"PAHA KÄRY"
Suomalaisen siirtolaisen seikkailuja Etelä-Afrikassa
Kävellessäni eräänä kesäiltana rantapuistikossa kohtasin tavattoman ahavoittuneen miehen. Mies, jolla oli kädessään tavallinen siirtolaismatkalaukku, laski sen maahan ja tervehti sotilaallisella tavalla. Kasvojenpiirteet näyttivät tutuilta, mutta missä olin hänet ennen tavannut, en voinut muistaa.
Istuuduimme viereiselle penkille, ja samassa tajuntaani kuvastuivat lyhytkasvuisen koulupojan tavattoman tarmokkaat piirteet. Hän oli parikymmentä vuotta sitten ollut oppilaani koulun alimmalla luokalla ja pienuudestaan huolimatta ollut rajun luontonsa tähden koko luokan kauhuna. Hänen piirteensä eivät hevin unohtuneet kenenkään muistista.
Kysyin mieheltä: "Oletteko 'Paha käry'?" Hän ponnahti ilosta penkiltä huomatessaan olevansa tunnettu ja että muistin vielä hänen koulunimensäkin. Sanoi paljon muuttuneensa kouluajoistaan eikä ansaitsevansa enää tuota entistä liikanimeänsä. — Lyhyellä kouluajallaan oli hän ehtinyt muuttaa syntymäpitäjästään, Kyröstä, koulukaupunkiin ja sieltä maalle takaisin, minkätähden leikilläni kysyin mieheltä, missä hän oli nykyään kirjoissa.
— Kapkaupungissa, tuli heti vastaus. Olen tullut muutamaksi viikoksi Suomeen katsomaan, elääkö vielä Kyrössäkin ihmisiä vai joko ne ovat kaikki muuttaneet Amerikkaan. Minulla pitäisi olla siellä setäkin, jonka ei taida enää kannattaa kaukaiseen länteen lähteä.
Kun miehellä ei näkynyt olevan ketään tuttavaa kaupungissa ja iltajuna oli jo lähtenyt, käskin hänet illaksi kotiini. Tässä tilaisuudessa kertoi hän minulle elämänsä vaiheista seuraavaa:
Muistanette vieläkin, minkä ilkityön tähden minut ajettiin koulusta pois. Sanokaa tilaisuuden sattuessa rehtoriukolle terveiset ja myös kiitokset tuosta karkoituksesta, sillä se oli hyvin ansaittua ja, ellei minua olisi silloin karkoitettu, olisin pian luokkatovereistani tehnyt samanlaiset vekkulit kuin olin itsekin.
Paha kyllä jäin silloin tänne kaupunkiin ja jouduin seuraan, joka ei ollut suinkaan itseäni parempi. Sotaväessä ollessani istuin paljon "putkassa" ja palveluksesta päästyäni luulin parhaaksi poistua kaupungista ja lähteä kotipitäjään takaisin. Siellä tuli minusta pian Kyrön pahimpia tappelupukareita eikä kestänyt kauaa, ennenkuin minut ajettiin pois joka paikasta, missä nuoret olivat koossa.
Setäni, joka oli talonpoikaisiin oloihin katsoen rikas mies, lupasi silloin minulle 1000 markkaa matkarahaksi ehdolla, että lähtisin pois Kyröä rumentamasta "Amerikkaan tai vielä kauemmaksi, jos tietä riittää". Riemulla käytin tarjotun tilaisuuden hyväkseni.
Käydessäni siirtolaiskonttorissa piletinostoa varten lännen kaukaiseen onnelaan tapasin erään pietarsaarelaisen. Hän osti piletin Kapkaupunkiin ja kehoitti minua matkakumppaniksi. Kapmaan oloja en tuntenut vähääkään. Siirtolaisagentti, jolla arvatenkin oli suurempi voitto Kap-"tiketeistä" kuin Amerikkaan vievistä, ylisteli Kapmaata aivan erinomaiseksi, ja heti oli huikenteleva mieleni muutettuun matkasuuntaan valmis. Ilahdutin siis setäukkoa sillä, että tie etelään kuului olevan pitempi kuin länteen ja että olin hänen ehdotustaan sanasta sanaan noudattanut.
Matka kävi hyvin, ja kaksi kuukautta myöhemmin astuimme maihin Kapkaupungissa. Matkatoverillani oli tuttavia, jotka olivat työssä sisämaan "miinoissa", timanttikaivoksissa. Sinne siis lähdettiin työmaata etsimään. Ansiot kuuluivat olevan hyvät, mutta työ raskasta ja epäterveellistä.
Työtä saimmekin heti, ja päiväpalkka, punta päivässä vasta-alkajalle, oli minusta erinomainen. Puolet siitä meni tosin ruokaan ja asuntoon, mutta jäännöskään ei ollut, Suomen rahoiksi muutettuna, halveksittava. Olin jo ensi iltana joutua tappeluun "työpaasin" kanssa, kun minun täytyi riisuutua Aataminpukuiseksi ja vaatteeni suinattiin ja pudistettiin sen seitsemän kertaa. Mutta kun erään työtoverin housujenlahkeesta samassa tilaisuudessa tipahti pieni timantti, ymmärsin jo asian olevan niin kuin olla pitää. Sain määräyksen "komppanian storesta" — yhtiön kauppapuodista — hankkia itselleni työtakin, jossa ei ollut vuoria eikä taskuja. Omat housuni sain pitää, mutta taskut ja kaulurit niistä leikattiin pois.
Työ kaivoksessa oli likaista. Myös maan päälläkin oli ilma aina, paitsi sateella, täynnä erinomaisen hienon hiedan tapaista tomua. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin sairastuin. Sairaalassa makasin monta kuukautta, pitkät ajat tajutonna, ja ilman toverini uskollista uhraavaisuutta, joka minulle hankki ylimääräistä hoitoa, olisin varmaankin kuollut. Päästyäni sairaalasta olin niin laihtunut ja voimaton, etten kuukauden aikaan kyennyt minkäänlaiseen työhön. Toinnuin kuitenkin vähitellen ja jatkoin työtä päiväpalkalla useampia vuosia.
Silloin päätti komppania — timanttiyhtiö —, joka oli juuri avannut uuden kaivoksen, panna siinä työn urakalle tottuneimmille ja luotettavimmille miehilleen. Yhtiö piti kaikki työkoneet ja -aseet, ja miehet, jotka tekivät työn kaksittain, saivat kolmannen osan löydettyjen timanttien arvosta, kun yhtiö otti kaksi osaa. Timantit myytiin paikalla hiomatta hiomoiden asiamiehille, joten mitään vääryyttä ei tarvinnut epäilläkään. Minun ja toverini nimet olivat uuden kaivoksen luettelossa, ja me möimme jo samana päivänä selkänahkamme yhden vuoden ajaksi. Lyhempiä kontrahteja kuin yhdeksi vuodeksi ei tehty.
Työtä teimme kaikki kuin hullut, eikä meistä kukaan ansainnut vähempää kuin kolme puntaa päivässä. Mutta myöskin viiden ja kahdeksankin punnan päivät eivät olleet aivan harvinaisia. Sedälle olin jo päiväpalkalla ollessani lähettänyt matkarahat korkoineen takaisin. Sillä vaikka takaisin maksamisesta ei ollutkaan ollut kysymystä, olin kuitenkin aina katsonut nämä rahat lainaksi. Ja nyt rupesi pankkikirjani jo näyttämään koko kauniita numeroita. Myös toverini, jonka kanssa yhä vielä pidin yhtä, oli säästäväinen mies. Hänen nimensä oli Jaakko, sielläpäin Djäkk. Minäkään en kauan saanut pysyä Juhona, vaan työtoverit tekivät minusta Djonn'in. Pankissa kirjoitettiin kirjoihimme Jack ja John, mutta lisänimet pantiin kyllä niinkuin olivat passeissa. Minä olin ainoa suomeapuhuva mies sen miinakomppanian koko alueella, mutta ruotsiapuhuvia oli kolmattakymmentä. Kielen opin jotenkin pian, mutta ruotsiapuhuvista, jotka aina keskenään puhuivat omaa kieltänsä, oli monta, jotka eivät osanneet maan kieltä paljon ollenkaan.
Kahdestoista urakkakuukausi oli jo menossa, ja oli jo tunnettua, ettei yhtiö uusi enää urakkaa, vaan antaa sen sijaan paremman päiväpalkan sekä vanhan että uuden kaivoksen miehille. Weil. Eräänä aamuna vierähtää ensimmäisellä hakkuiskulla "mukulakivi" jalkaini eteen. Otin sen käteen ja näytin Jackille. Katselimme arasti vuoroin kiveä vuoroin toisiamme. Tuleeko meistä nyt varkaat? —
Kaivoksesta oli jo löydetty useita pienempiä "mukuloita", mutta tämä oli ensimmäinen miljoonakivi. You understand. Ensimmäinen miljoonakivi. Tavallinen miinatyöläinenkin ymmärsi heti, että kivi oli sekä suurimpia että kauniimpia mitä löydetään. Ympärillämme oli useita työmiehiä. He eivät olleet vielä mitään huomanneet. Heitin kiven muka kelvottomana roskana maahan, mutta potkasin samassa vähän soraa sen päälle. Jatkoimme työtämme ikäänkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut.
Päivällistunnilla menimme kotiin saadaksemme puhua häiritsemättä. Olisimme hyvinkin voineet saada löytömme miinasta pois. Niin paljon tunsimme jo miinamiehen konsteja. Monta arvokasta timanttia oli jo yhtiöltä täten varastettu, ja miinamiehet eivät pitäneet tämäntapaisia varkauksia juuri minään. Pikemmin niitä pidettiin vaarallisena urheiluna vain; mutta jos joku olisi toveriltaan vähääkään näpistellyt, olisi hän pian ollut työsakista pois potkaistu. Minulla ja kaverillani oli kuitenkin vanhanaikuinen suomalainen käsityksemme varkaudesta. Ja vaikka kiusaus oli suuri, voitimme sen kuitenkin onnellisesti ja päätimme jo iltapäivällä ilmoittaa löytömme työnjohtajalle. Olihan kaikessa tapauksessa kolmasosa löydöstä kontrahdin mukaan meidän.
Hyvänä tukena oli tässä kiusauksessa omalletunnollemme se asia, että noin suuren kiven kauppaaminen olisi meille käynyt jotenkin vaikeaksi. Olisimme voineet joutua konnantyöstämme kiinni ja ehkä menettää omankin kolmasosamme kiven hinnasta. Viidenkymmenen, jopa sadankin punnan kivet ovat sitävastoin kylläkin helposti myytävissä miinasusille — juutalaisille, jotka niistä maksoivat noin kaksi kolmasosaa niiden todellisesta arvosta. Ja varastelevat miehet laskivat, että kaksi kolmasosaa on aina enemmän kuin yksi kolmasosa.
Päivällistunnin jälkeen ilmoitin siis päällysmiehelle, että minulla olisi isännöitsijälle asiaa ja pyysin päästä hänen puheillensa. Päällysmies kuitenkaan ei luvannut esittää pyyntöäni, sanoi vain asiani turhaksi, kun hän jo varmasti tiesi, ettei yhdenkään työmiehen kontrahtia enää uusita, ja pienempien asiain tähden ei laskettu isännöitsijän puheille. Tapahtui kuitenkin niin onnellisesti, että melkein samassa isännöitsijä tuli, kaksi amerikkalaista sanomalehden-kirjeenvaihtajaa mukanansa, miinaa seuralaisilleen näyttämään. He kävivät ihan työpaikkamme ohitse, ja minä rohkaisin mieltäni, astuin esille ja pyysin saada puhutella häntä. Isännöitsijä, joka arvatenkin luuli minulla olevan jotain valittamista, näytti tyytymättömältä, ja esimies otti jo minua käsivarresta taluttaaksensa minut pois. Olin jo suuttua ja ajattelin itsekseni: jos ovat tuommoisia hunsvotteja työmiehille, saakoot itse saman kohtelun! — Sanomalehtimiehen läsnäolo kuitenkin pelasti minut tulemasta pettäjäksi. Isännöitsijä nähtävästi samassa huomasi, että asia voisi sanomalehdissä saada yhtiölle vähemmän edullisen värin, ja käski minun sanoa sanottavani.
Olin pitänyt kiven kädessäni ja laskin sen nyt sanaakaan sanomatta isännöitsijän käteen. Nyt ei enää yritetty taluttamaan pois, vaan käskettiin minut ja työkaverini konttoriin, jossa pyydettiin istumaankin. Isännöitsijä ja sanomalehtimiehet puhuttelivat meitä hyvän hetken ja vielä saman päivän amerikkalaisissa iltalehdissä kerrottiin löydöstä. Sama uutinen luettiin sitten maailman useimmissa sanomalehdissä. Luettiinpa se eräässä suomalaisessa maaseutulehdessäkin, joka tuli työtoverilleni. Löytäjäin nimetkin mainittiin "Andersén (skandinav?) och Makkela".
Miinasudet olivat raivoissaan "typeryydestämme". He olisivat kivellämme voineet tehdä erinomaiset kaupat. Olisivat ostaneet jonkun pienen kelvottoman miinan osakkeet, sieltä muka löytäneet timanttimme ja sitten myyneet osakkeet kymmenkertaisella voitolla. Useat työtoverit myöskin moittivat menettelyämme ja kaikkien enimmän juuri Amerikasta tullut mies, joka sanoi meitä hirtehisen "greenbackiksi" — pöllöiksi. Oli hyvä, että urakkamme päättyi jo viikon perästä, sillä olomme rupesi käymään ahtaaksi.
Jack ja minä olimme nyt, Afrikankin oloihin nähden, äveriäitä miehiä ja olisimme huoleti voineet palata Suomeen ja elää, kuten tuo muinainen rikas mies, joka päivä ilossa herkullisesti.
Mutta tämäntapainen elämä ei meitä houkutellut. Sisä-Afrikan äärettömät avaruudet kiehtoivat vastustamattomalla voimalla mieltämme puoleensa. Muutaman kuukauden erämiehen-elämä olisi, niin luulimme, ihanaa virkistystä viiden vuoden voimia kysyvän miinatyön jälkeen. Vähän tunsimme erämiehen elämää Afrikassa. Metsästysmatka siellä on kaikkea muuta kuin virkistysmatka.
Oppiakseni miten metsästysretki on tässä maassa järjestettävä, ostin siis muutamia afrikalaisten metsästäjäin matkakertomuksia. Kapkaupungissa löytyy tosin useitakin metsästystoimistoja, jotka panevat toimeen metsästysretkiä ja pitävät myöskin kaikista varustuksista huolen, kaikki kalliin rahan edestä tietysti. Well. Tämmöisen toimiston käsiin emme tahtoneet antautua. Yksi niistä tosin teki semmoisetkin välipuheet, että ellei metsästäjää pantu tilaisuuteen ampumaan ainakin yhtä leijonaa ja kahta tai kolmea antilooppia, meni koko retki toimiston kustannuksella. Mutta silloin täytyi metsästäjien myös kaikessa noudattaa johtajan määräyksiä ja hän määräsi kaikissa yksityisseikoissakin matkasuunnan. Metsästäjällä ei ollut siis mitään muuta tehtävää kuin ampua silloin, kun johtaja katsoi hänen olevan osuvissa. Ellei hän ampunut tai jos hän ampui syrjään, oli toimisto kuitenkin puolestaan tehtävänsä kontrahdinmukaisesti täyttänyt. Hänelle oli annettu ampumistilaisuus.
Tämmöinen metsästäminen, jota Kapmaassa pidettiin erinomaisen mukavana, ei meitä kuitenkaan miellyttänyt. Suomalainen itsepäisyytemme olisi arvatenkin pian kyllä saattanut meidät riitaantumaan tuommoisen itsevaltiaan johtajan kanssa. Meidän oli siis pakko ihan omin päin ja omin neuvoin panna matka toimeen.
Well. Hankin siis ensinnäkin metsästyspassit — ilman semmoista ei saa enää Afrikassa paljon missään ampua muuta kuin petoeläimiä, lintuja, pienempiä antilooppeja ja sentapaista. Passin hinta riippuu kokonaan suurempien ammuttavien eläinten määrästä. Tilasin Englannista, Holland and Hollandilta, tarvittavat kiväärit. Itselleni otin kaksi kaksipiippuista, toisen express, kal. 500, toisen n.s. paradox-kiväärin, kal. 12. Jälkimmäinen on oikeastaan haulikko, mutta on varustettu eräänlaatuisilla hiusrihloilla, mitkä tekevät, että sillä voi ampua 60:n jopa 80:n metrin päähän pyöreitä kuulia melkein yhtä suurella osutarkkuudella kuin luodikollakin. Nämä pyssyt ovat erinomaisia Afrikassa, missä metsästäjä juuri ammuttuansa metsälinnun seuraavassa tuokiossa ehkä tähtää leijonaa. — Toverini tilasi samalta mestarilta repeteerikiväärin, kal. 500, ja sileäksi poratun kaksipiippuisen, kal. 12. Katsoimme edulliseksi voida käyttää samoja patruuneja. Kapkaupungista ostimme lisäksi tusinan sniderkiväärejä. Hottentotit käyttävät mielellään näitä vanhanaikuisia, suurreikäisiä sotilaskiväärejä.
Kun kiväärimme, joihin olimme tilanneet runsaasti varaosia, kolmen kuukauden perästä saapuivat, oli matkavalmistukset suurimmaksi osaksi suoritettu. Itse olimme ne tarkoin valvoneet. Viimeisellä rautatieasemalla odottivat meitä kahdet härkävaunut, ja kovalla rankkasateella aloitettiin matka. Palveluksessamme oli kuusi hottentottia ja yksi eurooppalainen. Hän kuitenkin karkasi jo viikon perästä ja sen koommin en ole häntä nähnyt enempää kuin sitä sniderkivääriä, minkä hän otti mukaansa matkalleen. Pääsimme hänestä mielestäni hyvällä kaupalla, sillä hän olisi yhtä hyvin voinut varastaa 120:n punnan Holland and Holland-kiväärini kuin yhden punnan maksavan sniderkiväärin. Mutta hän valitsi jälkimmäisen, sillä edelliseen kuuluvat patruunat säilytettiin lukitussa laatikossa. Mitään hyötyä miehestä meillä ei ollut. Huonoin hottentottiboymme teki enemmän hyötyä kuin hän.
Meillä oli kuuden viikon vaivalloinen matka edessämme, ennenkuin saavuimme sen virran rannalle, missä varsinainen erämaa alkoi. Joka ei ole tämmöistä matkaa tehnyt, ei voi aavistaa sen hankaluuksia. Hottentotit ovat kevytmielisintä väkeä maailmassa. Ellei tarkoin valvo jokaista heidän tointaan, tehdään kaikki, tärkeimmätkin toimet, joista elämä ja kuolema riippuvat, hutiloimalla. Niin kauan vain kuin nahkaansa kirvelee, täyttävät he herransa käskyt, ja jos isännän silmä hetkeksikään väsähtää, istuutuvat he pakisemaan ja laiskottelemaan. Mutta jos he kerta tarmolla ryhtyvät tehtäväänsä, saavat he lyhyessä ajassa uskomattoman paljon aikaan, edellytettynä, että työ on semmoista, johon he ovat tottuneet, kuten esimerkiksi juuri leiritehtävät. Härkävaunujen ajossa ei mikään eurooppalainen voi hottentottia korvata. Erehtymättömällä varmuudella tapaa hänen pitkän ruoskansa letka laiskoittelevan härän, oli tämä sitten vaikka ensimmäisenä valjakossa. Härkäruoskan varsi on seitsemän metrin pituinen bambuvapa, letka on toista metriä pitempi.
Härkävaunujen varustukseen kuuluu toinenkin opetuksen välikappale. Sen nimi on "Schambok". Se tehdään joko valkoisen sarvikuonon tai virtahevon nahasta. Pituus on noin kaksi metriä, kädensija on runsaasti kolmen senttimetrin paksuinen, ja esine hoikkenee vähitellen kärkeen päin. Se on notkea ja erinomaisen sitkeä, ja vastahakoisimmankin härän on pakko totella sen omistajaa. Niin kauan kuin se riippuu vaunujen ulkopuolella, ovat hottentotitkin nöyriä, mutta niin pian kuin sitä ei näy, on se myös unhotettu. Jos tätä erinomaista maisteria olisi käytetty minun kouluaikanani, olisin nyt arvatenkin joku velkataakan painama, nälistynyt virkamies jossain Suomen kolkassa enkä omistaisi ainoatakaan timanttimiinan osaketta Afrikassa.
Pieniä vahinkoja lukuunottamatta olimme päässeet eräalueen rajalle. Tässä tapahtui ensimmäinen suurempi vahinko. Toisten vaunujen etuakseli särkyi pahassa kivikossa. Tuommoisen tukevan puuakselin korjaaminen ei käy päinsä, vaan se on tehtävä uudesta. Pojat löysivät kylläkin pian tarkoitukseen sopivan, riittävän sitkeän puun, mutta korjaustyöhön he eivät kyenneet: se oli meidän itse tehtävä, jos mielimme jatkaa matkaamme. Voimiamme emme säästäneet; kuitenkin meni työhön kaksi päivää, jonka ajan pojat saivat mielensä mukaan laiskotella. Jos heillä olisi vain näinä päivinä ollut metsänriistaa, olisivat he mielellään vaikka joka viikko ajaneet yhden akselin poikki.
Vetojuhdille olivat nämä lepopäivät hyvinkin tarpeellisia. Rautatieasemalta lähtiessämme oli meillä ollut 24 härkää, mutta tiellä olin ostanut neljä lisää, mikä meille oli hyvin tarpeellista, sillä viikko sitten olimme jättäneet viimeiset vaununjäljet emmekä paljon tienneet, minkälaatuiset seudut meillä nyt oli edessämme. Pahimmat esteet olivat kaalamot. Joskus oli tarpeellista panna kaikki miehet kahdeksikin päiväksi työhön, ennenkuin rantatöyrät saatiin niin paljon tasoitetuiksi, että vaunut pääsivät yli.
Meillä olikin juuri nyt kaalamo edessämme, jonka yli emme uskaltaneet yrittää vikaantuneilla ajopeleillämme, jotka tasaisella maalla vielä ehkä olisivat kestäneet jonkun ajan. Pojille olimme luvanneet, niin pian kuin vaunut saataisiin onnellisesti yli kuljetetuiksi, ryhtyä "lihanhankintaan". Kaikille afrikkalaisille on metsästäminen "lihanhankintaa". Sekä neekerit että hottentotit ahmivat sitä uskomattomat määrät, kun vain tilaisuus tarjoutuu.
Onnella pääsimme virran yli, jonka toisella puolella oli suuri ruohoaavikko. Seuraavana päivänä emme olisi enää päässeet. Kova sade paisutti virran useaksi päiväksi äyräittensä yli. Tullessaan afrikanmatkalla virralle yrittää matkustaja aina, jos suinkin mahdollista, samana päivänä päästä yli. Moni, joka ei ole tätä sääntöä noudattanut, on saanut odottaa viikkomääriä, ennenkuin on päässyt matkaansa jatkamaan.
Huonosti onnistui minulle ensimmäinen metsästyspäiväni. Olin sotapalveluksessa ensiluokan ampuja, mutta opin pian, että ampuminen Afrikan aavikoilla vaatii ihan toista taitoa kuin ampumaradalla pamauttaminen, missä kaikki on edeltäpäin hyvin tuttua.
Läksimme liikkeelle juuri auringon noustessa. Riistaa ei puuttunut, mutta osuville pääseminen oli minulle, tottumattomalle, kovin vaikeaa. Omien vaunujeni ajajalle, joka oli ennen palvelijana seurannut erästä englantilaista suurmetsästäjää, olin uskonut sniderkiväärin, jota hän osasi käyttää paremmin kuin hottentotit yleensä. Mies totteli Romulus-nimeä, jonka hän nähtävällä ylpeydellä ilmoitti saaneensa englantilaiselta isännältään, mr Whitefoot'ilta.
Hän sanoi tämän nimen ennustavan omistajalleen suurta tulevaisuutta. Kaksoisveljensä Remus ajoi Jackin vaunuja. Romulus tuli kokemuksellaan olemaan minulle suureksi hyödyksi, jota paitsi hän oli ainoa palvelijoistamme, joka ei pelännyt Afrikan vaarallisimpiakaan eläimiä.
Jack ei tahtonut seurata minua ensimmäisenä metsästyspäivänä, vaan läksi jalkaisin metsän reunaa pitkin ampumaan lintuja. Menin siis yksin Romuluksen kanssa. Romulus ehdotti, että ratsastaisimme ensin eräälle pienelle puuryhmälle noin pari kilometriä aavikon reunalta. Tämmöisiä pieniä metsiköntapaisia oli siellä täällä aavikolla kuin saaria järvessä.
Puuryhmälle tultuamme sidoimme hevoset ja läksimme puitten suojaamina jalkaisin ympäri tuota pientä metsikköä, koko ajan huolellisesti tarkaten ympäristöä. Nyt sattui minulle, kuten monesti käy vasta-alkajalle, että sain aivan erinomaisen tilaisuuden ampumiseen. Tuskin viidenkymmenen askeleen etäisyydestä hypähti ruohikosta kaksi suurta antilooppia. Olin jo silloin omasta mielestäni jotenkin nopsa lennosta-ampuja. Mutta näitten suurten eläinten äkkiarvaamaton ilmestyminen pani pääni niin pyörälle, etten ollut valmis ampumaan ennenkuin eläimet olivat jo lähes sadan askeleen päässä. Ammuin kummallakin piipulla sivu! — Romulus katsoi kummastuneena minuun. Hän luuli nähtävästi kaikkien eurooppalaisten ampuvan yhtä hyvin kuin mr Whitefoot. En voinut itsellenikään millään muulla selittää tuota suututtavaa kaksoisharhaa kuin sillä, että aurinko, joka oli vielä matalalla, loisti minua ihan silmiin.
Noin viisi kilometriä etäämmällä näkyi aavikolla paljon antilooppeja. Ne olivat kaikki hartebestia. Mitään muuta suojaa ei ollut kuin pieni kummuntapainen. Mutta kun useita eläimiä oli meidänkin puolellamme kumpua, oli luultavaa, että nämä paetessaan houkuttelisivat toverinsa kummun toiseltakin puolelta mukaansa. Päätin kuitenkin yrittää. Niin kävi kuin olin pelännyt. Mutta paetessaan kummun yli peloittivat ne vuorostaan hyvin pienen gasellin, joka ei seurannut niitä, vaan pakeni vinosti meihin päin. Heitin ohjakset Romulukselle ja hyppäsin hevosen selästä. Väli oli ehkä vähäsen toista sataa askelta, mutta laukaus kuitenkin vaikea, eläin kun ei juossut suoraan ohitse, vaan nyt vinosti poispäin. Ammuin kuitenkin, ja gaselli syöksyi kuin salaman tapaamana maahan. Se teki kuperkeikan ihan kuin juoksusta ammuttu jänis. Expresskuula oli sattunut vasempaan takareiteen ja tullut ulos oikean lavan kohdalta. Avasimme gasellin ja veimme sen siimeksiseen paikkaan äskenmainitussa puuryhmässä, missä se ripustettiin puuhun. Pojat toivat sen illalla leiriin, ja seuraavan päivän päivällisaikana oli se jo loppuun syöty. Gasellin ampuminen kohotti osakkeitani Romuluksen silmissä jo koko paljon.
Päivällisen söimme samassa pienessä puistikossa ja illemmällä yritin vielä useita kertoja päästä jonkun antiloopin osuville, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Ensimmäinen varsinainen metsästyspäiväni Afrikassa päättyi siis kaksoisharhaan ja yhteen pieneen gaselliin.
Jack oli tyytyväinen päiväänsä. Hän oli ampunut useita lintuja ja villikissan, jonka nahkaa hän juuri tullessani paraikaa valmisteli.
Viikoksi jäimme samalle leiripaikalle. Sillä aikaa onnistui minun ampua gnuu-antilooppi ja kaksi roipukkia, joten meillä oli lihaa enemmän kuin tarpeen. Hukkaan ei mennyt kuitenkaan mikään, sillä läheisestä neekerikylästä tulivat joka ilta miehet pyytämään lihaa. Jack, joka oli ampunut metsäsian, antoi sen neekereille jäähyväislahjaksi.
Neekerien neuvosta siirryimme nyt kolmen päivän matkan vähäiselle järven- eli lammintapaiselle, jonka ympäristössä piti olla hyvää metsästysmaata. Tulimme viipymään siellä pitemmän ajan kuin ensin olimme ajatelleet.
Lampi ei ollut iso eikä syväkään. Mutta kun se oli ympäristön ainoa vesipaikka, tuli sinne öisin paljon eläimiä janoansa sammuttamaan. Sitä paitsi oli sillä se suuri etevämmyys, että sen vesi oli lähdevettä, jota pulppusi korkean kallion alta. Itse lampea sotkivat yön aikana juovat eläimet pahanpäiväisesti, mutta kallion alta tuleva vesi oli aina yhtä puhdasta ja raitista. — Kun paikka ensi katsannolta ei näyttänyt lupaavalta, teimme vain tavallisen yöleirin, mutta jo seuraavana päivänä varustimme leirin pitemmän olon varalle. Jack, joka ei ollut vielä ampunut yhtään suurempaa eläintä, kaivatti itselleen lammin syrjään vahtikuopan, jossa hän päätti viettää yönsä. Kuu nousi vasta kahden aikana. Kolmen aikana heräsin laukauksesta, ja vähää ennen auringonnousua kuului kolme laukausta perätysten. Ymmärsin, ettei Jack ollut yötään turhaan valvonut.
Juotuani kahvini, joka Afrikassa kuten Lapissakin on jokaisen matkustajan aamujuomana, menin lammille. Jack nukkui kuopassaan makeata unta. Kolme metriä hänestä makasi eland-antilooppi — eland on suurin Afrikan kaikista antiloopeista, suurempi kuin härkä — ja itse lammikossa puhvelihärkä. Kiiruhdin takaisin leiriin viemään sanaa palvelijoillemme, jotka suuret teurastajapuukot kädessään törmäsivät paikalle. Puhvelin vetäminen vedestä oli raskasta työtä. Pelkäsin, että paljon hyvää lihaa menisi hukkaan. Turha pelko. Puolipäivän aikana oli jo kolmattakymmetä neekeriä paikalla. Afrikan neekerit ovat kuin korppikotkat. Missä joku suurempi eläin on asutuissa seuduissa kaadettu, ei kestä kauan ennenkuin parvi niitä on paikalla, vaikka aikaisemmin ei ole ainoatakaan saapuvilla näkynyt.
Nämä neekerit eivät olleet samasta kylästä, jonka läheisyydessä edellinen leirimme oli ollut, vaan toisesta, lähempänä olevasta. Kaksi tuntia myöhemmin riippui Jackin puhveli ohuina suikaleina pensaitten oksilla kuivamassa. Antiloopin, jonka liha on hienompaa, pidimme leirin tarpeeksi. On onni, että matkustaja Afrikassa on usein tilaisuudessa uudistamaan suolavarastonsa, ettei hänen tarvitse aivan suuria määriä tätä tarpeellista tavaraa kuljettaa mukanansa. Suola on kaikkialla Afrikassa käypä vaihtokauppatavara, ja välistä näkee teillä kymmeniä miehiä, kukin kantaen suolakuormaa päänsä päällä. Suola on tuotu jostakin suolakuopasta. Näitä suolakuoppia — saltpans — löytyy Afrikassa muutamin seuduin laajoilla aloilla.
Jack oli ollut pakotettu ampumaan puhvelihärkään kolme laukausta, ennenkuin se oli kaatunut, ja kaikki kolme olivat kuitenkin osuneet hyvin. Hän oli hyvästä onnestaan kovin iloinen. Minun täytyy myöntää, että tunsin melkein kateuden kaunaa Jackia kohtaan. Tämä tunne oli kuitenkin jo saman päivän iltana kokonaan poistuva. Ja täydellä syylläkin.
Leirimme oli ihan aarniometsän reunalla. Edessämme levisi suuri, heikosti aaltomainen ruohoaavikko, jossa kuitenkaan ei nyt näkynyt mitään elävää. Päätin sittenkin, kun oli helteisin osa päivästä ohi, lähteä käyden pitkin metsän reunaa etsiäkseni jotain ammuttavaa. Tapahtuu useasti, että vaikka tuommoinen suuri aavikko näyttää ihan kuolleelta, siinä tuntia myöhemmin vilisee eläimiä. Jack kehoitti innokkaasti minua ottamaan hänen repeteerikiväärinsä; se tuotti varmaan hyvää metsästysonnea, väitti hän. Ennen yön tuloa pitäisi minun kuitenkin olla kotona, sillä Jack tahtoi nukkua iltapäivän ja yöksi taasen ryömiä kuoppaansa. Otin hänen pyssynsä, enemmän tehdäkseni hänelle mieliksi kuin uskoen sen kykyyn loihtia saalista esille.
Näytti kuitenkin siltä kuin toverini tulisi olemaan oikeassa. Sillä en ollut vielä käynyt viittäsataa metriä, ennenkuin joku eläin ponnahti pystyyn ruohistosta edessäni. Ammuin heti ja onnella. Eläin oli roan-antilooppi, joka on jotenkin harvinainen laji. Laukaus kuului leirille, ja viiden minuutin perästä olivat Romulus ja Remus paikalla. Jätin ammutun eläimen heidän haltuunsa ja jatkoin hiipimistäni pitkin metsänreunaa.
Olin täten kulkenut ehkä kolme kilometriä mitään näkemättä, kun kaukana edessäni rupesi häämöttämään joku eläin. Sekin tuntui olevan antilooppi, mutta sen laatua en voinut kiikarinkaan avulla saada selville. Lähemmäksi tultuani huomasin, että eläin, joka näytti olevan tuommoinen laumasta karkoitettu itsekseenolija, syöden vähitellen läheni metsän reunaa. Se kulki näet vaaleanviheriäistä ruohojuovaa, missä ruoho näytti mehukkaammalta kuin muualla arolla. Metsänreuna oli tässä niin tasainen kuin olisi se ollut viivottimella vedetty, mutta noin pari sataa askelta edessäni lähetti se pienen niemekkeen arolle päin. Niemekkeeltä kohotti yksi ainoa jättiläispuu latvustaan taivasta kohti, ja muutamat pensaat näyttivät tarjoovan hyvän väijymiskätkön. Jos minun onnistuisi huomaamatta hiipiä tähän paikkaan ja antilooppi jatkaisi nykyistä suuntaansa, tulisin olemaan osuvissa.
Eläin oli kuitenkin jo niin lähellä, etten uskaltanut kulkea enää metsänreunaa pitkin. Pujahdin onnellisesti pensaitten läpi, jotka reunustivat metsää, ja juoksin niin nopeasti kuin taisin määräpaikkaa kohti. Niin hiljaa kuin mahdollista hiivin samojen pensaitten taakse, jotka jo äsken olin väijymispaikakseni katsonut. Pensaat eivät olleet korkeampia kuin että ne suojasivat minua polvistuneena, mutta noustessani tulisi minulla olemaan vapaa näköala. Kaksikymmentä askelta vain erotti minut jättiläispuun rungosta.
Nopea juoksu oli pannut sydämeni takomaan kuin vasaran. Minun täytyi ehdottomasti saada levätä muutama minuutti voidakseni ampua. Monta minuuttia en voinut kuitenkaan tähän tarkoitukseen saada, sillä jo rupesivat illan varjot laskeutumaan etäämpänä arolla ja Afrikka ei tunne mitään hämärää. Auringon laskettua on samassa hetkisessä yö.
Tässä paikassa oli tosin vielä täysi ampumavalo. Mutta kun huomasin, ettei se tulisi enää monta minuuttia kestämään, oli minun pakko kohottaa vähäisen päätäni katsoakseni arolle päin, vaikkakin sydän vielä tykytti pahoin.
Se, mitä nyt näin, ei ollut omiaan sydämentykytystäni rauhoittamaan. Olin tullut ennätetyksi. Edessäni, ihan puun juuressa, seisoi liikkumatta väijyksissä kaksi muuta eränkävijää, silmät hievahtamatta suunnattuina arolle päin. Tuuma tuuman jälkeen painuin alas paikalleni pensaan taakse.
Minuutin jälkeen nousin uudestaan pyssy poskella ja sormi liipasimella.
Tähtäsin etumaisempaa kilpailijaani korvan juureen ja koukistin sormea.
Pamaus hävisi hirvittävään kiljuntaan, ja kilpailijani, uljas koirasleijona, kepertyi kuolleena paikalle.
Repeteerasin niin nopeasti kuin suinkin uskalsin. Jos tämä toimi tapahtuu liian nopeasti, ei koneisto tee tehtäväänsä — tämä sekä tuosta toimesta syntyvä kuuluva kolina on aina tehnyt pikakiväärit minulle epämiellyttäviksi. Puun juuressa yhä paikallaan seisova naarasleijona ei tässä tilaisuudessa kuitenkaan näyttänyt vähääkään välittävän minusta ja minun toimistani. Verenhimoinen katseensa tuijotti yhä vielä arolle saalistaan, joka ei näkynyt saaneen selville mistäpäin pamaus kuului, koska se jäi paikalleen seisomaan. Jo tähtäsin kurkunjuurta — eläin seisoi siten että tämä paikka oli nyt haavoittuvaisin — mutta samassa kuin laukaus meni, teki leijona hypähdyksensä, ja muutamien pitkien harppauksien jälkeen löi se yhdellä ainoalla käpäläniskulla saaliinsa maahan. Hirvittävä kiljunta ilmoitti leijonan voiton.
Etteivät leijonat olleet minua huomanneet, ennenkuin ammuin, oli selvää. Mutta ettei naarasleijona heti laukaukseni jälkeen hypähtänyt kimppuuni, oli minusta nyt, kun vähän toinnuttuani rupesin ajattelemaan, miten vaarallinen itselleni laukaukseni oli ollut, aivan käsittämätön asia. En voi muulla tavalla tätä selittää kuin että saaliin läheisyys oli sen verenhimoa niin kiihoittanut, että sen tajunta oli jokaiseen muuhun vaikutelmaan täysin kykenemätön.
Leijona kiljui vielä useat kerrat saaliinsa vieressä ja rupesi sitten laahaamaan sitä metsään päin. Minusta ja kuolleesta toveristaan se ei vieläkään näyttänyt mitään välittävän. Sen ollessa viisikymmentä askelta minusta, ammuin, mutta osuin huonosti. Leijona vastasi kiljunnalla, joka pani metsän raikumaan, ja syöksyi salaman nopeudella minua kohti.
Nyt hermoni pettivät. Peto oli jo ihan kohdallani, kun ojensin pyssyn ja melkein tähtäämättä laukaisin sen avonaiseen, veriseen kitaan. Leijona kääntyi sivullepäin ja yski pari kolme kertaa. Luulen, että ruudinsavu oli täyttänyt sen henkitorven.
Tämä muutaman sekunnin vara-aika varmaankin pelasti henkeni. Äsken mainitun puun juuresta kasvoi vesa, joka antoi jalalleni tukea, että minun onnistui heilauttaa itseni ylempänä olevalle oksalle. Tällä en ollut kuitenkaan vielä turvattuna, ja leijona teki myöskin samassa hyppäyksen minua kohti. Jollain tavalla se takertui kuitenkin tuohon vesaan, ja ennenkuin se ehti uudistaa hypähdystä, olin jo turvattuna ylemmällä oksalla.
Pyssy oli minun onnistunut saada mukaani puuhun, mutta tällä välin oli tullut melkein pilkkopimeä. Oli näet nousemassa tuommoinen äkkiarvaamaton rajuilma, joita Afrikassa välistä syntyy muutamassa minuutissa. Painostavasta ilmasta ja valon tavattoman nopeasta katoamisesta olisi minun pitänyt huomata, mikä oli tulossa. Mutta leijona oli vienyt kaikki ajatukseni, ja sentähden tuo äkkinäinen pimeys vain lisäsi minussa kauhun tunnetta. Pelkäsin, sen tunnustan vieläkin, pelkäsin kauheasti. En voinut tästä pelostani vapautua, vaikka aivan hyvin tajusin, ettei minua nyt uhannut mikään suoranainen hengenvaara.
Laukaukseni leijonan suuhun oli aikaansaattanut ainoastaan vaarattoman lihahaavan; kuula oli lävistänyt niskalihakset ja mennyt niskasta ulos, kuten myöhemmin huomattiin. Kuinka arastelemattomia vaarattomille haavoille suuret petoeläimet ovat, huomasin hetken perästä, kun kuulin muserrettujen luitten rausketta. Niska läpiammuttuna ja kuollut toveri vieressään ahmi leijona saalistaan! Sen hermosto ei pettänyt! Luonnollisen elantotarpeen tyydyttäminen syrjäyttää eläinkunnassa, ja varsinkin petoeläimissä, useimmat muut vietit ja tunteet.
Leijona keskeytti aina välistä ateriansa päästääkseen kauhistuttavan kiljunnan. Olen käynyt eläintarhoissa, joissa paitsi muita petoeläimiä on pidetty kymmeniä leijonia. Se konsertti, jonka nämä antavat, kun niiden ruokkimisaika lähenee, on ensikertalaiselle kamala kyllä. Mutta siitä puuttuu oikea kaikupohjansa: yön hiljainen pimeä ja Afrikan erämaan painostava yksinäisyys. Tässä oikeaa ympäristöä ei puuttunut. Vakuutan, että yhden ainoan leijonan kiljunta tässä ympäristössä kuuluu monta vertaa kauhistuttavammalta kuin kokonaisen eläintarhan karjunta, kiljunta ja mylvinä.
Leijonan kiljumisen väliajoilla oli aarniometsä niin äänetön, ettei kuulunut vähintäkään risausta paitsi jo mainittua, välistä uudistuvaa särkyvän luun rousketta. Ilma oli tavattoman painostava. Olisin mielelläni painanut taskulamppuni nappia saadakseni sekunniksi valoa, mutta joku epämääräinen tunne pidätti minua. Silmät auki en nähnyt kättä edessäni. Mutta jos sekunniksikaan suljin silmät, oli heti edessäni äskeinen kuva: koirasleijona seisoen siinä ylpeänä metsänreunassa hurjan rajumielisyyden, itsetietoisen kootun voiman ja uhmailevan majesteettiuden kuvana, ja sen takana naaras, jonka tultasyöksevistä silmistä loisti peittelemätön luihuus ja hillitsemätön verenhimo. Olin uudestaan näkevinäni, miten tuo raivostunut eläin yhdellä ainoalla otteella kauhistuttavan kiljunnan säestämänä repäisi kaadetun saaliinsa rintakehän auki, pisti vaalean kuononsa sisään ja veti sen vertatihkuvana ulos. Kamala kuva, joka oli polttautunut silmäni verkkokalvoon ja yhä uudelleen pani hermostoni värisemään. Tiesinhän hyvin, että eläin makasi nyt saaliinsa vieressä eikä voinut minulle mitään pahaa; mutta tuo aina välistä toistuva kiljunta uudisti joka kerta tajuntaani sen hetkisen, kun tuo avonainen verinen kita syöksyi minua kohti. Turhaan yritin poistaa kauheata kuvaa silmistäni.
Olin mielestäni jo istunut kauan tukalassa asemassani. Eikö rupeaisi aamun enteitä pian näkymään? Pistin taskulampun takin alle ja valaisin sekunnin ajan kellon taulua. Olin ollut puussa tasan 20 minuuttia! Kun olen joskus lukenut siitä, miten sekunnit kasvavat minuuteiksi ja minuutit tunneiksi, olen aina uskonut tuota semmoiseksi kirjaniekkain valeeksi, joilla he kirjojaan koristelevat. Sinä iltana opin parempaa. En ymmärtänyt miten voisin yön kestää, kun kuukin nousisi vasta aamupuolella yötä.
Melkein heti katsottuani kelloa iski ensimmäinen salama. Sitä seurasi semmoinen ryske, että jo luulin puun, jossa istuin, säpäleiksi pirstautuneen. Raskaita pisaroita alkoi pudota ja muutaman minuutin jälkeen satoi kuin korvosta kaatamalla. Risteilevien salamain valossa näin, miten leijona veti saaliinsa lähemmäksi puuta, jossa se oli jossain määrin sateelta suojattuna. Maaten vatsallaan pää puuhun päin jatkoi se veristä ateriaansa.
Olin ampunut viisi laukausta. Makasiiniin mahtui kuusi patruunaa; tiesin siis että viimeinen patruuna oli patruunapesässä. Kun olin mennyt ulos muutamaksi tunniksi vain, en ollut ottanut mukaani useampia patruunia kuin ne kuusi, jotka olivat kiväärissä. Minusta oli nyt aika tullut viimeisen laukauksen käyttämiseen. Nousin seisomaan, nojasin pyssyä oksanvekaraan ja tähtäsin, niin hyvin kuin salamain valossa osasin selkärankaan lapaluitten kohdalle. Epävakainen valaistus ei sallinut mielestäni kyllin varmaa tähtäämistä päähän. Korjasin tähtäystä useat kerrat ja kun kirkas salama taasen näytti minulle, että leijona makasi paikallaan, annoin laukauksen mennä.
Leijona vastasi hurjalla kiljunnalla, joka kuitenkin melkein hukkui samassa seuraavaan ukkosen jyrinään. Omituisesti kyllä oli ukkosilma tyynnyttänyt kapinalliset hermoni, ja laukaistessani pyssyni olin täysin levollinen. Seuraava salama osoitti minulle, että laukaus oli osunut hyvin, jos tosin ei ihan niin hyvin kuin olin toivonut. Leijona makasi paikallaan, nyt kuitenkin pää poispäin suunnattuna. Vielä seuraavien salamain valossa näin, miten se turhaan yritti poistua paikalta. Kuula oli nähtävästi ainoastaan vioittanut selkäydintä särkemättä sitä kuitenkaan täydellisesti. Eläin pyöri ympäri monta kertaa, purren ampumahaavan kohtaa. Joka kerta kun sen yritys epäonnistui, seurasi suuttunut kiljunta. Se heikkeni kuitenkin joka kerralla lakatakseen hetken perästä kokonaan. Myöskin ukkosilma lakkasi hetken perästä, taivas selkeni, ja tähtien valossa näin, ettei viholliseni liikkunut enää. Heitin sitä kuivalla oksalla: oksa jäi leijonan selkään.
Nyt astuin turvapaikastani alas. Jäin hetkeksi sähkölampun valossa ihailemaan saalistani. Molemmat leijonat olivat mahtavan suuria eläimiä, koiras niin sanottu harjaleijona. Erämaan leijonalla ei ole kuitenkaan niin pitkää harjaa kuin eläintarhain asujaimilla. Ainoastaan suurilla aavikoilla elävien leijonain harja joskus riippuu maahan asti. Mutta "odota vähäisen"-pensaitten alueilla kuluttavat okaat sen harjan lyhyeksi ja takkuiseksi, mikä ei kuitenkaan mielestäni vähennä sen hurjaa ulkomuotoa. Koirasleijona näyttää kuolleenakin ylpeältä erämaan kuninkaalta, kun naaras sitävastoin mielestäni kuolleena menettää enemmän tuimasta ulkonäöstään.
Puoliyön aikana tulin leiripaikalle ja astuin Jackin vaunuihin, joka oli lähempänä. Jack tarjosi minulle kuivat alusvaatteet ja vaatimalla vaati minua jäämään hänen vaunuihinsa yöksi. Kerrottuani hänelle seikkailuni ja puhdistettuani pyssyn nukuin väsyneen miehen uneen.
Herätessäni oli Jack jo noussut. Menin omille vaunuilleni etsiäkseni itselleni kuivat vaatteet. Arvaapas ihmettelyäni ja säikähdystäni, kun vaunut olivat kadonneet! Ainoastaan muutamia lankunpätkiä, rattaanpuolia ja muuta romua oli paikalla, missä vaunut olivat olleet. Jäin sanatonna, lamautuneena seisomaan paikalle. Heräsin siihen, että Jack löi minua olalle sanoen: "Kiitä nyt Jumalaa siitä, ettet ollut eilisiltana kotona!" Ja todellakin oli henkeni pelastus tapahtunut kuin ihmeen kautta. Vaunuissani oli kolmatta tuhatta patruunaa ja kolmesataa kiloa ruutia, joka oli otettu mukaan vaihtokauppaa varten neekerien kanssa.
Ukkosilma oli juuri ollut loppumaisillaan, kun vielä yksi ankara salama oli iskenyt, ja minun vaunuihini. Räjähtänyt ruuti ja patruunat yksin eivät olisi kaikkea tätä tuhoa kyenneet aikaansaamaan, vaan yhtä suuri osa oli kyllä laskettava ukonnuolen tilille. Ilman paine oli ollut niin raju, että se oli osaksi irroittanut toisen vaunuteltan paikoiltaan. Ihmisistä ei ollut kukaan pahasti vahingoittunut.
Läksimme kaikki saalistani noutamaan, ja illalla olivat nahat valmistettuina mitä parhaimmassa kunnossa. Koirasleijonan pääkallo oli säpäleinä, mutta nahka kaikeksi onneksi ei ollut särkynyt. Iloitsin tästä paljon, sillä Kapmaallakin pidetään hyvin täytettyä leijonaparia arvokkaana huonekoristuksena.
Meillä oli nyt yksi rihlapyssy vain, miesten sniderkivääreistä puhumatta. Sniderkivääritkin tappavat kyllä Afrikan keskinkertaiset ja pienemmät eläimet, mutta niitten käyrä kuulanrata tekee ne kelpaaviksi vain lyhyillä matkoilla. Tuumittuamme sinne tänne päätimme lopullisesti olla matkaa jatkamatta. Jäimme kuitenkin tänne vielä useaksi viikoksi, teimme ratsastaen muutamia lyhyempiä matkoja ja palasimme eräretkeemme jotenkin tyytyväisinä Kapkaupunkiin.
* * * * *
Kertoja katseli kelloaan. Tuntiosoittaja oli jo sivuuttanut puoliyönhetken. Mies hyvästeli, kiitteli ja kehoitti minua saapumaan seuraavana aamuna junanlähtöajaksi asemalle, jossa hän antaisi minulle pienen muistolahjan Afrikasta.
Ajattelin saavani ehkä neekerinuolen tai jotain sentapaista Afrikanmuistoa, joita saksalaiset tehdasmaisesti valmistavat Kap-markkinoita varten halukkaille matkailijoille myytäviksi. Mutta kun minulla ei mitään tämänlaistakaan Afrikka-esinettä ollut, menin aamulla junalle. "Paha käry" saapui viime tingassa, sai piletin, tuli ulos asemasillalle, jossa seisoin, ja kiinnitti takinkäänteeseeni säkenöivän kaulustinneulan. Hymyilin hänelle kiitoksen ja huusin leikilläni: "Kun palaatte ensi kerta leijonametsästyksestä, niin paiskatkaa minua kirjeellä." Juna oli jo silloin liikkeessä, enkä tiedä, kuuliko hän sanani vai ei. Hän nyökäytti päätänsä vastaukseksi. Mutta mitään kirjettä en ole saanut.
Säkenöivä neula näytti olevan tuommoinen jäljitelty kivi, jonka melkein joka siirtolainen palatessaan tuo morsiamelleen tai sisarelleen ja joka maksaa 25 senttiä, parhaimmat 50. Heitin sen kotiintultuani kirjoituspöytäni laatikkoon, mihin se hautautui kirjeitten ja paperien väliin. Rupesin epäilemään, että "Paha käry" ja hänen Afrikka-historiansa oli itse samanlainen kuin hänen muistolahjansakin. Kuitenkin huvitti minua vanhan oppilaan tapaaminen; ja että hänestä oli tullut kunnon työmies, sen huomasin selvästi hänen pahkaisista käsistään.
"Paha käry" ja hänen kertomuksensa oli jo puoleksi mielestäni unohtunut, kun pari vuotta myöhemmin "Forest and Stream"-lehdestä luin pienen palasen, jonka alla oli nimimerkki "Paha käry". Toimitus oli kirjoitukseen liittänyt seuraavan: "Ylläolevan eräkertomuksen on meille lähettänyt tunnettu afrikalainen suurmetsästäjä John Makkela, joka, kuten meille on kerrottu, ensi vuodeksi suunnittelee metsästysretkeä Kanadaan. Maailman suurin petoeläin, grizzlykarhu, kuuluu kovin houkuttelevan häntä, jolle Afrikan petojen kaataminen näkyy tulleen liian jokapäiväiseksi huviksi."
Tuossa tuokiossa seisoi pieni ahavoittunut mies tarmokkaine kasvojenpiirteineen edessäni. Hän ei ollutkaan mikään "jäljitelty" mies, koska maailmanlehtikin näkyi hänet tuntevan. Muistin hänen Afrikka-lahjansa, jonka myös hetkisen etsittyäni löysin. Ehkä sekin oli arvokas. Menin erään tutun kultasepän luo, joka tutkittuaan kiven sanoi sen maksavan kaupassa 160:n tai 180:n markan vaiheille. Häpeissäni aiheettomista epäluuloistani ja liian kallisarvoisesta Afrikka-lahjastani menin kotiin.