Latvasaaren kuninkaan hovilinna: Seikkailuja Venäjän rajalta

by A. E. Ingman

VI.

Olin siis yksinäni, muutamaksi viikoksi omiin turviini jätettynä. Ei käyne kieltäminen, että tuntui vähäisen oudolta ensin, kun vene poistui ja tiesin lähimpään asuttuun paikkaan olevan kuudettakymmentä kilometriä. Mutta hetken perästä väistyi kuitenkin tuo tunnelma. Aurinko paistoi yhtä kirkkaana kuin ennen ja lintujen viserryksessä en voinut huomata mitään muutosta tapahtuneeksi. Koskenkaan pauhaaminen ei painostanut, vaan päinvastoin elähdytti mieltäni. Kyttyräisen joukkoa en pelännyt: olin vakuuttunut siitä, ettei heillä ollut mitään asiaa tännepäin.

Päätin käyttää tämän ensimmäisen päivän tutustuakseni lähimpään ympäristööni, eikä tätä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tuskin viisikymmentä metriä kämpästä löysin kärppää hätyyttäessäni tilavan kallioluolan, jonka sisäänkäytävän muutamat kuusinäreet niin erinomaisesti salasivat, ettei parempaa kätköpaikkaa voinut ajatella. Luola oli kuiva ja niin korkea, etten kaikin paikoin ulottunut kädellä kattoon. Päätin heti viedä sinne ruokavarastomme sekä muut tavarat, joita en joka päivä tarvinnut. Luola tuli minulle siis olemaan samalla kertaa viileänä varastohuoneena ja pakopaikkana, jos semmoinen tulisi tarpeen. Tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten vein sinne myöskin pienen vesivaraston. Sinne kannoin myöskin vankien pyssyt, joita setä ei tahtonut viedä mukanansa. Onneksi en tarvinnut luolaa pakopaikaksi — vaikk'ei tosin paljon puuttunutkaan —, mutta varustukseni osoittivat, miten ihminen omiin turviinsa jätettynä vaistomaisesti ajattelee suojautumista vihollisia vastaan.

Olin nyt ilman venettä. Ensimmäinen tehtäväni oli siis laittaa itselleni jotain veden päällä pysyvää; muuten en päässyt edes onkimaan. Ja ilman tuoretta kalaa en aikonut olla. Työaseita ja muuta tähän tarkoitukseen tarvittavaa oli minulla yllin kyllin. Setä, joka pelkäsi työttömiä odotuspäiviä, oli ottanut työkalukirstunsa mukaan. Ainoa, mikä puuttui, oli terva. Kaikkein ensimmäiseksi kaadoin sentähden rannalta pienenpuoleisen kelohongan, pilkoin sen hyvin pieniksi ja panin aurinkoiseen paikkaan kuivumaan. Lisäämällä runsaasti pihkaa tein viikon perästä tarvittavan tervan.

Lähellä lähdettä kasvoi mahdottoman suuri haapa. Parempaa venepuuta en olisi etsimällä ja valitsemalla voinut löytää — jos näet puu oli sydämestä eheä, jota näin suuri haapa tosin harvoin on. Mutta hyvän ruuhen voisin joka tapauksessa siitä saada. Kaadoin siis jättiläispuun, ja ilokseni ei siinä ollut pienintäkään ruskeata pilkkua. Veneen päätin siis tehdä puusta. Ja muistaen, että haapainen aidas ja katajainen seiväs kestävät miehen iän, päätin tehdä siitä niin kunnollisen, että kehtaisin viedä sen kotiinkin. Haapainen vene ei mätäne koskaan, jos sitä vähänkin hoidetaan, ja Latvajoen suulla tekemäni vene on minulla vielä täydessä käyttökunnossa.

Veneen tein kahdenkymmenen jalan pituiseksi ja täsmälleen kolmen jalan levyiseksi. Olisin mieluummin tehnyt siitä vaikka kolmen ja puolen jalan levyisen, mutta kun kumpikin puolisko oli tehtävä yhdestä ainoasta kappaleesta, ei ainepuu myöntänyt leveämmän tekoa. Kovertaminen kävi paljon helpommin kuin olin luullut. Kirveen ja vaajan avulla irroitin muutamassa minuutissa keskinkertaisen halon suuruisia kappaleita. Huomasin, että kun löytää suorakasvuisen puun, ei veneen tekeminen kovertamalla vie enempää aikaa kuin laudoistakaan laatiminen. Jos veneestä tehdään pitkä ja kapea, on kai tällainen vene yhtä luja kuin laudoistakin tehty, mutta lyhyessä, leveässä veneessä tulee liian paljon päätypuuta esille.

Tervastani tuli vetelää ja se meni puuhun kuin öljy. Olin veneeseeni oikein tyytyväinen, kun se kymmenen pitkän työpäivän jälkeen valmistui.

Veneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta tarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä, joka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.

Latvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa väliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä metriä. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät, nousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren alapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä maallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin lähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli virta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla voittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis käyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään ylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla että itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin levyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset vesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin vuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli, mutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene, maallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna. Kun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman. Eihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.

Mutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun minulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa — kaikki linnunnahkani olivat mitä parhaimmassa kunnossa —, rupesi Sitka-vaarin satu taas kytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut totta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen niin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi päinsä, muuttaa kämppämme saarelle.

Varhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin pystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin pensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta — en ajatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää heidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja hämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä miestä ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen. He soutivat uistinta pitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä sanovan: »Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.» Tämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen uistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti sen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä tarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso lohi.

Heti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät veneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin muutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan pitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä siitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua. Ammun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet kerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen uudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain, mutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan minulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen joukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin siitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen suuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä taisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi olisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat takaisin.

Kun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika rovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin hiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja kun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa kaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului parhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja tahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta Kyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee aina »tuo miestä väkevämpi». Samalla hän otti ison puisen leilin, ryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut ollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän varovaisemmin.

Kyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin ensi viikolla »luoman suulle» verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi olevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli menemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain paistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä ehdolla, että »mestari» hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja vielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui Iivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta pysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat peratuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet kyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui metsä heidän kuorsauksistaan.

Olisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut helpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen keulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt miehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät käsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana nähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan ajattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin miehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet käsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus kuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä pitkiksikin ajoiksi.

Minun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä kiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.

Nyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli konnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin juoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä näyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos huomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten aseet.

Hetken aikaan miesten lähdettyä en voinut ryhtyä mihinkään toimeen, olin siihen liian kiihtynyt. Mutta syötyäni aamiaisen tyyntyi mieleni, ja lähdin uudestaan katsomaan, enkö mitenkään pääsisi saarelle muuttamaan. Siellä ainakin olisin varmasti turvattuna sellaisilta vierailuilta, jotka eivät olleet tervetulleita.

Mennessäni selveni minulle tuuma, miten voisin ehkä onnistua, ja palasin takaisin kämppään ottamaan mukaani tuumani toteuttamista varten tarvittavat esineet. Saaren alimmassa kärjessä kasvoi niemen nenässä koivu. Jos onnistuisin ampumaan nuolen, johon olin kiinnittänyt nuoran, koivun yläpuolelta poikki saaren nenän itäiseen koskihaaraan, veisi koski nuolen järveen, ja siten saisin yhteyden saaren kanssa. Rannalta oli noin kuusikymmentä metriä siihen paikkaan, missä koivu kasvoi. Väli ei ollut siis kovinkaan pitkä. Etsin siis janhuksisen kuusen — janhus jousessa pitääpi, koivun kylki kirvehessä — ja tein jousen. Nuoran järjestelin huolellisesti polvitellen rantapaadelle ja kiinnitin pään nuolen koskipaikalle. Tarkoitukseni oli, että nuoli tulisi uimaan kylki koskea vasten, että virta jaksaisi vetää nuoran maan yli.

En uskaltanut toivoa, että jo ensimmäinen laukaus onnistuisi. Niin kävi kuitenkin. Virta vei nuolen, ja minuutin kuluttua se jo ui järven pinnalla. Tunnin perästä oli minulla köysi nuoran sijassa, ja vedin veneeni ja itseni saarelle. Seuraavana yönä vähää ennen auringon nousua oli kaikki omaisuutemme muutettu saarelle. Olin siis saarelainen.

Lahti saaren nenässä ei ollut suuri. Pari kolme venettä sinne kuitenkin hyvin mahtui. Suu oli vain muutaman metrin levyinen, mutta siitä se leveni poukamaksi, joka ulottui niin paljon toiselle sivulle, ettei nytkään, vaikka lehti puissa oli ihan alussaan, vene näkynyt järvelle. Kosken pauhatessa molemmin puolin oli tämä erinomaisen rauhaisa paikka.

Ensimmäinen tehtäväni saatuani kaikki tavarat paikalle, oli vaihtaa vetoköyteni paksuun Villen tekemään vitsaköyteen. Koivu oli hyvä kiinnityspaikka. Muutamalla pikku kivellä upotin vetoköyteni pohjaan, pannen sen päähän lujan nuoran. Kellukkeeksi pistin nuoran päähän tuohenpalasen, joka mielestäni ei voisi olla kenenkään silmissä epäluuloa herättävä.

Olin tähän asti elänyt suureksi osaksi eväsruoalla, kun olin ollut malttamaton saadakseni veneeni valmiiksi. Nyt piti ruveta elämään kalastamalla ja pitää siitäkin huolta, että olisi tarjota tuoretta kalaa sedällekin ja Villelle, joiden odotin joka tunti tulevan järvellä näkyviin. Laitoin sentähden lohionkeni kuntoon ja sain rannasta useita taimenia. Olin koko edellisen päivän ja yön ollut melkein syömättä ahkerassa työssä, enkä jaksanut siis kauan jatkaa onkimistani. Pian porisi kalakeitto tulella, jonka vieressä istui nälkäinen mies odottamassa keitoksen kypsymistä. Aamiaisen jälkeen uni ei maistunut huonommalta kuin ruokakaan, ja herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla.

Sedän ja Villen pitkällinen poissaolo rupesi minua jo vähäisen huolestuttamaan; päätin kuitenkin olla ainakin sen viikon — silloin oli tiistai — huoleton: olihan hyvin mahdollista, että jokin odottamaton este oli heitä viivyttänyt. Ikävä minulla ei ollut vähääkään, ja ilma oli niin kaunis, kuin toivoa voi.

Vanhassa kämpässä asuessani olin siitä asti, kun kumppanit lähtivät, joka yö kuullut suden ulvovan. Se ei ollut juuri mikään kaunis yökonsertti, mutta joka tapauksessa kauniimpi kuin ilveksen. Ja aivan lyhyt vain, pari kolme kertaa kunakin yönä. Arvasin sudella olevan läheisyydessä pesänsä ja olin tarkasti ottanut selon suunnasta, mistä ulvonta kuului, ajatellen yrittää Villen kotiin tultua hänen avustamanaan pesäpaikan hakua. Ulvonta kuului joen rannalta ehkä pari kolme sataa metriä kosken yläpuolelta.

Kun nyt Ville ja setä viipyivät, päätin tehdä yksin yrityksen: ehkäpä onnistuisin, jolloin saisin Villeltä paljon ylistystä. En ollut aivan välinpitämätön tältä taholta tuleville kiitoksille, erittäinkin, kun Ville oli sanonut, että muutaman viikon yksinolo metsässä voisi minusta tehdä koko miehen. Teoreettisesti tiesin aivan hyvin, kuinka sudenpesää etsitään. Ja kun oleskeleminen kevätöinä metsässä kaukana asutuilta seuduilta on minusta aina tuntunut äärettömän mieluiselta, en katsonut käyttäneeni aikaani hukkaan, jos tulisin olleeksi pari yötä metsässä, vaikkapa tuloksettakin.

Eräs vanha eränkävijä kuvaa sudenpesän etsintää jotenkin näin:

Toukokuun iltana, kun ilma on tyven, lähdet yksin siihen salomaahan, josta sudenpesän luullaan löytyvän. Valitset jonkin ylänköpaikan metsässä, johon jäät illaksi ja iltayöksi istumaan. Harsolla suojaat kasvosi hyttysiltä ja istut ääneti. Aurinko laskee, mutta metsässä on vielä valoisaa. Ilma on selkeää ja läpikuultavaa. Linnut visertävät puheliaasti. Odotat. Hämärä tihenee vähitellen. Pian rupeaa pimenemään. Äsken niin rusottava taivas sinertyy yhä enemmän. Metsän lemu tulee yhä voimakkaammaksi. Kostea, tuskin tuntuva tuulahdus liehuu hetkisen ilmassa seuraavana hetkisenä haihtuakseen puitten väliin. Linnut lähtevät levolle toinen toisensa jälkeen. Pimeä metsässä lisääntyy yhä enemmän. Tummansiniselle taivaalle ilmestyy kainona ensimmäinen tähti. Miltei kaikki linnut nukkuvat nyt. Leppäkerttu vain ja pieni puunkiipijä visertelevät nukuksissaan ja vaikenevat pian. Vielä viimeisen kerran kukahtelee käki. Laulurastaan liverrys vastaa kaukaa. Vihdoin nekin ovat hiljaa.

Suurella tarkkuudella kuuntelee nyt metsänkävijä odottaen saavansa kuulla suden ulvonnan. Neljännestunti kuluu; pitkäveteinen ulvonta kuuluu ihan läheltä — tai kaukaa — metsästä. Siihen hän ei paljon huomiota kiinnitä, sillä tämä on koirassusi, joka lähtee ryöstämään.

Pian hän kuulee toiselta ilmansuunnalta pari ihan lyhyttä ulvahdusta. Tähän hän kiinnittää mitä tarkimmin huomiotaan, sillä naarassusi silloin pesänsä vierestä varoittaa toisia eläimiä lähestymästä sen poikasia sillä aikaa, kun hän lyhyeksi hetkiseksi jättää heidät yksikseen tutkiakseen itse lähiseutua. Ehkä metsämies ei vielä ehtinyt varmuudella kiinnittää korviinsa, miltä suunnalta tuo lyhyempi ulvonta kuului. Siinä tapauksessa hän jää vielä ääneti istumaan paikallensa. Tunti tai kaksi on kulunut. »Huu-u-huu» kaikuu nyt ulvonta selvänä läpi metsän, ja nyt tietää etsijä varmaan, missä päin susiemo nyt on. Muutamalla maahan lyödyllä seipäällä hän panee tarkkaan suunnan merkille tai katsoo kompassista, miltä ilmansuunnalta se kuului. Tämän jälkeen hän lähtee joko vasemmalle tai oikealle teräväkulmaiseen suuntaan ulvonnan suunnasta, kunnes uskoo olevansa paikassa, josta seuraavan ulvonnan pitäisi kuulua suorakulmaisesti äskeiseen ulvonnan suuntaan katsoen. Tähän hän pysähtyy. Vähän ennen auringonnousua hän saa kuulla naarassuden ulvovan jotenkin siltä suunnalta, josta oli odottanutkin. Hän menettelee kuten edelliselläkin kerralla. Sudenpesän paikka on nyt arviolta tunnettu. Jos mies kulkee kumpaakin suuntaviivaa, on sudenpesä etsittävä sen paikan ympäristöstä, missä ne kohtaavat toisensa metsässä.

Olin tosin nyt yksin etsimässä, mutta sen sijaan piti minulle etsintää helpottaa sen seikan, että olin niin monta yötä jo kuullut ulvonnan, että toinen suuntaviiva oli minulle jo edeltäkäsin tarkoin tunnettu. Lähdin siis liikkeelle tiistai-iltana kauniilla, tyvenellä ilmalla ja jätin veneeni vanhalle kämpälle. »Kirjelaatikkoon», josta olin tehnyt sedän kanssa sopimuksen, jätin kirjeen ilmoittaen olevani poissa päivän tai pari ja antaen tarkat tiedot uudesta kämpästä ja sinne pääsemisestä. Sälytin laukkuni hartioilleni ja menin. Kulkien suurimmalla varovaisuudella saavuin hyvissä ajoissa ennen auringonlaskua paikalle, josta toinen suuntaviiva mielestäni oli otettava. Istuuduin kivelle odottamaan. Metsä edessäni oli jotenkin harvaa, ja joelle oli paikaltani kilometri; lähemmäksi en uskaltanut mennä peloittamatta sutta. Ville oli minulle kertonut, että naarassusi aavistaessaan pahaa siirtää pentunsa turvallisempaan paikkaan.

Istuin siis kivelläni odottamassa, ja ilta hämärteli yhä enemmän. Joelta päin kuului vesilintujen vinkuva lento. Takanani olevan aukean nevan rannalla elämöitsivät vielä teeret, ja kauempaa nevalta kuuluivat kurkien sointuvat äänet. Teerien kuherrus jatkui vielä, kun kurjetkin olivat vaienneet. Sitä ääntä, jota hartaasti odotin, ei vain kuulunut. Koirassuden pitkäveteisen, voimakkaan ulvonnan kuulin, mutta se kuului nevan toiselta rannalta, runsaasti kolme kilometriä paikaltani, ja tätä ääntä kuullakseni en ollut lähtenyt yölliselle retkelleni. Huuhkajaparin vuorolaulu alkoi ja jatkui harvoin välihetkin lähes pari tuntia.

Omituinen on se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu metsän hiljaisuudessa kaukaisessa korvessa odottaen suden ulvontaa. Se ei ole oikeastaan pelkoa, mutta pelonsekaiseksi tunteeksi sitä on sittenkin sanottava. Tässä jos missään tuntee ihminen pienuutensa luonnossa. — Mutta jos tunteeni olisikin pelonsekainen, tai miksikä sen sanoisin, en olisi mitenkään tahtonut olla sitä vaillakaan. Jokainen hermosäie oli äärimmilleen pingotettu, joka sekunti odotin jotain outoa, omituista tapahtuvan. Jos olisi metsänemäntä astunut esille puun takaa ja ruvennut minua puhuttelemaan, olisin katsonut asian olevan aivan niinkuin olla pitää, niin, en ymmärrä, kuinka mielikuvitukseni ei loihtinut häntä esiin. Ehkä polvillani oleva pyssy kuitenkin piti mielikuvitukseni jonkinlaisessa kurissa. Pyssy ei oikein hyvin tahdo sopia yhteen maahisten ja keijukaisten kanssa.

Pelkäsin jo, että susi oli saanut vihiä läsnäolostani, kun se ei koko yön aikana ulvonut ainoatakaan kertaa. Mutta vähää ennen auringonnousua kuulin pari kertaa lyhyen sudenulvonnan. Ulvonta kuului hyvin selvästi, ja asetin heti merkkini.

Tiesin siis nyt jotenkin hyvin, mistä minun oli aloitettava etsintä. Mutta oliko pesä joen tämänpuoleisella rannalla vai toisella, sitä en voinut arvata. Pelkäsin, että jos rupean etsimään pesää tältä rannalta — pesän etsintä ei voi tapahtua aivan hiljaa —, mutta pesä onkin toisella rannalla, on pelättävä, että susi muuttaa poikansa toiseen pesään. Tätä mahdollisuutta en tahtonut panna vaaralle alttiiksi. Päätin siis jäädä vielä yhdeksi yöksi metsään, ainakin yrittääkseni saada tämän asian selväksi.

Tehden pitkän kierroksen lähdin päiväksi joen varrella noin kolme kilometriä ylempänä olevaan paikkaan. Mäntynäreiköstä leikkasin näreen ongenvavaksi ja sain suuria ahvenia enemmän kuin tarpeekseni. Aamiaiseksi paistoin suurimman vartaalla. Tätä valmistustapaa varten on kala suomustamatta leikattava auki siten, että selkänahka vain pitää sen koossa, suolattava ja parilla puikolla taasen pistettävä kokoon. Jos nälkä ei pakota heti paistamaan kalaa, on tämä muutaman tunnin kuluttua parempi. Kala pistetään pitkin pituuttaan puikolle, joka työnnetään vinosti maahan siten, että kalan selkäpuoli on maata kohti. Hehkuva hiillos kootaan alle. Kalan kovettunut kuori on hyvä lautanen. Vakuutan, että maukkaampaa kalaa kuin täten valmistettu aamiaiseni en ole syönyt.

Aamu oli ihana, paikka joen rannalla viehättävä, juuri puhjenneitten koivujen lemu voimakas; kaikki yhteensä saattoi minut iloiselle mielelle, pelkkä olemassaolo oli nautintoa. En ollut koko yönä unen hitustakaan nukkunut, mutta hyvän aamiaisen olin syönyt ja tunsin itseni erinomaisen terveeksi: olin nuori. Sitä ei käynyt kieltäminen.

Melkein koko iltapäivän nukuin ja illalla menin rantaa pitkin niin lähelle luultua sudenpesän paikkaa kuin uskalsin.

Sekä iltayöstä että ennen auringonnousua kuulin suden ulvovan ja molemmilla kerroilla tulin siihen käsitykseen, että ulvonta tuli minunpuoleiseltani rannalta.

Nukuttuani muutaman tunnin rupesin käymään pitkin rantatörmää ja tultuani paikalle tarkasti tarkastelemaan tiheitä pensaita, tuulen kaatamien suurempien puitten juurakoita, isompien kivien alustoita ja sentapaisia paikkoja. Tunnin ajan olin tointani jatkanut, kun äkkiä suuren kuusen juurelta hypähti susi. Jo ensimmäisellä mahtavalla harppauksella se pääsi pensaan taakse, mutta samassa, kun sen oli pakko hypätä aukeamman paikan yli, sattui laukaukseni niin onnellisesti sen kylkeen, että se paikalla kaatui kumoon. Kaksi raehaulia vain oli pitkänpuoleiselta ampumamatkalta osunut, mutta toinen niistä oli, kuten sitten huomasin, mennyt sydämen läpi.

Että susi täten antaa yllättää itsensä pesällä, lienee varsin harvinaista. Ville sanoi, että hän vain kerran oli kuullut kerrottavan semmoisesta tapauksesta. En voi asiaa muulla tavalla selittää, kuin että kosken pauhina niin sekoitti kaikki äänet, ettei susi kuullut askeleitani. Vainua minusta se ei voinut saada, sillä oli ruvennut käymään tasainen tuuli järveltä päin.

Kajahutin mahtavan »all'stot»-huudon, jonka koski kuitenkin nieli pauhinaansa. Rupesin nyt etsimään pesää, joka olikin puun juurien alla. Huomasin sen ensin pienestä pirinästä, joka juurien alta kuului. — Pesän löytäminen oli käynyt arvaamattoman helposti, mutta poikasten esille saaminen tuntui tulevan vaikeammaksi. Kuusen juurien väliin oli kasvanut kiinni laakakivi, ja tämän alla oli pesä. Kirvestä, joka tämmöisellä matkalla ehdottomasti pitää olla mukana, en ollut huomannut ottaa, ja reikä oli hyvin ahdas. Pistin käteni sinne ja onnistuin vetämään ilmoihin yhden penikan — se riippui kiinni sormenpäästäni. Menepäs toiste paljain päin havukan pesään! Hengellään sai tuo pikku roisto hävyttömyytensä maksaa. Vaikka oikeassahan tuo oikeastaan olikin puolustaessaan pesäänsä kotirauhan rikkojaa vastaan.

Penikat olivat vuodenaikaan katsoen hyvin edistyneet.

Käyttämällä hyppysiäni syötteinä olisin ehkä saanut kaikki penikat esille. Mutta siihen minulla ei ollut mitään halua, ja kun yritin onkena käyttää tuoretta pajunoksaa, pureutuivat penikat kyllä siihen, mutta niin pian kuin rupesin vetämään, laskivat ne heti irti. Ne murisivat jo aika vihaisesti. Toiseen metkuun oli ryhtyminen. — Kuusen yläpuolella oli törmällä vesilätäkkö, jonka veden ainoastaan kapea ja matala kivireuna esti tyhjentymästä jokeen. Tuohiropposella rupesin ammentamaan vettä sulun yli ja pian kuulin äänestä, ettei koti ollut enää poikasille mieluisa. Niitten oli pian pakko nousta kuivemmalle paikalle, josta helposti sain ne käsiini. Mutta kun kaksi tuli samalla kertaa itsestään kätköstään ulos, käänteli toinen niin sukkelasti itseään, että vieri jokeen. Yksi putos', sanoi vöyriläinen, kun pudotti seitsemän kirvestä. Olisinpa mielelläni tuonkin ottanut, kun niitä yhteensä oli vain viisi. Mutta turhaan etsin sitä myöhemmin joen suulta.

Suden ja penikkain nylkemiseen meni koko päivä. Työ oli näet tehtävä hyvin huolellisesti. Mutta nyt ne muodostivatkin aika sievän ryhmän, ja professorini oli erinomaisen tyytyväinen. Arveli näitten yksinkin maksavan koko matkan ja hankkivan minulle ryhmän valmistuttua siitä kolmensadan markan palkkion. Vesihyönteiset puhdistivat minulle suden pääkallon. Nylkiessä huomasin, että järeä hauli oli lävistänyt sydämen — löysin sen toiselta puolelta ihan nahan alta — enkä voinut olla ihmettelemättä, että susi vielä oli irvistellyt minulle rumasti astuessani sen viereen.

Vasta aamupuolella yötä tulin kämppään perin väsyneenä ja nälistyneenä. Sedästä ja Villestä ei vielä kuulunut mitään. Tänään oli torstai ja seitsemästoista päivä heidän lähdettyänsä. Niin väsynyt kuin olinkin, ei minua kuitenkaan nukuttanut. Istuin heti valmistelemaan nahkojani, ja auringon noustessa oli ne kaikki myrkytetty ja mitä parhaimmassa kunnossa säilyttämistä varten. Peseydyttyäni otin lohivapani esille. Sillä vaikka kotiin tultuani olin mielestäni syönyt kyllikseni, oli minulla taas nälkä. Käytin ensin kaunista keltaista kultakärpästä saamatta tärppäystä. Samaten kävi, kun muutin ja panin sinipunaisena hohtavan perhosen, jota kaupassa olivat minulle erityisesti suosittaneet. Pelkään, että he suosittivat sitä minulle niin lämpimästi siitä syystä, että heillä oli näitä perhosia iso varasto ja lohenonkijat katsoivat ne sopivammiksi puotikoristuksena käytettäviksi kuin lohiveteen heitettäviksi. Ainakin lohet ja taimenet näkyivät pysyttelevän tuosta kaunottaresta kaukana. Koetin nyt siimani päähän kiinnittää pienen vaaleanharmaan yöperhosen, jonka olin sedältä saanut ja jota setä piti erinomaisena selkeällä ilmalla tämäntapaisissa vesissä.

Lyhyellä heitolla viskasin perhosen juuri siihen paikkaan, missä kohiseva virta kohtasi akanveden.

Tuskin oli perhonen koskettanut veden pintaa, kun se samassa katosi. Ensin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kun kymmenen, ehkä viisitoista sekuntia oli kulunut, meni siima järvelle päin, niin että kela vingahti. Minulla ei ollut kahtakymmentä metriä siimaa enää kelassa, kun minun onnistui pysäyttää kala. Onnistuin saamaan parikymmentä metriä takaisin kelaan, kun seurasi uusi karkaus. Nyt hyppäsi kala useita kertoja peräkkäin ilmaan, jolloin näin, minkälainen kölli oli onkeeni tarttunut. Sitten seurasi karkaus karkausta, niin että minulla oli täysi työ välttääkseni kelan tyhjentymistä. Lisäksi tuli, että koko ajan pelkäsin siiman sotkeutuvan vetoköyteni kellukenuoraan. Kala kuitenkin vihdoin väsyi raivoamasta, ja sain sen johdetuksi lähelle rantaa, missä se meni kuin kivi pohjaan. Sinne se jäi jurottamaan noin neljännekseksi, mikä todella oli minulle tarpeen lepoajaksi. En ollut koskaan ennen taistellut oikein suuren kalan kanssa, ja joka hiuskarvasta tippui hiki. Pidin koko ajan siiman hyvin pingotettuna, ja kun kala oli aikansa jurotellut, tuli se itsestään pintaan. Pelkäsin sen uudestaan aloittavan edellisen pelinsä, mutta vasten odotustani se tuli kauniisti vastustelematta lippoon.

Kalani oli merilohi. Kun se oli suurin kala, minkä tähän asti eläissäni olin saanut, otin siitä tarkat mitat. Setä sanoi myöhemmin näitten mittain perusteella loheni painaneen kymmenen ja yhdentoista kilon välillä. Tiesin, että vähäsuolainen lohi oli sedän mielestä parasta herkkua, ja laitoin sentähden sedälle tuliaiset, jotka loppuivat vasta usean viikon perästä. Yksin pää, selkäruoto ja evät riittivät keitettyinä minulle kahden päivän ruoaksi. Ymmärsin, etten tulisi saarellani nälkää näkemään.

Otellessani lohen kanssa olin rantapaadella huomannut jotain ruskeata, jota luulin kuivettuneeksi koivunoksaksi. Syötyäni ajattelin mennä telttaan nukkumaan, kun samassa tuo esine uudestaan johtui mieleeni. Se ei voinut sittenkään olla koivunoksa. Minun täytyi mennä uudestaan katsomaan, mitä se oli.

Esine oli paksut rautavitjat.

Rautavitjat, joitten toinen pää oli kiinnitetty paksuun, kallioon lyötyyn rautarenkaaseen, johtivat järveen.

Tällä saarella oli siis ennenkin asunut ihmisiä.

Koetin vetää vitjoja maalle, mutta en saanut niitä vedestä nousemaan. Joko ne olivat painuneet pohjamutaan tai olivat ne yhdelle miehelle liian raskaat. Sitka-vaarin tarina Latvasaaren kuninkaasta ja hänen hovilinnastaan tunkeutui mahtavalla voimalla mieleeni. Tämä taru ei voinut olla yksin kansan mielikuvituksen luoma. Siinä täytyi olla jokin todellisuus pohjana. Ja jos niin oli, ehkei tämä rautarengas vitjoineen ollut ainoana todistuksena niiltä ajoilta, joina hän oli elänyt. Ei ollut ainakaan mahdotonta, että saarelta vielä nyt löytäisin jotain, josta voisin saada selville, minkälainen mies hän aikanansa oli ollut ja miksi hän oli paennut tähän erämaahan kauas ihmisten ilmoilta. Mikään seuranhaluinen ihminen ei hän ainakaan näy olleen.

Olen jo sanonut, että se lahti, johon vein veneeni, leveni pieneksi poukamaksi, joka oli koivujen ympäröimä. Tämän poukaman pohjukkaan laski pieni puro, joka kuitenkin oli niin matala, että kun minulla oli hyvät vedenpitävät saappaat, kävelin sen pohjakivillä kuin polulla. Seurasin puroa noin viisi- tai kuusikymmentä metriä, kun metsä arvaamattani loppui.

Se näky, joka ikäänkuin taikurin esiin loihtimana nyt kohtasi silmääni, oli sellainen, että tuskin uskalsin hengittää. Oli ikäänkuin olisin pelännyt, että näky poistuu yhtä äkisti, kuin se oli ilmaantunut. Edessäni oli aukea paikka, noin kolmensadan metrin pituinen ja leveimmältä paikalta toistasataa metriä leveä. Maaperä näytti olevan viljavaa, koska ruohon alku kaikkialla oli rehevää. Noin puolet tästä aukeasta paikasta oli järvenä, ja keskellä järveä oli saari.

Saarella oli Latvasaaren kuninkaan hovilinna.

Ei sopinut enää epäillä asiaa. Latvasaaren kuninkaan hovilinna ei ollut enää satua, se oli todellisuudessa olemassa.

Hovilinnan näköinen tämä rakennus tosin suuruuteensa katsoen ei ollut, mutta kyllä muodoltaan. Se oli rakennettu seitsemännentoista sataluvun rakennustyyliin, yksikerroksinen rakennus, mutta keskimmäinen osa rakennuksesta kohosi torniksi. Rannalla rakennuksen edustalla oli vierekkäin teloillaan kaksi vihreäksi maalattua venettä, jotka näyttivät niin uusilta, kuin olisivat olleet vielä eilen vesillä. Huoneen kaikissa ikkunoissa oli valkoiset ikkunaverhot. Metsäviiniköynnökset kiertelivät torninseiniä ylös. Kaikki näytti niin asutulta kuin mahdollista. Odotin joka minuutti, että ovi avautuisi ja joku astuisi ovesta portaille, istuutuakseen penkille tai lähteäkseen venerantaan. En uskaltanut astua koivun varjosta esille. Terästin katsettani voidakseni huomata, oliko portaiden edustalla tuoreita hakoja tai vihreätä ruohoturvetta, mutta etäisyys oli liian suuri, en voinut nähdä.

En tiedä, olinko seisonut kymmenen minuuttia vai tunnin katselemassa, kun äkillisellä ponnistuksella ravistin huumaavan tunteen pois ja lähdin lähemmäksi pitkin järven oikeaa rantaa paikkaan, jossa kivinen silta yhdisti saaren itse Latvasaareen.

Keskellä siltaa oli lujarakenteinen rautainen ristikkoportti. Portti oli lukittu ja ulottui sillan kummallekin puolelle veteen asti, ja itse ristikko oli tehty siten, ettei päässyt kiipeämään portin yli eikä myöskään sivuitse. Tarkastin lukkoa, se oli lujaa tekoa. Asettamalla puun jalkaportaaksi portin yli pääsisi kuitenkin kiipeämään toiselle puolelle; mutta en tullut ottaneeksi edes kirvestä käteeni, kun lähdin löytöretkelleni. Palasin sentähden kirvestä ottamaan, hakkasin pitkän koivukangen ja pääsin vaikeuksitta saarelle.

Saarelle tultuani huomasin kyllä, ettei pihamaata tänä keväänä ollut siivottu. Mutta sittenkin vaikutti minuun kaikki niin asutulta, että suoraan sanoen en kehdannut astua portaille, vaan menin ensin venerantaan. Veneet olivat teloillaan, mutta molemmat olivat samassa kunnossa kuin kuningas Fjalarin ensimmäinen sotapursi, silloin kun Jalmar astui sitä katselemaan:

On halki runkopuu, raot ruohoiset, ja päivä laidan saumoista paistaa.

Kaukaa katsoen hohtivat veneet vielä vihreiltä; viereen tultuani huomasin, että jos kokasta pudistaisin, luhistuisivat ne kappaleiksi. — Nyt ei mikään estänyt minua astumasta asuinhuoneeseen, jos siihen pääsi sisälle; tiesin, että oli vuosikymmeniä kulunut siitä, kun tässä paikassa oli ihmisiä asunut.

Astuin portaille ja työnsin mahtavan, suuren ja raskaan ulko-oven auki. Se oli lukittuna, mutta lukko ei ollut salvassa ja teki moitteettomasti tehtävänsä. Astuin jotenkin suureen ja korkeaan poikki koko rakennuksen ulottuvaan eteiseen. Rakennuksen vastaisestakin pitkittäisseinästä johtivat toiset, tosin vähemmän mahtavat pariovet tähän eteiseen. Eteisestä johti yksi ovi vasemmalle, kaksi oikealle. Astuin ensimmäisestä oikealle vievästä ovesta sisälle huoneeseen. Ummehtunut, kellarintapainen ilma tuulahti vastaani; en voi kuitenkaan sanoa, että ilma olisi ollut suorastaan kostea. Huone, jotenkin iso, näytti olleen isännän työhuone, koska siinä oli isonpuoleinen kirjoituspöytä. Astuin läpi tämän huoneen ja tulin melkein samanlaiseen, mutta vähän pienempään huoneeseen, joka, kuten myöhemmin huomasin, oli pojan huone. Pihan puolella oli ruokasali ja keittiö, josta ovi johti jo mainittuun eteiseen. Kaikki huonekalut olivat paksun tomukerroksen peitossa, ja kun avasin isännän huoneessa ikkunan saadakseni raitista ilmaa huoneisiin, hajosivat ikkunaverhot tomuksi. Mutta tukevat tammiset ikkunakehykset ovat vielä tänä päivänä käyttökelpoisia. Onnistuin saamaan ruokasalin ikkunan auki, ja parin tunnin kuluttua oli isännän huone asuttavassa kunnossa, ja pystyvalkea leimuili hauskasti takassa. Milloinhan oli tässä liedessä viimeksi lämmittävä tuli ihmisen mieltä ilahduttanut?

Uuninreunukseen oli maalattu:

Beatus ille homo,
Qui sedet in sua domo,
Qui sedet post fornacem
Et habet bonam pacem.[1]

[1] Onnellinen se ihminen,
Joka istuu omassa kodissaan,
Joka istuu uunin loukossa
Ja nauttii hyvää rauhaa.

Olin kaukana omasta kodistani. Ja kuitenkin — kun luin tuon vanhan ajatelman, valtasi minut voimakas kodikkuuden tunne. En tuntenut itseäni sivulliseksi anastajaksi, vaan tämän kodin omistajavainajien lailliseksi perilliseksi. Minusta tuntui ikäänkuin paikan viimeinen omistaja nyt vasta olisi saanut tyydytystä sielullensa, kun hän tunsi, että hänen huoneensa ei ollut enää kylmänä, tyhjänä, hyödyttömänä, vaan että elävä ihminen ajatteli häntä kiitollisuudella ja tunsi iloa siitä työstä, minkä hän maan päällä eläessään oli tehnyt.

Rukoilin hiljaisen rukouksen hänen sielunsa rauhan puolesta.

Olin vetänyt hovilinnan isännän mukavan kirjoitustuolin takkavalkean eteen. Ajatukseni kääntyivät aina uudestaan häneen. Oliko hän todella ollut kapinoitsija kuningastansa vastaan, joka rikoksensa palkaksi oli karkoitettu tähän erämaahan? Vai oliko hän ollut merirosvo tai sotarosvo, joka ei uskaltanut lähempänä asutuita seutuja nauttia verellä tahratuista aarteistaan? Siihen päin vähän viittasi huoneen sisustus. Jokainen huonekalu oli itsessänsä taideteos, mutta ne eivät näyttäneet kuuluvan yhteen toistensa kanssa. Nuo monet pyssyt ja pistoolit, jotka seiniä koristivat, olivat hienosti tehtyjä ja kalliisti koristeltuja; muutamat olivat samanlaisia, joita olin museoissa nähnyt, toiset minulle aivan outoja. Yksi asia kuitenkin viittasi toiseen mahdollisuuteen: huoneessa oli paljon kirjoja. Kirjat eivät olleet ryöväri- eikä rakkausromaaneja, vaan kuudennentoista ja seitsemännentoista sataluvun etevimpiä tieteellisiä teoksia. Voltaire, Diderot, Rousseau ym. olivat edustettuina, mutta kuitenkin oli enemmistö luonnontieteellistä, erittäinkin fysiikan ja astronomian alaa käsitteleviä teoksia.

Kirjakaappi oli lukossa, mutta avain suulla. Otin Blaise Pascal'in »Pensées» ja rupesin lukemaan hänen ajatuksiaan uskon ja tiedon välisestä rajasta.

Tähän asti olivat vaikutelmat seuranneet toisiansa niin nopeasti, etten ehtinyt muistaa olleeni yhtä jaksoa valveilla lähes neljäkymmentä tuntia. Mutta tuon suuren matemaatikon ja keksijän syvämielisiä ajatuksia eivät perin väsyneet aivoni jaksaneet käsittää. Silmäni kiintyivät uudestaan tuohon takanreunustaan maalattuun ajatelmaan, joka minusta tuntui niin rauhoittavalta, kirja putosi kädestäni, ja heräsin vasta seuraavana aamuna, perjantai-aamuna. Olin ensi kerran pitkästä ajasta nukkunut katon alla.

Minun oli nyt päätettävä, muuttaisinko asumaan tänne, vai jäisinkö kämppääni rannalle. Vapaa elämä metsässä oli ihanaa, mutta asuminen vanhassa hovilinnassa, jossa moniin aikoihin ei ollut kukaan ihminen asunut, oli houkuttelevaa. Kuka tiesi mitä mielenkiintoisia löytöjä olisin tässä talossa vielä tekevä? Vaali ei ollut vaikea. Sillalla olevan portin avaimen olin löytänyt takan arinalta, ja iltapäivällä olin jo hovinlinnan asujain. Pidin itseäni tämän talon isäntänä ja katsoin sentähden sopivaksi ryhtyä tarpeelliseen kotitarkastukseen. Ainoastaan siten toivoin saavani tarkempaa tietoa talon entisistä asujaimista. Jos Sitka-vaarin tiedot olivat oikeita, oli talossa ollut ainoastaan kaksi vakituista asujainta.

Ulkohuonerakennus ei ollut suuri. Puuvajassa olin jo käynyt polttopuita hakemassa. Niitä oli runsaasti, yhden vuoden tarpeeksi ainakin. Ulkohuonerakennus oli vain puinen, mutta sen katto oli, samaten kuin päärakennuksenkin, liuskakivinen. Liuskalaatat, jotka olivat isoja ja runsaan senttimetrin paksuisia, oli asetettu tuohialustalle. Tämmöinen katto kestäisi varmaan vaikka tuhat vuotta. En ainakaan minä voinut huomata mitään rappeutumisen merkkiä. Kun en löytänyt avaimia aittaan ja liiteriin, jotka olivat puuvajan vieressä saman katon alla, jäivät ne vastaiseksi tarkastamatta.

Päärakennuksen kivijalassa oli kummassakin päädyssä kellari. Avaimet niihin löysin keittiöstä. Toinen oli viinikellari, täynnä satoja pulloja, ja toista oli arvatenkin käytetty ruokakellarina, koska sieltä löysin jotain, joka aikanaan oli ollut, kuten arvasin, savustettu karhunliikkiö, mutta joka nyt näytti ruskealta puumöhkäleeltä. Alakerroksen keskimmäiseen osaan en päässyt, en löytänyt mitään sisäänkäytävää siihen. Ihmettelin vähän, minkä tähden kaikkialla, puuvajaa lukuunottamatta, oli tukevat, huolellisesti tehdyt lukot. Asukkaat olivat ehkä ajoittain kotoa poissa ja tahtoivat niiksi ajoiksi, niin hyvin kuin voivat, suojata kotiansa. Olinhan minäkin tämän kodin löytänyt, niin tarkoin luonnon suojaamana kuin se olikin.

Sanoin, että eteisen vasemmalla puolella oli vain yksi ovi. Tämä ovi johti minut suureen huoneeseen, joka ulottui poikki koko rakennuksen. Huone oli samalla kertaa käsityöläisen paja ja tiedemiehen työhuone. Työpaja näytti tarkoittavan yksinomaan pienten, tieteellisiä tarkoituksia varten tarpeellisten kojeitten valmistamista. Työkoneet olivat näet kaikki pieniä, mutta erinomaisen tarkkatekoisia. Voimalaitos, joka näitä koneita käytti, oli jonkinlainen pneumaattinen voimakone. Se muistutti urkujen palkeita, jotka pantiin toimimaan nostamalla niitten päälle hyvin suuria kuutionmuotoisia kivilohkareita, joita oli lattialla kojeen vieressä useita. Siltä ainakin ensi katsannolta näytti. Koje siis oli käsivoimalla liikkeeseen pantava. Mutta mikä käsivoima noita monen sadan kilon painoisia kiviä palkeille jaksoi nostaa, sitä en ymmärtänyt. Ja jos tarvittiin useita miehiä työkoneitten käyttämistä varten, miksi heidän voimansa pantiin toimimaan näin mutkallisella tavalla? Olisivathan tavalliset polkimet olleet paljon käytännöllisemmät. Mutta ehkä työkoneet niillä eivät käyneet tarpeellisen tasaisesti.

Huoneen toisessa päässä, joka oli venevalkamaan päin, oli useita pitkiä pöytiä täynnänsä kaikenlaisia, enimmäkseen fysikaalisia kojeita. Monet niistä olivat fysiikan historiasta minulle tunnetut, mutta toisten tarkoitus oli minulle tuntematon.

Tässäkin huoneessa, samaten kuin eteisen toisella puolella olevissa asuinhuoneissa, oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Näytti siltä, kuin talon omistaja olisi lähtenyt pitkälle matkalle ja ennen lähtöään järjestänyt kaiken omaisuutensa siten, että mahdollisesti tuleva vieras saisi kaikesta hyvän vaikutelman. Jos tämä oli hänen tarkoituksensa, oli se ainakin minuun katsoen onnistunut. Nyt jo ihailin tämän talon muinaista omistajaa. Mikä hän oli ollutkaan, mikään merirosvo tai muu pahantekijä hän ei ollut.

Päätyhuone tämän huoneen sisäpuolella oli hyvin järjestetty kirjasto. Tarkastamalla muutamia pöydällä olevia kirjoja huomasin, että omistaja oli ollut kosketuksessa ulkomaailman kanssa ainakin niin myöhään kuin 1815. Muutamassa tieteellisessä teoksessa oli näet tämä painatusvuosi. Yksi kirjahyllyistä oli lasiovilla varustettu ja sisälsi yksinomaan arabialaisia nahkapaperille kirjoitettuja käsikirjoituksia. Nämä olivat säilytettyinä puristetusta nahasta tehdyissä koteloissa, jotka oli varustettu tekijän nimellä ja vuosiluvulla. Kaikki näyttivät koskevan joko matematiikkaa tai astronomiaa, ja niillä oli arvatenkin suuri tieteellinen arvo.

Olen jo kertonut, että keskimmäinen osa hovilinnaa oli torni. Torniin johtivat eteisestä kierreportaat. Välikaton kohdalla johti näistä ovi ullakolle. Avasin tämänkin oven ja katselin ullakolle, joka näytti olevan varastohuone. Sielläkin oli kaikkialla hyvä järjestys. Huomasin, että omistajalla oli ollut hyvä järjestyshalu, joka ei sallinut mitään epäjärjestystä. Koko torni välikatosta alkaen näytti olevan varastohuoneita tai sentapaisia: laskin yhteensä kahdeksan ovea, ennen kuin tulin ulos tasakatolle, joka oli kuparinen. — Näköala tornin katolta oli erinomaisen ihana. Toisella puolella vaahtoava koski, josta kuitenkin ainoastaan ylin osa näkyi tänne, toisella puolella järvi, joka neljättä penikulmaa pitkänä levisi silmäini eteen. Keskellä tornia oli lavetillaan pitkä malminen kanuuna, joka oli katoksella varustettu. Nyt tiesin varmasti, että Sitka-vaarin kertomus tapahtumista kalastusmatkalla ei ollut unennäöstä johtunut. Tämän talon omistaja ei ollut eläessään mikään vieraanvarainen herra, ei ainakaan kutsumattomia vieraita kohtaan. — Omituisen, melkein naurettavan vaikutuksen teki tässä ympäristössä tornin rintamuksella oleva pieni tuulimylly, semmoinen, joka maalla nähdään vilja-aitan kurkihirteen kiinnitettynä. Tämä oli kuitenkin messingistä tehty ja varustettu hammasrattailla, jotka pienen tangon avulla veivät siipiakselin liikkeen katonalaiseen huoneeseen. Laite herätti uteliaisuuttani ja menin alas mennessäni siihen tornihuoneeseen, johon tuo tanko vei.

Tämä huone, joka oli kaikista tornihuoneista suurin, oli täydellinen astronominen havaintoasema. Suuri näköputki oli varustettu koneistolla, jonka avulla se jalustoineen kaikkineen oli nostettavissa läpi katon tornin päälle. Koneisto minusta näytti varsin heikolta tuommoisen painon nostamiseen. Huoneessa oli neljä kronometriä, jotka kaikki kävivät, osoittaen melkein minuutilleen samaa aikaa. Asetin kelloni niitten mukaan. Tuulimylly oli niitten vetäjä. Niin pian kuin kronometrien kellonkoneistot oli vedetty, irtaantui niistä tuulimyllyn vetotanko yhdistyäkseen niihin määräajalla uudestaan. Raskas paino oli tuulimyllyn synnyttämän voiman välittäjänä kellojen koneistoon. Tähtitieteellisten havaintojen tekijä oli siis välistä pitempiäkin aikoja poissa, ja oli rakentanut kronometrinsä pitkälle vetoajalle. Muutenhan jonkin viikon tyven ilma olisi tehnyt hänen havaintonsa mahdottomiksi. Talvisaikana koskesta lähtevä sumu arvatenkin useasti teki hänelle häiriötä.

Mitä tähän asti olin nähnyt, oli antanut minulle jotenkin hyvän käsityksen talon asukkaiden elämäntavoista ja harrastuksista. Mutta keitä he olivat olleet ja mikä oli saattanut heidät tähän erämaahan asustamaan? Eivätkö he olleet jättäneet minkäänlaisia tietoja jälkeensä? Kirjoituspöytien laatikoista ehkä löytyi vastaus näihin kysymyksiin. Ehkä. Pelkäsin kuitenkin suuresti heidän luonteensa olleen semmoisen, etteivät he välittäneet siitä, saiko jälkimaailma heistä mitään tietoa vai ei. Olipa tämä asia millainen oli, tulisin ainakin tekemään parastani saadakseni heistä kaikki ne tiedot, mitkä olivat saatavissa.

Molempien kirjoituspöytäin kaikki kaapit ja laatikot oli lukittu; mutta toisen pöydän keskimmäinen laatikko ei ollut tavallisella lukolla lukittu, vaan kirjainlukolla. Mutta tämä kirjainlukko ei ollut mikään tavallinen, neljällä tai viidellä kiertolaatalla varustettu, vaan siinä oli seitsemän kiertolaattaa, seitsemän kirjainta kunkin reunassa. Mahdollisten yhdistelmien luku tuli siis tavattoman suureksi. Tavallisen kirjainlukon avaamissanan keksii useasti päivässä, ja jos lukko on vain keskinkertaista tekoa, vielä nopeamminkin. Tämä oli hienotekoinen, sen avaamiseen voisi mennä viikkoja, ehkä kuukausia. Niin salaperäisistä ihmisistä, kuin tämän talon asukkaat olivat olleet, voi aivan hyvin uskoa, että he olivat laittaneet lukonkin semmoiseksi, että heidän salaisuutensa — jos heillä oli mikään salaisuus säilytettävänä — oli yhteydessä lukon kanssa. En ainakaan vielä tahtonut sitä särkeä.

Perjantai-iltapäivän ja koko lauantain käytin turhiin yrityksiin lukon avaamiseksi. Silloin pälkähti päähäni laskea, montako kirjainyhdistelmää tämmöisessä lukossa oli mahdollista. Ja kun tulin siihen tulokseen, että oli mitättömän pieni mahdollisuus yhden ihmisen iällä riittää lukon avaamiseen, löin suutuksissa nyrkkini pöytälaattaan ja panin maata.

Jos nyt kaikki olisi tapahtunut niin kuin tapahtua pitää, olisi tietysti kirjoituspöydän omistajan pitänyt tulla unessani sänkyni viereen ilmoittamaan minulle lukon avaamissana. Mutta eipä niin tapahtunutkaan. Heräsin sunnuntaiaamuna tuntien, että jolleivät setä ja Ville tule tänäänkään kotiin, on minun omin päin ryhdyttävä jonkinlaisiin yrityksiin Ison-Iivanan kiinniottamiseksi. Minut on määrätty Riitalammin kruununnimismiehen apulaiseksi rosvojen kiinniottamista varten. Tiedän, missä kaiken todennäköisyyden mukaan yksi heistä huomenna on: kalastamassa järven itäisellä rannalla. Velvollisuuteni on tehdä kaikki voitavani ottaakseni tuon miehen kiinni ja kuljettaakseni hänet vankilaan. Toistaiseksi on minun heitettävä kaikki ne kysymykset, jotka herättivät yksityistä harrastustani. Huomenna minun ehkä täytyy ensi kertaa elämässäni toimia virkamiehen vastuulla.

Melkein koko sunnuntaiaamupäivän istuin rannalla tähystellen järvelle päin. Nyt en ollut väsyksissä, ja Pascalin selvitykset uskon ja tieteen rajoista olivat minusta erinomaisen mielenkiintoisia. Tiesin kyllä, että tuo suuri matemaatikko oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun jesuiittoja vastaan ja että juuri hän oli »Lettres provinciales»-kirjassaan näyttänyt, minkälaista väkeä he olivat. Mutta että hän oli näin hurskas mies ja innokas kristitty kuin hänen kirjansa todisti, oli minulle ennen tuntematonta. — Iltapäivällä kävelin pitkin rantaa saareni ympäri. Saaren niemeke järvelle päin oli ainoa mukava, jopa kauniskin satama, muualla olivat rannat pystysuoraa kallioseinää. Elleivät kalliolohkareet olisi olleet niin äärettömän suuria, olisin uskonut, että ne oli ihmiskädellä sinne järjestetty, niin hyvin ne sopivat yhteen toisiinsa, muistuttaen jättiläisten rakentamaa muuria. Saarelle päin sitä vastoin ei luonto ollut mitään järjestystä noudattanut, vaan kivet olivat toistensa päällä huiskin haiskin, miten sattui.

Vielä myöhään illalla menin rannalle katselemaan, eikö sedän venettä näy, mutta turhaan. Heitin aran silmäyksen noihin raskaisiin käsi- ja jalkarautoihin, mitkä olin jo päivällä vienyt rannalle ja heittänyt veneeni pohjalle. Ville oli ne teettänyt vartavasten Isoa-Iivanaa varten. Hänen uskomattomat ruumiinvoimansa saivat aikaan, että häntä oli kunnioitettava jalkaraudoillakin, jota kunnioitusta Ville ei ollut tarkoittanut edes itse Kyttyräisenkään osaksi. — Heitin aran katseen, sanoin, noihin rautaisiin laitteisiin. Rupesin jo kauppaani katumaan. Ei minun luontoni soveltunut nimismiehen apulaiseksi. En ollenkaan ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että minun pitäisi kenenkään ihmisen kalvoimia tuommoisilla koristuksilla heloittaa. Ja miten nuo rautasäärykset olivat päälle puettavat, sitä en ollut ikinä nähnytkään.

Asemani olisi muuten aivan mieltäni masentanut, ellen olisi ajatellut, että tämä virkatoimitukseni on edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan. Eihän minussa ollut miestä Isoa-Iivanaa näillä heloilla vasten hänen tahtoansa koristamaan. Ei hän siis minun toimestani tule kirjavia housuja käyttämään. Mutta koska nykyinen virkani velvoittaa minua tekemään hänestä harmaitten veljien luostarin asujaimen, täytyy minun kai tehdä viran puolesta parastani.

Maanantaiaamu tuli: setää ja Villeä ei näkynyt, ei kuulunut. Raskaalla mielellä varustin laukkuuni muutaman päivän eväät, heitin pyssyn olalle, lukitsin oven — minusta tuntui, että se oli nyt lukittava — ja lähdin matkalle.

Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta pysyäkseni salassa. Soudin hiljaa, tähystellen, kuten intiaani kanootissaan, näkyisikö missään merkkiä ihmisten läsnäolosta. Erittäin pidin silmällä, näkyisikö missään kalanpyydyksiä. Nuo sadat pikkusaaret ja salmet olivat nyt niin ihania, että välistä pakostakin unhotin, miten vastenmielisessä toimessa olin liikkeellä. Raudat veneen pohjassa kuitenkin pitivät siitä huolen, etten pitkiksi hetkiksi uinahtanut.

Vasta myöhään illalla rupesin lähestymään puroa, jonka Ville oli nähnyt. Ellei täälläkään mitään merkkiä Iivanasta rupeaisi näkymään, hän arvatenkaan ei ollut vielä saapunut, sillä puron toisella puolella ranta ei enää näyttänyt niin kalaisalta kuin tällä puolella. Ollessani noin kilometrin matkan päässä puron suusta vedin veneeni maalle ja kätkin sen huolellisesti pensaihin. Varovaisesti hiivin pitkin rantaa purolle päin. Jo parinsadan metrin päästä näin, että puron suu oli kahdella rysällä suljettu. Rysäaidat ulottuivat järvelle päin ja näkyivät pitkine seipäineen kauas. Kulkuni tästä paikasta puron rannalle tapahtui sellaisella varovaisuudella, että luulisin itse Cooperin Hirventappajankin sen hyväksyneen.

Rannalle tultuani pistin pääni erään kiven vierestä niin paljon esille, että selvästi näin kaikki toisella rannalla olevat esineet. Puro oli ainoastaan parinkymmenen metrin levyinen ja näytti nopeasti kapenevan ylempänä. Ihan vastapäätä minua oli toisella rannalla vene, puoleksi rannalle vedettynä. Parikymmentä metriä rannasta oli hietaisella paikalla kolmiseinäinen vaja eli koppeli, semmoinen, jota tervanpolttajat, tukkimiehet ym. tilapäiset metsässä-asujat tavallisesti käyttävät. Vajassa hietalattialla nukkui selällään, suu auki, Iso-Iivana. Vaikka lähes viisikymmentä metriä erotti meidät toisistamme, kuului hänen kuorsauksensa tänne kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Ei hän ainakaan puolestaan mitään varovaisuutta noudattanut.

Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin veneellä ja työnsin sen uudestaan vesille. Jos onnistuisin yllättämään Iivanan unessa, ei ollut mahdotonta, että myös onnistuisin saamaan »hansklovat» kalvoimiin. Eilis-ja tämänpäiväiset arveluni haihtuivat nopeasti, ja minusta tuntui yksinomaan naurettavalta, että onnistuisin tuota kuorsaavaa jättiläistä petkuttamaan. Kuinka hän saattoi olla noin varomaton, vaikka tiesi olevansa ryöväri, joka oli alituisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan?

Ei kuulunut riipaisuakaan vetäessäni veneen maalle Iivanan kalarannalle. Käsiraudat toisessa kädessä, pyssy toisessa hiivin hiljaa vajalle. Varovaisuuteni muuten ei ollut tarpeellinenkaan, sillä miehen kuorsaukset voittivat kaikki heikommat äänet. Katselin seinänraosta. Jättiläisen suunnaton ruumis makasi hiedalla selällään kuten äskenkin pyssy vieressään. Ja hana oli vireissään! Siinä hänen varovaisuuskeinonsa. Hiipien varpaillani sieppasin pyssyn käteeni, otin patruunan pois ja kätkin aseen pensaaseen vajan taakse. Pahinta oli, että jättiläinen makasi kädet hajallaan. Oli mahdotonta hänen ollessaan tässä asennossa saada käsirautoja paikoilleen. Minun oli pakko varustautua kärsivällisyydellä. Sääsket purivat minua armottomasti, ja samassa eräs veripunainen sääski yritti turhaan vetää kärsäänsä Iivanan nenännipukasta irti. Iivana kai unissaan tunsi, miten verenimijä pingotti jalkansa hänen loistotorniansa vasten, sillä lyönnillä, joka olisi kaatanut heikon miehen, hän tappoi rauhanhäiritsijän ja käänsihe samassa kyljelleen. Nyt oli nimismiehenapulaisen hetki tullut. Jos Iivana herää, käy minun kai samaten kuin hyttysenkin.

Astuin toisen kerran Iivanan viereen ja yritin niin vikkelästi kuin taisin jäljitellä Villen temppua. Elleivät nukkuvan kädet olisi olleet aivan vierekkäin, en olisi kai rohjennut koettaa. Mutta nyt onnistui temppuni paremmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Miten oli mahdollista, ettei mies herännyt, vaikka raskaat rautarenkaat oli pantu hänen kalvoimiinsa? En vaivannut kuitenkaan monta sekuntia päätäni tuumimalla tätä, vaan niin pian kuin huomasin kuorsaamisen jatkuvan, kiiruhdin takaisin veneeseen, ja parin minuutin kuluttua olivat jalkaraudatkin paikallaan. Kun nukkuva ei nytkään liikkunut, istuin pölkylle vajan suuhun ajattelemaan, mitä nyt olisi tehtävä. Iivana oli vangittu, mutta nukkui vangittuna yhtä sikeästi kuin vapaanakin.

En ollut tähän asti ehtinyt tarkastaa, miten Iivanan koju oli kalustettu. Mutta nyt huomasin jotain, joka silmänräpäyksessä selitti edellisen tapahtuman. Vajan nurkassa oli ainoana huonekaluna — suunnaton viinaleili, tuo kymmenen kannun leili, jonka Iivana oli pannut kalastusmatkansa hinnaksi. Olin vanginnut humaltuneen miehen, ehkä tiedottomuuteen asti humaltuneen. Tekoni rupesi minua hävettämään.

Pitkää aikaa häpeämiseen ei jättiläinen minulle kuitenkaan suonut. Raskaat raudat olivat sittenkin hänet herättäneet, vaikka hänen humaltuneen tilansa tähden herääminen oli käynyt hitaasti. Huomasin äkisti, että toinen silmä oli vähäisen raollaan ja tirkisteli minuun päin. Tuo katse ei kestänyt kuin sekunnin, mutta olin varma siitä, etten erehtynyt. Pidin miestä tarkasti silmällä. Hän makasi liikkumatta jatkaen raskasta kuorsaamistaan. Hetken perästä hän ikäänkuin unissansa käänsihen siten, että puukontuppi, joka oli ollut hänen allansa, tuli esille. Nyt hän selvästi siristeli silmiänsä. Nopsalla liikkeellä yritin saada hänen puukkonsa temmatuksi tupesta. Mutta Iivana, jonka päässä oli varmaan vielä pahoin kukonviinaa, oli siitä huolimatta minua nopeampi, kavahti jaloilleen ja seisoi samassa sekunnissa edessäni, kädet kohotettuina pään yli ja toisessa kädessä hirvittävän suuri välkkyvä puukko. Hän ei selvästi ollut ensimmäistä kertaa käsiraudoissa, koska ne eivät häntä sen enempää vaivanneet.

Jos Iivana nyt olisi lyönyt heti, olisi tämä kertomus jäänyt kirjoittamatta, mutta sen sijaan hän jäi sekunniksi katsoa tuijottamaan minuun, ikäänkuin ihmeissään siitä, että tuommoinen kääpiö oli hänet, Ison-Iivanan, rautoihin pannut.

Minua on pidetty nopeana lennosta-ampujana, enkä tuhlaakaan turhaa aikaa tähtäämiseen. Tuo sekunti, jonka Iivana tuhlasi, pelasti henkeni. Hypähdin pari askelta taaksepäin, ja samassa paukahti laukaukseni. Järeä haulipanos löi viholliseni veitsen murskaksi, ja uskoen kätensä poikkiammutuiksi painui Iivana polvilleen eikä uskaltanut käsivarsiaan laskea alas. Pistäessäni uuden patruunan pyssyyn kuulin hänen sopertavan itsekseen: »Hyi, kun kirvelee, hyi, kun kirvelee.»

Iivana piti yhä vielä käsiä nostettuina pään yli. Kehoitin häntä laskemaan kädet alas, mutta hän sanoi luontonsa olevan niin heikon, ettei hän voi tyhjiä käsivarrentynkiään katsella. Kysyin, miten hänen luontonsa olisi myöntänyt upottaa kahden korttelin pituisen puukon minun sydämeeni, kuten hän juuri äsken oli aikonut? Siihen hän vain vastasi, ettei hänen luontonsa siitä tunne mitään, jos minun sydänvereni hietaan juoksee. »Ja täytyyhän minun itseäni puolustaa», lisäsi hän.

Iivana yhä valitteli, että hänen käsiänsä hirveästi kirveli. Kun kyyneleet rupesivat vierimään jättiläisen poskille, suututti minua mokoma vetelyys, ja äreällä komentoäänellä — oikein Villeä matkien — uudistin käskyni »kädet alas». Kun Iivana ei vieläkään näyttänyt mitään tottelemisen yritystä, nostin pyssyni, jolloin kädet tulivat heti alas. Nyt huomasin, miksi Iivana valitteli. Oikean käden pikku- ja nimetön sormi olivat molemmat menneet ylimmän nivelen kohdalta sijoiltaan ja näyttivätkin väännyksissä ollessaan hyvin rumilta. Luulin ensi katsannolta niiden olevan poikki. — Iivana oli pitänyt kaikin voimin puukon varresta kiinni, ja laukauksen voima oli repinyt nuo sormet sijoiltaan; tietysti oli koko käsikin saanut aika täräyksen.

Kun Iivana nyt huomasi, että molemmat kädet olivat sijallaan, jos tosin toinen omituisen näköinen, rupesi hän latelemaan suustaan kaikkia niitä kirouksia ja sadatuksia, mitkä hän vain osasi, vuorotellen suomeksi ja venäjäksi. Hän oli silminnähtävästi aivan suunniltaan sentähden, että oli antanut yllättää itsensä.

Panostaessani pyssyni uudestaan olin kiireessä sattunut panemaan patruunapesään tupruhauleilla ladatun patruunan. Selvitin nyt vangilleni, minkälainen aseeni oli, tehdäkseni siten hänelle selväksi, kuinka välttämätöntä hänelle oli ehdottomasti totella minua. Kun hän oli uskonut minun ampuneen hänen kätensä poikki, oli hän joutunut hirvittävän kauhun valtaan. Selvitin siis hänelle, että jos hän vastustelee minua, olen oman turvallisuuteni tähden pakotettu ampumaan häntä tupruhauleilla kasvoihin. Hän ei kuole siitä, mutta tulee sokeaksi, joten minun on helppo pakottaa hänet tottelevaisuuteen. Tämän asian Iivana helposti ymmärsi ja näkyikin pitävän sen luonnollisena puolustuskeinona minun puoleltani. Hän lupasikin pyhästi olla tästälähtien vastustelematta ja todisti hyvää tarkoitustansa lakkaamalla käskystäni kiroilemasta.

En voinut kuitenkaan vielä hänen lupaukseensa niin paljon luottaa, että olisin uskaltanut nykäistä hänen sormensa sijoilleen takaisin. Tätä ei saanut kuitenkaan enää kauan viivyttää, sillä jos nivelpussit saivat vielä hetken venyä ja käsi pääsi turpoamaan, eivät sormet enää pysyisi sitomatta sijoillaan. — Iivanan kojusta oli eräässä paikassa hirsi irtaantunut seinästä, jättäen seinään leveän raon. Käskin siis Iivanan pistää vahingoittuneen kätensä raosta ulos, missä tapauksessa lupasin panna sormet sijoilleen takaisin. Hän ei tosin näyttänyt paljon luottavan kykyyni tässä asiassa, mutta sanoi tottelevansa mieluummin kuin tulevansa sokeaksi. Voimieni takaa sain nykäistä, ennenkuin odotettu »naks» kuului ja sormi meni sijoilleen. Kun toinenkin sormi meni vastustelematta sijoilleen, oli Iivanan ilo rajaton. Kyyneleet lakkasivat heti vuotamasta, ja ennenkuin olin ehtinyt estää, oli miehellä jo viinaleili suun edessä. Vaikka uhkasin pyssylläkin, ei Iivana hellittänyt, ennenkuin oli määränsä saanut kurkkuunsa, ja hänen määränsä ei ollut vähäinen. Tottunut juomari joi viinaa kuin vettä.

Nyt oli pakko saada vanki veneeseen, ennenkuin hän ehti humaltua. Hän menikin vastustelematta ja istuutui veneen perään. Leiliä hän ei kuitenkaan laskenut käsistään. Komensin häntä heittämään leilin järveen, mutta hän vain nauroi ja kun uhaten löin kädelläni pyssyn piippua, nosti hän leilinsä kasvojen eteen, sanoen »ampukaa nyt». Hetken perästä hän nukkui jo veneen pohjalla, lujasti pitäen leilin rivasta kiinni. Iivanan veneen otin mukaan. Vaikka soutu täten tuli puolta raskaammaksi, en tahtonut jättää sitä roistojen haltuun.

Vasta tiistai-iltapäivänä olin kotisatamassa. Iivana oli koko ajan nukkunut, mikä olikin minulle mieluisinta. Kun nyt herätin hänet ja käskin nousta maalle, oli hän sävyisä kuin karitsa. Hän oli melkein sepiselvä. Sanoi jo kauan odottaneensa tätä ja kyllästyneensä rosvonelämään, joka ei tuottanut hänelle muuta kuin raskasta työtä. Kyttyräinen oli ottanut hänet koplaansa yksinomaan hänen suurten ruumiinvoimiensa tähden. Ryöväysretkillä pantiin aina kolmen miehen taakka hänen hartioillensa, ja hauskoille kaupparetkille hänen omaan kotimaahansa otettiin hänet harvoin mukaan. Hän sai hoitaa talonvartijan tointa kotona ja ikävöiden odottaa toisten kotiintuloa. Vieläpä herjattiin, ellei kaikki kodissa ollut määräyksen mukaan toimitettu. Aikoja sitten olisi hän jo koplan jättänyt ja ryhtynyt kunnolliseen elämään, ellei olisi ollut koplan yhteinen suostumus, että seuranpettäjä on armotta tapettava. »Ja onhan siinä ollut toinenkin syy», lisäsi Iivana, nostaen leiliänsä: »Tätä ei ole vapaasti tarjona muualla, mutta Kyttyräinen osaa tehdä ja tekeekin sen mukaan, kuin tarvitaan.»

Minua luuli Iivana uudeksi nimismieheksi, jonka oli kuullut Helsingistä tulleen kyttyräisiä kiinni ottamaan. Olin näet kotimatkalla varustanut lakkiini virkamieskokardin, kuten setä oli käskenyt minun tehdä, jos oli tarpeellista todistaa virkamiesoikeuteni. Iivana huomasi sen nyt, ja se kohotti nähtävästi suuresti hänen kunnioitustaan minua kohtaan. »Juuri tuommoinen», hän sanoi, sormellaan osoittaen kokardia, »oli Kakolan isännällä, ja tuo se oli, joka siellä miehet kurissa piti.»

Aioin jalkarautoihin kuuluvalla niittaustapilla kytkeä vankini kalliossa olevaan rautarenkaaseen kiinni, mutta Iivana pyysi minua kiinnittämään hänet vitjoihin, joten hän pääsisi vähäisen liikkumaan. Selitin, että ne olivat järven pohjassa kiinni; mutta Iivana oli ne pian vetänyt maalle. Syvälle oli pohjasora ne peittänyt, mutta kun ne ensin rupesivat vähäisen liikkumaan, tulivat ne kuitenkin kuin tulivatkin maalle. Ilkeältä minusta tuntui täten niitata mies kallioon kiinni, mutta muuta neuvoa ei ollut — muutenhan en olisi päässyt minuutiksikaan itse vapaaksi —, mutta Iivanasta oli asia juuri niinkuin olla pitää, ja hän vielä kiittikin minua, että annoin hänelle näinkin suuren liikkumisvapauden. Kallio oli aivan sileä. Iivanan liikkumisalalla ei ollut ainoatakaan esinettä, millä hän olisi voinut kahleitaan särkeä.

Olin perin väsynyt ja perin nälkäinen. Vaikka minulla oli ollut eväät mukanani, en ollut päivällä syönyt, tahdoin vain niin pian kuin mahdollista ehtiä saarelleni takaisin. Keitin aika ison leipäkeitoksen ja tarjosin Iivanalle suuremman osan, mutta Iivana ei sanonut syövänsä ikinä, ennenkuin leilinpohja oli tyhjänä. Ja samassa hän rupesi uudestaan ryyppäämään minun voimattani mitenkään häntä estää.

Sitten kun olin siirtänyt veneet sataman toiselle rannalle, missä Iivana ei ylettynyt niihin, lähdin hovilinnaan, jossa kaikki oli kuten lähtiessänikin. Panin heti maata. Mutta minun kävi kuten usein käy, että kun on liikaa väsyksissä, niin ei jaksa edes nukkuakaan. Edellisen yön tapahtumat kummittelivat silmissäni ja estivät unen. Sedän ja Villen kohtalo rupesi minua yhä enemmän vaivaamaan. Tiesin varmasti, etteivät he olisi minua yksinään korpeen näin pitkäksi ajaksi jättäneet, ellei olisi jotakin tapahtunut, joka esti heitä tulemasta takaisin. Pahimmat aavistukset rupesivat minua vaivaamaan. Miehet, jotka oli vietävä vankilaan, olivat rohkeita, viekkaita roistoja, jotka eivät tulisi vähääkään epäröimään, jos toivoivat murhalla voivansa saada vapautensa takaisin. Sen he olivat jo kiinniottotilaisuudessa kyllin selvästi näyttäneet. Koetin kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, etteivät setä ja Ville olleet ensimmäistä kertaa tämänlaatuisella matkalla.

Pari tuntia maattuani oli uni kauempana kuin koskaan. Nousin, puin päälleni ja istuuduin kirjoituspöydän ääreen. Katseeni kiintyi tuohon vihattavaan kirjainlukkoon, joka minulta esti tien niihin salaisuuksiin, jotka tämä pöytä — olin varma siitä — kätki. Teräaseen käyttäminen salaisuuden ilmisaattamiseksi oli minusta pyhäinryöstöä. Hyvin luultavalta minusta tuntui, että nuo seitsemän kirjainta, jotka lukon avasivat, muodostivat jonkin sanan tai sanayhdistelmän, jotenkin sillä tavalla kuin ns. kauppanumerot, ne kirjaimet, joilla kauppiaat tavallisesti merkitsevät tavarainsa sisäänostohinnan. Jos kirjaimet muodostivat sanan, voisi ehkä sanakirjan avulla löytää oikean. Sanakirjoja oli kirjastossa useita ja erikielisiä.

Pöydällä edessäni lepäsi vielä Pascalin »Pensées». Ikäänkuin leikilläni rupesin vääntämään laattoja tämän mukaan. Ensimmäiseltä laatalta löytyi todella »p» ja toiselta »e». Kun kolmannelta löysin »n»-kirjaimen, rupesi asia herättämään mielenkiintoani, ja kun samassa muistin, että viidennellä laatalla on muitten kirjainten ohessa myöskin korkomerkillä varustettu »é», rupesivat kätesi vapisemaan niin, että vaivalla sain neljännellä laatalla olevan »s»-kirjaimen ja tuon »é»-kirjaimen samaan riviin edellisten kirjainten kanssa. Sain kuudennen ja seitsemännenkin kirjaimen paikoilleen. Lukko ponnahti auki. Sattuma oli minulle antanut oikean sanan. »Ajatukset» (pensées) avasivat lukon.

Jännitykseni tuon pitkällisen väsymyksen jälkeen oli ollut liian suuri. Tunsin pahoinvointia ja minun oli pakko panna maata. Pahoinvointini hälveni hetken perästä ja nukuin rauhalliseen uneen, josta heräsin vasta seuraavana aamuna.

Noustuani en hennonut vielä avata kirjoituspöydän laatikkoa, vaan menin ensin vankiani katselemaan, saadakseni sitten päivemmällä häiritsemättömässä rauhassa laatikon aarteita tarkastella. Iivana nukkui leili päänalustana; näytti juopuneelta. Istuuduin rannalle onkimaan, kun mieleni teki tuoretta kalaa aamiaiseksi, ja onnistuin myöskin saamaan useita keskikokoisia taimenia. Silmäni kääntyivät aina uudestaan järven eteläistä päätä kohti, ja juuri kun lopetin kalastukseni, olin huomaavinani kaukana järvellä jotain. Vihdoinkin! Kiiruhdin varmuutta saadakseni taloon ja samalla vauhdilla torniin, josta kiikarin avulla näin, että esine oli vene, ja että veneessä oli kaksi miestä. Nyt en epäillyt enää sedän ja Villen paluuta. Poikamaisessa ilossa päätin ottaa heidät kunnialaukauksella vastaan. Kiiruhdin etsimään tornin varastohuoneista, löytäisinkö kanuunaan kuuluvia ampumavaroja. Löysinkin aika ison ruutinassakan. Kuulaa en tarvinnut.

Kanuuna, joka oli runsaasti parin metrin pituinen, liikkui lavetillaan niin helposti, kuin se olisi äsken sille asetettu, ja sain sen vaikeudetta panostetuksi. Enempää kuin neljä kourallista ruutia en uskaltanut siihen panna, kun en ollut koskaan nähnyt, paljonko kanuunaan on tapana panna. Sen verran kuitenkin uskalsin, sillä ruuti oli arvatenkin vanhuuttaan heikkoa. Sankkiruudiksi särjin haulipatruunan, sillä järeä kanuunanruuti ei juossut sankkireiästä esille. Rupesin nyt uudestaan kiikarilla tarkastamaan venettä ja kun erotin soutajalla olevan punaisen paidan, jommoista Ville käytti, käänsin tykkini suun järvelle päin ja sytytin. Pamaus oli semmoinen, että olin lentää selälleni. Kyllä ruudissa oli vielä voimaa. Kun tuuli oli ajanut savupilven sivulle, näin, että soutaja seisoi veneessä ja kädellä varjostaen silmiänsä katsoi tänne päin. Hän oli siis kuullut laukaukseni.

Menin heti rannalle, jossa tapasin Iivanan puoliselvänä istuvan syvissä mietteissä. Hän oli herännyt kovaan ukkosenjyrinään, vaikka taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä, ja hetken perästä oli ilmassa tuntunut selvää ruudinhajua. Tämä ei ollut luonnollisilla keinoilla tapahtunut. Kummia oli odotettavissa. — En katsonut tarpeelliseksi antaa hänelle mitään selvitystä, kehoitin häntä lakkaamaan ryyppäämästä, etteivät viinahiidet häntä vaivaisi. Vastaus oli pitkä kulaus leilistä, joka vielä oli melkein puolillaan, ja Iivana pani uudestaan maata ja nukkui melkein heti. Tarjottua ruokaa hän ei ottanut vastaan.

Perkasin kalani, ja kun vene oli noin neljänneksen päässä rannasta, laitoin padan tulelle. Setä piti taimenia parhaimpina keittokaloina, ja miehet olivat arvatenkin nälissään. Katoin oikein vieraspöydän nurmikolle, ja Villen hapankaalirasia rehenteli tinalautasten keskellä.

Vene oli nyt niin lähellä, että setä rupesi ohjaamaan sitä puron suulle. Astuin rannalle, huusin ja viittasin sedälle ohjaamaan tänne. Ville oli vetää aironsa poikki, ennenkuin viittauksilla sain hänet ymmärtämään, mitä tuohikupuni merkitsi. Muutaman minuutin perästä oli pienessä satamassani kolme venettä. Ville katseli molempia kotiveneitä ja sanoi viitaten niihin: »Sinulla kai on väkeä täällä niinkuin helluntain epistolassa?» Vastasin vain: »Ei liikoja ole.» Miehet astuivat maihin, ja kättelimme sydämellisesti. Setä oli tavattoman kalpea, mutta ei näyttänyt sairaalta. Kysyin, kuinka he olivat viipyneet niin odottamattoman kauan? Ensin ei kumpikaan vastannut, mutta sitten Ville vastasi: »Silloin haaksi haltiaton, kun on kippari kipeä.»

Muutaman minuutin perästä oli keitokseni valmis, ja ruokahalua ei puuttunut. Aterian aikana rupesi setä kertomaan matkasta, joka oli mennyt sekä nopeasti että onnellisesti aina viimeiseen majataloon asti. Siellä oli vangeilla kai ollut joku ystävä, joka oli onnistunut kähmimään rautakouralle veitsen. Heidän tultuansa metsätaipaleelle oli tämä äkisti lyönyt setää, jonka vieressä hän istui, veitsellä ja samassa hypännyt rattailta ja pujahtanut metsään. Ville, joka ajoi jäljessä, oli jättänyt oman vankinsa kyytimiehen haltuun ja hetken perästä saavuttanut karkurin. Kun tämä, vielä verinen veitsi kädessään, yritti lyödä, oli Ville löytämällään karahkalla lyönyt rautakouraa käsivarteen. Käsivarsi katkesi, veitsi putosi maahan ja karkuri antautui, ilkeästi kehuen, että oli edes yhdeltä nimismieheltä hengen saanut. Käsiraudat olivat kuitenkin estäneet rosvoa ohjaamasta iskuansa oikeaan paikkaan. Haava oli tosin suuri ja verenvuoto oli runsas, mutta rosvon ilkeä aikomus ei toteutunut, ja molemmat miehet saatiin onnellisesti oikeaan paikkaan. Kuitenkin oli lääkäri vasta kahden viikon kuluttua laskenut sedän lähtemään ja oli varoittanut olemaan vielä jonkin viikon ajan hyvin varovainen. Sitten saisi elämöidä kuin karhu metsässä, jos haluaisi. Setä sanoi itse ihmetelleensä suuresti, miten hän saattoi olla niin pahaa aavistamaton, ettei tarkastanut vankia ennen rattaille astumista. Mutta käypihän viisaskin vipuhun, hullu huhtovi ohitse.

Iivana oli maannut äänettömänä jonkin pensaan takana. Mutta samassa kun lopetimme ateriamme, alkoi hän kuorsata. Kosken pauhinasta huolimatta kuului hänen kuorsauksensa selvästi. Ville höristi korviaan ja katsoi kysyvästi minuun. Käskin hänen mennä itse katsomaan.

Tähän asti oli Ison-Iivanan vangitseminen niitten olosuhteitten tähden, joissa se tapahtui, minua enemmän hävettänyt kuin ilahduttanut. Mutta Villen teeskentelemätön ilo rupesi minua sovittamaan. Että Iivanan vangitseminen juopuneen unessa minua hävetti, ei mitenkään mennyt Villen päähän. Päinvastoin se oli onnistunut, jopa kiitettävä sotajuoni. Ja Villeä oli eniten huolestuttanut juuri Iivanan kiinnipito, hän kun tiesi, että kolme miestä ei pysty panemaan miestä vastoin hänen tahtoansa rautoihin. Myöskin setä selitti, ettei nimismiehenapulaisen kannata mitään erinomaista ritarillisuutta osoittaa. Jos mies on pantava kiinni, on tämä tehtävä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, oli hän sitten juopunut tahi selvä.

Kun Iivana herätessään huomasi vartijain luvun kasvaneen kolmeksi, antoi hän sedän käskystä suosiolla leilinsä pois. Hän oli sitäpaitsi jo siinä tilassa, että viinahiidet rupesivat häntä vaivaamaan. Niitä istui kaksi leilin tapin vieressä ja piti tapista kiinni, ettei hän uskaltanut tappia avata. Setä ei katsonut mahdolliseksi pitää nyt poliisitutkintoa hänen kanssaan, vaan lykättiin se vastaiseksi. Ruokaa hän ei ottanut vastaan, ennenkuin usean päivän perästä, jolloin hän vähitellen rupesi syömään. Todellakin kurjaan tilaan oli viina tämän ihmisen saattanut.

Käskin vieraita käymään talossa, kun näinkin lähelle olivat tulleet. Ilmoitin näet hankkineeni heidän poissaolonsa aikana itselleni talon eli oikeammin sanottuna linnan, koska se oli linnoitettu. Setä ei oikein tietänyt, mitä hänen piti ajatella. Hän oli kyllä kuullut tarinat Latvasaaren kuninkaasta, kuitenkaan koskaan niihin uskomatta. Mutta kanuunanlaukaus, jonka hänkin oli selvästi kuullut, pani hänen päänsä pyörälle.

Sekä setä että Ville olivat hovilinnaani erittäin tyytyväiset. Setä sanoi, että muutaman viikon telttaelämä kesän aikana on ihanaa, mutta jos meidän on pakko viipyä täällä koko kesä, on talo hyvä olemassa, erittäinkin, jos sattuu sateisia aikoja. Ville puolestaan ei paljon tätä asiaa ajatellut, mutta nuo suuret holvatut kellarit miellyttivät hänen ammattimieskatsettaan. Hän väitti ensi silmäyksellä huomanneensa, että ainakin toinen niistä, jossa näkyi ruoanjätteitä, oli linnan vankilaksi tarkoitettu. Iivanan säilyttäminen oli häntä suuresti huolestuttanut; nyt hän pääsi siitä huolesta. Minäkin tulin nyt vasta kiinnittäneeksi huomioni tuon kellarin oven tavattoman paksuun raudoitukseen. Myöskin lattia oli suurilla neliskulmaisilla kivillä laskettu. Tuuletusaukko, joka oli suuri ja rautaristikolla varustettu, laski riittävästi valoa huoneeseen.

Ville ryhtyi heti valmistamaan sammalista vankilaansa makuusijaa, ja vielä samana aamupäivänä siirrettiin Iivana uuteen asumukseensa. Hän tuli suosiolla, osaksi siitä syystä, ettei vastustus kolmea aseistettua miestä vastaan olisi kannattanut, osaksi ehkä senkin tähden, että hän luuli viinahiisille mahdottomaksi päästä vankilaan sisälle. Varovaisuuden vuoksi pantiin Iivanalle vankilaan vietäessä kääre silmäin eteen. Iivana kiitti hyvin nöyrästi, kun sekä kääre poistettiin silmiltä että käsiraudat ranteista, mikä antoi minulle aiheen Villen lukittua oven virkkaa: »Taitaa tuolla miehellä ollakin sydän oikeassa paikassa.» Ville vastasi kuivasti: »Ehkä niinkin, muu ruumis ainakin varmasti on.»

Illalla lähdimme kaikki kolme rannalle onkimaan. Olimme jo ehtineet saada muutamia kaloja, kun äkisti viereiseltä järvenrannalta pamahti kolme laukausta, ja ilkeä haulien suhahdus kuului. Hyppäsimme heti rantapensaitten suojaan. Ville ja setä olivat päässeet onnella, mutta minulla oli kaksi järeätä haulia käsivarressani, kaikeksi onneksi vasemmassa. Haulit, jotka olivat pienen pyssynkuulan kokoisia, olivat menneet käsivarren läpi luuta vahingoittamatta ja näkyivät nahan alta. Ville leikkasi ne heti esille. Käsivarsi oli viikon ajan hyvin arka, mutta mitään tartunta-ainetta haulit eivät vieneet mukana haavoihin, koska nämä pian paranivat.

Ville nosti kepin avulla lakkinsa kiven takaa näkyviin, ja heti paukahti uudestaan laukaus. Tiesimme siis, mitä meillä oli odotettavana, jos näyttäydymme rannalla. — Kyttyräinen miehineen oli palannut Iivanan kalastuspaikalle, ja pahaa aavistaen olivat miehet ruvenneet kulkemaan pitkin järven rantaa, kunnes huomasivat meidät. Jos he olisivat uskaltaneet ryömiä järvenrantaa lyhyemmälle ampumavälille, olisi heidän julma murhayrityksensä voinut onnistua, sillä onkiessamme ei kukaan meistä tullut tarkanneeksi vastaista rantaa. Nyt oli ampumaväli liian pitkä. Kiitimme Jumalaa henkemme pelastuksesta.

Niin kauan kuin vihollisemme meitä vahtivat, oli meidän melkein mahdoton päästä saaresta pois, ennenkuin yöt pimenivät. Mutta siihen oli vielä pitkä odotusaika. Ville ei sanonut jaksavansa niin kauan odottaa. Hän uhkasi, että ainakin Kyttyrä-Jaskalta itseltään pian »korvat karsitaan tahi kaula katkotaan».

Jo seuraavana aamuna täytyi kuitenkin Villen kokea, ettei hän ollut tietäjän sukua eikä lapsi lappalainen. Hänen rannalle saapuessaan oli satama tyhjä. Molemmat veneemme oli vedetty maalle vastaiselle rannalle, ja omalla veneellään soutivat Kyttyräinen ja hänen miehensä uistinta järvellä lähestymättä kuitenkaan järkevästi kyllä ammuttaville.

Tällä kertaa olisi käynyt hyvin, jos olisi seurattu minun neuvoani ja pidetty vahtia rannalla. Kyttyräinen, joka oli erinomainen uimari, oli jollain tavalla onnistunut pääsemään saarelle ja korjannut kaikki veneet haltuunsa. Hänen sitä tehdessään olisi ollut helppo asia ottaa hänet kiinni. Mutta Ville väitti, ettei Kyttyräinen ikinä yrittäisikään päästä saarelle, niin kauan kuin hän tiesi siellä olevan aseistettuja miehiä. Ja kun setä kallistui samaan käsitykseen, ei pidetty vahtia. — Saimme myöhemmin tietää, että kun Kyttyräinen myöhään illalla oli nähnyt savua nousevan saaren keskipaikalta, oli hän aivan oikein arvannut, että olimme kaikki lähteneet sinne, ja silloin hän oli uimalla lähtenyt satamaamme. Hänen oli onnistunut heittää uistinsiimaan sidottu kivi rantapensaisiin siten, että saattoi siiman avulla vetää itsensä maalle.

Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut eikä ollut enää korjattavissa. Kun setä ja minä tulimme rannalle, oli Ville jo kelopuusta tehnyt lautan, mutta kömpelö oli tämä alus, jos nopeista liikkeistä tuli kysymys.

Rannalle tultuamme rupesin heti riisumaan vaatteita päältäni aikoen uida toiselle rannalle ottamaan veneitä takaisin. Setä ei kuitenkaan laskenut minua lähtemään. Kyttyräisellä oli helpposoutuinen vene. Hän oli nyt noin puolen kilometrin matkan päässä saaren rannasta. Mutta kun minun täytyi virran tähden uida lähes sata metriä saarelta, ennenkuin pääsisin rannalle, oli selvää, että Kyttyräinen tulisi saavuttamaan minut ennen takaisin ehtimistäni ja voisi ampua minua luodikolla pysytellen itse niin loitolla, ettei hänen veneensä olisi saarelta päin ammuttavissa.

Veneet airoineen, jotka vastaisella rannalla viekoittelivat, olivat selvästi ainoastaan meitä varten ilkeästi viritetty loukku.

Kun vihollisemme huomasivat, ettei heidän loukkunsa saanut meitä houkutelluksi, he soutivat maalle. Hetken päästä höyrysi jo heidän patansa tulella, joka oli sytytetty noin kolmensadan metrin päähän saareltamme.

Ville, joka vanhana kaartilaisena oli hyvä ampuja pitkiltä matkoilta, pyysi nyt sedältä lupaa saada särkeä heidän patansa palkaksi veneenvarkaudesta. Mutta setä luuli parhaaksi, että miehet pysyivät tietämättöminä aseittemme kantavuudesta. Ei hän myöntynyt Villen pyyntöön silloinkaan, kun yksi miehistä tervehti meitä ampumalla kahdentoista kaliiberin pyörökuulan meitä kohti. Kuula litistyi kiveä vasten tuskin kahta metriä sedästä.

Ampuja oli Kyttyräinen.

Huomasin sedän punastuvan suuttumuksesta. Jos nyt olisimme tahtoneet maksaa samalla rahalla ja kaikki kolme tähdäten Kyttyräistä ampuneet samalla kertaa, on luultavaa, että rosvon henki olisi siihen paikkaan sammunut. Ville oli kaartissa saanut ampumamitalin siitä, että hän neljänsadan askeleen päästä oli kymmenen kertaa peräkkäin osunut tavalliseen kokovartalotauluun.

Peräydyimme pensaihin.

Syötyään lähtivät miehet uudestaan järvelle. He näyttivät olevan hyvällä tuulella, koska rupesivat veneestä ilkkumaan meille, viitaten veneisiimme, jotka olivat nyt heidän hallussaan. Setää he eivät saaneet täten ärsytetyksi, mutta näin, miten Villen sormia kutkutti. Hän pyysi saada lähettää edes pari kuulaa vinkumaan miesten pään yli. Sitten saisin minä uida veneitä noutamaan, jolla aikaa Ville lupasi vastata siitä, etteivät miehet yrittäisi minua häiritä. Tietysti hänen ei tarvitsisi enää ampua ilmaan, jos joku miehistä yrittäisi ruveta soutamaan.

Minä olin sillä välin kypsyttänyt toisen tuuman, joka tosin ei tuottaisi veneitämme heti haltuumme, mutta sen sijaan, jos hyvin kävisi, saattaisi vihollisemme käsiimme.

Kanuuna hovilinnan katolla oli rihlattu, ja tähtäyslaite näytti olevan tarkasti tehty. Se oli siis arvatenkin tarkkakäyntinen ampuma-ase. Myöskin siihen kuuluvan ruutimitan olin jo löytänyt. Kysyin sentähden sedältä, enkö saisi yrittää kanuunanlaukauksella ruhjoa venettä. Jos osaisin juuri vesirajaan, olisi vuoto niin suuri, etteivät miehet jaksaisi pitää venettä tyhjällään.

Setä antoi heti myöntymyksensä. Määräsi ehdoksi vain, että yrittäisin olla osumatta miehiin. Myöskin Ville mielistyi ehdotukseen ja arveli tämän olevan ensimmäisen kerran, jolloin roistoja vastaan täytyi turvautua tykistöön. Ainakin Suomessa. Hyvin mielellään olisi hän tullut minun mukaani, mutta setä arveli, että hän rannalla ehkä voisi olla suuremmaksi hyödyksi. — Kiiruhdin siis hovilinnaan, ja kymmenen minuuttia myöhemmin oli kanuuna panostettu ja sytytysruutia sankissa. Miehet olivat tulleet vielä lähemmäksi rantaa. Arvioin ampumavälin olevan 450:n metrin paikoille. Haavojani käsivarressa kirveli ilkeästi, ja minua ilahdutti jo edeltäkäsin miesten nolostuminen, jos osuisin heidän alukseensa.

En voinut heti laukaista asettani, sillä tuuhea koivu oli minun ja veneen välillä. Ampumaviivan ollessa taas hetken perästä esteetön oli vene suunnattu suoraan minua kohti. Miesten pyssyt olivat veneen kokassa, ja miehet olivat nousseet seisomaan tuhdoille. He arvatenkin lauloivat jotain herjauslaulua meistä, sillä he huitoivat käsillään ja polkivat tahtia.

Nyt oli minun hetkeni tullut. Tähtäsin ihan vesirajaan ja vein sytyttimen sankkiin.

Onni minulle, että sytytin sivulta päin. Edellisellä laukauksella, joka oli paljaalla ruudilla ammuttu, kanuuna ei ollut paikaltaan siirtynyt. Mutta nyt, kun oli noin kolme vertaa enemmän ruutia kanuunassa kuin silloin ja raskas suippoluoti panoksen edessä, kimposi aseeni enemmän kuin metrin taaksepäin. Jos olisin seisonut siinä, jossa tähdätessäni olin, olisi ase surmannut laukaisijansa. Savun poistuttua rupesin laukaukseni tulosta tarkastamaan.

Sellaista tulosta en ollut laukauksestani ymmärtänyt odottaa. Vene oli parrasta myöten vedessä. Yksi mies ui hyvää vauhtia rannalle päin, ja kaksi pysytteli veneen partaassa kiinni. Tykinkuula oli sattunut ihan tarkoitettuun paikkaan, oli lyönyt keulan poikki ja siinä olevat pyssyt pirstaleiksi, halkaissut emäpuun keulasta perään ja jälkimmäiseen paikkaan tehnyt reiän, josta olisi miehen pää hyvin mahtunut lävitse. Kuula oli tehnyt hävitystoimensa niin perinpohjaisesti, ettei esineestä ikinä enää sopinut venettä tehdä.

Kiirehdin alas rantaan. Setä ja Ville ajoivat lautallaan kaikin voimin uivaa miestä — itse Kyttyräistä — takaa. Huomasin jo selvästi, että uimari oli tässä kilpailussa voittava, ja pian näin takaa-ajajain heittävän yrityksensä ja kääntyvän upoksiin menevään veneeseen päin. Hetken perästä olivat he jo hinaamassa venettä miehineen saartamme kohti. Hitaasti kävi matka. Heidän lähestyessään rantaa olin jo pidentänyt rannassa olevaa vetoköyttä parikymmentä syltä. Muuten olisi rantaan pääsy heille ollut mahdoton.

Miehet, jotka eivät osanneet ainoatakaan uimaliikettä, olivat jo niin kangistuneet, etteivät omin voimin päässeet rannalle, vaan heitä oli autettava. Uupuneesta tilastaan huolimatta he yrittivät ryhtyä vastarintaan, kun heidät oli käsirautoihin pantava. Ja Iivanan huonetovereiksi saimme heidät ainoastaan väkivaltaa käyttämällä. Seuraavana päivänä olivat he kuitenkin sen verran talttuneet, että setä voi pitää heidän kanssaan poliisikuulustelun. Häpeämättömällä julkeudella he kielsivät kaiken osallisuutensa Kyttyräisen koplan rikoksiin. He olivat muka paluumatkalla Suomeen Venäjän Karjalasta, ja eräs kyttyräselkäinen kalastaja oli tarjoutunut maksua vastaan veneellään kuljettamaan heidät poikki järven.

Nyt oli siis Kyttyräinen itse ainoa koko koplasta, joka oli vielä vapaana.

Sillä aikaa kuin kävimme viemässä vankimme »vankilaan», oli Kyttyräinen potkaissut molemmat veneemme vesille, arvatenkin itse jalkaisin poistuen. Tuuli oli kiihtymään päin, ja huomasimme mahdottomaksi lautalla niitä nyt enää saavuttaa. Kun minä haavojeni tähden en kelvannut soutamaan, tarjoutui Ville yksin tuomaan ne takaisin, johon tehtävään meni kaksi päivää. Veneet ajautuivat näet tuulen mukana aina järven pohjoiseen päähän asti. Vasta Sitkajoen suulta sai Ville ne käsiinsä. Takaisin tullessaan hänen tunteensa Kyttyräistä kohtaan eivät olleet oikein lempeitä.

Vedettyänsä veneet maalle kysyi Ville minulta, joko olin huomispäivän päiväkäskyn kuullut.

— En ole. Tokko huomiseksi mitään päiväkäskyä annetaankaan? Muutaman päivän lepo on nyt minun mielestäni hyvin paikallaan.

— Olen jotenkin varma siitä, että minun on huomenna lähdettävä komisariuksen kanssa ajamaan Kyttyräistä takaa. Sinut jätetään taas kotimieheksi.

— Ohoh!

— …sanoi hämäläinen, kun hämmästyi. Mutta tässä ei kelpaa hämmästyminen. Ellei Kyttyräistä heti ajeta takaa, hän luo itselleen uuden koplan. Tarjokkaita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaikk'ei hän tähän asti vielä ole tahtonut ottaa väkeä lisää. On luottanut paremmin tottuneisiin miehiinsä.

— Kyllä pitää olla sillä miehellä, joka Kyttyräisen rengiksi ryhtyy, sydän kivestä ja sekin tervattu.

— On niitä ryhtyjiä. Eiväthän ne pikku varkaat ymmärrä ryövärinammatin vaaroja edeltäkäsin arvata. Laiskoittelijat luulevat sitä huvittelemiseksi vain.

— Ehkei Kyttyräinen perustakaan enää uutta koplaa, kun nyt on näin huonosti käynyt. Ryhtyy kukaties kunnolliseen elämään.

— Kyttyräinenkö moukaksi? Ei ikinä. Kyttyräinen ei ole niitä miehiä, jotka rahanpuutteesta aikovat köyhtyä. Joko kultaa kukkarossa tai santaa sieraimissa, se on hänen elämänsääntönsä.

— Jos pysyykin roistona, niin eihän tähän matkaan sittenkään niin rajaton kiire ole.

— Kyttyrä-Jaskaa ei voi liian varhain linnaan lähettää.

Seuraavana aamuna sain sedältä vahvistuksen Villen sanoihin. Samalla kertaa sain virallisen määräyksen vartioida parhaimman kykyni mukaan vankeja sedän ja Villen poissaolon aikana. Tämä tehtävä oli minulle vastenmielinen, ja koetin sedälle ehdottaa Villeä vartijaksi ja itseäni sedän seurakumppaniksi. Mutta setä luuli itsellään olevan Villestä enemmän hyötyä Kyttyräisen kiinniottamisessa kuin minusta. Kuten hänellä tietysti olikin. Minun oli siis nurkumatta antautuminen ikävään toimeeni.

Sekä sedältä että Villeltä sain lukuisat neuvot, miten parhaiten voisin suoriutua tehtävästäni, joka ei ollut aivan vaaraton, vaikkakaan ei tosin paljon aikaa vienyt. Enin aika meni koukkujen asettamiseen ja hoitamiseen. Oli näet pakko elättää vangit melkein yksinomaan kalalla. Joka toinen päivä he saivat kalan lisäksi puoliskon leipää miestä kohti ja joka toinen päivä yhdeksi ateriaksi jauhopuuroa, sitäkin määrän mukaan. Kalaa saivat mielin määrin.

Iltapäivällä valmistuivat matkamiehet ja illalla he lähtivät hyvällä myötäisellä matkallensa. Ville lupasi tulla »ennen talvea takaisin, jos siksi saisivat Kyttyräisen kiinni».

Lähtöpäivä oli 10. heinäkuuta.