ALFRED EMIL INGMAN.
Alfred Emil Ingman, jonka kootut teokset täten Suomen nuorisolle tarjotaan, oli syntynyt v. 1860 ja kuoli Vaasassa v. 1917. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa on pian mainittu. Suoritettuaan v. 1883 papin tutkinnon hän toimi Vaasassa pataljoonansaarnaajana ja muissa papin viroissa, kunnes hänet 1897 nimitettiin saarnaajaksi sikäläiseen lääninvankilaan, jossa toimessa pysyi kuolemaansa saakka. Tämän ohella hän toimi koulumiehenä, eri aineiden opettajana oppikouluissa, sekä käsityöläisiltakoulun johtajana. Julkisuudessa on hänestä, hänen eri toimiensa johdosta, nimenomaan mainittu, että hän oli harvinaisen laajatietoinen ja eri aloja taitava ja tunteva mies. Persoonallisuutena kuuluu hän olleen erittäin vaatimaton, terveluontoinen ja humoristinen.
Pyyntömme johdosta saada lähempiä tietoja Alfred Ingmanista kirjoittaa meille hänen veljensä professori Lauri Ingman seuraavaa:
"Halu päästä ulos metsään ja merille oli Alfred-veljessäni jo ylioppilasaikoina erinomaisen voimakas. Muistan elävästi, kuinka hän ja vanhin Jonathan-veljemme syksyisin ja talvisin pyssyt olalla kulkivat kaikki Karijoen sopukat ristiin rastiin. Tavallisesti he toivatkin retkillään riistaa kotiin, jäniksiä ja lintuja. Kolmantena seurassa oli usein eräs mökkiläinen, 'Hongiston vaari', jonka metsästysinnolla ei ollut rajaa. Eräänä talvena 1880-luvun alulla, kun seudulla liikkui susia, ryhtyivät veljet niitä suksilla pyydystämään ja saivatkin kerran oikein komean otuksen. Myöhempinä aikoina, kun Alfred-veljeni oli asettunut Vaasaan, jouduin usein seuraamaan häntä milloin pitemmille milloin lyhemmille retkille saaristoon. Niin pian kuin jäät olivat lähteneet ja ilma lämminnyt, lähdimme mekin retkille vesilintuja kuvilta ampumaan. Ihania kesäkuun öitä vietettiin kuusenhaoista tehdyillä vuoteilla, milloin ei ollut pakko hyttysten tähden ankkuroida venettä johonkin poukamaan ja purjeen alla koettaa saada verenimijöiltä hetkeksi rauhaa. Auringon noustessa oli oltava ampumapaikoilla. Myöhemmin kesällä laskettiin koukkuja ja käytiin purjehdusmatkoilla milloin minnekinpäin.
"Alfred-veljelläni näyttää olleen se käsitys, että mies jotenkin osaa tehdä sen, minkä tahtookin. Varsinkin hän oli taitava veneenrakentaja. Piirustusten mukaan, jotka hän milloin mistäkin teoksesta hankki, hän rakensi sekä souto- että purjeveneitä, kulkipa viime vuodet itse rakentamassaan moottoriveneessä. Kun oli hyvä pitemmillä matkoilla saada päänsä päälle parempikin katto kuin havunoksista tehty, rakensi hän Vaasan lähelle pariin paikkaan lankuista erinomaisen hauskat kesämajat. Apuna hänellä ei näissä toimissa ollut muuta kuin kouluijässä oleva poikansa. Ihailin suuresti hänen väsymättömyyttään ja taitoaan; kaikellainen 'fuskaaminen' oli hänelle vastenmielistä, se mikä tehtiin, oli tehtävä hyvin.
"Pienestä pitäen tottuneena ampuma-aseita käyttämään oli Alfred kehittynyt erinomaisen taitavaksi ampujaksi. Varsinkin oli ihailtava hänen taitonsa lennosta pudottaa lintuja. Yhteen aikaan hän harrasti myöskin pilkkaan ampumista ja saavutti siinä sellaisen taidon, että eräässä silloisen n.s. sportti-klubin koko maata käsittävässä ampumakilpailussa sai palkinnon.
"Papiksi tultuaan saattoi veljeni tietenkin omistaa vapaille ulkoilmaharrastuksille vain vähän aikaa. Tavallinen viranhoito vaati, varsinkin sen jälkeen kuin hän oli tullut vankilansaarnaajaksi, paljon aikaa, ja innostuneena ja taitavana opettajana hän lisäksi suoritti paljon opetustyötä. Mutta kun hanget alkoivat sulaa, silloin täytyi saada aikaa panna venheet ja pyyntivehkeet kuntoon, jotta jo toukokuussa voisi pistäytyä jollekin iltapäiväretkelle merelle ja kesäkuussa ihailla auringon laskua ja nousua Vaasan saaristossa."
Tällaiseksi tunnettiin hänet omassa kotoisessa vaikutuspiirissään — kirjailijana vasta hän tuli tunnetuksi suuremmalle yleisölle, jopa niin tunnetuksi, että hänet aina mainitaan silloin, kun puhutaan alkuperäisistä ja etevistä kotimaisista nuorisokirjailijoista. Todennäköistä on, että Suomen kasvava nuoriso lukee polvi polvelta aina samalla innostuksella niitä seikkailuja, joista kerrotaan "Rimpisuon usvapatsaassa", "Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa", "Suursalon Hallissa" ja "Kahden taalarin rahassa" sekä muissa hänen kertomuksissaan. Ja kun viljelys tunkee metsät yhä syrjemmäksi, kun emme enää tulevaisuudessa voi puhua "seikkailuista saloilla ja vesillä" siinä tuoreessa tarkoituksessa kuin näissä kirjoissa, saavat nämä teokset hiukan samaa merkitystä kuin mikä on Cooperin kuvauksilla nykypäivien amerikalaiselle: ne kertovat niistä ihanista päivistä, jolloin Suomessa vielä oli neitseellisiä saloja ja vesiä.
Lähettäessään "Rimpisuon usvapatsaan" kustantajalle tammikuulla 1915 kirjoitti tekijä vaatimattomasti hänellä olleen tarkoituksena "antaa lukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin mikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi." Ne, jotka tuon kirjasen ovat lukeneet, panivat varmaan merkille sen veikeän ja humoristisen tavan, jolla tekijä sovitteli kahden poikaviikarin vuorosanoiksi mitä hullunkurisimpia ja humoristisimpia sananlaskuja ja sutkauksia. Tekijä vaikeni kuitenkin siihen nähden, mikä on kirjan suurin opetussisällys: se on täydellinen opas siihen, miten on mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden uhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, maihin turvaamatta. Kun siihen lisätään vielä jännittävä ja nuorison mielikuvitukselle sopiva juoni, voi ymmärtää, kuinka suurta kykyä tällaisen, näöltään niin vaatimattoman teoksen luominen edellyttää. Teoksen nimi oli alkuaan "Levänevan usvapatsas", joka kuitenkin hyljättiin.
"Rimpisuon" vastaanotto oli hyvä ja arvostelut suosiollisia. Niiden antamien neuvojen johdosta kirjoitti tekijä vain lyhyesti: "En ole liian vanha oppiakseni."
Seuraavaa teostansa, "Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa" lähettäessään kirjoitti tekijä kustantajalle marrask. 22 p. 1915 seuraavaa:
"Kun tarkoitin siitä suomalaista, poikien suosiossa kai vieläkin olevaa 'indiaanikirjaa', oli minun indiaanien puutteessa pakko käyttää rosvokoplaa. Olen kuitenkin kaikin puolin yrittänyt välttää sitä, mikä vaikuttaisi detektiiviromaanilta, ja saada lukijan mielen eniten kiintymään Latvasaaren Jules Vernen tapaiseen kuninkaaseen. Sananlaskujen opettamisesta nuorisolle en ole tahtonut luopua. Luullakseni nuoret oppivat niitä paraiten, kun luulevat saavansa ne kertomuksen kaupanpäällisinä vain."
"Ehdotuksenne laajemminkin ryhtyä nuorisokirjallisuuteen on sangen houkutteleva; asian mahdollisuus riippuu siitä, onnistuuko minun niin kirjoittaa nuorten mieleen, että todella saan laajemmat markkinat. Sillä kirjoitan, ahkeranakin ollen, jotenkin hitaasti. Ja virkani on niin vähäpalkkainen, että minun on ollut aina pakko toimeentuloni tähden pitää paljon koulutunteja… Aion kuitenkin jatkaa kirjoittamistani."
Lähettäessään "Suursalon Hallin" käsikirjoituksen, jonka tekijä oli alkujaan ajatellut julkaistavaksi jouluksi 1916, kirjoitti hän toivovansa jouluksi 1917, "jos Jumala suo terveyttä, voivansa valmistaa uuden kirjan." Se toivo toteutuikin, mutta painosta valmistuneena ei tuoni sallinut tekijän nähdä "Kahden taalarin rahaa." Sen valmistumisesta kertoi hän kirjeessään kustantajalle marrask. 11 p. 1916 m.m. seuraavaa:
"Uutta kirjaani olen kirjoittanut noin 120 käsikirjoitussivua. Mutta muutama viikko sitten ajoi se karille, enkä ole vielä saanut sitä uudestaan liikkeelle… Seikkailukirjaksi on sekin ajateltu, vaikka toinen seikkailijoista on vasta kahdennellatoista; 'näsäviisi' poika kuitenkin…"
Omasta tyylistään kirjoittaa hän samassa kirjeessään vaatimattomasti: "Kirjoitustapani on karkeata, siitä ei pääse pieleen eikä puoleen, ja soveltuu vähemmin hyvin eläinkertomuksiin, jotka vaatisivat viehättävämpää, enemmän mukaansa tempaavaa tyyliä. Mutta harvalle miehelle vain on luotu kynä, joka luistaa liukkaasti kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä".
Selitykseksi mainittakoon, että Ingman oli saanut ruotsinkielisen koulusivistyksen.
Yhä samassa kirjeessään mainitsee hän uusista suunnitelmistaan:
"Olen jo useampia vuosia kirjoitellut 'mukulakoululaisia' varten suunniteltua kuvakirjaa samaan tapaan kuin saksalaisten 'Zoologia Comica', jonka omat lapseni aikanaan lukivat loppuun, vaikka paperi olikin paksua. Saa nähdä, valmistuuko se ikinä?"
* * * * *
Tuonen tarkoituksettomuutta usein valitetaan. Valitettavaa on, ettei Alfred Ingman saanut jatkaa tärkeätä kirjailijatoimintaansa, jolla hän muutamissa vuosissa olisi paljon rikastuttanut köyhähköä alkuperäistä nuorisokirjallisuuttamme. Valitettavaa on myöskin, ettei hän aikaisemmin huomannut lahjojansa tällä alalla.
Se joka haluaa tarkemmin tutustua tämän vanhan pohjalaisen sisimpään luonteeseen, tekee sen parhaiten lukemalla hänen kirjansa. Joka lauseen takaa pilkistää niistä suora ja jäyhä mies, laajakatseinen, hyväsydäminen, elämää ja luontoa ymmärtävä.
Viimeinen kustantajalle tullut kirje on päivätty syyskuun 15 p. 1917 ja koskee erästä tekijän käsikirjoitukselle sattunutta tapaturmaa. Se päättyy sanoihin:
"Herran haltuun!"
Kun hänen teoksensa nyt uudessa asussa joutuvat nuorisomme luettavaksi, lausumme sen hartaan toivomuksen, että Suomen nuoriso oppisi niistä sitä rehellisyyttä, miehekkyyttä ja omin avuin toimeentulemisen taitoa, jolle tekijä jäyhänä ja itsenäisenä pohjalaisena pani niin ratkaisevan arvon. Avautukoot nuorisomme silmät myös huomaamaan oman maansa luonnon kauneudet ja ne reippaan sekä vahvistavan ulkoilma-elämän edut, joita se vielä kaikkiallakin tarjoaa. Mikäli nuorisomme kaikissa näissä jaloissa avuissa edistyy onneksi itsenäiselle Suomellemme, sikäli on myös syytä kiitollisuudella muistaa miestä, joka rakkaudesta nuorisoa kohtaan vielä vanhana ryhtyi opettamaan sille elämänsä varrella tärkeiksi ja välttämättömiksi huomaamiansa asioita.
Kustantaja.