IV.
Opettajana.
Luther oli nyt saapunut siihen paikkaan, joku oli tuleva maailman mainioksi hänen taistelutantereenansa. Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Samana vaatimattomana, hiljaisena munkkina oli hän vaan siirtynyt Erfurtin luostarista Wittenbergin augustiiniluostarin synkkään kammioon, josta hän kävi yliopistossa luennoltansa suorittamassa. Hänelle oli määrätty opetusaineeksi fysiikki ja dialektiikki Aristoteleen ja keskiajan puhtaan skolastiikan mukaan. Vastenmielistä tämä oli hänelle, joka ei muuta pyytänyt kuin julistaa evankeliumia isooville ja janooville. Mutta epäilemättä kuuluivat nämätkin luennot, joita hän piti niin tuiki joutavina, valmistuksena hänen vastaisiin tehtäviin. Hänen täytyi perinpohjin tutustua tämän inhimillisen viisastelun kaikkiin sokkeloihin, jotta hän osaisi voitollisesti sitä vastaan taistella. Hän halusi päästä Jumalan sanaa ilmoittamaan ja tutkimaan, ja jatkoi sentähden raamatun alkukielen oppimista, sen ohessa luonnollisesti itse raamatun harrasta lukemista. Seurauksena siitä oli, että hän 1509 sai jumaluusopin bakkalaureuksen arvon ja siitä seuraavan oikeuden pitää raamatullisia luennoita. Aluksi selitti hän psalmit ja siirtyi niistä romalaisepistolaan. Kohta alusta nostivat nämät luennot tavatonta huomiota. Jumalan puhdas sana oli niin kauvan ollut vaakan alla, mutta Lutherin luennoissa loisti se taas ihmeellisellä valollaan, niin uutena, mutta kuitenkin niin aavistettuna, niin odotettuna. Itse professoritkin kävivät luennoita kuuntelemassa.
Mutta kansalle jäivät nämät uudet totuudet salaisuudeksi. Ihme kyllä, se mies, joka aikanaan oli horjumattomana seisova keisarin ja ruhtinaiden edessä, oli vielä siksi ujo, ettei hän mitenkään Staupitzinkaan kehoituksesta, tahtonut ruveta saarnaajaksi. "Ei ole vähä asia Jumalan puolesta puhua ihmisille", sanoi hän. Staupitz kuitenkaan ei hellittänyt "Te tapatte minut, herra tohtori, minä en kestä vuosineljännestäkään", valitti Luther. "Entä sitten", vastasi Staupitz, "Jumala tarvitsee kyllä siellä ylhäälläkin hartaita ja taitavia miehiä". Ja siten määrättiin Luther saarnaajaksi Augistiinikirkkoon. Mutta tämä kirkko oli vasta rakennuksen alla, ja sillä välin käytettiin erästä pientä lahonnutta puukappelia. Jumala ei käytä suuria tehtäviänsä varten maailman suurmiehiä eikä sen komeutta. Kristinusko lähti halvasta seimestä, kun ei ollut sijaa majassa. Wittenbergin kurjasta hökkelistä nousi se uuteen puhtauteen.
Pakosta astui Luther saarnastuoliin, mutta kerran sinne tultuaan virtasi mahtavasti hänen sydämmestään se evankeliumin elävä vesi, jota hän vihdoin itse oli saanut maistaa. Mitä hän huoli paavin ja kirkon opeista; jääkööt ne arvoonsa. Raamattu oli hänen ainoana perustuksena ja pohjana. Että hän juuri sen kautta saarnasi paavin kirkkoa vastaan, sitä hän ei mitenkään käsittänyt. Hän ei ollut raamatussa löytänyt pyhän neitsyen eikä muiden pyhimysten palvelusta, eikä hän siis tullut tilaisuuteen puhumaan niistä, ja sentähden uskoi hän vahvasti, että hän yhä vielä oli kirkon uskollinen palvelija, sillä miten olikaan, eihän kirkko toden totta voinut hyljätä Kristusta ja Jumalan sanaa. Hänen vaatimaton esiintymisensä, hänen syvästä vakaumuksesta ja omasta eletystä kokemuksesta lähteneet sanat, joihin liittyi valtaava puhelahja, viehättivät vastustamattomasti kuulijoita, eikä kukaan vielä huomannut muuta, kuin että heitä vaan johdatettiin pyhään sanaan, joka tietysti ei voinut olla kirkolle vastenmielistä. Uutta tosin oli mitä tuolla erinomaisella saarnaajalla oli sanottavana, mutta samassa oli se sitä ikuista vanhaa, joka aina pysyy nuorena ja totena.
Paljoa syvemmältä piti Lutherin oppia tuntemaan paavikirkon turmelusta, ennenkun hän saattoi vieroitua siitä äidistä, jonka maito oli hänet ruokkinut lapsuudesta saakka, joskin hänen täytyi tässä äidissä huomata ryppyjä ja raihnautta. Pyhä isä Romassa kyllä ei tietänyt kaikista väärinkäytöksistä, jotka olivat päässeet vallalle kaukaisessa Saksassa, arveli Luther. Toista on kai itse pyhässä Romassa, pyhän isän istuimen juurella. Oli välttämätöntä, että hän sai omin silmin nähdä tämän pyhällön.
Seitsemän augustiiniluostaria oli riitaantunut kenraalivikaarionsa kanssa, eikä tätä eripuraisuutta saatu sovitetuksi muualla kuin Romassa. Edustajakseen valitsivat muutamat asiaan takertuneet luostarit Lutherin.
Kauvan oli kai vaellusretki tähän maailman pyhimpään kaupunkiin kytenyt hänen mielessään. Siellähän jos missään oli syntien anteeksi anto saatavissa, kun ripitys tapahtui itse apostolien haudoilla. Matkaan lähdettiin Lokakuussa 1511 luostarista luostariin, kunnes jouduttiin Italian, tuon erityisesti pyhän ja maallisestakin kaikilla runsaussarven rikkauksilla siunatun maan ensimmäiseen luostariin. Mutta mikä ihme ja pettymys! Wittenbergin alastoman kammionsa sijasta tapasi hän komeasti sisustettuja asuntoja, karkean munkkikaapun sijasta rikkaita pukuja, yksinkertaisen ruoan sijasta kaikilla herkuilla katetun pöydän, ja pyhien miesten uskonnollisten keskustelujen sijasta irstaita puheita ja uskonpilkkaamista. Paastopäivinä tarjottiin rasvaisia ruokia, ja kun Luther hämmästyneenä lausui: "tämä on vastoin lakia", vimmastuivat nuo iloiset veikot raakaa saksalaista vastaan, ja heidän käytöksensä tuli siksi uhkaavaksi, että luostarin portinvartija kehoitti vierasta mitä pikemmin pakenemaan. Särjetyllä sydämmellä jatkoi Luther matkaansa. Onhan kaikkialla maailmassa surkeita poikkeuksia. Romassa hän vihdoin löytää mitä hänen sydämmensä kaipaa.
Vihdoin siinsi vaivaloisen matkan perästä Roma. Pietarin ja Paavalin kaupunki, pilviin nousevilleen kupooleineen. Hartaiden tunteittensa valtaamana laskeutui Luther polvilleen huudahtaen: "Tervehdin sinua pyhä Roma." Varmasti päätti hän suorittaa uskonsa vahvistamiseksi kaikki mitä pyhiinvaeltajalta ikinä vaadittiin. Niin kävi jokaisessa pyhässä paikassa ja kaikissa kirkoissa, hän koetti uskoa kaikkia taruja mitä hänelle kerrottiin, tunnollisesti täytti hän monenkaltaiset säädetyt hartaudenharjoitukset. "Jospa olisivat vanhempani jo kuolleet, voisinhan minä messuillani, rukouksillani ja muilla jaloilla töillä pelastaa heidät kiirastulesta." Ja messuja hän sai lukea, mutta ihan toisella tavalla, kuin italialaiset munkit hän sen teki, ne kun vaan riensivät lentävässä hopussa loppuun. Lutherin harras, arvokas toimitus ikävystytti heitä suuresti. "Riennä, riennä", huudettiin hänelle, "lopeta toki."
Kaikkia taikatemppuja, joilla Romassa oli syntien anteeksiantamus saatavana, suoritti Luther rehellisesti. Romassa on eräs korkea porraskäytävä, sama muka, josta Pilatus oli julistanut tuomionsa Jesuksesta; se oli ihmeen kautta siirtynyt Romaan, ja saavuttaaksensa sitä anekkia, jonka paavi oli luvannut kaikille, jotka polvillaan nousivat, ylös näitä portaita, Pilatuksen portaita myöten, rupesi Lutherkin vaivaloiseen ryömimiseen. Mutta keskitiellä muistui hänen mieleensä, että juuri tälle seurakunnalle oli kirjoitettu: "vanhurskas elää uskostansa". Hän kavahti pystyyn, luopui ansaitsemasta paavin anekkia ja häpesi taikauskoansa.
Augustiiniluostarien arvokkaana edustajana joutui Luther korkeidenkin kirkon hallitusmiesten seuraan. Siinä toki saisi hän vihdoin tutustua oikein jumalisiin miehiin. Mutta sama surkeus, jonka hän kaikkialla oli nähnyt, sai hän sielläkin tuta ilkeimmässä muodossa. Herkullisen ruoan ja lasien ääressä pilkattiin pyhimpiäkin asioita, ja nauraen kerrottiin pappien sukkelia kujeita, kuten esim. ne sanat, joilla leipä ja viini oli muuttuva lihaksi ja vereksi, pappi latinaksi sopotti: "leipää olet ja leiväksi jäät; viiniä olet ja viiniksi jäät." Itse paavin hovista kuului mitä oudoimpia asioita. Suora uskonnottomuus ja uskonnon pilkka pidettiin siellä korkeamman sivistyksen merkkinä, jopa lienee tapahtunut, että kun joku kardinaali halveksien puhui kristinuskosta, itse paavi vastasi: "tiedäthän kuinka paljon meitä on hyödyttänyt tuo satu Kristuksesta."
Syvästi loukkasi ja suututti tämä villitys ja paatumus hartaan, saksalaisen munkin tunteita; hän ei ollut Romassa löytänyt mitään siitä, mitä hän hartaassa mielessään oli kuvaillut: kirkko oli turmeltunut, mutta kirkko ei ollutkaan tästä maailmasta. Hän tahtoi yhä pysyä uskollisena kirkon jäsenenä ja hiljaisuudessa saarnata sitä pelastuksen ja lohdutuksen evankeliumia, joka oli hänelle itselle aukaissut aarreaittansa.
Pettyneenä ja surullisena lähti Luther paluumatkalle. Mutta hän oli saavuttanut kokemuksia ja tietoja, jotka olivat hänelle vastaisuudessa kallisarvoiset. Muistellessaan niitä lausui hän myöhemmin: "mitä lähempänä Romaa, sitä huonompi kristitty. Roma on rakennettu helvetin peruskivelle; se on kuilu, josta kaikki synnit lähtevät." Hän oli sen ohessa oppinut tuntemaan maailmaa, katselemaan sitä avoimin silmin toiseksi kuin miltä se ahtaasta luostarikammiosta näytti, ja hän oli saanut tottumusta liikkua vierasten ihmisten parissa ja kohdella heitä. Kaikki oli hänelle vastaisuudessa tarpeellista. Mutta hän toi lisäksi myötänänsä yhä varmemman vakaumuksen siitä, että usko yksin ilman töitä tekee ihmisen vanhurskaaksi Jumalan edessä.
Helmikuussa 1512 palasi Luther Wittenbergiin. Ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, jatkoi hän hiljaista työtänsä yhä tutkien pyhää raamattua, syventyen siihen ja selittäen sen totuuksia kuulijoillensa. Itse hän ei halunnut muuta kuin saada pysyä sinä hiljaisena munkkina, jona hän oli, ja saarnata evankeliumia köyhille, eikä hän omasta alotteestansa olisi ulommaksi astunut. Ihmiset ja olot suorastaan sysäsivät ja pakottivat hänet ulos taisteluihin, joita hän yhä koetti karttaa. Jumalan näkyvänä aseena oli tähän saakka ollut Staupitz, ja semmoisena hän vieläkin ja monasti esiintyi Lutherin elämässä. "Sinun täytyy nyt, ystäväni, ruveta pyhän raamatun tohtoriksi", lausui hän eräänä päivänä. Luther suorastaan kauhistui. "Etsikäät arvokkaampaa; minä en voi! Olen heikko ja kivulloinen ja yksin Pyhä Henki voi luoda jumaluus-opin tohtoreita." Mutta Staupitz oli kenraalivikariona Lutherin esimies, hänellä oli oikeus käskeä ja Lutherilla oli velvollisuus totella. Ei siis auttanut vastustaminen, ja Lokakuun 18 p. 1512 vihki Lutherin tohtoriksi Andreas Bodenstein Karlstadtista, mies, jonka vasta tapaamme Lutherin tiellä. Hyvällä omallatunnolla saattoi Luther vannoa tohtorin-valansa, koska siinä sanat kuuluivat: "minä vannon parhaan kykyni mukaan puolustaa evankeelista totuutta". Se oli siis vala sille lipulle, jonka Herra antoi hänelle kannettavaksi. Usein itse hämmästyen siitä liikkeestä, jonka hänen sanansa nostivat, haki hän rohkeutta tästä valasta. "Minä olen sitoutunut puolustamaan evankeelista totuutta".
Kaikella ahkeruudella ja kaikissa tilaisuuksissa, yliopistossa, kirkossa ja sielunpaimenena levitti Luther Jumalan puhdasta sanaa raamatun perustuksella, sillä sitä yksin piti hän ratkaisijana uskonnollisissa kysymyksissä. Eikä hänen työnsä jäänyt hedelmiä tuottamatta. Yhä useampia liittyi häneen ja myönsi hänen opetuksensa oikeaksi. "Luther selittää raamattua sillä tavoin, että hartaista, valistuneista ihmisistä tuntuu ikäänkuin pitkän ja synkän yön jälkeen uusi päivä olisi koittanut oppiin nähden", kirjoitti Lutherin etevin apulainen Melanchton. "Samoin kuin Johannes Kastaja, neuvoo hän ihmisiä Jumalan karitsan luo." Vanha ihmisviisauden rakentama teologiia horjui perustuksissaan. "Turhaan opetetaan meidän aikanamme Aristotelesta ja skolastikoita", kirjoitti Luther eräälle ystävälle. "En pyydäkään parempaa kuin paljastaa näitä ilveilijöitä, jotka kreikkalaiseksi naamioittuina tekevät pilaa kirkosta. Apostolien ja profeettain kirjat ovat varmemmat ja korkeammat kuin koulun kaikki viisastelut ja sen teologiia. Aristoteles on laskemaisillaan ja on ennen pitkää kukistuva." Tässä kohden oli Luther siis samaa mieltä kuin Erasmus, mutta henki oli niin toisenlainen heissä, etteivät ne kauvan kulkeneet samoja teitä.
Saksenin vaaliruhtinas, joka Staupitzin neuvosta oli kutsunut Lutherin professoriksi Wittenbergiin, ei suinkaan jättänyt pitämättä silmällä tuon merkillisen professorin oppeja. Itse oli hän totuutta etsivä henki, mutta sen ohessa erittäin kirkollinen mies. Semminkin oli hänellä erityinen into pyhien jäännösten kokoomiseen. Ettei hän semmoisena rohjennut kokonaan omaksua uutta oppia on luonnollista, mutta sydämmessään tunsi hän Jumalan kutsua, uskollisesti puolusti ja suojeli hän Lutheria vaikeimmissakin tiloissa, ja rohkeasti antoi hänelle Luther opetuksensa ja neuvonsa, silloinkin kun hän tiesi ne vastenmielisiksi. Niinpä kirjoitti hän Spalatinille, joka palveli vaaliruhtinaan luona hänen hovisaarnaajanaan, ja neuvonantajana nautti hänen luottamustaan: "On monta asiaa, jotka miellyttävät sinun ruhtinastasi, mutta jotka ovat Jumalalle vastenmielisiä. Maallisissa asioissa on hän kyllä taitava, mutta hengellisissä on hän seitsenkertaisesti sokea. Minä en sano tätä hänen selkänsä takana salapanettelijana. Kyllä minä tätä tilaisuudessa sanon hänen silmiensä edessä." Tällä kertaa tarkoitti Luther vaaliruhtinaan tunnettua pyhien jäännösten kokoomishalua, mutta näemme jo tässä, kuinka Luther arastelematta puhui suoraa totuutta maailman mahtavillekin. Spalatin oli Herran valaisema uskonnollinen mies. Mutta ei ollut hänessä eikä hänen herrassaan sitä, joka ratkaisevasti iskee kirveen puunjuureen. Molemmat olivat kuitenkin hyvillänsä siitä, että rohkeampi piti kirvesvartta, ja Lutherille arvokkaana ystävänä ja välittäjänä hovissa pysyi Spalatin koko elinaikanansa.
Niinkuin tuuli levittää kasvien siemenet laajoille aloille, niin leveni Lutherin oppikin paikkakunnasta paikkakuntaan, ilman että kukaan vielä aavisti siitä mitään vaaraa paavin kirkolle. Erinomainen tilaisuus ilmaantui Lutherille levittää Jumalan sanaa itse luostareihin, kun vaaliruhtinas lähetti Staupitzin matkoille hankkimaan pyhienjäännöksiä. Luther silloin määrättiin virkaatoimittavaksi kenraalivikarioksi. Semmoisena tuli hänen nyt tarkastaa Staupitzin piiriin kuuluvia luostareita. Kuten tämä aikanaan oli tuonut lohdutuksen sanat Lutherille, niin Luther nyt saarnasi luostarin vangituille hengille, missä hän vaan tapasi lohdutusta kaipaavan sielun. Hän korjasi väärinkäytökset ja epäjärjestykset, sovitti riidat, neuvoi ja varoitti. Eikä sana suinkaan langennut kokonaan karuun maahan. Monesta augustiinimunkista tuli vastaisuudessa puhdistetun uskon harras tunnustaja ja levittäjä. Mutta Luther itse pysyi paavin ja kirkon uskollisena palvelijana. Hän pyysi vaan valaista sieluja Jumalan sanalla. Kirkon ja opin puhdistajaksi hän ei luullut kelpaavansa. Ulkoa tulevat vaikutukset olivat, Lutherin vastustuksesta huolimatta, vieneet hänet ulos hiljaisesta munkkikammiosta yliopiston opettajaksi, saarnaajaksi, jumaluusopin tohtoriksi. Tarvittiin vielä väkevä työntäys ulkoapäin, ennenkun hän nousi itse paavin ja kirkon väärinkäytösten kukistajaksi. Luther oli ainoastaan Jumalan ase, ja Jumala piti huolen siitä, ettei se; päässyt ruostumaan.