetin kanuunan alle ja laskin taljaköyden kädestäni. Kanuuna jäi riippumaan ilmaan. Se ei jaksanut voittaa hankausta väkipyörissä eikä painunut paikalleen lavetille.

Jo rupesi asia minua peloittamaan. Olenko järjiltäni? Nythän on sydänpäivä ja päivänvalo niin selkeä, kuin miksi aurinko voi sen tehdä. Kieltäydyin uskomasta öisiin kummitusnäkyihin. Kieltäydyin uskomasta, ettei lähes tonnin painava malmikappale jaksa voittaa väkipyörien kitkaa. Rupean siis taljojani tarkastamaan. Niissä täytyy jonkin olla epäkunnossa, koska eivät laske tykkiä painumaan paikalleen. Mutta vikaa on mahdoton löytää. Painan kanuunaa alaspäin. Taljat rahisevat ja kanuuna painuu hiljaa paikalleen lavetille.

Menin heti tornista pois. Kun järki ja aistimet ovat näin ilmeisessä ristiriidassa, ei ole suotavaa seistä korkealla katolla. Ellei tämä saari ole ihan noiduttu, selkenee kai kummitus minulle ennen iltaa.

Päivällisen jälkeen oli tapahtuma minusta mahdottomampi kuin koskaan. Koetin ratkaista vaikeaa matemaattista tehtävää ja onnistuin. Mikään tilapäinen järjen kykenemättömyys toimintaan ei minua siis vaivannut. Ehkä jotkut aivosolut, jotka matemaattisiin tehtäviin eivät olleet tarpeen, olivat joutuneet epäkuntoon. Niin uskoin.

Uudestaan lähdin nyt torniin ja poistin nostohevon taljoineen. Arastellen kyykistyin vielä kerran kanuunan alle, tartuin siihen käsin kiinni ja toivoen tällä kertaa järjellisempää tulosta oikaisin itseni pystyyn.

Seisoin siinä vielä kerran kanuuna olalla.

Tällä kertaa en pelästynyt. Hylkäsin kaikki järkipäätelmät ja päätin olla järjetön, jos aistimieni todistus vaatii minua sitä olemaan. Nostin kanuunan molemmin käsin niin korkealle, kuin kädet ylettyivät. Se ei ollut mitenkään raskaampi kuin paperikäärö. Painolaissa oli jokin vika.

»Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue kirjoitukseni jatko.»

Salamantapaisesti uudistuivat nämä sanat muistiini. Annoin painolain olla painolakia ja järjen olla järkeä. Panin varovaisesti kanuunan takaisin paikalleen ja kiiruhdin alas.

* * * * *

Vapisevin käsin otin käsikirjoituksen esille ja ryhdyin tällä kertaa monin verroin suuremmalla harrastuksella lukemiseen. Käsikirjoitus jatkui näin:

»Olen sanonut, että ensimmäinen ulkomaanmatkani, jonka tein jo kolmikymmenvuotiaana, ei antanut minulle vastausta siihen kysymykseen, joka oli matkan aiheuttanut, mutta antoi minulle sensijaan uskollisen ystävän.

Matka tehtiin Egyptiin, lähemmin sanottuna nykyisen Assuanin (lue: Essjenin) — vanhain Syenen — kivilouhoksiin. Laskuni ja tutkimukseni olivat näet vieneet minut siihen johtopäätökseen, että vanhoilla egyptiläisillä on täytynyt olla jokin salainen tieto, joka teki kappaleet heidän käsissään kevyemmiksi kuin ne muuten ovat. Toisin sanoen: he tunsivat jonkin tavan, jolla voivat painolain voimaa vähentää. Ellei heidän insinööreillään ole ollut toisia tietoja luonnon voimien käyttämisestä ihmisen palvelukseen, kuin nykyajan ihmisillä on, ei heille olisi käynyt mahdolliseksi kuljettaa noita mahdottoman suuria kivilohkareita, jotka vielä valtavina näytteinä todistavat myöhemmän ajan ihmisille heidän nerostansa.

Tarkoitukseni oli siis kiviltä houkutella heidän salaisuutensa, jos niillä semmoinen oli.

Assuanissa tutustuin erääseen arabialaiseen, jonka harrastukset olivat omansa tekemään meistä ystävät. Hän samoin kuin minäkin oleskeli päivät pitkät kivilouhoksissa, joista hän etsi muinaismuhamettilaisia käsikirjoituksia. Kun kummankin harrastukset siis olivat tieteellisiä, mutta emme kuitenkaan tarvinneet toisissamme kilpakumppania pelätä, saatoimme olla toisillemme suureksikin avuksi. Sovimme, että jos jompikumpi meistä tekee löydön toisen tutkimusalalta, hän empimättä antaa sen toiselle. Hyvä vaihtokauppa siis, joka ei voinut muuta kuin tuottaa hyötyä kummallekin. Ja kun minulla oli onni löytää koraanikäsikirjoitus yhdeksänneltä vuosisadalta, joka Akmedin — se oli uuden tuttavani nimi — mielestä oli verrattoman arvokas, olin saanut ystävän koko elämäni ajaksi. Eri uskomme ei häirinnyt ystävyyttämme. Akmedia ei vaivannut hänen uskolaistensa tavallinen ahdasmielisyys, ja huomasin pian, että hän tunsi minun uskontoni paljon paremmin kuin minä hänen.

Sanoin, että yhteinen etu oli aluksi vienyt meidät yhteen. Tämä on kuitenkin ymmärrettävä niin, että minulla itselläni oli tästä suurin hyöty. Ilman Akmedia olisi keksintöni ehkä vielä tekemättä. En osannut näet lukea muinaista egyptiläistä kirjoitusta.[1] *Akmed osasi.* Hän oli tutkimusmatkoillaan kotimaassaan Arabiassa löytänyt erään korkeasukuisen egyptiläisen matkustajan hautakiven, jossa paitsi arabialaista kirjoitusta oli myöskin kirjoitus kahdellakin hänelle tuntemattomalla kielellä. Vertaamalla eri kirjoituksia toisiinsa sekä niihin kirjoituksiin, jotka hän oli tavannut egyptiläisistä muistomerkeistä, hän oli huomannut, että toinen outo kirjoitus oli egyptiläisten vanhaa ja toinen uudempaa, koptilaista kirjoitusta. Hänen oli onnistunut ne tulkita ja Assuanissa hän opetti minulle edellisen, jonka itsekin ymmärsin olevan minun tutkimuksiani varten ehdottomasti tarpeen. Arabialaisesta käsikirjoituskokoelmasta, joka on kirjastoni lasikaapissa, olet löytävä täydelliset selitykset tuohon kirjoitukseen sekä myös useita kirjoituksia tällä kielellä, jotka Egyptissä ollessani muistomerkeistä jäljensin.

[1] Hieroglyfitutkimus on kuluneen vuosisadan työtä.

Jos olettamukseni vanhain egyptiläisten salaisista tiedoista oli oikea, on hyvin luultavaa, että nuo tiedot ovat olleet perintösalaisuutena jollakin erityisellä suvulla tai perheellä, jonka perheen jäsenet ovat olleet johtomiehinä vuorenlouhimis- ja kivenkuljetustyössä. Salaisuutensa he pitivät arvatenkin erinomaisen tarkasti kätkettynä, ja perheen ehkä sukupuuttoon kuoltua oli salaisuus unohtunut ja nuo suurenmoiset kivityöt pakostakin lakanneet, kun näitä suunnattomia lohkareita ei enää voitu käsitellä ja kuljettaa. — Tämä oli teoriani.

Kuten olen sanonut, eivät tutkimukseni Assuanissa minulle tuottaneet muuta kuin Akmedin uskollisen ystävyyden ja taidon tulkita muinaisegyptiläisten kieltä. Tämäkään tulos ei ollut halveksittava.

Sillä kaksi vuotta tämän jälkeen sain ystävältäni tämän kirjeen:

'Akmed Tutkija ystävällensä Pytagoraalle.

Terve. Löysin Assuanista eräästä vuoren käytävästä kirjoituksen, josta ymmärrän, että on olemassa toinenkin muinaisegyptiläinen vuorilouhos täältä kaukana etelässä. Tie sinne on hiekka-aavikkoa, mutta tiellä on ainakin muinoin ollut pari keidasta. Jos voimme varustaa kuuden kamelin karavaanin, ei ole luullakseni mahdotonta päästä sinne. Paikalla on kirjoituksen mukaan vettä ja palmupuita. Minä omistan kaksikymmentä naulaa hopeata. Jos voit hankkia yhtä paljon, on matkamme taattu.

Ellet sinä matkan vaaroja ja vaivoja pelkää, kirjoita minulle asiasta ja tule itse niin pian, kuin voit valmistua. Täällä minä teen tarpeelliset valmistukset. Tuo mukanasi kahdeksan tai kymmenen semmoista hyvää pyssyä, kuin sinulla täällä ollessasi oli, ja hyvä varasto ruutia. Lyijyä on minulla. Ellet ole saapunut, kun on kymmenes kuukausi tästä päivästä lukien kulunut, lähden yksin.

Elä Herran suojassa. Hyvästi.

Tämän kirjeen kirjoitin 5. p:nä Ramadan-kuuta Hedsjran vuotena 1188.'

Tultuani Egyptistä kotimaahani takaisin olin mennyt naimisiin. Vaimoni oli rikas. Meille oli syntynyt poika, jonka syntyminen oli maksanut äitinsä hengen, ja olin surusta syvästi murtunut. Akmedin kirje antoi minulle elämänhalun takaisin. Mainitun rahasumman kokoon saaminen ei tehnyt minulle vaikeuksia. Tein siis tarpeelliset varustukset, sain virkaloman epämääräiseksi ajaksi, uskoin poikani erään sukulaisen haltuun ja purjehdin ensimmäisellä sopivalla laivalla Espanjaan ja sieltä Egyptiin.

Kun tapasin ystäväni Assuanissa, oli kaikki tärkeimmät valmistukset jo tehty. Akmedilla oli kuusi veljeä, kaikki ammatiltaan kamelinajajia. Nämä olivat äsken palanneet kauppamatkalta sisä-Afrikasta, ja Akmedin oli onnistunut saada heidät palvelukseensa. Heillä oli omat kamelit; kaikki näyttivät olevan sitkeitä eläimiä. Matkalla tutustuin miehiin, jotka olivat kaikin puolin kunnollisia. Harvoin näkee niin upeata väkeä kuin nuo seitsemän veljestä.

Matkamme hiekka-aavikon läpi ei ollut oikeastaan vaarallinen, sillä vettä löysimme useassakin paikassa, mutta minulle, joka olin erämaamatkoihin tottumaton, kovin rasittava. Aavikossa jalka painui hiekkaan kehräsluuhun asti. Ja kamelilla ratsastaminen ei kuulu elämän ihanimpiin nautintoihin. Kun kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen saavuimme sen vuoriston reunalle, mistä alkaen meidän piti ruveta kivilouhosta etsimään, olin niin lopen väsynyt, että Akmed katsoi tarpeelliseksi minun tähteni määrätä yhden lepoviikon, josta olin hänelle hyvin kiitollinen.

Tämä paikka olikin mielestäni oikein lepopaikaksi luotu. Kahteenkymmeneen päivään en ollut puita nähnyt, lukuunottamatta muutamia harvoja palmuja, jotka keitailla kasvoivat. Tässä oli todellinen pieni aarniometsä, vähäisen virran kastelemana. Virta tuli ylängöltä, ja ihmettelin, mihin suurempaan vesistöön se hopeisen aarteensa laski. Akmed opetti minulle, että tämmöiset virrat valuvat sanan kirjaimellisessa merkityksessä hiekkaan. Tämäkin tässä paikassa niin vuolas ja vesirikas puro katoaisi näkymättömiin siltä vaeltajalta, joka sen vartta kulkisi kolmen tai ehkä viiden päivän matkan.

Jo muutaman päivän perästä olin niin tointunut, että olisin mielestäni jaksanut jatkaa retkeä. Mutta Akmed vaati, että määrätty lepoaika oli täysin käytettävä. Ei voinut tietää, mitkä voimanponnistukset meitä vielä odottivat. Ja kuten sanottu, itse paikka oli kuin paratiisi. Ensimmäisenä yönä häiritsi minua shakaalien ulvonta ja leijonain ärjyminen, mutta näihin ääniin tottuu nopeasti.

Jo kolmantena päivänä ammuin ensimmäisen leijonani. Se kuoli yhdestä ainoasta kuulasta, mikä on ainakin arabialaisten väitteen mukaan harvinaista. Huomattava asia on kuitenkin, että arabialaisten ampuma-aseet ovat useimmiten kurjassa kunnossa. Myöskin heidän ruutinsa on huonoa. Hyvä asia, että miehilleni toin kotoa kunnolliset pyssyt ja ampumavarat. Oman pyssyni kuula painaa kolme luotia ja oli läväissyt leijonan kurkun juuresta reiteen asti.

Määrätyn lepoajan kuluttua jatkettiin matkaa pitkin puron vartta. Pidimme näet varsin luultavana, että kivilouhos, jos semmoinen oli olemassa, oli puron läheisyydessä, tai jos puro sai alkunsa järvestä, järven rannalla.

Edessämme oleva maa, joka oli kiviperäistä, nousi hiljaa. Puron varret olivat viljavaa maata, suurimmaksi osaksi metsäistä. Metsänriistaa näkyi paljon, mutta minkäänlaista merkkiä nykyisestä tai muinaisesta asutuksesta ei missään näkynyt. Ei myöskään näkynyt minkäänlaista jälkeä muinaisesta tiestä.

Toiveemme supistuivat yhä enemmän, kuta kauemmaksi tulimme.

Neljäntenä päivänä teimme kuitenkin löydön, joka uudelleen elvytti toiveemme. Auringonnousun jälkeen kuului leiriin omituinen mahtava ääni, muistuttaen eniten jättiläisurkujen ääntä. Ääni oli kolmisointu ja kuului selvänä lähes neljännestunnin ajan, jonka jälkeen se heikkeni ja hetken perästä taukosi.

Annoimme karavaanin jatkaa, kuten ennenkin, puron vartta ja lähdimme Akmedin kanssa vasemmalle suoraan äänen suuntaan. Kuljettuamme noin viisi kilometriä avautui eteemme tasainen aukeama. Aukeaman keskeltä kohosi runsaasti viidentoista metrin korkuinen sfinksi, jonka tutkimattomat kasvot erämaan kolkossa yksinäisyydessä hellittämättä katsoivat nousevaa aurinkoa kohti. Miljoonia auringonnousuja olivat nämä ynseät silmät jo katselleet, nämä kiviset huulet aamulaulullaan tervehtineet, miljoonia tulevat ne ehkä vielä näkemään ja tervehtimään. — — — Mahtavan majesteettiuden tunteen herättivät mieleeni nuo töykeät, mutta ihmeellisen sopusointuiset kasvojenpiirteet. Ja ajatellessani tämän kivipatsaan rakentajia muistui mieleeni pyhän kirjan kertomus Baabelin tornin rakentajista, miten he löysivät Sinearin kedolla sopivan paikan ja alkoivat rakentaa taivasta tavoittavaa torniansa *tehdäksensä itsellensä nimen*. — Tuhansia vuosia oli kulunut siitä, kun tämä muistomerkki, jonka piti läpi aikojen säilyttää tekijäinsä nimet, oli paikallensa pystytetty. Kaksi yksinäistä matkustajaa olivat ehkä ensimmäiset, jotka heille omistivat hetkellisen ajatuksen.

Mahtava todistus oli kuitenkin tämä kivinen kuva, todistus, että jo tuhansia vuosia sitten oli täällä elänyt ihmisiä, joille työ jokapäiväisen toimeentulon hankkimiseksi oli suonut aikaa myös aatteellisiin pyrintöihin.

Sfinksin jalustassa oli neliskulmainen kiviluukku varustettuna pronssisella rivalla. Suurella voimanponnistuksella saimme sen paikaltaan nostetuksi. Kapea käytävä johti tämän kuvan onttoon sisustaan, missä portaat veivät ylöspäin sen päälakeen asti. Ontelon pohjalla oli paljon hiekkaa, jonka myrskyt olivat vuosisatojen kuluessa suun reiästä sinne puhaltaneet. Jos siis ontelon pohjassa oli säilytetty pyhiä esineitä, olivat ne nyt paksun hiekkakerroksen peitossa. Akmed piti luultavana, ettei ontelon pohja ollut tyhjä. Hiekan poistaminen olisi kuitenkin vaatinut viikkojen työtä. Niin pitkäksi ajaksi emme tahtoneet matkamme varsinaista tarkoitusta lykätä, vaan jätimme pohjan tutkimatta.

Kuvan sisusta ei ollut ihan pimeä. Suuaukosta pääsi näet sen verran valoa, että kun silmä tuohon puolipimeään tottui, taisi huoneessa — sillä huoneentapainen tämä ontelo oli — jotenkin vapaasti liikkua. Kaunis kolmisointu, jolla kuva nousevaa aurinkoa tervehti, ei syntynyt, kuten tuon egyptiläisen kuvan ääni, kivessä olevista raoista. Tämä kuva oli päinvastoin vieläkin yhtä eheä, kuin se oli tekijäinsä kädestä lähteneenä. Mutta kuvan suumaloon oli kiinnitetty kultainen soitin. Kymmenkunta kultaista tankoa oli siten yhdistetty toisiinsa, että kun ilma puhalsi niitten lomitse, syntyi tuo kaunis ääni. Soitin oli siis jonkinlainen tuulikantele, jonka pani soimaan yön ja päivän lämpötilan erotus, mikä aiheutti voimakkaan ilmanvedon suumalossa.

Melkein koko päivä kului sen kirjoituksen jäljentämiseen, joka oli hakattu patsaan jalustaan. Kirjoitusta oli kahdeksan riviä. Asetimme jalustaluukun paikalleen takaisin ja kiiruhdimme karavaanimme jälkeen, jonka saavutimme puron rannalla vasta myöhään illalla. Akmedin veljekset tulivat hyvin iloisiksi kuullessaan, että toiveet matkan onnistumisesta olivat taasen kasvamaan päin.

Toiveittemme täyttyminen oli lähempänä kuin taisimme aavistaakaan. Noustuamme aamulla kohtasi silmiämme ihana näky. Lyhyen päivämatkan päässä edessämme nousi ylängöstä keonmuotoinen vuorenhuippu, joka noin kolmensadan metrin korkuisena teki miellyttävän poikkeuksen tasaisen ylängön yksitoikkoisuudesta. Vuorella näytti kasvavan metsää juuresta ylimpään huippuun asti, mikä meistä sen verrattain suureen jyrkkyyteen katsoen tuntui oudolta. Puromme tuli vuorelta päin.

Kaikki olimme iloisella mielellä, yksin kamelimmekin näyttivät ottavan osaa iloomme astuen reippain askelin vuorta kohti. Jo päivällisaikana olimme vuoren juurella.

Vuoren kupeet eivät kasvaneet metsää, kuten olimme luulleet, vaan olivat päinvastoin ihan paljaat ja sileät. Mitä me etäältä katsoen luulimme metsäksi, oli vuoren erikoinen himmeänvihreä väri. Kivellä oli näet omituisesti kimalteleva himmeänvihreä värivivahdus. Rakoja ei näkynyt missään; näytti siltä, kuin koko vuori olisi valettu yhdeksi möhkäleeksi. Vuorenkupeet eivät olleet aivan tasaisia, mutta pinta oli kaikkialla sileä, myrskyjen ja sateiden siloittama. Kaikki ihmettelimme kivilaadun sitkeyttä, koska emme voineet missään huomata ainoatakaan halkeamaa. Tämän vuoren omistaminen Euroopassa tekisi omistajansa äärettömän rikkaaksi mieheksi.

Kun sfinksi oli tätä samaa kivilajia, ymmärsimme, että olimme nyt saapuneet siihen paikkaan, jota olimme etsineet. Jos olisi vielä ollut jotain epäilystä tässä asiassa, poistui tämä pian kokonaan. Sillä kun jatkoimme matkaa pitkin puron vartta etsien sopivaa leiripaikkaa, tulimme paikkaan, jossa oli kaksikymmentäneljä suunnattoman suurta pylvästä vierekkäin järjestettyinä vuoren juurelle. Pylvästen pituus oli nyt kolmekymmentä metriä, mutta paksuus vain vähän kolmatta metriä. Yksi oli keskeltä katkennut.

Jatkoimme kulkua puron vartta vielä kappaleen matkaa, jolloin rupesi näkymään järvi. Puro tuli siis, kuten olimme arvanneetkin, järvestä. Laskupaikka oli ihan vuoren juuressa. Vuori nousi vielä jyrkempänä järvestä kuin maan puolelta.

Kamelinajajat katsoivat paikan sopivaksi leiripaikaksi, kun järven ranta tässä oli jotenkin korkea ja rannoilla muualla vilisi krokodiilejä. Joukoittain makasi näitä iljettäviä eläimiä rantojen matalilla hiekkapenkereillä. Purossa sitävastoin emme niitä nähneet, vaikka ne muutoin eivät halveksi pieniäkään vesiä, jos vain seutu muuten heitä miellyttää.

Olimme nyt puron vartta seuraten kiertäneet melkein puolet vuoren ympärystää. Useassa paikassa olimme jotenkin korkealla vuoren kupeessa nähneet tummia paikkoja, jotka näyttivät reiäntapaisilta, ja jokaisen semmoisen paikan alla oli vuoren juurella suunnattomat kiviröykkiöt. Jos siis vuoren sisustassa oli tehty työtä, kuten arvatenkin oli, oli luultavasti työssä syntyneet kelvottomat ainekset sysätty ulos noista rei'istä.

Miehet ryhtyivät nyt valmistuksiin leirin pystyttämistä varten, ja minä lähdin Akmedin kanssa puron suulle. Tässä aivan puron suulla oli tuo etsitty sisäänkäytävä vuoreen. Ja upea sisäänkäytävä se olikin, runsaasti kuuden metrin levyinen ja melkein saman korkuinenkin. Jos nuo äsken näkemämme pylväät oli tästä otettu, oli todennäköisesti otettu kaksi vieretysten.

Loivasti nouseva käytävä ei mennyt suoraan vuoren sisustaan, vaan vuoren järvenpuoleista kuvetta pitkin. Sinne tänne oli jätetty ikkunantapaisia aukkoja, joten käytävän alkuosa oli hyvin valaistu. Noin metrin levyinen osa käytävän oikeasta, järvenpuoleisesta sivusta oli hakattu astuimiksi, joten nousu oli jotenkin mukava. Muutamin paikoin oli vuoren seinään tehty komerontapaisia aukkoja, ehkä työkalujen säilyttämistä varten.

Päätimme seuraavana aamuna lähteä löytöretkelle vuoren sisustaan tarkoituksenamme tunkeutua niin syvälle kuin mahdollista. Tänään ei olisi kuitenkaan enää paljon voitu saada aikaan.

Seuraava aamu koitti niin ihanana, kuin se ainoastaan näillä siunatuilla leveysasteilla voi olla. Raitis ilma virkistytti ruumista ja sielua. Moniväriset papukaijat ja vikkelät apinat antoivat metsälle eloa, ja korkealta pilvistä vakoili ilman kuningas, kotka, valtakuntaansa. Tuntui omituiselta tämmöisenä aamuna ryömiä vuoren koloon taistelemaan kukaties minkälaatuisia pimeyden valtoja vastaan. Mutta juuri tässä tarkoituksessa olimme erämaan vaivoja uhmailleet. Nyt toivoimme saavamme korjata vaivojemme palkan.

Jotakin sai kuitenkin tuo vastakohtaisuus aamun valon ja vuoren sisustan synkkyyden välillä aikaan. Otimme pyssyt mukaamme, vaikka emme tosin voineet arvata, että ne vihollisvallat, joita vastaan meidän ehkä oli taisteltava, olisivat ruudilla ja lyijyllä kukistettavia. Ilman tätä varovaisuuttamme, jonka itse luulimme ihan tarpeettomaksi, emme luultavasti olisi tulleet elävinä ihmisten ilmoille takaisin.

Ryhdyimme siis tehtäväämme. Pensaista ihan käytävän suulta peloitin hyeenan, joka ilkeästi meille irvistellen katosi metsään. Näin ensi kertaa elämässäni tämän iljettävän, pelkurimaisen eläimen. Egyptissä elää runsaasti sekä hyeenoja että shakaaleja, mutta vaikka olin nyt jo kahdesti tässä maassa käynyt, en ollut ennen sattunut näkemään ainoatakaan. Olisin sentähden mielelläni tämän ampunut, mutta se luikahti niin nopeasti pensaitten väliin, etten ehtinyt ajoissa saada pyssyä esille.

Olin kuitenkin ottanut pyssyni selästä ja kannoin sitä nyt kyynärkoukussa. Kaikeksi onneksi. Sillä ensimmäisestä komerosta, joka oli noin sata metriä käytävän suusta, syöksyi arvaamattamme leijona meitä vastaan. Eläin ei kuitenkaan heti hyökännyt, vaan laskihe kyyryyn parikymmentä askelta edessämme. Se ärjyi kauheasti ja pieksi kalliota hännällään. Ammuimme molemmat yhtaikaa, ja molemmat kuulat osuivat hyvin. Eläin ei sittenkään heti kuollut, mutta Akmedin kuula oli vahingoittanut selkärankaa, niin ettei leijona päässyt paikalta liikkumaan. Latasin nopeasti uudestaan, menin aivan lähelle ja tähtäsin päähän. Tämä kuula sammutti eläimen hengen.

Samassa olivat miehemme, jotka olivat kuulleet laukaukset, paikalla. Yksi ainoa mies laahasi kuolleen eläimen käytävän suuhun. Se luisui kiveä pitkin miltei itsestään. Kaadettu leijona oli hyvin upea eläin. Sen harja oli pikimusta. Seisoimme käytävän suulla auringonvalossa katsellen saalistamme. Mieleeni muistuivat pyhät runoilijan sanat:

Sinä, Herra, lähetät pimeyden: silloin lähtevät kaikki metsän eläimet liikkeelle. Nuoret leijonat kiljuvat saalista ja elatustansa Jumalalta etsivät. Aurinko nousee: silloin he vetäytyvät pois luoliinsa ja panevat siinä maata. — Ihminen lähtee silloin työhönsä ja tehtäväänsä iltaan asti.

Suureksi kummakseni jatkoi Akmed:

Kuinka monenlaatuiset ovat Sinun työsi, oi Herra! Viisaasti olet Sinä ne kaikki tehnyt, ja maa on sinun luomiasi täynnä. Katso merta, tuota suurta ja laajaa: lukematon siinä liikkuu vilinä, eläimiä sekä suuria että pieniä. Siinä haahdet tietään kulkevat, Leviaatan, jonka olet luonut siinä leikkimään.

Kysyin Akmedilta, miten hän nämä sanat tunsi? Hän ei vastannut suoraan, sanoi vain tutkimusretkillään löytäneensä monta kristittyjen pyhää kirjoitusta. Niitä hän ei ollut hävittänyt, vaan oli lähettänyt ne paaville, jonka kirjastossa arveli niiden vieläkin olevan. — Täten ei olisi mikään tavallinen muhamettilainen menetellyt, ellei ehkä rahapalkkion toivossa. Tunsin tulleeni lähemmäksi Akmedia kuin ennen.

Lähdimme uudestaan käytäväämme toivoen, että jos käytävässä olisi ollut useampia petoja, olisivat laukaukset saattaneet ne tulemaan esille.

Ikkuna-aukkoja ei ollut tehty säännöllisin välimatkoin. Huomasimme kuitenkin käytävän suunnasta, että se vielä kulki vuoren kuvetta pitkin. Olimme kulkeneet ehkä kolme- tai neljäsataa metriä lyhtyjemme valossa, kun käytävämme, joka ei ollut enää kuin parin metrin levyinen ja saman korkuinenkin, taasen rupesi valkenemaan. Tässä oli ikkuna. Olimme neljäkymmentä metriä järven pinnasta, kuten nuoran avulla varmistimme. Järven vastainen ranta ei ollut erämaata, vaan laaja ruohoaro. Monta sataa eläintä näkyi rannan läheisyydessä. Ne näyttivät olevan antilooppeja. Nyt ymmärsimme, miksi metsässä puron rannoilla oli niin paljon petoeläimiä. Metsää ei näet täällä missään näkynyt. Petoeläimet vetäytyivät siis puron rannoille suojaa etsimään. Eipä ihmettä, että leijonat joka yö meitä ärjymisellään häiritsivät. Heillä oli ruokalansa arolla ja makuuhuoneensa viidakoissa puron varsilla.

Ikkunan kohdalta johti korkea ja leveä käytävä pohjoiseen, suoraan vuoren sisustaan. Tämä käytävä meni vaakasuoraan suuntaan. Päätimme jatkaa samaa käytävää, jota tähän asti olimme kulkeneet ja joka vei ylöspäin. Piirsimme siis liidulla nuolet vuorenseinään ikkunan kummallekin puolelle merkiksi, miten paluumatka oli suunnattava. Akmed sanoi, ettei saa tämmöisessä tapauksessa luottaa vähääkään muistiinsa, sillä jos vuoressa kerran erehtyy, on muisti samassa myös ihan kuin kadonnut. Nuoli on paras merkki, ja aina olkoon kärki suunnattuna vapauteen päin.

Nyt vaelsimme toista tuntia, kulkien monen vuoren sisustaan menevän käytävän ohitse, ennenkuin taas rupesi päivän valoa näkymään. Tässä oleva ikkuna oli suuri, viisitoista askelta leveä ja miltei yhtä korkea. Vuoren sisustaan tästä paikasta menevä käytävä oli kaduntapainen, ja sen molemmin puolin oli vuorenseinään hakattu huoneita, todellisten asuinhuoneitten kaltaisia: Näissä huoneissa oli myöskin talouskapineita, erittäinkin oli paljon saviastioita. Oli ruvennut satamaan, ja Akmed asetti useita saviastioita ikkunaan, saaden täten jotenkin suuren ruukun täyteen vettä. Meillä oli vettä mukanamme kuten ruokaakin laskettuna neljän päivän tarpeeksi, ja sadevettä joimme nyt kylliksemme, jättäen vielä hyvän varaston paluumatkankin varalle. Aamiaisemme söimme tässä paikassa. Järveä ei näkynyt tänne, mutta sfinksi näkyi. Vuoren juurelle oli yhdeksänkymmentä metriä, jos otaksumamme, että allamme oleva kiviröykkiö oli viidentoista metrin korkuinen, oli oikea.

Tässä paikassa tapasimme ensimmäiset piirtokirjoitukset ja kuvat. Kaikki kuvat esittivät vuorityöläisten toimia. Kirjoitukset osaksi kertoivat niitten työläisten tehtävistä, jotka tässä käytävässä olivat tehneet työtä, osaksi taas ilmoittivat, ketkä työnjohtajat olivat aikojen kuluessa kussakin huoneessa asuneet. Menimme hyvin moneen huoneeseen sisälle toivoen löytävämme jotakin tärkeämpää. Eikä toivomme joutunutkaan häpeään. Erään huoneen seinästä Akmed löysi arabialaisen piirtokirjoituksen, joka osoitti oikeaksi hänen olettamuksensa, että hänen uskonheimolaisiaan oli vainojen aikoina täällä asunut. Iloitsin Akmedin onnesta. Mutta vielä suurempi onni oli ystävälleni varattu. Seinään oli muurattu kiinni iso neliskulmainen paasi. Tämän paaden piirtokirjoitus opetti hänelle, että sen takana säilytetään muutamia vanhoja käsikirjoituksia juuri siltä ajalta, minkä tutkimisen hän oli elämäntehtäväkseen ottanut. Jos kirjoitukset olivat samoja, jotka hänen lahkonsa tarinoissa mainittiin, uskoi hän saavansa ratkaisuksi erään koko muhamettilaiselle maailmalle varsin tärkeän riitakysymyksen. Ainoilla mukanamme olevilla kivityöaseilla, meisselillä ja käsivasaralla, hän yritti saada laastia särjetyksi, mutta turhaan. Laasti oli sementintapaista, erinomaisen sitkeää ainetta. Käsikirjoitukset saivat jäädä säilytyspaikkaansa, kunnes leiristä saataisiin parempia työaseita.

Aurinko, joka taasen rupesi näkymään, näytti, että keskipäivä oli jo ohi, ja Akmed katsoi parhaaksi jättää tämän mielenkiintoisen paikan tarkemman tutkimisen toistaiseksi. Nyt tahdoimme kiirehtiä eteenpäin.

Jatkoimme siis uudestaan kulkuamme. Yhä vain ylöspäin nousi polku. Vuoren sisustaan vieviä käytäviä oli tässä useampiakin kuin ennen. Jos kaikkia näitä käytäviä olisimme ruvenneet pintapuolisestikin tutkimaan, emme olisi viikossakaan ehtineet vuoren huipulle, johon arvasimme polkumme meitä johtavan. Ikkunoita oli nyt tiheämmin kuin vuoren alaosassa, ja iltapäivällä olimme huomaavinamme erään sivukäytävän vastaisestakin päästä valoa häämöttävän.

Jos huomiomme oli oikea, ei vuoren huipulle ollut enää aivan pitkä matka. Ilma oli kaikkialla puhdasta ja parahiksi viileää.

Ymmärsimme, ettemme enää päivänvalolla tule ehtimään vuoren huipulle. Polvitaipeeni rupesivat tuntumaan niin omituisen tylsiltä ja voimattomilta, ja astuminen liukkailla kiviastuimilla kävi kovin raskaaksi. Akmedin luisevia sääriä eivät mitkään voimanponnistukset voineet väsyttää. Sen tiesin entuudestaan.

Ikkunoita oli jo hyvin tiheässä, mutta pimeys eneni nopeasti. Portaat veivät säännöllistä kierukkaa. Juuri kun luulin voivani laskea, ettei kierukan läpimitta ollut enää enempää kuin parikymmentä metriä — portaat kävivät tässä vuoren toista rinnettä, ja joka ikkunasta näkyi sama maisema —, päättyi käytävä aivan yhtäkkiä. Edessämme oli kivinen seinä. Tasainen kiviseinä.

Olisiko siis työ kesken päättynyt? Valaisimme lyhdyllämme kaikkialla käytävän seiniä. Seinä edessämme ei ollutkaan mikään seinä, vaan kivinen laskuovi, joka sulki käytävän. Käytävän seinät oli tässä hakattu pystysuoriksi. Tästä ei päässyt pieleen eikä puoleen. Niin huolellisesti oli työ tehty, että rako oven ja seinän välillä oli kaikkialla täsmälleen yhtä suuri, ollen ainoastaan noin viiden millimetrin levyinen. Viileä yöilma kulki viimana raosta meitä vastaan. Katselimme neuvottomina toisiamme. Tämän päivän työ näytti olleen hukkatyötä. Hukkatyötä minulle, vaikka se kyllä Akmedille lupasi runsastakin palkkiota.

Istuuduimme vierekkäin ylimmälle astuimelle, joka oli tehty korkeammaksi ja leveämmäksi muita. Rupesin hieromaan polviani, jotka olivat jotenkin jäykät ja puutuneet.

Hetken perästä tuntui minusta, ikäänkuin astuin ei olisi ollutkaan enää niin korkea kuin istuutuessamme. Vielä hetki, ja Akmed luuli tehneensä saman huomion. Mittasin lyhdylläni. Astuin oli juuri lyhdyn ja katon tasalla. Kaksi minuuttia myöhemmin se oli jo painunut kymmenen senttimetriä. Nyt vasta huomasin, että sen ja vieressä olevan astuimen välillä oli samanlainen rako kuin seinän ja käytävää sulkevan kiven välillä. Astuin liikkui. Ja ovi myös liikkui. Mutta ovi liikkui ylöspäin.

Edessämme oleva ovi oli siis laskuovi. Ruumiinpainomme oli pannut sen liikkeelle.

Astuimen päästyä liikkeelle rupesi se laskeutumaan yhä kasvavalla vauhdilla, ja pian näkyi oven alta rako, joka yhä suureni. Mittasin oven paksuuden ja huomasin sen lähes metrin paksuiseksi. Nousimme nyt seisomaan astuimellemme ja viiden minuutin kuluttua olimme laskeutuneet jo niin syvälle, että kumartumatta pääsimme astumaan oven alta. Katselimme toisiamme hätäisesti ja — menimme Rubikonin yli. Vielä parikymmentä astuinta ja olimme suunnattoman suuressa temppelissä. Sadoista ikkunoista tuikkivat miljoonat tähdet levittäen sitä ihmeellisen tenhoisaa valoa, mikä ainoastaan päiväntasaajan seutujen yötä valaisee. Kauan seisoimme siinä mahtavan näyn hurmaamina. Jalkamme olivat ikäänkuin lattiaan kiinni noiduttuina.

Akmed se ensin heräsi tajuntaansa takaisin. Näin hänen äkisti ottavan lyhtynsä lattialta ja kiiruhtavan takaisin käytävään. Minäkin toinnuin ja pahaa aavistaen seurasin ystävääni. Hän kohtasi minut käytävän suussa. Laskuovi oli laskeutunut paikalleen takaisin. Akmedin saapuessa ovelle oli se vielä liikkunut, mutta rakoa oven alla ei enää näkynyt. Oven alareuna oli jo alustan alapuolella. Ja heti sen jälkeen oli ovi pysähtynyt paikalleen.

Astuimme heti molemmat takaisin oven eteen ja seisoimme kauan aikaa edustalla. Mutta turhaan. Tältä puolelta ovi ei auennut.

Nyt vasta muistimme, että pari astuinta oven alapuolella oli ollut useita kuution muotoisia kiviä, joitten yhteinen paino kai lähenteli paria sataa kiloa. Ne oli arvatenkin tarkoitettu ylimmälle astuimelle asetettaviksi oven nostamista varten. Me olimme sen omalla ruumiinpainollamme nostaneet, ja painon poistuttua oli ovi ruvennut laskeutumaan takaisin paikallensa. Nyt ovi kaikista yrityksistä huolimatta pysyi liikkumatta. Itse olimme sulkeneet vankilamme oven jälkeemme.

Akmed otti tapahtuman tyynesti, kuten itämaalainen ainakin. Profeetan uskonto tekee tunnustajansa suuremmassa tai vähemmässä määrässä fatalistiksi. Nurisematta hän taipuu sen alle, mitä hän ei voi muuttaa.

Minä en voinut ottaa asiaa samalta kannalta. Hirvittävän tuskan kauhu sai minut täydelleen valtaansa. Jouduin pelkoni valtaamana aivan suunniltani. Seuraavassa hetkessä jo häpesin itseäni. Minä, kristitty, en voinut alistua Herran johdon alle yhtä nöyrästi kuin hän, Muhamedin oppilas. Onnistuin ainakin ulkonaisesti hillitsemään nurisemistani kohtaloa vastaan.

Palasimme temppeliin takaisin. Mutta yö oli kylmä, ja vähän ajan perästä oli meidän pakko etsiä leposija kivellä saman oven edessä, josta äsken olin melkein raivoten poistunut. Kuumintakin päivää seuraa päiväntasaajan seuduilla kylmä yö, ja olimme kiitolliset siitä, että kivinen käytävä tasoitti päivän ja yön lämmön erotuksen.

Herätessäni aamulla oli ystäväni jo poistunut. Temppelissä tapasin hänet polvillaan, kasvot omaa pyhää kaupunkiaan kohti. Minäkin lankesin polvilleni ja rukoilin kyynelsilmin Jumalaa auttamaan meitä tästä surkeasta tilasta, johon olimme joutuneet. Virkistyneenä nousin ja ryhdyimme hyvällä ruokahalulla aamiaiseemme. Päätimme, ettemme ainakaan vielä tänä päivänä vähennä päiväannoksia.

Vasta syötyämme kohdistimme oikein huomiomme siihen omituisen suurenmoiseen näköalaan, joka kaikkialla levisi eteemme. Järvi vuoren juurella, vaikka parikymmentä kilometriä leveä ja enemmän kuin kaksi kertaa niin pitkä, näytti vähäpätöiseltä lammikolta vain. Vuori kuvastui jyrkkänä sen peilikirkkaaseen pintaan. Järven toisella puolella levisi niin kauas, kuin silmä kantoi, mahtava ruohotasanko, joka nyt juuri auringon noustessa ikäänkuin eli niistä tuhansista ja tuhansista eläimistä, jotka siellä kävivät laitumella. Myöskin tuo ääretön erämaa pohjoisessa ei tehnyt tavallista lohdutonta, kaameaa vaikutusta mieleen. Silläkin oli oma suurenmoinen viehätysvoimansa, jota sfinksi jalkaimme alla — todellisuudessa oli sinne päivän matka — näytti, omiin ajatuksiinsa vajonneena, mietiskelevän.

Ja itse se rakennus, josta me tätä ympäristöä katselimme! Harvoin sulaa taideteos ja sen ympäristö niin hyvin yhteen kuin tässä. Tälle temppelille ei sopinut mikään muu ympäristö kuin tämä. Ja tähän kappaleeseen maailmaa ei sopinut mikään muu muistomerkki kuin juuri se jättiläismäinen rakennus, jossa nyt olimme. *Temppeli oli hakattu itse kallioon.* Koko temppeli lattioineen, seinineen, pylväineen, kattoineen — kaikki oli yhtä ainoata kiveä. Ei missään näkynyt ainoatakaan liitettä. Ja kuitenkaan ei tämä rakennusteos, ehdottomasti suurin maailmassa, vaikuttanut luonnottomalta. Niin sopusuhtaisiksi oli sen kaikki osat laskettu. Tästä ehdottomasta sopusuhtaisuudesta kai myös riippui tuo valtava juhlallisuuden tunne, minkä tämä korkeimmalle omistettu huone loi ihmissieluun. Sanon »korkeimmalle omistettu», sillä minusta tuntui aivan mahdottomalta se ajatus, että tämän teoksen luoja olisi ollut monien jumalien palvelija vain. Hänen luomansa ei olisi siinä tapauksessa ikinä ihmissieluun synnyttänyt sitä tunnelmaa, minkä se synnytti. On mahdoton uskoa, että ne ihmiset, jotka tässä huoneessa olivat Luojan kaikkivaltaa kunnioittaneet, olisivat täältä lähteneet krokodiileja, ibislintua tai apishärkää kumartamaan.

Ja samantapainen tunne kai myöskin Akmedin sielussa liikkui, sillä kuulin hänen itsekseen lausuvan: »Jumala on vain yksi.» Mutta jatkosanat »ja Muhamed on hänen profeettansa» jäivät sanomatta.

Ryhdyimme nyt tutkimaan, mitä toiveita meillä voi olla päästä vankilastamme pois. Astuimme ulos kalliolle temppeliseinien ulkopuolelle. Koko vuorenhuippu temppelin ulkopuolella oli hakattu täysin tasapintaiseksi. Minkäänlaisia kaiteita ei ollut, vaan vuorenkupeet alkoivat jyrkkinä suoraan tästä temppelipihasta, joka leveimmältä paikaltaan ei ollut sataa askelta ja järvenpuolelta paikoin tuskin viittäkymmentäkään askelta leveä. Jos ihminen olisi tästä luiskahtanut, olen vakuuttunut, että hänestä tuskin puolta olisi tullut maahan asti. Muu osa hänen ruumiistaan olisi kulumalla jäänyt vuoren kupeeseen.

Tunnin perästä olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet. Olimme käyneet temppelin ympäri. Kallio oli kaikkialla tasainen kuin pöytä.

Tehtyämme temppelimuurien sisäpuolta samanlaisen kierroksen olimme varmat siitä, että käytävä, josta olimme tulleet, oli ainoa tie temppeliin. Se tie oli nyt sulkeutunut. — Kävimme vielä kerran yrittämässä, eikö ovea tältä puolelta saanut avautumaan. Turha toivo. Ainoa toivomme oli nyt, että Herra niin johtaisi Akmedin veljiä, etteivät eksyisi lukemattomiin sivukäytäviin. Että he kolmen tai neljän päivän kuluttua lähtisivät meitä etsimään, sen tiesimme. Ja nuolten ollessa johtajina oli syytä toivoon, että he osaisivat paikalle. Kiikarin avulla näimme heidät kaikki kuusi parhaillaan päivällistään syömässä. Päätimme, että siitä päivästä, jolloin päivälliseen ottaa osaa vain kolme tai neljä, pidämme yöt päivät vahtia oven edessä.

Temppelissä oli hyvin paljon hieroglyfikirjoituksia. Akmed katsoi parhaaksi, että jäljentäisimme näistä tärkeimmät ja tutkisimme, mitä muuta mielenkiintoista temppeli voisi sisältää. Työ oli parasta estämään sitä mieltä murtavaa levottomuuden tunnetta, joka minulle jo uhkasi tulla vaaralliseksi. Ystävälläni oli aasialaisen hermot, se on: hän ei tiennyt ihmisessä olevan näitä eurooppalaiselle usein niin harmillisia elimiä. Hän myös vakavasti kielsi minua enää astumasta temppelimuurien ulkopuolelle. Jyrkänteellä on sama omituinen voima, joka pauhaavassa koskessakin asuu. Se vetää puoleensa.

Säärilihakseni, jotka aamulla olivat olleet jotenkin puutuneet, olivat taasen täydessä kunnossa. Rupesimme siis astumaan eräässä pylväässä olevia kiertoportaita rakennuksen ylempään osaan. Noustuamme tasan kaksisataa astuinta tulimme ihan samanlaiselle kiviselle laskuovelle kuin se, joka meiltä yhä esti paluumatkan vuoren sisustaan. Tällä kertaa olimme jo viisaampia. Emme yrittäneet ruumiinpainollamme ovea avata, vaan asetimme täälläkin olevat kivet ylimmälle astuimelle, ja ovi avautui hiljaa ja tasaisesti. Odotimme hyvän hetken. Ovi pysyi avoinna. Nyt uskalsimme astua oviaukon läpi. Olimme jotenkin suuressa ristiholvikattoisessa huoneessa, joka muodosti rakennuksen ylimmän osan. Huoneen seininä olivat pylväsrivit, joitten pylväät olivat niin lähellä toisiaan, etteivät pylväitten välit olleet leveämpiä kuin itse pylväitten läpimitta. Huone oli kuin kellotapuli. Tätä vaikutelmaa vahvisti se seikka, että huoneen katosta todella riippui suunnattoman suuri kello. Kello oli jotakin valkoista, hopean näköistä metallia, täysin homeesta vapaa, varustettu parillakymmenellä tangonmuotoisella, jäntevällä kielellä, jotka riippuivat katosta kellon ulkopuolella. Kaksi kieltä oli irtautunut ja makasi lattialla. Koskettelin kielellä kellon reunaa. Olen käynyt Notre Dame'in tornissa kellonsoiton aikana. Se ääni, joka tuosta hiljaisesta koskettelemisesta syntyi, vastasi täysin Notre Dame'in suurimman kellon ääntä. Korvat menivät lukkoon. Koskettelin vielä usealla kielellä niin hiljaa kuin taisin. Heleänkirkkaita ääniä syntyi. Mutta omituisinta tässä oli, että kukin kieli synnytti samasta kellosta eri äänen. Tämän omituisen ilmiön syystä en voinut päästä selville. Kaikki äänet olivat täysin puhtaiksi viritettyjä. Torni sisälsi mitä ihanimman kellosoittimen, jonka tuuli pani soimaan.

Ilma oli useita päiviä ollut rasvatyyni. Sentähden emme olleet kuulleet vielä mitään näistä ihmeellisistä äänistä. Mutta tuulella aikaansai kello varmasti erinomaisen juhlallisen vaikutuksen. Muinaisegyptiläiset — sillä muista tässä ei voinut olla kysymystäkään — olivat siis soitantoa rakastavaa kansaa. Ja mahtavan soittokoneen he olivat tässä rakentaneet. —

Se hieroglyfireunusta, joka koristi kellon alareunaa, ilmoitti, että tämän kellon äänet lähetettiin tähtiä kohti pyytämään heidän suosiotaan maanpiirille ja sen asujaimille. Tämä näytti minusta viittaavan siihen, että näitten muinaisegyptiläisten uskonto sisimmältään oli jonkinlaista astraaliuskontoa. Ehkä he uskoivat, että taivaalliset voimat jollain tavalla ilmoittautuivat noissa pyhinä pidetyissä eläimissä, joita kaikki muinaisegyptiläiset kumarsivat. Vai oliko ehkä olemassa korkeampi astraalinen uskonto sivistynyttä kansanluokkaa varten, alempi maallinen uskonto kansaa varten? Muutamat tämän temppelin piirtokirjoituksista antoivat aihetta sellaiseenkin olettamukseen. — Lausuin Akmedille ihmettelyni siitä, että tämä suurenmoinen rakennusteos oli säilynyt läpi vuosituhansien näitten leveysasteitten kirveiltä, useasti uudistuvilta ukkosenilmoilta. Akmed tiesi kertoa, ettei ukkonen koskaan iske maahan tämmöisillä korkeilla vuorenhuipuilla. Syytä siihen hän ei sanonut tietävänsä.

Tornihuoneen jokaisessa nurkassa seisoi korkea kivinen ihmiskuva — nämäkin itse kalliosta hakatut. Tuikean näköisinä katselivat kuvat taukoamatta kukin samaan paikkaan, johon heidän katseensa jo läpi vuosituhansien olivat olleet suunnattuina. Se paikka oli lattian keskikohta ihan kellon alla, missä yksi ainoa hieroglyfirivi sisälsi sanat:

*Kivenkuljetuksen salaisuus.*

Oliko nyt minun hetkeni tullut?

Siltä näytti.

Akmed jo onnitteli minua. — Mutta mikä oli »kivenkuljetuksen salaisuus»? Tämä huoneko? Kelloko? Kivipatsaatko? Rupesimme hieroglyfikirjoitusta lähemmin tutkimaan. Sanat oli piirretty laattaan, joka oli vähän lattiaa korkeampi, ja huomasimme ilman suurtakaan vaivaa, ettei laatta ollut lattiassa kiinni. Laatan alla siis arvatenkin oli se salaisuus säilytettynä, jota etsimään olin tuon pitkän matkan kotimaastani tehnyt. Mutta laatan suuruus näytti estävän jokaisen ajatuksen saada sitä nykyisillä voimillamme paikaltaan siirretyksi. Akmedin kuitenkin onnistui lykätä meisselinsä laatan syrjän alle, ja kun hän sitten tarttui käsin laattaan, nousi se ilman suurta voimanponnistusta. Otin sen toisesta päästä kiinni, ja siirsimme sen helposti sivulle.

Otaksumamme oli oikea. Kallioon oli laatan alle koverrettu säiliö ja säiliössä oli kultainen laatta, molemmin puolin hieroglyfejä täyteen piirretty. Nostin laatan säilytyspaikastaan. Ryhdyimme molemmat heti lukemaan.

Egyptiläisten vanhin kirjoitus, hieroglyfikirjoitus, ei ole mitenkään niin mahdotonta lukea kuin on tähän asti otaksuttu.[1] Hieroglyfit ovat vanhimmassa kirjoituksessa kokonaisten sanain merkkejä; sittemmin kehittyi kirjoitus tavukirjoitukseksi, ja kun merkkejä ruvettiin lukemaan ainoastaan tavujen ensimmäisen kirjaimen merkkeinä, syntyi todellinen kaksikymmentäneljä kirjainta käsittävä kirjaimisto. Se kirjoitus, jolla muinaisegyptiläisten tiedonannot jälkimaailmalle ovat säilytetyt, sisältää täten sekä sanain että tavujen ja kirjainten merkkejä. Käytettyjen kirjainten luku on yhteensä noin 500. Kirjoitus on luettava joko oikealta vasemmalle, kuten heprealaisten kirjoitus, tai vasemmalta oikealle, kuten länsimaiset kielet. Mutta myöskin pystysuoraa kirjoitusta on käytetty.

[1] Tämä kirjoitettiin 1700-luvulla.

Kreikkalaisten ja roomalaisten yritykset tulkita tämän älykkään muinaiskansan kirjoituskieltä epäonnistuivat suureksi osaksi sen tähden, etteivät he voineet aavistaa, että ne merkit, jotka yhteensä muodostavat sanan, eivät ole aina piirretyt oikeaan järjestykseensä. Hieroglyfit ovat näet samalla kertaa kirjoitusta ja koristetta. Akmedille ei ollut tämä asianlaita mitään outoa, koska hänen äidinkielessään sama menettely ei ole harvinaista.

Ryhdyimme siis lukemaan.

»Minä Raa-sii-hen (tähtien suosikki) olen tämän temppelirakennuksen onnellinen päättäjä. Rakennuksen luonnoksen teki ja rakennustyön aloitti kantaisäni Raa-sii-ke, jonka elämästä kolmas pylväs kertoo ja jonka muumio on ensimmäinen meidän sukumme käytävässä. Minun muumioni tulee olemaan viimeinen, sillä olen sukuni viimeinen jäsen. Vuoren läpimurtaminen kesti yksitoista sukupolvea. Temppelin rakentaminen kesti myöskin yksitoista sukupolvea. Kuningas Beri on käynyt minun aikanani kaksi kertaa työtä tarkastamassa. Kolmannessatoista pylväässä siitä enemmän kerrotaan. Olen onnellisempi kuin esi-isäni, koska olen saanut nähdä tämän temppelin täydellisenä ja olen valmistanut kellon ja kielet. Kielet tulevat kestämään vähän enemmän kuin kuusi vuosituhatta; silloin niiden joustavuus rupeaa vähenemään ja ne vihdoin katkeavat, ellei avaruuden suuri voima ole sitä ennen niitten joustavuutta uusinut. Älköön kelloni tulko mykäksi!

Olen elänyt 92 vuotta ja lähden pian levolle.»

Tähän päättyi kirjoitus. Kivenkuljetuksen salaisuudesta ei ollut viittaustakaan. Kysyvin ilmein katselimme toisiamme. Oliko joku käynyt täällä ennen meitä ja vienyt pois salaisuuden? Mutta silloin hän ei olisi jättänyt tänne tätä kultalaattaa, joka painoi kaksi tai kolme kiloa. Tarkastimme uudestaan mitä huolellisimmin säilytyspaikan. Siinä ei ollut pienintäkään esinettä. Sen pohjassa ja sivuissa ei ollut piirtoakaan, vielä vähemmän kirjoitusta. Nostimme kansilaatan syrjällensä. Se oli samaa kiveä kuin kallio ja temppelikin. Ainoa, mikä jollain tavalla viittasi jonkinlaiseen salaisuuteen, oli sen ihmeellinen keveys. Se ei todella painanut enempää, kuin jos se olisi ollut hohkakiveä. Ja kuitenkin oli tämä sitkeä kivilaji hyvinkin raskasta. Kuten äsken sanoin, en osannut ajatellakaan, että Akmedin kanssa kahden jaksaisimme siirtää laatan sijaltaan.

Sisälsikö siis itse laatta jollain tavalla salaisuuden selityksen? Sen alasivuun oli kaiverrettu sfinksin kuva, ikäänkuin merkiksi siitä, että jos sillä oli jokin salaisuus säilytettävänä, oli se yhtä mykkä ja tutkimaton kuin tuo kivinen kuva.

Akmed oli kuitenkin vielä sitä mieltä, että salaisuus oli etsittävä itse kirjoituksesta. Kirjoitus oli sellaista, joka on luettava oikealta vasemmalle. Jos sitä koetti muuhun suuntaan lukea, ei siitä tullut sanoja eikä lauseita. Minä en voinut huomata siinä mitään outoa. Mutta Akmed, joka oli egyptiläiseen kirjoitukseen yhtä tottunut kuin omaan kieleensä, näytti minulle useita omituisuuksia, jotka ainoastaan tottunut silmä huomasi. Muutamista kirjaimista puuttui jokin piirto, ikäänkuin olisi kirjoitus ollut huolimattomasti tehty, ja toisin paikoin oli jollakin kirjaimella outo muoto tai oli siinä jokin tarpeeton piirto, kuten muutamilla kirjoittajilla on vieläkin tapana koristaa käsialaansa kaikenlaisilla tarpeettomilla kiemuroilla. »Tuommoisia näkee kyllä muutamissa kirjoituksissa», sanoi Akmed, »jos ns. esipiirtäjä, joka piirtää kirjainten muodon kähertäjälle hyvin matalilla viiruilla, on ollut tottumaton.» Mutta tässä ei ollut niin. Päinvastoin oli esipiirtäjä, joka arvatenkin oli itse kirjoituksen myös valmistanutkin, silminnähtävästi ollut tehtävässään varsin taitava, ja nuo oudot viivat olivat epäilemättä tahallisesti sinne sovitetut. Kirjoituksen todellisen merkityksen etsiminen tulisi luultavasti vaatimaan paljon aikaa ja suurta kärsivällisyyttä. Kirjoitus ei ollut tavallista kirjoitusta, vaikka oudosta niin näytti, vaan salakirjoitusta; ja ellemme onnistuisi löytämään salakirjainten avainta, jäisi se meille ikuisesti tulkitsemattomaksi. Saisimme tyytyä siihen tekstiin, minkä nyt olimme lukeneet ja jonka lukemiseen ei tarvittu muuta kuin koneellista egyptinkielen lukutaitoa.

Asiain näin ollen toiveeni eivät olleet minulle varsin valoisia. Nykyaikaisen eurooppalaisenkin kielen salakirjoitus on usein hyvin vaikeasti tulkittavaa ja vaatii melkein aina suurta ajanhukkaa. Tulisiko koko ihmisikä riittämään hieroglyfisalakirjoituksen selvittämiseen? Olin joutua aivan toivottomaksi.

Panimme kivilaatan paikalleen kätkön kanneksi, vaikka kätkö itse nyt olikin tyhjä. Kiviset kuvat näyttivät minusta vielä tuimemmilta kuin ennen, vaikka heidän vartioimallaan salaisuudella olikin mitä parhaimmat toiveet jäädä ikuisesti ilmi tulematta.

Tuulenhenki oli ruvennut liikkumaan, ja yksi kielistä oli jo kerran vähäisen koskettanut kellon reunaa. Oli parasta lähteä alas, ennenkuin syntyi todellinen tuuli. Tuulella en uskonut ihmisen voivan kellon läheisyydessä kestää. Tykistöinsinöörin korvat ovat melkolailla tottuneet mahtavaankin ilmanvärinään, mutta liika on kaikissa oloissa liikaa. Lähdimme alas samassa, kun jo kaksikin kieltä samalla kertaa kosketteli kelloa. Muutaman minuutin jälkeen soi jo toinen ääni toisensa jälkeen, mutta täällä pylvään sisustassa ne kuuluivat, ikäänkuin sordiinon vaimentamina, erinomaisen miellyttäviltä. Välistä soi pari kolme ääntä yhdellä kertaa, ihania sointuja muodostaen. Akmedkin, joka ei ole eurooppalaisessa mielessä musikaalinen, ihaili näitä kauniita äänneyhtymiä.

Äkkiä unohtuivat kuitenkin kaikki äänet korvistamme, kun tullessamme portaitten päähän uloskäytävä oli suljettu. Aivan samanlainen laskuovi, jommoinen oli portaitten yläpäässä, oli laskeutunut ja esti meiltä kaiken mahdollisuuden päästä temppeliin takaisin. Emme kuitenkaan ehtineet pelästyä, sillä muistimme heti, että pylvään yläpäässä oleva ovi oli jätetty auki. Emme tulleet siirtäneeksi kiviä astuimelta pois. Ovet olivat arvatenkin yhdistetyt toisiinsa jollakin tavalla siten, että aina jompikumpi niistä oli kiinni.

Kiiruhdin siis takaisin ylös panemaan tornihuoneeseen vievää ovea kiinni. Kuta ylemmäksi tulin, sitä kovemmaksi tulivat kellon äänet, ja pylväsportaitten ylimmässä osassa ne eivät olleet enää ollenkaan miellyttäviä. Pelkäsin todella, miten korvakalvojeni kävisi nostaessani kivet ylimmältä astuimelta pois. Tämän tehtyäni peräydyin nopeasti muutamia astuimia takaisin odottamaan.

Hetken perästä palasin katsomaan, joko ovi oli sulkeutunut. Se ei ollut tuumaakaan laskeutunut. Koneistoon oli tullut jokin este. Saattoiko se jollakin tavalla olla yhteydessä pois otetun kultalaatan kanssa? Odotin vielä hyvän hetken. Siirsin kivet uudestaan ylimmälle astuimelle ja siitä jälleen pois. Ei mitään muutosta. Ovi oli ja pysyi liikkumatta. Kylmä hiki peitti ruumiini. Pylvääseen suljettuna oleminen tuntui minusta vielä kauheammalta kuin vankeus temppelissä. Palasin Akmedin luo. Alaovi oli suljettuna kuten ennenkin.

Pylväsportaissa oli kolmekin ikkunaa. Mutta alin niistä oli toistakymmentä metriä kivisestä lattiasta. Palasimme alimman ikkunan kohdalle, johon istuuduimme syömään. Ruokaa oli meillä vielä kahdeksi päiväksi.

Jos meillä nyt olisi ollut tukeva sauva tai jokin muu köydenkiinnitysmahdollisuus, ei poispääsy olisi ollut vaikea. Akmedin nuora oli enemmän kuin 500:n metrin pituinen. Riittävän pitkä ja luja köysi olisi siitä helposti kyllä punottu. Akmed tuli silloin ajatelleeksi pyssyjämme, jotka olivat lattialla aivan tämän saman pylvään vieressä. Köysi punottiin, ja minä laskeuduin alas, kiinnitin pyssyn köyden päähän, ja viisi minuuttia myöhemmin seisoi Akmed vieressäni lattialla. Hänen pyssynsä oli nyt pylvään panttivankina. Pylvään alaovea emme saaneet myöskään ulkoapäin avautumaan, koska se oli rakennettu toisin kuin yläovi. — Kellonsoitto kuului tänne mahtavana, ei kuitenkaan korvia rasittavana. Täällä vasta käsitimme oikein sen soinnin verrattoman ihanuuden.

Tuuli tuntui täällä kylmänpuoleiselta, mutta tuulensuojaa löytyi seinien vierustalla ja käytävässä. Miehemme näyttivät levollisilta, askaroiden leiripaikalla. Jos olisi ollut tyven, olisimme koettaneet antaa heille merkin ampumalla kymmenkunta laukausta. Mutta nyt kellon soidessa olisi tuskin kanuunanlaukauskaan kuulunut leiriin.

Myöhäiseen iltaan asti istuimme Akmedin kanssa tutkistellen tekstiämme. Mitään mahdollista selitystä emme siitä saaneet. Teksti sisälsi lyhyen kertomuksen temppelin synnystä, mitään muuta siitä ei voinut lukea.

Seuraavana aamuna huomasimme, että miehemme viipyivät tavattoman kauan aamiaisella. Aamiaisen jälkeen oli heillä paljon puuhaamista, ja päivällisellä näkyi vain kolme miestä. Kolme oli siis lähtenyt vuoreen. — Ennen iltaa emme voineet heitä odottaa. Akmed oli melko varma siitä, että miehet osaisivat perille; oven avautumisesta häh ei ollut yhtä varma. Ehkä se oli yhtä konstikkaasti järjestetty kuin pylvään alaovi. Siinä asiassa oli minulla puolestani parempi toivo. Kuvailin mielessäni olevamme pelastetut, jos vain miehemme osaisivat tänne. Akmed laittoi nyt veljilleen kirjeen, jossa selitti, miten heidän pitäisi menetellä saadakseen oven avatuksi. Pyssynhihnani oli leveä ja jäykkä: sen päähän kiinnitettiin kirje ja pistettiin muurin ja oven välisen raon kautta käytävään oven toiselle puolelle.

Koko tämän päivän vietimme jäljentämällä niitä kahta kirjoitusta, joihin »kivenkuljetuksen salaisuus»-laatta viittasi. Pimeän tultua lähdimme aarteinemme käytävään, jossa lyhtyjemme valossa koetimme verrata kirjoituksia sekä keskenään että laatan kirjoitukseen. Mutta turhaan. Unta emme tietysti ajatelleet. Voisivathan pelastajamme saapua minä hetkenä hyvänsä.

Puoliyön aikana nykäistiin äkisti hihnaa. Sydämeni hytkähti ilosta. Ja iloni ei ollut ennenaikaista, sillä muutaman minuutin perästä rupesi ovi nousemaan. Olimme vapaat.

Miesten ilo ei ollut vähäisempi kuin meidänkään, ja huomasin, että Akmedin ja hänen veljiensä välillä vallitsi tosi veljesrakkaus. Miehet olivat aavistaneet, että jokin onnettomuus oli meitä kohdannut, ja olivat varustautuneet kivityön työkaluilla. Ellei ovi olisi muuten avautunut, ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin kivipora ja väkivasara olisivat olleet toimessa ja ensimmäinen räjähdyslaukaus tässä vuoressa olisi pannut kallionseinät tärisemään.

Miehillä oli runsaasti sekä ruokaa että vettä. Juhla-ateria oli pian katettu, ja tällä kertaa söimme säästämättä kylliksemme. Emme hennoneet lähteä pois, ennenkuin miehet saivat päivänvalolla temppeliä katsella. Miehet tahtoivat aamulla särkeä pylvään alaoven, mutta sekä Akmed että minä kielsimme. Kun yhdellä miehistä oli tukeva sauva, kiipesin nuoraa pitkin ikkunasta sisään ja poistin Akmedin pyssyn, kiinnittäen sen sijaan köyden sauvaan. — Miehet kertoivat tulleensa hyvin yllättyneiksi, kun päivällisaikana samana päivänä, jona me vuoreen menimme, näkivät temppelin vuoren huipulla. Aamulla ja edellisenä päivänä oli auer hienona harsona peittänyt vuoren huipun ja estänyt esineitä selvästi erottumasta. Se oli päivällisaikana poistunut, ja samassa oli temppeli ikäänkuin loihtimalla kasvanut vuoren huipulle. Myös kellon ensimmäiset äänet olivat heitä peloittaneet, mutta sitten olivat hekin joutuneet niitten lumouksen valtaan. Erämaan äänettömyydessä toivat nämä äänet mieleen ihmisiä ja asuttuja seutuja.

Päivällisaikana olimme jo leveässä käytävässä, ja illalla oli Akmedilla kädessään nuo niin lämpimästi halutut käsikirjoitukset, joitten suuren arvon hän heti älysi. Enemmän kuin kaksi viikkoa asuimme tässä paikassa. Akmed, joka toivoi löytävänsä uusia käsikirjoituksia, ei tahtonut poistua, ennenkuin käytävä oli perinpohjaisesti tutkittu, enkä minäkään tahtonut häntä yksikseen jättää. Hän oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin, erittäinkin kun käytävän sisäosista löytyi paljon huoneita, joissa huonekalut ja talouskapineet olivat vielä samassa kunnossa, mihin käyttäjät olivat ne jättäneet. Suurin osa huoneista oli ollut asuttuja muhamettilaisen ajanlaskun parina ensimmäisenä vuosisatana. Mutta paljon jäännöksiä tämän paikan ensimmäisistä asujaimista oli myös säilynyt. Heidän työtään oli myöskin epäilemättä se itse kallioon koverrettu satama, johon tämä vuoren suurin käytävä järven puolelle päättyi.

Päivisin seurasin Akmedia hänen tutkimusretkillään, illat ja useasti suuret osat öitäkin vietimme yhdessä tekstieni ääressä turhaan yrittäen keksiä arvoituksen avainta.

Kun kahden viikon kuluttua tutkimuksemme tällä paikalla olivat päättyneet, menimme vielä kerran temppeliin. Tuo mahtava rakennustaidon mestariteos veti vastustamattomasti meitä vielä luoksensa. Tällä kertaa viivyimme siellä koko viikon jäljentäen ne piirtokirjoitukset, jotka mielestämme olivat tärkeimmät ja löytäen useita seiniin koverrettuja kammioita, joita ensimmäisellä käynnillämme emme huomanneet, koska pelko sinne jäämisestämme silloin koko ajan enemmän tai vähemmän painoi mieltämme. Nämä kammiot olivat ehkä temppelipappien asumuksia. Niiden sisustus viittasi sellaiseen tarkoitukseen.

En hennonut poistua tästä paikasta käymättä vielä tornihuoneessa. Ja kun päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi, sattui olemaan tyven, kiipesin köyden avulla pylvään ikkunasta sisään. Kiviset kuvat näyttivät yhtä tuikeilta kuin ennenkin. Siitä huolimatta avasin vielä kerran heidän vartioimansa kätkön, jonka kannen käänsin helposti yksin niin, että sfinksin kuva tuli näkyviin. Mitenkä tuo kivilaatta oli noin keveä, ja minkätähden oli sfinksin kuva siihen kaiverrettu? Kuin salama valtasi minut se ajatus, että tuo kuva viittaa siihen sfinksiin, joka lähellä vuoren juurta näkyy silmäini edessä. Se sisältää arvoituksen selityksen.

Niin mahtavalla voimalla tunkeutui minuun tuo uusi ajatus, että kiireen kaupalla heitin kivilaatan paikalleen, otin toisen noista lattialla makaavista katkenneista kielistä käteeni, jyskytin ohimennessäni sen paksummalla päällä kellon reunaan niin, että korvakalvoni olivat haljeta, ja kiidin portaita ja köyttä alas semmoisella vauhdilla, että Akmed minulta ilveillen kysyi, olivatko kivipatsaat kintereilläni. Kellonkielen, joka oli jäänyt käteeni ja jonka olin heittänyt pylvään ikkunasta ulos, hän otti talteen tutkiakseen joskus sen outoa metallia.

Saman päivän illalla olimme jo leirissä. Akmed ei katsonut teoriaani ollenkaan mahdottomaksi ja oli muutenkin tyytyväinen siihen, että jäisimme vielä joksikin ajaksi tänne. Hän tahtoi mielellään ainakin pintapuolisesti tutkia vuoren muitakin käytäviä. Niitten perusteelliseen tutkimiseen kuluisi vuosia.

Jo seuraava aamu näki minut menossa sfinksiin. Arabialaisemme lupasivat käydä joka neljäs päivä tuomassa minulle ruokaa ja vettä. Ystävällisiä kun olivat, olisivat he mielellään auttaneet minua työssäkin, vaikka eivät olleet muuhun työhön palkattuja kuin kamelinajoon. Heidän uskonnollinen käsityksensä ei kuitenkaan sallinut heidän olla tämäntapaisessa toimessa osallisia.

Kaksi viikkoa tein työtä kuin hullu, voinpa sanoa melkein yöt päivät. Hiekan poistaminen oli kovin raskasta tointa miehelle, joka ei ollut ruumiilliseen työhön paljon tottunut. Jos olisin tietänyt, mitä tätä kirjoittaessani tiedän, olisin tehnyt tuon työn muutamassa tunnissa. Palava intoni kuitenkin ylläpiti voimani. Ja kun hiekan poistettuani näkyviin tuli aivan samanlainen kivilaatta kuin temppelintornissakin, katsoin työni monin verroin maksetuksi. Piirtokirjoitus oli sama: »Kivenkuljetuksen salaisuus.» Vapisevin käsin nostin laatan, jonka alapuoleen oli kaiverrettu saman temppelin kuva, joka nyt oli kaksi viikkoa ollut edessäni. Sinä päivänä, jona olimme Akmedin kanssa ensi kerran tässä paikassa käyneet, emme vallitsevalta autereelta voineet nähdä vuorta emmekä temppeliä.

Säiliössä kivilaatan alla oli samannäköinen kultalaatta kuin se, jonka olin temppelintornista löytänyt. Tämäkin oli molemmin puolin täyteen piirretty. Tämä kirjoitus oli luettava, kuten eurooppalainenkin kirjoitus, vasemmalta oikealle. Menin ulkoilmaan ja ryhdyin lukemaan. Kirjoitus sisälsi samanlaisen kertomuksen sfinksin synnystä, jommoisen tornista löydetty laatta sisälsi temppelin rakennuksesta. Kivenkuljetuksesta ei ollut sanaakaan. Pettymykseni oli liian suuri. Heitin laatan kädestäni ja kaaduin pyörtyneenä maahan.

Kun tulin takaisin tajuntaani, olin leirissä. Akmed istui vuoteeni vieressä. Miehet olivat löytäneet minut sfinksin edustalta ja kantaneet minut leiriin. Siitä oli nyt kulunut kolme viikkoa, ja ainoastaan ystäväni väsymätöntä hoitoa oli minun kiittäminen siitä, että olin vielä hengissä.

Tointumiseni meni aluksi hiljaa, arvatenkin siitä syystä, että olin jo sairastuessa pitkällisestä liikarasituksesta voimaton. Viikon perästä rupesi kuitenkin terveys nopeasti palaamaan ja terveyden kanssa myöskin toivo. Akmed ei ollut vielä kysynyt mitään työstäni, kun eräänä päivänä tunsin jaksavani lähteä laattaani noutamaan. Akmed oli sinä päivänä vuoressa.

Seuraavana päivänä palasin ja näytin löytöni ystävälleni. Hän luki sen ja löysi siitäkin samanlaisia outoja merkkejä kuin toisesta. Että molemmat olivat saman miehen piirtämiä, sitä ei voinut epäillä. Ja että ne myös jollain tavalla kuuluivat yhteen, oli myöskin varsin luultavaa. Mutta mikä tuo yhteys laattojen välillä oli, se oli vielä arvoitus. Monta päivää käytin muodostamalla niistä sanoista, jotka molemmat laatat yhteensä sisälsivät, uusia lauseita. Lauseita syntyi sadoittain, mutta mitään yhtenäistä ajatusta, joka olisi kivenkuljetusta koskenut, en voinut niistä saada.

Olen sanonut, että toisen laatan kirjoitus oli sitä kirjoitusta, joka luetaan oikealta vasemmalle, ja toinen sitä, joka luetaan eurooppalaisen kirjoituksen tavalla. Yrittäessäni eräänä päivänä teksteistäni muodostaa uusia lauseita huomasin, että sana »minä», jolla kumpikin teksti alkoi, oli toisessa laatassa piirretty toisin kuin toisessa. Kummassakin laatassa se oli varustettu parilla tarpeettomalla kiemuralla, mutta kiemurat eivät olleet samaan paikkaan tehtyjä eivätkä myöskään samannäköisiä. Ne eivät siis olleet syntyneet kirjoittajan tavasta kiemuroilla koristella käsialaansa, vaan niillä oli muu tarkoitus. Akmedin teoria asiasta oli oikea. Jäljensin hyvin tarkasti molemmat sanat ohuille paperipalasille, panin ne päällekkäin ja katselin aurinkoa kohti. Tuli neljä tarpeetonta kiemuraa, mutta muuten sopivat sanat, sitten kun olin kirjainten järjestyksen siirtänyt, täydellisesti yhteen. Käänsin paperiani joka taholle. Turhaan. Mitään uutta ei syntynyt.

Käänsin nyt paperini siten, että kirjoitetut puolet eivät tulleet päällekkäin, vaan vastatusten, ja katselin. Hämmästyneen silmäni edessä olivat sanat »ja kivi». Kivi-sanaa ei ollut kummankaan laatan tekstissä, mikä olikin minua oudostuttanut, kun minusta oli vaikeata selittää kiven kuljetuksen salaisuutta käyttämättä itse kivi-sanaa. Ja tässä oli minulla nyt sanat »ja kivi» niin selvänä hieroglyfikirjoituksena kuin missään olen nähnyt. Olin löytänyt etsimäni avaimen. Tunsin itseni äärettömän onnelliseksi.

Telttani oli varustettu ikkunoilla sekä työni tähden että voidakseni nähdä, mitä leirissä kulloinkin tapahtui. Irroitin neljä ruutua, ja illalla oli minulla tekstini kiinanmustalla, jota käytimme hieroglyfien jäljentämiseen, lasille jäljennettynä.

Saatuani juuri tämän työn valmiiksi tuli Akmed vuoresta Hän huomasi heti minusta, että jotain oli tapahtunut. Mutta myöskin hän itse näytti tavattoman tyytyväiseltä. Kun aioin ruveta hänelle kertomaan, mitä olin keksinyt, kielsi hän minua kertomasta. Hän oli näet tänään löytänyt jotain, josta hän sanoi tahtovansa mieluimmin olla vaiti. Hän ehdotti sentähden, että me kumpikin pitäisimme tämän päivän salaisuudet ominamme, jota ehdotusta vastaan ei minullakaan ollut mitään muistuttamista. Eikä ole myöskään näitten salaisuuksien yksin omistaminen mitenkään ystävyyttämme vähentänyt. Ei kumpikaan meistä ole utelias.

Seuraavana päivänä sain kirjoituksistani 212 sanaa, jotka kirjoitin paperipalasille. Missään järjestyksessä sanat eivät olleet, mutta parin päivän kuluttua olin ne jo saanut järjestykseen ja »kivenkuljetuksen salaisuus»-teksti oli valmis.

Raa-sii-hen kertoo siinä, että ne kaksikymmentäneljä pylvästä, jotka ovat vuoren juurella, on itse temppelistä otettu ja niitten tarkoitus on koristaa Karnak'issa olevaa temppeliä. Mutta luultavasti ne eivät tule ikinä tarkoitukseensa käytettäviksi, kun hän on kivenkuljetusesimiesten suvun viimeinen jäsen ja hänen korkea ikänsä kieltää hänet ryhtymästä enää niin suureen työhön. Kenellekään nyt elävälle ihmiselle hän ei tahdo perhesalaisuuttansa kivien kuljetuksesta uskoa, mutta ei hän myöskään tahdo tätä salaisuutta ottaa mukaansa hautaan. Sen tähden hän uskoo salaisuutensa jonkin tulevaisuudessa elävän sukupolven haltuun. Tuottakoon se heille onnea. Että vuori hänen kuolemansa jälkeen jätetään tyhjäksi ja ihmiset siitä muuttavat pois, siitä oli Raa-sii-hen varma, sillä ilman hänen salaisuuttaan tuli työ siellä turhaksi.

Tyhjä vuori ja pylväät vuoren juurella todistavat, että Raa-sii-hen on ollut oikeassa. — —

Minä olin nyt kivenkuljettajien esimiesten perhesalaisuuden omistaja.

Itse salaisuuden selitys on niin yksinkertainen, että siihen tarvittiin ainoastaan neljä riviä.

Nämä neljä riviä todistavat minulle täysin vakuuttavasti, että teoriani Newtonin laista on oikea. Kappalten »paino» ei riipu mistään maan vetovoimasta, vaan on olemassa avaruudesta päin vaikuttava paine, joka kappaleet lykkää, työntää maata kohti. *Tätä painetta voi vähentää.* Raa-sii-ke, ensimmäinen kivenkuljettajien esimies, on keksinyt tavan, jolla tämä vähentäminen tapahtuu. Aikojen kuluessa ovat hänen sukunsa jäsenet kantaisänsä aatetta yhä kehittäneet, ja suvun viimeisen jäsenen, Raa-sii-hen'in käsissä painoi kivi ainoastaan noin kymmenennen osan siitä, mitä se toisten ihmisten käsissä painaa.

Minun ja minun poikani käsissä kivi ei paina kymmenesosaa prosenttia siitä, mitä se toisten käsissä painaa. Ja se tapa, jolla tämä painon vähentäminen tapahtuu, on niin yksinkertainen, että voin sen kahdessa minuutissa oppimattomimmalle opettaa.

Samana iltana kuin kirjoitus valmistui, käskin ystävääni tulemaan kanssani rannalle. Otin rannalta ehkä sata kiloa painavan kiven käsiini ja heitin sen veteen. Akmed nyökkäsi ymmärtäneenä. Panin samankokoisen kiven hänen käsiinsä. Hän punnitsi sitä hetkisen ja heitti sen sitten kauas luotaan sekä kielsi minua puhumasta miehille asiasta, koska he eivät oppimattomina miehinä sitä kuitenkaan voisi käsittää.

Myöskin Akmedin tutkimukset olivat nyt onnellisesti päättyneet. Niin mielenkiintoinen kuin tämä paikka olikin, tuntui se kuitenkin minusta kolkolta. Ja helpotuksen tunne mielessä jätin seuraavana aamuna tälle paikalle hyvästi. Matka hiekka-aavikon läpi meni onnellisesti — miehet vain ihmettelivät, etteivät jalkani ollenkaan painuneet pehmeään aavikkohietaan — ja päivälleen neljä kuukautta lähtöpäivästä näytin kuninkaalle kanuunatemppuni, mikä näytös minusta teki tämän saaren asujaimen. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen yhdessä poikani kanssa tällä saarella kehittänyt Raa-sii-ke'n keksintöä ja voin tässä hetkessä vähentää sen voiman, joka kappaleet työntää maata kohti, melkein kuinka pieneksi tahansa. Voin myöskin nyt määrätä kappalten tasapainopaikan — olen siksi nimittänyt sen korkeuskohdan, jota alemmaksi siirrettäessä kappaleen paino taasen nopeasti kasvaa — kuinka korkeaksi tai matalaksi hyvänsä.

Viime vuosina olen pääasiallisesti työskennellyt soveltamalla tätä samaa aatetta kohesio- ja repulsio-ilmiöihin. Nämä molekyylivoimat ovat mitä lähimmässä yhteydessä painovoiman kanssa. Kokeiluni tässä asiassa eivät ole vielä tuottaneet ratkaisevia käytännöllisiä seurauksia; toivon, että poikani Akmed saattaa tämän kysymyksen lopulliseen päätökseen. Niin kauas olen kuitenkin päässyt, että se hautakappeli, jonka olen itselleni rakentanut, on pääasiallisesti kirveen ja höylän avulla tehty.

Tämä saari, jonka olen tehnyt ihanaksi asuinpaikaksi, oli tänne tullessani ikävä hietamatalikko. Kun joen rannat olivat kivisiä, rakensin tähän paikkaan saaren ja kummallekin puolen saarta kosken, joten saareni kalliovalleineen nyt on hyvin suojeltu vihollismielisten ihmisten hyökkäyksiä vastaan.»

* * * * *

Käsikirjoitus päättyi tähän, mutta toisella käsialalla seurasi tämä selonteko:

Eräänä aamuna kuulin niemen nenältä, johon isäni oli mennyt kalastamaan, pyssynlaukauksen. Kiiruhdin sinne. Isäni makasi verisenä rannalla. Hänen vieressään oli kaksi pyssyä, ja rannassa oli lautta. Hän kertoi, että hänen tullessaan rannalle oli lautta ollut rannassa. Pensaista astui mies, joka oli sanonut olevansa tämän saaren omistaja ja vaatinut isääni muuttamaan saarelta pois. Isäni, kiivasluontoinen mies, oli kieltäytynyt, miehet olivat riitaantuneet, ja vieras oli mennyt lautallensa, josta ampui isääni, joka kaatui rannalle. Kun mies oli tullut katsomaan, oliko hänen uhrinsa kuollut, oli isäni viimeisillä voimillaan onnistunut sysätä hänet veteen, jossa virta heti oli hänet vetänyt pohjaan. Tehtyään muutamia yksityisiä määräyksiä ja annettuaan minulle isällisen siunauksensa heitti isäni henkensä.

Olimme edellisenä päivänä käyneet isän kanssa järvellä. Mies oli arvatenkin kotiin tullessamme metsään kätkeytyneenä nähnyt, miten nostimme rautavitjamme järven pohjasta ja hinauduimme rantaan. Yön aikana hänen oli onnistunut löytää vitjat ja siten päästä saarelle. Miehen pyssyt seisovat isäni huoneen nurkassa. En ole tahtonut niitä hävittää. Isäni viimeiset sanat olivat, että hän antaa surmaajallensa hänen tekonsa anteeksi. Hän oli, sanoi isäni, täysin oikeutettu vaatimaan meitä muuttamaan saarelta pois, koska hän oli todella maan omistaja. Jos isäni on siis asumalla lupaa pyytämättä saarella, jonka olemme omin käsin rakentaneet, tehnyt väärin, on hän myös sen vääryyden hengellään maksanut.

Isäni määräyksiä noudattaakseni lähdin samana vuonna Englantiin, jossa Bank of Englandiin jätin talletettaviksi kaikki isäni tieteelliset tutkimuspaperit ynnä molemmat hieroglyfilaatat. Arkku, jossa ne säilytetään, on avattava sadan vuoden jälkeen, jolloin toimikunta, johon viisi yliopistoa Euroopan eri maista lähettää kukin yhden edustajan, määrää, onko paperit jo silloin julkaistava vai onko arkku uudestaan sadaksi vuodeksi suljettava. Tarkemmat määräykset ovat minulle itsellenikin tuntemattomia. Sen vain isäni sanoi minulle kerran, että niin kauan kuin ei ole varmoja takeita siitä, etteivät ihmiset enää tuhoa toisiaan sodilla, on mahdotonta antaa hänen keksintönsä tulla tunnetuksi. Isäni, vaikka on itse ollut sotapalveluksessa, ei rakastanut sotaa, vaan katsoi sodan ainoastaan ihmiskunnan vitsaukseksi.

Pari vuotta tulen vielä saarella jatkamaan isäni työtä; silloin tutkimukseni ehkä tulevat viemään minut samoille seuduille, joissa isäni tutkimukset saivat alkunsa. Isäni on näet eräässä kirjeessä vanhalta ystävältään saanut tietoja, jotka tekevät uuden matkan samalle vuorelle tarpeelliseksi.

Akmed Stålhahne.

Mitään merkkiä siitä, että nuorempi Stålhahne olisi vielä kerran saarelle palannut, en missään nähnyt. Hän on arvatenkin löytänyt hautansa vieraalla maalla, ja hänen ruumisarkkunsa isänsä arkun vieressä on jäävä tyhjäksi.

Nyt kun tiesin, että Stålhahnet, isä ja poika, eivät olleet haaveilijoita, jotka hivelivät hillitöntä mielikuvitustaan maalaamalla sille omakeksimiä tulevaisuudenkuvia, en voinut heidän keksintöänsä ajatuksistani poistaa. Stålhahne vanhempi tietää hyvin, että hänen keksintönsä tulee avaamaan vastaisuuden ihmisille aivan uusia uria. Ja kuitenkaan hän ei puhu keksintönsä maailmaa mullistavista seurauksista sanaakaan. Hän vain kertoo tosiasiat yksinkertaisesti ja vaatimattomasti siten, kuin ne ovat tapahtuneet.

Ei käy kieltäminen, että ensi aikoina olin hyvin utelias tietämään enemmän Stålhahnen keksinnöstä. Ja miksi hän oli määrännyt niin pitkän ajan, ennenkuin hänen elämäntyönsä oli saatettava julki? Stålhahnen kanuuna minun katollani — tämä saari on nyt minun omani, ja monta kesää olen jo asunut Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa — on minulla aina uudistuvana muistutuksena hänen keksintönsä todellisuudesta. Ja joskus, kun metsässä kulkiessani tulen leveän nevan rantaan, kun jalka painuu joka askeleelta sammaleen keskipolveen asti, aurinko paahtaa ja minun on pakko tallustaa nevan poikki, — silloin nousee mieleeni halu saada omistaa jo nyt Stålhahnen salaisuus, etteivät jalkani painuisi syvemmälle kuin hänen jalkansa Afrikan hiekka-aavikossa.