I. - Seikkailuja saloilla ja vesillä - 10

I.

Toivottavasti tunnet suuren, syvän lammikon ihan kosken alapuolella. Tuon, missä joki leviää niin että se muistuttaa enemmän pientä järveä kuin jokea. Tässä asuvat kaiken vuotta monet ja suuret kalat, mutta jouluaatoksi kokoontuvat tänne kaikki joessa asuvat kalat, usean kilometrin alalta. Tätä en sano antaakseni sinulle tilaisuutta suureen kalansaantiin — sillä joulurauha on meidän suominen kaloillekin —, vaan sentähden, että se kuuluu kertomukseen.

Vähän matkaa rannalta on tuo suuri, litteä laakakivi, jolle tavallisesti rakennamme juhannuskokkomme. Nyt on kivi tavallisen paksun lumihilkan peittämänä, ja jää sen kupeilla on noussut korkealle ilmaan. Koko kivestä et näe paljon muuta kuin äkkijyrkän kyljen, joka on lammikolle päin.

Juuri tähän paikkaan majoittui monta vuotta sitten lihava ahven, vanha ja juro itsekseenolija. Hänellä ei ole mitään syytä muuttaa paikalta pois, sillä asumus täyttää mainiosti hänen vähäiset vaatimuksensa mitä rauhaan ja mukavuuteen tulee. Kesällä voi ilman suurta vaivaa kiertää kiven ympäri ja aina maata miellyttävässä varjossa, vaanien jotain varomatonta salakkaa, joka äkkiarvaamatta ui suoraan suuhumme. Ei tarvitse muuta kuin aukaista oikeaan aikaan kitansa ja taasen sulkea, ja aamiainen on silmäräpäyksessä sekä valmistettu että syöty. Sitten saapi taasen hyvässä rauhassa virua paikallaan kiven kyljellä. Ei ole pakko puolta päivää uiskennella pitkin lammikkoa etsien pikku rapseita vatsan vaatimuksen tyydykkeeksi.

Mutta eipä paikka ole miellyttävyyttä vailla talvisaikaankaan. Poissa on tosin tuo varjoisa lehto, jonka muodostavat ahvenvitaviuhkat ja taajat lumpeenlehdet. Mutta varjoahan on nyt kaikkialla enemmänkin kuin riittävästi. Erittäinkin näin joulunaikana käyvät olot täällä lammikossa usein oikein painostaviksi. Uituansa lammikon rantoja ja koottuansa jotain pientä romua vatsaansa osaisi tuskin illaksi kotiin, ellei jää olisi noussut kiven kaltevien kupeitten kohdalla, johon se muodostaa suuret, avonaiset holvit. Tästä pääsee raitis ilmanhenki vapaasti puhaltelemaan sisään. Jopa kurkistaa joskus jokunen auringonsädekin jään raoista veteen. Tässä paikassa täytyy välistä nousta pinnallekin, kun pohjamudassa tonkiminen rupeaa tuntumaan liian tukehduttavalta.

Juuri tämä paikka on se, johon kaloilla on joka vuosi tapana kokoontua jouluaattoansa viettämään.

— Missähän ne kaikki oleksivat tänä iltana? sanoi ahven. Olisihan jo aika vieraiden saapua, koska joulukynttilät jo rupeavat loistamaan herraskartanosta tässä vastapäätä. Sitä paitsi näin selvän tulenvalon loistavan maantieltä, missä kylän pojat tavallisesti olkia polttavat. Aika on käsissä. Missä he viipyvät?

Tämä oli tuskin sanottu, ennenkuin ahven teki salamannopean käännöksen. Mikä oli saattanut hänen viidentoistasadan gramman elävän painonsa tekemään näin äkkinäisen täyskäännöksen vasempaan?

Suurhauki, koko lammikon salakkain ja särkien pöpö, oli saapunut jouluseuraan, ja saapunut niin äkisti, että vesi kiven kohdalla räiskyi korkealle jäistä kattoa kohti. Hänen luonteensa on hyvin oikullinen. Hän ei ole mikään luotettava toveri. Ei ollut mitenkään mahdotonta, ettei hän rikkoisi joulurauhaa ja arvaamatta iskisi itselleen jotakuta lihavaa kalaa joulupaistiksi. Ahven eli tosin parhaimmassa sovussa suurhauin kanssa, joka jossain määrin haikaili hänen juroa naamaansa ja vastenmielistä selkäeväänsä. Ja olihan ahven sitä paitsi paikan isäntänä. Mutta sittenkin! Ei vara venettä kaada.

— Hyvää iltaa ja hyvää joulua, sanoi hauki, sittenkuin hän ja ahven olivat taasen saattaneet keskinäiset suhteensa hyvään järjestykseen, ettei voinut epämiellyttäviä yllätyksiä tapahtua. Olin juuri kuulevinani kulkusten kilinää katon päältä. Ihmiset rupeavat ehkä jo jouluaattoa viettämään. Silloin on aika meidänkin alottaa pieni pakinahetkemme. Meikäläisille, jotka olemme kaiken vuotta tuppisuina, ei liene vahingoksi avata näin jouluaattona nokkaamme hetkiseksi. Vähäinen juttu joskus pitää virkeänä ja teroittaa älykkyyttä. — Mitenkä hurisee, veikkoseni? Sinä et tehnyt tavallista taivaltasi lammikon läpi tänä päivänä?

— En. Ainoastaan lyhyen käynnin avannolla tuolla kiven toisella puolella. Herraskartanossa on lipeäkalaa jouluillalliseksi. Keittäjätär kävi avannolla vettä noutamassa. Sanoi aikovansa viruttaa lipeän kalasta. Häneltä saan välistä pieniä makupalojani. Nytkin virutti hän menemään avantoon minulle kohtalaisen palasen kalaa. Otin sen mukaani kotiin ja olen sitä jyrsinyt päivän pitkän. Eihän tuo tuoreen kalan veroista ole. Mutta on se vain sittenkin poskeen pistetty. Rupean käymään vanhaksi ja laiskaksi. Aamukävely jää tekemättä joskus, jos satun mukavammalla tavalla saamaan jotain suuhuni. Mitä veli on syönyt päivälliseksi tänään?

— En niin mitään! Olen juuri pitänyt muutaman päivän paaston. Pyhäruoka tuntuu rohtoisammalta, kun ei vaivaa joka päivä vatsaansa ruuansulatuksella. Muuten paastoni ei ollut täysin vapaaehtoista. Minua on vaivannut muutaman päivän ajan hampaankolotus, ellen erehdy. Ikeneni paisui niin, että komeista torahampaistani kärjet vain näkyivät. Ymmärräthän, ettei niissä oloissa voi olla joka päivä yhtä syöläs. Mutta ajettuma rupeaa nyt sulamaan. Olen ajatellut iskeä itselleni joulupaistin, jos sopiva tilaisuus sattuu. Täällä tulee arvatenkin olemaan jotenkin sekalainen seura tänä iltana koossa, luulen ma?

— Kaikki tavalliset vieraat on kutsuttu. He näyttävät tässä saapuvan toinen toisensa jälkeen. Tuossa tulee juuri koko parvi kaikenkokoisia ahvenia. Myös salakatkin ja särjet, jotka parveilevat tuossa virtapaikalla sulan veden vieressä, rupeavat kääntymään tänne päin. Ja katso tuota suurimahaista matikkaa, joka pitkin pohjaa tallustaa tänne päin. Mieluummin tahtoisin olla kuoreeksi luotu kuin tuommoinen kömpelö rumikko. Eikö tuo tyhmeliini seisonut hyvän hetken himosilmin katselemassa kuollutta särkeä tuossa lähellä avovettä. Tarkoitan tuota jo aikoja sitten kuollutta, joka pää alaspäin riippuu tuosta paksusta nuoranpätkästä. Näkeehän sittapörrökin paksun messinkikoukun sen suupielessä. Ennustan, että matikka huomenna roikkuu juuri samaisessa koukussa. Paljon kalanmätiä on hän leveään suuhunsa hotkinut. Enkö omin silmin kesällä nähnyt, miten tuo syömäri pisti poskeensa hyvän juhkurallisen toivehikkaita ahvenenpojanalkuja. Pienet lystimäiset kalanpoikaset, ne olkoot menneeksi. Niitä en halveksi itsekään. On terveellistä evättelemistä vain, kun ne yrittävät livistää tiehensä. Mutta mätiä. Hyi helkkaria! Varokoon tuo litteämahainen, ettei oma mätinsä ennen uudenvuoden aattoa ole paikassa, missä ei siitä ikinä tule matikanpoikia.

— Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, puuttui hauki puheeseen. Ja tuon särkivainajan asiassa olet myöskin oikeassa. Kävin itse päivällisaikana sitä pikimmältään nuuskimassa. Messinkikoukkua en tullut tosin huomanneeksi, mutta yrittäessäni viedä kalaraukkaa mukaani lähempää tutkimista varten tunsin heti, että hänet oli sidottu nuoraan kiinni. Tuo on ihmisjuonia ja ne uskon totisesti jo tarpeeksi tuntevani. Se, joka lähentelee, kuten minä, kuudettakymmentä, on jo yhtä ja toista elämässään kokenut. Luulen olevani useammassa liemessä keitetty kuin monet muut veden väestä. On sitä valkoista suolaa ennenkin nähty eikä ole karpaloakaan maistettu.

— Sen sinusta kyllä näkee, arvoisa veli, että olet viisas mies.
Kasvonilmeesi osoittavat korkeaa älykkyyttä.

— Älä toki! Teet minut itserakkaaksi. Eihän tässä tosin olla muodoltaan juuri semmoinen kuin tuo niistämätön, mulkosilmä kiiski. Hän on kyllä lihava, mutta hänen tympäisevä ulkonäkönsä tekee, että minä vain hätätilassa tahraan suutani ja vatsaani hänellä. Oma ulkomuotoni oli kyllä pulskempi ennen asuessani aavan meren partaalla. Siihen aikaan painoinkin täyden leiviskän, mutta nyt olen supistunut kuuteen ja puoleen kiloon, jos noihin uusmuotisiin kilopuntareihin on luottamista. Tekee runsaasti kolmen ja puolen naulan painonvähennyksen, vanhaa hyvää painoa. Olen aina ollut painostani ylpeä — kukapa ei sitä ole —, mutta tällä ravintojärjestyksellä tulen vain laihtumaan, vaikka elänkin muuten hiljaisissa ja rauhallisissa oloissa. Olen ruvennut pitämään sammakoista. Ne tulevat kesällä joka päivä hypähtäen rannoilta veteen. Meressä asuessani en olisi viitsinyt katsellakaan tuommoisia muodottomia epäsikiöitä. Mutta ajat muuttuvat. Me myös muutumme. Tarvitsee tuskin liikkuakaan niitä pyydystäessä. Pikaisia ruumiinliikkeitä ei tarvita: suu auki vain ja kiinni taas. Mutta pelkään, etteivät ne ole erikoisen ravitsevia, vaikkakin näyttävät meheviltä ja tuntuvat olevan helposti sulavia.

— Näytät vielä kylläkin voimakkaalta ikääsi katsoen, syötpä sitten sammakoita tai särkiä. Se on kuitenkin totuudenmukaisesti tunnustettava, että näinä vuosina, joina olen sinut tuntenut, on vaalea ihosi aika tavalla tummentunut. Mutta se johtuu täkäläisestä vedestä. Uidessasi ensimmäistä kertaa jokea ylös en voinut kyllikseni ihailla kauniita, keltaisia täpliä vatsasi alapuolella. Olit todellakin korea kuin taimen ja paljon komeamman näköinen.

— Olen kyllä kiinnittänyt huomioni tämän joen veteen. Se ei ole iholle terveellistä. Olithan itsekin oikein näyttökuntoinen siihen aikaan, kun näin sinut suolaisessa, valkoisessa vedessä. En ollut ensiksi tuntea sinua nähdessäni sinut tässä kiven kyljessä, tummana ja kyttyräselkäisenä ja — —

— Persoonallisuudet vältä, pyydän. Vähän tummanvärinen ehkä olen, koska nyt on olevinaan muodikasta olla vähäisen päivettynyt. Mutta tuon toisen kunnianimityksen pyydän saada luovuttaa noille vitkallisille koureille, jotka kansoittavat lammen suolla. Kyttyräselkäinen! Hyi helkkaria, sinä huutijärvellä käymätön! Ja jouluaattona lisäksi. — — — Ja ahven ärsytti itsensä niin kiukkuiseksi, että oli vähällä ahdistaa kaikkien tunnustamaa lammikon hallitsijaa, jota kunnioitettiin koko joessakin usean kilometrin alalla sekä ylöspäin että alaspäin.

— Nonoh! Rauhoitu, veliseni. Älkäämme kiistelkö, pidetään joulurauha. Sitäpaitsi tulee pikkuväelle olla hyvänä esimerkkinä tiedossa, sivistyksessä ja hyvissä tavoissa. Huomaathan, että ne kaikki seisovat tuolla, uteliaasti kuunnellen jokaista sanaamme. Ehdotan, että siirrämme pienet yksityiset suorittamattomat välimme sopivampaan tilaisuuteen. Ja sitäpaitsi en tarkoittanut todellakaan mitään pahaa, vaikka sanani sattuivat saamaan jossain määrin epäkohteliaan muodon. Ollaan ystävät taas, kuten karppi sanoo.

— Anteeksi, tuhat kertaa anteeksi! Tulin itse kiivastuneeksi hitusen. Eihän minun olisi tarvinnut kiivastua niin vähästä, harhaan menneestä sanasta vain, joka ei ollut niin pahasti sanottu kuin se oli tarkoitettu. — Ahven ei ollut vielä aivan unhottanut tuota puhetta kyttyrästä, ja sentähden hän käytti kaksimielisiä sanoja, jotka tyydyttivät häntä itseään, mutta eivät myöskään olleet omiansa haukia suututtamaan, ne kun soivat oikein kohteliailta. Hän toivoi, että muut kunnianarvoiset vieraansa ymmärtäisivät kaksimielisyyden. Muut vieraat hymyilivät myöskin ymmärtäväisinä, mutta matikka ja kiiski eivät hoksanneet mitään. Hauki itse ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi ajatella.

Ahven, jota ennen oli pidetty tottuneena seuramiehenä ja joka vieläkin tahtoi tulla hyvänä isäntänä pidetyksi, kiiruhti nyt poistamaan seuran ajatukset siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi sentähden tarkoin harkitulla kohteliaisuudella ja valituin sanoin hauin puoleen, muistuttaen hänen mieleensä, että hän edellisenä jouluaattona oli luvannut kertoa jotain monivaiheisesta elämästään. "Jotain on meidän kuitenkin tekeminen ajan kulutteeksi tänä iltana", sanoi hän, "ja seuraleikit eivät ole enää oikein muodissa. — Mainitsit kerran jotain eräästä seikkailusta, joka sinulle sattui matkallasi mereltä tänne sydänmaahan."

— Niin, eihän se tapahtunut oikeastaan itse matkalla. Seikkailuni sattui järvessä, joka on muutamia kilometriä tästä ylöspäin. Sillä kertaa menin näet suoraa tietä koskea ylös järveen asti. Siellä olin asuntoa kokonaisen kesän, ennenkuin palasin tänne lammikolle, ja sitten tulin jääneeksi tänne pitemmäksi ajaksi. Ehkä tulen jäämään hyvinkin pitkäksi ajaksi, lisäsi hauki ja näytti aikovan vaipua omiin ajatuksiinsa.

— Mutta seikkailu, seikkailu, muistutti utelias lahnanpoikanen, joka oli sattunut erehtymään järvestä ja nyt oleskeli särkien seurassa.

— Niin, seikkailu. Olipa se vähällä maksaa minulle henkeni ja viedä minut pahaan, porisevaan kalakattilaan. Oikeastaan on minun koko seikkailusta kiittäminen omaa ajattelemattomuuttani, sillä jo varemmin suolaisessa vedessä asuessani jouduin kerran samanlaatuiseen selkkaukseen. Minun olisi siis pitänyt olla varuillani. Mutta kukapa on joskus yhdestä ainoasta onnettomuudesta varovaiseksi oppinut?

— Olin juuri ehtinyt järjestää oloni vähäisen kodikkaiksi oivassa järvessä. Olin muutamia harvoja kertoja uinut pitkin rantoja järven ympäri, missä koivut ja pajupensaat useassa paikassa ojentavat oksiansa aivan vedenpinnan yli. Semmoiset paikat on täten järjestetty vartavasten minun tähteni. Särjet ja salakat tavoittelevat näillä paikoilla eläväisiä, jotka putoavat oksista veteen. He eivät ehdi katsoa eteensä, vaan uivat suorastaan suuhuni. Niin, saatte mielellään kuulla salaisuuden, peukalopoikaseni. Ennenkuin kesä tulee, olette kuitenkin koko jutun unhottaneet ja teette kuten ennenkin. — Erittäinkin erääseen paikkaan vajonneen puunrungon vieressä olin hyvin mieltynyt. Makasin siellä tuntikausia lekotellen ihan rungon varjossa. Parempaa tähystyspaikkaa ei olisi rakentamallakaan saanut. Eipä itse tuo vanha, ilkeäjuoninen kalastajakaan, tiedättehän, hän, jolla on hirvittävä monipiikkinen rauta kädessään, olisi tässä paikassa maatessani saanut minua näkyviin.

— Mukava elämä puunrungon vieressä rupesi kuitenkin ajan kuluessa tuntumaan minusta yksitoikkoiselta. Eräänä päivänä juolahti mieleeni onneton ajatus tehdä uimaretki järven poikki. Olin tullut ehkä järven keskikohdalle, kun äkisti huomasin järven tulevan matalammaksi. Tässä paikassa oli erinomainen särkkä monine sopivine kivineen ja lukuisine väestöineen. Päätin heti viipyä täällä muutamia päiviä. Tässä kävi myöskin miellyttävä, virvoittava tuuli, jonka hyvin tunsin suolaisessa vedessä asumiseni ajoilta.

— Tuskin olin vetäytynyt rauhaan ja ruvennut ympäristöä tutkimaan, ennenkuin näin veneen tulevan ihan läheltä ohitseni. Soutajaa en tuntenut, mutta veneen perässä istui tuo pikkuinen, pyöreä kamreeri herraskartanosta tästä kosken vierestä. He olivat juuri hävinneet näkösältä, kun huomasin omituisen kiiltävän esineen tulla uiskentelevan ihan ohitseni. Kala se ei ollut, sen näin kyllä selvästi; mutta mitä se oikeastaan oli, siitä en voinut mitenkään saada selkoa, aallot kun kimaltelivat niin eksyttävästi.

— Jos nyt olisi ollut tyven päivä, olisin varmastikin voinut erottaa, mikä merkillisyys tuo esine todella oli. Ja sitä, mikä nyt tapahtui, ei olisi ikinä tapahtunut. Mutta nyt valtasi minut mieletön kiihko oppia tarkemmin tuntemaan tuo korea, uiva esine. Syöksyin sen kimppuun ja iskin hampaani vakavasti sen niskaan. Mutta samassa se teki tuiman tempauksen, niin että niskalihakseni natisivat. Karkea rautakoukku, joka oli kiiltävään esineeseen kiinnitettynä, oli tarttunut suuhuni, onnekseni yläleukaan. Nyt jo tiesin sekä mikä esine oli että myöskin mitä minun oli tekeminen. Esine oli uistin, jonka kamreeri oli kiinnittänyt lujaan nuoraan ja jota hän kuljetti veneen perässä.

— Tässä oli taisteleminen henkensä edestä. Aivan helposti hän ei minua saisi. Mutta miten hyvänsä vastustelinkaan, yhä lähemmäksi lähenin tuhoatuottavaa venettä. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, kun viime tingassa apumies ilmestyi suunnalta, josta en mitenkään olisi sitä voinut odottaa. Soutaja näki leveän selkäni ja päästi hämmästyksessään airot käsistään. Uistinnuoran ilkeä pingotus laimeni hetkeksi. Tietysti en heittänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan syöksyin eteenpäin siten, että sain pään vedenpinnan yläpuolelle, avasin kitani niin paljon kuin leukapielet myönsivät ja heittelin rajusti päätäni — näin! Ja suurhauki avasi mahtavan kitansa ja viskeli päätään niin, että vesi räiskyi korkealle jäiseen kattoon asti. Seuraavassa hetkisessä hän oli yksin, aivan yksin kiven vieressä. Monet kuulijoista olivat jo keskellä lammikkoa, eikä yksikään ollut sen lähempänä kiveä kuin kuusi tai kahdeksan metriä.

— Vai niin, vai pelästyitte. Noh, joulu ilman pientä joulupilaa ei ole joulua. — Niin, seuraavassa hetkisessä olin yhtä vapaa kuin olen nytkin, ja kamreeri kokoili uistimet ja nuorat ja läksi pois.