V.
Oli huhtikuun 28. päivä, kun ohjasimme veneemme Sitkajoen laskupaikasta Sitkajärven pohjoista rantaa kohti. Tuuli oli puolimyötäinen, jonka tähden nostimme purjeen. Päivä oli erinomaisen ihana, ja olimme mitä iloisimmalla tuulella. Setä sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut käynyt tämmöisellä matkalla, joka oli enemmän huvi- kuin virkamatka. Se muistutti hänen mieleensä nuoruuden aikoja, ja hän kertoi useita hauskoja muistoja ylioppilasajoiltaan. Erittäin huvitti Villeä kertomus eräästä ottelusta ylioppilaiden ja kaartilaisten välillä. Ja kun setä kertoi käsikahakan kuumuudessa kepillään iskeneensä erästä kaartilaista suuhun, niin että tämä oli niellyt pari etuhammasta, purskahti Ville aika nauruun sanoen: »Se on helkkari vieköön valhe, ja aika valhe onkin.» Samassa hän otti suustaan kaksi tekohammasta, näytti ne sedälle ja sanoi: »Tässä näette, herra komisarius, että hampaat ovat vielä nielemättä ja yhtä eheitä kuin ennenkin. Korjasin ne poskeeni. Kun tulin kotiin kasarmille, sanoi välskäri, että minut luultavasti hylätään sotapalvelukseen kelpaamattomana noitten hammasten tähden. Minun onnistui kuitenkin saada asia salatuksi muutamia päiviä, ja eräs kultaseppä, joka puoskaroi tekemällä tekohampaita — hammaslääkäreitä silloin ei vielä ollut — teki hampaista tekohampaat. Ja hyvät tekikin, koska ei kukaan muu kuin tuo välskäri ole vielä huomannut muuta, kuin että ne ovat omani. Ja omanihan ne ovatkin, vaikka eivät enää suussa kasva.»
Ville tuli erinomaisen hyvälle tuulelle, kun sai tietää, että hänellä oli ollut kunnia tapella itse komisariuksen kanssa. Mutta minusta tuntui ikäänkuin setä, jos hän olisi tiennyt kenenkä hampaat hän oli suusta lyönyt, olisi jättänyt koko jutun kertomatta. Setä oli jossain määrin jäykkä esimies ja katsoi ehkä jutun arvolleen sopimattomaksi.
Purjehdimme pitkin itäistä rantaa, välistä oikaisten jonkin lahdelman poikki, välistä kulkien kapeita salmia saarien välitse. Tämä itäinen osa järveä mahtoi olla erinomaisen ihana puitten ollessa lehtipuvussa. Useimmilla saarilla kasvoi lehtipuita, ja melkein kaikkialla riippuivat puitten oksat veden yli. Tehdessämme käännöksen muutaman niemen ohi onnistuin ampumaan joutsenen, joka noustuaan veden pinnalta suuntasi lentonsa suoraan veneen yli. En ole koskaan ennen tätä Suomen suurinta lintua ampunut, ja onnistunut laukaus ilahdutti minua suuresti. Sen nahka, selkäpuoli vaaleanvihertävästi vipevöitsevä, oli minusta kaunein kaikista, mitä matkalta toin mukanani.
Lähestyessämme järven pohjoista päätä rupesi kuulumaan vesiputouksen pauhinaa yhä selvemmin. Latvajoen laskupaikka Sitkajärveen oli siis edessämme. Johonkin sopivaan paikkaan tämän Haarakosken läheisyydessä oli setä ajatellut pystyttää telttamme pitkähköksi ajaksi. Löysimmekin parisataa metriä kosken alapuolelta Suomen puolella hyvin sopivan paikan pienen puron varrelta. Kämppä pystytettiin noin viisikymmentä metriä järven rannasta aivan puron rannalle. Puro sai tässä alkunsa tavattoman vesirikkaasta lähteestä. Meillä oli täten tärkein omaisuutemme, vene, hyvin kätkettynä ja aivan silmäimme edessä. Maaperä oli hiekkaista ja kuivaa, ja kun paikalla kasvoi korkea hongikko, ei nuotiostamme lähtevä savu näkynyt järvelle. Puron rannoilla ja lähteen ympärillä kasvoi sen verran koivupensaikkoa, että kämppä oli hyvin suojattuna kaikilta tuulilta.
Illalla sovimme sedän kanssa, että seuraavana aamuna Ville ja minä lähtisimme partioretkelle Sadanvirstankorpeen etsiäksemme Kyttyräisen sakin jälkiä. Olimme jotenkin varmat siitä, ettei kukaan rosvoista tuntenut minua eikä Villeä, kun sitä vastoin sekä Kyttyräinen itse että useimmat hänen miehensä hyvin tunsivat sedän. Jos siis äkkiarvaamatta osuisimme yhteen koko joukkueen kanssa, voisimme esiintyä tavallisina eränkävijöinä, joten luultavasti emme herättäisi heissä epäilystä. Sitä vastoin oli hyvin tärkeätä, että sedän läsnäolo niin kauan kuin mahdollista salattiin. Tätä edisti myös eräs huhu, joka pitäjälle kuului levinneen, että uusi nimismies oli muka tullut juuri rosvojen etsimistä varten ja että setä renkeineen oli matkustanut pois nauttimaan kesälomaa. Sitkalla oli setä ankarasti kieltänyt talonväkeä kellekään ilmoittamasta, että olimme talossa käyneet, vaikka Ville tosin ei uskonut tästä kiellosta olleen paljon hyötyä. — Varustimme siis viikon eväät, ja aamulla setä souti meidät itäiselle rannalle. Järvi oli tässä paikassa tuskin kilometrin levyinen.
Partioretkemme tuli kuitenkin aivan lyhyeksi. Seuraavana aamuna ennen auringon nousua heräsimme molemmat pyssynlaukaukseen. Kun täälläpäin ei kukaan tavallisesti kulkenut, arveli Ville kohta laukauksen olleen jonkun kyttyräisen laskema. Viskasimme nopeasti laukut hartioillemme, jätimme raskaan evässäkin ja kiiruhdimme siihen suuntaan, mistä laukaus kuului. Kauas ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tapasimme kaksi miestä pyssyt olalla ja kummallakin laukkunsa täynnä metsälintuja. Heidän pyssynsä olivat ihka uudet yksipiippuiset takaaladattavat haulikot.
Rupesimme puheluun miesten kanssa, ja Ville näytti heille, miten hänen pyssynsä ladataan. Sanoi aina halunneensa takaa ladattavaa haulikkoa ja rupesi toisen kanssa hieromaan vaihtokauppaa, johon tämä ei näyttänytkään haluttomalta. En ymmärtänyt, miksi Ville näyttäessään pyssynsä koneistoa otti pois patruunan ja sulkiessaan kiväärin jätti sen lataamattomaksi. Pian olin sen ymmärtävä. Hän antoi kiväärinsä miehelle ja rupesi miehen oman kiväärin koneistoa tarkastamaan. Mies ei kuitenkaan laskenut pyssyä olaltaan, vaan pitäen sitä siinä antoi Villen tarkastella sen lukkoa. Äkkiä, ikäänkuin Ville olisi menetellyt kömpelösti, laukesi pyssy ilmaan ja samassa hetkessä hyppäsi Ville semmoista vauhtia toisen miehen kimppuun, että tämä syöksyi suin päin kumoon. Nyt huomattiin, ettei miehellä ollut ensi kertaa berdani käsissään, sillä silmänräpäyksessä hän jännitti lukon ja ampui Villeä selkään. Ampui — mutta tyhjä kivääri sanoi vain naks! Samassa oli myöskin minun viritetty kaksipiippuiseni suunnattuna miehen rintaa kohti, ja huudostani »kädet ylös» nosti raukka heti kätensä. Monta sekuntia ei kestänyt, ennenkuin maassa olevalla miehellä, joka teki kovaa vastarintaa, oli käsiraudat ranteissaan.
Ville oli hyvin tyynen näköinen. Kuulin hänen vain sanovan miehelle: »Sulla tuntuu olevan rautaiset kädet, minä varustan niihin sopivat hansikkaat.» Hän otti nyt patruunan miehen kivääristä, pystytti kiväärin puuta vasten ja varusti sitten toisenkin miehen »virkamerkeillään». Miehet kirosivat kamalasti uhaten kostoa. Toiselle miehelle sanoi Ville, kun käsiraudat tupsahtivat lukkoon: »Kauniisti kävi kuin kaavilaisten tanssi.» Villellä oli aina tapanaan ilahduttaa vankejaan tuontapaisilla kehoitussanoilla.
Koko tämä tapahtuma oli vienyt lyhyemmän ajan, kuin olen tarvinnut sen kertomiseen. Ville otti nyt haltuunsa miesten puukot ja patruunat sekä toisen laukusta pienen käsikirveen; muita aseita miehillä ei ollut. Sitten hän sitoi lujalla nuoralla, jonka hän vielä kiersi monenkertaiseksi, miehet käsistä yhteen, kuitenkin siten, että he saattoivat käydä vapaasti. Sitten hän antoi ankaralla komentoäänellä miehille käskyt, miten heidän tuli marssia, lisäten, että hänen pyssynsä oli vaarallisen nopsa laukeamaan. Lähdimme marssimaan järveä kohti, vangit edellä, minä ja Ville perässä. Miesten pyssyt olin sitonut yhteen ja heitin ne toiselle olalle, kantaen omaani kädessä. Ville lupasi itse yksin huolehtia vankien vartioimisesta, mikä minulle olikin mieluisinta, erittäinkin kun olin hyvin epäröivällä kannalla, miten meidän kävisi, jos sittemmin näyttäytyisi, että miehet ovat rauhallisia metsästäjiä. Tiesin, ettei salametsästyksestä ole oikeus vangita. Kuiskaten ilmoitin Villelle epäilykseni. Ville vastasi, ettei näin vähäisestä virkavirheestä joudu muuta kuin muutamaksi kuukaudeksi »silakan niskoja taittamaan». Niin paljon kai täytyykin uskaltaa, kun ollaan näin vaarallisia rosvoja etsimässä. Hän oli vain siitä tyytyväinen, että oli raudat mukana. Muuten häviäisivät pian miehemme kuin tina tuhkaan.
Lähestyimme sitä paikkaa, jossa olimme olleet yötä. Ville käski minun jättäytyä vähän jäljelle ja ottaa evässäkistä neljä leipää, kaalirasia ja kymmenkunta silakkaa päivälliseksi. Hän lupasi viheltää ja laulella, että pysyisin oikeilla jäljillä.
Kun taasen yhdyin muihin, olivat miehet täysin tyyntyneet, mutta mökisivät Villeä vastaan uhaten hänelle happamia seurauksia siitä, että hän oli rauhallisia ihmisiä syyttömästi vanginnut. Puhelu oli äänekästä, ja jo kaukaa kuulin Villen ankaran äänen vastaavan:
— Mitä sinä siinä karjut kuin Karjalan härkä! Luuletko, että minä olen ensi kertaa pappia kyydissä? Monelle miehelle minä olen ennenkin laittanut kirjavat housut jalkaan ja niin laitan teillekin.
— Laittanette itsellenne, kun me toimitamme valituskirjan laittomasta vangitsemisesta.
— Kyllä tuommoisia sala-ampujia aina saa vangita, ehkä palkitaankin vielä vangitsemisesta.
Miehet näyttivät taas tyytyväisemmiltä, ehkä toivoivat tulleensa vangituiksi vain sala-ampumisesta, missä tapauksessa heitä kai ei vartioitaisi aivan tarkasti.
Kello yhdentoista aikana tulimme aukkopaikkaan metsässä ja Ville komensi: »Seis, tässä ollaan murkinalla.» Miehet istuutuivat kivelle ja me vastapäätä heitä kumoonkaatuneen puun rungolle. Ville taritsi miehille leivänpuoliskon ja pari silakkaa kummallekin, mutta miehet eivät sanoneet välittävänsä tuommoisesta moukanruoasta: he olivat yön aikana paistaneet metson, eikä heidän ollut nyt nälkä. Ville ja minä söimme hyvällä ruokahalulla, ja hapankaalikin maistui minusta oikein hyvältä.
Toinen vangeista rupesi nyt kovin valittamaan, että Ville oli pannut käsiraudat liian kireälle — ne olivat semmoiset, joita voi muuttaa väljemmiksi tai tiukemmiksi — ja pyysi surkealla äänellä, että Ville laskisi ne vähän väljemmälle. Mutta Ville, joka hyvin tunsi vankien konstit, ei laskenut. Mies hetken perästä rupesi itkemään ja näytti kuinka rauta painui ihoon ja kädet tulivat sinisenpunaisiksi. Minäkin jo yhdyin hänen pyyntöönsä ja kehoitin laskemaan väljemmälle. Ville vain vastasi: »Ei nyt auta äidin armot eikä muorin moimotukset.»
Ymmärsin, että Villellä oli syynsä, miksi ei myöntynyt pyyntöön, sillä hän ei ollut mitenkään mikään kovasydäminen mies. Miehet istuivat ehkä pari syltä meistä. Ja yht'äkkiä syöksyivät miehet kuin komennosta Villeä kohti, nostivat kädet ja yrittivät raskailla käsiraudoillaan lyödä Villeä päähän. Jos olisivat onnistuneet, olisi Villen pääkallo auttamattomasti murskaantunut. Mutta Ville, jolla oli vielä puukko vieressänsä, nosti sen salaman nopeudella lyöntiä vastaan, ja miehet eivät ehtineet kyllin nopeasti ehkäistä raskasta lyöntiä, vaan toinen heistä, se sama, joka oli yrittänyt Villeä ampua, telasi vähäisen kättänsä.
Epäonnistuneen yrityksensä jälkeen istuutuivat miehet kiroillen takaisin kivelleen.
Ville ei mitenkään kiihtynyt, mutta ei myöskään ollut ensin huomaavinaan miehen kädestä juoksevaa verta. Sanoi vain: »Enkö minä jo sanonut teille, etten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ja vielä yhtäaikaa ryhtyvät, niinkuin pyhäjärveläiset pappiinsa.» — Villellä näkyi olevan sananlaskuja melkein joka pitäjästä.
Minun täytyi nyt uhrata nenäliinani ja sitoa miehen haava. Huomasin silloin ihmeekseni, että toisen miehen käsiraudat, hänen, joka oli niin pahasti ruikuttanut, olivat ihan löyhällä. Jos olisivat vähänkin löyhemmällä olleet, olisi mies helposti vetänyt kätensä niistä irti. Nauraen näytti mies minulle, miten hän kiristämällä kädet toisiansa vasten sai käsiraudat näyttämään kovin kireiltä. Hänkin oli saanut pienen naarmun toiseen käteensä, mutta niin mitättömän, ettei maksanut vaivaa sitä sitoa.
Yhteinen etu oli tähän asti pitänyt vangit ystävinä. Mutta nyt, kun he huomasivat, että heidän vartijansa valppaus teki kaiken karkaamistoivon tyhjäksi, oli sopu hävinnyt. Se, jonka Ville oli sysännyt kumoon, rupesi katkerin sanoin soimaamaan toista murhayrityksestä. Ja jos Villen kivääri olisi ollut panostettuna, ei ole epäilemistäkään, että kuula olisi mennyt molempien maassa makaavien miesten läpi. Toinen puolustihe sillä, että hänenhän oli pakko ampua pelastaakseen toverinsa ja kiireessä hän ei tullut ajatelleeksi, että olisi voinut sattua häneenkin. »Valehtelet», tiuskaisi toinen, »luulit parhaiten pääseväsi velastasi ampumalla minut; siten olet kerran ennenkin velkasi maksanut, roisto.» — Jos miehet olisivat olleet vapaat, olisi varmaan syntynyt tappelu.
Minun täytyi yrittää saada miehet sopimaan, jolloin kävi selväksi, että he olivat edellisenä yönä nuotiolla ollessaan pelanneet korttia. Toinen oli menettänyt kaikki rahansa toiselle ja vielä jatkanut peliä, kunnes oli toiselle sata ruplaa velkaa. Tämä häntä nyt sapetti, sitä enemmän kun toveri lisäksi tuommoisen syytöksen teki.
Ville, joka jo ikävystyi vankiensa sanasotaan, komensi nyt »mars». Toinen nousikin kohta, mutta se, joka kätensä oli telannut, oli kuin vastarannan kiiski. Ei liikahtanut paikaltaan, ruikutteli haavaansa, josta ei enää näkynyt tulevan vertakaan, ja väitti, ettei hän mitenkään jaksa paikaltaan liikkua. Ilkkuvasta naamasta huomasin, ettei miestä vaivannut mikään muu kuin halu kiusantekoon. Ville sanoi tuovansa kohta voimanuudistustippoja, leikkasi aika paksun raipan, ja kun mies ei sittenkään luvannut lähteä liikkeelle, sivalsi hän häntä aika tavalla hartioille. Mies vain nauroi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja toveri ilmoitti hänen olevan tottuneen tuommoisiin pikkuhyväilyihin, hän kun oli jo kaksi kertaa vinkumatta vastaanottanut neljäkymmentä paria. Siihen aikaan annettiin vielä raippoja.
Ville katseli hetkisen miestä ja mutisi itsekseen jotain yhdeksänmiehenvoima-voiteesta. Äkisti mies sylkäisi Villeä kasvoihin. Ville, joka ei koskaan pikastunut, meni lähellä olevalle vesilätäkölle ja pesi hyvin verkalleen kasvonsa. Sitten hän palasi miehen luo ja katseli häntä hetkisen. Kun mies nyt jyrkästi kieltäytyi käymästä, sanoi Ville: »Ei lie selkä sen pahempi, jos halolla haudellahan», ja sanoessaan viimeisen sanan löi uudestaan miestä hartioille. Mies kavahti paikalla pystyyn, ei puhunut mitään, mutta kyyneleet rupesivat tippumaan.
Miehet lähtivät nyt ilman erityistä käskyä liikkeelle saatuaan laukkunsa uudestaan selkäänsä, ja niin jatkettiin matkaa järveä kohti. Minä katselin useita kertoja kompassia, mutta Ville ei edes ottanut kompassia esille; hän tiesi ilmankin oikean suunnan, vaikka taivas oli tasapilvinen eikä tuulenhenkäystäkään liikkunut. Metsä on paras kompassi, sanoi hän; puun pohjoispuoli on harva ja lyhytoksainen, eteläpuoli on tuuhea. Muuta kompassia en käytä metsässä. Minulle Ville myöhemmin valitteli olleensa pakotettu käyttämään noin ankaraa keinoa saadakseen vangit mukaansa. »Mutta», lisäsi hän, »jos tuontapaiset miehet huomaavat voittavansa jotakin juonittelemalla, silloin ollaan pian itse helisemässä. Ei auta muu kuin kovuus.»
Matka ei sujunut nopeasti, kun oli aina pakko etsiä aukeimpia paikkoja metsässä karkausyritysten estämiseksi, ja minusta rupesi kolme pyssyä jo tuntumaan raskaanpuoleiselta taakalta. Tulin sentähden hyvin iloiseksi, kun pari kertaa olin kuulevinani kaukaisen kosken ääntä. Kello oli puoli kolme, miehet rupesivat näyttämään väsyneiltä ja valittelivat useasti nälkää. Kysyin sentähden Villeltä, eikö olisi pian aika suostua heidän pyyntöönsä ja antaa heidän levähtää hetkisen. Eiväthän nuo jaksaneet enää kunnollisesti käydäkään, vaan heiluivat kuin hämäläiset heinikossa. — Ville katseli minua vähäisen ja sanoi: »Säkkiinsä päin se teinikin saarnaa, taidat olla jo itsekin väsynyt. Kello kolme syödään päivällinen.»
Kello kolme komensi Ville »seis», ja nyt oli miehistä silakka ja leipä hyvää ruokaa. Ville laski toisen miehen oikean ja toisen vasemman käden irti ja kehoitti heitä syömään tappelematta. Kun Ville ja minä nostimme lakit viereemme syömään ruvetessamme, teki se mies, jolla oli rautaiset kädet, samaten, mutta toinen, joka oli kätensä vahingoittanut, ei näyttänyt aikovan seurata esimerkkiä. Menin sentähden hänen luokseen ja nostin lakin hänen päästään.
Miehellä, joka oli vielä nuori, ei ollut hiuskarvaakaan päälaellaan.
— No onpa hiisi hiukset vienyt, lempo liemetkin kerinyt, tuumi ihmeissään Ville.
Mies ei puhunut mitään. Ville oli jo kauan ollut varma siitä, että miehet kuuluivat rosvojoukkoon; nyt tulin minäkin täysin vakuuttuneeksi, sillä olin kuullut puhuttavan siitä, että yksi kyttyräisistä oli aivan kalju.
Päivällisen jälkeen rupesivat vangit kysymään, oliko vielä pitkältikin tänään marssittavaa. Ville vastasi:
— Ei Turku tuvan takana, Saksa saunan porstuassa.
— Ei meitä Turkuun asti kuljeteta jalkaisin, vastasi toinen. Riitalammin vanginkuljettajalta asti viedään meidät kruunun kyydillä, jos nimismies hyväksyy vangitsemisen, jota hän kylläkään ei tee. Taitaa passittaa teidät itsenne vapaata kyytiä nauttimaan.
— Huomenaamulla hän passittaa teidät lähtemään. Mutta käydään nyt. Meillä on vielä vihainen virsta marssittavana, sitten pääsette palasen venekyydillä.
— No käylään, käylään vain, sanoi Kurun äijä, kun kurruun vietiin.
— Minusta olette tähän saakka paremmin noudattaneet keuruulaisen esimerkkiä. Hän vastusti ankarasti poliiseja. Hänestä sai alkunsa sana: sinne minä en mene enkä hevostanikaan pane, sanoi keuruulainen kurrua.
— No ollaan tästä lähtien Kurun miehiä.
Vangit eivät kuitenkaan kauan lupaustaan pitäneet, ennenkuin taas ryhtyivät kiusantekoon. Ellei Ville olisi kaikkea leikin kannalta ottanut, olisi matkamme käynyt aivan sietämättömäksi. Vähää ennen rantaan tuloamme oli näreikkö, jota ei voinut kiertää. Siinä rupesivat vangit kulkemaan siten, että toinen kävi näreitten toista, toinen toista puolta, muka erehdyksestä. Siten eteenpäin pääsy kävi varsin vaivalloiseksi. Vihdoin miehet pysähtyivät ja kieltäytyivät menemästä kauemmaksi.
— Teillä on liian kapeat kadut. Ei ole laillista näin kapeita katuja ketään kurruun viedä.
— Jos vielä yhden ainoankaan kerran yritätte juonitella, tulette huomaamaan, että kirveen varsi on hyvä kasvattaja. — Raippansa oli Ville heittänyt pois, mutta kirves heilui tupessaan hänen kupeellaan.
— On minua ennenkin yritetty kovuudella kasvattaa, mutta en minä siitä paremmaksi mieheksi tullut, vastasi rautakourainen mies.
Se mies, jota Villen oli ollut pakko aamupäivällä kurittaa, tahtoi nyt mennä ja yritti vetää toista mukanaan, mutta rautakoura ei liikahtanut paikaltaan. Ville työnsi samassa kiväärinperällä — minun mielestäni kylläkin kovakouraisesti — juonikkoa selkään. Tämä auttoi. Mies rupesi käymään, mutta katseli vihaisesti Villeä ja sanoi: »Tuokin tyrkkäys pidetään aikanaan muistissa.»
Ville vain sanoi: »Hyvä on, siinä tapauksessa ei minun ole pakko sitä uudistaa.»
Tunnin perästä seisoimme järven rannalla. Setä istui meidän puoleisella rannalla onkimassa. Hän souti heti maihin, ja Ville antoi sotilaallisen raportin:
— Herra komisarius, minulla on mukanani vangittuina kaksi miestä, jotka todennäköisesti kuuluvat rosvojoukkoon.
— Tunnen ne molemmat. Poliisitutkinto on pidettävä heti, kun tulemme toiselle rannalle, missä ovat tarvittavat kirjoitusvälineet.
Setä onnitteli Villeä, kun heti ensimmäinen etsintäretki oli onnistunut näin hyvin. Palkinto, joka oli säädetty rosvosakin kiinniottamisesta, oli verrattain suuri, ja Ville tuli yksin saamaan, mitä näitten molempien kiinniottamisesta oli maksettava. Hän näytti myös itsekin nyt, kun vastuu miesten säilyttämisestä ei ollut enää yksin hänen hartioillaan, hyvin tyytyväiseltä. Villellä oli jo monta vuotta ollut oman tuvan paikka katsottuna. Tämmöinen hyvä saalis lähensi tuntuvasti sitä aikaa, jolloin hän tiesi pääsevänsä sen omistajaksi.
Saavuttuamme kämppään setä aloitti heti poliisitutkinnon, joka kesti myöhäiseen iltaan asti. Vankien syntymävuodet, kotipaikka ym. henkilökohtaiset tiedot oli sedällä paperille kirjoitettuna, ja kaikki nämä tiedot he myönsivät oikeiksi. Mutta kun setä rupesi kyselemään heidän suhdettansa Jaakob Hahneen, kielsivät molemmat jyrkästi koskaan edes kuulleensa puhuttavan sen nimisestä henkilöstä. Ja kun setä sanoi Hahnen olevan saman miehen, jota kansa sanoi Kyttyräiseksi eli Kyttyrä-Jaskaksi, rikostoverit taas »mestariksi», kielsivät he uudestaan jyrkästi tietävänsä semmoisesta miehestä mitään. Myös kielsivät he jyrkästi tietävänsä mitään kaikista niistä rikoksista, joista heitä syytettiin. He olivat muka rauhallisia eränkävijöitä, jotka olivat matkalla Venäjän puolelle. Ja kun olivat erehtyneet metsään ja eväät olivat loppuneet, olivat he olleet pakotetut henkensä ylläpitämiseksi ampumaan metsälintuja. Jos laki heitä niin luonnollisesta työstä kykeni rankaisemaan, tulisivat he rangaistuksen nurisematta kärsimään. Mutta pahantekijöitä tai rosvoja he eivät olleet. Setä varoitti heitä, kuten hänen virkansa vaati, ja kehoitti puhumaan totta, mutta turhaan. Silloin hän päätti tutkimuksen ja julisti vangeille, että heidät passitetaan vankilaan siellä säilytettäviksi, kunnes syytökset heitä vastaan kihlakunnanoikeudessa tutkitaan. Miehet vielä kerran vastustivat vangitsemista, mikä pantiin heidän pyynnöstään pöytäkirjaan. Minä allekirjoitin sen läsnäolleena todistajana — mikä kävi hyvin päinsä, koska en ollut missään sukulaisuussuhteessa »setään» —, ja niin oli tutkimus päättynyt.
Vankien vartioiminen uskottiin nyt hetkeksi minulle, ja setä meni Villen kanssa telttaan tuumimaan asiaa. Setä katsoi erinomaisen edulliseksi, jos vangit voitaisiin saada kuljetetuksi vankilaan niin, ettei heidän vangitsemisensa tulisi paikkakunnalla tunnetuksi. Rosvojoukon muut jäsenet joutuisivat silloin siihen uskoon, että miehiä oli metsästysretkellä kohdannut jokin tapaturma, missä tapauksessa eivät tietäisi olla erityisen varovaisia. Muuten oli hyvin luultavaa, että jäljellä oleva osa koplasta karkaisi Venäjän puolelle ehkä koko kesäksi ja vasta talvella taas palaisi ilkitöitään uudistamaan.
Sitkajoki oli veneellä kuljettavaa ainakin kahdeksan penikulmaa. Yksi ainoa koski oli sellainen, että vene oli laskettava tyhjänä köydellä alas. Ville arveli voivansa suorittaa tuon työn yksin, jos setä vie vangit maitse kosken ohi. Siinä paikassa, johon setä aikoi viedä vangit veneellä, meni maantie joen yli, ja kestikievari oli samassa paikassa. Setä tunsi isännän luotettavaksi mieheksi. Jos he sovittaisivat matkan siten, että tulisivat yön aikaan perille, oli hyvä mahdollisuus olemassa, että kaikki kävisi päinsä ja setä saisi vankinsa määräpaikkaan huomiota herättämättä. Mutta kun oli maantiematkaa parikymmentä penikulmaa, oli luultavaa, että matka edestakaisin kestäisi pari viikkoa. Setä ja Ville tulivat siihen päätökseen, että kaikissa tapauksissa pitäisi ainakin yrittää valita tämä tie.
Ville tuli nyt minua »löysäämään», ja minä menin vuorostani telttaan, missä setä esitti minulle tuumansa. Minulle hän antoi vapaan tilaisuuden joko seurata mukana tai jäädä matkan ajaksi kämpän vahdiksi. Ymmärsin, etten vanginkuljetusmatkalla voinut olla suureksikaan hyödyksi ja valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jäin siis leirille.
Kun seuraavana aamuna oli hyvä myötäinen, lähtivät setä ja Ville vankeineen. Hyvästi jättäessään sanoi Ville hymähtäen, että muutaman viikon yksinäisyys metsässä kasvattaisi minusta oikean miehen.